Aamusumpissa jännä sivumaku

Puolijumalallinen Leevi and the Leavings -legenda, nyttemmin autuaammille laulumaille kaksimielisyyksiä ja muita rasvaisia juttuja viljelemään siirtynyt karvaturri Gösta Sundqvist teki aikoinaan Radiomafialle (Yle) ohjelmaa nimeltä Aamusumpilla. Göstan tunnetuin tekele radio-ohjelmien puolellahan oli tuollaiset 10 vuotta kestänyt Koe-eläinpuisto, jota voin lämpimästi suositella ronskimman huumorin ystäville. Hahmogalleria on omaa luokkaansa. Joka tapauksessa Aamusumpilla ehti aloittaa radiossa eri nimellä. 9.6.1990 ohjelma paukahti Radiomafiasta nimellä Sumpin pihinää. Tämän jälkeen joku Ylen lukemattomista johtajista tajusi nimestä jotain olennaista. Niinpä ohjelman nimi meni vaihtoon. Oli se Gösse eli Göde eli Sunkka aika veitikka, olisi Arska ”Iso Pitkä” Tenkanenkin sanonut.

Epä

Nykykersojen keskuudessa niittää mainetta muotislangisana jepa. Nyt tätä kirjoittaessani voi olla käynyt niin, että sana on kulunut loppuun ja onkin äärimmäisen noloa päästää suustaan ko. sanaa. Kuka tietää, ja mikä olennaisempaa, kuka välittää. Ei ainakaan tällainen naavaparta (no ei siinä oikeasti naavaa kasva). Jepa, joka kulkee myös versioina jeba, jepa jees, jebou ja jepu, tarkoittaa hyvää tai kivaa tai ylipäätään hyväksyntää jollekin asialle (”Tää on jepaa”).

Asiaan. Lanseeraan uuden slangisanan, joka on epä. Kun joku tokaisee ”Toihan nyt on ihan epää!”, se voi tarkoittaa mitä tahansa, mikä ei jollain tavalla toimi tai on muuten vain päin persettä. Tai sitten termi tarkoittaa mitä tahansa. Kun kuvitteellinen nettisurffaaja eksyy blogiini (hypoteettinen tilanne) ja luettuaan pari postaustani toteaa ”Vittu tää blogi on epää!”, voi se tarkoittaa seuraavia ominaisuuksia (osa adjektiiveja, osa ei):

Epäaito, epäasiallinen, epäedullinen (kirjoittajan maineen kannalta; miksi muuten kirjoittaisin tätä anonyymina), epäeettinen, epäeroottinen, epäilyttävä, epäinhimillinen, epäitsekäs, epäjalo, epäjatkuva, epäjepa, epäjumala, epäjärjestelmälli(styttämättömyydellänsäkään)nen, epäkelpo, epäkesko, epäkiitollinen, epäkristillinen, epäkunnossa, epäkurantti, epäluonnollinen, epäluonteva, epäluotettava, epäluterilainen, epäluuloinen, epämiehekäs, epämiellyttävä, epämoraalinen, epämuodikas, epämuodollinen, epänormaali, epäoikeudenmukainen, epäolennainen, epäonninen, epäonnistunut, epäortodoksinen, epäpuhdas, epäpyhä, epärehellinen, epäreilu, epäselvä, epäsosiaalinen, epäsovinnainen, epästandardi, epäsäännöllinen, epätavallinen, epätarkka, epäterveellinen, epätietoinen, epätodellinen, epätodennäköinen, epätoivoinen, epäturvallinen, epätyydyttävä, epätäydellinen, epäuskoinen, epäuskottava, epävakaa, epävarma, epävirallinen, epäystävällinen, epä-älyllinen.

Nyt iski sanasokeus, enkä enää tiedä, mitkä noista sanoista ovat hyvää suomea ja mitkä voisi korvata jollain luontevammalla ei-epä-synonyymilla. Mitään ymmärtämättömän slangisanakirjan mukaan jonkin ollessa epää tarkoitetaan sanalla epäreilua. Olen slangisanakirjan kanssa eri mieltä. Epäreilu on aivan liian suppea tulkinta epälle. Epän tarkoittaessa aivan mitä tahansa (ks. yllä) saadaan sille luotua salamyhkäinen ja lähes mystinen (eeppinen) salaperäisyyden verho, joka hämmentää kuulijan joka kerta ja antaa sanojalleen ylilyöntiaseman väittelyssä kuin väittelyssä. Täytynee vähentää kofeiinin käyttöä. Vai oliko se kodeiinin? Molempi parempi.

Jälkkis: Jos joku saa ylilyöntiaseman, onko hän jo tehnyt ylilyönnin vai vasta tekemässä sen? Etulyöntiasemassa ei ole varaa ylilyönteihin, ja toisin päin. Epää mikä epää.

Metrilakuindeksi ja paljon muuta

Metrilakuindeksi kannattaa huomioida markkinatorilla käydessä, ts. kuinka monta metriä lakua saa viidellä eurolla. Nykyisin lähtökohta taitaa olla seitsemän. Sen alle ei kannata missään nimessä ostaa. Vastikään käymilläni messuilla tarjottiin 6 metriä. Näin maalaisjärjellä pyöriteltynä katteen eli myyjälle jäävän osuuden täytyy olla vähintään 50 prosentin luokkaa, kun myyntihinta on 0,65 – 0,70 e/kpl. Siksikin katteiden on oltava hyviä, koska muuten metrilakun myyjiä ei olisi niin paljon. Tilanteeseen vaikuttaa myös Metrilakun Kilpailutiheyssääntö: mitä enemmän metrilakukauppiaita ja mitä lähempänä toisiaan, sitä enemmän lakua vitosella.

Selitetäänpä vielä katteen idea, ettei jää epäselväksi, vaikkei kukaan sitä pyytänytkään. Euromääräinen kate on tuotteen arvonlisäverottoman myyntihinnan ja alv:ttoman ostohinnan väliin jäävä osuus. Edellisessä kappaleessa viittasin katteeseen prosentteina, jolloin euromääräinen kate suhteutetaan alv:ttomaan myyntihintaan. Sanotaanpa, että metrilakun veroton myyntihinta on 0,62 euroa ja torimyyjä vetäisee leuhkan 40 sentin katteen. Tällöin veroton ostohinta jostain tukusta on ollut 0,62 – 0,40 = 0,22 e/kpl. Myyjälle jäävä kate suhdelukuna on 0,40 / 0,62 = 0,5714 eli prosenteissa ilmaistuna noin 57 prosentin luokkaa. Ihan kivasti siis, mutta ei sinänsä yllättävää, koska mitä halvempi tuote on, sitä hurjemmat prosentuaaliset katteet se sisältää (ajattele vaikka Tiimaria).

Tuo kaikki on vain oletusta ja on hyvinkin todennäköistä, että metrilakun ostohinta on alempi kuin heittämäni 0,22 e/kpl, jolloin kate kasvaa entisestään. Puhumattakaan siitä, jos tuota 70 cm:n mittaista metriherkkua tarjotaan 6 tai 5 kappaletta vitosella. Hintatietoisuus on sitä, ettei kohta huvita ostaa enää mitään. Juttu kallistui pahasti matikan puolelle. Kaikessa järjellisyydessään järjetöntä horinaa.

EDIT 25.10.2011: Vaikuttaa pahasti siltä, ettei metrilakua enää saa 7 kappaletta 5 eurolla. Joko rahan arvo on laskenut tai elintarvikkeiden hinta noussut/nostettu. Kuusi kappaletta femmalla on hävytön hinta. Verrattuna entiseen seitsemään tsibaleeseen tarkoittaa se 16,7 %:n hinnan nousua! Hillitön inflaatio?

In Finland we have this thing called ”reilu kusetus”

Varoitus: seuraa Tyypillistä Tilitystä. Katsottiinpa kirjamessuilta tarrapuuhakirjaa lapselle. Vihkonen tarroineen kustansi röyhkeät kymmenen euroa. Kärsimättömän oloinen mies ei meinannut kestää lasten kirjojen selailua, vaan kyseli vähän väliä ”no, ostatteko kirjan?” Eipäs ostettu hermo-Heikiltä, vaan päätettiin ”katsella vielä”. Hetken kuluttua sama tarrakirja löytyi eräästä antikvariaattipuolen pisteestä viidellä eurolla. Samaan hintaan olisi ollut tarjolla kiva työkoneaiheinen tarrakirja, joka jonkin ajan kuluttua löytyi yhden kirjakaupan osastolta hintaan 2,50 e.

Olen hieman hajulla tuosta kustannuslaskennasta, ja ymmärrän, että tuotteen ostohinnan lisäksi olisi saatava katettua kaikki muutkin yritystoiminnasta aiheutuvat kulut ja jotain voittoa pitäisi myös saada. Mutta veikkaan, että 10 euron kokonaisedulliseen hintaan kaupitellun tarravihkosen alkuperäinen hankintahinta on tuskin ollut euroakaan, kun se on Kiinasta kuskattu meidän pohjoisten muksujen päivää ilostuttamaan. Okei, ehkä sen euron verran, kun otetaan rahtikulut mukaan. Tietenkin eurokin on väärä hinta, kun tietää, kuinka halvalla kiinalaista työvoimaa pannaan. Mutta se viistää jo aiheen ohi.

Jotkut pienyrittäjät ovat pahimman luokan pienkusettajia, todellisia ahneita opportunisteja, jotka vetävät lokaan koko pienyrittäjyyden käsitteen. Näiden sontiaisten voi havaita nousevan koloistaan aina milloin millekin messuille tai markkinoille vedättämään asiakkaita ”edullisilla messuhinnoilla”. Toki tiedän, että messupaikat maksavat kultaa ja mirhamia, mutta kannattaako änkeä aina suurimmille ja kauneimmille messuille tuputtamaan jätepaperiaan hinnoilla, joista basaarikujien ”special price, only for you” -kauppiaatkin olisivat punastuneet? Kaikki kunnia basaarikujien kauppiaille, koska siellä tarjottu hinta on tinkaamisen lähtökohta. Suomessa ei ole tinkaamisen kulttuuria.

Markkinakojuista on silmiin pistänyt vetomoottorilla varustettujen leikkiautojen nouseminen arvotavaraluokkaan. Monilla markkinoilla kiertäneitä ja osittain jopa ruostuneita (!) leikkiautoja myydään suruttomaan 10 euron hintaan. Jos ruostuttaa kauppatavaransa kosteissa olosuhteissa, ei omaa tyhmyyttä maksateta asiakkailla. Silloin epäkelpo tavara myydään reippaalla alennuksella ja mainitaan epäkuranttiuden syy.

Reilun kaupanteon periaatteet ovat kurjaa kyllä monilta päässeet unohtumaan. Kermankuorintataktiikka ei oikein toimi, jos käsissä on bulkkitavaraa. Täytyy olla totaalisen hintatiedostamaton, että lankeaa edellä esiteltyyn rosvoamiseen. Tai sitten rahalla ei ole väliä.

Jälkkäri: Messuilla oli myös tosi hyvää valkosipulikastiketta salaatille. Pieni puteli nestemäistä platinaa maksoi 7 euroa. Siinä meni kastikkeet väärään kurkkuun. Onneksi eivät perineet euron maksua maistiaisesta. Monet voisivat mennä peilin eteen ja kysyä itseltään: onko messut yrityksellemme markkinointitapahtuma vai ryöstötapahtuma?

Toinen jälkkäri: Pienen lapsen pyyntö ja loistavat silmät ovat kaikkein suurin markkinavoima, joka sulattaa kaiken hintatietoisuuden ja rationaalisuuden ja avaa iskän tiukkaan solmitut kukkaronnyörit mennen tullen.

Hammastahnaa vajakeille

Kesällä käydessäni apteekissa bongasin sattumalta hammastahnan, jota markkinoidaan tuotemerkillä RetarDEX. Vaikken ole mikään natiivi englanninkielinen, tajusin välittömästi hammastahnamerkin mielettömyyden. Nimeen sisältyvä sana retard tarkoittaa englannin slangissa kehitysvammaista, jälkeenjäänyttä ja ihan haukkumasanana jotain idiootin tai vajaaälyisen tapaista.

Harvemmin saa apteekissa purskahdella nauruun, mutta nyt oli aihetta. Samalla voi vain ihmetellä, kuinka vielä nykyäänkin voi päästä markkinoille noin (kirjaimellisesti) idioottimaisia tuotenimiä. Ihmetystä lisää tietty sekin, että tässä on kyse niinkin harvinaisen kielen kuin englannin sanasta. ”Ei nimi tuotetta pahenna, jollei tuote nimeä” ei toimi aina. Tässä muitakin mieleeni tulleita tai arkistojen (eli verkon) kätköistä löytämiäni tuotemerkkimunauksia:

• Chevrolet valmisti pitkään autoa mallinimellä Nova, mutta espanjan kielessä ”no va” merkitsee ”ei kulje”.
• Suomessa aikoinaan hyvinkin suosittu maasturi Mitsubishi Pajero merkitsee espanjan kielessä lausuttuna runkkaria. Pajeron ja runkkarin kirjoitusasu ei ole yhtenevä, mutta ilmeisesti lausuttuna eroa ei havaitse. Jos sun lysti on, niin runkkari-Mitsulla ajele.
• Euroopassa ja Suomessa tunnetaan hyvin Honda Jazz -automalli. Atlantin takana autolla on kuitenkin mallinimi Fit. Honda Fit oltiin aikoinaan lanseeraamassa nimellä Honda Fitta, kunnes joku ehti hätiin. Ei liene tarvetta lisäselityksille. Jos et tajunnut, opettele pelle edes pari sanaa ruotsia.
• Mazda Laputa oli nokkela mallinimi, joka oli otettu Gulliverin retkistä. Teoksessa esiintyy lentävä saari, jonka nimi on Laputa. Kiitos taas kerran espanjan kielen, ”la puta” tarkoittaa huoraa.
• Fordin Pinto-malli tarkoittaa Brasilian portugalin slangissa miehen sukuelimiä. Onneksi Pintoa ei koskaan viety Brasiliaan kyseisellä nimellä.
• Englannin ”mist” tarkoittaa usvaa tai sumua. Mutta sellaiset tuotteet kuin Irish Mist -likööri ja Rolls-Royce Silver Mist (eli tutummin Rolls-Royce Silver Shadow) näyttäytyivät Saksan maalla hieman eri valossa. Saksassa Mist = jäte, roska, paska, sonta, paskapuhe.
• Joka ainoa kahvila tuputtaa nykyään lattea. Latte-sanaa taivuttaessa päästään suomen kielessäkin uusiin merkityksiin lattea-sanan kautta. Mutta saksa nokittaa ja oikein kunnolla: slangissa latte on stondis eli seisokki eli erektio (virallisesti rima tai säle). Yhdysvalloissa pyörii ohjelma nimeltä Morning Latte (sen niminen elokuvakin on) eli kaikille miehille tuttu aamustondis (englanniksi ”morning wood”).
• Panasonic oli vuonna 1996 tekemässä PC-lanseerausta valtavan markkinointikampanjan kera. Nakke Nakuttajakin (Woody Woodpecker) oli otettu mukaan kampanjan internet-oppaaksi. Päivää ennen kampanjan alkua koko homma pantiin jäihin. Mainoksissa oli lause ”touch Woody – the Internet Pecker”. Japanilaisille valkeni, että a) touch woody = kosketa stondista ja b) pecker = vehje eli kalu eli penis.

Osataan sitä meilläkin. Kunnioitettu muinainen työpaikkani tunnetaan nimellä Uudenkaupungin ammatti- ja aikuisopisto Novida. ”No vida” on espanjan kieltä ja tarkoittaa ”ei elämää”. Ei kovin kannustava iskulause opiskelijoille.

Kirjoitusvihreistä opiksi ja ojennuskeksi

Muutama hilpeä kirjoitusvirhe:

• Työtoveri lähetti sähköpostiviestin koskien ohjausryhmän kokousta. Harmi vain, että ”ohjausryhmä” lipsahti ”ohjaustyhmäksi”. Henkilö sai vastauksen, jossa tiedusteltiin, oliko kirjoitusmuoto kenties tarkoituksellinen.
• Toisen työtoverin poika oli lähettänyt työhakemuksen, jonka saatteessa luki ”huomioi hekumukseni”. Voi olla, että vastaanottajilla on ollut hankaluuksia havaita viestin välityksellä lähettäjän hekumaa. Paitsi jos liitteenä oli valokuva.
• Työtoverin ystävä oli työhakemuksessaan kehunut puhuvansa ”erkinomaista englantia”. Hän oli saanut paikan. Hakija oli taatusti herättänyt rekrytoijan mielenkiinnon. Kukapa ei haluaisi tietää, miltä kuulostaa erkinomainen englanti.

Epilogi: ”Älykäs” Word ei tunnista otsikossa olevan yhtään virhettä. Kaikki sanathan ovat selvää suomen kieltä. Olisi pitänyt kirjoittaa vielä kaikki yhdyssanat erikseen, kuten muutkin nykyään tekevät. Huomauttelijoille olisin vastannut: "Kyl sä silti tajuut viestin, saivarteleva pilkun nussija!"

Vanha on uusi uusi

Yhden Google-haun otsikkoantia: 40 on uusi 20 (Iltalehti), midi on uusi maksi (Elle), Syyria on uusi DDR (Vihreä Lanka), nykymyllerrys on uusi normaali (Arvopaperi), purkkimuikku on uusi tonnikala (Uusi Musta) sekä useaan kertaan toistunut Suomi on uusi maailmanmestari. Älytön otsikkokaan ei ole niin kaukaa haettu, kun miettii hillitöntä retrobuumia. Porukkaa juoksee vauhkona kirpputoreilla hakemassa vanhoja vaatteita, laukkuja ja kenkiä, koska kaikki vanhaan (kasariin) haiskahtava on nyt kuumaa. Erityisen hyvin tämä näkyy urheilutuotemerkeissä. Valmistajat ovat heränneet toden teolla markkinarakoon ja vanhoja kenkä- ja vaatemallistoja vyörytään markkinoille huikeaa tahtia. Allekirjoittaneellakin nousee nostalgiapäissään hymynkare suupieliin, kun näkee lapsuudesta tuttuja 1980-luvun (karmeannäköisiä) lenkkareita upouusina kauppojen kenkähyllyissä. Näin myös eräällä samanlaisen koulurepun kuin minulla oli joskus 80-luvun lopulla, toki sekin oli aivan uusi.

Mutta minun ei pitänyt kirjoittaa retroilusta, vaikka se onkin hilpeä ilmiö. Muutenhan joku voi luulla tätä taas yhdeksi tyhjäpäiseksi muotiblogiksi, jota pyörittää tyhjäpäisempi teinipissis tai varttuneempi vastine, jonka henkinen kehitys jätättää. Retroilun sijaan piti tarttua ”jokin on uusi jokin” -ilmaisuun. Homma lähti vyörymään siitä, kun sain linkin uutiseen, joka oli otsikoitu ”40 on uusi 20”. Pointti oli siinä, että jotkut Hollywoodin näyttelijättäret onnistuvat näyttämään vielä nelikymppisinä lähes 20-vuotiailta. Temppu ei tietenkään onnistu ilman lukuisia kalliita optisia trikkejä (lue: kirurgin veitsi & rasvaimuri, runsaat meikit, personal trainer, jne.).  ”Uutinen” on siis yhdentekevää soopaa – onpa yllätys lehdeltä nimeltä Iltalehti – ja ilmiö itsessään tavallisen persaukisen kansan ulottumattomissa.  Minäkin kuulun tavallisen persaukisten laajaan sukupuuhun.

”Jokin on uusi jokin” -ilmaisu hiertää. Kun otsikoidaan tuolla tavoin, tulee tuntu, että kyse on kikkailusta, tekonokkeluudesta, tiedollisesta pätemisestä tahi väkinäisestä huomion kiinnittämisen ja hätkähdyttämisen tarpeesta. Lisäksi tietyn ilmiön/asian komppaaminen toisella rinnasteisella epäonnistuu usein, jolloin lukijalla jää nokkeluus aukeamatta, jollei se sitten aukea itse tekstistä. Mutta toisaalta voi pohtia, onko se kirjoittajan vika, että lukija on yleistietämykseltään tai hoksottimiltaan niin vajavainen, ettei hihna ota kiinni esitellyn kaltaisten otsikoiden kohdalla. Eikä kaikkea tarvitse ottaa niin tosikkomaisesti. Taidanpa alkaa itsekin käyttää tuollaisia vertauksia otsikoissani. Aloitetaan heti tästä kirjoituksesta. Lisäksi tulossa seuraavaa: lonkero on uusi siideri, sortsit ovat uusi toppahaalari, jalka on uusi käsi, kakka on uusi pissa.

Jälkikirjoitus: purkkimuikusta ei voi tulla uutta tonnikalaa, koska se on niin tolkuttoman kallista.

JK2: Suomi on uusi maailmanmestari?

Pörinää kansien välistä

Kirjallisuuspiiri on taas tehnyt temput ja lukenut oikein tietoteoksen. Sen nimi on Kuka menestyy ja miksi? Piiri ei ajatellut menestyä kirjan avulla, vaan luki sen kirjoittajan vuoksi. Kirjoittaja on nimittäin Malcolm Gladwell, jota on hypetetty viime vuosina huimiin korkeuksiin varsinkin aiempien kirjojensa Leimahduspiste (The Tipping Point) ja Välähdys (Blink) ansiosta. Tämänkertaisen viritelmän alkuperäinen nimi on Outliers. Nimi viittaa vieraaseen havaintoon/ poikkeustapaukseen. Mitä muuta kirjasta sai irti? No tätä:

• Urheilun juniorisarjoissa pelaavista huomattiin, että ikäluokassaan alkuvuodesta syntyneet menestyvät todennäköisemmin, koska ovat fyysisessä kehityksessä muita edellä.10.000 tunnin sääntö pitää paikkansa. Menestys on sitä todennäköisempää, mitä aiemmin saavuttaa lajissaan 10.000 harjoittelutunnin määrän. Jos siis harjoittelee tarpeeksi rankasti jo nuorella iällä, on hyvät mahdollisuudet päästä huipulle.
• Menestys edellyttää myös ainutlaatuisia tilaisuuksia, joita sattuu kohdalle.
• Syntymävuodella on merkitystä. Jos syntyy oikeina vuosina johonkin suureen murrokseen nähden (esim. teollistuminen, edullisten kotitietokoneiden läpimurto), on tilaisuuden eteen tuleminen todennäköisempää.
• Älykkyysosamäärän vaikutus menestykseen ei ole suoraan verrannollinen. On mitattu, että ÄO:n ylittäessä arvon 115 ihminen on riittävän älykäs menestyäkseen. Tämän kynnysarvon jälkeen ei saavuta sanottavaa ylimääräistä etua, vaikka ÄO olisi esim. vaikka 190.
• Analyyttisen älykkyyden lisäksi tarvitaan ns. käytännöllistä älykkyyttä: tietää, mitä sanoa kenellekin, milloin sanoa ja miten sanoa se maksimaalisen vaikutuksen saavuttamiseksi. Yleinen älykkyys ja käytännöllinen älykkyys ovat keskenään ortogonaalisia, ts. yhden läsnäolo ei edellytä toisen läsnäoloa.
• Käytännön älykkyyttä tulisi harjoitella ja harjoituttaa jo pienestä pitäen. Vanhempien tulisi aktivoida lapsiaan ja saattaa heidät erilaisiin sosiaalisiin tilanteisiin, joista ammentaa käytännön älykkyyttä (harrastukset, rohkaista aktiivisen vuorovaikutukseen aikuisten kanssa).
• Kulttuuriperinnöllä on vaikutusta moniin asioihin. Kulttuuriperintöä on tyypillisimmillään kiinalaisten kova työmoraali, jonka katsotaan johtuvan (kirjassa) vaativasta riisinviljelystä. Se on istuttanut kiinalaisiin kovan ja pitkäjänteisen työnteon perinteen, joka näkyy myös kiinalaisissa sananlaskuissa.

Aiemmista kirjoista tuttua on Gladwellin vuolaat yksityiskohtaiset tapausselostukset, joilla todistellaan esitettyjä teesejä ja saadaan kirjaan kivasti lisää pituutta. Toisaalta ne lisäävät kiinnostavuutta.

Leimahduspiste oli teoksena tymäkkää tavaraa, mutta sen jälkeen on asiasisältö ohentunut. Välähdys pyöri yhden idean ympärillä: alitajuisesta ajattelusta kumpuavan ensivaikutelman (eli intuition) voimaan kannattaa useimmiten luottaa. Tosin vain siinä tapauksessa, että henkilö omaa rautaisen ammattitaidon ja pitkän kokemuksen alaltaan.

Viimeisin sepustus tarjoaa pääasiassa itsestäänselvyyksiä, kuten edeltä voi todeta. Kovalla harjoittelulla saadaan tuloksia, tarvitsee olla riittävän älykäs – ei yliälykäs – menestyäkseen, ihminen tarvitsee elämässään myös käytännön älykkyyttä, ts. tervettä (maalais-) järkeä ja sosiaalisia taitoja, ja muuta diibadaabaa. Kukapa ei näistä olisi kuullut ennenkin. Piiri ei kuitenkaan pyyhi kirjalla peräosastoaan, vaan toteaa sen olevan kohtuuviihdyttävää ja -valistavaa luettavaa. Olihan seassa jotain oikeasti oivaltavaa. Nykypäivänä pallolla haahuilee niin paljon todellisuudesta vieraantuneita kummajaisia, että heille tekisi ihan hyvää lukea vaikka tämä kirja. Tai mikä tahansa kirja.

Näihin syväluotaaviin aatoksiin, eetoksiin, paatoksiin sekä tietenkin logoksiin päättyvät pörinät tällä kertaa. Yksinäinen kirjallisuuspiiri nousee ratsaille ja katoaa proosan preerialle uudet seikkailut silmissään siintäen. I’m a poor lonesome cowboy…

Moottorisaha on äijää

Tänään oivalsin, että moottorisaha on työkaluna äijämäisyyden huipentuma. Kaikilta mieheksi itsensä tunnistavilta ja tunnustavilta pitäisi löytyä moottorisaha kaapista. Moottorisahan pitää olla oikea polttomoottorikäyttöinen peli eikä mikään nolo sähköjohtorimpula. Sähkökäyttöiset sahat on tarkoitettu kyvyttömille sekä naisille ja lapsille. Sellaista käyttää yli kahdeksankymppinen isoäitinikin. Ajatelkaapa vaikka metsuria viemässä sähkömoottorisahaansa ja parin kilometrin jatkojohtoroikkaa metsään.

Tietenkään pelkkä moottorisaha kaapissa ei riitä. Sahan täytyy tulla myös ulos kaapista. Sahansa suvereenisti hallitseva ammattimies on tosimies. Sahaa käytettäessä suojavarusteisiin kuuluvat kauhtunut t-paita, farkut ja varvastossut vuodelta 1984. Kypärät, suojavisiirit ynnä muut turvarukkaset on keksitty liian myöhään rinnasta vieroitettuja epävarmoja ressukoita ja työsuojeluviranomaisia pelkääviä varten.

Voiko sitä kuvitella hienompaa näkyä kuin tosimies istumassa aamukasteisessa metsässä juuri kaadetun puun kannolla ja nauttimassa hyvin ansaittua aamuoluttaan (0,33 litran lasipullosta) uskollinen moottorisaha vierellään. Sahan on oltava luotettava kuin suomalainen ydinvoimala, joten sitä ei haeta Hong Kong -tavaratalosta. Sieltä voi saada käteensä vaikka millaisen hasardiviritelmän, jolla korkeintaan saa itsensä hengiltä. Joka paikkakunnalta löytyy varmasti paikallinen Pehkosen Kone ja Erä, josta saa oikeita sahoja, kuten Stihl tai Husqvarna. Suomalaista moottorisahaa ei valitettavasti ole markkinoilla nähty enää aikoihin.

Ja kuten sanottua, moottorisahan omistava mies on äijä sanan oikeassa merkityksessä. Jonenikulat ja jounihynyset eivät ole äijiä nähneetkään. Moottorisahan omistava mies ei paukuta päätään televisiossa, lehdissä tai blogeissa. Miehen (ja moottorisahan) teot puhuvat omaa kieltään. Alhaisesta testosteronitasosta tai kivesten vajaatoiminnasta kärsiville pitäisi määrätä lääkitykseksi moottorisahan käyttöä.

En ole koskaan omistanut moottorisahaa. Onneksi en, koska luultavasti saisin sillä irrotettua kaikki jäsenet ruumiistani. Toisaalta pelko on turha, koska tuskin saisin käyntiin sellaista vehjettä. Enkä varmasti saisi ikinä vaimolta lupaa edes koskea niin vaaralliseen laitteeseen.

Uusi Suomi -lehden Puheenvuoro

Uusi Suomi -nettilehdellä on Puheenvuoro-niminen blogipalvelu, johon on hilautunut lukuisia maamme sanavalmiita yksilöitä. Blogipalvelu edustaa monivivahteista ajatteluallasta, jossa mielipiteet käyvät päättymätöntä sotaansa.

Puheenvuoro-blogipalvelun juju ei oikeastaan ole varsinaisissa blogikirjoituksissa, vaan niistä seuraavissa loputtomissa kommenttiketjuissa. Kommentit ovat palvelun parasta antia. Siellä blogistit käyvät toistensa kimppuun ties mistä aiheesta ja hyökkäävät toisten mielipiteitä vastaan pääosin nokkelin sanankääntein. Huumori on keskeinen syy lukea kommentteja. Itse blogikirjoitus voi olla viime kädessä yhdentekevä, kun kommenttipuolella lähtee mylly kunnolla pyörimään. Nokkeluuksien viljely ja toisen nollaamisen halu on oikeastaan niin silmiinpistävää, että panee joskus miettimään, kuinka moni on palvelussa mukana tosissaan ja kuinka moni pelkästään ärsyttääkseen jotakin toista osapuolta. Toki tällaisille foorumeille hakeutuu monenlaisia fundamentalisteja ja muuta ei-toivottua ainesta, mutta toisaalta heilläkin on oikeus (älyttömään) mielipiteeseensä. Samoin puhtaasti asiallisella linjalla pysytteleviäkin on. Mutta kommenttiketjussa alkaa sirkus ja se on todellista huvia.

Puheenvuorossa nousee kulloinkin pintaan jokin ajankohtainen aihe, josta rähistään aikansa, kunnes aihe korvautuu uudella aiheella. Tällä hetkellä päivänpolttava aihe on eduskuntavaalien tulos. Kirjoittajia on joka lähtöön: poliitikkoja, vaikka minkä asian aktivisteja, nuoria, eläkeläisiä, toimittajia, insinöörejä, ”juntteja”, avohoitopotilaita, tosikkoja, vääräleukoja, julkkiksia, pappeja, jne. – kaikki yhtenä kauniina sekamelskana. Tosin nimekkäämmät ihmiset harvoin sortuvat ”pieksemään suutaan” kommenttiketjuissa. Heillä on ilmeisesti maine varjeltavanaan ja muutakin tekemistä.

On myönnettävä, että minullakin olisi jonkinmoista hinkua liittyä tuohon hulvattomaan joukkoon ja koitella taitojani noissa sanankäytön mittelöissä. Puheenvuorossa on eräitä hyvin teräväkielisiä ja -kynäisiä (terävänäppäimistöinen ei kuulosta hyvältä) fiksuja kirjoittajia, jotka tekevät minut epävarmaksi ajatuksen järkevyydestä. Voisin joutua hyvin helposti alakynteen. Samaan hengenvetoon on todettava, että ohuella tieto- ja järkipohjalla toimivien tollojen määrä on suurempi kuin edellisten. Ei tee yhtään mieli arvioida, kumpaan joukkoon minä kuuluisin. Toisaalta tollot ovat usein juuri hauskimpia tapauksia, eikä minulla ole edes mainetta, jota varjella. Eli olisi samantekevää, kenen joukoissa seisoisin. Vaan ehkä ei sittenkään. Juupaseipäs vaarinhousut kirvesvartta nakkikioskille. Ja oravat pois lintulaudalta!

Vaaliehdokkuus on prostituutiota

(Kirjoitelman lukemiseen sopiva taustabiisi: Miljoonasateen Vallankumous evp)

Taas on yhdet vaalit tuloillaan. Tällä kertaa valitaan valtakunnan parhaimmat sanansasyöjät Arkadianmäelle. Jokainen ehdokas lupaa edistää sitä asiaa ja ajaa tätä asiaa, vaikka todellisuudessa he toteuttavat eduskunnassa vain ja tasan tarkkaan puolueen linjaa, ja siinä sivussa edistävät reippaasti myös omaa etuaan. Ja kun koittaa hallituksen muodostamisen aika, niin jokainen puolue unohtaa vaikka koko vaaliohjelmansa ollakseen hyvää pataa voittajapuolueen kanssa. Miten niin yltiökyynistä?

Eduskuntaa vesi kielellä odottavilla puolueiden jonokkailla on yllättävän paljon yhteneväisyyksiä prostituoituihin. Tiedän, että joku siellä kiljuu (nam… kiljua) tämän olevan kaikkea muuta kuin omaperäinen ajatus, mutta kirjoitan aiheesta joka tapauksessa, koska se on lystiä. Molemmissa maleksitaan toreilla ja kadun kulmilla itseään kaupittelemassa, molemmissa ansaintapotentiaali on kova (riippuen siitä kuinka houkuttelevaksi pystyy itsensä ”naamioimaan”) ja molemmissa ylhäällä on sutenööri naruja vetelemässä ja pitämässä todellista valtaa.

Olen useana aamuna saanut todistaa yhden edustajaehdokasprostituoidun itsensä kaupittelua erään torin laidalla. Silmiin on pistänyt se, että kokoomusihmepoika on ollut joka kerta varsin kärsivän näköinen ja vaitonainen. Puhepuolta on ollut hoitamassa aina joku muu ja hän on ollut debatissa sivustakatsojana. Melkoisen kontrastin luo hänen vaalivankkurinsa vieressä seisova messevä banderolli, jossa kaveri poseeraa puku päällä rento voittajan ilme kasvoillaan. Mahtipontisen vaalilakanan vieressä utuisen hyperkosteassa kevätaamussa kyhjöttää lyhyt mustaan Gore-Tex-takkiin sonnustautunut eksynytilmeinen nulikka. Ohi kulkiessani olen tuntenut säälinsekaista vahingoniloa kaveria kohtaan. Ei ole herkkua kuunnella kylähullujen päätöntä paasausta, koska mitä politiikan kansanversioon tulee, on hurjimmat huru-ukot aina eniten äänessä. Fiksut ja järjissään olevat tajuavat vaieta tietämättömyytensä. Eikä se vielä mitään, että saa kuunnella korvat punaisena mitä älyttömimpiä möläytyksiä, vaan arvokas äänestäjäkandidaatti pitäisi lisäksi ottaa vakavasti ja vastata hänen argumentointiinsa asiallisesti, vaikka käsi jo hapuileekin kännykältä pakkohoitolaitoksen numeroa (miksi ehdokkaalla olisi pakkohoitolaitoksen numero talletettuna kännykässään?).

Hurjimpia juttuja kuulin ties kuinka monennen käden tietona erään jo pitkään maan eturivin poliitikkona ja ministerinä toimineen konkarin kampanjoinnista. Mies kuulemma kiertää kaikki maakunnan vanhusten hoitolaitokset ja jättää vähintään kynän (kera nimen ja äänestysnumeron) itsestään muistoksi hoidokille. Äänestyspäivänä moni puoli- tai kokodementoitunut kirjoittaa kyseisen ehdokkaan numeron äänestyslippuun, koska muuta ei ole mielessä kuin saatu kynä ja siinä komeileva numero. Kuulostaa siltä kuin joku syyllistyisi häikäilemättömään vanhusten ja sairaiden hyväksikäyttöön omien poliittisten (ja taloudellisten) tarkoitusperien edistämiseksi. Tällaiselle kieroilijalle pitäisi lätkäistä kansanedustajuuden sijaan elinkautinen. Valitettavasti tähän mennessä miehelle on langetettu aina se ensimmäinen.

Nolon lisänsä kampanjointiin tuo ehdokkaiden henkilökohtaiset vaalimainokset. Olen bongannut lehdestä neljän eri ehdokkaan olevan ”inhimillinen tekijä”. Ettekö parempaan pystyneet kuin moiseen latteuteen? Kaipa suurimmasta osasta ehdokkaita löytyy edes hitusen inhimillisyyttä, vaikka joidenkin inhimillisyys voidaan hyvällä syyllä saattaa epäilyksenalaiseksi. Äänestäjäkunnan lipominen on hienovarainen taitolaji. Eräs poikkeustapaus ilmoitti olevansa ”aito muistivammainen, hyvä poliitikko”. Rehellisyydestä tulee plussaa, mutta tuskinpa kukaan haluaa äänestää muistiongelmaista ajamaan kansan asiaa (Kenen asia? Mikä asia?). Täsmennettäköön, että ”kansan asian ajaminen” on vitsi, koska eduskunnassa valtaa käyttävä hallitus ajaa kulloinkin tietyin perustein luokiteltujen kansanryhmien (yrittäjät, suurituloiset, ydinvoiman kannattajat, perheelliset, eläkeläiset, työläiset, maanviljelijät, kestävän kehityksen kannattajat, turkistarhaajat, pääkaupunkiseudulla asuvat, jne.) asiaa muun kansan joutuessa kärsimään päätöksistä. Ei ole yhtä yhtenäistä kansaa saman sateenvarjon alla. Tietty kansanosa seisoo kulloinkin sateenvarjon alla muiden seistessä sateessa.

Mitäpä minä tässä mouruan. Kyllä minullekin kelpaisi kansanedustajan huikea palkka lisineen ja uskomattomine etuineen, esim. saa äänestää omasta palkankorotuksestaan. Ja onhan minullakin monista tärkeistä asioista mielipiteitä ja joistakin (harvoista) ihan järkeviä sellaisia. En vain mitenkään kykene näkemään itseäni puolueen paikallisosaston kokouksessa puimassa asioita, joihin minulla ei ole viime kädessä mitään vaikutusta. Tämän totuuden kieltäminen on varmaan monen ruohonjuuritason rivipoliitikon eteenpäin ajava voima. Sekä tietty vallan- ja rahanhimon sävyttämä unelma etenemisestä politiikan (eduskuntatalon) portailla.

Loppukaneettina: Aionko äänestää? Tietenkin äänestän, kuten olen kaikissa kunnallis-, seurakunta-, EU-parlamentti- ja eduskuntavaaleissa tehnyt. Vain siten voin vaikuttaa. Täytyypä ostaa lisää pumpulipuikkoja.

Kevyttä rönsyilyä

Kaikki alkoi näin: Näin jonkin lehden kulmassa mainoksen Malcolm Gladwellin teoksesta Kuka menestyy ja miksi? Olin jo aiemmin tutustunut Gladwelliin lukemalla hänen teoksensa Leimahduspiste ja Välähdys. Gladwellia pidetään maailmanlaajuisesti vaikuttavana henkilönä. Siitä kertoo ainakin kahden vuoden välein tehtävän Thinkers50-listauksen toinen sija. Sillä listalla on paljon kovia nimiä. Hain Gladwellin teoksia ja törmäsin nyt suomennettua teosta uudempaan esseekokoelmaan ”What the Dog Saw”, joka koostuu Gladwellin The New Yorker -lehteen (hänen työpaikkansa) tekemistä kirjoituksista. Satuin löytämään What the Dog Saw -kirjan arvostelun, jonka Steven Pinker oli tehnyt New York Timesiin. Kirja-arvostelussa Pinker höykytti melko kovin sanoin Gladwellia ja hänen teostaan. Tästä ”ilahtuneena” Gladwell kävi blogissaan Pinkerin ja hänen argumentointinsa kimppuun. Tästä seurasi Pinkerin vastine ja siitä vielä Gladwellin blogikirjoitus, jossa hän saattoi Pinkerin kyseenalaiseen valoon.

Älykkäiden ihmisten kiistelyä on viihdyttävää seurata, koska heidänlaistensa ihmisten kyky kaivaa maata toisen argumentoinnin alta on omaa luokkaansa. Omistautuminen asialleen ja oman kantansa (teoksensa) puolustaminen yllyttää uskomattomiin suorituksiin. Kiinnostuin myös Steven Pinkeristä, ja Gladwellin blogin linkistä perehdyin hänen kirjansa ”The Blank Slate: The Modern Denial of Human Nature” arvosteluun The New Yorker -lehdessä. Arvostelussa Louis Menand suurin piirtein murskaa Pinkerin ajatukset. Löysin myös pari positiivissävyisempää suomenkielistä käsittelyä kirjasta. Pinkerin teos perustuu pääosin kahteen uudehkoon tieteensuuntaukseen: evoluutiopsykologiaan (eli sosiobiologiaan) ja käyttäytymisgenetiikkaan. Käyttäytymisgenetiikan määritelmän (Wikipedia) yhteydessä mainittiin professori Liisa Keltikangas-Järvinen, joka vastikään sai Lauri Jäntin tietokirjapalkinnon teoksestaan Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot. Kirja kertoo (Ylen sivulta lainattuna) ”… ihmisen käyttäytymisen syistä. Kirjan mukaan sosiaalisuus on synnynnäinen piirre, mutta sosiaaliset taidot ovat opittuja. - - Yhtenä esimerkkinä on kysymys liian varhain aloitetun päivähoidon vaikutuksesta lasten ja nuorten psyykkisiin ongelmiin.” Jännää.

Mikä on kaiken edellä esitetyn pointti? Internet on paikka, jossa voi rönsyillä sivulta toiselle loputtomiin, upota hilsettään myöten tietotulvaan ja kadottaa punaisen langan? Internetissä jos jossain on oltava valppaana ja suhtauduttava hyvin kriittisesti absorboimansa tiedon totuudenperäisyyteen? Internetissä voi tuhlata vaikka koko päivän johonkin aivan joutavaan, kun ajalle olisi paljon järkevämpiäkin käyttökohteita: ulkoilu, siivoaminen, työnteko (hah), television katselu (vitsi)? Teeskennellä fiksua viittaamalla oikeasti fiksuihin ihmisiin ja heidän teoksiinsa? Ei ollut mitään pointtia? Ken tietää, soitetaan Kenille. No tuo oli H-U-O-N-O.

Kuppiinpaskantamisen sietämätön keveys

Annoin kakkanäytteen. En huvin vuoksi, vaan siksi, että jotkut laboratoriorotat haluavat analysoida sitä. Kaikki kunnia heille. Toimitusta varten minulle oli annettu valkoinen muovikuppi, jonka tarkoitus oli helpottaa näytteenottoa. Itse näyte sihdattaisiin pieneen muoviampulliin sen korkissa olevan lusikantapaisen avulla. Homma sujui ”puhtaasti” ilman sotkua. Katsoessani vessassa kupissa nököttävää kuvottavaa kieppiä mieleni sopukoista avautui mielikuva jätskikioskin myyjästä: ”Jaa rouvalle pehmistä. Laitetaanko vaniljaa vai suklaata? Suklaata siis. Laitetaanko tötteröön vai kuppiin? Kuppiin laitetaan. Tässä, olkaa hyvä.”

On todella vastenmielistä sörkkiä omaa paskaansa ja tunkea ulostetta tarkoitusta varten aivan liian pieneen ampulliin, mutta a man’s gotta do what a man’s gotta do. Olenhan tyhjentänyt ylitulvineen paskahuussin saavinkin ja se vasta hirvittävä haju oli (liian vähän kuiviketta). Kaveri avusti, mutta joutui kesken työn juoksemaan loitommalle oksentamaan. Ja eräästä asiasta ei pääse mihinkään: kakkajutut ovat hauskoja.

Pieni kirjallisuuspiiri kokoontuu

Pieni kirjallisuuspieru on vihdoin saanut päätökseen massiivisen luku-urakan. Lukuelämyksiä piirissä aiheutti Hunter S. Thompsonin teos Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa. Läpyskää voi suoralta kädeltä suositella lämpimästi kaikille kahdella jalalla eteneville heikon karvapeitteen omaaville ihmisapinoille. Romaani (reportaasi?) kertoo journalisti Raoul Duken (Hunter S. Thompsonin salanimi) ja hänen samoalaisen asianajajansa yrityksestä mennä tekemään juttu Las Vegasissa pidettävästä moottoriurheilutapahtumasta. Piiriä viehätti erityisesti sankarikaksikon koko kirjan mittainen huume- ja alkoholihuuruinen sekoilu ja vainoharhaisuus. Kuten ratidioihin taridioihin radioihin perinteisiin kuuluu, piiri lukee maistiaisiksi valittuja otteita kirjasta.

”Lisäksi urheilutoimitus oli antanut minulle 300 $ käteistä, josta suurin osa oli jo käytetty äärimmäisen vaarallisiin huumeisiin. Auton takakontti näytti poliisin liikkuvalta huumetutkimuslaboratoriolta. Meillä oli kaksi pussia ruohoa, seitsemänkymmentäviisi meskaliinipuristetta, viisi paperimatkaa, suolasirotin puolillaan kokaiinia ja kokonainen galaksi erivärisiä piristäviä, rauhoittavia, huudattavia, naurattavia… ja litra tequilaa, litra rommia, laatikko Budweiseria, puolen litran pullo puhdasta eetteriä sekä kaksi tusinaa amyylia.”

Edessä oli siis lupaava reissu parivaljakolle, vaan kaikki ei kuitenkaan mennyt kuten Strömsössä. Tämä valkenee myös kirjan sankaritoimittajalle:

”Minulle alkoi valjeta sarja hirveitä tosiasioita: tässä sitä oltiin ypöyksin Las Vegasissa tämän aivan käsittämättömän kalliin auton kanssa, täysin huumeista sekaisin, ilman asianajajaa, ilman käteistä, ilman juttua lehteen – ja kaiken muu lisäksi piti vielä hoitaa aivan jumalattoman iso hotellilasku. Olimme tilanneet siihen huoneeseen kaiken mitä ihmiskädet pystyivät kantamaan – muun muassa noin kuusisataa palaa läpikuultavaa Neutrogena -saippuaa. Koko auto oli täynnä sitä – saippuanpaloja pitkin lattioita, saippuanpaloja penkeillä ja hansikaslokerossa. Asianajajani oli päässyt jonkinlaiseen sopimukseen kerroksemme mestitsi-siivoojien kanssa siitä, että meille toimitettaisiin tätä saippuaa – kuusisataa palaa omituista, läpinäkyvää töhkää – ja nyt se kaikki kuului minulle.”

Väliin on aikaa pohdiskella Las Vegasin todellista olemusta:

”Tämä kaupunki on kuin armeija: haiden etiikka vallitsee – haavoittuneet syödään. Suljetussa yhteiskunnassa, jossa kaikki ovat syyllisiä, ainut rikos on jäädä kiinni. Varkaiden valtakunnassa ainut synti on loppujen lopuksi tyhmyys.”

”Vegas on täynnä luontaisia kummajaisia – ihmisiä, jotka ovat aidosti sekaisin – että huumeet eivät oikeastaan ole ongelma, paitsi kytille ja heposyndikaatille. Psykedeeliset aineet ovat melko joutavanpäiväisiä kaupungissa, jossa voi kävellä kasinoon mihin vuorokaudenaikaan hyvänsä ja todistaa gorillan ristiinnaulitsemisen – liekehtivällä neonristillä, joka yhtäkkiä muuttuu ilotulituspyöräksi ja pyörittää petoa väkkäränä kuhisevan pelitoiminnan yläpuolella.”

Railakkaan reissun jäljiltä hotellihuone oli kärsinyt pieniä vaurioita:

”Huone näytti paikalta jossa on tehty tuhoisa eläintieteellinen koe viskillä ja gorilloilla. Kolmen metrin peili oli rikkoutunut, mutta silti kasassa – raskauttava todiste siitä iltapäivästä, kun asianajajani teki amokjuoksun kookospähkinävasara kourassa ja murskasi peilin ja kaikki lamput. Olimme korvanneet lamput Safewayltä ostetuilla punaisilla ja sinisillä joulukuusenlampuilla, mutta peiliä oli mahdoton korvata. Asianajajani vuode näytti karrelle palaneelta rotanpesältä. Tuli oli syönyt yläpuolen, ja loppu oli vietereiden ja nokisen täytteen sekasotkua.”

Oma ammattikuntakin ansaitsee syväanalyysinsa:

”Lehdistö on julma homokopla. Journalismi ei ole ala tai ammatti. Se on runkkujen ja hylkiöiden halpa romuliiteri – valeovi elämän nurjalle puolelle, saastainen kusenpolttama pikku luukku, jonka rakennustarkastaja on naulannut umpeen, mutta joka on silti juuri riittävän syvä että puliukko voi kiivetä sisään suoraan katukäytävältä ja masturboida kuin simpanssi eläintarhan häkissä.”

Tämä tällä kertaa. Tapojensa mukaan piiri ei yritä löytää kirjasta erilaisia tasoja, merkityksiä saati tulkintoja, koska kun taiteesta tehdään tiedettä, on taide pilalla. Pieni kirjallisuuspiiri palaa asiaan, kun saa jotain luettua. Yhtä mahdollista on, että ei palaa, vaikka saisikin jotain luettua.