Lehdessä oli uutinen 37-vuotiaasta miehestä, joka ei ollut koskaan suostunut pitämään pyöräilykypärää päässään. Älyttömäksi sinällään tavanomaisen tilanteen teki se, että miehellä oli ollut kypärä olemassa jo 13 vuoden ajan, koska hän oli saanut sen aikoinaan kaupanpäällisinä ostaessaan rullaluistimet. Kypärä oli lojunut kaapissa koskemattomana. Kuitenkin eräänä aamuna miehen alle kouluikäiset lapset, jotka käyttivät kypärää, vaatimalla vaativat miestä laittamaan pyöräilykypärän päähänsä. Niinpä mies vihdoin taipui ja lähti pyöräilemään töihin kypärä päässään.
Työmatkalla kävi niin, että kolmion takaa tuli auto pysähtymättä ja ajoi miehen päälle suojatiellä. Miehen molemmat jalat murtuivat ja hän sai pahoja ruhjeita. Kypärä pysyi päässä, vaikka mies singahti kunnioitettavan matkan ennen kohtaamistaan asfaltin kanssa. Ennen tätä tapahtumaa mies ei ollut koskaan elämänsä aikana loukannut itseään merkittävästi missään tilanteessa saati saanut murtumaa mihinkään kohtaan kehoaan. Tämä lyhykäinen uutinen osoittaa sen, millaisiin vaaratilanteisiin ihminen altistuu pitäessään pyöräilykypärää päässään.
Myönnän, etten lukenut kyseistä uutista, koska sitä ei ole olemassa. On hyvin todennäköistä, että joskus jossain päin maailmaa on noin tapahtunutkin, mutta minä en ole siitä tietoinen. En kuitenkaan vetänyt hatusta koko juttua. Tarinan alkuosa töihin lähtöön asti on totta ja tapahtui minulle tällä kyseisellä päivämäärällä 30. toukokuuta vuonna 2013 AD. Töihin polkiessa pohdiskelin, millaista kohtalon ironiaa olisi, jos joutuisin nyt onnettomuuteen, kun minulla on se pirun potta päässäni. En tosiaan ole koskaan murtanut yhtään luutani enkä ole joutunut onnettomuuksiin. Eihän se ole pelkkää tuuria, vaan kymmenien vuosien aikana opittua varovaisuutta ja ennakointikykyä. Autoilijoiden ja muiden tielläliikkujien toiminnasta ei kannata olettaa yhtään mitään, vaan kaikkeen pitää varautua myös muiden osalta. Koskaan ei voi olla liian varovainen. Mutta kypärää en ole suostunut tähän päivään asti pitämään, koska olen ottanut siinä tiedostetun riskin ja koska olen jäärä. Onhan se idioottien perustelu, ettei minulle voi jatkossakaan sattua mitään kerran ei ole tähän mennessä sattunut. Tähän päättyy liikennevalistusosuus, sanoi Enska-vainaa (lapsille tiedoksi: Ensio Itkonen oli Suomen kuuluisin autokoulunopettaja, joka opasti tielläliikkujia Hannu Karpon ohjelmissa 1980-luvulla).
Jälkivitsikirjoitus: Poliisi pysäytti mopolla ilman kypärää viilettäneen papan ja tiedusteli, mihin miehen kypärä on jäänyt. Tähän pappa kivahti: ”No Syvärille, saatana!” Vitsiltä on terä tylsynyt pahasti, koska kohta ei ole enää veteraaneja eivätkä he ainakaan mopoilukunnossa ole.
torstai 30. toukokuuta 2013
keskiviikko 29. toukokuuta 2013
Väärin blogattu
Joskus tekee hyvää pysähtyä hetkeksi ja katsoa taaksensa, mitä on saanut aikaan. Jos näky on kuin Lappi saksalaisten jäljiltä, kannattanee jatkossa pitää nenä vain menosuunnassa. Mutta jos savuavien raunioiden keskellä näkyy jotain ehjää ja kaunista, voi miettiä, miten ja miksi niin on käynyt. Olisiko jotain opittavaa, mitä hyödyntää edessäpäin. Päläpälä ja höpöhöpö, eiköhän se riittänyt kyökkifilosofiasta. Ei tuollaista kuraa kovin kauaa jaksa.
Luin joskus fiksuja oppaita siitä, miten syntyy hyvä blogi. Nyt on aika tarttua itseä niskasta kiinni ja ryhtyä tuumasta toimeen, panna hihat heilumaan, pitää pyy pivossa, läikyttää maitoa, jättää ostoslista kotiin ja huomata, että ruukku käy kaivolla, kunnes särkyy. Ei kannata käyttää ruukkua, kun kerran muoviämpäri on keksitty. Kiulukin kelpaa, vaikka se on hieman epäkäytännöllinen. Kysy vaikka kukolta ja kanalta. Totisesti minä sanon teille, mitkä tekijät synnyttävät laatublogin:
Blogin aihepiiri tulisi rajata niin, ettei siitä synny sillisalaattia. Järkevästi rajattu aihepiiri vetää lukijoita paremmin kuin sitä-sun-tätä -sepustukset.
Eivätkö alkoholi, eläimet, hintatietoisuus, kirjallisuus, kuluttaminen, laatu, mainonta, mielenterveys, suomalaisuus, tuotemerkit ja uloste ole sitten järkevästi rajattu aihekokonaisuus? Toisaalta eihän tässä ole tarkoituskaan vedota lukijoihin. Tulee mieleen sadat henkkamaukkamuotiblogit, jotka ovat varmasti hyvin rajattuja aihepiiriltään, mikäli halpisreleiden shoppailu on lifestylea. Ja onhan se kymmenille tuhansille teineille (vuodet 13 – 19), esiteineille (vuodet n. 9 – 12) ja myöhäisteineille (vuodet 20 – n. 35). En toki ylenkatso edullisia vaatteita. Kuvastavatko ne sitten persoonallisuutta, jos kaikki ostavat vaatteensa samalta vaateketjulta?
Postauksen tulee olla lyhyt eli maksimisissaan 2000 – 2500 merkkiä. Tekstikappaleissa on enintään 5 riviä ja neljä virkettä.
Tiukkoja sääntöjä, vaan kuka merkkejä ja virkkeitä jaksaa laskea. Olisi aika laskelmoivaa, jos tekstin rakenne määräisi sisällön.
Päivityksiä / postauksia pitäisi julkaista säännöllisesti vähintään kaksi per viikko, jotta lukijat eivät kaikkoaisi.
Ei ole pelkoa lukijoiden kaikkoamisesta. Kuvitteelliset lukijat ovat harvinaisen uskollista väkeä.
Lyhyiden ja iskevien otsikoiden tulee kuvastaa sisältöä mahdollisimman hyvin.
Otsikot ovat usein tajunnanvirtaa, kuten ovat tekstitkin. Se on sitä johdonmukaisuutta.
Vesi oli kirkasta ja kylmää. Lähteestä oli hyvä ammentaa, mutta ei liian syvältä, jottei vesi samene pohjamudan lähtiessä liikkeelle. Saavuitko totuuden lähteelle, jää arvoitukseksi, mutta tästä on hyvä jatkaa. Vedät keuhkot täyteen metsäisen raikasta ilmaa. Hyönteisten hypnoottinen surina laukaisee lihasjännityksesi. Aurinko siivilöityy puiden välistä. Tulet pian risteävälle polulle. Jos haluat jatkaa länteen, siirry kappaleeseen 36. Jos haluat kulkea kohti itää, siirry kappaleeseen 281.
Jälkikirjoitus: Tästä tuli 2600 merkin postaus. Sue me – kutsukaa minua Sueksi.
Luin joskus fiksuja oppaita siitä, miten syntyy hyvä blogi. Nyt on aika tarttua itseä niskasta kiinni ja ryhtyä tuumasta toimeen, panna hihat heilumaan, pitää pyy pivossa, läikyttää maitoa, jättää ostoslista kotiin ja huomata, että ruukku käy kaivolla, kunnes särkyy. Ei kannata käyttää ruukkua, kun kerran muoviämpäri on keksitty. Kiulukin kelpaa, vaikka se on hieman epäkäytännöllinen. Kysy vaikka kukolta ja kanalta. Totisesti minä sanon teille, mitkä tekijät synnyttävät laatublogin:
Blogin aihepiiri tulisi rajata niin, ettei siitä synny sillisalaattia. Järkevästi rajattu aihepiiri vetää lukijoita paremmin kuin sitä-sun-tätä -sepustukset.
Eivätkö alkoholi, eläimet, hintatietoisuus, kirjallisuus, kuluttaminen, laatu, mainonta, mielenterveys, suomalaisuus, tuotemerkit ja uloste ole sitten järkevästi rajattu aihekokonaisuus? Toisaalta eihän tässä ole tarkoituskaan vedota lukijoihin. Tulee mieleen sadat henkkamaukkamuotiblogit, jotka ovat varmasti hyvin rajattuja aihepiiriltään, mikäli halpisreleiden shoppailu on lifestylea. Ja onhan se kymmenille tuhansille teineille (vuodet 13 – 19), esiteineille (vuodet n. 9 – 12) ja myöhäisteineille (vuodet 20 – n. 35). En toki ylenkatso edullisia vaatteita. Kuvastavatko ne sitten persoonallisuutta, jos kaikki ostavat vaatteensa samalta vaateketjulta?
Postauksen tulee olla lyhyt eli maksimisissaan 2000 – 2500 merkkiä. Tekstikappaleissa on enintään 5 riviä ja neljä virkettä.
Tiukkoja sääntöjä, vaan kuka merkkejä ja virkkeitä jaksaa laskea. Olisi aika laskelmoivaa, jos tekstin rakenne määräisi sisällön.
Päivityksiä / postauksia pitäisi julkaista säännöllisesti vähintään kaksi per viikko, jotta lukijat eivät kaikkoaisi.
Ei ole pelkoa lukijoiden kaikkoamisesta. Kuvitteelliset lukijat ovat harvinaisen uskollista väkeä.
Lyhyiden ja iskevien otsikoiden tulee kuvastaa sisältöä mahdollisimman hyvin.
Otsikot ovat usein tajunnanvirtaa, kuten ovat tekstitkin. Se on sitä johdonmukaisuutta.
Vesi oli kirkasta ja kylmää. Lähteestä oli hyvä ammentaa, mutta ei liian syvältä, jottei vesi samene pohjamudan lähtiessä liikkeelle. Saavuitko totuuden lähteelle, jää arvoitukseksi, mutta tästä on hyvä jatkaa. Vedät keuhkot täyteen metsäisen raikasta ilmaa. Hyönteisten hypnoottinen surina laukaisee lihasjännityksesi. Aurinko siivilöityy puiden välistä. Tulet pian risteävälle polulle. Jos haluat jatkaa länteen, siirry kappaleeseen 36. Jos haluat kulkea kohti itää, siirry kappaleeseen 281.
Jälkikirjoitus: Tästä tuli 2600 merkin postaus. Sue me – kutsukaa minua Sueksi.
perjantai 17. toukokuuta 2013
Mikä hiertää
Kalsarit eivät useimmiten hierrä minua, mutta hiostavat kylläkin. Varmin valinta hiostamisen estämiseksi on Sloggi Midi, mikäli itsetunto kestää pitää moisia trendinhalveeraajia. Niissä ei ole mitään lahkeentapaisia, vaan ovat perinteiset nivusista vapaastihengittävät äijäkalsarit. Myös ns. munakuppi on riittävän tilava, jolloin ”poikien” oleskelutila on miellyttävän väljä vähentäen näin aromipesäilmiön esiintymistä. Mukavuudesta puhuttaessa ei tarkastella tyylipisteitä. Tiger of Sweden, Björn Borg, CK ja muut lahkeelliset homokalsarit ovat neitiriikinkukkojen keikistelyä varten, johon olennaisena osana kuuluu, että kalsareiden ylileveä vyötärökuminauha ja siihen printattu tuotemerkki näkyvät farkkujen vyötärölinjan yläpuolelta kuuhun asti. Sellaiseen ei mies sorru.
Asian voi myös ajatella uudestaan, kumpi onkaan loppujen lopuksi pahempi: kalsareista näkyvä vyötärönauha vai perinteinen persvakonäkymä, joka pinttyneesti liitetään suomalaisen miehen junttihabitukseen.
Mutta eihän kalsareista pitänyt puhua, vaan siitä, mikä hiertää. Minut on opetettu pienestä pitäen siihen, että lautasella on sen verran ruokaa, mitä syödään. Tämä johtaa siihen, että ruokailun päättyessä lautanen on tyhjä. Tätä taustaa vasten on kestämätöntä seurata, miten nuoret nykyään ruokailevat. Paha silmä kohdistuu varsinkin nuoriin täysi-ikäistyneisiin tyttöihin. On karmeaa katsottavaa, kuinka ruokaa on lautasella normaalin ihmisen normaali annos, otetaan pari haarukallista ja viedään loput biojätteeseen. Tämä on ääriesimerkki, mutta tavallisempaa on, että syödään puolet ja puolet lentää roskikseen.
Tämähän on vain ei-nuoren miehen räksytystä ja kyvyttömyyttä mukautua edistyksellisiin nykykäytäntöihin. Mutta onko niin vaikeaa ottaa sen verran ruokaa kuin jaksaa syödä? Jos ottaa tietyn annoksen tietäen, että aikoo syödä siitä vain puolet, niin eikö silloin pitäisi ottaa suoraan puoli annosta? Vai onko tuolloin puoliannoksestakin jätettävä puolet syömättä? Siinä on oltava jotain itsepetokseen haiskahtavaa psykologiaa ja nuorten keskinäisiä sosiaalisia normistoja taustalla, mutta enpä minä niistä tajua. On myönnettävä, että ruoan syömättä jättäminen on ollut minulle punainen vaate niin kauan kuin muistan, eli edellispäivään.
Jälkiruokakirjoitus: Tällaisia negatiivissävytteisiä ruikutuskirjoituksia pitäisi aina välttää. Varsinkin tarttuminen nuorten vinksahtaneisiin toimintatapoihin osoittaa vanhuuden väijyvän jo nurkan takana. ”Kyllä ennen oli paremmin, kun asiat olivat toisin ja en vaan minä ikinä noin olisi tehnyt, tai olisin saanut vitsaa niin että raikaa muistutuksena, että saunan takana on vielä tilaa” -mentaliteetilla kaadutaan samaan kuoppaan, johon jokainen aiempi sukupolvi on viinapäissään kompastunut. Onneksi kuoppa on sangen avara, ja seuraakin riittää.
Asian voi myös ajatella uudestaan, kumpi onkaan loppujen lopuksi pahempi: kalsareista näkyvä vyötärönauha vai perinteinen persvakonäkymä, joka pinttyneesti liitetään suomalaisen miehen junttihabitukseen.
Mutta eihän kalsareista pitänyt puhua, vaan siitä, mikä hiertää. Minut on opetettu pienestä pitäen siihen, että lautasella on sen verran ruokaa, mitä syödään. Tämä johtaa siihen, että ruokailun päättyessä lautanen on tyhjä. Tätä taustaa vasten on kestämätöntä seurata, miten nuoret nykyään ruokailevat. Paha silmä kohdistuu varsinkin nuoriin täysi-ikäistyneisiin tyttöihin. On karmeaa katsottavaa, kuinka ruokaa on lautasella normaalin ihmisen normaali annos, otetaan pari haarukallista ja viedään loput biojätteeseen. Tämä on ääriesimerkki, mutta tavallisempaa on, että syödään puolet ja puolet lentää roskikseen.
Tämähän on vain ei-nuoren miehen räksytystä ja kyvyttömyyttä mukautua edistyksellisiin nykykäytäntöihin. Mutta onko niin vaikeaa ottaa sen verran ruokaa kuin jaksaa syödä? Jos ottaa tietyn annoksen tietäen, että aikoo syödä siitä vain puolet, niin eikö silloin pitäisi ottaa suoraan puoli annosta? Vai onko tuolloin puoliannoksestakin jätettävä puolet syömättä? Siinä on oltava jotain itsepetokseen haiskahtavaa psykologiaa ja nuorten keskinäisiä sosiaalisia normistoja taustalla, mutta enpä minä niistä tajua. On myönnettävä, että ruoan syömättä jättäminen on ollut minulle punainen vaate niin kauan kuin muistan, eli edellispäivään.
Jälkiruokakirjoitus: Tällaisia negatiivissävytteisiä ruikutuskirjoituksia pitäisi aina välttää. Varsinkin tarttuminen nuorten vinksahtaneisiin toimintatapoihin osoittaa vanhuuden väijyvän jo nurkan takana. ”Kyllä ennen oli paremmin, kun asiat olivat toisin ja en vaan minä ikinä noin olisi tehnyt, tai olisin saanut vitsaa niin että raikaa muistutuksena, että saunan takana on vielä tilaa” -mentaliteetilla kaadutaan samaan kuoppaan, johon jokainen aiempi sukupolvi on viinapäissään kompastunut. Onneksi kuoppa on sangen avara, ja seuraakin riittää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)