Kirjallisuuspiiri on pyörinyt taas aikansa oman navan ympäri ja avautuu nyt kuin simpukka kuorestaan. Lasihelmenä on kaivettu esiin Ilkka Remeksen viimeisin pökellys Omertan liitto. Tämä on ensimmäinen (pohja)kosketus Remeksen kirjalliseen tuotantoon, ja pahalta näyttää. Teos on kuin overdoussit lukeneen ihmelapsen kirjoittama. Lauserakenteet tuntuvat kököiltä, tekstin sujuvuus (kai pitäisi sanoa flow) kompuroi ja virkkeisiin eksyy paljon jonninjoutavaa täytemöhnöä tai nippelin kääntelyä. Yhdentekevää jengiä vilisee ja henkilöt ovat persooniltaan karismaattisen pahvilaatikon tasoa. Tarina on sitä luokkaa morjenstapäivää, että uskottavampaa henkilökuvausta ja juonenkuljetusta olen tavannut Barbapapan saari -teoksessa. Kirjan tiivistelmä: kylvetään EU-liturgiaa ja -salaliittoja ja palkkamurhaajia ja terroristeja ja mafiaa, kirmataan ympäri Eurooppaa totisina torvisektioina, actionaktina paukutellaan pari kertaa pyssyillä ja kaiken kruunaa itkettävän naurettava happy end. Varsinainen nimiviritelmä: Martin Wolfenstein, aijai ja voivoi (toim. huom. Wolfenstein on suosittu PC-räiskintäpeli). Remes on varmaan fiksuna miehenä kehittänyt oman Remes-sovelluksen, jolla hän laatii kirjansa. Huh huijaa, kuka huijaa ja ketä?
Nyt kun Barbapapoista tuli puhe, niin edellä mainittua saariseikkailua voin suositella lämpimästi kuin vastapissatut housut. Jänniä ja opettavaisia juonenkäänteitä on tiedossa ja lopussa Barbapapojen eri väreihin kytkeytyvä rasisminvastainen sanoma on suorastaan nerokas. Miksi Word ei tunnista Barbapapoja, mutta barbipapat ja babapapat ovat ihan hyviä sanoja?
Remeksellä on varmaan ollut parempia päiviä. En vain tiedä, milloin ne olivat. Kenties voisin tarkistaa asennettani ja muuta höpöhöpöä. Kyllä se on poijaat niin, että toiset tykkää äidistä ja toiset Remeksestä ja kolmannet Barbapapoista. Katsotaan myyntilukuja, niin kyllä kansa tietää. Paskat kansa mitään tiedä, mutta turvenuija kansa ansaitsee juuri sellaiset kirjailijat kuin kaljapullojen etikettejä vedenjakajana pitävä keskimääräinen lukutaito edellyttää. Mutta lasketaan nyt tämäkin läpi sormien ja facepalmien, kun pidetään mielessä, että tämä takapajuinen takkutukkapirttiväki oppi vastikään lukemaan ja kirjoittamaan.
Luin ennen Remestä James Ellroyn Mustan Dahlian, ja pöhinöissä oli eroa kuin jehovien lukupiirillä ja teinipissisten puistobisseillalla. Ellroyn tiiliskivessä maanisen ja ahdistavan tunnelman kuristavuus on hermoja riipivää ja raapivaa. Ja tarinaa kuljetetaan niin että kynnet loppuvat kesken. Näihin näppäilyihin kirjallisuuspiiri vetäytyy kuoreensa.
Jälkiriipustus: Kotikutoisuus, se oli se sana, jota etsin. Remes loihtii ulkoisesti pintasilattua kansainvälistä kohkausta, mutta kutina jää Tuuloksen Kapakanmäen lavatansseista. Kukaan ei vain juonut kossua Toyotan takakontista, mikä on sääli. Kaikki kunnioitus lavatansseja kohtaan, on hieno pala kansankulttuuria. On puhdistava kokemus, kun mitättömyys pöllyttää menestyvää kirjailijaa, jolla on oikeita kirjallisia näyttöjä. Hei tietsä, niinku katharsis.
keskiviikko 30. huhtikuuta 2014
torstai 17. huhtikuuta 2014
Täysi murkku hyönteiseksi
Tällaiset muurahaistarinat ovat niin nähtyjä, mutta kerron silti, koska murkut ovat mielenkiintoisia ötököitä.
Oli sellainen tavallinen kekomuurahainen, työläinen nimeltä Antti. Antti ahersi ahkerasti aina, kuten työläisen pitääkin. Se oli painanut jo pitkän työuran ja nähnyt kaikenlaista, mutta ennen kaikkea kekonsa kasvun valtavaksi metropoliksi. Antilla päivät kuluivat pääasiassa työn parissa, mutta joskus ehti pysähtyä hetkeksi lepäilemään ja vaihtamaan kuulumisia tovereiden kanssa.
Antilla oli yksi semituttu sotilasmuurahainen, jonka nimi oli Ludwig. Antti ei ollut oikein koskaan keksinyt mitään järkevää juteltavaa Ludwigin kanssa, mitä nyt oli morjenstelut vaihdettu. Yksi syy puheiden vähyyteen oli, että sotilaat olivat tunnetusti aika häijyjä pikku pirulaisia, joilla oli useimmiten tosi lyhyt pinna. Antissa tieto aiheutti ylimääräistä jännitystä sananvaihdossa Ludwigin kanssa. Antti oli kuullut, että muut vanhemmat sotilaat kutsuivat Ludwigia vittuilumielessä lempinimellä Lude, mikä sai Ludwigin raivon partaalle. Kerran yksi nuorempi solttu oli lipsauttanut Ludwigille, että ”Kuis luutii, Lude?” Alkoi kauhea mylly ja sotilas päätyi sairasasemalle. Saldona oli pari katkennutta raajaa ja murtunut tuntosarvi.
Anttia oli viime aikoina alkanut pyöritellä pienessä pollassaan erinäisiä asioita. Anttia mietitytti, oliko koko sivilisaation olemassaolon perustaminen ikuisen kasvun periaatteelle loppujen lopuksi ollenkaan kestävä rakennelma. Kekoa johdettiin tarkoituksella tai silkkaa tyhmyyttä väärille urille. Keon kasvaminen hillittömäksi möhkäleeksi kasvatti epäyhtenäisyyttä. Sisäisiä konflikteja oli usein. Myös logistiset ongelmat lisääntyivät ja sen Antti sai tuntea kitiinikuoressaan. Ruoan ja rakennustarvikkeiden hakumatkat jouduttiin ulottamaan yhä kauemmas, mikä lisäsi riskejä ja työn kuormittavuutta. Pitkillä retkillä sotilaat ottivat jatkuvasti matsia hämähäkkien ja muiden urpojen kanssa, jotka halusivat napsia työläisiä helpoiksi välipaloiksi.
Antti koki paineen kasvavan sisällään ja halusi jakaa ajatuksiaan jonkun kanssa. Antin työkaverit eivät todellakaan olleet mitään järjen pikkujättiläisiä, joten niiden puoleen oli turha kääntyä. Ne eivät muuta osanneet lepohetkinään tehdä kuin ryysiä paikalliseen juottolaan kiskomaan mettä ja nauramaan eritevitseille. Mutta sitten oli Ludwig. Vaikka se oli hermoherkkä sotilas, sen katseessa näkyi jotain terävää. Aivan kuin se olisi funtsinut aivan muita juttuja työläisten kulkua vahtiessaan. Niinpä Antti kerran pysähtyi Ludwigin luo ja alkoi kertoilla sille mielessään liikkuneita asioita. Ludwig tuijotti hetken Anttia hiljaisuuden vallitessa ja latasi sitten täyslaidallisen: ”Etkö sä saatanan marakatti ole tajunnut, että täällä on ihan vitusti jengiä ja lisää tulee koko ajan? Mihin helvettiin sä lykkäät ne, jos me ei kasvateta kekoa? Sano se noille läpipässeille kuhnureille, jotka ryntäilee ohjaustanko ojossa kuningattarien kimppuun. Tai katko niiden vehkeet, ihan sama mulle. Tai hei, perusta sellainen lisääntymisen säännöstelyohjelma. Tai käske porukan muuttaa maalle. ”Ikuisen kasvun periaate”, voi helvetti, nyt mä en jaksa enempää tätä paskaa. Anna mun tehdä työni.”
Siinä se. Antti pani kielikuvalliset hihansa heilumaan. Antti perusti Lion Ants -klubeja, kiltoja ja muita herraseurueen kerhoja, jotta sai siirrettyä kuhnureiden huomion muuhun puuhasteluun. Oikeaan työhön niitä ei voinut opettaa, koska eiväthän ne olisi ikinä oppineet kantamaan edes hiekanjyvää. Eikä saunan takanakaan ollut enää tilaa. Antin idea toimi. Kuningattaret jäivät lehdelle soittelemaan, kun kuhnurit pelasivat pelejä ja jakoivat keskenään tyhmiä ajatuksiaan kerhoissaan. Ja kas, keko pieneni.
Opetus? Ei mitään käryä. Halusin vain kertoa tarinan muurahaisista.
Oli sellainen tavallinen kekomuurahainen, työläinen nimeltä Antti. Antti ahersi ahkerasti aina, kuten työläisen pitääkin. Se oli painanut jo pitkän työuran ja nähnyt kaikenlaista, mutta ennen kaikkea kekonsa kasvun valtavaksi metropoliksi. Antilla päivät kuluivat pääasiassa työn parissa, mutta joskus ehti pysähtyä hetkeksi lepäilemään ja vaihtamaan kuulumisia tovereiden kanssa.
Antilla oli yksi semituttu sotilasmuurahainen, jonka nimi oli Ludwig. Antti ei ollut oikein koskaan keksinyt mitään järkevää juteltavaa Ludwigin kanssa, mitä nyt oli morjenstelut vaihdettu. Yksi syy puheiden vähyyteen oli, että sotilaat olivat tunnetusti aika häijyjä pikku pirulaisia, joilla oli useimmiten tosi lyhyt pinna. Antissa tieto aiheutti ylimääräistä jännitystä sananvaihdossa Ludwigin kanssa. Antti oli kuullut, että muut vanhemmat sotilaat kutsuivat Ludwigia vittuilumielessä lempinimellä Lude, mikä sai Ludwigin raivon partaalle. Kerran yksi nuorempi solttu oli lipsauttanut Ludwigille, että ”Kuis luutii, Lude?” Alkoi kauhea mylly ja sotilas päätyi sairasasemalle. Saldona oli pari katkennutta raajaa ja murtunut tuntosarvi.
Anttia oli viime aikoina alkanut pyöritellä pienessä pollassaan erinäisiä asioita. Anttia mietitytti, oliko koko sivilisaation olemassaolon perustaminen ikuisen kasvun periaatteelle loppujen lopuksi ollenkaan kestävä rakennelma. Kekoa johdettiin tarkoituksella tai silkkaa tyhmyyttä väärille urille. Keon kasvaminen hillittömäksi möhkäleeksi kasvatti epäyhtenäisyyttä. Sisäisiä konflikteja oli usein. Myös logistiset ongelmat lisääntyivät ja sen Antti sai tuntea kitiinikuoressaan. Ruoan ja rakennustarvikkeiden hakumatkat jouduttiin ulottamaan yhä kauemmas, mikä lisäsi riskejä ja työn kuormittavuutta. Pitkillä retkillä sotilaat ottivat jatkuvasti matsia hämähäkkien ja muiden urpojen kanssa, jotka halusivat napsia työläisiä helpoiksi välipaloiksi.
Antti koki paineen kasvavan sisällään ja halusi jakaa ajatuksiaan jonkun kanssa. Antin työkaverit eivät todellakaan olleet mitään järjen pikkujättiläisiä, joten niiden puoleen oli turha kääntyä. Ne eivät muuta osanneet lepohetkinään tehdä kuin ryysiä paikalliseen juottolaan kiskomaan mettä ja nauramaan eritevitseille. Mutta sitten oli Ludwig. Vaikka se oli hermoherkkä sotilas, sen katseessa näkyi jotain terävää. Aivan kuin se olisi funtsinut aivan muita juttuja työläisten kulkua vahtiessaan. Niinpä Antti kerran pysähtyi Ludwigin luo ja alkoi kertoilla sille mielessään liikkuneita asioita. Ludwig tuijotti hetken Anttia hiljaisuuden vallitessa ja latasi sitten täyslaidallisen: ”Etkö sä saatanan marakatti ole tajunnut, että täällä on ihan vitusti jengiä ja lisää tulee koko ajan? Mihin helvettiin sä lykkäät ne, jos me ei kasvateta kekoa? Sano se noille läpipässeille kuhnureille, jotka ryntäilee ohjaustanko ojossa kuningattarien kimppuun. Tai katko niiden vehkeet, ihan sama mulle. Tai hei, perusta sellainen lisääntymisen säännöstelyohjelma. Tai käske porukan muuttaa maalle. ”Ikuisen kasvun periaate”, voi helvetti, nyt mä en jaksa enempää tätä paskaa. Anna mun tehdä työni.”
Siinä se. Antti pani kielikuvalliset hihansa heilumaan. Antti perusti Lion Ants -klubeja, kiltoja ja muita herraseurueen kerhoja, jotta sai siirrettyä kuhnureiden huomion muuhun puuhasteluun. Oikeaan työhön niitä ei voinut opettaa, koska eiväthän ne olisi ikinä oppineet kantamaan edes hiekanjyvää. Eikä saunan takanakaan ollut enää tilaa. Antin idea toimi. Kuningattaret jäivät lehdelle soittelemaan, kun kuhnurit pelasivat pelejä ja jakoivat keskenään tyhmiä ajatuksiaan kerhoissaan. Ja kas, keko pieneni.
Opetus? Ei mitään käryä. Halusin vain kertoa tarinan muurahaisista.
Järjenjuoksun tuolla puolen
Näillä eväillä eiliseen.
Mikään ei herätä aisteja aamulla kuten vastajauhetun paskan tuoksu.
Olen onnistunut nostamaan suomen kielen ilmaisutaitoni nextille levelille.
Ilonpito ilman viinaa on pitoa.
Somettaminen on kirjoitustaidottomien seksuaalisen tyydytyksen muoto.
Olen kärsinyt pitkään univaikeuksista. Oli pakko kokeilla jotain erilaista, joten ostin sellaisen pierutyynyn. Uni ei tule vieläkään, mutta nauru pidentää ikää.
Voiko ejakulaatiosta myöhästyä? kysyy nimim. ”Tulinko väärään aikaan?”
Pääsylippu Pitkälle Saikulle -jekku: Yllätä työkaverit ja kirjoita kakalla työpaikan vessan seinään. Sisältö ja tyyli vapaa.
Mikään ei herätä aisteja aamulla kuten vastajauhetun paskan tuoksu.
Olen onnistunut nostamaan suomen kielen ilmaisutaitoni nextille levelille.
Ilonpito ilman viinaa on pitoa.
Somettaminen on kirjoitustaidottomien seksuaalisen tyydytyksen muoto.
Olen kärsinyt pitkään univaikeuksista. Oli pakko kokeilla jotain erilaista, joten ostin sellaisen pierutyynyn. Uni ei tule vieläkään, mutta nauru pidentää ikää.
Voiko ejakulaatiosta myöhästyä? kysyy nimim. ”Tulinko väärään aikaan?”
Pääsylippu Pitkälle Saikulle -jekku: Yllätä työkaverit ja kirjoita kakalla työpaikan vessan seinään. Sisältö ja tyyli vapaa.
perjantai 11. huhtikuuta 2014
Matt Houston
On joitakin käsittämättömiä tapahtumapätkiä, joita muistaa lapsuudestaan, muttei millään ymmärrä miksi. Yksi tällainen liittyy televisioon. Minulla on kylläkin roppakaupalla muistoja, jotka liittyvät televisioon, mistä olen päätellyt, että minun on annettu killittää töllöä oikein urakalla lapsena.
Olen jäljittänyt muiston vuodelle 1984. Oli kesä ja olimme myöhään yöllä naapurimökillä. Todennäköisesti aikuisilla oli mennyt ”saunominen” pitkäksi, kuten muistelen usein kesällä käyneen. Meitä muksuja oli kuitenkin aika liuta ja kivaa oli, varsinkin jos sai valvoa lapsen näkökulmasta älyttömän myöhään. Olimme mökissä sisällä ja televisio oli auki. Sieltä alkoi oikein vauhdikkaan oloisen toimintasarjan jakso, jossa seikkaili joku kova karju. Jakson juonena oli haiden hyökkäykset ihmisten kimppuun, joka oli oikein jännä ja pelottava juttu 8-vuotiaalle lapselle. Ohjelma näytti tehneen vaikutuksen pikkupoikaan, koska muistijälki on säilynyt näihin päiviin asti. Tai sitten muistamiseen vaikutti jokin muu tekijä tapahtumassa, kuten valvominen yli puolen yön, tai hait, tai että oli kivaa, tai että olimme naapurin mökillä, tai Se Jokin muu, tai ne kaikki yhdessä.
Sarjan nimi oli Matt Houston. Jakso, jota näin, kulki nimellä ”Shark bait”. Tyypillinen kasaritoimintasarja, jota tehtiin jenkeissä vuosina 1982–1985, mutta tuskin kovin moni muistaa sellaisen pyörineen Suomessa. Nimiosassa oli komia kalapuikkoviiksinen könsikäs, kai heteronakin näin voi sanoa, nimeltä Lee Horsley. Matt Houston oli upporikas kaveri, joka oli ryhtynyt paremman tekemisen puutteessa yksityisetsiväksi ja ratkoi milloin mitäkin, mutta useimmiten murhia. Esillepano ja juonenkäänteet ovat nykykatsantokannalla sangen juustoisia, mutta niinhän on käynyt käytännössä kaikille 1980-luvun ohjelmille. Mietipä vaikka autoja, jotka vauhdissa ponnahtavat ilmalentoon mitä käsittämättömimmistä paikoista. Tai hiekkatiellä sutiessaan ulvovia renkaita. Tai aseita, joilla voi ampua loputtomiin lataamatta niihin lisää panoksia. Tai sankareita, jotka voivat lahdata armeijan verran vihulaisia ilman, että heihin osuu yksikään luoti. Tai nyrkkitappeluita, jossa mätkitään toisia surutta ja silti kasvoihin ei jää jälkeä, mitä nyt suupielestä valuu pikkuisen verta. Tai ylinokkelia murhamysteerin ratkojia, jotka törmäävät vahingossa aina uusiin kuolemantapauksiin ja selvittävät murhaajan muun populan toljotellessa umpitolloina ympärillä. Eikä mikään epäkohdista silti vähennä lapsuuden hohtoa noita ohjelmia kohtaan, koska ne olivat, niin, osa lapsuutta.
Jälkkärijuustokaiverrukset: Juustoinen on käyttis sana, joka on imailtu suomeen englannin kielen sanasta ”cheesy”. Juustoisuus on epäuskottavaa, kornia, noloa, feikkiä eli epäaitoa, hölmöä, jne. Yliyrittäminen johtaa juustoiseen lopputulemaan, ks. useimmat blogitekstini mukaan lukien tämä. Juustoisuuteen liittyy usein myötähäpeän tunne. Määritelmä ”juustoinen” voidaan liittää mihin tahansa asiayhteyteen, ei siis ainoastaan tv-ohjelmiin tai elokuviin, vaikka tässä niitä käsittelenkin. ”Matt Juustonin” lisäksi juustoa keränneitä audiovisuaalisia tuotteita ovat esim. Ritari Ässä (The Hoffmeister), Taisteluplaneetta Galactica (se alkuperäinen), Murhasta tuli totta, Terence Hillin & Bud Spencerin sekä Chuck Norrisin koko tuotanto. Ai niin, ja Hollywood Beat, mieletön alkutunnari. Onneksi nykyäänkin osataan tuottaa uutta juustoa maailmaan. Poimitaan vaikka trendi, jossa eläkevaari-ikäiset näyttelijät heiluvat toimintaelokuvien pääosissa.
”Luukutan Houstonii, sen laulut on nii juustosii” – Ruger Hauer: Mä haluun kuolla ennen Bonoo (lainauksen Houstonilla ei ole mitään tekemistä Matt Houstonin kanssa)
Olen jäljittänyt muiston vuodelle 1984. Oli kesä ja olimme myöhään yöllä naapurimökillä. Todennäköisesti aikuisilla oli mennyt ”saunominen” pitkäksi, kuten muistelen usein kesällä käyneen. Meitä muksuja oli kuitenkin aika liuta ja kivaa oli, varsinkin jos sai valvoa lapsen näkökulmasta älyttömän myöhään. Olimme mökissä sisällä ja televisio oli auki. Sieltä alkoi oikein vauhdikkaan oloisen toimintasarjan jakso, jossa seikkaili joku kova karju. Jakson juonena oli haiden hyökkäykset ihmisten kimppuun, joka oli oikein jännä ja pelottava juttu 8-vuotiaalle lapselle. Ohjelma näytti tehneen vaikutuksen pikkupoikaan, koska muistijälki on säilynyt näihin päiviin asti. Tai sitten muistamiseen vaikutti jokin muu tekijä tapahtumassa, kuten valvominen yli puolen yön, tai hait, tai että oli kivaa, tai että olimme naapurin mökillä, tai Se Jokin muu, tai ne kaikki yhdessä.
Sarjan nimi oli Matt Houston. Jakso, jota näin, kulki nimellä ”Shark bait”. Tyypillinen kasaritoimintasarja, jota tehtiin jenkeissä vuosina 1982–1985, mutta tuskin kovin moni muistaa sellaisen pyörineen Suomessa. Nimiosassa oli komia kalapuikkoviiksinen könsikäs, kai heteronakin näin voi sanoa, nimeltä Lee Horsley. Matt Houston oli upporikas kaveri, joka oli ryhtynyt paremman tekemisen puutteessa yksityisetsiväksi ja ratkoi milloin mitäkin, mutta useimmiten murhia. Esillepano ja juonenkäänteet ovat nykykatsantokannalla sangen juustoisia, mutta niinhän on käynyt käytännössä kaikille 1980-luvun ohjelmille. Mietipä vaikka autoja, jotka vauhdissa ponnahtavat ilmalentoon mitä käsittämättömimmistä paikoista. Tai hiekkatiellä sutiessaan ulvovia renkaita. Tai aseita, joilla voi ampua loputtomiin lataamatta niihin lisää panoksia. Tai sankareita, jotka voivat lahdata armeijan verran vihulaisia ilman, että heihin osuu yksikään luoti. Tai nyrkkitappeluita, jossa mätkitään toisia surutta ja silti kasvoihin ei jää jälkeä, mitä nyt suupielestä valuu pikkuisen verta. Tai ylinokkelia murhamysteerin ratkojia, jotka törmäävät vahingossa aina uusiin kuolemantapauksiin ja selvittävät murhaajan muun populan toljotellessa umpitolloina ympärillä. Eikä mikään epäkohdista silti vähennä lapsuuden hohtoa noita ohjelmia kohtaan, koska ne olivat, niin, osa lapsuutta.
Jälkkärijuustokaiverrukset: Juustoinen on käyttis sana, joka on imailtu suomeen englannin kielen sanasta ”cheesy”. Juustoisuus on epäuskottavaa, kornia, noloa, feikkiä eli epäaitoa, hölmöä, jne. Yliyrittäminen johtaa juustoiseen lopputulemaan, ks. useimmat blogitekstini mukaan lukien tämä. Juustoisuuteen liittyy usein myötähäpeän tunne. Määritelmä ”juustoinen” voidaan liittää mihin tahansa asiayhteyteen, ei siis ainoastaan tv-ohjelmiin tai elokuviin, vaikka tässä niitä käsittelenkin. ”Matt Juustonin” lisäksi juustoa keränneitä audiovisuaalisia tuotteita ovat esim. Ritari Ässä (The Hoffmeister), Taisteluplaneetta Galactica (se alkuperäinen), Murhasta tuli totta, Terence Hillin & Bud Spencerin sekä Chuck Norrisin koko tuotanto. Ai niin, ja Hollywood Beat, mieletön alkutunnari. Onneksi nykyäänkin osataan tuottaa uutta juustoa maailmaan. Poimitaan vaikka trendi, jossa eläkevaari-ikäiset näyttelijät heiluvat toimintaelokuvien pääosissa.
”Luukutan Houstonii, sen laulut on nii juustosii” – Ruger Hauer: Mä haluun kuolla ennen Bonoo (lainauksen Houstonilla ei ole mitään tekemistä Matt Houstonin kanssa)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)