Kirjallisuuspiiri on pyörinyt taas aikansa oman navan ympäri ja avautuu nyt kuin simpukka kuorestaan. Lasihelmenä on kaivettu esiin Ilkka Remeksen viimeisin pökellys Omertan liitto. Tämä on ensimmäinen (pohja)kosketus Remeksen kirjalliseen tuotantoon, ja pahalta näyttää. Teos on kuin overdoussit lukeneen ihmelapsen kirjoittama. Lauserakenteet tuntuvat kököiltä, tekstin sujuvuus (kai pitäisi sanoa flow) kompuroi ja virkkeisiin eksyy paljon jonninjoutavaa täytemöhnöä tai nippelin kääntelyä. Yhdentekevää jengiä vilisee ja henkilöt ovat persooniltaan karismaattisen pahvilaatikon tasoa. Tarina on sitä luokkaa morjenstapäivää, että uskottavampaa henkilökuvausta ja juonenkuljetusta olen tavannut Barbapapan saari -teoksessa. Kirjan tiivistelmä: kylvetään EU-liturgiaa ja -salaliittoja ja palkkamurhaajia ja terroristeja ja mafiaa, kirmataan ympäri Eurooppaa totisina torvisektioina, actionaktina paukutellaan pari kertaa pyssyillä ja kaiken kruunaa itkettävän naurettava happy end. Varsinainen nimiviritelmä: Martin Wolfenstein, aijai ja voivoi (toim. huom. Wolfenstein on suosittu PC-räiskintäpeli). Remes on varmaan fiksuna miehenä kehittänyt oman Remes-sovelluksen, jolla hän laatii kirjansa. Huh huijaa, kuka huijaa ja ketä?
Nyt kun Barbapapoista tuli puhe, niin edellä mainittua saariseikkailua voin suositella lämpimästi kuin vastapissatut housut. Jänniä ja opettavaisia juonenkäänteitä on tiedossa ja lopussa Barbapapojen eri väreihin kytkeytyvä rasisminvastainen sanoma on suorastaan nerokas. Miksi Word ei tunnista Barbapapoja, mutta barbipapat ja babapapat ovat ihan hyviä sanoja?
Remeksellä on varmaan ollut parempia päiviä. En vain tiedä, milloin ne olivat. Kenties voisin tarkistaa asennettani ja muuta höpöhöpöä. Kyllä se on poijaat niin, että toiset tykkää äidistä ja toiset Remeksestä ja kolmannet Barbapapoista. Katsotaan myyntilukuja, niin kyllä kansa tietää. Paskat kansa mitään tiedä, mutta turvenuija kansa ansaitsee juuri sellaiset kirjailijat kuin kaljapullojen etikettejä vedenjakajana pitävä keskimääräinen lukutaito edellyttää. Mutta lasketaan nyt tämäkin läpi sormien ja facepalmien, kun pidetään mielessä, että tämä takapajuinen takkutukkapirttiväki oppi vastikään lukemaan ja kirjoittamaan.
Luin ennen Remestä James Ellroyn Mustan Dahlian, ja pöhinöissä oli eroa kuin jehovien lukupiirillä ja teinipissisten puistobisseillalla. Ellroyn tiiliskivessä maanisen ja ahdistavan tunnelman kuristavuus on hermoja riipivää ja raapivaa. Ja tarinaa kuljetetaan niin että kynnet loppuvat kesken. Näihin näppäilyihin kirjallisuuspiiri vetäytyy kuoreensa.
Jälkiriipustus: Kotikutoisuus, se oli se sana, jota etsin. Remes loihtii ulkoisesti pintasilattua kansainvälistä kohkausta, mutta kutina jää Tuuloksen Kapakanmäen lavatansseista. Kukaan ei vain juonut kossua Toyotan takakontista, mikä on sääli. Kaikki kunnioitus lavatansseja kohtaan, on hieno pala kansankulttuuria. On puhdistava kokemus, kun mitättömyys pöllyttää menestyvää kirjailijaa, jolla on oikeita kirjallisia näyttöjä. Hei tietsä, niinku katharsis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti