Tällaiset muurahaistarinat ovat niin nähtyjä, mutta kerron silti, koska murkut ovat mielenkiintoisia ötököitä.
Oli sellainen tavallinen kekomuurahainen, työläinen nimeltä Antti. Antti ahersi ahkerasti aina, kuten työläisen pitääkin. Se oli painanut jo pitkän työuran ja nähnyt kaikenlaista, mutta ennen kaikkea kekonsa kasvun valtavaksi metropoliksi. Antilla päivät kuluivat pääasiassa työn parissa, mutta joskus ehti pysähtyä hetkeksi lepäilemään ja vaihtamaan kuulumisia tovereiden kanssa.
Antilla oli yksi semituttu sotilasmuurahainen, jonka nimi oli Ludwig. Antti ei ollut oikein koskaan keksinyt mitään järkevää juteltavaa Ludwigin kanssa, mitä nyt oli morjenstelut vaihdettu. Yksi syy puheiden vähyyteen oli, että sotilaat olivat tunnetusti aika häijyjä pikku pirulaisia, joilla oli useimmiten tosi lyhyt pinna. Antissa tieto aiheutti ylimääräistä jännitystä sananvaihdossa Ludwigin kanssa. Antti oli kuullut, että muut vanhemmat sotilaat kutsuivat Ludwigia vittuilumielessä lempinimellä Lude, mikä sai Ludwigin raivon partaalle. Kerran yksi nuorempi solttu oli lipsauttanut Ludwigille, että ”Kuis luutii, Lude?” Alkoi kauhea mylly ja sotilas päätyi sairasasemalle. Saldona oli pari katkennutta raajaa ja murtunut tuntosarvi.
Anttia oli viime aikoina alkanut pyöritellä pienessä pollassaan erinäisiä asioita. Anttia mietitytti, oliko koko sivilisaation olemassaolon perustaminen ikuisen kasvun periaatteelle loppujen lopuksi ollenkaan kestävä rakennelma. Kekoa johdettiin tarkoituksella tai silkkaa tyhmyyttä väärille urille. Keon kasvaminen hillittömäksi möhkäleeksi kasvatti epäyhtenäisyyttä. Sisäisiä konflikteja oli usein. Myös logistiset ongelmat lisääntyivät ja sen Antti sai tuntea kitiinikuoressaan. Ruoan ja rakennustarvikkeiden hakumatkat jouduttiin ulottamaan yhä kauemmas, mikä lisäsi riskejä ja työn kuormittavuutta. Pitkillä retkillä sotilaat ottivat jatkuvasti matsia hämähäkkien ja muiden urpojen kanssa, jotka halusivat napsia työläisiä helpoiksi välipaloiksi.
Antti koki paineen kasvavan sisällään ja halusi jakaa ajatuksiaan jonkun kanssa. Antin työkaverit eivät todellakaan olleet mitään järjen pikkujättiläisiä, joten niiden puoleen oli turha kääntyä. Ne eivät muuta osanneet lepohetkinään tehdä kuin ryysiä paikalliseen juottolaan kiskomaan mettä ja nauramaan eritevitseille. Mutta sitten oli Ludwig. Vaikka se oli hermoherkkä sotilas, sen katseessa näkyi jotain terävää. Aivan kuin se olisi funtsinut aivan muita juttuja työläisten kulkua vahtiessaan. Niinpä Antti kerran pysähtyi Ludwigin luo ja alkoi kertoilla sille mielessään liikkuneita asioita. Ludwig tuijotti hetken Anttia hiljaisuuden vallitessa ja latasi sitten täyslaidallisen: ”Etkö sä saatanan marakatti ole tajunnut, että täällä on ihan vitusti jengiä ja lisää tulee koko ajan? Mihin helvettiin sä lykkäät ne, jos me ei kasvateta kekoa? Sano se noille läpipässeille kuhnureille, jotka ryntäilee ohjaustanko ojossa kuningattarien kimppuun. Tai katko niiden vehkeet, ihan sama mulle. Tai hei, perusta sellainen lisääntymisen säännöstelyohjelma. Tai käske porukan muuttaa maalle. ”Ikuisen kasvun periaate”, voi helvetti, nyt mä en jaksa enempää tätä paskaa. Anna mun tehdä työni.”
Siinä se. Antti pani kielikuvalliset hihansa heilumaan. Antti perusti Lion Ants -klubeja, kiltoja ja muita herraseurueen kerhoja, jotta sai siirrettyä kuhnureiden huomion muuhun puuhasteluun. Oikeaan työhön niitä ei voinut opettaa, koska eiväthän ne olisi ikinä oppineet kantamaan edes hiekanjyvää. Eikä saunan takanakaan ollut enää tilaa. Antin idea toimi. Kuningattaret jäivät lehdelle soittelemaan, kun kuhnurit pelasivat pelejä ja jakoivat keskenään tyhmiä ajatuksiaan kerhoissaan. Ja kas, keko pieneni.
Opetus? Ei mitään käryä. Halusin vain kertoa tarinan muurahaisista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti