On joitakin käsittämättömiä tapahtumapätkiä, joita muistaa lapsuudestaan, muttei millään ymmärrä miksi. Yksi tällainen liittyy televisioon. Minulla on kylläkin roppakaupalla muistoja, jotka liittyvät televisioon, mistä olen päätellyt, että minun on annettu killittää töllöä oikein urakalla lapsena.
Olen jäljittänyt muiston vuodelle 1984. Oli kesä ja olimme myöhään yöllä naapurimökillä. Todennäköisesti aikuisilla oli mennyt ”saunominen” pitkäksi, kuten muistelen usein kesällä käyneen. Meitä muksuja oli kuitenkin aika liuta ja kivaa oli, varsinkin jos sai valvoa lapsen näkökulmasta älyttömän myöhään. Olimme mökissä sisällä ja televisio oli auki. Sieltä alkoi oikein vauhdikkaan oloisen toimintasarjan jakso, jossa seikkaili joku kova karju. Jakson juonena oli haiden hyökkäykset ihmisten kimppuun, joka oli oikein jännä ja pelottava juttu 8-vuotiaalle lapselle. Ohjelma näytti tehneen vaikutuksen pikkupoikaan, koska muistijälki on säilynyt näihin päiviin asti. Tai sitten muistamiseen vaikutti jokin muu tekijä tapahtumassa, kuten valvominen yli puolen yön, tai hait, tai että oli kivaa, tai että olimme naapurin mökillä, tai Se Jokin muu, tai ne kaikki yhdessä.
Sarjan nimi oli Matt Houston. Jakso, jota näin, kulki nimellä ”Shark bait”. Tyypillinen kasaritoimintasarja, jota tehtiin jenkeissä vuosina 1982–1985, mutta tuskin kovin moni muistaa sellaisen pyörineen Suomessa. Nimiosassa oli komia kalapuikkoviiksinen könsikäs, kai heteronakin näin voi sanoa, nimeltä Lee Horsley. Matt Houston oli upporikas kaveri, joka oli ryhtynyt paremman tekemisen puutteessa yksityisetsiväksi ja ratkoi milloin mitäkin, mutta useimmiten murhia. Esillepano ja juonenkäänteet ovat nykykatsantokannalla sangen juustoisia, mutta niinhän on käynyt käytännössä kaikille 1980-luvun ohjelmille. Mietipä vaikka autoja, jotka vauhdissa ponnahtavat ilmalentoon mitä käsittämättömimmistä paikoista. Tai hiekkatiellä sutiessaan ulvovia renkaita. Tai aseita, joilla voi ampua loputtomiin lataamatta niihin lisää panoksia. Tai sankareita, jotka voivat lahdata armeijan verran vihulaisia ilman, että heihin osuu yksikään luoti. Tai nyrkkitappeluita, jossa mätkitään toisia surutta ja silti kasvoihin ei jää jälkeä, mitä nyt suupielestä valuu pikkuisen verta. Tai ylinokkelia murhamysteerin ratkojia, jotka törmäävät vahingossa aina uusiin kuolemantapauksiin ja selvittävät murhaajan muun populan toljotellessa umpitolloina ympärillä. Eikä mikään epäkohdista silti vähennä lapsuuden hohtoa noita ohjelmia kohtaan, koska ne olivat, niin, osa lapsuutta.
Jälkkärijuustokaiverrukset: Juustoinen on käyttis sana, joka on imailtu suomeen englannin kielen sanasta ”cheesy”. Juustoisuus on epäuskottavaa, kornia, noloa, feikkiä eli epäaitoa, hölmöä, jne. Yliyrittäminen johtaa juustoiseen lopputulemaan, ks. useimmat blogitekstini mukaan lukien tämä. Juustoisuuteen liittyy usein myötähäpeän tunne. Määritelmä ”juustoinen” voidaan liittää mihin tahansa asiayhteyteen, ei siis ainoastaan tv-ohjelmiin tai elokuviin, vaikka tässä niitä käsittelenkin. ”Matt Juustonin” lisäksi juustoa keränneitä audiovisuaalisia tuotteita ovat esim. Ritari Ässä (The Hoffmeister), Taisteluplaneetta Galactica (se alkuperäinen), Murhasta tuli totta, Terence Hillin & Bud Spencerin sekä Chuck Norrisin koko tuotanto. Ai niin, ja Hollywood Beat, mieletön alkutunnari. Onneksi nykyäänkin osataan tuottaa uutta juustoa maailmaan. Poimitaan vaikka trendi, jossa eläkevaari-ikäiset näyttelijät heiluvat toimintaelokuvien pääosissa.
”Luukutan Houstonii, sen laulut on nii juustosii” – Ruger Hauer: Mä haluun kuolla ennen Bonoo (lainauksen Houstonilla ei ole mitään tekemistä Matt Houstonin kanssa)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti