Tavallinen työpäivä toimistolla

– Töttöröö-röö, julistan palaverin täten avatuksi.
– Kuik kuik kuik-kuik kuik-kuik-kuik-kuik kuik.
– Teillä on asiaa, sihteeri Marsu Marsipaani?
– Kuik?
– Se tavallinen, kiitos. Ei sokeria, tilkka kermaa ja siivu kalkkunaa. Ravistettuna, ei sekoiltuna. Asiaan. Katossa näette talousbudjettilöllön, joka vaatii toimenpiteitä. Korostan, että vaatii vaatii vaatii vaatiivaatiivaatiivaatiivaatiivaatiivaatiivaatiivaatii.
– Tilt.
– Terävä huomio, asiantuntija Flipperi. Tiivaatiivaatiivaatiivaatiivaatiivaatiivaa.
– Tilt tilt.
– Puheenjohtaja Pelle! Voinko puhutella tai huhutella teitä?
– Sano ihan Hermanni vaan.
– En tasan sano.
– Siinä tapauksessa voitte huhutella, talouspullasuti Pöllö.
– Huh-huh-huhuu.
– Talouspullasutimme sutii tänään tyhjää, mutta alleviivaan, että löllö on edelleen katossa. Vaatiivaatii.
– Plup plup plurrrrrrrrrr.
– Onko teillä ratkaisuehdotus, kuraattori Vesi-Automaatti?
– Join itseni juuri tyhjäksi ja minulla on kova pissahätä. Saanko luvan?
– Saatte luvan kanssa.
– Kiitos. En muuten palaa enää koskaan takaisin. Ja kostoksi kaikesta juon Tyynenmeren ja pissaan senkin.
– Puheenjohtaja Hermanni, mitä pahaa löllö on tehnyt? Voi ei, sanoin teitä Hermanniksi!
– Parahin talouspullasuti Pöllö, mahamakkarani eivät pidä löllöistä. Lisäksi karttakeppini kertoi, että löllöt ovat epäluotettavia.
– Puheenjohtaja! Muistiinpanopaperini loppuivat, koska piirsin niihin kaikkiin pippelin kuvan.
– Tässä lisää paperia, suunnittelija Ala-Koululainen. Mutta haluan huomionne takaisin pippeliin. Anteeksi löllöön. Seuranhakuapplikaatiomme indikoi, että löllö on kasvanut viime kerrasta. Tuhma löllö.
– Ehdotan, että puhumme sille nätisti.
– Ehdotus hylätty, rovasti Kauno Puhe. En halua puhua nätisti löllöille. Kas, löllö putosi näköjään katosta pöydälle, joten tilanne ratkesi. Voisiko joku viedä sen kotiinsa ja antaa sille savumakrillia?
– Kuik.
– Kiitos, sihteeri Marsu. Sitten muut asiat. Tämän vuoden pikkujoulut on peruutettu, koska en saanut niitä osumaan taskuparkkiin. Suunnittelija Ala-Koululainen ehdotti, että pitäisimme nöyhtäpalleroiden kierittämiskilpailun. Hyväksyin ehdotuksen. Lisäksi suunnittelija Ala-Koululaisen aloitteesta koko ensi viikon ajan tarjoillaan lounaaksi nakkivanukasta kumilautasilta. Lopuksi vielä mainitsen, että haluan kieriä piparitaikinassa. Julistan palaverin uudelleen avatuksi, koska löllö hyppäsi takaisin kattoon.

Ja taas mennään piskinä lieassa

On pirullinen tilanne, kun haluaisi muistaa jonkin periaatteessa tutun biisin, mutta ei saa päähänsä sitä millään. Juttu sai varmaan lähtölaukauksen siitä, kun kuuntelin bussissa New Orderin Regret-kappaleen ja tästä paukkui mieleen muutakin brittipoppia. Seuraavaksi taisin löytää The La’s -yhtyeen mukavan rämpytyksen There She Goes, jonka siirappinen jenkkibändi Sixpence None the Richer ehti jossain välissä imellyttää. Tovin kuluttua iski tajuntaani muistijälki, joka oli pätkä musiikkivideosta. Videolla on ennen biisin alkua useamman minuutin ”prologi”, jossa mustavalkoisessa pätkässä tuntemattomaksi jäävä hieman päissään oleva vanhempi amerikkalaisgubbe selittää jotain baarissa. Esinäytöksen lopussa mies puhkeaa kyynelehtimään. Kohtaus on autenttinen, tai se ainakin näyttää siltä.

Tuon muistikuvan avulla yritin jäljittää kappaletta Googlessa, mutta kerta toisensa jälkeen tuli seinä vastaan. Selasin myös läpi 80- ja 90-luvun brittipopin hittilistauksia, kun en ollut aivan varma, oliko se ilmestynyt kasarin lopussa vai ysärin puolella. Kävin YouTubessa surffailemassa sen ajan brittibiisejä, mutta sieltä ponnahteli enimmäkseen Oasisia, Verveä ja Bluria. Pitkällisen tuloksettoman kahlaamisen jälkeen oli pakko luovuttaa. Yhtään säveltä saati sanoituksen pätkää ei palannut mieleen, joten taistelu näytti hävityltä.

Lähdin puoli yhdeksän aikoja kävelyttämään koiraa iltalenkille. Tovin talsittuani illan pimeydessä alkoi päässäni soida melodia. Se oli biisin instrumentaaliosiosta, jossa joku soittaa jotain kimeän rouheaa soitinta, varmaan huuliharppua. Sen jälkeen tietoisuuteen alkoi pudota sanoja. ”Something’s wrong with the world”, sen kertosäkeessä mielestäni laulettiin. Mutta se meni pieleen, kun aloin googlettaa kävellessäni. Vastauksena tuli Aerosmithin ”Livin’ on the Edge”, eikä se ole brittiä eikä poppia. Onnekseni kupoliin valui lisää sanoja kertosäkeistöstä. ”I don’t even know what’s going on in myself” oli seuraava pätkä, jolla hain. Se tärppäsi. Kappaleen nimi on Slow Emotion Replay (1993), jonka esittää brittibändi The The (nerokasta). Kertsissä hoetaan ”Everybody knows what’s going wrong with the world, but I don’t even know what’s going on in myself”.

Tuli todellinen voittajan olo, kun asia ratkesi edukseni. Taas kerran aivot toimivat toivotulla tavalla. Kun ongelmasta suostuu hellittämään hetkeksi, jää piilotajunta työstämään ongelmaa ja tuottaa ratkaisun pienellä viiveellä. Sama on toistunut lukuisia kertoja aiemminkin, kun olen pähkäillyt jotain henkilön nimeä tai sanaa, enkä olen kyennyt muistamaan sitä. Jonkin ajan kuluttua vastaus putkahtaa mieleen itsestään. En tarjoa tätä minään uutena ilmiönä, mutta aina sitä saa hämmästellä.

Slow Emotion Replay taisi jäädä aikoinaan pikkuhittiluokkaan, ja tuskin The The -yhtyekään koskaan noussut kovin monen tietoisuuteen. Vaikken minäkään tiedä muuta bändistä, ei se kuitenkaan himmennä stygen hienoutta. Vuonna 1979 perustettu bändi on nähtävästi aktivoitunut uudelleen vuoden 2017 puolella ja julkaissut uutta materiaalia sekä keikkaillut. Hatunnosto yhtyeen keulahahmolle Matt Johnsonille, jonka loihtima myös mainittu kappale on. Ja jottei yksikään nippeliniilo tulisi keulimaan asiasta (vahvasti teoreettinen skenaario), The Then musiikkia ei suinkaan luonnehdita popiksi, vaan postpunkiksi, vaihtoehtorockiksi ja uudeksi aalloksi, jotka siis tarkoittavat jotain.

”Slow Emotion Replay” on muunnos ”slow-motion replay” -termistä, joka tarkoittaa tv:n hidastuskuvaa tai hidastettua toistoa. Nimen voisi kääntää siis ”hidastetuksi tunteiden toistoksi” tai ”tunteiden hidastuskuvaksi”. Biisin nimi tulee esiin vasta sanoituksen viimeisellä rivillä: ”I'm just a slow emotion replay of somebody I used to be”. Jollain lyriikkasivustolla esitettiin hauska tulkinta lauseen merkityksestä kytkemällä se psykodynaamiseen psykologiaan (taas Freud). Ihmisen persoona muovautuu lapsuudessa ja varhaisnuoruudessa vastaan tulleista voimakkaista tunnelatautuneista kokemuksista, jotka aikuiselämässä vain uudelleenkoetaan eli toistetaan hidastettuna pidemmän ajan kuluessa. Taisin juuri kuulla risahtavan äänen, joka syntyi siitä, kun aivoni nyrjähtivät.

Juustoisia juttuja

Kun taas kerran kävin lounastamassa läheisessä ruokalassa, oli sillä kertaa tyytyminen juustoisiin broileripuikkoihin. Makuelämys ei maailmoja syleillyt, mutta ei sen ole tarkoituskaan. Se on helppoa teollista einesmössöä, joka todennäköisesti menee nirsoimmankin nyrpistelijän kurkusta alas. Nopealla googlettelulla Atria kehtaa tunnustautua tämän mannermaisen herkun valmistajaksi. Lihaa tuotteessa on jopa 17 prosenttia, joka on muuten enemmän kuin oletin. Juustoisuutta en ole tähän päivään mennessä puikoista havainnut, mutta ehkä makuhermoni ovat vuosien saatossa turtuneet. Heräsi myös ajatus, että eineksen nimi saattaa olla itseironinen: ne ovat tosiaan ”juustoisia” broileripuikkoja.

Kotimaiseenkin slangiin jossain määrin kotiutunut ilmaisu ”juustoinen” periytyy englannin kielen sanasta ”cheesy”, joka viittaa epäaitouteen (eli feikkiin), epähienostuneisuuteen ja väkisin yrittämiseen. Esimerkkinä juustoisuudesta halutaan englanninkielisissä teksteissä usein antaa Celine Dion. Yli äyräiden sentimentaalisuuteen ja dramaattisuuteen pyrkivä tapa esittää lauluja alkaa nopeasti haiskahtaa epäaidolta pyrkimykseltä vedota väen väkisin kuulijoiden tunteisiin. Itsellä tulee mieleen Whitney Houston -vainaan ”I will always love you” (Bodyguard-elokuvan soundtrack) sekä Mariah Careyn versio kappaleesta ”Without you”, ja miksei saman tien koko muukin tuotanto.

Toisaalta voisin myös esimerkiksi sanoa, että lapsuudenajan suosikkisarjani, alkuperäinen Taisteluplaneetta Galactica, on todella juustoinen, koska nykymittapuulla tarkasteltuna se näyttää naurettavalta ja kohtaukset aiheuttavat lähinnä myötähäpeän tunteita. Aika on tehnyt tehtävänsä ja budjetin vaatimattomuus lyö räikeästi silmille erikoistehosteissa, lavasteissa ja pienoismalleissa. Galactican aikalaistoveri Star Wars – Uusi toivo on kestänyt aikaa huomattavasti paremmin (tosin sitäkin on retusoitu moneen kertaan).

Joskus 90-luvulla ja 2000-luvun alkupuolella telkkarissa pyörineessä englantilaisessa Ruuvit löysällä -sketsisarjassa (The Fast Show) oli useassa jaksossa toistunut sketsi, jossa oltiin milloin missäkin tilanteessa, jossa tarvittiin jotain purtavaa. Tähän löytyi aina tarjolle ”Cheesy peas” -snackia, eli juustoisia herneitä. Tuolloin minulta meni osa vitsistä ohi, kun en ymmärtänyt sanan ”cheesy” toista merkitystä. Tajusin vain sen, että kyseessä oli yököttävä tuote.

Vähäiset jälkikäteisvarannot: Tuli kutina, että olisin kirjoittanut juustoisuudesta aiemminkin. Hetken hakemalla tulin todenneeksi, että olen syyllistynyt vanhan tekstin osittaiseen kierrättämiseen. Todelliset mestarit kopioivat itseltään jäämättä siitä kiinni. Minä jäin, itselleni.

Vielä vähäisemmät jälkikäteisvarannot: Pyllähti mieleen myös toinen vanha käyttökelpoinen termi ”reggaepampulat”. Serkkuni opettivat minulle lapsena, että reggaepampulat ovat perskarvoihin kiinni jääneitä kakkajäämiä, joissa saattaa olla mukana myös vessapaperia ja kalsarinöyhtää. Työpaikan eräs kollega taas valisti, että englannissa tälle on olemassa nimitys ”dingleberries”. Lapsena muistan kuulleeni kakkakikkareista puhuttavan ”kaakelperin marjoina”.

Kuin juustona juustokakun päälle: Kisu ja Juustossa löytyy, nevö forget.

Oijoi herkkua, ja vielä 3000 kg:n perhepakkaus!

Normipäivä Aku Ankalle

Tapahtuipa kerran – ja miksei toistekin – Ankkalinnassa. Aku Ankka suuntasi päivänsä päätteeksi läheiseen supermarkettiin ostoksille. Ruokaostosten tekeminen eteni tavalliseen tapaan, kunnes Aku tuli juomaosaston kohdalle. Akun alkoi tehdä mieli Sihi-Colaa. Niinpä hän suuntasi juomahyllyjen luokse, missä lempijuomaa olikin isot hyllypinot tarjolla. Hän otti puolentoista litran Sihi-Cola -pullon pinon päältä, kun hän huomasi, että yksi Sihi-pullo, joka oli jäänyt joskus aiemmin kahden hyllypinon väliin jumiin, sai ilmeisesti hiuksenhienon sysäyksen ja putosi lattialle Akun eteen.

Tästä seurasi tapahtumaketju, joka eteni hyvin nopeasti. Pullo ei suinkaan pudonnut korkealta, etteikö muovipullo olisi sitä normaalisti kestänyt. Pullon kylkeen oli kuitenkin jollain ihmeen kaupalla ilmestynyt pieni reikä, joka yhdessä lattiaosuman pulloon aiheuttaman kovan paineen kanssa toimivat esivalmisteluna tulevalle.

Vaikka reikä tai halkeama pullon kyljessä oli mitätön, oli se kuitenkin riittävä, kun reiästä alkoi ruiskuta hurjalla paineella kolajuomaa Aku-paran päälle. Juoma kasteli hetkessä Akun räpylät, koivet ja etumuksen höyhenpeitteen ennen kuin hän ehti reagoida mitenkään. Tämän jälkeen Aku tajusi perääntyä pullon luota ottamalla pari taka-askelta. Mutta lattialla ollut pullo muutti hieman asentoa (tyhjenemisen ja/tai painemuutoksen seurauksena) ja kolaa ruiskusi korkeammassa kaaressa ikään kuin seuraten Akua, jolloin roiskeet ylsivät vielä Akun lakille, kasvoille ja nutulle.

Tämän jälkeen paine oli laskenut pullossa niin paljon, että suihku väheni ja loppui nopeasti kokonaan. Aku seisoi vähän matkan päässä puoliksi tyhjentyneestä pullosta hölmistyneenä ja yltä päältä tahmealla juomalla kuorrutettuna. Aku vilkaisi edelleen kädessä olevaan ostoskoriinsa ja totesi ruokatarvikkeidensakin olevan märkiä. Akun olotila oli niin epätodellinen, ettei hän ymmärtänyt edes raivostua tilanteesta.

Aku Ankan kohdalla epätodellinen olotila on ymmärrettävä, koska hän on sarjakuvahahmo, eikä siis todellinen. Mutta edellä kuvattu tapahtumaketju on erittäin todellinen ja sattui allekirjoittaneelle 14.11.2018 noin kello 19 paikallisessa Prisma-tavaratalossa. Sihi-Cola oli todellisuudessa Rainbow-kolaa. Minulla ei ole räpylöitä tai höyhenpeitettä, mutta niiden sijaan kenkäni ja farkkujeni lahkeet kastuivat suihkun voimasta läpimäriksi. Perääntymisestä huolimatta sain roiskeita vielä hiuksilleni, kasvoilleni ja takilleni. Hämmästyttävintä koko tapauksessa oli se, kuinka nopeasti kaikki tapahtui. Enkä hermostunut asiasta oikeastaan missään vaiheessa, niin ällikällä lyöty olin. Jossain vaiheessa Prisman käytävällä mieleeni juolahti, ettei tällaista voi tapahtua kuin sarjakuvissa ja sielläkin vain Aku Ankalle.

Riimejä, joita et kuullut

Olemme yhtä perhettä, yhdessä pyyhimme persettä, se tekee höpöä ai että.

Pyöräkorjaamossa sinut tapasin, ja vuoksesi pinnani katkaisin.

Katsoin kanssasi täysikuuta, sekä kaunista simasuuta, mutten löytänyt suusta hampaita, ajatuksissani himoitsin lampaita.

Mä sähkömies oon, kytken sähköt joka paikkaan, ja koska sähkömies oon, juon töihin mennessä Kossun raikkaan.

Olit ylipainoinen mursu, haarovälissäsi kukki suopursu, ja hajukin oli sama, mutta kun veressä virtasi kova kama, rynnistin päällesi salamana.

Ostin lihatiskiltä saunapalvia puoli kiloa, mutta kotona tajusin, ettei se tuottanut iloa, koska oikeastaan lauantaimakkaraa halusin.

Mihin käteni laitan, nilkkani taitan, löydän aitan, vältän haitan, ruman siskoni sinulle naitan, jala jalla jala jala vei.

Oli sinulla sellainen pörheä karvapörrö, tukkoisen tuuhea majava, ja se puri minua palleista, saatanan kiukkuinen majava, kuin entinen Jukka Kajava.

Katsoin sinua kuin Mars-patukkaa, mutta ehdotit vain patikkaa, jälkeenpäin vitutti kuin nokatonta tikkaa.

Otin viikon lomaa, tai kenties kaksi, ja se oli niin somaa, että unohdin palata duuniin, sitten homma meni vähän pahemmaksi, kun dokasin itseni hengiltä.

Tuijotin puiston lehdettömiä puita, ja tajusin sen, kirkkaan ajatuksen, on minullakin luita, joita koirat voivat kaluta, silloin edes joku saattaisi minua haluta.

Sydämeeni vyöryi tunteiden tulva, kuin mainingit rantakallioon ne iskivät, kunnes ymmärsin et on huoleni turha, koska eihän tunnekeskus sijaitse sydämessä vaan aivoissa.

Voiko kohtaloaan juosta karkuun, ken tietää ehkä ei, mut tavaratalon vartijaa voi ja helposti, kun juoksukaljat Jaska mukanaan vei, näin läskille vartijalle nauroi ja vittuilun kosti.

Elämästä pitää nauttia, vaikkei verkoista tulisikaan haukkia, tai saukkia.

Tuli vappu, juhannus ja joulu, sitten puolukka.

Pahempaa Seppälää

Isken nyt egoloogisen kiilani vastaanpanemattomalla voimalla markkinoiden maanrakoon ja otan säälittävän siivuni suurta suosiota nauttivista muoti- ja lifestyle-blogeista. Jäin kahvipöytäkeskustelussa kiinni merkkielitismistä, kun tsekkasin Lidlin vaatetarjouksia ja dumppasin releet samaan kastiin Tokmannin tarjonnan kanssa. Eräs tovarištš kahvipöydästä totesi, että hän omistaa monta vuotta vanhan Tokmannilta hankitun takin ja hyvä on edelleen.

Kyse on yksinkertaisesti ennakkoasenteesta, koska en ole koskaan ostanut yhtään vaatekappaletta Lidlistä enkä Tokmannilta. Ennakkoasenteen on synnyttänyt mielikuva, jonka mainitut kauppaketjut ovat itse rakentaneet profiloitumalla ”halpa, mutta hyvä, tai ok, tai mukiinmenevä, tai ei ainakaan ihan paska” -kategorian laatikkohallimyymälöiksi. Näiden kohdalla halpuus (sekä hyvyys) on toki suhteellista ja jopa osittain imagoon tukeutuvaa illuusiota, vaan eipä siinä mitään uutta. Se on markkinointia.

Olen kuullut monelta taholta jopa ylistäviä kommentteja Lidlin vaatteiden laadusta, mitä periaatteessa ei ole vaikea uskoa, koska Lidlin käyttötavarakampanjoiden (oksasakset, säilytysrasiat, virtapankki, vedenkeitin, hiomahiiri, jne.) vankkumattomana kannattajana olen todennut, että saksalaisketju myy harvoin kuraa. Tokmannin vaatteista en tiedä mitään, mutta jos esim. miesten ulkotakkien keskihinta pyörii 30 eurossa, tieto ei herätä luottamusta sen asettuessa pitkän ajan kuluessa tietoisuuteeni rakentuneelle hinta-laatukäyrälle.

Kynnys ostaa vaatteita/rättejä halpamyymälästä on korkealla, koska olen aina kuulunut merkinpalvojien koulukuntaan. Joudun kuitenkin tyytymään keskitason brändeihin lompakon ohuuden vuoksi. En pysty mitenkään venymään sadan euron farkkuihin. En ole vaatefriikki, sillä pääosa vaatteistani on useamman vuoden vanhoja, joten en uusi kovin suurella vimmalla garderobiani.

Vuosia sitten lomamatkalla sattuneen hassunhauskan moottoriöljyhaaverin seurauksena jouduin turvautumaan lähimpään Seppälään (R.I.P.) Savonlinnassa ja ostamaan uuden vaatekerran itselleni. Vaatteet olivat loppujen lopuksi ihan käyttökelpoisia ja kestivät useamman vuoden. Värit kylläkin haalistuivat aika äkäiseen. Tuolloin hankittu Seppälän huppari on edelleen käytössä. Se on haalistunut, nuhjaantunut ja nyppyyntynyt, mutta ei haittaa menoa, koska niin olen minäkin.

Jokin aika sitten sivistyin jostain ilmansuunnasta tulleella informaatiolla, kun kuulin/luin, että kertakäyttömuoti on ekologisesti valtava ongelma. Jos vaatteet valmistetaan kestämään vain yhden sesongin ajan, huomioiden koko tuotantoketju raaka-aineiden tuottamisesta vaatteen poisheittämiseen asti on kuormitus ympäristölle aivan älytön ja tarpeeton. Tuskinpa voidaan puhua Fairtradenkaan piirin kuuluvasta toiminnasta. Tästä voisi johtaa, että H&M sekä vastaavat rikoskumppanit pitäisi kieltää lailla. Tai ihmisten pitäisi muuttaa ostokäyttäytymistään. En kiillota omaa sädekehääni, koska olen myös osallinen rikokseen. Vaikken ehkä suoraan, niin ainakin välillisesti.