On pirullinen tilanne, kun haluaisi muistaa jonkin periaatteessa tutun biisin, mutta ei saa päähänsä sitä millään. Juttu sai varmaan lähtölaukauksen siitä, kun kuuntelin bussissa New Orderin Regret-kappaleen ja tästä paukkui mieleen muutakin brittipoppia. Seuraavaksi taisin löytää The La’s -yhtyeen mukavan rämpytyksen There She Goes, jonka siirappinen jenkkibändi Sixpence None the Richer ehti jossain välissä imellyttää. Tovin kuluttua iski tajuntaani muistijälki, joka oli pätkä musiikkivideosta. Videolla on ennen biisin alkua useamman minuutin ”prologi”, jossa mustavalkoisessa pätkässä tuntemattomaksi jäävä hieman päissään oleva vanhempi amerikkalaisgubbe selittää jotain baarissa. Esinäytöksen lopussa mies puhkeaa kyynelehtimään. Kohtaus on autenttinen, tai se ainakin näyttää siltä.
Tuon muistikuvan avulla yritin jäljittää kappaletta Googlessa, mutta kerta toisensa jälkeen tuli seinä vastaan. Selasin myös läpi 80- ja 90-luvun brittipopin hittilistauksia, kun en ollut aivan varma, oliko se ilmestynyt kasarin lopussa vai ysärin puolella. Kävin YouTubessa surffailemassa sen ajan brittibiisejä, mutta sieltä ponnahteli enimmäkseen Oasisia, Verveä ja Bluria. Pitkällisen tuloksettoman kahlaamisen jälkeen oli pakko luovuttaa. Yhtään säveltä saati sanoituksen pätkää ei palannut mieleen, joten taistelu näytti hävityltä.
Lähdin puoli yhdeksän aikoja kävelyttämään koiraa iltalenkille. Tovin talsittuani illan pimeydessä alkoi päässäni soida melodia. Se oli biisin instrumentaaliosiosta, jossa joku soittaa jotain kimeän rouheaa soitinta, varmaan huuliharppua. Sen jälkeen tietoisuuteen alkoi pudota sanoja. ”Something’s wrong with the world”, sen kertosäkeessä mielestäni laulettiin. Mutta se meni pieleen, kun aloin googlettaa kävellessäni. Vastauksena tuli Aerosmithin ”Livin’ on the Edge”, eikä se ole brittiä eikä poppia. Onnekseni kupoliin valui lisää sanoja kertosäkeistöstä. ”I don’t even know what’s going on in myself” oli seuraava pätkä, jolla hain. Se tärppäsi. Kappaleen nimi on Slow Emotion Replay (1993), jonka esittää brittibändi The The (nerokasta). Kertsissä hoetaan ”Everybody knows what’s going wrong with the world, but I don’t even know what’s going on in myself”.
Tuli todellinen voittajan olo, kun asia ratkesi edukseni. Taas kerran aivot toimivat toivotulla tavalla. Kun ongelmasta suostuu hellittämään hetkeksi, jää piilotajunta työstämään ongelmaa ja tuottaa ratkaisun pienellä viiveellä. Sama on toistunut lukuisia kertoja aiemminkin, kun olen pähkäillyt jotain henkilön nimeä tai sanaa, enkä olen kyennyt muistamaan sitä. Jonkin ajan kuluttua vastaus putkahtaa mieleen itsestään. En tarjoa tätä minään uutena ilmiönä, mutta aina sitä saa hämmästellä.
Slow Emotion Replay taisi jäädä aikoinaan pikkuhittiluokkaan, ja tuskin The The -yhtyekään koskaan noussut kovin monen tietoisuuteen. Vaikken minäkään tiedä muuta bändistä, ei se kuitenkaan himmennä stygen hienoutta. Vuonna 1979 perustettu bändi on nähtävästi aktivoitunut uudelleen vuoden 2017 puolella ja julkaissut uutta materiaalia sekä keikkaillut. Hatunnosto yhtyeen keulahahmolle Matt Johnsonille, jonka loihtima myös mainittu kappale on. Ja jottei yksikään nippeliniilo tulisi keulimaan asiasta (vahvasti teoreettinen skenaario), The Then musiikkia ei suinkaan luonnehdita popiksi, vaan postpunkiksi, vaihtoehtorockiksi ja uudeksi aalloksi, jotka siis tarkoittavat jotain.
”Slow Emotion Replay” on muunnos ”slow-motion replay” -termistä, joka tarkoittaa tv:n hidastuskuvaa tai hidastettua toistoa. Nimen voisi kääntää siis ”hidastetuksi tunteiden toistoksi” tai ”tunteiden hidastuskuvaksi”. Biisin nimi tulee esiin vasta sanoituksen viimeisellä rivillä: ”I'm just a slow emotion replay of somebody I used to be”. Jollain lyriikkasivustolla esitettiin hauska tulkinta lauseen merkityksestä kytkemällä se psykodynaamiseen psykologiaan (taas Freud). Ihmisen persoona muovautuu lapsuudessa ja varhaisnuoruudessa vastaan tulleista voimakkaista tunnelatautuneista kokemuksista, jotka aikuiselämässä vain uudelleenkoetaan eli toistetaan hidastettuna pidemmän ajan kuluessa. Taisin juuri kuulla risahtavan äänen, joka syntyi siitä, kun aivoni nyrjähtivät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti