Kaikki kiteytyy kääretorttuun

Noin vain hän teki sen. Hän astui varjoista pois. Nöyrä musiikin ammattilainen kirjoitti itsensä tuosta vain yhdellä kertaa Suomirockin historian lehdille. Mutta ei hän todellisuudessa sitä noin vain tehnyt. Hän teki sen yli 20 vuoden sanoittajan kokemuksella. Hän teki sen yhdessä miehensä säveltäjä Aku Rannilan kanssa. Hän tajusi, että jos koskaan, nyt on se viimeinen hetki.

Työkaveri linkkasi sen ensin Teamsiimme. Kuuntelin osittain ja ajattelin, että mikä hiton juttu, joku vitsi vai. Kunnes aloin kuunnella. Ja kuuntelin ja kuuntelin ja kuuntelin ja kuuntelin ja kuuntelin. Sen jälkeen aloin googlettaa, kuka Saara Törmä. Ja ymmärsin. Ymmärsin täydellisesti. Kaikki loksahti yhdellä kertaa kuin olisin yhtäkkiä nähnyt Rubikin kuution kaikki värit kaikilla sivuilla täydellisesti asettuneena paikoilleen. Hän loi täydellisen. Tämä on vavahduttavaa, tämä on sellaista, jonka edessä ei voi muuta kuin mykistyä.

Varmimmaksi vakuudeksi ne kulkivat minua pitkin ja varmistivat, että olen saanut kokea taas jotain ainutlaatuista elämässäni. Kylmät väreet pitkin selkääni ja käsivarsiani, juuri ne, jotka nostavat ihoni kananlihalle. Luettuani Saarasta (s. 1977) ja kuunneltuani hänen haastattelunsa tiesin, mistä on kyse. Tunnen sen saman joka hetki, joka kellon lyömä, joka sekuntiviisarin liikahdus.

Minä kuuntelin, minä todella kuuntelin. Ja jouduin pysähtymään kesken ajamisen bussipysäkille, koska kyyneleet valuivat vuolaina pitkin poskiani. Koska ymmärsin hänet. Kaiken, aivan kaiken, Saaran ihanan upea persoonallinen ääni, sanat, sävellys, soundimaailma, sovitus, kaiken. Tämä jyrää kaiken alleen. Tämä luultavasti oli tässä, koko 2020-luku. Hyvää yötä.

”Mitäpä muutakaan täs kaaoksessa voi, kuin leipoo, mitäpä muutakaan tän maailman raunioil.”

”Pienen hetken yhdessä tääl saa elää, ja leipoo.”

Jälkisaara: Ihan kuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi Saara Törmä näytti täydellisen markkinoinnin oppitunnin ja teki tanssikoreografian biisille ja tanssi sitä lukemattomissa eri tilanteissa. Täyttä heittäytymistä, täyttä täyttymystä, täyttä täydellisyyttä, täyttä. Saaran takia latasin jopa TikTokin puhelimeeni, jotta näkisin hänet. Ja olin ollut vakaasti sillä kannalla, etten todellakaan koskaan lataa TikTokia. Rakastan biisiä, rakastan Saaraa, rakastan kaikkea, mitä hän onnistui tekemään. Kiitos, Saara. Sinä teit sen. Sinä saavutit sen. Juokse käsi kädessä unelmasi kanssa niin pitkälle kuin se ikinä kantaa sinua.

Ei rahtua sarkasmia, ei häivää ironiaa

Kesän lapsi

valon tytär

hehkuvaksi syntynyt

kotisi auringonkeltainen

korkealla

pilvien yllä

tanssit ilmassa

aistien juhlassa

säteilysi kultaa

lähellesi pääsevät

vaikken edes näkisi sinua

loisteesi on läsnä minussa

saan juoda sinusta

inspiroit

sytytät

herätät

suljet syleilyysi

sylissäsi auringonkehrä

Ich komme

Kävi niin, että vauhkoonnuttuani tuulettamaan tuntemuksiani Suomen viisuilijoista, tai oikeammin umkeilijoista, jotain jäi vauhdissa välistä. Mikäli vavisuttavaa eroottista myötähäpeää aiheuttaneesta sanoituksesta ei käynyt selväksi, mitä Erika sujuvalla saksallaan halusi sanoa, on "ich komme" suomeksi "minä tulen". On myös mahdollista, että suuri yleisö ei ole elämässään ehtinyt kaikkia korkeakulttuurin osa-alueita märehtimään vielä loppuun, joten valaisen hieman taustaa lauseelle.

"Ich komme" on kliseinen ja parodisia piirteitä saanut hokema, joka on peräisin vanhoista saksalaisista liukuleffoista eli pornoelokuvista. Tahmainen käsi Jallun kansilehdellä voin vannoa, etten ole ehtinyt maallisen taivallukseni aikana perehtyä legendan todenperäisyyteen. En kuitenkaan missään nimessä kiellä, ettenkö olisi pornopätkiä nähnyt yllin kyllikin, mutta germaaninen varhaistuotanto on jäänyt pimentoon.

Tarinan ich kommesta ja siihen liittyvistä sivumateriaaleista opin jo nuorena pojankloppina, joten legendan täytyy olla kohtuuvanhaa perua. Veikkaan syntyhetkeksi 1960-lukua, saattaa olla 70-luvun puolella. Mistä se on kantautunut korviini, en tiedä.

Kuten aiemmin vihjasin, koko myyttiin on liittynyt aikojen saatossa humoristinen aspekti, mikäli ymmärtää taustan. Lentävää lausetta on muistaakseni käytetty myös suomalaisissa sketseissä. Muinaiset esi-isät ovat kertoneet, että saksalaisen pornon aktikohtauksissa vuorosanat ovat toistaneet samaa kaavaa leffasta toiseen tähän tyyliin:

Mies: "Wunderbar! Ich komme jetzt!" eli "Upeaa! Minä tulen nyt!"

Nainen: "Ja, Horst! Ich komme auch!" eli "Kyllä, Horst! Minä tulen myös!"
Tai vaihtoehtoisesti:
Nainen: "Nein, Horst! Nicht so schnell!" eli "Ei, Horst! Ei niin nopeasti!"

Tämä on lyhykäisyydessään koko jutun juju: alkuperä saksalaisen pornoteollisuuden aamuhämärässä. Ja melkein meinasi unohtua eräs hyvin olennainen asia: saksalaisella pornotähdellä täytyy ehdottomasti olla tuuheat pensselit nenän alla. Siis miehellä. Vanhoissa klassikoissa naisilla tuuheus löytyi eri paikasta.

Jälkitulemiset: Yllä tarjoillusta hölkästä piti tulla jälkikäteinen lisäys UMK-kirjoitukseen, mutta karkasi taas vähän pitkäksi.

UMK25 – lauluja lattiakaivon laitamilta

Ja niin joulu joutui jo taas sateenkaariväen ja muiden viisuentusiastien keskuuteen, kun Suomen Eurovision Song Contest -pyrkyrit ammuttiin tähtitaivaalle kaiken kansan kohkattavaksi. Lukuisten yleisönosastojen hartaista pyynnöistä viis veisaamatta on MMT valmis ottamaan uuden haasteen vastaan. On vierähtänyt aikaa, kun viimeksi nappasin tähän koukkuun kiinni (UMK21), mutta nyt on sattunut sen verran värikkäitä käänteitä käsittelyssä olevassa pullaisten pulliaisten sirkuksessa, että täytyy sitä pikkasen käydä koittamassa, josko heruisi jotain. Onhan näiden muzakillisten pökellysten tökkiminen kieltämättä herkullinen aihe. Kun ei ole enää Syksyn säveltäkään pilkattavana (toim. huom. jurakaudella joka syksy pidetty laulukilpailu, ei täällä sentään Juicen biisiä pilkata, joku raja).

Tänä vuonna menulla on kirjava kattaus kaikenkarvaista pikku vipeltäjää, joista on kiva puristella turhat ilmat pihalle. Näin intohimoisesti musiikkiin suhtautuvana on hilpeää ottaa hampaisiin biisejä, joiden olennaisin tavoite pitäisi olla viisutuomariston ja -kansan miellyttäminen. Minulla ei ole aavistustakaan, millaisella haravalla nyt nähtävät finalistit on kaavittu kasaan. Mutta siis tuota ding dong ähkin ähkyn ja asian tynkään kiinni:

Neea River – Nightmares
Kun ensimmäistä kertaa kuuntelin tätä eurohumppaa, olin nauttinut herkkua omiksi tarpeikseni minuutin sisällä. Nyt toisella kerralla kykenin kuuntelemaan tsaibadaibaleen jopa loppuun ja muodostamaan jonkinlaisen käsityksen siitä, mitä tuo konebiittiralli oikeasti halusi viestiä yleisölleen. Tunnustan, että uskon ja toivon, että biisissä on varmasti yritetty jotain eikä koskaan saavutettu sitä. Hetkittäin muistojen arkusta mieleen juolahti kaikuja Sashista, mutta ne peittyivät nopeammin kuin äkkiä räikeästi autotunetettuun lauluääneen. Sekin jäi hieman epäselväksi, mistä Neean painajaiset johtuivat. Vahva veikkaus, että hän oli eksynyt lukemaan blogiani.

Nelli Matula – Hitaammin hautaan
Myönnän, että tämäkin mestarisuoritus jäi kesken ensimmäisellä kerralla. Tässä kohdassa ammutaan jo isolla kaliiberilla, kun Nelli Matula on kehissä. Minulle tutuin Matula oli etsivä Matula saksalaisesta poliisisarjasta Kahden keikka. Nelli ei ole etsivä Matulan tytär saati tyttärentytär, jos joku epäilee (mistä -tusta toi dinoboomer oikein puhuu?). Mutta mutta, sanoi Jutta, nyt annan tunnustusta. Jopa minä tajusin, että tässä oikeasti yritetään viestiä jotain järkevää. Biisissä kritisoidaan ihmiset nopeasti loppuun polttavaa (työ)elämänrytmiä. Näyttävä koreografia yhdistettynä nopeaan biittiin palautti mieleeni kasarin tv-sarjan nimeltä Fame (alkutunnari oli aivan mieletön: Fame! I’m gonna live forever…). Aivan oikein, sarjasta tehtiin myös uusioversio jossain 2000-luvulla. Euroviisut huitsiin, sillä ei tämä sinne lähde, mutta tämänkin ikäinen jarris antaa rispektin huomiota kiinnittävälle sisällölle. Jep, ai luulitte tämän olevan tällä ohi. Ei ole. Eeppinen antikliimaksi oli videon loppupoksahdus, joka heitti ilmoille pinkkiä savua. Vanhalle kunnon naamapalmulle oli käyttöä. Sanoituksessa sisältöä, näyttävä koreografia ja poks! C’mon!

Costee – Sekaisin
Turkkusest asti rykäisee estradille costee pienellä alkukirjaimella, onhan vaatimattomuus hyve. Jollain tosi hiton vinksahtaneella tavalla biisi upposi minuuteeni. Iskevä biitti ja olla sekaisin, minne voin maksaa? Näin 48-vuotiaana nulikkana olen edelleen sekaisin kaikesta enkä tiedä edelleenkään, mitä ”musta tulee isona”.  Video on valitettavasti mitä parhainta paskaa, koska siitä kehkeytyy costeen tatskanäyttely. Ja jollei pointti tule riittävän selväksi, tatskojen kuvat heitetään lediheijastuksina seinälle suurennettuina. Ai että, sponsored by your local tatskaliike. Myös jokseenkin päälle liimattu rankistelu biisin ja laulun sävyssä tekee häijyä. Sori, ei millään pahalla, mutta jos tarkkaan ajattelen, on se sittenkin pahalla.

Viivi – Aina
Viisujen pakkoakin pakollisemmat nyyhkytykset tarjoilee hopeavadilla Turun seudun virallinen prinsessa Viivi. Nyt syöksytään mahtipontisuudessa ylimpiin stratosfääreihin, sillä Viivi leiskauttaa sellaisella sielukkuudella ikuisen rakkauden tunnustukset, että jopa hetkellisesti uskoin itsekin. Kunnes realiteetit löivät vastapalloon, ja lujaa. Biisi on leimattu häästygeksi ja kaikki kunnia sille. Sen sanon, ettei tule yllätyksenä, että ”aina” saattaa olla yllättävän lyhyt aika.

Goldielocks – Made of
UMK-tsembaloiden täysin ylittämättömän setin heittää heittämällä Karjalan tyttö Joensuusta eli Goldielocks alias Kultakutri alias Ella Mäntynen. Kun kuulee hänen laulunsa ja sen jälkeen hänen haastattelunsa suomen kielellä, ymmärtää viimeistään, mitä tarkoittaa sana ”kontrasti”. Hää lausuu puheenparressaan sellaista mietä ja sietä, että… että. Biisi sekä video ovat niin törkeetä timanttia, ettei tämän maan valtaväestö kykene millään tietoisuuden tasolla hahmottamaan potentiaalia. Ja sekös surettaa minua musiikkia koko sielustani rakastavaa yli-ikäistä pojankoltiaista, sillä pahin on edessä, eli tämän jälkeen.

Erika Vikman – Ich komme (biisin nimi kaikki isoilla kirjaimilla, en suostu)
Ja siinä hän on. Vapahtaja, Neitsyt Maria ja Maria Magdalena samaan persoonaan kiteytyneenä. Ja minä todella kuuntelin tämän alusta loppuun. Mitäpä sitä ei tekisi mielikuvituksen tuotetta olevien lukijoiden eteen, vaikka tiukkaa teki ja tosissaan. Biisin, performanssin ja sen kaiken synergian harmonista kokonaisuutta on vaikea ymmärtää, kun kaikki on mitä hirvittävintä painajaista, josta ei pysty heräämään koskaan. Jostain mielenkiintoisesta syystä Erikan ääni on sämplätty kuulostamaan täysin Kikalta (RIP). En voi nyt enkä myöhemmin enkä senkään jälkeen ymmärtää, onko tämä sitä, jota Euroviisarit todella haluavat mukaan. Toivon koko sydämestäni, ettei Suomen edustajaksi valittu Erika pääse alkukarsintoja pidemmälle. Löysin kuitenkin kaiken tuon lopun aikojen keskeltä positiivisen asian: tissit ovat aina kiva juttu. Tykkään tisseistä.

Lämpöisen haikea jälkijättöinen kunniamaininta: Hämmentävien käänteiden kautta kisoista diskattiin One Morning Left -bändin pala nimeltä Puppy. Jätän sivuseikaksi sen, mitä ihmettä tapahtui. Ja mitä sen jälkeen tapahtui. Miksi tapahtui, missä tapahtui, mitä joskus tapahtui ja haistakaa nyt jo kaikki. Sitä kaikki kiinnostuneet voivat seurata paskalehdistön paskapalstoilta. Minä pidin äijälaumaa ööröviisupiisin perusteella yhtenä isona vitsinä, kunnes kuuntelin muita tsibaleita. Sitten avautui. Kun kuulin biisiit Creatvres ja Tonight (vaffalla korostustussilla korostaen Creatvres), olin jälleen kerran rakastunut. Eilen, kun hain pojan futistreeneistä, koko paluumatkan soitin toistolla pelkästään Creatvresia (jep, 25 minuuttia samaa biisiä, eikä se ole millään tavoin epätavallinen asia minulle, pystyn kirkkaasti paljon parempaankin). Tarkkailin poikaa, koska hän katkeaa ja sanoo: ”Vaihda nyt sitä biisiä tai edes sammuta se!” Mutta ei sitä tullut. Ei edes auttanut, että lauloin itse mukana biisiä lähes koko matkan. Kaksi selitystä: joko hän on kerta kaikkiaan kännykkänsä sisällön lumoissa tai hänen kärsivällisyytensä on aivan omaa luokkaansa. Pihahdustakaan ei hänestä tullut. Pitkä pinna, sulkee hälyn pois tai… hän piti biisistä? Kunpa vain se olisi se viimeinen vaihtoehto. Höpö höpö haihattelua, viimeinen oli turhan optimistinen näkemys.

Jälkiviisu: Sen jälkeen, kun olin huolella kuunnellut kaikki UMK-biisit, osan hiekkaa ja soraa ja gagagigareita hampaissani samalla jauhaen, kirjoitin tämän lässytyksen loppuun soittamalla pelkästään One Morning Leftin Creatvresia repeatina. Se olen minä kaikessa hulluudessani. Jos menen sisälle lauluun, menen ja syvälle pohjakosketusta myöten. Ja kun olen päässyt pohjalle, en suostu nousemaan sieltä pinnalle. Eikä koskaan voi arvata, minkä genren tai kenen biisi lyö daijun himmeäksi niin, että Sitä on vain pakko toistaa, toistaa, toistaa ja toistaa. Se on hyvin pitkälle etenevää mielihyvän tunnetta ja syvältä kourivaa nautintoa, johon täytyy tarttua kynsin hampain kiinni, ettei se karkaa käsistä.

Sikaha se Soilanter ol!

Seuraa varoitus, jota seuraa melko kaheli tositarina, jonka on tuotokseksi työstänyt melko kaheli kaveri ja jonka jotkut totisimmat tortut saattavat mieltää epäuskottavaksi. Toistan vielä Tapsa Rautalapsan sanoin: tämä tarina on tosi. Jaa, unohdinko mainita jotain, ai niin: tämä on muuten tositarina.

Päivänä eräänä piilotajunnan syntisistä sokkeloista palasi pinnalle happea haukkaamaan otsikossa luvattu murteinen toteamus, ja jos et lukenut otsikkoa, se oli tämä: ”Sikaha se Soilanter ol!”. Muistelin, että mainittu kansanviisaus (?) oli käynyt ulkoilemassa alitajunnan puolelta joskus aiemminkin, mutta vajonnut sitten takaisin unille. Olen varma, että sysmäläinen (nuoramoislainen) isoisäni on toistellut hölmöä hokemaa lapsuudessani ja on se varmaan lipsahtanut joskus isänikin suusta. Isoisältäni en voinut asiaa enää varmistaa, koska se edellyttää aikamatkailua, mutta isäni muisti Lautsiltan Taunon toistaneen lausumaa ja naureskelleen päälle. Tiedättehän, hullujen ja maalaisten huvit. Muistan itse lapsuudestani sellaiset henkilöt kuin Lautsiltan (Lautsillan?) Ossi ja Meeri, jotka olivat isoisäni ja -äitini sukupolvea. Taunoa en muista, oliko sitten veli vai vielä edellisen sukupolven edustaja. Lautsilta oli/on siis Sysmän Nuoramoisissa vaikuttanut sukunimi ja kenties myös tilan nimi.

Ilmiömäiseen raksutuskoneistooni nojaten muunsin suht koht nopeasti krpytisen krytpisen kyrpisen rypsisen vaikeaselkoisen ”Sikaha se Soilanter ol” -herjan selkokieliseen muotoon ”Sikahan se Soilander oli”. Minua kiinnosti tietää lausuman alkuperä ja nettihän on pullollaan kokoelmia vanhan kansan viisauksista. Joten Google laulamaan. Mutta tulos oli totaalista tyhjyyttä täynnä. Olin siis aluksi kokeillut alkuperäisessä kieliasussa, mutta seuraavaksi kokeilin selkokielellä: yksi tulos Wikipediasta otsikolla ”Olof Soilander” (tämän kirjoituksen julkaisun jälkeen kaksi hakutulosta). Tartuin ainoaan oljenkorteen ja klik. Olof Soilander oli Sysmän kirkon kappalainen, joka hengitti vuosien 1690 ja 1739 välillä. Voin vilpittömästi todeta, että hämmästykseni oli aito. Yksi ainoa hakutulos ja osui suoraan kohteeseen.

Soilander oli luonnollisesti vaikutusvaltainen heppu tuohon aikaan ja pykälässä oli eri aikoina kolme säätyläisperheiden tytärtä. Näiden kanssa pelimies Soilander teki viisi tytärtä. Soilander oli kappalaisena isonvihan aikana 1710–1739 ja jossain välissä joutui lusimaan Hämeen linnaan epäiltynä uskottomuudesta venäläisiä kohtaan ja tuomittiin kuolemaankin, mutta onnistui karata venäläisen vahtisotilaan avustamana. Äijähän oli varsinainen elokuvasankari. Reissulta palattuaan hän oli lopulta taas turvallisesti Sysmän kirkon kappalainen kuolemaansa asti.

Oh hoh hoh, no nyt on. Minulla on teoria, hyvin yksinkertainen ja suoraviivainen. Olen ymmärtämättäni kantanut mukanani 1700-luvulta näihin päiviin sysmäläisten syvien kansan rivien suullista perintöä. Tuota sanontaa tai mikä lie ei löydy mistään. Mitä voi päätellä: ilmeisesti Sysmässä kansan keskuudessa Olof Soilander ei ollut kovin kovassa huudossa. Selvemmin ilmaistuna taisi olla aika mulkku mieheksi, jos väki tuollaisen herjan leipoi ja kantoi mukanaan läpi kolmen vuosisadan minulle asti. Tällainen tarina pyörittää sukat jaloista sellaisella vauhdilla, että ne kieppuvat pitkin kyliä vielä seuraavanakin päivänä.

Näin tällä kertaa. Mitäs tähän sanotte? Ketkä te, vai Te?

Mr. Kirjapiiri, oletan

Vaka vahattu Kirjapiiri, tuo meriemme tärskypää, on palannut 100 vuoden yksinäisyyttä huokuvalta hukkaretkeltään kirjasivistyksen pariin. Erämaiden armottomilta aroilta hän yhä ylväänä ratsastaa, tuo tulitukka, tuulisukka ja huuliherpes, tuoden mukanaan järjen valon bisseä imuroivan Seiskan suohon uponneen pohjoisen junttikansan keskuuteen.

Mitäpä hällä (väliä) tällä kertaa on mukanaan? Kenties Dostojevski, Dumas, Hesse, Hemingway, Bukowski? No mutta ei h-vetissä, kuka sellaisia lukee? Kirjapiirin vaikutuspiiriin on päässyt Timo Rossin kirjoittelema ja koostelema Lapinlahden Linnut – miksei asioista puhuta. Tällainen jännääkin jännempi opus tarttui mukaan Prisman alennusmyynnistä. Vaikkei allekirjoittanut ja -laskenut Lappareiden varsinainen fanittaja ollut, on yhtyeestä lämpimiä muistoja varsinkin töllön sketsisarjojen puolelta. Omistipa väitetty Kirjapiiri myös erinäisiä kokoelmalevyjä, vaikkei niitä kovin montaa kertaa jaksanut soittaa.

Mutta historiikin jaksoi lukea riemurinnoin alkuteksteistä melkein lopputeksteihin asti. Lopussa oli Lappareiden koko tuotannon luettelo, joten ne jäivät väliin, hoh-hoijaa imekää parsaa. Kirjapieruun teki syväkairaavan vaikutuksen bändin huikean värikäs ja monivivahteikas ura, joka kantoi 80-luvun alusta aina tänne 2020-luvulle asti. Kateudesta vihertelevänä saa lukea sekalaisen mieslössin edesottamuksista. Totta todellakin, nämä sankarit ovat eläneet rikkaan elämän, joka kaiken kattavassa vaikuttavuudessaan on jopa hämmentävä kokemus. Porukka, jonka itse aikanaan näki huumorilaulujen hoilottajina ja sketsien esittäjinä, oli todellisuudessa multilahjakkuuksien multi-ilmentymä. Toisilleen taukoamatta vittuileva ja riitelevä kaveriporukka saavutti kaiken, mitä saavutettavissa on Suomen mittakaavassa.

Henkilökohtaisessa yksilökokemuksessa kieltämättä teoksen parhainta antia olivat päättömän sekopäiset kiertuekuvaukset. Joissakin kohdissa meni huutonauruksi samalla, kun vedet tirskuivat silmistä veijareiden sekoiluja lukiessa. Kuitenkin, the end is the end of end, eli tässä kohtaa maailmanloppua Kirjapiiri satuloi uskollisen meetvurstinsa valmiiksi karauttamaan seuraavaan saatanallisten säkeiden satamaan. Lopuksi vielä parhaat namiskuukkelit tarjoiltuna pippelinlämpimänä pöytään, ts. pari omaan makuun maistuvinta otetta:

”Heikki Salomaa menetti kerran ruotsinlaivalla täydellisesti todellisuudentajunsa. Salomaa lähti määrätietoisesti hytistään kohti laivan infopistettä, jossa hän ilmoitti poistuvansa oitis ”tästä paskahotellista” vaatien henkilökuntaa tilaamaan hänelle taksin. Laiva seilasi keskellä Itämerta, joten pyyntöä oli vaikea toteuttaa. Henkilökunta yhytti paikalle Liesisen (roudari), joka loihti Salomaalle tuhdit tötsyt, jolla tämä saatiiin sammumaan loppureissun ajaksi.”

”Kun bändi oli viemässä Loimaan Seurahuoneelle liutaa paikallisia tyttöjä mukanaan hotellihuoneeseen, paikan johtaja puuttui peliin ja kielsi ylimääräiset vieraat: ”Minä määrään täällä!” Timo Eränkö ei jäänyt tilanteessa sanattomaksi, vaan totesi johtajalle: ”Sinä et määrää täällä! Minä määrään täällä!” Linnut saivat ikuisen porttikiellon Loimaan Seurahuoneelle.