UMK25 – lauluja lattiakaivon laitamilta

Ja niin joulu joutui jo taas sateenkaariväen ja muiden viisuentusiastien keskuuteen, kun Suomen Eurovision Song Contest -pyrkyrit ammuttiin tähtitaivaalle kaiken kansan kohkattavaksi. Lukuisten yleisönosastojen hartaista pyynnöistä viis veisaamatta on MMT valmis ottamaan uuden haasteen vastaan. On vierähtänyt aikaa, kun viimeksi nappasin tähän koukkuun kiinni (UMK21), mutta nyt on sattunut sen verran värikkäitä käänteitä käsittelyssä olevassa pullaisten pulliaisten sirkuksessa, että täytyy sitä pikkasen käydä koittamassa, josko heruisi jotain. Onhan näiden muzakillisten pökellysten tökkiminen kieltämättä herkullinen aihe. Kun ei ole enää Syksyn säveltäkään pilkattavana (toim. huom. jurakaudella joka syksy pidetty laulukilpailu, ei täällä sentään Juicen biisiä pilkata, joku raja).

Tänä vuonna menulla on kirjava kattaus kaikenkarvaista pikku vipeltäjää, joista on kiva puristella turhat ilmat pihalle. Näin intohimoisesti musiikkiin suhtautuvana on hilpeää ottaa hampaisiin biisejä, joiden olennaisin tavoite pitäisi olla viisutuomariston ja -kansan miellyttäminen. Minulla ei ole aavistustakaan, millaisella haravalla nyt nähtävät finalistit on kaavittu kasaan. Mutta siis tuota ding dong ähkin ähkyn ja asian tynkään kiinni:

Neea River – Nightmares
Kun ensimmäistä kertaa kuuntelin tätä eurohumppaa, olin nauttinut herkkua omiksi tarpeikseni minuutin sisällä. Nyt toisella kerralla kykenin kuuntelemaan tsaibadaibaleen jopa loppuun ja muodostamaan jonkinlaisen käsityksen siitä, mitä tuo konebiittiralli oikeasti halusi viestiä yleisölleen. Tunnustan, että uskon ja toivon, että biisissä on varmasti yritetty jotain eikä koskaan saavutettu sitä. Hetkittäin muistojen arkusta mieleen juolahti kaikuja Sashista, mutta ne peittyivät nopeammin kuin äkkiä räikeästi autotunetettuun lauluääneen. Sekin jäi hieman epäselväksi, mistä Neean painajaiset johtuivat. Vahva veikkaus, että hän oli eksynyt lukemaan blogiani.

Nelli Matula – Hitaammin hautaan
Myönnän, että tämäkin mestarisuoritus jäi kesken ensimmäisellä kerralla. Tässä kohdassa ammutaan jo isolla kaliiberilla, kun Nelli Matula on kehissä. Minulle tutuin Matula oli etsivä Matula saksalaisesta poliisisarjasta Kahden keikka. Nelli ei ole etsivä Matulan tytär saati tyttärentytär, jos joku epäilee (mistä -tusta toi dinoboomer oikein puhuu?). Mutta mutta, sanoi Jutta, nyt annan tunnustusta. Jopa minä tajusin, että tässä oikeasti yritetään viestiä jotain järkevää. Biisissä kritisoidaan ihmiset nopeasti loppuun polttavaa (työ)elämänrytmiä. Näyttävä koreografia yhdistettynä nopeaan biittiin palautti mieleeni kasarin tv-sarjan nimeltä Fame (alkutunnari oli aivan mieletön: Fame! I’m gonna live forever…). Aivan oikein, sarjasta tehtiin myös uusioversio jossain 2000-luvulla. Euroviisut huitsiin, sillä ei tämä sinne lähde, mutta tämänkin ikäinen jarris antaa rispektin huomiota kiinnittävälle sisällölle. Jep, ai luulitte tämän olevan tällä ohi. Ei ole. Eeppinen antikliimaksi oli videon loppupoksahdus, joka heitti ilmoille pinkkiä savua. Vanhalle kunnon naamapalmulle oli käyttöä. Sanoituksessa sisältöä, näyttävä koreografia ja poks! C’mon!

Costee – Sekaisin
Turkkusest asti rykäisee estradille costee pienellä alkukirjaimella, onhan vaatimattomuus hyve. Jollain tosi hiton vinksahtaneella tavalla biisi upposi minuuteeni. Iskevä biitti ja olla sekaisin, minne voin maksaa? Näin 48-vuotiaana nulikkana olen edelleen sekaisin kaikesta enkä tiedä edelleenkään, mitä ”musta tulee isona”.  Video on valitettavasti mitä parhainta paskaa, koska siitä kehkeytyy costeen tatskanäyttely. Ja jollei pointti tule riittävän selväksi, tatskojen kuvat heitetään lediheijastuksina seinälle suurennettuina. Ai että, sponsored by your local tatskaliike. Myös jokseenkin päälle liimattu rankistelu biisin ja laulun sävyssä tekee häijyä. Sori, ei millään pahalla, mutta jos tarkkaan ajattelen, on se sittenkin pahalla.

Viivi – Aina
Viisujen pakkoakin pakollisemmat nyyhkytykset tarjoilee hopeavadilla Turun seudun virallinen prinsessa Viivi. Nyt syöksytään mahtipontisuudessa ylimpiin stratosfääreihin, sillä Viivi leiskauttaa sellaisella sielukkuudella ikuisen rakkauden tunnustukset, että jopa hetkellisesti uskoin itsekin. Kunnes realiteetit löivät vastapalloon, ja lujaa. Biisi on leimattu häästygeksi ja kaikki kunnia sille. Sen sanon, ettei tule yllätyksenä, että ”aina” saattaa olla yllättävän lyhyt aika.

Goldielocks – Made of
UMK-tsembaloiden täysin ylittämättömän setin heittää heittämällä Karjalan tyttö Joensuusta eli Goldielocks alias Kultakutri alias Ella Mäntynen. Kun kuulee hänen laulunsa ja sen jälkeen hänen haastattelunsa suomen kielellä, ymmärtää viimeistään, mitä tarkoittaa sana ”kontrasti”. Hää lausuu puheenparressaan sellaista mietä ja sietä, että… että. Biisi sekä video ovat niin törkeetä timanttia, ettei tämän maan valtaväestö kykene millään tietoisuuden tasolla hahmottamaan potentiaalia. Ja sekös surettaa minua musiikkia koko sielustani rakastavaa yli-ikäistä pojankoltiaista, sillä pahin on edessä, eli tämän jälkeen.

Erika Vikman – Ich komme (biisin nimi kaikki isoilla kirjaimilla, en suostu)
Ja siinä hän on. Vapahtaja, Neitsyt Maria ja Maria Magdalena samaan persoonaan kiteytyneenä. Ja minä todella kuuntelin tämän alusta loppuun. Mitäpä sitä ei tekisi mielikuvituksen tuotetta olevien lukijoiden eteen, vaikka tiukkaa teki ja tosissaan. Biisin, performanssin ja sen kaiken synergian harmonista kokonaisuutta on vaikea ymmärtää, kun kaikki on mitä hirvittävintä painajaista, josta ei pysty heräämään koskaan. Jostain mielenkiintoisesta syystä Erikan ääni on sämplätty kuulostamaan täysin Kikalta (RIP). En voi nyt enkä myöhemmin enkä senkään jälkeen ymmärtää, onko tämä sitä, jota Euroviisarit todella haluavat mukaan. Toivon koko sydämestäni, ettei Suomen edustajaksi valittu Erika pääse alkukarsintoja pidemmälle. Löysin kuitenkin kaiken tuon lopun aikojen keskeltä positiivisen asian: tissit ovat aina kiva juttu. Tykkään tisseistä.

Lämpöisen haikea jälkijättöinen kunniamaininta: Hämmentävien käänteiden kautta kisoista diskattiin One Morning Left -bändin pala nimeltä Puppy. Jätän sivuseikaksi sen, mitä ihmettä tapahtui. Ja mitä sen jälkeen tapahtui. Miksi tapahtui, missä tapahtui, mitä joskus tapahtui ja haistakaa nyt jo kaikki. Sitä kaikki kiinnostuneet voivat seurata paskalehdistön paskapalstoilta. Minä pidin äijälaumaa ööröviisupiisin perusteella yhtenä isona vitsinä, kunnes kuuntelin muita tsibaleita. Sitten avautui. Kun kuulin biisiit Creatvres ja Tonight (vaffalla korostustussilla korostaen Creatvres), olin jälleen kerran rakastunut. Eilen, kun hain pojan futistreeneistä, koko paluumatkan soitin toistolla pelkästään Creatvresia (jep, 25 minuuttia samaa biisiä, eikä se ole millään tavoin epätavallinen asia minulle, pystyn kirkkaasti paljon parempaankin). Tarkkailin poikaa, koska hän katkeaa ja sanoo: ”Vaihda nyt sitä biisiä tai edes sammuta se!” Mutta ei sitä tullut. Ei edes auttanut, että lauloin itse mukana biisiä lähes koko matkan. Kaksi selitystä: joko hän on kerta kaikkiaan kännykkänsä sisällön lumoissa tai hänen kärsivällisyytensä on aivan omaa luokkaansa. Pihahdustakaan ei hänestä tullut. Pitkä pinna, sulkee hälyn pois tai… hän piti biisistä? Kunpa vain se olisi se viimeinen vaihtoehto. Höpö höpö haihattelua, viimeinen oli turhan optimistinen näkemys.

Jälkiviisu: Sen jälkeen, kun olin huolella kuunnellut kaikki UMK-biisit, osan hiekkaa ja soraa ja gagagigareita hampaissani samalla jauhaen, kirjoitin tämän lässytyksen loppuun soittamalla pelkästään One Morning Leftin Creatvresia repeatina. Se olen minä kaikessa hulluudessani. Jos menen sisälle lauluun, menen ja syvälle pohjakosketusta myöten. Ja kun olen päässyt pohjalle, en suostu nousemaan sieltä pinnalle. Eikä koskaan voi arvata, minkä genren tai kenen biisi lyö daijun himmeäksi niin, että Sitä on vain pakko toistaa, toistaa, toistaa ja toistaa. Se on hyvin pitkälle etenevää mielihyvän tunnetta ja syvältä kourivaa nautintoa, johon täytyy tarttua kynsin hampain kiinni, ettei se karkaa käsistä.