Myrskytuulet ne kupolissa riehuvat

Minulla on vahva vainu, että identiteettini ja persoonani ovat nyt käymistilassa. Päässä tuulee niin, että humina käy, mutta tuulen suunnat heittelevät vailla logiikkaa. Kaikki oireet näyttävät viittaavaan pahasti siihen, että kohdalleni on tullut ns. viidenkympin villitys.

”Viidenkympin villitys” on fraasina ärsyttävä ja korni. Siitä tulee mieleen, että elän (viimeistä?) uutta kevättä, hormonit hyrräävät väkkäränä ja kulkevat vuoristoradassa ja haluan näyttää koko maailmalle, että kyllä meikäpojalla riittää vielä paukkuja vaikka mihin. Ikään kuin taantuminen tai toisesta näkökulmasta elpyminen nuoruusvuosien villiin menoon.

Mutta totuus saattaa olla hyvinkin edellä kuvatun kaltainen. Koen suorastaan pakkomielteistä tarvetta uudistua sisäisesti ja ulkoisesti. Olotila on usein kuin painekattilalla. Jokin minussa etsii epätoivon vimmalla tietään ulos. Eikä vain yksi ”jokin”, vaan niitä tuntuu olevan lukuisia. On tapahduttava mullistuksia elämässäni, on aivan pakko.

Ensimmäinen psyykkinen potku päähän tapahtui vähän ennen joulua. Daijussa naksahti jokin rele ja totesin eräänä päivä kotona: ”Minä muuten en osta tänä vuonna kinkkua. Sinä voit ostaa, mutta minä en tule syömään palaakaan siitä.” Siitähän riemu repesi. Vaimokulta raivostui ja syytteli teeskentelystä, mitäs pelleilyä nyt pelataan ja sitä rataa. Pidin sanani. Vaimo osti kinkun ja poika paistoi ohjeistukseni mukaisesti. En koskenutkaan kinkkuun. Eikä homma siihen jäänyt. Samalla hönkäisyllä lopetin kaiken punaisen lihan syönnin kokonaan. Tähän päivään asti olen pitänyt periaatteesta kiinni fundamentalistisella otteella. Broileria ja kalkkunaa menee edelleen ja välillä tekee häijyä, kun katsoo muiden lihan syöntiä. Yksi lempiharrastuksista oli aiemmassa elämässäni (sic!) kylmän makkaran mättäminen sinapin kera. Sekin loppui siihen paikkaan. Mutta muuten homma on toiminut yllättävän kivuttomasti. Lihattoman ruokavalion osuus on kasvanut huomattavasti.

Sitten alkoi aiemmassa sepustuksessani (”Panin juoksuksi”) kuvailemani juoksuharrastus. Sekin oli vähintään erikoinen veto kaverilta, joka oli 25 vuotta haukkunut juoksemista tappavan tylsäksi harrastukseksi. Juoksu on kulkenut, vaikka vieläkään en ole kyennyt venyttämään matkoja muutamaa kilsaa pidemmäksi. Seuraavassa vaiheessa aion elvyttää pyöräilyni, joka kuoli koronavuosien ja ikioman auton hankkimisen myötä. Fillaroinnin loppuminen oli sinällään outoa, koska pidin siitä suuresti varsinkin hyvillä keleillä. Kai siinä iski henkinen laiskuus ja mukavuusalueen kaventuminen.

Ostin ensimmäistä kertaa elämässäni täysin oranssin hupparin (Superdry). Katsoin kaupassa tummanharmaata ja oranssia vaihtoehtoa. Oranssi näytti räikeältä. Päätin, että haluan rikkoa kaavan tässäkin. Tietty riski on, että jossain kohtaa kaavojen rikkomisessa sorrun mauttomuuksiin ja ylilyönteihin. Ehkä maalaisjärki ja rationaalisuus astuu siinä kohtaa kuvaan. Tai ehkä ei.

Mieleni hakee koko ajan uusia vaikutteita. Olen halukas kokeilemaan kaikkea uutta ja lähestymään asioita uusista näkökulmista. Haluan tutustua kaikenlaisiin juttuihin, joista aiemmin en olisi voinut kuvitella olevani kiinnostunut. Nyt olen avoin kaikelle uudelle ja erilaiselle. Testailen tällä hetkellä erilaisia ravintolisiä ja jopa sellaisia, jotka omassa kapeassa ymmärryksessäni voi luokitella ”kummallisuuksiksi”.

Elämäntaparemontti on täydessä käynnissä ja toivon sille jatkuvuutta, koska olen nähnyt erittäin positiivisia vaikutuksia ruumissani ja mielessäni. Olen kyllä periksiantamatonta lajia, vähän niin kuin sukuvika ja kenties geeniperimässä kulkeva. Vaan se on hämärän peitossa, mitä tästä kaikesta sopasta vielä kehkeytyy. Tasaantuuko tämä jossain kohtaa vai onko sisäinen polte ja vimma vain yltymässä. Eipä sitä koskaan tiedä, millaisia källejä tulevaisuus on minunkin varalleni juoninut. Antaa tulla vaan, mitä ikinä tuleekaan. Ei löydy pelkoa tästä puserosta.

Nuo tummanpuhuvat viattomat pikku perkeleet

Siinä tuijottavat minua läpinäkyvästä muovista tehdyssä vankilassaan. Mietin, onko niillä tajua yhtään mistään vai ohjaavatko niitä vain kehnot hermoratakyhäelmät. Monista kohtaamistani ihmisistä olen miettinyt samaa. Ne hyörivät pitkin poikin, välillä toistensa päällä, ja meno näyttää kaikin puolin totaalisen päättömältä. Heitin niille tänään kurkun siivun, mutta kesti tovin ennen kuin pari niistä tajusi, että ”iha jees” safkaa oli tarjolla ja että slaissii kannattaa mennä imailemaan kaikella hartaudella.

Mistäkö puhun, no sistäkö puhun. Ei kuulu sinulle. No joo, kuuluu sittenkin. Tiedättekö sen jutun, kun avaruuskoira (ei kai Laika?) löysi kuusta mehevän ydinluun ja kysyi: ”Mitä kuuluu?” Nuo edellä kuvailemani julman näköiset pikku einarit eivät kuulu Suomen luontoon. Minulla ei ole pienintäkään käryä, mihin luontoon ne kuuluvat tai mikä niiden todellinen luonto on, mutta ehkei minun pidä kiusata itseäni moisella kuriositeetilla. Ei nimittäin kuulu luontooni.

Puhun heinäsirkoista. Tänäkin aamuna aamupalaruisleipiäni mutustellessa tuijotin keittiön pöydällä silmästä silmään/silmiin häijyn näköisiä tummanruskeita tai lähes mustia sirkkoja. On niillä kai ehkä kenties ainakin mustat päät, mutta toisaalta minulla ei ole järin hyvää värierottelukykyä. Heinäsirkat ovat kotoisin lemmikkieläinkaupasta, mutta eivät ne lemmikkejä ole. Niiden ainoa olemassaolon tarkoitus on olla ravintoa toiselle eläimelle. Niin toimii luonnon ravintoketju.

Välillä pikku vitsaukset pääsevät karkuun jollain mystisellä tavalla lootastaan. Varmaan silloin, kun niitä on poimittu laatikosta safkaksi. Sitten monen päivän päästä voin tulla keittiöön ja keskellä keittiön lattiaa möllöttää yksi mainittu tollo tuntosarvet sojottaen. Katson sitä ja mietin, missä sekin on hengaillut kaikki nuo vuorokaudet ennen ilmestymistään. Ehkä se on käynyt naisissa ja Vegasissa ja ajanut mantereen halki vuoden ’74 Barracudallaan ja nauttinut vapaudesta. Saa se miehissäkin käydä, jos vaikka on naissirkka. (Wokettajat herätys: törkeää sukupuoliroolilokerointia!)

Hoppas så, koska näille oman elämänsä pikku luusereille on luvassa karu (ei se japanilainen tulkinta) kohtalo. Ne viruvat kuolemansellissään odottaen kuolemantuomion täytäntöönpanoa. Onneksi piruparat eivät tajua, mikä niitä odottaa. Tuskinpa ne tajuavat jutun juonta siinäkään vaiheessa, kun loppu koittaa. Siinäpä ne pikku turvenuijat pyörivät posliinikupissa ympäri ymmärtämättä, että hetken kuluttua koittaa viimeinen voitelu.

Miksi tämä kaikki pitää tapahtua. Vain ja ainoastaan siksi, että yksi pieni symppiksen näköinen gekko saa ravintoa. Sillä tuo harjasgekko on se oikea lemmikki. En minä sitäkään elukkaa halunnut, mutta sitäkään mielipidettä ei minulta kysytty. Voin vain todeta asioiden tapahtuvan. Gekko on siitä valikoiva eläin, että se ei kelpuuta ravinnoksi muita kuin liikkuvia hyönteisiä. Liskoaivot (jos haluat lukea ihmisen liskoaivoista, lue) eivät ymmärrä, että kohde on ruokaa, jollei se liiku. Joten jos tuonelan sirkka delaa, gekko ei tajua, että sen voisi skruudata. Eli tismalleen päinvastoin kuin ihmisellä. Niin kauan kuin ruoka ei liiku, (länsimainen) ihminen syö sen enemmän kuin mielellään.

Toisin kuin hyönteisiin kuuluvien heinäsirkkojen kohdalla, tunnen suurempaa sielujen sympatiaa gekkoa kohtaa. Se katsoo minua silmiin. Se kiipeää pleksisessä tyrmässään minua kohti. Ja uskokaa tai uskokaa, olen tuntenut yhteyttä tuota olentoa kohtaan. Vitsi piilee siinä, että sillä on puhuttelevat silmät. Katson sitä ja minulle herää tunne, että katseen takana on ymmärrys. Yksinkertaisemmin ilmaistuna näyttää siltä, että se ei ole tyhmä katse.

Gekolle on annettu nimi. Nimi on GOAT Norbert. GOAT tulee tietenkin sanoista Greatest Of All Time. Mutta yleisesti se/hän on meille Gono. Peilaan itseäni toisen lajin edustajaan, joka osaa katsoa minua ja kenties jopa arvioida minua, jolloin se on minulle arvokkaampi kuin jokin muu, joka ei kykene samaan suoritukseen. Mutta viime kädessä se on väärä tapa arvottaa toisia lajeja.

On tsiljardeja hyönteisiä, on tsiljardeja liskoja eli matelijoita, on tsiljardeja nisäkkäitä, kuten yksi minä. Eikä ole olemassa lukua ”tsiljardi”. Kyllä sisälläni jokin liikahtaa, kun pudotan sirkat kuppiin, jossa ne pyörivät ympäri tietämättä, että kohta ne ovat osa gekon ruoansulatusta. Ne ovat osa ravintoketjua. Aina jokin on jonkin toisen ravintoa. Ihminen tuo kärsimystä ja kuolemaa kanssaeläimilleen, jotta voisi tyydyttää ravinnon tarpeensa. Ihminen on ravintoketjun ylin pää, paitsi jos Alien-xenomorph otetaan huomioon. Ihminen voi syödä kaikki muut eliöt ihan koska vaan, jos niin haluaa. Tietty monen eliön kohdalla se saattaa olla viimeinen ateria, kun jotkut tuppaavat olemaan melko myrkyllisiä, enkä tarkoita tässä kohtaa eliön luonteen vinoumaa.

Niin ne heinäsirkat. Ne ovat hyönteisiä ja luotaantyöntäviä. Gono syö ne hyvällä ruokahalulla ja lopputuloksena on kylläinen ja tyytyväinen gekko. Vaikka heinäsirkkoja kuinka yrittäisi ymmärtää, ei se onnistu. Toisin on gekolla, kun katsoo sitä silmiin. Minä olen katsonut lukemattomia kertoja. Se on väkisinkin ajatteleva ja älyllinen olento. Ja niin edelleen ekosysteemi rullaa yksinkertaisella ohjesäännöllä: syökää toisianne. Bon Appétit!

Hyvä usko vai -inen

Tänään pidämme uskonnon tunnin. Tunnustan, että uskon asioiden käsittely saattaa olla monin paikoin tulenarka aihe, mutta enpä ennenkään ole mistään piitannut. Enkä piittaa nytkään. ”Piitata”, onpa tyhmältä kuulostava sana. Pii on alkuaine (sekä myös 3,14159 26535 89793 23846 26433 83279 50288 41971 69399 37510 58209 74944 59230 78164 06286 20899 86280 34825 34211 70679) ja Tata intialainen automerkki. Kysyikö joku?

Tarinamme aiheena on heikosti tunnettu uskonto nimeltään bokononismi. En aio millään tavoin tuomita tai antaa siunaustani (heh) bokononismille, vaan yritän esittää sen keskeisen ideologian objektiivisesti ja tiivistetysti. Uskonnon perustana eli oppikirjana on Bokononin kirja, jonka kirjoitti henkilö nimeltä Bokonon. Eikö olekin yllättävää. Kirja ei ole yhdenkään jumalan sanelema saati ylipäätään jumalallista alkuperää, vaan Bokonon oli ihan tavallinen heppu, joka otti nimekseen Bokonon. Oikea nimi oli Lionel Boyd Johnson, syntynyt vuonna 1891. Uskonnon vaikutusalue on ollut Karibianmerellä ja sitä on tiettävästi tunnustanut melko pieni joukko ihmisiä. Bokononismia voidaan kuitenkin pitää kristinuskon haarana, koska se tunnustaa kristinuskon Jumalan olemassaolon.

Kokoan seuraavassa bokononismin keskeiset opit oheisilla palluroilla:

• ”Dynaaminen jännitys” on kattava ja merkittävä käsite käytännössä koko maailmaa kannattelevasta tasapainotilasta. Ydinajatuksena on, että ainoastaan asettamalla hyvä ja paha vastakkain keskenään ikuiseen konfliktin tilaan voidaan saavuttaa tasapaino, esim. hyvä yhteiskunta rakentuu sille. Olennaista on myös, että dynaaminen jännitys on koko ajan riittävän tiedostettu ja läsnä oleva ihmisten elämässä.
• Karass on kahden tai useamman ihmisen muodostama entiteetti, ryhmä, eräässä mielessä ihmisistä koostuva pienoisuniversumi, jossa jokin heitä yhdistävä asia johdattaa heidän elämäänsä ja toimintaansa ja kietoo heidän kohtalonsa yhteen. Useimmiten karassin jäsenet eivät kykene tiedostamaan karassiaan.
• Wampeter on karassin keskus. Bokononin kirja sanoo: ”Ei voi olla karassia ilman wampeteria, kuten ei voi olla pyörää ilman napaa.” Kuten edellä viitattiin, wampeter on jokin karassin jäseniä yhdistävä tekijä ja se voi olla mikä tahansa: puu, kivi, eläin, ajatus, kirja, sävelmä esimerkiksi. Karassissa on vaikuttamassa aina kaksi wampeteria: yksi, jonka merkitys on kasvamassa, ja toinen, jonka merkitys on vähenemässä, eli nouseva ja laskeva wampeter.
• Duprass on karass, joka koostuu vain kahdesta ihmisestä ja johon ei pysty liittymään ketään muita.
• Vin-dit on äkillinen ja hyvin henkilökohtainen sysäys tai hetkellinen kokemus kohti bokononismia. Vin-dit merkitsee kokijalleen, että Jumala tietää hänestä kaiken ja Jumalalla on häntä varten olemassa yksityiskohtaiset suunnitelmat.
• Boko-maru -rituaali tarkoittaa tajuntojen yhdistämistä ja on bokononismin ylin mahdollinen rakkauden osoitus, mikä tapahtuu asettamalla kahden ihmisen paljaat jalkapohjat toisiaan vasten.

Ymmärryksen laajentamiseksi alla vielä joitakin suoria sitaatteja Bokononin kirjasta.

”Sattui niin kuin tarkoitettu oli.”

”Tiikeri käy metsälle, lentää lintunen. ”Miksi? miksi? Ihmettelee yksin ihminen. Tiikeri käy nukkumaan, puuhun lintunen. ”Minä yksin ymmärrän”, sanoo ihminen.”

”Kypsyys on katkeraa pettymystä, johon ei löydy lievitystä, jollei naurun tuomaa oteta lukuun.”

”Valheeseen tarttuu rakastunut itseään pettäen. Rakkaudettomain kalansilmät sanovat totuuden.”

”Historia! Lukekaa sitä ja itkekää!”

”Kavahtakaa häntä, joka pyrkii ankarasti pääsemään perille jostain, onnistuu siinä, eikä ole yhtään entistä viisaampi. Hän on täynnä pakottavaa kaunaa niitä kohtaan, jotka ovat tietämättömiä, mutta eivät ole tulleet tietämättömyyteensä vaikeuksien kautta.”

Kuitenkin kenties kirkkaimmaksi kiteytynein viisaus, jonka Bokonon lausuu kirjassaan, sanotaan jo teoksen ensimmäisessä lauseessa: ”Jokainen totuus, jonka aion teille kertoa, on häpeämätön valhe.” Koko Bokononin kirja on vain ja ainoastaan aiemmin mainitun kaverin rikkaassa mielikuvituksessa syntynyttä satuilua. Ja mikä vieläkin mielenkiintoisempaa, ei ole olemassakaan Bokononin kirjaa eikä myöskään Bokononia. Todellisuudessa olette todistaneet edellä vonnegutismia, eli kirjailija Kurt Vonnegutin luovuuden tuotosta. Bokononismin uskonnon hän kehitti vuonna 1963 julkaistuun kirjaansa Cat’s Cradle eli Kissan kehto. Kissan kehdolla viitataan sormien väliin pingotettavaan naruleikkiin.

Jepulis jee, eikös tämä ollut tässä. Lukekaa kirja tai mikä tahansa kaunokirjallinen teos tai edes kirjaksi kutsuttava teos ja sivistäkää itseänne. (Näillä sanoin asetun teidän reppanoiden yläpuolelle, heippa hei, kiva katsoa teitä täältä ylhäältä. Näytättepä te pieniltä sittiäisiltä siellä. Ikään kuin teillä olisi jotain merkitystä. Koetteko itsenne tärkeäksi, newsflash for you, ette ole.)

Jälkibokononismit: Miten päädyin lukemaan tuon kirjan? Kuuntelin Laurenne/Louhimo
-kokoonpanon (Netta Laurenne ja Noora Louhimo) uutta biisiä ”Cradle”, jonka kertosäkeessä mainitaan ”Cats in the cradle”. Muistin myös omasta nuoruudestani Ugly Kid Joen (cover)biisin Cats In the Cradle. Päädyin googlettamaan, mitä tuolla ilmaisulla halutaan sanoa. Sitten päädyin jossain kohtaa ilmaisuun ”Cat’s cradle” eli kissan kehto, jne. jne. jne. jne. jne. jne. jne. jne. jne. jne. You know? I know. Ja samma på finska.

MMT muistaa kuolleisuutensa ja pääse asiaan

Tunnettehan te hänet. Hän on luki- ja lähetyshäiriötön ja muutenkin kaikilta osin vihreetön veijari, mies, joka ei ole muu eikä muu kuin kliinisesti puhdas maskuliini, hän, joka ymmärtää Limoncellon ja avokadopastan ja on vielä senkin jälkeen maskuliini. Hän on vanhan kansan sananlasku, hän on menneiden talvien lumi, hän on tulevien talvien kesä, hän on mummon jäljet lumihangessa, vaarin housut narulla kuivumassa, hän tietää puhumatta ja puhuu tietämättä, mistä puhuu, hän on tulevien aikojen menneisyys, joka asuu sinussa, hän näkee kaiken läpi ymmärtämättä näkemäänsä, hän tietää viisastumatta tiedostaan, hän oppii virheistään toistamaan virheitään, hän vielä kaiken jälkeen, kun kukaan ei ole enää kuuntelemassa, toistaa itseään. Hän on MMT, läpikäymättömien korpimaiden viimeinen eksynyt lammas, susi hyvän paimenen vaatteissa, hyvä paimen sudet kintereillään, susi jo syntyessään, hukkaan joutunut palapelin pala, pahnan pohjimmainen pohjanoteeraus, ylemmällä ymmärryksen tasolla operoiva oraakkeli, opetuslasten opettajan oppi-isä, onkeensa ottamaton mato, nakkikioskin jonon viimeinen riidanhaastaja, jakamattomien osamäärien murto-osa, ja viime kädessä yksinkertainen kuolevainen, joka ei taaskaan ymmärtänyt siirtyä aiheeseen järjelliseen aikaan.

Oli aikoja, jolloin tämä maanpäällinen ruumiillistuma ymmärsi oman kuolleisuutensa lukumääräksi numeron yksi. Yksilökohtaisessa kokemuksessa kuolleisuuden ollessa 1 eli 1/1 eli tasan 100 % on eloon jäämisen todennäköisyys aika huono. Ihminen on siitä erikoinen olento, että se ei lannistu tämän tiedon edessä, vaan jatkaa todellisuudessa tarpomistaan ikään kuin kyseistä faktaa ei tarvitsisi noteerata. Niin se kuitenkin menee, tylyt tosiasiat on syytä sysätä syrjään, jotta missään olisi mitään mieltä.

Koin minäkin erinäisissä teini-iän angstisimmissa aallonpohjissa syvää eksistentialistista ahdistusta. Muistan kyllä joskus jopa itkeneeni hysteerisesti yksinäni kuolemanpelkoani. En muista, tapahtuiko sitä montakin kertaa. Mutta sitä se ihmisenä oleminen teettää.

Vanha kunnon Juice (Leskinen) muistutti asiasta lukemattomia kertoja: ”elämä on kuolemista”, ”ei elämästä selviä hengissä”. Varmemmaksi vakuudeksi hän demonstroi asian juomalla itsensä hengiltä todistajien läsnä ollessa. Kaveri tiesi, mistä puhui, tai lauloi.

Asiaan pääseminen on joillekin yllättävän vaikeaa. Tunnistatte tuttavapiiristänne varmasti henkilön, joka haluaa kertoa jotain, jossa on varmasti jokin pointti, mutta hän alkaa varmuuden vuoksi taustoittaa asiaa alkaen ajanlaskumme alusta. Pahimmassa tapauksessa alkuräjähdyksestä. Tunnette sen kihelmöinnin ja syyhyn aivopoimuissanne, kun alustus jatkuu ja jatkuu jaarin jaarin jaa jaa vaarilla oli talo, mutta ”punchlineen” ei päästä itkemällä, rukoilemalla, manaamalla saati toivottamalla hänet helvetin perukoille. Koska mikään ei auta. Ja se on juuri sitä, mitä tässä ja nyt tapahtuu.

Kirjoitelman aiheen piti olla alun perin ihan oikea kaunokirjallinen tuotos. Siihen viittasi alkuperäinen otsikkokin, kunnes päätin hieman muokata sitä. Mutta asiapitoisuus saattaa löytyä ehkä jo ensi numerossa, tai myöhemmässä riippuen ja roikkuen asianosaisen mielenmaisemasta. Näyttääkö maisema Edelfeltin, Picasson, Dalin vai Munchin maalaamalta, odotamme jännityksellä. Muutkin ehdotukset otetaan huomioon. Katsokaas ja tiedättehän, no paskat te tiedätte yhtään mitään, joten älkää edes yrittäkö. Kun alan kirjoittaa, kirjoitan sitä, mitä tulee. Nyt tuli tätä. Yritin pakottaa itseni muottiin, tiettyyn johtoajatukseen, teemaan, aiheeseen, pidättäytymään kontekstissa. Hus pois turhat luulot itsestäni enkä pidättäydy missään. No joo, tällä hetkellä pidättelen pissahätääni eli pidättäydyn pissaamasta oransseihin kalsareihini. Mistähän hitosta tuo reikä niihin on tullut?

Muistikatkoksia pitkin piiriä

Yhden henkäyksen sirkus ja köyhän miehen varietee, tuo kaikkivoipa kirjapiiri laskeutuu keskuuteenne katkotuin siivin varustetulla Pegasoksellaan. Oli kieltämättä vähän töyssyinen laskeutuminen kiitoradalle. Mitäpä tällä kertaa oman stabiilin navan ympärillä kiertävä sovittamattoman koherenssin ja eksistenssin singulariteetti on keksinyt? Se-pronominilla kutsuttava kirjapiiri eli itse hän keksi käsitellä elokuvaa, kuinka laama idea. Se on halpa temppu muuttaa kirjapiiri leffapiiriksi, mutta en minä muutenkaan täällä lukijoita puhuttele.

Olipa kerran elokuva, joka teki suuren vaikutuksen nuoreen miehen alkuun. Elokuva ei kuitenkaan muuttanut tämän kaverin elämänkatsomusta tai ruokailutottumuksia tai vessassa käyntien tiheyttä, vaan leffa vaikutti vain erinomaiselta leffalta. Sellaista sattuu, että elokuvaa ei kannata velvoittaa olemaan elämää suurempi elämys, vaikka jo aikoja sitten manan majoille siirtynyt suuri elokuvatietopankki Peter von Bagh päinvastaista saattoi väittääkin. Leffan ei tarvitse käsitellä suuria teemoja, sisältää merkittävää sanomaa, moraalisia opetuksia tai yhteiskunnallista kontribuutiota, tai vilistä piilomerkityksiä. Audiovisuaalisesta pätkästä saa nauttia vaivaamatta sen enempää päätään, ja jos huomaa siinä sivussa saaneensa jotain ajatuksia irti, tai pohdittavaa, tai elämää rikastuttavaa, niin sehän on pelkkää plussaa. Tästä poikkeuksena toki totaalisille nollapollille tarkoitetut leffat, kuten Fast & Furios I–X, Disneyn kaikki Marvel-karjanrehu ja Terrifier-tyyppiset itsetarkoitukselliset verikekkerit. Hyi, hävetkää!

Pitkähkön köntsäjutustelun jälkeen on aika siirtyä ruokaisten popparipatojen äärelle. Elokuva, jonka pitkään kirjoittelin tyttären lukuisten kaverikirjojen sivuille lempileffana. Kirjoitin myös, että lempikukkani on voikukka ja lempieläimeni orava luonnonvaraisena, mutta se ei kuulu tähän, vai kuuluuko? Välttämättä kovin moni ei ole kuullutkaan filkasta, mutta harrastuneet hörhöt ja lajitovereihin kuuluvat entusiastit tunnistavat sen, koska onhan kyse Christopher Nolanin ohjaamasta elokuvasta. Ja sekin, että teos perustuu (löyhästi, löyhkäävästi?) mainitun mestarin veljen Jonathan Nolanin novelliin ”Memento Mori” eli ”muista kuolevaisuutesi”, joka on myös Depeche Moden albumin nimi, mutta sekään ei kuulu tähän.

Elokuvan nimi on Memento. Sen ensi-ilta oli vuonna 2000 Venetsian elokuvajuhlilla. Omaan subjektiiviseen silmääni ja aivosähkökäyriini peilaten leffa on kymmeneen kertaan tislattua neroutta. Suurin nerous on elokuvan rakenne tai kenties täsmällisemmin kronologia. Kun reilu parikymmentä vuotta sitten näin pätkän ekan kerran, oli lopussa Pepsodentilla putsattu suuni auki ja päässä raksutti villisti, tai ainakin yritti raksuttaa.

Mementon alku on jo yksinään näkemisen arvoinen. Alkutekstien vielä pyöriessä katsojan naamaan hierotaan teoksen idea, jotta hieman yksinkertaisempikin jorma, kuten minä, pääsee jyvälle, mistä on kyse. Sitä ei kuitenkaan anneta täysin pureskeltuna. Kaikki alkaa Polaroid-valokuvasta. Tiedättehän reliikin, se laatikon mallinen kamera, joka tuotti instant-valokuvia. Vähän niin kuin Nescafe-instantkahvi, mutta ei sinne päinkään. Polaroidin pointti oli, että kun sillä räpsäisi kuvan, kamera ulosti heti neliön muotoisen valokuvan, joka about minuutin tai jotain (?) sisään kehitti itse itsensä valmiiksi. Eli valkoiseen valokuvapaperiin kehittyi hiljalleen ihan ok värivalokuva.

Elokuvan alkutahdeilla käsi pitelee Polaroid-kuvaa, jossa näkyy miehen takaraivo ja osa selkää. Mies makaa lattialla. Samaista onnetonta on selkeästi ammuttu päähän ja verta on pitkin lattiaa ja seiniä. Kun alkutekstit edelleen vyöryvät ruudulle, käsi ravistelee vähän väliä valokuvaa. Alkaa tapahtua jotain yllättävää. Kuvan värit alkavat haalistua ja muuttuvat keltaisemmiksi, kuva muuttuu epäselvemmäksi. Edelleen vähän väliä käsi ravistelee valokuvaa. Vähitellen kuva muuttuu haaleammaksi ja haaleammaksi, kunnes käsi pitelee tyhjää valokuvapaperineliötä.

Ja siinä tuli filkan tarinankerronnan juju. Leffa kertoo Leonard Shelbystä, joka on menettänyt pysyvästi lyhytmuistinsa ja kaikki uudet muistikuvat katoavat aina n. 10 minuutin välein. Mutta hänellä on missio. Hän etsii vaimonsa murhaajaa. Nopeasti katsoja ymmärtää, tai pitäisi ymmärtää, että elokuva kulkee kronologisesti päinvastaisessa järjestyksessä Leonardin muistia myötäillen. Elokuva rakentuu väri- ja mustavalkokohtauksista, jotka vuorottelevat. Väripätkät kulkevat ajassa taaksepäin. Välissä olevissa mustavalkokohtauksissa Leonard pääosin selittää murhatutkimuksiaan ym. tuntemattomalle henkilölle puhelimessa.

Syvemmälle on turha mennä. Eikä se ole tämän paskalässytyksen tarkoitus, vaan että haluan suositella lämpimästi elokuvaa fiksujen elokuvien ystäville välttäen kuitenkaan itse leimautumasta fiksuksi. Erityisen ekstaattista on elokuvan lopun vyörytys, joka tarjoilee kunnon ylläripylläriä ja maton altavetoa katsojaressukalle. Vallan loistavaa elokuvan siirtyessä lopputeksteihin on, että kunhan saa auki loksahtaneet leuat viimein suljettua herää hillitön tarve katsoa pätkä välittömästi uudestaan. How about that?

Näin helposti kirjapiiri unohti oman tarkoituksensa. Todettakoon kuitenkin, että elokuva perustuu kirjalliseen tuotokseen. Vaan eikös ne kaikki, koska täytyyhän käsikirjoitus olla olemassa ennen kuin aletaan kuvata. On varmasti poikkeuksia, jotka on toteutettu puhtaalla improvisaatiolla. En osaa mainita ensimmäistäkään. Mutta en minä muutenkaan tiedä elokuvista mitään. Tai en ainakaan muista mitään. Koska muistamattomuus on paras puolustus.

“I have to believe in the world outside my own mind. I have to believe that my actions still have meaning, even if I can't remember them. I have to believe that when my eyes are closed, the world's still there. But do I? Do I believe the world's still there? Is it still out there? … Yes. We all need mirrors to remind ourselves who we are. I'm no different. Now... where was I?”