Minulla on vahva vainu, että identiteettini ja persoonani ovat nyt käymistilassa. Päässä tuulee niin, että humina käy, mutta tuulen suunnat heittelevät vailla logiikkaa. Kaikki oireet näyttävät viittaavaan pahasti siihen, että kohdalleni on tullut ns. viidenkympin villitys.
”Viidenkympin villitys” on fraasina ärsyttävä ja korni. Siitä tulee mieleen, että elän (viimeistä?) uutta kevättä, hormonit hyrräävät väkkäränä ja kulkevat vuoristoradassa ja haluan näyttää koko maailmalle, että kyllä meikäpojalla riittää vielä paukkuja vaikka mihin. Ikään kuin taantuminen tai toisesta näkökulmasta elpyminen nuoruusvuosien villiin menoon.
Mutta totuus saattaa olla hyvinkin edellä kuvatun kaltainen. Koen suorastaan pakkomielteistä tarvetta uudistua sisäisesti ja ulkoisesti. Olotila on usein kuin painekattilalla. Jokin minussa etsii epätoivon vimmalla tietään ulos. Eikä vain yksi ”jokin”, vaan niitä tuntuu olevan lukuisia. On tapahduttava mullistuksia elämässäni, on aivan pakko.
Ensimmäinen psyykkinen potku päähän tapahtui vähän ennen joulua. Daijussa naksahti jokin rele ja totesin eräänä päivä kotona: ”Minä muuten en osta tänä vuonna kinkkua. Sinä voit ostaa, mutta minä en tule syömään palaakaan siitä.” Siitähän riemu repesi. Vaimokulta raivostui ja syytteli teeskentelystä, mitäs pelleilyä nyt pelataan ja sitä rataa. Pidin sanani. Vaimo osti kinkun ja poika paistoi ohjeistukseni mukaisesti. En koskenutkaan kinkkuun. Eikä homma siihen jäänyt. Samalla hönkäisyllä lopetin kaiken punaisen lihan syönnin kokonaan. Tähän päivään asti olen pitänyt periaatteesta kiinni fundamentalistisella otteella. Broileria ja kalkkunaa menee edelleen ja välillä tekee häijyä, kun katsoo muiden lihan syöntiä. Yksi lempiharrastuksista oli aiemmassa elämässäni (sic!) kylmän makkaran mättäminen sinapin kera. Sekin loppui siihen paikkaan. Mutta muuten homma on toiminut yllättävän kivuttomasti. Lihattoman ruokavalion osuus on kasvanut huomattavasti.
Sitten alkoi aiemmassa sepustuksessani (”Panin juoksuksi”) kuvailemani juoksuharrastus. Sekin oli vähintään erikoinen veto kaverilta, joka oli 25 vuotta haukkunut juoksemista tappavan tylsäksi harrastukseksi. Juoksu on kulkenut, vaikka vieläkään en ole kyennyt venyttämään matkoja muutamaa kilsaa pidemmäksi. Seuraavassa vaiheessa aion elvyttää pyöräilyni, joka kuoli koronavuosien ja ikioman auton hankkimisen myötä. Fillaroinnin loppuminen oli sinällään outoa, koska pidin siitä suuresti varsinkin hyvillä keleillä. Kai siinä iski henkinen laiskuus ja mukavuusalueen kaventuminen.
Ostin ensimmäistä kertaa elämässäni täysin oranssin hupparin (Superdry). Katsoin kaupassa tummanharmaata ja oranssia vaihtoehtoa. Oranssi näytti räikeältä. Päätin, että haluan rikkoa kaavan tässäkin. Tietty riski on, että jossain kohtaa kaavojen rikkomisessa sorrun mauttomuuksiin ja ylilyönteihin. Ehkä maalaisjärki ja rationaalisuus astuu siinä kohtaa kuvaan. Tai ehkä ei.
Mieleni hakee koko ajan uusia vaikutteita. Olen halukas kokeilemaan kaikkea uutta ja lähestymään asioita uusista näkökulmista. Haluan tutustua kaikenlaisiin juttuihin, joista aiemmin en olisi voinut kuvitella olevani kiinnostunut. Nyt olen avoin kaikelle uudelle ja erilaiselle. Testailen tällä hetkellä erilaisia ravintolisiä ja jopa sellaisia, jotka omassa kapeassa ymmärryksessäni voi luokitella ”kummallisuuksiksi”.
Elämäntaparemontti on täydessä käynnissä ja toivon sille jatkuvuutta, koska olen nähnyt erittäin positiivisia vaikutuksia ruumissani ja mielessäni. Olen kyllä periksiantamatonta lajia, vähän niin kuin sukuvika ja kenties geeniperimässä kulkeva. Vaan se on hämärän peitossa, mitä tästä kaikesta sopasta vielä kehkeytyy. Tasaantuuko tämä jossain kohtaa vai onko sisäinen polte ja vimma vain yltymässä. Eipä sitä koskaan tiedä, millaisia källejä tulevaisuus on minunkin varalleni juoninut. Antaa tulla vaan, mitä ikinä tuleekaan. Ei löydy pelkoa tästä puserosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti