Muistikatkoksia pitkin piiriä

Yhden henkäyksen sirkus ja köyhän miehen varietee, tuo kaikkivoipa kirjapiiri laskeutuu keskuuteenne katkotuin siivin varustetulla Pegasoksellaan. Oli kieltämättä vähän töyssyinen laskeutuminen kiitoradalle. Mitäpä tällä kertaa oman stabiilin navan ympärillä kiertävä sovittamattoman koherenssin ja eksistenssin singulariteetti on keksinyt? Se-pronominilla kutsuttava kirjapiiri eli itse hän keksi käsitellä elokuvaa, kuinka laama idea. Se on halpa temppu muuttaa kirjapiiri leffapiiriksi, mutta en minä muutenkaan täällä lukijoita puhuttele.

Olipa kerran elokuva, joka teki suuren vaikutuksen nuoreen miehen alkuun. Elokuva ei kuitenkaan muuttanut tämän kaverin elämänkatsomusta tai ruokailutottumuksia tai vessassa käyntien tiheyttä, vaan leffa vaikutti vain erinomaiselta leffalta. Sellaista sattuu, että elokuvaa ei kannata velvoittaa olemaan elämää suurempi elämys, vaikka jo aikoja sitten manan majoille siirtynyt suuri elokuvatietopankki Peter von Bagh päinvastaista saattoi väittääkin. Leffan ei tarvitse käsitellä suuria teemoja, sisältää merkittävää sanomaa, moraalisia opetuksia tai yhteiskunnallista kontribuutiota, tai vilistä piilomerkityksiä. Audiovisuaalisesta pätkästä saa nauttia vaivaamatta sen enempää päätään, ja jos huomaa siinä sivussa saaneensa jotain ajatuksia irti, tai pohdittavaa, tai elämää rikastuttavaa, niin sehän on pelkkää plussaa. Tästä poikkeuksena toki totaalisille nollapollille tarkoitetut leffat, kuten Fast & Furios I–X, Disneyn kaikki Marvel-karjanrehu ja Terrifier-tyyppiset itsetarkoitukselliset verikekkerit. Hyi, hävetkää!

Pitkähkön köntsäjutustelun jälkeen on aika siirtyä ruokaisten popparipatojen äärelle. Elokuva, jonka pitkään kirjoittelin tyttären lukuisten kaverikirjojen sivuille lempileffana. Kirjoitin myös, että lempikukkani on voikukka ja lempieläimeni orava luonnonvaraisena, mutta se ei kuulu tähän, vai kuuluuko? Välttämättä kovin moni ei ole kuullutkaan filkasta, mutta harrastuneet hörhöt ja lajitovereihin kuuluvat entusiastit tunnistavat sen, koska onhan kyse Christopher Nolanin ohjaamasta elokuvasta. Ja sekin, että teos perustuu (löyhästi, löyhkäävästi?) mainitun mestarin veljen Jonathan Nolanin novelliin ”Memento Mori” eli ”muista kuolevaisuutesi”, joka on myös Depeche Moden albumin nimi, mutta sekään ei kuulu tähän.

Elokuvan nimi on Memento. Sen ensi-ilta oli vuonna 2000 Venetsian elokuvajuhlilla. Omaan subjektiiviseen silmääni ja aivosähkökäyriini peilaten leffa on kymmeneen kertaan tislattua neroutta. Suurin nerous on elokuvan rakenne tai kenties täsmällisemmin kronologia. Kun reilu parikymmentä vuotta sitten näin pätkän ekan kerran, oli lopussa Pepsodentilla putsattu suuni auki ja päässä raksutti villisti, tai ainakin yritti raksuttaa.

Mementon alku on jo yksinään näkemisen arvoinen. Alkutekstien vielä pyöriessä katsojan naamaan hierotaan teoksen idea, jotta hieman yksinkertaisempikin jorma, kuten minä, pääsee jyvälle, mistä on kyse. Sitä ei kuitenkaan anneta täysin pureskeltuna. Kaikki alkaa Polaroid-valokuvasta. Tiedättehän reliikin, se laatikon mallinen kamera, joka tuotti instant-valokuvia. Vähän niin kuin Nescafe-instantkahvi, mutta ei sinne päinkään. Polaroidin pointti oli, että kun sillä räpsäisi kuvan, kamera ulosti heti neliön muotoisen valokuvan, joka about minuutin tai jotain (?) sisään kehitti itse itsensä valmiiksi. Eli valkoiseen valokuvapaperiin kehittyi hiljalleen ihan ok värivalokuva.

Elokuvan alkutahdeilla käsi pitelee Polaroid-kuvaa, jossa näkyy miehen takaraivo ja osa selkää. Mies makaa lattialla. Samaista onnetonta on selkeästi ammuttu päähän ja verta on pitkin lattiaa ja seiniä. Kun alkutekstit edelleen vyöryvät ruudulle, käsi ravistelee vähän väliä valokuvaa. Alkaa tapahtua jotain yllättävää. Kuvan värit alkavat haalistua ja muuttuvat keltaisemmiksi, kuva muuttuu epäselvemmäksi. Edelleen vähän väliä käsi ravistelee valokuvaa. Vähitellen kuva muuttuu haaleammaksi ja haaleammaksi, kunnes käsi pitelee tyhjää valokuvapaperineliötä.

Ja siinä tuli filkan tarinankerronnan juju. Leffa kertoo Leonard Shelbystä, joka on menettänyt pysyvästi lyhytmuistinsa ja kaikki uudet muistikuvat katoavat aina n. 10 minuutin välein. Mutta hänellä on missio. Hän etsii vaimonsa murhaajaa. Nopeasti katsoja ymmärtää, tai pitäisi ymmärtää, että elokuva kulkee kronologisesti päinvastaisessa järjestyksessä Leonardin muistia myötäillen. Elokuva rakentuu väri- ja mustavalkokohtauksista, jotka vuorottelevat. Väripätkät kulkevat ajassa taaksepäin. Välissä olevissa mustavalkokohtauksissa Leonard pääosin selittää murhatutkimuksiaan ym. tuntemattomalle henkilölle puhelimessa.

Syvemmälle on turha mennä. Eikä se ole tämän paskalässytyksen tarkoitus, vaan että haluan suositella lämpimästi elokuvaa fiksujen elokuvien ystäville välttäen kuitenkaan itse leimautumasta fiksuksi. Erityisen ekstaattista on elokuvan lopun vyörytys, joka tarjoilee kunnon ylläripylläriä ja maton altavetoa katsojaressukalle. Vallan loistavaa elokuvan siirtyessä lopputeksteihin on, että kunhan saa auki loksahtaneet leuat viimein suljettua herää hillitön tarve katsoa pätkä välittömästi uudestaan. How about that?

Näin helposti kirjapiiri unohti oman tarkoituksensa. Todettakoon kuitenkin, että elokuva perustuu kirjalliseen tuotokseen. Vaan eikös ne kaikki, koska täytyyhän käsikirjoitus olla olemassa ennen kuin aletaan kuvata. On varmasti poikkeuksia, jotka on toteutettu puhtaalla improvisaatiolla. En osaa mainita ensimmäistäkään. Mutta en minä muutenkaan tiedä elokuvista mitään. Tai en ainakaan muista mitään. Koska muistamattomuus on paras puolustus.

“I have to believe in the world outside my own mind. I have to believe that my actions still have meaning, even if I can't remember them. I have to believe that when my eyes are closed, the world's still there. But do I? Do I believe the world's still there? Is it still out there? … Yes. We all need mirrors to remind ourselves who we are. I'm no different. Now... where was I?”