Selviytymispaletti, osa I

Jatkoa kaukaa tähtien takaa.

Eli elämäntapa- ja elämänkatsomusremontin vaihe II, aka ”we need bigger guns”. Ei minulla todellisuudessa ollut olemassa pitkän aikavälin suunnitelmaa elintapojeni muutokseen, mutta nyt syntyi sellainen pakon edessä. Kyse on tavallaan ensiavusta akuuttiin tilanteeseen, mutta hoidot ovat pitkälle tulevaisuuteen vaikuttavia, toivottavasti. Mieleni selviytymisestä vierailusta henkilökohtaisessa helvetissä tuskin koskaan tehdään balettia (hmm, vai voisiko sittenkin… what?), mutta otin huvin ja urheilun vuoksi käyttöön sanan ”paletti”. Selviytymispaletti tähtää ahdistuksen selättämiseen, mutta ahdistuksen taustalla olevat ongelmat ovat edelleen elinvoimaisia ja odottavat ratkaisuja. Niistä tulee sitten vaihe III, hoppas så.

Toim. huom. Kyllä, hyvin havaittu, tekstin sävy on muuttunut viime aikoina. Sarkasmin kyllästämään humoristiseen lässytykseen ja muuhun hötöön verrattuna muutos on radikaali. Olen ottanut käyttöön tunnustuksellisuuden ja teksti on paikoin raakaa ja raadollista. Mutta (hätä)tilanne on ymmärrettävä, koska olen ollut eksistentiaalisessa kriisissä ja saavutinpa vielä sisäisen helvetinkin. Uin liemessäni yksin, mutta en aio upota. Minut voi vetää vaikka mistä mankelista läpi, mutta nousen pystyyn senkin jälkeen. Jos tuo kuulosti hölmöltä, se oli itsensä psyykkaamista ja tsemppaamista. Palaudun varmasti piakkoin normaaliin sekopäiseen minääni takaisin.

Jätin varmuuden vuoksi tutustumatta yhteenkään elämäntaito-oppaaseen, koska halusin survoa tämän puhtaasti oman ajatteluprosessini läpi, jotta saisin paremmin kiinni kaikista kipukohdista, virheistä, ongelmista, ja jotta pakottaisin työstämään ratkaisu- ja selviytymiskeinoja omista lähtökohdistani. Samalla näen, mihin rahkeeni tällä taustalla ja elämänkokemuksella riittävät. Saattaa kuulostaa kunnianhimoiselta, mutta voi kuulkaa te pienet piiperöiset, minulla on elämäni aikana ollut aivan riittävästi aikaa ja tilaisuuksia harjoittaa itsereflektiota. Ei ole ainakaan harjoituksen puutteesta kiinni. Ehkei kuitenkaan 10 000 tuntia ole täynnä, jotta olisin mestari lajissa.

Suurin osa on varmasti itsestäänselvyyksiä, mutta tarkoitus onkin hahmottaa itselleni kaikki olennainen, jotta jutun juoni terävöityy ja kirkastuu minulle. Jos ei muuten tajua, niin täytyy hieroa se naamaan niin, että tuntuu.

Lähdin liikkeelle keskeisistä mielihyvähormoneista, dopamiinista ja serotoniinista, sillä minulla on ollut vuosikausien ajan ilo ja kunnia nauttia masennusdiagnoosin suomista eduista SSRI- ja NDRI-lääkkeiden muodossa. Diagnoosiin johti pitkäaikaisesta henkisestä prässistä ja turhautumisesta seurannut lievä luhistuminen, mutta olen tuon aikaisen (n. 10 vuotta sitten) toipumisjakson jälkeen ollut täysin toimintakykyinen. Siitä kai on kiittäminen mainittuja mömmöjä. ”Lievä luhistuminen”, heh heh, voi veljet.

SSRI-lääkkeet ovat niitä mielialalääkkeitä, joista on ollut vuosikausia paljon puhetta medioissa. Kuuluisimpia nimikkeitä SSRI-lääkkeissä on ollut Prozac, josta näin joskus huumoripaitojakin (”Have a Prozac and smile!). SSRI eli Selective Serotonine Reuptake Inhibitor eli selektiivinen serotoniinin takaisinoton estäjä toimii nimensä mukaisesti niin, että se estää serotoniinin palautumisen lähtöpaikkaansa eli hermosoluun, jolloin aivoissa olevan serotoniinin pitoisuus kasvaa.

NDRI-lääkkeet ovat mielenkiintoisempi tapaus. NDRI, ts. Noradrenaline-Dopamine Reuptake Inhibitor eli noradrenaliinin ja dopamiinin takaisinoton estäjä toimii samalla logiikalla kuin SSRI-lääkkeet. Suomessa NDRI-lääkkeet tunnetaan Suomessa lähinnä bupropioni-yhdisteen nimen kautta. Mikä NDRI:n tekee mielenkiintoiseksi, on sen läheinen yhteys NDRA-stimulantteihin. NDRA:n (Noradrenaline-Dopamine Releasing Agent) tunnetuimpia edustajia ovat nimittäin amfetamiini ja metamfetamiini, jotka paitsi estävät takaisinottoprosessia myös kiihdyttävät dopamiinin ja noradrenaliinin tuotantoa. Ja bupropionin entinen nimi on muuten amfebutamoni.

Tältä pohjalta on lystikästä alkaa pohtia omaa henkistä tasapainoaan. Lääkkeet eivät yksin auta, kun ahdinko syvenee hallitsemattomiin mittoihin. Tavoite on yrittää kohentaa henkilökohtaisilla valinnoilla mielialaansa ja se toteutuu parhaiten jäljittämällä dopamiinin ja serotoniinin tuotantoprosessi.

Dopamiini on helppo nakki. Selkein väylä dopamiiniin on tehokas liikunta. Siinä sivussa liikunnasta saa muistaakseni paljon muutakin hyötyä. Sillä alueella olen jo vääntänyt uuden vaihteen silmään. Myös rakastuminen ja seksi tuottavat dopamiinia, mutta siinä mennään hieman hankalampiin kuvioihin. Dopamiinia oikeastaan kehittyy halusta jonkin saamiseksi tai saavuttamiseksi, motivaatiosta ja palkinnon odottamisesta. Dopamiini ruokkii tavoitteellisuutta.

Serotoniiniin pääsee kiinni kiertoreittiä, eli tryptofaani-aminohapon kautta. Silmien kautta vastaanotettu auringon valo (ja kirkasvalolamppu) tosin nostaa suoraan ihmisen serotoniinitasoa, sekä liikunta. Kuitenkin n. 90 % serotoniinista tuotetaan suolistossa. Paljon tryptofaania sisältäviä ruoka-aineita ovat maito, juusto, kananmuna, banaani, kalkkuna, tonnikala, pähkinät ja siemenet. Tryptofaanin muuntamisessa suolistossa serotoniiniksi auttavat B6-vitamiini, magnesium, C-vitamiini ja omega-3-rasvahapot.

Jos kiteyttää nopeimman reitin tuohon kaikkeen kauniiseen, näyttäisi ratkaisu omalla kohdallani olevan ulos, ulos ja vielä kerran ULOS. Ulos aurinkoon ja raittiiseen ilmaan liikkumaan. Normaali monipuolinen ruokavalio on samoin helppo väylä parempaan olotilaan (punainen liha putosi pois jo ennen joulua).

Jossain kohtaa tuo kaikki pohdiskelu kiteytyi päässäni ja syntyi LIV-periaate tai -tavoite tai -ohjenuora tai -toimintamalli tai -johtoajatus tai -motto. En ole ruotsinkielinen enkä ajatellut sanoista muodostuvan mitään akronyymia. Jälkeenpäin katsoin sanoja ja mietin, että saako ensimmäisistä kirjaimista jotain sanan tapaista. Tietty olisin voinut kääntää kirjaimet myös VIL-muotoon, jolloin se olisi ranskan kielessä tarkoittanut inhaa, huonoa ja pahaa, tai vaihtoehtoisesti espanjan kielessä alhaista, kieroa ja halveksuttavaa. Vähän huonoja vaihtoehtoja tässä yhteydessä. Mutta ruotsin ”elämä” sopii oikein kivasti, joten olkoon niin. Tuon jälkeen yritin kovin pohtia rinnalle vielä e-kirjaimella alkavaa periaatetta, mutta ei onnistunut. Tyydytään siis ruotsiin.

LIV on Liike, Ilma, Valo. Siinä on paletin ”päävärit” eli keskeinen ydin. Liike on tulkittavissa monilla tavoilla. Paitsi fyysisenä liikkeessä pysymisenä, ts. tavoitteellisena liikuntana, myös aivojen liikkeessä pysymisenä. Aivoille on löydyttävä tekemistä jossain muodossa. Jos päässäni ei tapahdu mielekästä toimintaa, kasvaa riski jähmettymiseen, josta seuraa kaiken ikävän ja ahdistavan pyrkiminen pintaan. Se on estettävä kaikin keinoin.

Ilma tarkoittaa raitista ulkoilmaa. Olen huomannut, että minulla on kotona neljän seinän sisällä huomattavasti suurempi riski lamaantua ja joutua ”sukelluksiin” kuin jos olen pihalla tai jossain ulkona. Ongelmallisessa suhtautumisessa kodin ”ilmaan” on taustalla muitakin psykologisia haittatekijöitä, mutta tuota aihetta olen sivunnut jo aiemmissa kirjoituksissani.

Valo on selvääkin selvempi minulle ja kaikille muillekin eläväisille. Tarvitsen auringon valoa, se on aivan ehdotonta. Luonnon valon tarve korostaa ulkona olemisen välttämättömyyttä. Kaikki kulminoituu ulkona vs. sisällä -asetelmaan. Sisätiloissa pärjää ihan hyvin, jos on virikkeitä, mutta jos putoan pysähtyneisyyteen, on piru merrassa. Tuota riskiä ei ole olemassa haahuillessani ulkona. LIV on minulle suoraviivainen toiminnallinen periaate ja suunnitelma saadakseni itseni raiteille ja pysymään niillä.

Tässä olemassa olemiseni hetkessä tilanne on yllä esitelty. Ja sen mukaan edetään, koska minulla ei ole vaihtoehtoja. Tätä kirjoittaessani tosin olen toteuttanut toimintamalliani jo jonkin aikaa. LIV-periaatteen alle olen funtsaillut aikamoisen setin lisäohjeita ja hienosäätöjä itselleni, ts. paletin alisteiset värisävyt, mutta havaitsin, että tuossa edellä on aika pitkä pätkä blogikirjoitukseksi. Joten katkaisen tämän novellin kahteen osaan. Kuka hullu tätäkään jaksaa lukea. No minä jaksoin, kerran jaksoin kirjoittaakin, koska minullehan tämä oli tarkoitettu. Kuinka ihastuttavan loogista. Terapeuttista toimintaa ja virikettä, siinäpä se.

Kiertoajelu kuilun reunalle

Kunpa olisi kyky pitää (isona) vitsinä henkistä alemmuustilaansa, niin olo olisi kevyt ja helppo hengittää. Omaan psyykkiseen pahoinvointiin liittyvien asioiden kevyesti ottaminen edellyttäisi omanlaista asennoitumista ja mielentilaa, ja niinpä ollaan paradoksin edessä. Vajaa viikko sitten asianomaisen kudoskuulaa tempaistiin niin isolla moukarilla, että näinkin sitkeän pikku pirulaisen oli aika pudota polvilleen. Olen sukeltanut syvien tummien vesien pimeimpään syvänteeseen ja kokenut sellaista, mitä en olisi halunnut ikinä kokea.

Sain henkilökohtaisesti ainoana läsnäolijana todistaa tsunamiaallon lailla ylitse vyöryneen ahdistuskohtauksen, joka oli täysin uniikki kokemus tähänastisen elinkaareni aikana. Jatkossa teen kaikkeni, että se jää uniikiksi. Olin sängyssä ja taisin olla silloin hereillä. Jonain aamuyön tai aamun tuntina, en pysty muistamaan kellonaikaa, se hyökkäsi täydellä voimalla jostain tiedostamattoman mieleni komerosta. Se oli totaalinen pakokauhu ja paniikki ja pelko ja tunsin, etten pysty enää hengittämään. Ilma ei päässyt keuhkoihini. Hetken aikaa ainoa ajatus oli, että tämä oli tässä, nyt tuli lähtö. Mutta sitten järjen valo pilkahti sen verran, että aloin psyykata itseäni: hengitä, hengitä, hengitä, ei hätää, hengitä rauhallisesti, hengitä, hengitä. En tiedä, kuinka kauan kohtausta kesti. Ja kerran tässä oletettavasti olen, täytyy siitä edelleen olettaa, että selvisin. Henkinen romahdus oli kuitenkin hiuskarvan varassa.

Uskon hyvällä, että se oli minulle viimeinen varoitus. Aivopoimujeni juonteissa kilisevät viimeiset hälytyskellot, minkä jälkeen minun ei kannata kokeilla uudestaan onneani ja kysyä, kenelle kellot soivat, koska vastauksen saatan arvata. Syyt, jotka johtivat tuohon käännekohtaan, ovat tietenkin varsinainen sotku pöyhittäväksi. Kun kamppailee yksin liian kauan liian vaikeiden kysymysten ja selvittämättömien ongelmien kanssa ja kerää raskasta henkistä taakkaa entisten päälle, on väistämättä vastassa padon murtuminen ja mielen mureneminen. Omaa tilannetta sävytti pitkään jatkunut turhautuminen sekä totaalinen tyhjyyden ja yksinäisyyden kokemus. Yksinäisyys on ollut viime ajat psyykkisesti kuormittavin ongelma ja sen kanssa suorassa yhteydessä tunne-elämäni raskain järkäle: rakkaus. Rakkauden nälkä. Romanttisen ja eroottisen rakkauden nälkä.

Edellä kuvatun ”eeppisen antikliimaksin” jälkimainingit lyövät edelleen tietoisuuteni rantakivikkoon. Jokaisena viime päivänä olen tuntenut ahdistuksen hiipivän mieleeni, jos erehdyn hetkeksi uppoamaan oman pääni sisälle. Mutta olen saattanut löytää myös lääkkeet ahdistuksen tukahduttamiseen. Olen siinä kulminaatiopisteessä, jossa on pakko ottaa uudet tehokkaammat aseet käyttöön selviytyäkseni.

Palaan lopuksi vielä kolmannessa kappaleessa käyttämääni ilmaisuun ”kenelle kellot soivat”. Kaikki (?) toki tietävät, että se on Ernest Hemingwayn romaanin nimi, mutta se ei ole ”Papan” itsensä keksimä fraasi, vaan hän lainasi teoksensa nimen englantilaisen papin ja runoilijan John Donnen (1572 – 1631) runosta, joka kokonaisuudessaan menee näin:

Kukaan ei ole saari, täydellinen itsessään,
jokainen on osa mannerta, kappale kokonaisuutta;
kun meri huuhtoo mukaansa palan maata, Eurooppa pienenee,
samoin niemimaa, ystävien maatila tai oma maatilani;
jokaisen ihmisen kuolema pienentää minua, koska olen osa ihmiskuntaa;
älä siis lähetä kysymään kenelle kellot soivat;
ne soivat sinulle.
– John Donne, vuonna 1624

Kuuluisimmassa säkeessä Donne puhuu kirkonkelloista, jotka soivat sinulle, mutta joita et ole enää itse kuulemassa. Se on muistutus kuolevaisuudesta. Muuten runossa tähdennetään, ettei ihminen pärjää yksin tässä maailmassa. Hän ei voi eristäytyä, vaan tarvitsee muiden tukea. Toisaalla Donne on myös kirjoittanut: "Yksinäisyys on piina, jota suurempaa ei ole edes helvetissä". Antakaa pala paperia, niin voin allekirjoittaa tämän heti, vaikken olekaan käynyt helvetissä, kai. Sattumaako, että eksyin tässä vuodatuksessa siteeraamaan juuri John Donnea?

Kuutioista keskiluokkaisuuden kujanjuoksuun

Oikeastaan jatkoa viime norpasta.

Oli aikoja, ja onhan niitä edelleen, tarkoitan aikoja, jolloin allekirjoittanut ja joskus allensa laskenut ihmisnäyte edusti totaalista urbanisoitumista yhtä totaalisen betonielementtiarkkitehtuurin ympäröimänä. 1960- ja 1970-luvulla käsistä karannut betonielementtirakentaminen takasi myös tälle koltiaiselle kasvualustan nopeasti ja kustannustehokkaasti legopalikoiden tapaan kyhätyssä kerrostalokuutiossa, ja tietty myös moderneista lähtökohdista suunnitellussa kodissa.

Lisää vettä myllyyn tarjosi 60-luvun lopussa kehitetty BES- eli betonielementtistandardijärjestelmä (oi, kuinka kaunis sana!), jolla naulattiin se, että kaikki talot näyttävät varmasti samanlaisilta. "Kylven ilossa, asun voikilossa", hoilottivat Eput (toim. huom. Epuilta on jäänyt leipomiset vähemmälle, koska voikuutio painaa 0,5 kiloa). Kun tähän lisättiin vielä valtion tukema matalakorkoinen arava-rahoitusjärjestelmä, ei rakennusliikkeiden ja pankkien käsien taputtamisesta tahtonut tulla loppua.

Oho, tuli betonipölyn kuivaa asiaa. Sellaisessa 1975 valmistuneessa monoliitissa vartuin täysi-ikäiseksi ja reippaasti ylikin. Pitkään elin täydessä varmuudessa, etten suostu asumaan viittä kilometriä kauempana keskustasta. Se oli oman napapiirin eli egosentrisyyden aikaa.

Mutta ilmestyi sitten iän tuomia päänsisäisiä muutoksia sekä ulkoisia tekijöitä eli aineellisia ja aineettomia pikku influenssereita, vai oliko kenties deus ex machina, jotka pyörittivät moniongelmaisen ihmis-Rubikin kuution (aka minä) uuteen uskoon. Siihen kuuluivat mm. vaimo, lapset, yhteinen koti ja noin 2978 linkitystä erilaisiin sosiaalisiin, pedagogisiin, psykologisiin, ekonomisiin, sosioekonomisiin, jne. tekijöihin, joista en edelleenkään tajua oikein mitään. Siirryin pois fundamentalistisen urbanismin mukavuusalueelta.

Kaikki tietävät, mitä on keskiluokkaistuminen. Pystyn ruksimaan jokaisen ruudun lomakkeesta mukaan lukien koiran. Pysyväislokaationi on ollut 10 vuoden ajan maaseutumaisemaisessa keskiluokkaiskeskittymässä. Palveluita tarjoavat jopa kaksi päivittäistavarakauppaa, apteekki, paikallinen juottola eli kyläbaari (”minä kannattelen kyläbaarimme pitäjää, vedän kaikki kurkusta mitä jää, pienestä palkkapussistani” -> en oo kannatellu, sori siitä), itsestään selvä kebabbila, pappila ja parturi-kampaamoita. Edellytykset kaikelle kukkealle kehitykselle ovat ideaaliset. Voi tätä oikeastaan lintukodoksi tituleerata.

Mutta jokin nyt kusee tässä yhtälössä. Puhun henkilökohtaisista lähtökohdista. Tiedostan, että elän 49-vuotiaana psyykkisesti vaikeaa ja kuormittavaa vaihetta. Jatkuva sisäinen konflikti käynnissä. Pinnan alla kuhisee ja kuohuu. Kun olen vuosikaudet tuijotellut eri vuodenaikoina väliin hyvinkin autiota taajaman keskustaa tai kylänraittia tai mikä lie, ajatukset ovat päässeet risteilemään sinne tänne. Mieli on levoton. Tilanne pelikentällä on sekava, ellei jopa kaoottinen, ja on huutava tarve uusille strategioille ja taktiikoille. Mutta yhtälössä on muutama muukin kriittinen tekijä pelissä kuin asuinympäristön muuttuja. Tuon yhtälön ratkaisemiseksi kuluu vielä helvetisti tunteja sekä kahvia ja tupakkaa. No ei tupakkaa, koska en käytä nikotiinituotteita, mutta kuulosti vakuuttavammalta. Mutta yhtälö, se on toinen tarina se.

Jälkiteollinen korkealujuusbetonielementtikirjoitus: Jossain päin nettiä tiedettiin, että Eppu Normaalin biisissä Puhtoinen lähiöni mainittu "Voikilo" on Ylöjärvellä sijaitsevan kerrostalon nimi. Ja Eputhan ovat Ylöjärveltä kotoisin.

Hämmentävä jälkikaneetti: Kirjoitin tämän sängyssä 24.4. klo 3.03 - 5.31 välillä. Jaa olisi pitänyt olla parempaa tekemistä? Mitä muka? Ei ollut ainakaan seksiä näköpiirissä.

Homo Urbanus vierailla mailla

Olen pikkupaikkakuntalainen (ja riippuen keneltä kysyy kenties myös pikku paskiainen). Noin, siinä se on tunnustettu. Pikkupaikkakuntalaisuus on toki sangen suhteellinen käsite ja Suomen asukastiheyden tuntien lähes koko maa on täynnä pikkupaikkakuntalaisia. Mutta pidetään katse silti oman maan rajojen sisällä.

Kunta, jossa maallisesti majailen, on kahden tuppukylän pakkoliitto. Siinä on yhdistetty tuppuinen kylä ja vielä tuppuisempi kylä. Itse asun kunnan vähemmän tuppuisessa taajamassa. Välillä on hauska naureskella tuppuisemman taajaman asukkaiden kitinälle, joka on vakiomatskua kunnan asukkaiden puskaradiofacebook-sivuilla, ja miettiä, että kyllä olisi noloa olla noin landelainen, tai jotain valkoista roskaväkeä.

Tässä osassa kuntaa useampi tuhat ihmisnisäkästä, joista joka kolmannella on Tesla. Kyllä traktoreitakin näkyy ja leikkuupuimureita niiden pesimäaikaan, sillä onhan asukastihentymän ympärillä peltoa silmänkantamattomiin. Mutta koska kunta sijaitsee ”oikean” kaupungin kyljessä ja kymmenen kilometrin sisällä on jäätävä kauppakeskus ynnä erilliskauppakeskittymä, katsoisin tämän olevan enemmän ”suburb” eli pientalolähiö. Esikaupungista puhuminen olisi vitsi. Kuitenkin omat kuntarajat takaavat sen, etteivät kaupungin demografiset, infrastruktuuriset ja hallinnolliset ongelmat haise ihan nenään asti. Sen sijaan aito, reilu ja rehellinen suomalainen paska haisee nenään muutamia kertoja vuodessa, kun maanmainiot maajussit levittävät lannat pelloilleen. Ja sitten taas pikku Teslaväki parkuu facessa, kun haisee pahalle. Voi kyynel, ei muuta kuin terapiaan purkamaan traumojaan.

Jutun juoni on, että valtaosa pikkupaikkakuntalaisista on trendikästä urbaania populaa, joka on tullut kasvattamaan perhettään (ja persettään) puhtaaseen ilmaan ja ilmapiiriin. Hajurako kaupunkiin takaa lämpöisen hyggeilevän olotilan, eikä tarvitse pelätä jengisotien ja huumelordien leviävän kunnan kaduille. Ja voi keskittyä rauhassa pohdiskelemaan, onko se naapurin talo, auto tai ego todellakin isompi kuin oma, ja pitäisikö asian alkaa vituttaa.

Sitten täällä on individuaali yksilö nimeltä minä, joka ensimmäiset 27 vuotta kuikuili örkkinä kerrostalolähiöiden betonikuutioissa. Eikä siinä mitään, oli se ihan auvoisaa aikaa. Ja joinakin kesäisinä lauantai-iltapäivinä, kun ulkoilutan dogea ”keskustassa” eikä missään näy ristinsielua, saattaa mieleeni juolahtaa: ”Mitä helvettiä minä oikein teen täällä? Olenko eksynyt Kontuun vai Mordoriin?” (btw en ole koskaan lukenut Tarua sormusten herrasta, koska sen laatuinen hörhöily ei nappaa).

Jälkijeesustelut: Oletko koskaan päässyt katsomaan syvälle ristin sieluun?

Dialogi 0. persoonassa

3. Mä: Mitäs se kaksilahkeinen täällä puuhastelee?
1. Mä: Kuhan kirjoitan. Kuha.
3. Mä: Sarkastinen hah.
2. Mä: Mikä toikin juttu on? Eiks me kaikki kakslahkeisia olla? Paitsi jos on jalka-amputoitu.
3. Mä: Et sinä ihan tyhmä taida ollakaan.
2. Mä: Älä sä siinä vittuile, homo!
3. Mä: Sapiens. Jos et muista, niin olen ihan umpihetero, kiitos kysymästä. Ja jos en väärin ole yhtälöitä ratkonut, niin olet sinäkin.
1. Mä: Mut mitäs teille viikareille sais olla? Ollaaks me ratkomas jotain päänsisäisiä juttuja vai?
2. Mä: Joo, panettaa ihan helvetisti.
3. Mä: Hohhoijaa, taas sama sävelmä.
1. Mä: Jaa että mennään näillä liturgioilla.
3. Mä: Saanko sanoa sanottavani?
1. Mä: Et tässä vaiheessa. Mehän vast aloitettiin. Ja sulla on paha taipumus sanoa se viimeinen sana.
3. Mä: Tuleeko tässä jossain vaiheessa olemaan jokin looginen tai rationaalinen pointti?
1. Mä: Mistä mä voisin nyt tietää?
3. Mä: Eikö sinun pitäisi olla juuri se, joka tietää?
1. Mä: Älä taas alota vetää tota mindfuckia mulle.
2. Mä: Eiks me olla täs ikään ku samas botskis.
1. Mä: Enemmän samoilla perseen perukoilla.
3. Mä: Tuo oli hieman liioiteltua. Sitä kuvittelisi, että meillä olisi tässä kohtaa elämää jo jonkinlainen selvyys toisistamme, mutta ei se siltä aina näytä.
1. Mä: Äläpä muuta virka. Vai virkkaaks sä?
2. Mä: En tasan virkkaa, en nyt enkä myöhemmin. Mut pipo olis kyl kiva.
3. Mä: Etenemmeköhän me missään kohtaa mihinkään?
1. Mä: Tässähän on päästy hyvin alkuun.
2. Mä: Jaa häh miten niin?
3. Mä: Nyt minäkään en tajua.
1. Mä: Siis päästy hyvin takaisin alkupisteeseen.
2. Mä: Ei saatana tilaa jo se taksi.
1. Mä: Mul alkaa olla jo ihan lahjakkaasti tota ikää ja strösselit päälle. Oisko mitään tsäänssii jossain kohtaa ymmärtää paremmin itseään?
2. Mä: Ja läpät sen kun paranee. Mul tulee kohta vatsa kipeeks täst naurust.
3. Mä: Jotta voisit paremmin ymmärtää itseäsi, sinun tulisi paremmin ymmärtää meitä kaikkia.
1. Mä: Mä vaan mietin, et missä mun suunta on? Oonko tuuliajolla edelleen?
2. Mä: Täst ei hyvä seuraa.
3. Mä: Kyllähän se täältä ylhäältä katsottuna välillä näyttää siltä, että oletko sinä oppinut yhtään mistään mitään. Sinulla on heikko puoli, joka rankaisee sinua kovalla kädellä. Ikävä heittää faktaa tauluun, mutta olet liian osumaherkkä kaveri tietyissä asioissa.
1. Mä: Mä tiedän. Mä tartun juttuihin, jotka murentaa mut. Mä kuvittelen, et mä selviän kaikest voittajana, mut sit kun totuus valkenee, niin saattaa tulla rumaa jälkeä. Mä oon lässy herkkis. Mä en sais antaa liian monen asian lyödä mua vyön alle. Mä oon ollu aina helvetin huono häviäjä. Ja sit kun se sattuu kohdalle, mä hajoan fragmenteiks.
3. Mä: Sinä voisit kovettaa itsesi, mutta silläkin on kääntöpuolensa.
2. Mä: Mä taas luulen, et sun täytyy selvittää sun pää. Olis kaikkii erilaisii aineit olemas, joil clearata tää olemisen sietämätön keveys täysin vatupassiin. Kato pitää ottaa raskaal kädel tiukkaa settii, niin tulee resettii. Kyl sit loppujen lopuks saavuttais henkisen tasapainon.
3. Mä: Tai pääsisi ennen pitkää nirristään. Oli niin paksua tuubaa, ettei mene minkään siivilän läpi. Ihmisellä on kaksi varmaa tapaa olla tyytymätön ja murehtia elämänsä pilalle: ensinnäkin ettei saa kaikkea, mitä haluaa, ja toiseksi, että saa kaiken, mitä haluaa.
1. Mä: Mul on vahva fiilis, et te ette auta yhtään pätkän vertaa. Hölötetäänkö me vaan, vai saadaanko me tuloksia?
2. Mä: Mä ehdotan, et puhutaan vaan paskaa. Ei kato stressaa tai riko mitään psyyken Ming-vaaseja.
3. Mä: Oho, vaikken yleensä arvosta sinua, niin nyt osuit joiltakin osin oikeaan.
1. Mä: Olis mul kovia unelmia olemassa. Mut ne voi olla liian isoja paloja haukattavaks. Et onkohan mulla ollenkaan voittavia arpoja jäljellä.
2. Mä: Täs kohtaa mä puhallan pelin poikki. Mä tiedän, millainen pysäyttämätön voima on kaks X-kromosomia ja estrogeeni. Mut mä en pysty enempään.
3. Mä: Voi olla, että olisi parempi jatkaa ensi numerossa. Olemme hankalissa asioissa kiinni. Mutta keskustelu kaikissa muodoissaan on aina hedelmällistä.
1. Mä: Jätitte mut aika liemeen. Oikeesti mä haluaisin olla onnellinen.
3. Mä: Kaikki etsivät onnea. Se vain inkarnoituu niin monissa muodoissa, ettemme kaikki havaitse sitä saati pystyisimme tarttumaan siihen.
1. Mä: Yritiks sä muka lohduttaa tolla? Mul vaan tuli ikään kuin paskan maku suuhun.
3. Mä: Tiedän ongelmasi tarkalleen. Sinulla ei ole oikeastaan muita vaihtoehtoja kuin katsoa korttisi ja yrittää pelata niillä viisaasti. Kunpa voisin auttaa sinua enemmän.
1. Mä: Joo, ei ole helppoa olla mä. Mut mä haluan koko pienestä sydämestäni uskoa, et tää koituu vielä valoisaks tulevaisuudeks mulle. Oishan se kiva, eiks jeh?
3. Mä: Katsomme sinne, missä aurinko katsoo meitä takaisin.