Kiertoajelu kuilun reunalle

Kunpa olisi kyky pitää (isona) vitsinä henkistä alemmuustilaansa, niin olo olisi kevyt ja helppo hengittää. Omaan psyykkiseen pahoinvointiin liittyvien asioiden kevyesti ottaminen edellyttäisi omanlaista asennoitumista ja mielentilaa, ja niinpä ollaan paradoksin edessä. Vajaa viikko sitten asianomaisen kudoskuulaa tempaistiin niin isolla moukarilla, että näinkin sitkeän pikku pirulaisen oli aika pudota polvilleen. Olen sukeltanut syvien tummien vesien pimeimpään syvänteeseen ja kokenut sellaista, mitä en olisi halunnut ikinä kokea.

Sain henkilökohtaisesti ainoana läsnäolijana todistaa tsunamiaallon lailla ylitse vyöryneen ahdistuskohtauksen, joka oli täysin uniikki kokemus tähänastisen elinkaareni aikana. Jatkossa teen kaikkeni, että se jää uniikiksi. Olin sängyssä ja taisin olla silloin hereillä. Jonain aamuyön tai aamun tuntina, en pysty muistamaan kellonaikaa, se hyökkäsi täydellä voimalla jostain tiedostamattoman mieleni komerosta. Se oli totaalinen pakokauhu ja paniikki ja pelko ja tunsin, etten pysty enää hengittämään. Ilma ei päässyt keuhkoihini. Hetken aikaa ainoa ajatus oli, että tämä oli tässä, nyt tuli lähtö. Mutta sitten järjen valo pilkahti sen verran, että aloin psyykata itseäni: hengitä, hengitä, hengitä, ei hätää, hengitä rauhallisesti, hengitä, hengitä. En tiedä, kuinka kauan kohtausta kesti. Ja kerran tässä oletettavasti olen, täytyy siitä edelleen olettaa, että selvisin. Henkinen romahdus oli kuitenkin hiuskarvan varassa.

Uskon hyvällä, että se oli minulle viimeinen varoitus. Aivopoimujeni juonteissa kilisevät viimeiset hälytyskellot, minkä jälkeen minun ei kannata kokeilla uudestaan onneani ja kysyä, kenelle kellot soivat, koska vastauksen saatan arvata. Syyt, jotka johtivat tuohon käännekohtaan, ovat tietenkin varsinainen sotku pöyhittäväksi. Kun kamppailee yksin liian kauan liian vaikeiden kysymysten ja selvittämättömien ongelmien kanssa ja kerää raskasta henkistä taakkaa entisten päälle, on väistämättä vastassa padon murtuminen ja mielen mureneminen. Omaa tilannetta sävytti pitkään jatkunut turhautuminen sekä totaalinen tyhjyyden ja yksinäisyyden kokemus. Yksinäisyys on ollut viime ajat psyykkisesti kuormittavin ongelma ja sen kanssa suorassa yhteydessä tunne-elämäni raskain järkäle: rakkaus. Rakkauden nälkä. Romanttisen ja eroottisen rakkauden nälkä.

Edellä kuvatun ”eeppisen antikliimaksin” jälkimainingit lyövät edelleen tietoisuuteni rantakivikkoon. Jokaisena viime päivänä olen tuntenut ahdistuksen hiipivän mieleeni, jos erehdyn hetkeksi uppoamaan oman pääni sisälle. Mutta olen saattanut löytää myös lääkkeet ahdistuksen tukahduttamiseen. Olen siinä kulminaatiopisteessä, jossa on pakko ottaa uudet tehokkaammat aseet käyttöön selviytyäkseni.

Palaan lopuksi vielä kolmannessa kappaleessa käyttämääni ilmaisuun ”kenelle kellot soivat”. Kaikki (?) toki tietävät, että se on Ernest Hemingwayn romaanin nimi, mutta se ei ole ”Papan” itsensä keksimä fraasi, vaan hän lainasi teoksensa nimen englantilaisen papin ja runoilijan John Donnen (1572 – 1631) runosta, joka kokonaisuudessaan menee näin:

Kukaan ei ole saari, täydellinen itsessään,
jokainen on osa mannerta, kappale kokonaisuutta;
kun meri huuhtoo mukaansa palan maata, Eurooppa pienenee,
samoin niemimaa, ystävien maatila tai oma maatilani;
jokaisen ihmisen kuolema pienentää minua, koska olen osa ihmiskuntaa;
älä siis lähetä kysymään kenelle kellot soivat;
ne soivat sinulle.
– John Donne, vuonna 1624

Kuuluisimmassa säkeessä Donne puhuu kirkonkelloista, jotka soivat sinulle, mutta joita et ole enää itse kuulemassa. Se on muistutus kuolevaisuudesta. Muuten runossa tähdennetään, ettei ihminen pärjää yksin tässä maailmassa. Hän ei voi eristäytyä, vaan tarvitsee muiden tukea. Toisaalla Donne on myös kirjoittanut: "Yksinäisyys on piina, jota suurempaa ei ole edes helvetissä". Antakaa pala paperia, niin voin allekirjoittaa tämän heti, vaikken olekaan käynyt helvetissä, kai. Sattumaako, että eksyin tässä vuodatuksessa siteeraamaan juuri John Donnea?