Mä kuuntelen Jörkkaa - koska hän on oikeassa

”Lukeminen kannattaa aina”, lohkaisi aikoinaan se tavallinen Jörn Donner lojuessaan vetelänä nojatuolissa helvetinmoisen kirjahyllyn edessä. Jörkan läppä oli perusteltu; esittihän hän sen Suuren Suomalaisen Kirjakerhon mainoksessa. Jörnille maksettiin lauseestaan, jota hän tuskin oli itse keksinyt, joten markkinointiviestinnän kaupallisten tarkoitusperien hämärässä valossa on periaatteessa samantekevää, vaikka hän olisi istunut järven jäällä ja ilmoittanut, että hanurinsa palelluttaminen kannattaa aina. Toisaalta SSK:lla ei ollut motiivia kannustaa kansaa jäädyttämään istumalihaksiaan, vaan haalia lisää asiakkaita tyyriiseen (ruots. dyr = kallis) kerhoonsa. Mutta Jörnin ilmoille lausuma mainosslogan on tietty edelleen tiukkaa asiaa.

Kirjan ostaminen on auton ostamisen rinnalla elämän hölmöimpiä hankintoja. En sano tekoja, koska vaikka ostaminenkin on tekemistä, ylittää monien muiden tekojen typeryys ostamisen/kuluttamisen typeryyden moninkertaisesti. Joskus kirjan ostaminen saattaa kuitenkin hipoa jopa idiotismia. Mutta minkäs mahdat, kun muksu kinuaa joka vuosi joululahjaksi sitä jokavuotista Guinnessin ennätysten kirjaa, etkä kykene keksimään mitään järkevämpääkään lasta ilahduttavaa lahjaa. Löytyihän mainittu paperisaaste aina minunkin joululahjatoivomuslistastani. Ja hei, ne kirjat olivat vielä 80-luvun lopussakin mustavalkoisia (kannet olivat värilliset) tiiliskiviä, joiden viihdearvo oli reippaasti heikompi nykyversioihin verrattuna (voi sitä kauniiden kansien kimallusta). Aikuisiällä minulle on valjennut, miksen saanut teosta joka vuosi. Voin sieluni korvin kuulla hiekan kirskunnan hampaissa, kun vanhemmat jonottivat kyseinen kurake käsissään kirjakaupan kassalle. Maksutapahtumasta parin kuukauden sisällä teoksen jälleenmyyntiarvo on nolla. Ja siitä muutaman kuukauden sisällä lukuarvo on nolla, koska seuraavan vuoden painos kolkuttaa jo ovella. Kuinkahan monta ennätyskirjojen keräilijäksi tunnustautuvaa jauhopäätä maailmasta löytyy? Ihmiskunnan jauhojen kosteuden jollain haarukalla tiedostaen heitä täytyy olla paljon. Minulla on vuodelta 1988 ja 1991. Haluaisitko ostaa?

Jaaha, eksyin reitiltäni. Perustelu kirjaostosten hölmöyteen on kirjasto. Sinä ja sinä ja sinä myös maksatte veroissanne kalliin hinnan tällaisen julkisen ja kansalaisille ”ilmaisen” palvelun ylläpidosta. Kirjasto on ideana tolkuttoman hieno ja kansan sivistystä edistävä, jos sitä käytetään. Kyllä vain, edellinen virke oli lattea. Jos se uusin Hotakainen on heti saatava luettavaksi, friikki, niin käy varaamassa kirjastosta. Varausmaksu on 1 euro. Ja siinä lensi ikkunasta ulos senkin julkisen palvelun ilmaisuus. Vaan jos oikein tarkkaan ajattelee, on se niille tarpeettomasti kirjastotointa rasittaville kärsimättömille varaajatontuille ihan oikein. Joku saattaa myös ajatella, eikö verovaroin ylläpidetyn julkisen palvelun osittainen maksullisuus vesitä koko julkisen palvelun idean, mutta minä en ajattele sitä – en ainakaan nyt, kun pitäisi pysyä aiheessa (missä aiheessa?).

Mutta on turha kiertää totuutta: ihmisellä on vimmattu omistamisen tarve. Kirjakin on kivempi, kun se on oma. Puhumattakaan, että joillekin kotikirjasto on statussymboli, vaikkei niitä hyllyntäytteitä olisi ikinä lukenutkaan. Kyllä kelpaa röyhistellä, kun Dostojevskit, Waltarit, Haavikot, Wildet ynnä muut Sartret paistattelevet rinta rinnan Boknäs-hyllyn hellässä huomassa. Turhamaisten ja omahyväisten pölvästien käyttäytymismalleista voisi kirjoittaa kokonaisen kirjasarjan samaisten pölvästien hyllyn täytteeksi, mutta sen saa tehdä joku muu, koska minulla ei ole psykologin analysoivaa ymmärrystä. Puhtain rationaalisin perustein mittavan yksityisen kirjakokoelman hankkiminen ei ole tolkullista toimintaa. Toisaalta puhdas rationaalinen ihminen olisi kuollut sukupuuttoon jo ajat sitten, jolloin tässä ei tarvitsisi pohtia kirjojen ostamisen järkevyyttä. Kirjahan on helppo ja ihan mukavakin lahja. Voi sitä huonomminkin rahansa käyttää, esim. lukupäätteeltä luettavaan e-kirjaan.

Kuten kuka tahansa helposti havaitsee, en ole lunastanut tähän mennessä otsikon ja johdantokappaleen lupaustani kirjoittaa hienosta harrastuksesta eli lukemisesta. Sen sijaan olen kirjoittanut sujuvasti aiheen vierestä ja höpötellyt niitä näitä opusten ostamisesta ja omistamisesta. Asian ytimestä on helppo rönsyillä kauemmas ja kauemmas, kunnes kotisatamaa ei enää näy horisontissa. Se on vähän kuten ihmeellisessä liikemaailmassakin: ensin sitä puristaa kumimassasta renkaita ja saappaita ja yhtäkkiä huomaa valmistavansa maailmanlaajuisesti matkapuhelimia ja muuta elektroniikkaa. Hyppäsin taas sivupolulle. En jaksa enää tässä vaiheessa kirjoittaa siitä, mistä minun piti kirjoittaa, vaan annan sen itsensä olla ja aloitan ensi kerralla tiukemmalla otteella. Sitä ennen on vain ratkaistava seuraava ongelma: miten ote voi pysyä tiukkana, kun on löysät ranteet?

Jälkikirjoitus: Ehkä pari muutakin kysymystä kaipaa ratkaisua: Kumpi oli ensin: nojatuoli vai Jörn Donner? Ja kumpi oli kumpi? Miksi sana ”kumpi” näyttää niin hullulta? Miten välttää useiden peräkkäisten kaksoispisteiden käyttö?

Jälkikirjoitus II – jälkikirjoituksen paluu: ”Onko piirrustus-sanassa yksi vai kaksi ii:tä?” kysyy nimim. sydämmellinen immeinen.

Jälkikirjoitus III – jälkikirjoituksen poika: Tiesitkö, että slangisana jörniä tarkoittaa laiskaa sukupuoliyhteyden harjoittamista (= löysää naimista)? Jörkka oli kova jätkä, kun sai omaan nimeensä perustuvan verbin. Ja muutenkin verbinsä veroinen mies.

Jälkikirjoitus IV – jälkikirjoituksen pojan kosto: Tämä teksti on kirjoitettu alun perin lokakuun alussa kello 3:n ja 5:n välillä aamuyöllä, koska unettomuus vaivasi hieman. Vetoan siihen sekä mielenvikaisuuteen.

Opiskelijoilla mielenterveysongelmia, vaan kukapa meistä terveen piparit ansaitsee

Säännöllisin väliajoin uutisoidaan, kuinka opiskelijoiden mielenterveysongelmat ovat kasvussa. Ei mitään ongelmia uskoa asiaa, kun tarkkailee hetken aikaa sekalaista opiskelijapopulaa. Sieltä bongailee kevyesti potentiaalisia nutkeissejä tai vähintään sellaisten esiasteita. Tänään opiskelijaruokalassa (omista opiskelija-ajoista on paha kyllä jo paljon aikaa) suoraan vastapäätäni istuutui yksi psykiatrin leivänpäällinen. Olemus huokui patoutumia ynnä sulkeutuneisuutta. Mentaalimauri hotki ison ruoka-annoksensa jälkiruokineen siinä ajassa, missä minä hörpin kahvini, eikä ilmekään värähtänyt koko aikana. Ajallemme ominainen tehokkuuden vaatimus oli hyvin sisäistetty. En ehkä olisi kiinnittänyt häneen niin paljon huomiota, jollei hän olisi tuonut hajuhaittaa mukanaan. Dingdongelin ominaistuoksu oli kohtuullisen ryhdikäs hien haju. Tästä pääsemmekin toisenlaiseen ongelmaan. Onko tahdikasta ja oikeutettua huomauttaa kohteliaasti ventovieraalle, että
1. hänen kannattaisi käydä useammin suihkussa,
2. käyttää deodoranttia ja
3. pestä vaatteitaan?

Minullakin kiusaus oli suuri ja muotoilin jo mielessäni avausrepliikkejä tälle einarille, mutta en tietenkään avannut suutani, koska en voi tietää, minkä tason kahjosta on kyse. Puhutteleminen olisi voinut vaikka suistaa reppanan raiteiltaan ja syöksymään kotiinsa riistämään itseltään kainalot pois. Tai vähintään sulkeutumaan viikoiksi opiskelijaboksiinsa ainoana ravintonaan pornosivustojen anti. Vaan mikäpä minä olen ketään tuomitsemaan kakopäiden katrillin tanssijaksi. Ikävän kärynkin siedin miehekkäästi eikä tullut edes oksetusrefleksiä. Voi olla, että joku toinen tarkkaili minua koko ruokailuni ajan ja tuli samaan johtopäätökseen minun suhteeni. Nyt pieni hektinen hetkinen: ”Voi olla, että minua tarkkaillaan.” Ajatushan on tyypillinen merkki siitä, että kaikki muumit eivät ole laaksossa, hissi ei nouse yläkertaan, kellotapulista löytyy lepakoita, kaikki kaapit eivät lämpene ja hedelmäkakusta on sukaatit hukassa. Puolustuksen puheenvuoro: hielle en sentään haise. En ainakaan kovin pahasti. No en aina. Lopeta itsesi kanssa väitteleminen, hän sanoi laittaen pisteen lauseelleen ja nousten tuoliltaan.

Hillot munkista ja rusinat pullasta

Hillomunkkeja on vaikea löytää. Löytämisen tekee vaikeaksi se, että minulla on tietynlainen käsitys siitä, mikä on hillomunkki. Hillomunkki on sellainen, joka antaa nimelleen täyden vastineen, eli munkissa todella on hilloa. Kun munkissa on hilloa, sitä on pursotettu munkkiin kunnolla, eikä millään pipetillä. Tällaiset hillotippamunkit ovat nykyään valitettavan yleisiä. Pidän sellaista lähes petoksena. Jos haluaa välttyä rajulta pettymykseltä, kannattaa ainakin kaikki tarjoushillomunkit kiertää kaukaa. Viimeisin kusetuksen uhriksi joutumiseni oli viime Hulluilla Päivillä. Ostin 5 kappaleen setin ”hulluja munkkeja”, joissa piti olla vaniljakreemiä sisällä. Mauttoman taikinamöhnän sekaan oli uitettu kynnenkärjellinen harvinaisen huonoa kreemiä. Toki munkit olivat muuten kookkaita ja edullisia kokoonsa nähden, mutta kun koolla ei laatua kompensoida. Tuli sellainen olo, että sai olla viimeinen kusetus.

Ilmeisesti hillon markkinahinta on noussut viime vuosina taivaisiin, koska sen reilu annosteleminen munkkeihin on nykyään niin vaikeaa. Mutta luotan vielä jossain määrin erääseen iskevään periaatteeseen: rahalla saa. Jos on valmis maksamaan munkistaan, niin eiköhän sieltä hilloakin löydy. Vähäosaiset ja pihistelijät ravatkoon Citymarketiin hakemaan 5 hillotonta munkkia kahdella eurolla. Valtaväestön eli karvalakkikansan hovihankkijoina toimivat suuret automarketit toki tietävät, mitä kansa tahtoo: paljon ja halvalla. Tähän yhtälöön ei laatu mahdu. Laatu mahtuu niihin ruokakauppoihin, joissa trenssitakit ja turkikset kahisevat, eli varakkaamman väestönosan ”herkkukauppoihin”, tyyppiesimerkkinä Stockmann Herkku. Siellä ei tiskillä sikanautaa nähdä.

Fiksu kuluttaja katsoo hieman tarkemmin, mitä ostoskärryihinsä laittaa. Toki perheellisellä keskituloisella ei ole rahaa hoitaa kaikkia ostoksiaan kalliissa ruokakaupoissa, mutta pahimman karjarehun voi kuitenkin välttää. Nyt paljastan mahtavan munkkilöytöni. Meillä kotipuolessa Lidl-hapankaalimyymälät myyvät Fazerin hillomunkkeja 0,85 euron kappalehintaan, ja sellaista kun haukkaa, niin sieltä hillo suorastaan tursuaa ulos. Aijai sitä nautintoa. Tietty joku voi vinkua, että eihän se halpa ole, kuten Lidlissä pitäisi, mutta täytyy muistaa, että tässä tapauksessa rahalla ollaan ostamassa laatua ja edistämässä hedonistisia pyrkimyksiä. Miten olisi parempi nautinto puolivillaisen nautinnon sijasta? Eikä kenenkään talous tuosta ahdinkoon ajaudu. Elämän pieniin nautintoihin on kaikilla varaa, kunhan pitää kohtuuden.

Vaan niinhän se homma toimii: hillot siirtyvät pienituloisten munkeista parempituloisten munkkeihin ja tuulipukuväki saa pupeltaa kuivaa taikinaa ylemmän kansanosan pyyhkiessä hillovanoja suupielistään. Mutta hillokaan ei ole sitä, mitä se ennen oli. Aitoa tavaraa eli marjoja/hedelmää niissä ei ole edes puolta sisällöstä. Mutta se ei munkkiahmattia häiritse. Pääasia, että hilloa on. Ja minun puolestani rusinat saa viedä pullasta, koska en ole koskaan ollut niiden perään.

Feissaten Porissa

Feissauksen peruskurssi porilaiseen tapaan: "Anteeksi, mutta saanko vaivata hetken leipomalla teitä tauluun?"

Tämä pohjoisen kansan reppanuus

Tässä päivänä eräänä lähdin hakemaan pitsoja luottopaikasta keskustan laitamilta. Päästyäni paikalle ja tehtyäni tilauksen sain odotukseni ratoksi nähdä mielenkiintoisen ikävystyttävän episodin. Viittäkymmentä kohti kulkeva mieshenkilö tuli selittelemään henkilökunnalle kaikkea joutavaa, mm. orastavasta lentsustaan (jostain syystä en pidä yhtään lentsu-sanasta). Mies oli oletukseni mukaan henkilökuntaa, mutta vapaalla ja päättänyt tulla ilahduttamaan työtovereitaan läsnäolollaan ja hanurista peräisin olevilla jutuillaan. Pitsakokin ilme viestitti muuta kuin ilahduttavaa jälleennäkemistä.

Miehellä oli yllään virtsankeltainen pusakka, joka saattoi olla Luhdan mallistoa vuodelta 1992, sekä perussiniset farkut, joiden lahkeet oli leikattu laskeutumaan samanlevyisinä heti ahterista alaspäin. Farkkuihin oli neulottu ylimääräisiä taskuja, joiden oli varmaan tarkoitus lisätä niiden trendikkyyttä. Joka tapauksessa vaatteet istuivat ryhdittömästi miehen päällä. Otsalta pakeneva hiusraja oli saatu näkyviin kampaamalla harvenevat hiukset suoraan taaksepäin. Suora hiuslaatu saatiin pysymään tässä asennossa käyttämällä apuna vettä. Naamalta löytyi kevyt sänki ja punoitus, jonka veikkasin johtuvan jostakin muusta kuin alkavasta flunssasta, olihan sentään sunnuntai ja kello puolipäivä ja risat.

Hän sai annoksensa, joka sisälsi ranskalaisia ja jotain muuta, ja meni pöytään syömään. Saatuaan aterioitua hän palautti lautasen pitsakokille ja puhalteli annoksen valkosipulin määrää samalla mainiten, ettei hän onneksi ollut treffeille menossakaan. Kokki vastasi, että itsehän hän oli niin paljon sitä annokseen halunnut. Tähän mies totesi jotakuinkin näin: ”Ei kun se oli hyvä vaan, että sitä oli paljon. Mä otan aina niin vitusti valkkaria (= valkosipulimajoneesia), kun mulle on flunssa tulossa. Kato, nyt se alkaa jo puskea läpi.”, ja näytti karvaista kammenselkäänsä kokille.

Tässä vaiheessa sain pitsat mukaani ja mies jäi roikkumaan pitserian tiskille. Jotenkin mies samanaikaisesti huvitti, ärsytti ja säälitti minua. Hän edustaa palaa toivottavasti katoavaa kansanperinnettä. Hän on elävä muinaisjäänne. Kirjoitan päässäni sen tavallisen tarinan loppuun. Miehen vaimo on lähtenyt lasten kanssa jo aikoja sitten. Tai sitten sitä oikeaa ei vaan tahdo löytyä, vaikka keppanakuppiloista olisi tiheällä haravalla etsittykin. Hän elelee poikamiehenä keskustan laitamilla sijaitsevassa yksiössä. Harrastuksiin kuuluvat työ, television tuijottelu, vakioveikkaus ja vakiokänni viikonloppuisin. Krapulan synnyttämää olemassaolon ahdistustaan hän oli lähtenyt purkamaan minnekäs muualle kuin työpaikalleen, joka hänen onnekseen on auki seitsemän päivää viikossa. Sieltä löytyvät tutut ja turvalliset työtoverit, joille voi purkaa tuntojaan eli hölistä turhia, koska he eivät työvelvoitteistaan johtuen pääse karkuunkaan miehen jorinoita.

Hän on reppana, vaikka hän itse kuvittelee olevansa sujuvapuheinen ja menevä mies. Hän ei ole löytänyt olemassaololleen mitään tarkoitusta. Hän ei edes etsi tai mieti sitä. Elämänsä sisällöttömyyttä hän joko ei halua ajatella tai yksinkertaisuuttaan ei kykene ajattelemaan. Sellaiset ajatukset karkotetaan juomalla viinaa ja sen päälle lisää viinaa. Jossain vaiheessa kaikki on jäänyt jauhamaan paikoilleen ja mies on langennut elämään suomalaisen reppanan elämän. Kukaan ei ole neuvomassa hänelle, mitä on tyyli, sivistys, etiketti, oikeat virikkeet ja harrastukset, jne. Paitsi jos hänelle tulee lottopotti fiksun naisen ruumiillistumana, joka potkii miehen mitäänsanomattomuuden ojasta takaisin tielle ja kenties jopa salonkikelpoiseksi maailmanmieheksi matkustamaan naisen kanssa Lappiin ihailemaan ruskaa.

Koskahan Suomi-neito lakkaa valmistamasta näitä peräkammarin poikia, joilta peräkammarikin on jo viety pois?

Kirjoitan, minulla on siis sanottavaa?

Kyllä, minulla on kaikenlaista sanottavaa, koska muuten en kirjoittaisi tässä. Halu julkaista tuotoksensa edustaa jonkinasteista itsekeskeisyyttä, toisin sanoen haetaan muilta huomiota ja kenties tunnustusta sanomisilleen. Kaipa minunkin on tunnustettava tämä, vaikka tiedostan hyvin, että tätä blogia tulee lukemaan nollasta yhteen henkilöä. Toisaalta pitäisi hokea itselleen hyvän kirjailijan periaatetta, että viime kädessä kirjoitan vain itselleni, en muille. Täytyy heti tarkentaa, että en ole hyvä kirjailija, enkä edes kirjailija. Mutta toisten periaatteita osaan hokea. Kun kirjoittamista hallitsee kohderyhmäajattelu, mennään ryteikköön niin että kahina käy. Toisaalta voisin päästää itseni helpommalla ja kirjoittaa ajatukseni virtuaali-aaneloselle ja jättää ne lepäämään piirongin laatikkoon eli nykykielellä kovalevylle.

Näin voisin tehdäkin ja jättää kaikki höpinäni jälkipolville löydettäväksi ja ivattavaksi. Mutta ei sittenkään. On kiva hypätä mukaan kehityksen kelkkaan eikä jättäytyä ladun varteen paleltumaan. Kerran lukemattomat muutkin toteuttavat netissä ekshibitionistisia taipumuksiaan, niin sitten minä myös. On päästy siihen pisteeseen, että kaikki voivat kirjoittaa ja ilmaista itseään vapaasti. Se jos jokin on sananvapautta.

Kaikkinainen vapaus on johtanut siihen, että myös sellaiset kirjoittavat, joilla ei ole mitään sanottavaa. Ystäväni ilmoitti taannoin sähköpostissa, että ”I’m out of veispuuki”. Kun kyselin syytä, hän sanoi, ettei moinen touhu ole hänen juttunsa. On kuulemma aivan älytöntä, että raavas mies kirjoittelee tyyliin ”Lounaaksi lihapullia ja perunamuusia. Nam nam, olipa hyvää.” viitaten toisen kaverinsa statuspäivitykseen. En lähde kritisoimaan mitenkään Facebookia, koska siinä on myös paljon hyviä puolia. Joillakin on vain liian kova tarve antaa ulos löysää juttua vailla itsekritiikkiä. Mielessäni ovat tällaiset ”statuskonekiväärit”, jotka päivittävät näkyviin joka ainoan kahvihetken, syödyn viinerin ja katsotun tv-ohjelman ajattelematta, että asia on niin merkityksetön ja yhdentekevä, ettei muita kiinnostaisi lukea siitä. Mainittujen ”lohkaisujen” viihdearvokin on nolla, ehkä jopa miinuksen puolella. Ei kai kyseisiä tilannepäivityksiä vain omaksi huviksi kirjoiteta? Ei arjessa tapahdu koko ajan mainitsemisen arvoista; ei ainakaan sellaista, josta tulisi tiedottaa muille. Itse en ole Facebookissa. Kenties tulla puksutetaan jälkijunassa. Tuntien oman aikaansaamattomuuteni kirjaudun nassukirjaan siinä vaiheessa, kun sen ohi on ajanut jokin uusi hienompi systeemi (Diaspora*?). Aika näyttää, minulle lähinnä perävalojaan.

Toki statuspäivitysten, blogikirjoitusten tai vaikka esseiden lähtökohdat ovat erilaiset eikä niitä voi arvioida kaikkinensa samalla mittapuulla. Jos kuitenkin jokainen kirjoitettu lause sisältää pelkästään tyhjää lätinää, voi vain kummeksua kirjoittajan motiiveja. Tarjoan yhden vastausvaihtoehdon: Tällä omahyväisyyden ja röyhkeyden hallitsemalla aikakaudella itsensä esilletuomisen tarve ylittää kovaa ja korkealta (sekä peittää) henkilön todelliset kyvyt. Kauniisti sanottuna: viis sisällöstä, kunhan on tarpeeksi tyrkky ja/tai puhuu sujuvasti paskaa.

Erään kirjailijan huoneentaulussa lukee ”Puhu vasta kun olet varma, ettei sinulla ole mitään tärkeää sanottavaa”. Lause vaikuttaisi ensiarviolta sotivan kirjoitukseni johtoajatusta vastaan, mutta näin ei ole. Absoluuttinen varmuus oman sanoman tärkeydestä voi johtaa ylitsevuotavan runsaaseen suunsoittoon. Ongelma on siinä, että tekstistä puuttuu epäily sen tarpeellisuudesta. Toinen viesti virkkeessä on Georg Henrik von Wrightin sanoin, että julistava kirjallisuus ei ole koskaan hyvää, mutta hyvä kirjallisuus voi olla tahtomattaan julistavaa. Julistamiseen sortuva kirjoittaminen kulkee näkökulman kannalta kovin kapeaa kujaa.

Minulla on kuitenkin jalat maassa ja toivottavasti ne siellä pysyvätkin. Kun tarkistaa, kuinka monta kymmentä tuhatta aktiivista suomenkielistä blogia löytyy tällä hetkellä netistä, nöyryyden saavuttaminen ei ole minkäänlainen ongelma. Vaimokultakin totesi, että hän saa kuulla juttujani jo kotona ihan riittämiin ja ettei niitä ole mitään tarvetta lukea lisää blogista. Siinä meni sekin potentiaalinen lukija. Kirjoitan, koska haluan kirjoittaa, ja toivon, etten ota itseäni liian vakavasti tämän harrastuksen parissa. Lukekoon, ken haluaa, jos haluaa.

Jälkikirjoitus: Kävikö tässä niin, että vein tällä kirjoituksella pohjan tulevalta kirjoittamiseltani? No jaa, tänään olin tätä mieltä, huomenna jo eri mieltä, sanoi poliitikko.

Jälkikirjoitus, osa 2: Pahoittelen äskeistä reilun 500 sanan mittaista yritystäni esittää fiksua. Pelkkää feikkausta, joka paistaa iloisesti läpi. Yritän parantaa tapani seuraavaan kirjoitukseen mennessä. Mutta tuskin parannan.