Päivän rezepti, osa 2

Tee palvelus ja hyppää seuraavan junan alle.

Noh noh, lausui hän isällisesti ja jatkoi: tällaista neuvoa ei saisi antaa kenellekään. Varsinkin maassa, jossa itsetuhoisuus on omaa luokkaansa, täytyy olla hyvin varovainen, millaisia ohjeita antaa hauraille ihmispoloisille, joilla psyyke voi leikata kiinni minä hetkenä hyvänsä. Joillakin voi leikata kiinni jo siitä, että joku viisasteleva pikkusielu muodostelee edellisenkaltaisia pilkuntäyteisiä virkkeitä. On kuitenkin aika korjata ohjetta:

Tee palvelus ja hyppää seuraavaan junaan.

Näin se menee: matkailu avartaa aina (ja ”säästöpankki auttaa aina”, sanoi tajunnanvirta). Jos ei ulkomaan matkailu nappaa, niin on kotimaassakin koluttavaa. Mikä tahansa matkailu avartaa enemmän kuin makailu. Eikä sitä palvelusta tarvitse tehdä muille, vaan tekee sellaisen itselle ja lähtee katselemaan vähän uusia paikkoja. Itsekin olen aika paha tupajumi, joka ei tiedä riittävästi edes kotiseudustaan. Toki juna ei ole edullisin vaihtoehto siirtymätaipaleille, kiitos VR:n, mutta ehkä mukavin ja nopein – riippuu tietty määränpäästä. VR:n nopeudestakin voisi heittää monta herjaa, mutta en jaksa tällä kertaa sortua niin halpoihin trikkeihin.

Määränpäätäkään ei tarvitse pohtia. Sen kun lähtee vain johonkin suuntaan ja katsoo minne päätyy. Joku hortoilija sanoi joskus, että päämäärä ei ole tärkeintä, vaan matka. Lause on varmaan tulkittavissa hieman laajemmassa mittakaavassa kuin koskemaan pelkästään konkreettista matkustelua. Joskus muinoin kuulin legendan joistakin kavereista, jotka reissasivat kesän niin, että he bilettivät koko yön ja aamuvarhaisella raahautuivat johonkin junaan ja heräsivät jostain toisesta kaupungista. Ja siellä toistivat saman kuvion, ja niin edelleen.

Herne-maissi-paprika -bisnestä

Otetaan joka talouden yleisen hyväksynnän ansainnut perusvihannes, hämmentävä sekasikiö nimeltään herne-maissi-paprika. Kuvittelisi, että tällaisen vihannessekoituksen osanottajat olisivat järjestäneet keskinäiset suhteensa tasa-arvoisesti. Tahtoo sanoa, että kutakin vihannesta olisi pussissa yhtä paljon eli noin 33,3333333333 %. Eipä tietenkään ole. Apetit-valmistajalla suhdeluvut ovat herne 50 %, maissi 36 % ja paprika 14 %. S-ryhmän Rainbow’lla jako menee herne 60 %, maissi 30 % ja paprika 10 %. Herneet, nuo vittumaiset pikku viherpiiperöiset, suorittavat julmaa inkvisitiotaan kauppojen pakastealtaissa.

Väistämätön, looginen, kronologinen ja melankolinen johtopäätös on, että herneiden osuus pakastevihanneksissa on suuri siksi, että herneet ovat edullisempia kuin maissit ja paprikat. Valmistaja pyrkii tällaisella toiminnalla kustannussäästöihin ja samalla omistajiensa hyvinvoinnin lisäämiseen. Tuotantotoiminnassa pyritään käyttämään raaka-aineita mahdollisimman taloudellisesti, koska se on tehokasta toimintaa. Hemapa-tuotteessa asialle ei voi mitään, koska se on alan käytäntö. Tai voi sittenkin: osta pussi herneitä, pussi maissia ja pussi paprikaa. Tai vielä parempi: osta tuoreita vihanneksia. ”Fresh ingredients”, sanoi Gordon Ramsay.

Valmistaja tinkii surutta raaka-aineiden laadusta niin kauan kuin on varmaa, että asiakkaat eivät sitä huomaa. Jos mennään sen rajan yli, että laadusta tinkimisen on mahdollista vaikuttaa kulutuskäyttäytymiseen, on kyseessä tietoinen riskinotto.

Herne-maissi-paprikassa laatu näyttäytyy kahdelta kantilta. Ensinnäkin herneiden suhteellinen osuus määrittelee laatua. Onhan se kuluttajan kannalta hieman erikoista, että mainittua tuotetta ostaessa puolet tuotteesta on hernettä. Vitutus saattaa kasvaa, jos herneitä on reipas enemmistö ja maissinjyviä ja paprikanpaloja näkyy vain siellä täällä. Mutta tietenkin kansa ostaa Rainbow’ta, koska se on hieman edullisempaa kuin Apetit. Halpisvihannekset voi kivasti sijoittaa kaljalaatikoiden päälle. Jäähdyttävät oluet valmiiksi.

Kuinka moni tihrustelee tuoteselostetta takapuolelta, puhumattakaan siitä, että vertailisi tuotteita pakastealtaan äärellä? Mieletöntä touhua. Jos siinä lukee herne-maissi-paprika, niin silloin se jumalauta on herne-maissi-paprikaa! Mutta missä kulkee hernepitoisuuden kipuraja ihmisillä? Onko se 70 % vai jopa 80 %? Nimeksi pitäisi vaihtaa HERNE-maissi-paprika tai herne-herne-herne-maissi-paprika.

Toinen näkökulma laatuun on, että herneet, maissit ja paprikat ovat kelpo tavaraa, siis kuranttia. Siinä vaiheessa, kun kastikkeen seassa lilluu jotain ruskeita könttejä, on ylitetty kuluttajan sietokynnys. Onneksi tällaista ei ole sattunut näköpiiriin kovin usein. Ehkä Euroshoppereissa, mutta nehän eivät olekaan ruokaa.

Vihannespusseissa laadun huononeminen on vielä kohtuullisen helppoa havaita, mutta annas olla, jos katsotaan vaikka tietokonetta. Kuka nyt avaisi tietokonetta ja tiirailisi, millaisia komponentteja on käytetty. Ja vaikka sen tekisikin, niin sittenkin pitäisi olla perehtynyt asiaan, jotta ymmärtäisi, ovatko osat laatukamaa vai jotain törkeää rupua. Tietokoneiden mainoksissa luetellaan kyllä käytettyjä osia, mutta sekään ei tuo varmuutta, koska samat valmistajat tuottavat samaan aikaan eliittikomponentteja sekä bulkkiroskaa.

Palataan herne-maissi-paprikaan. Laadusta voi tinkiä ja varmasti tingitään niin kauan kuin siitä ei jää kiinni. Monet tinkivät kiinnijäämisen uhallakin. Risky business nääs. Toisessa ääripäässä luvataan premiumia ja toisessa Euroshopperia, mutta kuka takaa, mitä loppujen lopuksi saa? Kädet ristiin ettei ainakaan ruokamyrkytystä tai GM-vihanneksia.

Ei-mistään kotoisin, matkalla ei-minnekään

Pieni kirjallisuuspiiri palaa preerialta tukka hulmuten ja kalsareissa hiekkaa perinteisten jarristen lisäksi. Kiinan keisarikin ratsastaa rinnalla. Vaan kun keisarilla ei ole hevonen hallinnassa, niin ratsupa heittää hänet selästään maahan. Naps, kun niska katkeaa, mistä Kiina nyt uuden keisarin saa?

Jantso Jokelin kirjoitti kirjan nimeltä Matkaopas ei-minnekään. Kirja sisältää esseitä. Tämän tiedon pitäisi nostattaa kauhunsekaisia irvistyksiä kaikille niille, jotka ovat äidinkielen tuntinsa lusineet. Muinaisessa peruskoulussa esseenkirjoitustehtävät kulkivat periaatteella ”kirjoita essee aiheesta, josta et tiedä mitään”. Tietämättömyys johtui lapsen oikeudesta olla lapsellinen ja siitä seuranneesta valveutumattomuudesta. Ilmankos syntyy traumoja esseisiin tai koko kirjoittamiseen. Vain eturivin välkyt ja bullshit-bingon kestovoittajat selvisivät aiheista kuivin jaloin. Laudatur-tason esseisti Jokelin tuntee aiheensa ja hoitaa kirjoitelmatyypin kotiin, ikään kuin hän olisi jotenkin pienen kirjallisuuspiirin tunnustusta (tumputusta?) kaivannut.

Jokelin on kirjallisuuspiiriä 10 vuotta nuorempi pojankoltiainen, mutta henkisesti 10 vuotta vanhempi. Silti kirjallisuuspiiri tahtoo väkisinkin tarkkailla tekstejä hieman setämäisesti. Kyynisyyden kyllästämille verkkokalvoille ponnahti kirjasta vain yksi selvästi poikamainen sepitys otsikolla Mystiikan loppu, jossa 26-vuotias kirjailija ruikuttaa elämänsä rakkauden perään. Loppuosa onkin panomies-henkselien paukutusta ja romanttisiin päiväuniin taipuvaisten tyttösten tyhmyyden hämmästelyä. Eiköhän niitä ”elämänsä rakkauksia” kirjailijan oraalle vielä ilmaannu. Mutta yhtä kaikki, kyseinen essee on sangen viihdyttävää luettavaa.

Viihdyttävää luettavaa ovat myös lähestulkoon kaikki muutkin Jokelinin esseet. Kirjan ideana on pääosin funtsia ihmisen suhdetta matkailuun ja johdattaa lukijat ”lähimatkailuun”, eli yleiseen haahuiluun kaupunkien syrjäkujilla, hylätyissä rakennuksissa ja lähiseutujen pikkutaajamissa. Jalkojen liikuttava voima on avainasemassa. Jokelin tykkää urbaanista löytöretkeilystä ja reppu selässä vaeltamisesta siellä sun täällä. Ulkomaille suuntautuvat travellerit ja normituristit Jokelin nimeää parasiiteiksi, vaikka myöntää itsekin syyllistyneensä syntiin. Jokelin saa myytyä idean ainakin pienelle kirjallisuuspiirille.

Jos nyt saa suositella, niin suositellaan. Saako lähettää myös terveisiä? Jos et kestä lukea koko kirjaa, niin lue edes neljä ensimmäistä esseetä. Niistä irtoaa ajateltavaa. Ja tietty aiemmin mainittu Mystiikan loppu (paitsi jos olet nainen). Metsäporno-essee muuten herätti hauskoja muistoja. Sitten pakolliset siteeraukset:

”Suomalais-ugrilaisessa kulttuurissa kulkeminen ei ole yhtä vapauttava elämys. Suurimman osan vuodesta huoleton maisemaan eksyminen merkitsee hypotermiaa.”

”Erään hokeman mukaan keskiluokka on olemassa, jotta he tekisivät kaikki työt, ja köyhät ovat kaiken pohjalla, jotta keskiluokka muistaisi käydä töissä. Opiskelusta on tullut tulikoe, joka opettaa ennen kaikkea asumaan surkeasti, huijaamaan hakemuksissa ja pinnistelemään kovemmin, jotta koirankoppielämä jonain päivänä loppuisi. Muille se tarjoaa muistutuksen siitä, minkä takia elämässä on kannattanut tehdä rahaa, mennä naimisiin ja välttää kulttuuriin ja taiteeseen liittyviä koulutusohjelmia. Elämänsä ja huonejärjestyksensä vakiinnuttaneet keski-ikäiset tarkkailevat usein suorastaan nälkäisinä toisaalta opiskelijaelämän askeettisuutta ja köyhyyttä, toisaalta yöelämään ja liikkuvuuteen purkautuvaa nuoruuden riemua.”

”Rakastan kävelemistä yli kaiken siksi, ettei siihen liity teoriaa eikä muita reunaehtoja kuin maaston ja jaksamisen asettamat rajoitukset. Kävelyretken vallankumouksellisuuteen liittyy mielestäni sekin, ettei sen tarvitse kulkea pitkospuita pitkin vaaramaisemien topeliaaniseen mammankehtoon.”

Jälkikirjoitus: Jos kirja kiehtoi, niin lisäjänskää saa, kun hakee Turun ylioppilaslehden eli tylkkärin arkistoista Jokelinin artikkelit ja kolumnit, joihin moni esseistä pohjautuu.

Toinen jälkikirjoitus: Olisi mielenkiintoista, jos Jokelin kirjoittaisi esseensä uusiksi 10 vuoden kuluttua. Onko silloin periaatteet myyty, onko Jokelin päätynyt tympeään keskiluokkaputkeen Babylonin orjaksi ja onko hän kuuliaisesti lähtenyt vaimonsa kanssa pakettimatkalle Teneriffalle?

Päivän rezepti

Menkää itseenne älkääkä tulko takaisin.

Ei vainen. Saatte te tulla takaisin, mutta sillä ehdolla, että opitte itsestänne jotain. Minä menen itseeni harva se päivä. Joskus voin eksyä itseeni pitkäksikin aikaa, mutta kyllä sieltä uidaan selville vesille ennemmin tai myöhemmin. Onnekseni olen kohtuuhyvä uimari.

Oikeastaan perutaan koko juttu. Muiden neuvominen on turhaa hommaa. Tai kohdistetaan neuvo vain itselle. Eli otetaas uudestaan toisellekin jalalle:

Mene itseesi – äläkä tule takaisin ennen kuin olet ymmärtänyt itsestäsi jotain.

Hyi minua. Näyttipä rumalta sisällä. Opin, että sisäelimet ovat syystä sisäelimiä. Eivät ole kaunista katseltavaa. Sielukin oli mustempi kuin ketjupolttajan keuhkot.

Arki alkaa A:lla

Aamu ajaa ajatukset arkiseen aherrukseen. Autuus antaa armon ahdistukselle. Aloitamme ahkeroimisen auttaaksemme ansioitamme. Angstin aallot agitoivat asemiamme. Autan armeijan apinaa ammuksella. ”Askeleemme ammentavat ajastamme”, aprikoi antilooppi ammeessa. Anoppi apinoi alituiseen alligaattoria. Ajatuksissani ahmin antaumuksella avokadoa. Antabusta ahdinkoon, avot!

Alkukirjoitus: Antti ajattelee anustaan Annankadulla. Ajatus ahdistaa Anttia.
– Peruskoulun aapinen seksuaalisesti patoutuneille, sivu 6, Gummerus 1983.
Pitäisiköhän pyrkiä takaisin raiteille?

Jälkikirjoitus: Ei kannata pyrkiä takaisin raiteille, jos vastakkaisesta suunnasta on tulossa juna. Joskus tekee hyvää samoilla puskissa ja uida syvissä vesissä. Ojan ja ilon kautta!

Lopuksi haluan kiittää Juicea alusta. Kiitti.

Sensaatio! Blogistin navasta löytyi Graalin malja?

Navan arkeologisissa kaivauksissa on edetty ennätyssyvyyteen. Kivettyneen ja segmentoituneen napanöyhdän joukosta on kaivettu esiin vanha juomapikari, jonka oletetaan olevan Graalin malja.

”Meillä on vahva käsitys siitä, että käsissämme on todellakin myyttinen Graalin malja”, toteaa kaivauksia johtava Johnny B. Nosedigger Lontoon kansallismuseosta. ”Vanhat kryptiset tekstit ovat viitanneet siihen, että itse kuningas Arthur kävi piilottamassa maljan blogistin napaan estääkseen kallisarvoisen esineen joutumista vääriin käsiin. Arthurin idea oli nerokas – kukapa keksisi etsiä maljaa jonkin tuikituntemattoman suomalaisen bloggailijan navasta?” Nosedigger sanoo.

Nosedigger kertoo tämän olevan ensimmäinen kerta, kun kenenkään navasta tehdään näin arvokkaita löytöjä. Hän muistaa viime vuosilta vain yhden tapauksen, jossa Titanicin kansituoli löydettiin erään glasgowlaisen baarimikon navasta.

Seuraavaksi malja aiotaan puhdistaa monimutkaisessa prosessissa, jossa esineen ympäriltä irrotetaan varovasti siihen vuosisatojen aikana kertynyt nöyhtä. Jatkokaivauksista Nosedigger pysyy vaiteliaana, mutta kenttäarkeologi Edmund Hilarious väläyttää mahdollisuutta laajentaa kaivauksia blogistin nenään. ”Ties vaikka sieltä löytyisi kuningas Arthurin Excalibur-miekka”, Hilarious vihjaa.

Blogin pitäjä on seurannut tilanteen kehittymistä etäämmältä. ”On hieman kiusallista, kun lukuisat arkeologit häärivät navan ympärillä. Yleensä olen tottunut siihen, että vain juttuni pyörivät oman navan ympärillä tai sen alla. Mutta toisaalta onhan tämä ollut aika jännittävää aikaa. Ja bonuksena olen saanut ilmaisen navanpuhdistuksen”, allekirjoittanut blogipelle kommentoi tilannetta.

Tie vie, Jussi ei 3: Suo, Kuokka ja Jussi ryhtyvät bisnesmiehiksi

Ensin oli Suo, Kuokka ja Jussi. Hommat luistivat niin kivasti, että toimintaa laajennettiin ja firmaan houkuteltiin kovan luokan osaajia: Kirves, Leka, Talikko, Vesuri, Tahko, Viikate ja monta muuta. Jonkin ajan kuluttua koko hoito päätettiin yhtiöittää. Syntyi Suo, Kuokka ja Jussi Oy. Osakkeet jaettiin kolmen perustajajäsenen kesken. Nettisivuilla yrityksen arvoiksi julistettiin ”suomalaisesta maaperästä kumpuaville perinteille syvään kumartaminen ja suomalaisen työn nostaminen sille kuuluvalle jalustalle”. Yrityksellä meni lujaa ja niinpä puolentoista vuoden päästä firman koko osakekanta myytiin jättisummalla monikansalliselle Outsourcing Ltd:lle. Suo ja Kuokka ja Jussi jäivät yrityksen palkkalistoille tittelillä Senior Strategic Business Process Consulting Manager. Outsourcing Ltd:n johto piti puheen Suo, Kuokka ja Jussi Oy:n työntekijöille, jossa korostettiin ”lokaalin toimijan pitkän tähtäimen strategista tärkeyttä alan dynaamisten markkinoiden tasapainottavana faktorina” sekä ”yrityksen inhimillisten resurssien keskeistä asemaa yrityksen avainmenestystekijöiden muodostamassa ydinkompetenssipoolissa”. Kirves, Leka, Talikko ja moni muu ei ymmärtänyt koukeroisista lauseista sanaakaan, ja toisaalla Suo, Kuokka ja Jussi olivat nauraa itseltään kalsarit kosteiksi, mutta väliäkö sillä. Niinpä vuoden kuluttua koko Suo, Kuokka ja Jussi Oy:n toiminta siirrettiin Pakistaniin ja kaikki työntekijät irtisanottiin. Niin jäi Kirves, Leka, Talikko, Vesuri, Tahko, Viikate ja moni muu ihmettelemään, miten asunto- ja autolaina nyt maksetaan. Suo, Kuokka ja Jussi muuttivat Málagaan ja ryhtyivät kokopäivätoimisiksi viininmaistelijoiksi.

Jälkikirjoitus: Kirjoitin tämän kliseekukkasen vain ja ainoastaan siksi, jotta saisin kutsua tätä sekä edellistä ja sitä edellistä trilogiaksi.

Tie vie, Jussi ei 2: Trendikästä menoa

Ensin oli Suo, Kuokka ja Jussi. Kaupan päälle tulivat Velka, Kohtuuttomat Odotukset ja Yhteisön Paine. Nämä kolme veijaria yhdessä Suon ja Kuokan säestyksellä murensivat vähitellen Jussin psyyken, ja eräänä kauniina päivänä Jussi kilahti totaalisesti. Jussi tuikkasi tuleen hurjalla lainarahalla sisustuslehtien näyttelyesineeksi muutetun entisen kyläkoulun, jossa Jussin perhe oli nukkumassa. Onneksi Jussin vaimo oli edellisenä päivänä asentanut palohälyttimet taloon ja sai pelastettua kaikki turvaan liekkien tieltä, mukaan lukien Mindy-chihuahuan, joka nukkui aina parisängyn jalkopäässä. Vauhkoontunut Jussi vietiin lepäämään ennalta määräämättömäksi ajaksi, eikä Jussia enää vaivannut Velka, Kohtuuttomat Odotukset ja Yhteisön Paine saati ilkikurisesti virnuilemaan jääneet Suo ja Kuokka. Jostain kaukaa tarkkaili Turhamaisuus tuota kaikkea ja katsoi työnsä tehdyksi.

Epilogi: Jostain syystä Jussin alitajunta esti Jussia polttamasta pihalla ollutta lähes tuliterää Audi A5:tä.

Jälkikirjoitus: tykkään onnellisista lopuista.

Jälkikirjoitus 2: tykkään myös lopuksi kirjoitetuista onnellisista jälkikirjoituksista.

Tie vie, Jussi ei

Ensin oli Suo, Kuokka ja Jussi. Eräänä päivänä sattui niin, että paikalle eksyi Kossu, joka alkoi saman tien kaveerata Jussin kanssa. Kossu puhutteli Jussia sen verran syvällisellä tasolla, että se sai Jussin näkemään Suon ja Kuokan huonossa valossa. Suo ja Kuokka jäivät, kun Jussi ja Kossu lähtivät. Seuraavassa vaiheessa mukaan tulivat Sauna ja Terva. Sauna, Terva ja Viina (siis Kossu toiselta nimeltään) mittelivät, kuka auttaisi Jussia parhaiten. Viina sai vakuutettua Jussin, että se auttaisi Saunaa ja Tervaa paremmin. Niinpä Viina vei Jussin. Viina jätti vain kertomatta, millaiseen lopputulokseen sen apu johtaa. Viimeisessä erässä kamppailivat keskinäisestä vahvemmuudestaan Työttömyys, Viina, Kirves, Perhe, Lumihanki, Poliisi ja Viimeinen Erhe. Tässä vaiheessa mittelö kävi osallistujamäärän runsauden vuoksi niin sekavaksi, että voittajaa oli hankala suoralta kädeltä nimetä, mutta jostain kulmasta näytti siltä, että Työttömyys ja Viina olisivat lyöttäytyneet kimppaan, Lumihanki kutsui Perhettä, mutta Perhe ei vastannut kutsuun, ja Poliisi olisi saanut niskalenkin Viimeisestä Erheestä. Kirveestä ei nähty kuin vilaus. Selvää on kuitenkin, että Jussia vietiin näissä otteluissa kuin sitä entistä litran mittaa, joka oli tosiaan litran tilavuudeltaan eikä 750 ml, kuten nykylitra.

Lopuksi siteeraan – ah, kyllä – Miljoonasadetta eli Heikki Saloa (Poijan tie):

Reppuun sullottu on Raatteen tie
ja Tauno Palon pää
viinaa järvittäin ja murheen ies
kun perheet kotiin jää
Pitkät yöt jotka päättyvät
sydäninfarktiin
hallat, vekselit ja konkurssit
ja kaipuu enempään

(Anteeksi Heikki Salo, että muutin alkuperäisen sanoituksen ”yät” perinteiseen muotoon ”yöt”)

Käsi kalsareissa

Nyt käsi sydämelle, kuinka moni mies on pidellyt kättä kalsareiden sisällä? Kättä ei tarvitse laittaa sydämelle, jos se on jo kalsareissa. Muinaisessa Pulmuset-sarjassa Al Bundy aina töistä kotiin saavuttuaan rojahti ensimmäisenä sohvalle ja työnsi käden housun etumuksesta sisään. Ja aina se oli olevinaan hauskaa. Al Bundy teki tosin suorituksen vajavaisesti: käsi meni hädin tuskin puolittain housuihin, joten vällykäärmeelle asti sormet tuskin mitenkään ulottuivat. Ehjän suorituksen esti varmaan vapautta vaalivan Amerikan Yhdysvaltojen siveyslait.

Heijarin helliminen on joka miehen perusoikeus. Siinähän ei ole kysymys karkeasta Spanking The Monkey -tilanteesta, vaan hellästä hetkestä uskollisimman ystävän kanssa. Se on hyvin tehokas stressinpurkutapa. Pieni kuopsuttelu, kutittelu ja silittely muistuttavat miestä elämän perusarvoista, siitä miten parhaat asiat elämässä ovat kovin yksinkertaisia.

Joten tartu toimeen rohkeasti. Toki kannattaa varata mahdollisimman rauhallinen hetki kahdenkeskisen kaveruuden vahvistamiseen, etteivät ulkoiset häiriötekijät pilaa tuokiota. Pahimpia ulkoisia häiriötekijöitä on samassa taloudessa asusteleva räksyttävä naishenkilö, jolta saattaa irrota sellaisia rakentavia kommentteja kuin ”taasko sulla on käsi siellä palleissa?” ja ”lopeta, toi on tosi iljettävää”. Nainen ei voi koskaan ymmärtää.

Sakki ja Matti (tästä ei tule turkulaisvitsiä)

– Mitäs peliä sakki pelailee?
– Tämä sakki ihan vaan sakkipeliä pelailee.
– Vai tällaisella sakilla sitä sakkipeliä pelataan.
– Ollaanhan me sellainen sakki, jolta sakkipeli taittuu.
– No onkos sakilla sakkimatti jo tullut?
– Ei, sakki-Matti joutui jäämään kotiin. Sillä oli jännetupin tulehdus, joten Matti on sakista poissa tänään.
– No milläs sitä sakkia pelataan, jos ei sakissa sakki-Mattia ole?
– Kyllä tällä sakilla sakki luistaa ilman Mattiakin. Ei sakki yhtä Mattia kaipaa.
– Täytyypä jatkaa tästä matkaa. Sakki odottaa.
– Ai sakkisakki?
– Ei, petankkisakki.

Neiteilyä

Luin kirjaa, jossa kerrottiin seuraavaa: ”Maskuliinisuus-feminiinisyys kertoo yhteiskunnan arvoista. - - Feminiiniset maat ovat ”hoivamaita” eli pehmeisiin arvoihin satsataan. Skandinavian maat ovat melko feminiinisiä…” Mitä?! Näinkö täällä on käynyt? Täällä vain lellitään ja löllitään ihmisiä ja laitetaan vähän lisää pumpulia ympärille. Missä on talvisodan henki ja missä on Rokka, kun oikein hyvää miestä tarvitaan? Olemmeko valumassa Ruotsin kanssa samaan kastiin; kohta löydämme itsemme folkhemmetistä (suom. kansankoti) ja juoksemme kiljahdellen majstångin (suom. juhannussalko) ympäri surströmmingit (suom. hapansilakka) suupielessä. Itkeä vollotamme päivittäin kaljupäisen Olof Palmemme eli Urkin perään ja diskuteeraamme (suom. keskustelemme) loputtomiin hyvässä hengessä auringon laskiessa paapuurin puolelle ja kasteen laskeutuessa purjekenkiemme päälle.

Hep ja hop, eipäs lähdetä vielä keulimaan. Kirjaa siteeraten: ”Kun ns. ”kovat arvot” ja materia hallitsevat, kyse on maskuliinisuudesta. Näissä maissa suositaan tiukkoja lakeja ja rangaistuksia.” Jaaha, vai niin. Maskuliinisessa päässä tempaistaan muijaa turpaan, jos se kehtaa avata suunsa julkisella paikalla ja riepotellaan tukasta pitkin kyliä ja kaupan päälle annetaan koko naapuruston kivitettäväksi. Jos ei naapurusto jaksa, niin saa kivittää itse itsensä. Ja överiksi meni. Laeissa ja rangaistuksissa on vielä opittavaa monelta sharia-lakia soveltavalta maalta. Vankilathan meillä vastaavat moldovalaista neljän tähden hotellia. Materiaa täällä osataan palvoa sujuvasti, kysy vaikka Jyke ”Paljonko laitetaan” Kataiselta ja Alex ”Irvikissa” Stubbilta.

Taidanpa sittenkin taipua pehmoiluarvoihin ja feminiinistelyyn. Hoivataan ja ymmärretään kaikkia ja kaikkea ja toivotaan, että saadaan vastakaikua. Paitsi ei ymmärretä materian edessä kumartavia suuryritysten sätkynukkeja. Heidät vedetään yksi toisensa perään kölin alta ja pudotetaan pihakaivoon testaamaan veden syvyyttä. Ja tietty joskus täytyy kuulua perkeleitä ja nyt pojat ylitetään tuo suo niin että heilahtaa ja juodaan kori viinaa ja kyynelehditään keihään MM-kullan tahdissa. Mutta eivät ole Seppo Rädyn (kumarrusta myös Kinnusen Kimmolle ja Kimmon The Amisviiksille) jälkeen löytäneet miehiä keihään varteen. On se saatana kumma, kun joutuu katselemaan vuodesta toiseen rähmällään makaavia itkupillejä. Porilaisten marssi!

Kysymys ja vastaus -palsta (ei Bees & Honey)

K: Mitä tapahtuu, jos paskat tulee housuun?
V: Housut tulee paskaan.

K: Mitä seuraa, jos viiltää jalkapallon auki?
V: Pallon viimeisen sauman kiinni neulonut minikokoinen indonesialainen pääsee vapaaksi.
V2: Isäsi pidättää seuraavan kahden viikon viikkorahasi uuden pallon ostoa varten.

Riippumaton

Nyt on tartuttava tärkeään aiheeseen, sanaan ”riippumaton”. Tuhansien aiheeseen tuhrattujen tuntien jälkeen voin vetää yhteen tutkimustulokseni. Tulkinta riippuu asiayhteydestä. Ta-daa! Tärkeilijät, tiedeihmiset ynnä muut intellektuellinistit sanoisivat asiayhteyden sijaan konteksti. Tässä tulokset, here’s the score:

1. ”Vehkeeni on riippumaton.” Minulla on vehje tai objekti, joka ei riipu. Voidaan olettaa, että vehkeeni on aina jäykkänä tai kovana, mikä nyt voidaan katsoa riippumisen vastakohdaksi.
2. ”Omistan riippumaton.” Minulla on riippumatto ja jollain toisella vastaavasti ei ole. Asia voidaan vinosti tarkasteltuna tulkita lällätykseksi tai leuhkimiseksi. Subjektiivisista tulkinnoista puhdistettuna kyseessä on kuitenkin vain toteamus vähän samaan tapaan kuin ”Omistan vähän vitun ison Audin, kartanon Espoossa, kultaisen Kimi Räikkösen signeeraaman Tag Heuerin ja metrisen meisselin. Mitä sinä omistat?”
3. ”Tämä on riippumaton köysi.” Toisin kuin kohdassa yksi, tässä ei tarkoiteta, että köysi olisi täysin jäykkä tai ei riippuisi. Nyt puhun omistusmuodosta, kuitenkin niin päin, että riippumatolla on omistussuhde köyteen (vrt. kohta 2). Koska meillä on käsissämme vain köysi, on syntynyt tilanne, että ko. köysi on irrallaan riippumatosta. Riippumatto (ilman köyttä) on jossain muualla tai mahdollisesti kadonnut. Jos se on kadonnut, on harkittava katoamisilmoituksen tekemistä. Jos riippumatto löytyy, voidaan se ripustaa vaikka puuhun köyden avulla. Silloin toimitaan niin, että köyden toinen pää sidotaan tukevasti puuhun ja toinen pää riippumattoon. Sama toistetaan maton toisessa päässä (ei samaan puuhun). Köyttä puuhun sidottaessa on oltava tarkkana, ettei köyden toista päätä sidota epähuomiossa väärään paikkaan, kuten oman kaulan ympärille tai naapurin auton takapuskuriin.
4. ”Olen riippumaton.” Tätä ei kuulu tulkita, että minä en riipu, ts. olisin konkreettisesti jäykkä. Sitä ei myöskään tulkita, että minulla olisi romanttinen suhde riippumattoon ja lause olisi jonkinlainen kieroutunut sitoutumislupaus riippumatolle. Tässä halutaan sanoa, että en ole sidoksissa mihinkään poliittiseen ryhmittymään, uimaseuraan, vanhempainyhdistykseen, salaseuraan tai muuhun yhteenliittymään, jolle olisin tilivelvollinen postauksistani tai jonka opit ja aatteet ohjailisivat jollain tavoin ajatteluani ja ajattelemattomuuttani. Voin kirjoitella tänne mitä tahansa tolkutonta hötöä ilman pelkoa siitä, että joku vaatisi päätäni vadille sääntöjen rikkomisesta. Sekin auttaa, että olen ainoa, joka lukee näitä juttuja.

Ei muuta kuin hyvää päivää, muttei loppuelämää.

JK: Taidanpa muuten kuulua tukimielessä yhteen vanhempainyhdistykseen. Pärkkele, siinä meni riippumattomuus.

JK2: Enkä voi tunnustaa riippumattomuutta lukuisiin eettisiin ja moraalisiin sääntöihin. Siinä meni pohja kaikelta.

Raanu

Raanu on perinteinen suomalainen seinätekstiili, jota on aiemmin käytetty myös peitteenä. Näin minulle kertoi Wikipedia. Olinkin arvellut sen olevan jotain sen tapaista kuin ryijy. Näyttää varmaan aika erikoiselta jollekin toisen kulttuurin edustajalle, kun suomalaisiin perinteisiin kuuluu mattojen ripustaminen seinälle. Seinämattojen harrastaminen taitaa olla nykypäivänä aika harvinaista kotitalouksissa.

Vaan miten on mahdollista, että valitsen postaukseksi aiheen, joka tympeysasteeltaan kohoaa sellaisiin lukemiin, joka ajaisi olemattomat lukijatkin harkitsemaan seppukua? No koko juttu meni näin: Miljoonasateen biisissä Kerran elämässä kertsi kuuluu seuraavasti:

Läpi myrskysään ja tuulen
läpi näiden vuosien
sinun naurusi mä kuulen kaikkialle
Minä muistan myskin tuoksun
kilinää sun korvisten
sinun selkärankas juoksun lantiolle

Vaikka satais raakaa räntää
minä muistan sun sedän
kun se kesken kaiken säntää ullakolle
Ja me maataan hetekalla
eikä huomaa mitään hän
kun sä hirviraanun alla annat mulle

Kaiken tämän turhan alustuksen jälkeen seuraa tarinan kliimaksi. Youtubessa laulua oli kommentoitu seuraavasti:

Kommentoija 1: ”Hirviraadon alla on se mun ykkösmesta.”
Kommentoija 2: ”Hirviraanun alla… ei raadon.”
Kommentoija 1: ”Kakkosmesta.”

Mielikuva hirviraadon alla rakastelusta oli niin mieletön, että olin ratketa. Samoin kommentoija 1:llä oli tilanne hyvin hallussa.

Jälkikirjoitus: Ihan kiusallani valitsin seppukun sen tunnetumman vaihtoehdon sijasta. Sivistä itseäsi, jurpo. Ja keskisormea perään.

Jälkikirjoitus nummer två: Tykkään jälkikirjoituksista, jos et ole vielä huomannut. Enkä kutsu niitä post scriptumeiksi. Kenties post rectumeiksi, mutta ehkä joku toinen kerta.

Jälkikirjoitus 3: On nämä niin kivoja.

Jälkikirjoitus 4: Okei, tämä vielä, sitten riittää. Ei kun vielä yksi. Ei sittenkään.

Jälkikirjoitus 5: Ketä yritän huijata? Ketä, ketä, ketä, ketä… mikä hiton ”ketä”? Onko se edes suomea?

Melatoniini, tuo jumalten nektari

Olen taas viisastunut niin, että muutos on havaittavissa jopa päivänvalossa ilman kiikareita. Olen oppinut, että melatoniini on ihmisen luontaisesti erittämä pimeä- tai unihormoni, joka ylläpitää unta. Hienoin juttu melatoniinissa on se, että kyseistä hormonia saa nykyisellään suoraan lääkkeenä, joka todistettavasti auttaa nukahtamisessa. Melatoniini on siis paljon luonnollisempi vaihtoehto unilääkkeeksi kuin kovan kaliiberin kemialliset mömmöt, jotka saattavat aiheuttaa kaikenlaisia arveluttavia sivuvaikutuksia, kuten hallusinaatioita ja joukkomurhia.

Minulla oli tässä taannoin kausi, kun en meinannut millään pysyä hereillä töissä. Työni on normaalia (mikä nyt normaaliksi voidaan määritellä) kahdeksasta neljään työn ääressä kulutettavaa aikaa eikä mitään yövuoropöllöilyjä. Iltapäivisin alkoi aina armoton pilkkiminen ja välillä oli tempaistava pieni siesta vessassa, kun silmät eivät pysyneet auki. Mutta tuosta on jo aikaa, eikä minua ei ole nukuttanut töissä ainakaan puoleen vuoteen. Mikä siis neuvoksi? No melatoniini tietenkin. Tietojeni mukaan Virosta saa melatoniinia apteekeista ilman reseptiä. Eiköhän sillä korjaannu unensaantivaikeudet työpaikalla. Sama lääke moneen tarkoitukseen: toiset napsivat melatoniinia, jotta saisivat öisin unta, minä sen vuoksi, jotta saisin töissä unta.

Tikkaritikkufarmi

Lystikäs harrastevinkki: syö tikkareita, säilytä tikut ja perusta tikkaritikkufarmi. Chupa Chupsit ovat tarkoitukseen hyviä, koska niissä on jämäkät muoviset tikut. Kerää tikkuja vaikka purkkiin ja seuraa farmisi kasvua. Kannattaa valita läpinäkyvä purkki, jolloin farmin seuraaminen on helpompaa. Purkin ei tarvitse olla kannellinen, koska tikut eivät karkaile. Farmin kasvaminen edellyttää, että syöt tikkareita. Kun tikkuja on kertynyt tolkuton määrä, voit askarrella niistä vaikka laivan pienoismallin tai lystikkään mobilen. Tikkaritikkufarmin eräs variaatio on jäätelötikkufarmi.

Kuka tekisi työt, kun minä kehitän itseäni?

Olisi kiva lukea päätoimisesti älykkäiden ihmisten älykkäitä kirjoja ja kirjoituksia. Kun lukee paljon, voi joukkoon eksyä myös viisaiden ihmisten viisaita kirjoituksia, jolloin kenties itsekin viisastuisi. Aina joukkoon eksyy kaikkea joutavaa paskaa, jonka olisi voinut jättää lukematta. Mutta se olkoon viihdettä eikä kaduta sitä, koska pelkän asian lukeminen pehmentää ajan mittaan pään ja voi johtaa harhaan omasta kaikkivoipaisuudesta. Kaiken lukemisen oheen voisi välillä pohdiskella syvällisiä ja kuopsuttaa nivusaluettaan. Esteeksi tälle kaikelle itsensä kehittämiselle, persoonallisuuden muokkaukselle ja muulle ufoilulle muodostuu päivätyö.

Jos työ ei ole kutsumus, se on vitsaus. Tai jotain muuta. Vaikkapa riippakivi, joka järven selälle soutaessasi on kiinni jalassasi eikä veneen lenkissä. Päästyäsi järven selälle mieleesi saattaa juolahtaa, miksi ihmeessä olet soutanut sinne ja mihin tämäkin vertaus johtaa. Ennen kuin pussitan itseni lopullisesti, leikitään, että vene on työyhteisösi. Ja riippakivi on työnteko ja asenteesi siihen. Keikutapa venettä ja päädyt riippakivesi kanssa pohjaan. Hyppää pois veneestä ja yritä uida – sama lopputulos. Tavallisin materialistisin avuin varustetulle tavalliselle ihmiselle jää aika vähän vaihtoehtoja työlle. Sitä on pakko tehdä, jos mielii pitää perheen leivässä, ja leluissa, ja autovakuutuksissa, ja asuntoveloissa, ja lääkkeissä, ja huvipuistoissa, ja uimakouluissa. Muodostuiko kuva? Jos ei, niin se johtuu siitä, etteivät kielikuvani toimi.

Todistettavasti työ on osa elämääni, joten työelämää on olemassa. Voisin kyllä kernaasti irrottaa työn elämästä. Jotta työelämä soljuisi edes siedettävästi, tulisi riippakivi varmaan nähdä jonakin muuna kuin riippakivenä. Jos se olisi pala styroksia, siihen voisi suhtautua kevyemmin. Jos siitä löytäisi uusia haasteita, kivestä voisi tulla vaikka lokkilintu. Uusien haasteiden ja lokin kanssa on vain se riski, että juttu voi paskoa silmille. Mene sanomaan esimiehelle, että tarvitset lisää haasteita, niin saat varmasti lisää töitä. Lisää rahaa et kuitenkaan tule näkemään. Paitsi että työ voi muuttua työvoittoiseksi, vaarana on työn muuttuminen mielekkääksi ilman lisäkorvausta. Sekös hiertäisi. Työn hallinta on sitä, että pystyy sisällyttämään työpäivään maksimaalisen määrän lossittelua (= tehotonta työaikaa) ja salaamaan sen muilta. Työnteon teeskentely on siis olennainen osa työn hallintaa.

Monelle nuoremman sukupolven edustajalle on valjennut, että kannattaa toteuttaa kutsumustaan, vaikkei siitä saakaan työtä aikaiseksi. Sitten ollaan työttömiä ja nautitaan elämästä suppeammin resurssein. Se on ihan jees, lauloi Egotrippi.

Yritin opettaa teelusikkaani tekemään työni puolestani, vaan eihän se piru pysynyt edes pystyssä. Liekö kännissä. Siinä se vain makailee päivät pitkät pöydällä tiedottomassa tilassa. Ehkä lusikka on nähnyt sen verran paljon työtäni, että se teeskentelee kuollutta, jottei joutuisi vaikeuksiin eli töihin. Tulen kateelliseksi teelusikalleni. Se on fiksumpi kuin minä.

Unessa

Mieleeni palasi lapsuudessa useasti toistunut uni. Siinä leikin kavereideni kanssa talomme pimeässä rappukäytävässä. Teimme sitä tuolloin usein, vaikka se luonnollisesti oli kiellettyä. Taloyhtiössämme oli neljä erillistä kerrostaloa ja perheemme asui A-talossa. Leikimme siis A-talon rappukäytävässä ja menin hissiin siirtyäkseni johonkin toiseen kerrokseen. Joo joo, hissilläkään ei saa leikkiä, mutta teimme sitäkin paljon lapsena. Kun tulin ulos hissistä, tunsin, ettei kaikki ole kohdallaan. Rappukäytävä näytti muuten normaalilta, mutta jokin oli mielestäni pielessä. Muistan sen orastavan huolen, joka oli hiipimässä (noin 8-10 v.) lapsen mieleen. Jostain syystä rynnistin talon portaita alas pihalle, vaikka olin kahdeksankerroksisen talon jossain ylimmissä kerroksissa. Kun tulin pihalle, selvisi ensimmäinen pielessä ollut asia. Olin tullut ulos taloyhtiömme B-talosta.

Muistan olleeni pihalla aivan ymmälläni ja hätääntyminen oli lähellä. Pihapiiri näytti aivan normaalilta, mutta minulla oli voimakas tunne siitä, että ympäristössäkin oli jotain outoa. Juoksin niin kovaa kuin jaloista lähti B-talon edestä takaisin A-taloon ja toiseen kerrokseen, missä kotimme oli. Soitin ovikelloa. Isäni tuli avaamaan oven, katsoi minua ja sanoi ”niin?” tai jotain sen tapaista. Näin isäni katseesta, ettei hän tuntenut minua. Olisinkohan sopertanut jotain, että olen teidän poikanne, johon isäni oli vastannut ihmeissään, että ”ei meillä ole mitään poikaa”. Siinä vaiheessa äitinikin oli tullut ovelle katsomaan. Hänkin katsoi minua kuin vierasta. Huomasin, että äitini oli raskaana. Siinä vaiheessa ryntäsin alas portaita ja ulos talosta, ja jätin vanhempani ovelle ihmettelemään. Juoksin pihalle, missä ymmärsin, mitä oli tapahtunut. Hirvittävä paniikki ja epätoivo pääsivät valloilleen. Olin jotenkin siirtynyt kymmenisen vuotta ajassa taaksepäin eikä minua virallisesti ollut olemassa.

Muistan juosseeni takaisin B-taloon ja hissiin, jotta saisin jotenkin peruttua tapahtuneen. Sen jälkeen en muista tapahtumia. Olisinkohan herännyt aina siinä vaiheessa, kun menin hissiin tai hissistä ulos. Joka tapauksessa tilanne jäi aina avoimeksi.

Mitähän Freud olisi tästä sanonut? Jätänpä tämänkin avoimeksi, koska en ryhdy ruotimaan lapsuuttani sen syvällisemmin. Freud vetäköön omat johtopäätöksensä. En muista nähneeni kyseistä unta enää myöhemmällä tai aikuisiällä.

Saarioinen taas valmiiksi pöydän laittaa

Saarioinen taas valmiiksi pöydän laittaa,
perinteiset herkut hyvältä maittaa,
jouluna on aikaa olla seurassa toisten,
kun jouluruokaa on – Saarioisten!

Joulun välipäivinä huomasin yhtäkkiä laulavani kyseistä jingleä. Taisi olla niin, että rallatus nousi alitajunnasta tietoisuuteeni, kun satuin selaamaan Pirkka-lehden ruokaliitettä vuodelta 1988 (ja ei saa kysyä, miksi). Ruokaliite ei ollut jouluinen. En taatusti ole kuullut ko. mainoslaulua ainakaan vuosikymmeneen, tai todennäköisemmin kahteen. Lapsena olen tainnut nähdä ja kuulla mainoksen liian monta kertaa. Jostain se pulpahti nyt pintaan. Kaikkea se alitajunta teettää, ja ehdollistuminen. Ah, kultaista lapsuuden mainosaivopesua. En sentään rynnännyt kauppaan kahmimaan Saarioisten joululaatikoita.