Superlatiivista superia supertomaateista

Olimme ruokaostoksilla, kun vihannesosastolla äkkäsin superkirsikkatomaatteja. Hilpeästä kevennyksestä huvittuneena vinkkasin vaimollekin näistä ihmepalleroista ja pohdin, mitä seuraa, kun niitä syö. Vaimo arveli, että muuttuu Superhessuksi. Sanoin, että eihän se niin voi mennä, koska Hessu muuttuu Superhessuksi syömällä superpähkinöitä, ts. vähän tujumpia maapähkinöitä, joita kasvaa Hessun pihalla. Mikki Hiirikin sen ymmärtää, ja hyvänä päivänä Simo Sisu mutta tuskin sentään etsivä Kaasi, että se oli aivan epälooginen ehdotus. Annetaan sen verran myönnytystä, että onhan Superhessulla asunaan punainen villakerrasto.

Minulla ei edelleenkään ota kiinni, mikä on se ratkaiseva ero, joka tekee kirsikkatomaateista superkirsikkatomaatteja. Kenties sitä ei ole, koska kyseessä saattaa olla markkinointinimi eikä todellinen spesiaalilajike, tai sitten kyse on vain hieman kookkaammiksi kasvaneista kirsikkatomaateista. Eikä asialla ole edes mitään merkitystä.

Mutta sille ajatukselle voin hyvin suoda aikaa, mitä voi tapahtua, jos syö superkirsikkatomaatteja. Siitä voisi kuvitella seuraavan seuraavia seuraamuksia:

• Ei mitään, ei niin sitten yhtään mitään. Ei yhtikäs mitään, ei mitään, mitään, mitään, mitään. Ei. Mitään. Mikä sinua vaivaa?
• Elimistöni vastaanottaa hyödyllisiä vitamiineja, Antti Antioksidantteja sekä monenmoisia muita jänskiä pikku hättiäisiä, joilla varmasti on jollain aikavälillä vaikutusta yleisen terveydentilani kehittymiseen johonkin suuntaan.
• Saan superallergisen reaktion. Nassuni alkaa punoittaa, iholleni tulee näppylöitä, kurkku alkaa kihelmöidä ja turvota.
• Superkirsikkatomaatti muljahtaa superliukkaasti kurkkuuni ja tukehdun siihen.
• Saan kuin saankin supervoimia. Muutun punaiseksi pyöreäksi supertomaattimieheksi, joka tomaattipohjaiset tekoveret seisauttavilla ponnahdusvoimillaan pomppii rikoksentekijät, -uusijat ja muut rötöstelijät kanveesiin.
• Minusta tuleekin superpahis. Imen telekineettisillä voimillani kasvihuoneista, vihannestukuista ja marketeista kaikki tomaatit ja perustan tomaattitasavallan, joka perustuu luomaani uuteen tomaattiseen maailmanjärjestykseen. Alistan kaikki kansat valtani ikeeseen kasvattamaan tomaatteja ja syömään ketsuppia aamusta iltaan. Kaikkien tulee lukea ylimaallisen viisaita ajatuksiani ja oppejani, jotka olen koonnut Pieneen Tomaatinpunaiseen Kirjaan.

Jälkipolttoiset Bloody Maryt ilman sitä saatanan selleritikkua: Joitakin lyhyehköjä ajanjaksoja sitten leuhutettiin urakalla ”superfoodia”, joka tarkoittaa mm. kuivattuja goji-marjoja, jotain pähkinöitä ja muita tunnistamattomia köntsäkökkäreitä. Superfoodin kanssa kohkatessa ohjenuorana voidaan pitää, että mitä enemmän se maistuu paskalta, sitä terveellisempää se on.

Keksihurjastelua

Domino on keksi, joka lapsuudenkodissa majaili usein jääkaapin alapuolella olevassa kaapissa. Dominot saivat olla minun rähmäkäpäliltäni rauhassa, koska ne olivat tylsän makuisia. Täyte maistui, mutta tumma kaakaokeksi ei. Ei ollut pokkaa raapia täytteitä naamariin ja palauttaa pelkkiä keksiosia takaisin pakettiin. Olisi pitänyt kokeilla, niin olisi jäänyt lapsuusmuisto reaktiosta, jonka temppu olisi synnyttänyt vanhemmille.

Ehkä asia oli myös niin, että olin hieman valikoivampi makeuksien suhteen. Monelle penskalle riittää tiedoksi, että jossain paljon sokeria ja he ohjautuvat välittömästi tuotetta kohti. En koskaan ollut mikään makeisten suurmättäjä. Osasyynä käyttäytymiselle kenties oli, että meillä oli aina karkkia tarjolla yllin kyllin. Itse asiassa lähes koko yksi vaatehuoneen pitkä hylly oli omistettu artikkelille. Lienee selitys paikallaan. Äitini oli laivalla töissä, joten sieltä namusia kannettiin enemmän kuin omiin tarpeisiin. Oliko järkeä, no ei.

Koska Domino ei ole koskaan sytyttänyt intohimojani, yhtä oudolta näyttää nykyinen intoilu Oreo-keksejä kohtaan. Oreota survotaan joka rakoon ikään kuin se olisi hämmästyttäväkin keksintö. Luulin Oreota pelkäksi jenkkiläiseksi Domino-kopioksi, mutta asia onkin toisin päin, koska Oreo kehitettiin joitakin vuosikymmeniä ennen Dominoa. Käsittääkseni kombinaatio ”Oreo ja maito” on ollut Yhdysvalloissa aina Se Juttu, osa americanaa ja kulttuurista perintöä. Kollektiivinen muisto, jonka jokainen jenkkikersa jakaa lapsuudestaan. Vähän kuin uunituore lämmin pulla ja maito Suomessa, mutta jokseenkin säälittävämpää, koska kyseessä on kaupallinen tuote. Varmaan Oreo-rummutus Suomessa on markkinoinnin taidonnäyte, mutta hienosti se pieni pirulainen on ujutettu pirtelöihin, jäätelöihin, suklaalevyihin ja ties minne muualle, mitä en muista. Ikävä myöntää, mutta maistettuani Oreota oli se enemmän minun makuuni kuin Domino. Mutta en silti osta, koska en muutenkaan.

Lopuksi maistellaan vielä Marie-keksi. Marie on mysteeri. Luulisi, että jokaisella hieman vanhemman sukupolven edustajalla on muistikuva Marie-kekseistä. Se on keksi, joka jokaisessa kodissa on jossain vaiheessa asustellut määrittelemättömiä aikoja kaapissa, mutta kukaan ei tiedä, miten se sinne on tullut ja kuka niitä on syönyt. Keksi, jonka tunkee suuhunsa siinä vaiheessa, kun ei tiedä mitään muuta suuhun pantavaa. Keksi, joka oli olemassa jo silloin, kun mitään muista keksejä ei ollut. Mitäänsanomaton keksi, joka saattaa maistua miedosti vaniljalta ja makealta, mutta siitä huolimatta ei miltään. Keksi kuin teksti, jonka juuri kirjoitin kekseistä.

Kello 4.04‒4.30

Sitä aikansa katseli
kun se niskojansa nakkeli
eikä se ollut edes lintu
joka on aina ihan pähkinöinä
joka kurvissa
ja myös suorilla
ei ketään ruokita pelkillä kuorilla

Emme ole enää leirillä
ei kesällä eikä näillä eväillä
päästy pälkähästä ripiltä
ei se maistunut tripiltä
siltä pyramidin näköiseltä
elävältä jäänteeltä

Jäätiin äsken lintuun
mihin sekin meni
lensi pois
rakensi pesän
kai se oli turvaisa
koska oli vakuutettu
tarveaineet varastettu
etukäteen tarkastettu

Nimet paperiin ja kiitos
tämä oli tässä
hihasta putosi ässä
ei kaduta
rahat meni ja kivaa oli
totesi torvensoittaja
totinen tai totuuden
se ja sama
poimi omena tai marja
edestä löytyy sama karja
loppuun lypsetään
teuraaksi viedään
jätä buffet väliin
sillä pöytärivien välistä voi lukea
että pöydät saavat jaloilta tukea

Kaulittu on kovaksi
mutta taikina on pehmeää
kuorrutteet jäivät kauppaan
koppa kainaloon
kuka enää kuorrutteita kaipaa
kassan kautta
takaisin kauppaan
kunnes niska katkeaa
sitten kaikki ratkeaa

Saatiin kehä ehjäksi
niska mainittu
kaikki palkittu
kiitetty toivotettu
hyvää kotimatkaa
on aika jatkaa

Jälkimainingit lyövät ylitse: Sellaista jälkeä syntyy, kun valvoo otsikossa mainitulla aikavälillä. Käytä aika hyödyksi. No mikä ettei, mutta kenen hyödyksi?

Eksotiikkaa valaisun ehdoilla

Onko kukaan kokeillut pimeässä kakkaamista? Minä olen joitakin kertoja. Mutta suurimmaksi osaksi en omasta eksotiikan ja jännityksen ääreen hakeutumisen halusta, vaan olosuhteiden pakosta.

Valaisutekniikka on ottanut viime vuosina huimia harppauksia ja vanhat hehkulankaviritelmät on lakaistu historian lehdille, kiitos ja kumarrus Thomas Alva Edison ja adios wolframisydän. Erityiskiitokset myös Humphry Davylle, William Grovelle, Joseph Swanille sekä Heinrich Göbelille. Hehkulamppuja ei tule millään tavalla ikävä, koska ne olivat sähkösyöppöjä alkeellisen tekniikkansa vuoksi ja kärähtivät luvattoman helposti. Jälkimmäisestä saa kiittää valmistajien nokkelaa ansaintalogiikkaa, jossa hehkulanka työstetään niin ohueksi, että se katkeaa pienestäkin kuormituksen vaihtelusta, esim. hengittäessä liian raskaasti hehkulamppua kohti. Tätä ilmiötä kutsutaan hienommin ilmaisulla ”suunniteltu vanheneminen”. Valmistajat sopivat 1920-luvulla kartellista, jossa hehkulampun käyttöikä rajattiin 1000 tuntiin. Perstuntumalla sanon, ja perstuntumaan palaan myös parin kappaleen päästä, etteivät ne lähellekään tuhatta tuntia kestäneet. Varsinkin Philips ansioitui lyhyessä käyttöiässään. Pakko mainita, että Kaliforniassa Livermoren paloasemalla sijaitseva hehkulamppu on toiminut moitteetta vuodesta 1901 (!!!), kas kun hehkulanka on vähän paksumpaa materiaalia.

Led-tekniikka on kääntänyt koko valaisinbisneksen ympäri. Ledit ovat äärimmäisen energiatehokkaita eivätkä ole riippuvaisia minkään vittumaisen ohuen langan napsahtamisesta. Ja ne kestävät ja kestävät ja kestävät kuin liki legendaarinen Duracell-pupu. Sen päälle, että uskomattoman ihmeelliset valoa emittoivat diodit (led = light-emitting diode) eivät kuluta sähköä juuri ollenkaan, on valaistukseen lisätty liiketunnistimet ja aikakatkaisu. Tällaisella energiasäästömyllytyksellä päästään aika lähelle optimaalista tilaa.

Valaisuun kuluvan sähkön säästämisratkaisujen myötä on syntynyt lupsakkaita lieveilmiöitä. Yksi on liikkeestä, tai siis sen puutteesta, sammuvat valot. Olen kyhjöttänyt erinäisiä kertoja pimeässä yleisen vessan kopissa miettien, pitäisikö tästä on olla harmissaan. En ole ollut. Kakan tuuttaaminen on operaationa niin peruskauraa, että jokainen pystyy osumaan pyttyyn ja ohjautumaan paperilla pyyhittävän reikelin kohdalle, oli valoa (tunnelin päässä) tai ei. Samoin on housujen ylösvetämisen kanssa. Joskus olen pelannut huikeaa riskipeliä ja heilauttanut kopin oven auki niin, että oven heilautus on osunut liikesensoriin ja sytyttänyt valot. Liikesensorit ovat aina yleisten tilojen puolella eikä jokaisessa kopissa ole erikseen omaa tunnistinta. Sitten taas ovi kiinni ja lukkoon. Riski syntyy siitä, että joku muu sattuisi samalla oven avaamalla paukkimaan vessaan (ei samaan koppiin, idiootti).

Myös niillä, joilla eivät kaikki wolframilangat hehku ullakolla, on varmaan jo välähtänyt, että löytyyhän kaikilta omasta taskusta lääke pimeneviin wc-tiloihin. Kännykkä tietenkin, mikä muu muka. Siinä on salamavalon virkaa toimittava tehokas led-lamppu. Siitä valoa fyysiseen vaan ei henkiseen pimeyteen, jos homma uhkaa kääntyä jännäkakan puolelle.

The Living Daylights

En sen suuremmalti puutu vuoden 1987 James Bond -elokuvaan 007 vaaran vyöhykkeellä (The Living Daylights, ei järin häävi suomennos), jota tähditti kunnon Bond-tiukkis Timothy Dalton. Pikkupenskana hypetin enemmän Bondeja ja katsoinkin niitä aika tavalla ja aika moneen kertaan, mutta se oli silloin. Jos sieltä jotain kohoaa ylemmäs, niin veikeä Roger Moore ja Elä ja anna toisten kuolla (Live and Let Die). Nyttemmin uusista Bondeista on jäänyt aika vähän muistijälkiä ja velvollisuudentunteesta olen vaivoin jaksanut katsoa ne kertaalleen, jos sitäkään. Yhtään kuitenkaan soimaamatta Daniel Craigia, joka osaa (osasi?) hommansa.

Mutta jotain erityistä on jäänyt mieleen, ja se menee musiikin puolelle. Ties mistä arpajaisvoittona lapsuudenkodin levyhyllyyn ilmestyneestä hittikokoelmatuplaälppäristä (toim. huom. älppäri = LP-levy = vinyylilevy) löytyi 007 vaaran vyöhykkeellä (vieläkin surkea nimi) -leffan tunnaribiisi The Living Daylights, jonka esitti norjalainen kiiltokuvapoikabändi a-ha (paremminkin Suosikin tarrakuvapoikabändi, jos kasaria ajatellaan). Kappale tärähti pojankoltiaisen tajuntaan. Ja kun se löi läpi, niin sahasinkin sitä itselleni ominaisesti riittävästi repeatina, teletappimaisesti uudestaan ja uudestaan. Sävellys oli korvia hivelevä ja Morten Harketin falsetissa kulkeva ääni oli sekin erinomaisen toimiva.

Erityisen kiinnostavaa on myös the living daylights -idiomin merkitys. Alun perin (1700-luvulla) slangisanalla ”daylights” tarkoitettiin nimenomaisesti silmiä. Daylights-sanaa käytettiin pääasiassa uhkauksen yhteydessä, kun haluttiin sulkea toisen silmät voimankäytöllä. Seuraavalla vuosisadalla sana menetti yhteyden silmiin, kun käyttötavaksi vakiintui ilmaisu ”to beat the living daylights out of…”. Suomen kielessäkin idiomi ymmärretään ”lyödä toiselta valot sammuksiin” tai ”hakata taju kankaalle”. ”The living daylights” laajeni viittaamaan kaikkiin aisteihin ja edelleen tajuntaan, joka pitää aistit hereillä. ”Living”-lisäys on oikeastaan tarpeeton toisto ”daylights”-sanan edessä, mutta sillä on ilmeisesti pyritty vahvistamaan ilmaisun merkitystä.

Kun nyt vielä innostun hehkuttamaan a-han muita mainetekoja, niin en mainitse Take On Me:tä, koska sen tietävät kaikki, vaan nostan esiin kaksi omaa suosikkiani myöhemmästä tuotannosta. Toinen on Summer Moved On (Minor Earth Major Sky -albumi vuodelta 2000) ja toinen Forever Not Yours (Lifelines-albumi vuodelta 2002). Varoituksen sana: kaksi mainittua viisua ovat hieman haikeita.

Koska a-han tuotanto ei ole kovin tuttua lukuun ottamatta kahta edellä mainittua (ja se hiton Take On Me), kaivelin vähän tuubista, mitä pojat ovat saaneet aikaiseksi kunnioitettavan pitkällä urallaan. Morten-setä (s. 1959) on ehtinyt a-ha -vouhotuksen rinnalla ja välissä myös soolouralle, kuten niin monet bändikeulat. Sooloilun puolelta löytyi uskomaton Brother. Biisistä tehty video on suorastaan Pysäyttävä isolla P:llä ja pienillä muilla kirjaimilla. Kappaletta kuunnellessa ja katsellessa on liikutus lähellä. Harketin ääni menee luihin ja ytimiin, varsinkin kohdassa ”and here is my problem”, huh huh. On veljistä kaikissa sanan tulkinnoissaan ennenkin laulettu (mm. The Hollies: He Ain’t Heavy, He’s My Brother), mutta Harketin esitys on kerta kaikkiaan kova. Vielä erityismaininnan ansaitsee a-han antaumuksella vetäisemä cover Everly Brothersin hitistä Crying in the Rain.

Post-traumaattinen perjantailisäys: Summer Moved On -biisin ”biitsivideo” on kaikessa poseerauksessaan sekä valon, varjon ja värisävyjen kanssa leikittelyissään vaikuttava. Vangitsee katseen. A-ha osaa luoda dramatiikkaa (tai heillä on taitavat videontekijät – ja kas, videon on ohjannut ruotsalainen Adam Berg, joka sattuu olemaan Kentin laulajan Joakim Bergin veli, round and round it goes…).

Jälkipyllyilyt keski-ikäisen tapaan tarjoiltuna: Eikö niistä sulkeiden sisään sullotuista huomautuksista ja lisäyksistä tule loppua, häh!? (toim. huom. ”ei taida tulla”)

Näillä sitten eteenpäin tai taaksepäin

Jos jonkun mielestä asialle kuin asialle on olemassa helppo ratkaisu, johtuu se siitä, ettei hän ymmärrä asioita ollenkaan.

Jos siltä näyttää, se ei ole sitä.

Hiljaisimmilla on eniten salattavaa.

Viisas osaa vaieta tyhmyydestään.

Jotkut tarvitsevat alkusysäyksen, minulle riittää alkupysäys.

En ole tee-se-itse-mies, vaan jätä-tekemättä-ja-unohda-koko-juttu-mies.

Käytä joukkoliikennettä – voit tulla kännissä töistä kotiin!

Olen varma, että me kaksi näyttäisimme hyvältä yhdynnässä.

Jos tuo tuntui sinusta pahalta, voin selittää, että tein sen rakkaudesta vihaan.

”Onpa saatanan pieni pallo!”, manasi vanha isäntä juuri ennen kuin potkaisi tyhjää.

”Voi Jeesus, mitä skaa!”, huudahti suomalaisturisti kuultuaan Jamaikalla paikallista musiikkia.

Päivien päivän päätteeksi iltasatu MMT:n tapaan ohuen ohueen taikinakuoreen leivottuna:
”Olin poikien kanssa lenkillä”, kommentoi työtoverini jossain yhdentekevässä yhteydessä. Vaikka ymmärsin varsin hyvin hänen viitanneen ”pojilla” koiriinsa (mikä toki kuulostaa ääliömäiseltä), vapaalla hiihtotyylillä sivakoiva ajatuksenjuoksuni johdatti minut väkisin askartelemaan ajatuksen pariin, että hän oli kävelyttämässä kassejaan. Näin siitä huolimatta, että työtoveri on nainen.

Kivekset (kivespussit) = kassit, pojat, kivet, nyytit, karvanopat, nopat, pallit, kulkuset, kellit, sukukalleudet, säkit, kuulat, killuttimet, nugetit.

Hypetettävän olennainen jälkikuumottava juonipaljastus: juustopallero on paastojullero.

Filosofinen tuokio Johan August Sandelsin seurassa

Minä: Mitä sameat silmäni näkevätkään? Kukas tuolla baaritiskillä notkuu kuin itse Johan August Sandels! Mitä kunnioitettu sotasankari?
Sandels: No hej på er vaan, vanha kuoma. Tulin tähän tuopilliselle, kun pitkän päivän jälkeen tuppasi hieman janottamaan.
Minä: Kyllä sinun metkusi tiedetään, herkkuperse. Etpä ole koskaan tainnut juomaa tai ateriaa jättää väliin minkään syyn takia.
Sandels: Noh, ehkä niissä jutuissa on joskus ollut hieman liioittelun makua. Johan Ludvig Runeberg heitti välillä lonkalta sellaista legendaa, joten propseja voi laittaa sinnekin. Täytyy bjuudata joskus ateria, jos törmään herrasmieheen. Mutta myönnän avoimesti, että olenhan toki suuri kulinaristi. Se ei varmaan ole ihmisen suurin synti, eikä aivan kuolemansyntikään, vaikka välillä läheltä liippaa, Jumala minut armahtakoon.
Minä: Armahtakoon vaikka Teutates. Torttu oli kyllä armoton veijari kiillottamaan kilpeäsi, vaikkakin väänsi persoonastasi vähän kyseenalaisen kuvan. Kuinka monetta tuoppia muuten edetään?
Sandels: Kolmas, viides, kymmenes, kuka niitä laskee. Pääasia on tunne ja seesteinen sielu.
Minä: Horinoista päätellen kuitenkin riittävästi, runoratsu. Mitä elonpolun suurille taistelutantereille kuuluu?
Sandels: En tohdi valittaa, kun on näinkin pitkälle päässyt.
Minä: Totisesti olet pitkälle päässyt. Aika monellekin pitkälle.
Sandels: Kaiholla kyllä muistelen Suomen vuosia. Ne olivat aikaa ne, kun aina oli joku rähinä tai kalas päällä. Ei päässyt mieli tylsistymään. Saipa siinä sivussa aika monen piian ja kartanonfrouvankin helmat kyytiä, kun vähän riehakkaammalle tuulelle satuin. Kerran kulinaristin maineessa olen, niin rehevän raikkaan maalaissuomettaren makua on mahdoton karkottaa mielestään. Se on sitä perimmäistä aitoutta.
Minä: Taisit olla Suomen rakastetuin ruotsalainen, ja taidat olla sitä edelleen ainakin eräässä mielessä, vai pitäisikö sanoa kielessä.
Sandels: Onhan nimeni ollut pitkään kaikkien huulilla, mutta nöyryys pitää säilyttää vaikka kynsin hampain. Olen nähnyt monen hienon toverin kaatuvan viereltäni vain siksi, että maine ja kunnia toi mukanaan pissan på huvudet. Eikä menneisiinkään voi loputtomasti tuudittautua, sillä se on varma väylä melankoliseen mieleen. Sen olen teidän kansastanne nähnyt ja oppinut, millaista perintöä harteillanne kannatte.
Minä: Nyt alkaa tulla sellainen kutina, että minäkin tarvitsen tuopin jos toisenkin, jotta ymmärtäisin paremmin juttujasi.
Sandels: Kostuta kieltäsi, ystäväiseni, jotta sanat soljuvat suustasi vuolaammin. Voisimme keskustella vaikka sotastrategioista ja taistelutaktiikoista. Muistuivatpa mieleeni ajat, kun Suomessa ollessani perehdyin Sunzin oppeihin, vai oliko hän Sun Tzu, tai joku mestari Sun. Ota selvää noista ulkomaan elävistä. Kuitenkin gubbe kirjoitti kerrassaan mainio opuksen. Tiesitkö, että Napoleon Bonapartekin luki hyvin tarkkaan teosta, mutta eipä se suuruudenhullu tappi ainoa lukutaitoinen ollut. Pääsin kerran sotimaan hänen armeijaansa vastaan, taisi olla Leipzigissa 1813.
Minä: Taidan tarvita tosi paljon lisää…
Sokrates: Mitkäs pidot täällä on meneillään? Nyt ruukkukaupalla viiniä pöytään, kun on tuttuja naamoja, joita herjata! Vieraitakin voin herjata, kunhan ensin asetutte kauniisti jonoon.
Minä: Ei jumalauta, Sokru pelmahti ovesta ja vauhti päällä tuttuun tapaan!
Sandels: Maksapoloiseni päästi vaikerruksen.
Sokrates: Verae amicitiae sempiternae sunt, ruotsalainen käkkäräpää.
Sandels: Aina sinä haluat viimeisen sanan, mutta voin suoda sen sinulle, jalomielinen kun olen.
Minä: Ja päissään.

Keisari Sahdin uudehkot vaatteet

Keskivanha ja keskinkertainen sahtiparta pääsi taas olennaisen äärelle, kun emeritus sahtiparta senior muisti ainoaa poikaansa tuomalla tuliaisina Tuuloksesta sitä ihteään, sametinruskeaa taikajuomaa tuotettuna Lammin viljavilta mailta, raikkaana kuin päijäthämäläisen vuoristopuron vesi. Johan alkoi suu napsua tuttua tarinaa.

Muutoksen tuulet olivat puhaltaneet. Totta puhuen taisivat puhaltaa jo pari vuotta sitten, mutta mitäs pienistä, tykkään sienistä. Autenttisuuden ja perinteisyyden tuntua tuonut turvallinen kanisterisäilytysratkaisu oli vaihtunut sahtipussukkaan. Korkkia ei enää narautella auki maltaan taivaallisen aromin nuuskimiseen, koska pussin kyljessä on hanapainike, jolloin sahtiaromeita pääsee hajustelemaan vasta mukissa. Varmaan säilyvyyden kannalta parempi ratkaisu, oletan. Nykyaikainen pussitusmenetelmä on haihduttanut nettosisällöstä 0,2 litraa eli vajaan lasillisen kirjaimellisesti arvokasta nestettä. Kanisterissa oli 3 litraa, muovipussissa 2,8 litraa. Hinta ei tietenkään laskenut. Tunnen itseni raa’asti ryöstetyksi, vaikka en maksanutkaan sahtibagista latin latia.

Tässä maassa kaupalliseen jakeluun suunnattua kunnon sahtia on heikosti tarjolla, joten on pidettävä suuta soukemmalla. Myyköön sahtinsa vaikka ääsmarketin muovikassissa, kunhan aitoa tavaraa saa. Iloitkaamme jalosta juomasta ja unohtakaamme toissijaiset kurnutukset. Propsit, pointsit ja respektin iso kumarrus Lammin Sahdille, joka pitää kunniakkaasti kiinni perinteistä ja korkeasta laadusta. Saisivat maksaa jotain noinkin positiivisesta virkkeestä. Tai lähettää sahtia.

Joka katajaan kapsahtaa, löytää mausteen sahtiin.

Juttu luistaa, vaikka sukset tervattiin

Vai tarttuiko terva sittenkin juttuihin, ja sukset jäivät lipsumaan?

Parempi reikä sukissa kuin kasseissa, pohti entinen mies, kun lapsenteko ei luonnistunut.

”Mitäs roolia täällä vedetään?”, mölisi Gambina-Kaarlo ystävilleen. ”Ihan vaan petroolia”, vastasi juopporevohka yhdestä suusta.

”Miun sauvastain puhkes kumi”, hihitteli Vähä-Veikko lapsena opettajalle, kun hän kouluun hiihtäessään myöhästyi aina. Lauseen merkitys avautui parikymppiselle Veikolle uudella karulla tavalla, kun tyttöystävä ilmoitti olevansa raskaana.

Järkyttävä tragedia autohuollossa: rengas jäi puristuksiin auton alle.

Ruskean Reiän Ritarikunta valitsi nimikkovihanneksekseen suppopaprikan.

Minussa ei ole sitä ongelmaa, etten uskaltaisi katsoa silmiin sitä haavekuvaa itsestäni, joka toivoo olevansa henkilö, joka olin aikoinaan, kun kuvittelin olevani sellainen, mikä nyt olen ilman pelkoa siitä, että kuulostaisin Toni Wirtaselta.

Kaikki palaa, kunhan ne alkuun saa syttymään.

Miksi kunkin asian täytyy mennä niin kuin se menee?

Joskus voi olla vaikea valita, ottaako mieluummin onkeen vai pataan.

Välillä kannattaa punnita elämäänsä toisesta näkökulmasta, vaikkapa ojan pohjalta käsin.

Jos et tiedä, mistä narusta vetää, niin älä ainakaan siitä, joka on oman kaulasi ympärillä.

Kaiken kaikkiaan voihan se olla noinkin, mutta jos minulta kysytään, niin en vastaa.

Lopuksi muista vähintään tämä dementoitumisesi jokaisessa vaiheessa: kiveysten puhdistusharja ei ole kivesten puhdistusharja.

Sä, sä, sä, sä, sä ja sä myös

Nyt heti alkuun heitän henkisen (henkeni?) pyyhkeen kehään, sillä tässä aiheessa tuskin on mitään omaperäistä, mutta haluan kuitenkin ilmaista asiasta 0,00001 grammaa painavan sanani, joten käyn hakemassa pyyhkeen pois kehästä. Toivottavasti se on vielä puhdas. Kieltämättä aihe on minussa lähellä sitä paikkaa, missä normaaleilla ihmisillä sijaitsee sydän. Olen näinä vaikeina aikoina katsonut velvollisuudekseni ryhtyä kielenhuollon valkoiseksi ritariksi, joka hohtavalla oikeakielisyyden miekallaan lyö armotta maahan ne, jotka julkeavat raiskata sanoillaan kaunista kieltämme. Enkä ole edes äidin- tai suomen kielen opettaja.

En mahda mitään, että silmiäni ja korviani raastavat kaikki räikeät paskakielisyyden ilmenemistavat, joita iskeytyy tapahtumahorisonttiin tuon tuostakin. ”Yhdyssanat erikseen” -virus näyttää jo tarttuneen suureen osaan väestöstämme. Samoin vaikka kuinka yritän, niin pöljältä se kuulostaa, kun ”kuussa alkaa tuulemaan”. Siitä huolimatta, että se on virallisesti hyväksyttävä ilmaisu. Alkaa tuulla, saatana!

Erään suomalaisen F1-maailmanmestarin 90-luvulla ahkerasti käyttämä ja laajemmalle kansanosalle tunnetuksi tekemä sä-passiivi (silloin joskus myös Mika Häkkinen -passiiviksi nimitetty) on kammottava esimerkki ilmaisukykymme rapautumisesta. Eräs työtoverini pystyy sanomaan lähes kaiken mahdollisen sä-passiivin kautta. Kun hän pääsee vauhtiin, niin ”sä tiedät”, ”sit sä meet”, ”sä et voi”, ”sä vaan oot siinä”, ”sä haluut olla rauhassa”, joopa joo. Paitsi että tämäntyyppinen puheenparsi saa henkilön kuulostamaan hieman tyhmältä, kehkeytyy toinenkin ongelma. Vaikka hän kertookin omista kokemuksistaan, hän onnistuu sä-passiiivin avulla muuntamaan käsityksensä yleistyksiksi ja suoranaisiksi ohjeiksi muille. Monet ihmiset kääntävät mielellään yksilökokemuksensa yleismaailmallisiksi normeiksi, ”niin maailmaa vaan makaa”, vaikka näkemykset olisivat muiden mielestä kuinka Per Saukon peräkammarista peräisin. Tällaisen tulkinnan seurauksena sä-passiivipommittaja vasta tyhmältä vaikuttaakin. Lisämainintana esimerkkihenkilö höystää juttunsa runsaalla ”tieks”-välimerkin käytöllä. Se voi myös olla lauseisiin tarkoituksella ujutettu filosofinen kysymys, sillä emmehän me viime kädessä tiedä, mutta epäilen vahvasti. Toisaalta eksessiivisellä sä-passiivin käytöllä voi vetää maton alta kaikelta järkevältäkin sisällöltä. Mutta eipä kuulija useimmiten muuta voi kuin sätkiä tahdikkuuden kahleissa ja odotella saapuvaa korvahalvausta.

Syytä on myös allekirjoittaneessa, koska jyrkän fundamentalistinen suhtautumiseni aiheeseen näkyy selvästi asenteessani näitä onnettomia tolvanoita kohtaan. Riittää, että sähköpostiviestissä on pari yhdyssanavirhettä, niin homma on sillä taputeltu. Yhtä lailla sekin tekee joka kerta vaikutuksen, kun joku pystyy viestimään virheettömillä lauseilla. Mutta katson, ettei minun tarvitse tinkiä tässä asiassa. Itsensä oikeuttaminen olemattomin perustein on omantunnon valkopesua parhaimmillaan. Joku toinen saa vuorostaan tuomita minut älykääpiöksi tai sivistymättömäksi moukaksi jonkin muun vinkeän persoonallisuuden piirteeni ansiosta.

Enemmän kuin silmä havaitsee eli postimus primus scriptumus: Näen tämän vahvana comebackina, eiks jeh?

Tasalaatua

Hyvää yritetähän, mutta priimaa pakkaa tulemahan. Sanonta lienee tuttu, mutta sillä ohjenuoralla ei täällä ole tapana operoida. Selailen silloin tällöin läpi jo julkaisemiani tekstejä, tai ainakin otsikkoja, muistini virkistämiseksi ja opiksi ottaakseni. Julkaistut julkilausumat ovat siitä ainutlaatuisessa asemassa, että ne ovat murtautuneet läpi kaikkien henkisten barrikadien, ja jonkin oikosulun, blackoutin tai muun mielen virityshäiriön seuraamuksena oikean käden etusormi on klikannut virtuaalista ”julkaise”-nappia. Kylläpä hyvinkin olen oikeakätinen. Se kertoo mm. siitä, että eliniän odotteeni tulee olemaan sen mittainen kuin se tulee olemaan, jollen lähde ennen aikojani. Toisaalta en voi mitenkään lähteä ennen aikojani, koska kun lähden, on minun aikani lähteä esim. jääkaapille siinä toivossa, etten ole jo aiemmin juonut sieltä kaikkia kylmiä oluita. Mainitsin ”kylmän” erikseen, koska halusin kehuskella omistavani toimivan jääkaapin. Seuraa tuotesijoittelua: jääkaappi on AEG-merkkinen. Tai Siemens. Ei kuitenkaan Electrolux.

Jälkeenpäin tarkasteltuna jotkut pulinoista tuntuvat luiskahtaneen turhan helposti julkaisukynnyksen yli. Varsinkin blogin elinkaaren alkutaipaleella olen havainnut ilmiötä enemmän. Olisihan minulla kaikki valta tuomita Tuonelan niittokoneen tavoin kaikki omaan silmään sattuvat akanat roskakorin ikuiseen pimeyteen, mutta moinen itsesensuuri ei tunnu luontevalta. Mikä on tehty, on tehty, vaikka ryteikkö rytisee. Varsinkin raapustukset, joissa tulee tunne itsensä tosissaan ottamisesta, ovat jossain määrin kiusallisia esityksiä. En luettele niitä, vaikka nopealla silmäyksellä havaitsee helposti pari kourallista. Suurimman osan rasittavimmista jutuista olen kuitenkin onnistunut poistamaan jo hyvissä ajoin ennen housuun laskemista. Siitä kertoo ”keskeneräisten” kansio, jossa makaa toistasataa tynkää tai aihiota, jotka olen tajunnut jättää pysyvään käymistilaan.

Vastapainoksi annan myös tunnustusta itselleni. Loputtomiin en jaksa omaa heijariani taputella, koska se ei sovi luonteeseeni (vai sopiiko?), mutta toki tyytyväinen johonkin täytyy olla. Varsinkin ne, joissa tajunnanvirta on karannut villiin laukkaan, päätyvät usein tyydyttävään lopputulokseen. Pitkällinen veivaaminen ja hiominen vie terän kirjoituksesta. Tukehdutan tekstini välillä (lue: jatkuvasti) kikkailevan mutkikkaisiin lauserakenteisiin, luetteloihin, tarpeettomiin toistoihin, väkinäiseen vitsailuun, adjektiiveihin ja muihin täytesanoihin (taas lisää pituutta), mutta enpä mikään Stephen King olekaan. Viime aikoihin asti luulin niin, mutta ymmärsin vastikään totuuden vilkaistuani pankkitilini saldoa. Ajokortista en vielä ymmärtänyt.

Mieleen hiipii ja mieltä riipii joskus kauhea ajatus kliseisyydestä. Tuota kammotusta haluaisin karttaa kuin kesäkeittoa tillilihalla höystettynä. Kun kirjoittaa, huomaa välillä, että tässä on nyt jotain tuttua, muttei muista mitä tai mistä se on. Sitten se iskee. Tajuaa, että nämä tarinat on sataan kertaan kerrottu ja samat polut tuhannesti tallottu. Niin se onkin. Kaikki tekstit on jo kirjoitettu ja kaikki laulut laulettu. Juju on siinä, että kaikki eivät ole lukeneet kaikkea. Tämä tieto lievittää rimakauhun tunnetta usein riittävästi. Kannattaa luottaa lujasti siihen, että kansan kirjasivistys on kuviteltua selvästi alhaisempi. Huonot kirjoittajat kopioivat, ja hyvät varastavat yhdistellen taitavasti sieltä täältä omaksuttuja aineksia. Kopioin ohjeen jostain.

Tasalaatu ei toteudu, pyrki sitten tasaisesti huonoon taikka hyvään. Eikä tarvitsekaan toteutua. Kaikessa tulee ylä- ja alamäkiä, päättymätön aaltoliike toteutuu kaikissa yhteyksissä ja ympäristöissä. Kaikki virtaa, puoli kiloa päivässä, Hubba Bubba. Oikeatkin kirjailijat julkaisevat huonoja teoksia, jotkut jopa koko ajan, mutta nyt ei tölvitä ketään nimeltä. Koska kyse ei ole liukuhihnateollisuuden tuotoksesta, lopputuote voi olla vähän sitä sun tätä. Käsityötä, kuten masturbointi, mutta ei samalla varmuudella hedelmällistä lopputulemaa.

Jälkisanoja kuusi kappaletta: Olisiko tämä kirjoitus pitänyt jättää julkaisematta?

Kemmi

Minulla oli ilo tutustua jo useampia vuosia sitten käyttökelpoiseen termiin ”kemmi”. Urbaani sanakirja tunnistaa myös kyseisen sanan, mutta aivan eri merkityksissä kuin missä minä opin tuntemaan sen. ”Kemmi”-luonnehdinta tuli julki, kun tuttavaperheen äiti kuvaili aikoinaan rivitaloyhtiön seinänaapuriensa elämäntapaa. Seinänaapurien toiminnassa oli havaittu seuraavia piirteitä: Sekä isä että äiti työttöminä, isä tykkäsi rassata ja tuunata autoa, useampia lapsia perheessä, lapsille huudettiin ja kiroiltiin varsin avoimesti (kuului seinän läpi), sekä isän että äidin oluen kulutus oli normaalia korkeampi.

On turhankin selvää, että kemmi on läheistä sukua myös Atlantin takana tunnetulle ”white thrash” -ilmiölle. Valkoiseksi roskaväeksi kutsuttu kansanosa tunnetaan myös ”traileriväkenä” (asuu paljon asuntovaunuyhteisöissä Yhdysvalloissa) ja ”punaniskoina”. Maantieteellisesti kyseinen kansanosa sijoittuu eritoten Yhdysvaltojen eteläisiin osavaltioihin (”syvä etelä”). Myös avoin rasismi liitetään usein ko. populaan (KKK:n jäsenistöä).

Kemmeihin ei liitetä niin karkeita ominaisuuksia kuin Atlantin takaisiin roskaväkikollegoihin. Kemmien ominaispiirteet ovat kuitenkin niin selvät, että he ovat helposti erotettavissa muusta massasta. Kemmien ja heidän jälkikasvunsa (pikkukemmit) käytöstavat ovat kehnoja, he ovat kovaäänisiä ja tahdittomia, yleissivistyksen taso on heikko, tietämys (ja kiinnostus) päivänpolttavista yhteiskunnallisista asioista sekä muista tapetilla olevista uutisista on olematon, puhuvat mielellään juomisesta, työstään, televisio-ohjelmista sekä autoista ja muista laitteista, katsovat paljon televisiota ja eritoten kotimaisia ”reality”-ohjelmia (Huutokauppakeisari, Viidakon tähtöset, Temptation Island Suomi, kaikki Jethro Rostedtin ohjelmat), käsitys lomanviettopaikasta on Tuurin kyläkauppa, kaikenlaisten pilipalijulkkistyrkkyjen toilailut kiinnostavat ja aihetta ammennetaan esim. Seiskan sivuilta ja iltapäivälehtien appseista. Kemmit ovat tiivis yhteisö, joka esim. juhlissa löytää välittömästi saman aaltopituuden, jolloin he kerääntyvät yhteen kemmimassaksi puhumaan kemmeille yhteisistä asioista ja muut vähemmän kemmiytyneet jäävät auttamattomasti ulkopuolelle.

Ihmisten kategoriointi kemmeiksi on siinä mielessä hieman kaksiteräinen haulikko, että kiikarit voi kääntää ympäri ja miettiä, mitä tällainen luokittelu kertoo itse luokittelijasta. Äkkiä syntyy mielikuva muita pitkin nenänvartta katsovasta elitististä, joka tarkkailee nyrpeän tuomitsevasti tavallista rahvasta ja heidän huvejaan. Mutta ei allekirjoittanut itseään jalustalle ajatellut nostaa. Saatanpa hyvinkin olla vähintään semikemmi (ainakin jonkun mielestä), kun pohdiskelee omia käytöstapoja. Mutta on myös paljon tekijöitä, jotka erottavat minut totaalikemmistä. Se itsetutkiskelusta, -kritiikistä ynnä muista vajavaisten yksilöiden harrastuksista.

Jälkiperiskopointi sekä -kaleidoskopointi: Jos katsoo kiikareilla perinteiseen tyyliin ja kääntää ne sitten ympäri, ei edelleenkään näe omaan sieluunsa, vaan jonnekin aivan muualle.

Sahtimaiden sankaritarina

Jo kuulin päijäthämäläisen verenperinnön kutsuvan minua sakkaisen sameisten sahtisammioiden äärelle. Vastustamaton imelän maltainen tuoksu, joka kutsuu voimakkaalla persoonallaan nauttimaan niistä antimista, jotka kumpuavat ylhäisten honkien latvoista aina sammalten peittämiin mättäisiin.

Paljon olen nähnyt sahdin ympärillä tapahtuvan. Olen nähnyt aikuisten miesten kaatuilevan pensaisiin ja paskovan housuihinsa. Olen nähnyt naisten oksentelevan maat mannut. Olen nähnyt sahdilla kyllästetyn lavatanssireissun päätyvän painiotteluun kesäöisellä soratiellä. Olen nähnyt, mihin sahti parhaimmillaan ja pahimmillaan kykenee. Olen nähnyt sahtia rakastettavan ja vihattavan. Olen nähnyt sahtia otettavan ensimmäistä ja viimeistä kertaa, sillä taitamattomille jalo juoma tekee tuhojaan. Korkeintaan nenätippua sellaisille sietäisi antaa. Olen nähnyt rakkaan isoäitini tuovan lapsenlapselleen mukissa ruskeaa kultaa, koska niin perintö siirtyy eteenpäin.

Verisiteet ovat katkenneet esi-isien maihin. Ne repäistiin tylysti poikki heinäkuussa 2016. Kouraan jää sahti, jota nuoremmat sukupolvet osaavat jos osaavat juoda, mutta panemisen lahja on kadonnut sahtikuurnan mukana historian iltahämärään. ”Yö kerran unhoa annoit”, kuten sukuseutujeni Sysmän suuri poika Olavi Virta aikoinaan tulkitsi. Olallekin unhoa antoi yötä paremmin alkoholi, joka vei kuninkaan ojan kautta mullan alle. Loppukaneetti silläkin uhalla, että joku oivaltaa aasinsillan kapeuden, näkymättömyyden ja jopa olemattomuuden.

Vaikkei läpi näekään, voi nähdä ihmeen paljon.

Ilmaisia palloja

Nyt tuli harhautettua. Eivät ne ilmaisia ole, vaan heliumisia. Niiden hinnoissakaan ei ole enää ilmaa, ainakaan kovin paljon. Okei, no on niissä silti. On ollut jännää seurata vappupallojen evoluutiota ja samalla vanhemmuuteen asti ehtineenä myhäillä, kuinka pitkän sentin voi nykyään säästää noiden turhakkeiden hankintakustannuksissa, kiitokset kauppaketjujen hankintaportaille.

Pirpanaisena torttuhousuna sitä ei vielä ymmärtänyt, millainen rosvojen markkinat vappupallobisnes oli. Oli vain vappupallokauppiaita, jotka myivät niitä torilla hunajaiseen hintaan. Ilmankos kauppiaita oli vapputorilla pilvin pimein. Mutta sitten iskivät kauppaketjut ja taisivat romuttaa ahneiden possujen liiketoimet. Nyt joka kauppa myy foliopalloja, ja pikku piltti saa itsensä kokoisen jättipallon viidellä eurolla. Kaikille tulee hyvä mieli, lapselle ja vanhempien kukkarolle.

Kävelevä vappupallo oli viime vapun kuumin tuote. Neronleimauksen idea on teipata heliumpalloon sellaiset painot (pahvinpalat), ettei se kohoa kattoon, vaan näyttää liukuvan lattiaa pitkin. Sitten palloja voi myydä kävelevinä (?) kissoina, koirina, hevosina, ankkoina, delfiineinä, mustekaloina, makkaraperunoina, jne. (takaisin biologian tunnille). Ja kas näin hokkuspokkus, vappupallon hinta kohosi ruhtinaalliseen 15 euroon. Meillekin tällainen leijuvan liukuvainen kävelevä ihme rantautui, mutta jonkin huijauskoodin avulla saimme sen edullisemmin. Mutta kyllä taas paatuneen miehen vielä paatuneempi lompakko koki kalmaisia kauhun hetkiä.

Vappupallo on meillä perinne ja jokseenkin älyvapaa sellainen. Joka vappu lapsille ostetaan foliopallot, joilla he eivät tee mitään. Kaikkien näiden vuosien aikana niistä on saatu jotain leikkiä aikaiseksi pari hassua kertaa. Palleroiset leijuvat aikansa aaveina pitkin taloa ja elävät omaa elämäänsä autonomisina yksikköinä, kunnes niistä on haihtunut heliumit pihalle siinä määrin, että ne löytyvät jostain nurkasta ruttuisina myttyinä. Sitten ne voi vaivihkaa runtata roskikseen eikä kukaan kysele koskaan niiden perään. Mutta tämäkin leikki loppuu aikanaan, jollen sitten ala ostaa itselleni vappupalloa, mutta se edellyttää sulakkeiden kärähtämistä ullakolla. Niiden viimeistenkin.

”Mikäs vitun mikkihiiri sinä luulet olevasi?”
”Olen palttiarallaa seitsemän euron Mikki Hiiri, hauska tutustua.”
”No tuohon hintaan on todellakin hauska tutustua. Se on sitten käsipäivää, pöpökammoinen nappihousu.”

Kädestä vedetyt kortit

Taisi olla itse V. A. Koskenkorva (Valtion Alkon Koskenkorva), joka tokaisi aikoinaan tyhjentävän itsestään selvästi pirtin pöydän ääressä, että ”niillä korteilla pelataan, jotka on käteen jaettu”. Lausahduksen sipulimaisen kerroksinen monitulkintaisuus on sellainen loputon analyysin aarrearkku, ettei tämän blogin pituus riitä mitenkään sen itseään tyydyttävään läpikäymiseen. Keskitytään siis mieluummin kortteihin, vaikka monet mieltäisivätkin, että käteen on jaettu kunnon korttien sijaan pelkkiä hanuja. V. A. Koskenkorva ei tiettävästi ollut sukua V. A. Koskenniemelle (Veikko Antero Koskenniemi).

Kortit ovat olleet tunnetusti kohtalon symboleita. Tapio Rautavaara -vainaa lauloi korttipakasta ja Ahti Lampi luikautti ylenpalttisen kurjuuden ylistyksen Elämän valttikortit (Oli elämän valttikortit mulla kerran kourassain…), jossa voi kohtuuhelposti arvata, miten korteille kävi. Suomalaisen melankolian käsikirjoituksessa lukee, että kortit ovat pysyvästi hukassa tai ne ovat vähintäänkin väärät kortit. Jo tovin vainautunut Lemmy Kilmister lauloi taas pataässästä (The Ace of Spades), mutta siitä ei ole käryä, miksi hän lauloi siitä.

Nuorna poikana lätkittiin korttia mammani kanssa oikein urakalla. Suosikit olivat huutopussi ja ristiseiska. Mamma oli kova korttihai ja sen sai huomata usein pelissä. Sanontoja löytyi joka maalle, ”ruudut on suuret sano lasimestar”, ”ristillistä ol Tiina-vainaan elämä”, ”pata putos muttei halennu” ja ”hertuuti pyhä isä lapsia”. Mamma ajoi meidät pojat huutopussissa moneen kertaan Porvooseen, jolloin pistetilille sai piirtää silakan tai sen ruodon kuvan (joutui Porvoon silakkamarkkinoille?), ts. pisteet menivät nollille.

Nykyäänkin kortit ovat paljon esillä. Varsinkin natsikorttia on vedetty ahkerasti esiin, kun pyritään leimaamaan toinen syystä tai syyttä suvaitsemattomaksi (lue: rasistiksi). Vastavetona voi tempaista suvakkikortin, jossa toista osapuolta saa syyttää naiivin sokeasta kaiken hyväksyvästä suvaitsevaisuudesta. Tätä kautta päästään kivasti loputtomaan köydenvetoasetelmaan kaikenkarvaisille ja -karvattomille ajattelun monitahokkaille suunnatuilla keskustelupalstoilla. Olen kahlannut korttipakan 52 korttia moneen kertaan läpi, mutten ole tähän päivään mennessä löytänyt kumpaakaan mainituista korteista. Ehkä tärppää Uno-korteista tai Musta Pekka -korteista (hullunkuriset perheet)? Juuri saamani tiedon mukaan nykyisin puhutaankin Pekka-korteista. Onko Pekka vaihtanut väriä? Pekka teki michaeljacksonit? Epäilykset vahvistuvat, että edellä mainitut hukatut kortit löytyisivät Pekan lajitovereista. Olen joskus miehenalkuna tempaissut hullunkuriset perseet, mutta niissä kinkereissä en ole Pekkaa nähnyt, vaikkei kukaan muukaan ollut Pekkaa pahempi.

Korttipelit olivat ihan mukavaa viihdettä. Samasta pakasta pystyy ammentamaan rajattomasti erilaisia pelejä ja temppuja. Miten nerokas keksintö. Länsimaiset pelikortit tunnistaa aina helposti, koska ne ovat lähes poikkeuksetta samankokoisia ja -muotoisia ja tunnusmerkit ovat selvästi havaittavissa. Olihan toki myös oudon soikeat Turun Linna -pelikortit, kuinkas muuten tunnistaisi turkulaisiksi. Pappani jaksoi takoa perinteistä pasianssia mökin pöydän ääressä satoja ja taas satoja tunteja. Kortit haisivat aina törkeän pahalle. Mamma pesi niitä silloin tällöin puhtaammiksi ja vähemmän haiseviksi. Canasta on myös kiehtova peli, jonka serkkuni opetti minulle joskus kymmenvuotiaana. Jossain vaiheessa taisin hävinneeni joitakin kymppejä kaveripiirin Texas Hold ’em turnauksissa. Oli se silti ihan hupia. On sääli, ettei tule enää tartuttua korttipakkaan, kun on älypuhelin. Hei reliikki, lataa korttipeliappsi äläkä vingu kuin Pingu.

Itkettävät jälkisipulit: Joku jossain leffassa tai jossain heitti joskus hienosti toisesta henkilöstä luonnehdinnan, joka meni jotakuinkin ehkä näin: ”Olet kuin sipuli, jonka kuorikerros on paskaa, ja vaikka kuinka kuorisi, niin alta löytyy loputtomiin lisää samaa paskaa.”

Tärkeä jälkikäteinen lisäys, muttei sipulista: nippuside on myös nerokas keksintö.

Varför återvänder Romeo ensam?

Jäinen tuuli kantaa yli veden kaiun kuolleiden maailmasta
Terveiset mustasukkaiselta ivalliselta mereltä
Ja talvi kuluttaa laiturin vajaa, repii juhlitun heinäkuun lyhtyjä
Irti puusta ja kivestä tehdystä maailmanpyörän luurangosta

(Haluan sinut, olet minun, olet vain minun)
(Haluan sinut, olen sinun, olen vain sinun)
Kaupungissa vallitsee ikuinen matalasesonki
Ja ravintolat pysyvät tyhjillään vuoden ympäri

Ja baareissa hylyt takertuvat kiinni
Suremme menetettyä lastia
Ja lumi auttaa sirpaleita maalle
Mustat oksat varjostavat valkoisen talon
En ole ollut täällä sen jälkeen kun kaikki oli sinun
Lumeen ja hiekkaan peittynyt ”myytävänä”-kyltti

Ja verannalla tuulikello laulaa lauluasi
Ja tyhjät ikkunat hakkaavat nyt pitkin yötä
Ja vanhat muistot ovat kuin pyryttäviä hiutaleita
Raudan, myrkyn ja lyijyn peittämää taivasta vasten

Kuin Romeo farkuissa parvekkeellasi
Olen vielä kerran varjo verkko-oveasi vasten
Ja mekkosi on kuin riepuja käsissäni
Enkä jätä edes jalanjälkiä hiekkaan

Mistä Romeo palaa? Mitä Julialle on tapahtunut? Onko Julia jättänyt Romeon ja jäänyt maailmalle? Palaako Romeo nyt takaisin kotikaupunkiinsa lähdettyään sieltä aikanaan Julian kanssa ja toteaa sen kurjistuneen? Oliko autioitunut talo Julian vai asuiko Romeokin siellä? Kokeeko Romeo itsensä vieraantuneeksi ja näkymättömäksi, koska hän ei jätä edes jälkiä hiekkaan? Viitataanko Romeoon ja Juliaan siksi, että nuoruudessa rakastuminen koetaan elämää suuremmaksi ja kaiken kannattavaksi, kunnes törmätään todellisuuteen? Aistiiko tekstistä Romeon pettymyksen ja katkeruuden? Diipa daapa dippa daa.

En efterrätt: Kappaleen outro on, käytetään nyt sanaa aiheellisesti, suorastaan eeppinen. Sen olisi suonut jatkuvan pidempään.

Oj, vilken positiv överraskning, en efterrätt till: Lauri Kemppainen esitti kiehtovan kysymyksen edesmenneen NRGM-verkkojulkaisun (Nuorgam) artikkelissa 13.9.2013: Onko kukaan koskaan onnistunut panemaan Kentin soidessa taustalla? Kemppaisen mielestä pelkkä ajatuskin tuntui mahdottomalta. Rohkenen olla eri mieltä asiasta. Minusta Kentin kyky luoda musiikillaan epätodellinen ja hypnoottinen tunnelma toimisi mitä mainioimmin rakastelun taustalla. Tilanteen voi kuvitella hämyiseen tunkkaiseen makuuhuoneeseen, jossa verhojen läpi siivilöityvät heikot auringonsäteet loisivat tilaan kelmeän värimaailman (kuin Isola-levyn kansi). Kentin kitarat mouruaisivat ja Jocke Bergin laiska ääni valuisi ämyreistä pienellä mutta kuuluvalla volyymilla. Tässä yhtälössä on olennaista, ettei tajua sanoista mitään. Ymmärrän toki niitäkin ihmisyksilöitä, joilla ei millään ota eteen Kentin soidessa. Och en liten juttu ännu: Jos haluaa lukea jonkin toisenkin artikkelin Kentistä, on Juha Itkosen Image-lehdessä 14.3.2016 julkaisema Kent-muistelo ihan käypää tavaraa.

Pään päästömittaus

Perjantaipäivän kevytmielinen ja -kenkäinen rattopoika tarjoaa taas täyslaidallisen sitä itseään, siis itseään.

Miesten hiusharja on homoilua. Se on joko kampa tai viisipiikkinen, mieluiten ei mitään.

Ihmisen elämässä pahin kiusaus saattaa olla valmistettu kinkusta, tai Janssonista.

Elämä on sitä mitä perseestä sattuu milloinkin tulemaan.

Kipu on kaikissa muodoissaan kiva kaveri, koska siitä tietää olevansa vielä elossa.

Hanki nyt elämä! Täydellinen masennuspaketti kaupan päälle!

Elä vaarallisesti: mennessäsi istunnolle jätä vessan ovi auki.

Toosasta proosaa, osa 69:
”Vittu”, sanoin hänelle, mutta sitten en enää keksinytkään muuta järkevää sanottavaa.

Ihmiselle tuhoisinta ovat aivot, jotka tiedostavat liikaa.

On ok olla peto, koska paljon vaarallisempaa on kyky olla petollinen.

Olen täydellinen egoisti. Kutsun itseäni nimellä.

Nihilismi on niin kivalta kuulostava sana, että on melkein sääli torjua se täysin.

Tyhmyys ei tule yksin. Se tuo kaikki idioottikaverinsa mukanaan ja alkaa tiivistyminen.

Muista ainakin tämä kirkkaimpana hetkenä, kun keskipäivän demoni hiipii pitkin selkäpiitäsi: minuun voit luottaa kuin jäävuoreen päiväntasaajalla.

Kent är död, länge leve Kent

Joskus 90-luvun lopulla seisoin tavaratalon cd-alelaarin edessä ja punnitsin tiukasti ja hartaudella vaikeaa valintaa: ostaako Kentin Isola-albumi (1997) ruotsin- vai englanninkielisenä versiona.  Toisaalta englanti houkutti siinä mielessä, että sanoista olisi tajunnut paremmin tai ylipäänsä jotain, mutta toisaalta musiikin nauttijan fundamentalismiaatteen mukaisesti valinnan pitäisi olla alkuperäiskieli. Päädyin ostamaan svenska talande platan.

Eihän siitä kauheasti käteen jäänyt. Om du var här oli ok hitti, mutta muuten levy ei oikein auennut. Liekö ongelmana ollut kielimuuri vai se, että soundimaailma soveltui parhaiten aamuyön pikkutunneille pimeässä huoneessa tapahtuvaan yksinäiseen humalaiseen itsetutkiskeluun. Isola jäi yhteen tai kahteen kuuntelukertaan.

Seuraavan kerran Kent tulikin vähän kovemmalla ryminällä porstuasta sisään. Ensin ilmestyi Vapen & ammunition -levy (2002), joka iski rajusti, ja sen perään Du & jag döden (2005), joka iski vielä rajummin. Molemmat albumit olivat pullollaan hittejä, kuten Vapen & ammunitionin Dom andra, Kärleken väntar, Pärlor ja FF sekä Du & jag dödenin Max 500, Palace & Main, Den döda vinkeln, 400 slag ja Romeo återvänder ensam. Kaikkein kovimmin kolisi Palace & Main -biisi, jonka kitaravallit särisevät orgastisiin sfääreihin. Tuota kappaletta jaksoinkin toistaa yhdellä kertaa jopa toistakymmentä kertaa putkeen. Lisäksi opettelin sanat ulkoa ja mitä ne merkitsivät. On meinaan sellaista omistautumista, nääs.

Samoihin aikoihin satuin työskentelemään samassa paikassa sellaisen kaverin kanssa, joka oli varsinainen Kent-entusiasti. Hän omisti kaikki Kent-levyt. Sain levyjä lainaksi, joista kyhäsin itselleni kokoelman, joka pääasiassa koostui The hjärta & smärta EP:stä, johon tykästyin, sekä B-sidor 95–00 -levyn biiseistä. Aikani fiilistelin, kunnes Kent vaipui unholaan.

Kent tuuppasi viimeisen keikkansa 17.12.2016. Siihen päättyi Joakim Bergin, Martin Sköldin, Sami Sirviön ja Markus Mustosen 26 vuoden mittainen bändiharrastus. On kunnioitettava saavutus, että nuo neljä hurria/ hurrifinskiä pysyivät väleissä neljännesvuosisadan ajan. Tässä kevään korvalla heräsin kuuntelemaan pitkästä aikaa Kentiä. Minulla ei oikeastaan ole ollut juurikaan tietoa siitä, mitä Kentille on kuulunut vuoden 2005 jälkeen. Levyjä on ilmestynyt tasaisesti, mutta hype on tainnut jäädä taakse jo kauan sitten. Bongasin jopa yhden uudemman kappaleen, jota pidin erinomaisena: La Belle Epoque albumilta Tigerdrottningen (2014). Latasin kännykkään myös paljon hittibiisejä suosikkilevyiltäni Vapen & ammunition ja Du & jag döden. Lisäksi kaivoin sellaiset b-puolihelmet kuin VinterNoll2 ja Nihilisten. Pitkän ajan jälkeen melankoliset Kent-soundit ovat kuulostaneet taas tajuntaa laajentavilta.

En efterskrift: Ruotsi oli koulussa ihan kiva kieli, koska se oli niin helppo opetella. Minulla ei ole ollut mitään syytä kapinoida ”pakkoruotsia” vastaan. Tosin en osaa sitä enää juuri yhtään, eikä minulla koskaan ollut rohkeutta yrittää puhua ruotsia missään yhteydessä, joten se siitä ”kielitaidosta”.

Ett postskriptum: Kent on julkaissut yhden kappaleen suomeksi. Kyseessä on improvisoitu ja rumpali Markus Mustosen laulama Papin jahti. On muuten sen verran härkänen rykäisy, että ei voi mitenkään olla selvin päin kyhätty.
 
Ett mellanstick: Minulle tyypillinen piirre on aina ”jumittaa” jonkun musiikkiteoksen kohdalla niin, että kuuntelen sitä liki peräperää kymmeniä kertoja. Kentin tehtyä uuden tulemisen soittolistalleni tuon kohtalon koki kappale Romeo återvänder ensam. Siinä on sellaiset syvältä kouraisevat ja puhuttelevat depechemodemaiset vibat, että totaalisen subjektiiviseen näkemykseeni vakaasti luottaen olen valmis julistamaan tuonkin stycken mestariteokseksi.

Vielä ylenkatsomista

En puhunutkaan suutani puhtaaksi kanssatyöntekijöistäni. Olen saanut maistiaisia, mitä on todellinen hevoshulluus, ja maku muistuttaa jotain pahempaa kuin hevosen paska. En ole koskaan kuullut yhtä haltioitunutta puhetta hevostenhoidosta kuin työtoverini meille tarjoilee. Hän alleviivaten hengittää hevosia. Hän jakaa hevosten ilosanomaa silmät kiiluen meille onnettomille, jotka emme karkuunkaan pääse. Kahvipöydässä tunnelmat ovat piinaavat, kun hevosvuodatus pääsee vauhtiin. Hänellä on myös kyky kääntää aihe kuin aihe jotain kautta hevosiin. Lisäksi henkilöllä on toinenkin ongelmallinen luonteenpiirre. Hän pystyy esittämään mielipiteitä aihepiireistä, joista ei selvästikään tiedä mitään. Tällaista käyttäytymistä kutsutaan kansanomaisemmin tyhmyyden julkituomiseksi. Tunnen lähestyväni tilannetta, jossa kiemurtelen tuolillani, huokailen ja kasvoiltani pystyy selvästi lukemaan sanat ”en helvetti kestä enempää, ampukaa minut”.

Kälättäjän tapaus kurkottelee karuja mittasuhteita. Hc-tason professionaali pystyy viettämään jopa toista tuntia työpäivästä määkimällä kaikesta, minkä vain ehtii kiinni saada. Pääsemme porautumaan yhä syvemmälle hänen sielunmaisemaansa, kun saamme kuulla seikkaperäiset selvitykset hänen sukulaistensa tekemisistä ja mitä muuta heille tai heidän kuoppaiselle pihatielleen kuuluu. Luoja armahtaa, mutta hän ei. Ei muuta kuin kuuloketulpat syvemmälle korviin.

Vielä viimeisenä pohjakosketuksena mainitsen henkilön, joka on omaksunut valistajan roolin. Hän on äkännyt jossain työnkuvansa luonnehdinnan yhteydessä sanan ”asiantuntija” ja ottanut sen avosylin omakseen. Rooli on valitettavasti epäluonnollisen päälleliimatun läpinäkyvä ja siksi häiritsevä. Hänen puhetyylinsä muuttuu käden käänteessä virkamiesmäiseksi besserwisser-pajatukseksi, kun hän pääsee jakamaan tietoaan tyhmemmille yksilöille. Klassista pätemisen tarpeen purkamista. Hämmästyttävää tosin on hänen tietämyksensä määrä, joka pakottaa olettamaan, että hän on opetellut ulkoa ainoan lipun ja lapun, jotka ikinä on tuotu hänen silmiensä eteen. Kuten ajalle ominaista, hänellekään mikään asia ei ole vaikea, vaan ”haastava”. Sitä hän toistelee mielellään ja lauseissa paino keskittyy aina kyseiselle sanalle.

Jälkiherkistelyt: Nythän on niin, että näin ei saisi tehdä, siis herjata työtovereita. Ihmisiähän hekin vain ovat puutteineen kaikkineen. Mutta voin puolustautua sillä, että tein tämän terapeuttisessa hengessä. Se uskoo, ken tahtoo, minä en.

Jälkiherkistelyihin herkistyminen: Miten voin verrata minkään makua hevosen paskan makuun?

Päivän paskat

...ja yksi vähäisesti tolkullinen loppukaneetti.

Joonas unohti lompakkonsa kotiin ja yritti päästä linja-autoon selittämällä kuskille. Myöhemmin Joonas huokaisi ystävälleen: ”Puhuin itseni bussiin”.

Mitä seurasi, kun parvi merikaloja kuuli joutuvansa kalapuikkojen raaka-aineeksi? Tuli seisokki.

Mitä tulee, kun yhdistää pimpin ja pippelin? Pimppeli.

Miten hävitetään byrokratia? Kutsutaan paikalle byromaani.

Mitä syntyi, kun juures ja lintu risteytettiin? Palsternaakka.

Jos saavutan pisteen ennen pilkkua, olenko rikkonut jotain sääntöä?

En ole alkemisti, vaan semisti puistokemisti.

Fysiikan lakeja: absoluuttista nollapistettä ei voi saavuttaa, mutta absoluuttisen humalatilan voi saavuttaa nauttimalla riittävästi Absolutia.

Pahaenteinen vihjaus siitä, että olen putoamassa kehityksen kelkasta: Luulin hetken mainoksen robotti-imuria kannettavaksi cd-soittimeksi. Häpeällisintä harhaluulossa on, ettei kukaan enää edes myy kannettavia cd-soittimia.

Lopuksi: Olen valmis uskomaan mitä vain, jos Marja Tahvanainen laulaa sen. Jaa Stella pani pillit pussiin vuonna 2013. Sääli, taas vähän myöhässä.

Miten ylenkatsoa kanssaihmisiä

Olen ristiriitainen hahmo, enkä vähiten sosiaalisessa ulottuvuudessa. Vältän seuraa, vaikken olekaan mikään ihmisvihaaja ja saatan toisinaan olla jopa seurallinen. Paras hetki työpäivässä on päästä syömään läheiseen ruokalaan. Irrottaudun hetkeksi työympäristöstä ja saan olla rauhassa työtovereilta. Tietenkin ruokalassa on populaa, mutta vähät minä heistä, koska olen yhtä tuntematon heille kuin he minulle.

Työtovereissa ei ole oikeastaan muuta vikaa kuin se, että heidän suustaan tulee harvoin mitään mielenkiintoista. Muuten he ovat harmittomia. Jotkut jaksavat jauhaa loputtomiin työasioita, mikä on ymmärrettävää työpaikalla, mutta aiheena tappotylsää kuunneltavaa. Oma tapauksensa ovat valittajat, joille negatiivinen lähestymistapa toimii kaikissa yhteyksissä. Marina saattaa alkaa mitättömistä pikkuasioista, kuten heikosta tiedonkulusta, joka paisutellaan suureksi vääryydeksi heitä kohtaan. Viimeksi eräs työtoveri pahoitti mielensä, kun suunnitellusta laivaristeilystä ei ollut kerrottu hänelle heti. Yhdellä kollegalla on tapana milloin mistäkin syystä maalata tuomiopäivän skenaarioita, jolloin hänen tavaramerkikseen on muodostunut (surku)hupaisa kaneetti ”me ollaan kusessa”.

Toiset hallitsevat rupattelun jalon taidon. Valitaan neutraali aihe ja tuutataan tuubaa. Jutustelu käy nopeasti puuduttavaksi, jos aihepiirit eivät sivua millään tavoin omia kiinnostuksen kohteita ja/tai alkavat toistaa itseään. Niin käy helposti, jos on mies naisvaltaisessa työpaikassa. Yksi puhuu mielellään ilmeisen rakkaasta hevosharrastuksestaan ja siihen liittyvistä unelmistaan. Saa toki puhua ja hänhän puhuu, mutta oma kiinnostukseni hevosiin rajoittuu meetvurstiin. Työpaikan ilmapiirin kannalta tietyt näkemykset kannattaa pitää omana tietonaan.

Kälättäjät ovat riipiviä tapauksia. He selittävät kaikki mahdolliset asiat, mitä on tapahtunut heille itselleen, sukulaisilleen, tuttavilleen, tuttavan tuttavilleen, jne. Heillä on mielipide joka asiaan ja he saattavat sen julki, vaikkei kukaan olisi kysynytkään. Suu käy ja käy ja käy ja jutut ovat pääosin hohhoijaa-tasoa. Jos joku toinen puhuu jonkun kanssa jossain ja kälättäjä kuulee sen, hän imeytyy viivytyksettä kontaktietäisyydelle. Sellainenkin säännönmukaisuus on selviö, että mitä enemmän puhetta, sitä tyhmempää ulosanti on. Työpaikkani kälättäjä on lisäksi tyhjännauraja. Hän kuittaa usein hölinänsä hihityksellä, oli asia sitten mukava, ikävä tai yhdentekevä. Siinä ei ole mitään logiikkaa ja maneeri on jokseenkin raastava. Olen välillä joutunut turvautumaan tulppakuulokkeisiin ja musiikkiin, jotta olen saanut leikattua kälättäjän äänentaajuuden pois.

On helpompi vetäytyä kanssakäymisestä kuin olla läsnä ja huomata, kuinka mieltä alkaa kuormittaa toisten tavat harjoittaa vuorovaikutteisuutta. Introvertin vinkkelistä työtovereiden luokittelu yhdentekeviksi käy nopeasti ja tuskattomasti, koska heistä harvoin löytyy sen vertaa potentiaalia, että kiinnostuksen kipinä syttyisi. Eräs ongelma on, etten osaa edes esittää kiinnostunutta. Jos joku pajattaa pitkäveteisestä aiheesta, pysyn hiljaa ja toivon, että hän lopettaisi.

Vaikka ihmiset saattavat olla muuten sovinnaisia ja tylsiä persoonia, niin keskittymällä heidän päällekäyvimpiin piirteisiinsä syntyy melkoisia karikatyyrejä. Niin ne sketsihahmotkin syntyvät. Olenhan itsekin varsinainen sketsihahmo, lähes (omin avuin) kävelevä vitsi. Jos jokainen pystyisi olemaan kriittinen itseään kohtaan, kommunikointi jäisi hyvin vähälle. Ja kenties koko ihmiskunta olisi sukupuutossa.

Jälkiin jää kirjoitus: Vastaus otsikon kysymykseen on ”ylhäältä alaspäin”.

Jälkiin jää keltainen kirjoitus: Vaihtoehtoinen näkemys ihmisen persoonan sameuteen: ”Juon tehdäkseni muut ihmiset mielenkiintoisemmiksi”, sanoi George Jean Nathan. Kupinkumoajien kantaisä Ernest ”Papa” Hemingway on ilmeisesti todennut asian samoin sanoin, joten kunnia ja ylenanto myös hänelle. Ernest-pappa toteuttikin ajatuskehitelmää suurella antaumuksella viimeisinä elinvuosinaan. Ja kas, tukeuduin samaan siteeraukseen blogipökellyksessäni vuonna 2013.

Hau

Perhettämme kohtasi onnettomuus viime vuoden elokuussa, kun jouduimme hankkimaan koiran. Suurena vaikuttimena oli tyttären pitkäaikainen tahtotila luontokappaletta kohtaan. Oma tahtotilani oli vastakkainen, joten koira ilmestyi kotiimme.

En muista koskaan haikailleeni elukkaa itselleni. Ja vaikka olisin halunnut, en varmasti olisi sellaista saanut. En ole kokenut suurta rakkautta yhtäkään karvatuppovipeltäjää kohtaan, vaikka en suoranaisesti vihaa sellaisia. Tyttäreni kaverikirjaan kirjoitin lempieläimekseni ”orava luonnonvaraisena”. Huiskahännät ovat veikeitä otuksia seurata luonnossa, vaikka ne ahneet pikku pirulaiset ryöstävät lintujen munia. Mutta sellainen on luonnon laki.

On äärimmäisen vaikeaa kuvitella itsensä Koiraihmiseksi. Jokainen on varmasti törmännyt jossain yhteydessä Koiraihmiseen. Sellainen mentaalitapaus pystyy loputtomiin lätisemään, miten Koira teki sitä ja Koira teki tätä ja mitä yhdessä Koiran kanssa tehtiin. Eikä koira ole se, vaan Hän. Koiraa lellitään ja paapotaan ja lässytetään kanssaihmiset henkihieveriin. Koiraihmisen kaikki Facebook-päivitykset kertovat kuvin Koiran elämästä ja kuvan alle liitetään usein lainausmerkkeihin repliikki, mitä Koira ”sanoo”. Se on niin hassua, että ranteet auki suutarin joulukuusesta.

Siinä se nyt möllöttää. Musta karvakuono, jonka silmistä näkee, ettei järki paljon päätä pakota. Mutta se osaa haukkua kaikkea liikkuvaa ja syödä kaikkea mahdollista, minkä vain pystyy nielemään, jopa omat pökäleensä. Se tykkää leikkiä simppeleitä puremis- ja noutamisleikkejä ja se osaa vaatia huomiota näykkimällä terävillä hampaillaan kivan kipeästi käsistä ja akillesjänteistä. Se pitää silittämisestä ja rapsuttamisesta sekä reippaasta ulkoilusta, koska muuten se kusee ja paskoo sisälle.

Puheet koiran älykkyydestä ovat sangen liioiteltuja, koska ne tulevat Koiraihmisten suusta. Koira haukkuu omalle peilikuvalleen, koska se luulee sitä toiseksi koiraksi. Delfiinit, norsut ja harakatkin ovat paljon fiksumpia. Koiran selkeäksi eduksi luetaan seikka, että se on äärimmäisen uskollinen eläin. Sekin kertoo tyhmyydestä, koska uskollisuus kohdistuu sellaiseen eläimeen kuin ihminen.

Minkäs mahtaa, kun vahinko on jo housuissa ja housut kintuissa. Elikosta täytyy pitää huolta, kun sellaisen on kontolleen ottanut. Tarinan käsikirjoitus meni luonnollisesti sitä tavallista rataa, kun koiran ylläpito kaatui saman tien aikuisten niskoille. Lapset eivät kyenneet eivätkä viime kädessä kiinnostuneetkaan koiran hoidosta, super hyper ylläri pylläri. Medialaitteet saavat jakamattoman huomion osakseen, vaikkeivät ne katso kosteilla silmillä anovasti ja heiluta häntäänsä. Mutta sen vannon, että niin kauan kuin sormeni suinkin taipuvat tarttumaotteeseen, tulen poimimaan rakin sonnat pussiin, koska en näe mitään viehätystä siinä, että kaikki kadunvarret on koristeltu koiranpaskalla. Ehkä Koiraihmiset pystyvät selittämään sen ihanuuden.

Shokkihoitoa Star Warsin malliin

Alkuperäinen Tähtien sota -trilogia kuului olennaisena osana siihen kuvastoon, josta lapsuuden kultaiset muistot rakentuvat. Näin elokuvat moneen kertaan, kiitos R-kioskin videovuokraamotoiminnan. Uusi toivo säilyi pitkään VHS-kasetilla televisiosta nauhoitettuna aarteena. Siitä oli luovuttava, kun tuli aika arkistoida nuo dvd-aikakauden pilkan kohteet kaatopaikalle. Tilalle sain dvd-setin, josta löytyi George Lucasin myöhemmillä lisäyksillä pilaama versio klassikosta.

Tähtien sodan uusi tuleminen ysärin lopulla sai minutkin elokuvateatteriin pällistelemään Tähtien sodan episodi ykköstä eli Pimeä uhka -pätkää. Mutta se ei tarjonnut lähellekään samaa hohtoa kuin alkuperäiset elokuvat. Tuosta pannukakusta kynsille saaneena kesti vuosia ennen kuin vaivauduin katsomaan dvd:ltä episodit II ja III, jotka sentään onnistuivat jonkin verran nostamaan tasoa, vaikka päätön erikoistehostekohellus jatkui niilläkin.

Aikaa kului ja sitten pöllähti tieto, että episodit VII, VIII ja IX kuvataan. Välissä Lucas oli myynyt koko puljunsa Disneylle. Olin varma, ettei Disney pysty sotkemaan hommaa kuten Lucas teki. The Force Awakens osoitti arvelun oikeaksi. Fanien housut ja silmäkulmat kastuivat, kun Millennium Falcon lennähti ilmaan ja Han Solo, prinsessa Leia ja Luke Skywalker ilmestyivät kankaalle. Vaikka koko elokuva oli vanhojen juonikuvioiden toistoa, saaga oli palannut takaisin raiteilleen.

Oli aikamoinen paukku, kun luin, että ennen episodi kahdeksaa tuleekin itsenäinen elokuva Rogue One – A Star Wars Story. Intokierroksia nosti se, että leffa sijoittuu alkuperäisiin ympyröihin aikaan vähän ennen Uutta toivoa. Näkisi taas vanhat kunnon X-siivet ja Y-siivet toiminnassa sekä ainoat oikeat Stormtrooperit ja Kapinaliiton sotilaat. Vein suupielet vaahtoa tihkuen jälkeläiseni katsomaan herkkujen herkkua. Virhe.

Puitteet elokuvassa ovat kuin Vanhaan Hyvään Aikaan. Mutta mutta mutta. Elokuvien tietyntasoinen keveys oli muuttunut raskaaksi synkkyydeksi, ahdistavaksi tunnelmaksi ja traagisiksi kohtaloiksi. Samaa oli jonkin verran jo The Force Awakensissa, mutta tässä sitä oli potenssiin kymmenen. Koko järkyttävä ja sysimusta loppujakso sai minut katumaan katkerasti, että toin lapseni katsomaan elokuvaa. Rogue One ei ole K12-elokuva, vaan jotain K12:n ja K16:n väliltä. Lapsetkin olivat silmin nähden järkyttyneitä elokuvan päätyttyä eikä syyttä. Kaikki keskeiset hyvikset kuolevat, siis todellakin kaikki. Ei happy endiä lukuun ottamatta loppukohtauksen valon pilkahdusta.

Ruikuttaminen ja ruikkiminen sikseen. Rogue One on tyly elokuva sodan raadollisuudesta täysi-ikäisille aiheen diggaajille. Alkuperäisen Tähtien sodan maailman avautuminen on vanhan koulukunnan jarrulle silkkaa naminamia alusta loppuun, vaikka tarina on lohduton. Loppukliimaksi oli huikea, kun juonenkuljetus johdatti elokuvan päätökseen siihen hetkeen, josta Uuden toivon avauskohtaus alkaa. Taivun tyytyväiseen myhäilyyn henkilöhahmojen (ja robottihahmon) surkeista lopuista huolimatta.

DM

Olinpa jonkun ikäinen finninaama, kun tavaratalon musiikkiosaston tv- ruudusta pärähti Walking in my shoes. Psykedeelisen kaheli video porautui teinipöljäkkeen otsalohkoon sillä voimalla, ettei se lähtenyt sieltä pois missään vaiheessa, vaan aiheutti tapahtumasta pysyvän muistijäljen. Biisin ilmestymisen perusteella voisi epäillä tuon tapahtuneen kesällä 1993. Enpä tietty näistä muistikuvista varmuuteen voi mennä, kun ne joskus sekoittuvat keskenään.

Sykähdyttävimmät sävärit syntyivät vasta Ultra-albumin myötä vuonna 1997. Kaverin kanssa fiilisteltiin levyn erilaisia jykeviä saundeja, ja suosikeiksi nousivat It’s no good ja Freestate. Toki levy oli lujaa tekoa alusta loppuun, kerran levyllä oli sellaisiakin raitoja kuin Barrel of a gun, Home, Useless, Sister of night (kaverin suosikki), The bottom line ja Insight. Silkkaa korvamannaa alusta loppuun.

Tunnelmat alkoivat laimeta seuraavalla Exciter-platalla, joka ilmestyi 2001. Ostin kuitenkin levyn ja jaksoin innostua joistakin kappaleista, kuten Dream on, Shine ja When the body speaks. Ylivoimaiseksi ykköseksi nousi Freelove, jonka videota jaksoin sahata Youtubesta loputtomiin. Siinäpä pätkä, joka aiheuttaa mielihyväkeskuksessa juuri oikeanlaista värinää. Freelove on parhaimmillaan nautittuna musiikkivideosta tuttuna singleversiona eli Flood mix -versiona. Se on lyhyempi ja selkeämpi, kun ylimääräiset sirinät ja särinät on jätetty pois (vrt. albumiversio). Floodin biitti virittää tunnelman kohdilleen.

Exciterin jälkeiset albumit jäivät ostamatta, mutta yksi kappale myöhemmästä tuotannosta on soinut ahkerasti kuulokkeissa: Lilian albumilta Playing the angel. Se on voimallinen tuuttaus. Muuten homma oli taputeltu, vaikkakin Wrong-biisiä (2009) pyöritin joitakin kertoja tuubista.

Olihan tyypeillä ollut kaikenlaista puuhastelua jo ennen Songs of faith and devotion -levyä (1993), mutta ne kaikki (seitsemän pitkäsoittoa) jäivät taka-alalle, koska hyppäsin mukaan vasta Ultralla, joka ilmestyi tilanteessa, jossa bändin veikot olivat selvittäneet päänsä ja jättäneet humehilla leikkimiset taakseen. Vanhemmista Enjoy the silence on sellainen, josta ei voi olla pitämättä. Dave Gahan, Martin Gore ja Andy Fletcher ovat nyttemmin siirtyneet ukkokerhoon ja tuskin edes noteerasin viimeisintä levyä (Delta Machine, 2013). Mutta edelleen kelpaa tarttua Ultraan, miksei Exciteriinkin.

Jälkijättöinen jälkkäri 30.1.2017: Se on vielä tunnustettava, että jos pohditaan the ultimate kutubiisiä kautta aikain, on Freelove (Flood mix) vahva ehdokas kärkeen. Huikea eroottinen viritys!

https://vimeo.com/68569605

Päättömiä lauseita täysipäissään syntyneille

Suksethan siinä katkesivat, kun Harri kirveen nieli.

Jos ei jouluna lunta, niin ei koko kesänä.

Jos ei aurinkoa ole ottaminen, niin otetaan pilveä.

Päivää vaikkei paistakaan.

Jos on oravalla kävyt hukassa, käy lähikaupassa.

Osattomaksi sitä jäätiin ennenkin, vaan nyttemmin kaksin verroin paremmin.

Kakskerroin aina kaunihimpi, ykskerroin saa omansa takaisin.

Kun on heinät tallissa, on uusi luuri tilauksessa.

Kun pulla on uunissa, jätä rusinat rauhaan.

”Nyt nähdään, kenellä on somet pelissä”, sanoi entinen mies, kun kännykkäkameralla haaroväliään kuvasi.

Lopuksi realitya eli tosielämän traaginen tapaus:
Kävelin hissiin, joka puhui minulle. ”Menossa alaspäin”, se sanoi monotonisella naisen äänellä. Valitsin kerroksen ja lähdin ylöspäin, jolloin se toisti: ”Menossa alaspäin.” Siinä vaiheessa ymmärsin, että hissi olikin lukenut henkilöhistoriani ja psyykeni.