Isoisäni kuului sarjaan “saatanan kovia löylymiehiä”. Lukemattomat olivat ne kerrat, kun isoäitini tuli mökillä puhisten ulos saunasta ja valitteli, ettei siellä pysty olemaan, kun pappa heitti hullun lailla löylyä. Sitten erinäiset syöpäleikkaukset, vanhuus ym. pikkuvaivat veivät miehestä parhaan terän, eikä löylykauha viuhunut enää entiseen malliin. Isoisäni kärsi selvästi siitä, että löylynotto uuvutti ukon kertakaikkisesti.
Isäni ohjasi minut lapsesta alkaen samaan muottiin. Omaksuin varhain äijäasenteen, että ylälauteilla pysytään, tuli mitä tuli. Vetelät löylyt, itsensä ”hautominen”, eivät olleet mistään kotoisin. Löylyä kuului heittää aina niin, että tuntuu. Löylyn kuuma aalto iski ruoskana selkänahkaan ja pakotti monesti allekirjoittaneen pikku natiaisen kumartumaan pään polvien väliin, jottei joutunut luovuttamaan ja pudottautumaan/ putoamaan ylälauteilta. Kas kun löylymieheksi tuleminen on ankaran harjoittelun tulos. Niinpä vartuttuani huomaan lähinnä tuskastuvani säyseissä löylyissä, ja jotta saunominen tuntuisi mielekkäältä, pitää kärsimyksen tunne olla mukana. Ehtaa masokistimeininikiä.
Seuraavaa sukupolvea en pakottanut samaan piinapenkkiin. Tytär ei ole osoittanut mitään kiinnostusta saunomisen taidetta kohtaan ja poikakin pääasiassa vain silloin, kun uimaveden elementti on mukana kokonaisuudessa. Tosin vähän olen yrittänyt ujuttaa asennevammaa poikaankin. Paikallisessa uimahallissa on kaksi saunaa, jotka on nimetty ”pehmeät löylyt” ja ”kovat löylyt”. Sen verran vahvasti oli asiassa oma löylyämpäri ojassa, että brändäsin pehmeiden löylyjen saunan uudelleen ”lällylöylyiksi”, joten kovien löylyjen sauna on ainoa vaihtoehto. Mutta poika on kyllä pysynyt ryhdikkäästi sielläkin ylälauteilla, vaikka tunnelma on välillä kehittynyt kohtalaisen kuumottavaksi.
Kotona pitäisi löytyä aina jonkinmoinen kauhun tasapaino. Kiuasta ei voi kuumentaa punahehkuiseksi pätsiksi, koska pitää ajatella myös vaimokullan viihtyvyyttä. Samoin löylyä ei voi lappaa surutta kiukaalle, koska silloinkin tulee ankaraa noottia. Kovin löylykunto on rapistunut vuosien myötä. Joskus aikoinaan saatoin repiä sellaiset löylyt, että selkänahka oli rullalla ja ulkoinen olemus muistutti keitettyä hummeria, kun viimein höyrystyin ulos saunasta. Iän myötä kahjotouhuun sisältyy kasvava riski käydä kylmät, jos koettelee moisella menetelmällä äärirajojaan.
Perin kuitenkin isovanhempieni kautta myös kaksi hienoa saunatermiä. ”Olpa äleät löylyt”, saattoi isoäitini todeta, kun joutui pakenemaan saunasta isoisäni innostuttua ottamaan pikkasen löylyä. Äleät löylyt ovat siis kovat ja polttavat, kun taas laheat löylyt ovat pehmeät ja lempeät. Näitä kahta olen jankuttanut kotona saunomisen yhteydessä sen verran ahkeraan, että kumpikin on nykyään pannassa. Taidan olla ärsyttävä pikku nilviäinen. Taidan olla keski-ikäinen, jonka kaikki läpät ovat niin väsyneitä ja kuluneita, että täytyisi pitää suunsa kiinni kuulostaakseen tuoreelta.
Jälkilöylytys: Ja se on muuten saunavasta eikä saunavihta!
tiistai 3. joulukuuta 2019
perjantai 29. marraskuuta 2019
Kopittelua
Työpaikkajargon yksi eniten allekirjoittaneen korvia rasittavia asioita heti sä-passiivin jälkeen. Jonkin fraasin saadessa sijaa työyhteisössä yleistyy hokema nopeasti epidemiaksi. Koen vahvoja antipatioita tällaisia ilmiöitä kohtaan.
Pahin kaikista työpaikkaani piinaavista bullshit-hokemista on kopin ottaminen joka jutusta. ”Otat sä kopin tästä?”, ”Kuka ottaa tästä kopin?”, ”Tästä hommasta täytyy jonkun ottaa koppia”, ja tarina jatkuu. Tällaisten pellelausahdusten avulla varmaan ajatellaan kevennettävän duunin vittumaisuutta, tai kuvitellaan päästävän johonkin ”ytimeen”, ammattimaiseen otteeseen ja vaikutelmaan, jonka ilmentymän osana ääliömäisten heittojen viljely on. Ja tässä työyhteisössähän kopitellaan ja olan takaa. Eräs työtoveri välitti kerran sähköpostilla minulle tehtävän, jonka hän höysti loppukaneetilla ”Voisitko sä ottaa kopin tästä?” Vastasin hänelle: ”En saanut kiinni. Voitko heittää uudelleen?”
Toinen yhtä kammottava fraasi on alas istuminen. ”Meidän täytyy istua tästä aiheesta alas” tarkoittaa taas yhden palaverin tai neuvottelun pitämistä lisää. Palaverin pitämiselle on ominaista, että jäsenmäärältään vaihteleva joukko ihmisiä kokoontuu johonkin tilaan istumaan tuoleille yhden pöydän ympärille. ”Neukkareiden” tuolit ovat lähes poikkeuksetta sellaisia, että niille tulee asettautua istumaan metodilla, jossa perskannikat siirtyvät seisoma-asentoon nähden alempana sijaitsevalle tasolle lepäämään. Tämä on perusmuotoisen ”paltsun” tai ”meetingin” edellytys. Joskus näkee baarijakkaroita, joille täytyykin istua ylös.
Sitten on ”taklaaminen”. Se on urheilun maailmasta tuttu voimankäyttöä ilmaiseva termi, joka on siirretty työelämään hassun hauskaksi metaforaksi ongelmien ratkaisemiselle/selättämiselle. Oletettavasti ”taklaamisella” haetaan dynaamisuutta tai ”me pystymme tähän” -asennetta, mutta valitettavan usein ko. idioottisanan kuulee sellaisen ihmisen suusta, joka ei itse aio laittaa tikku ristiin ongelmien taklaamiseksi.
Joitakin kunnianmainintoja on vielä jaettavana erinäisille ilmaisuille. ”Haastava” oli entisen työtoverini rakastama sana. Koska ”vaikea” on liian pelottava ja negatiivisesti latautunut, verhotaan se haastavaksi. Kukapa ei haastavuudesta tykkäisi. Tässäpä teille haastava tehtävä (eli vittumaisen vaikea), joten nyt voitte näyttää, mihin pystytte! Eräs työpaikan taukki taas tykkää ”jumpata” kaikkea. Jos sitä sun tätä täytyy vielä jumpata, on se suomeksi, ettei valmista ole tullut, ja prosessi on edelleen kesken ja eväät levällään.
Viimeiseksi käsitteen ”niinko” merkityksestä. Se ei ole välittömästi työelämäsidonnainen rasitesana, vaan lähinnä täytesanana toimiva tyhjänpäiväisyys/tyhjäpäisyys. Ihmiset, joilla verbaalinen ilmaisu takkuaa, täyttävät mielellään ajatustoimintansa suvantokohdat täytesanoilla. Sellaisia ovat mm. ”elikkä”, ”tietsä”, ”tota” ja ”ööö”. Eräällä kouluaikojeni opettajalla oli vallan eriskummallinen tapa liittää jutustelunsa notkahdukset yhteen. Hän käytti ja-sanaa siten, että niitä saattoi ketjuttaa loputtomasti katkoksen pituudesta riippuen. Kun hän haki jatkoa ajatukselleen, hän saattoi sanoa esim. ”ja-ja-ja-ja------ja-ja-ja-ja-ja-ja-ja-ja-ja”. Kun tämä toistui riittävän useasti, alkoi kuulijakunnassa syntyä melkoista hilpeyttä. Onneton opettaja ei oikein itse tajunnut maneeriaan. Kollegani höystää puheensa täytesanalla ”niinko”, joka on läheistä sukua ”niinku”:lle, mutta kuulostaa vielä tyhmemmältä. ”Ännu lite dummare”, kuten vanha kunnon Curt ”Curre” Lindström olisi todennut. Vai olisiko?
Pahin kaikista työpaikkaani piinaavista bullshit-hokemista on kopin ottaminen joka jutusta. ”Otat sä kopin tästä?”, ”Kuka ottaa tästä kopin?”, ”Tästä hommasta täytyy jonkun ottaa koppia”, ja tarina jatkuu. Tällaisten pellelausahdusten avulla varmaan ajatellaan kevennettävän duunin vittumaisuutta, tai kuvitellaan päästävän johonkin ”ytimeen”, ammattimaiseen otteeseen ja vaikutelmaan, jonka ilmentymän osana ääliömäisten heittojen viljely on. Ja tässä työyhteisössähän kopitellaan ja olan takaa. Eräs työtoveri välitti kerran sähköpostilla minulle tehtävän, jonka hän höysti loppukaneetilla ”Voisitko sä ottaa kopin tästä?” Vastasin hänelle: ”En saanut kiinni. Voitko heittää uudelleen?”
Toinen yhtä kammottava fraasi on alas istuminen. ”Meidän täytyy istua tästä aiheesta alas” tarkoittaa taas yhden palaverin tai neuvottelun pitämistä lisää. Palaverin pitämiselle on ominaista, että jäsenmäärältään vaihteleva joukko ihmisiä kokoontuu johonkin tilaan istumaan tuoleille yhden pöydän ympärille. ”Neukkareiden” tuolit ovat lähes poikkeuksetta sellaisia, että niille tulee asettautua istumaan metodilla, jossa perskannikat siirtyvät seisoma-asentoon nähden alempana sijaitsevalle tasolle lepäämään. Tämä on perusmuotoisen ”paltsun” tai ”meetingin” edellytys. Joskus näkee baarijakkaroita, joille täytyykin istua ylös.
Sitten on ”taklaaminen”. Se on urheilun maailmasta tuttu voimankäyttöä ilmaiseva termi, joka on siirretty työelämään hassun hauskaksi metaforaksi ongelmien ratkaisemiselle/selättämiselle. Oletettavasti ”taklaamisella” haetaan dynaamisuutta tai ”me pystymme tähän” -asennetta, mutta valitettavan usein ko. idioottisanan kuulee sellaisen ihmisen suusta, joka ei itse aio laittaa tikku ristiin ongelmien taklaamiseksi.
Joitakin kunnianmainintoja on vielä jaettavana erinäisille ilmaisuille. ”Haastava” oli entisen työtoverini rakastama sana. Koska ”vaikea” on liian pelottava ja negatiivisesti latautunut, verhotaan se haastavaksi. Kukapa ei haastavuudesta tykkäisi. Tässäpä teille haastava tehtävä (eli vittumaisen vaikea), joten nyt voitte näyttää, mihin pystytte! Eräs työpaikan taukki taas tykkää ”jumpata” kaikkea. Jos sitä sun tätä täytyy vielä jumpata, on se suomeksi, ettei valmista ole tullut, ja prosessi on edelleen kesken ja eväät levällään.
Viimeiseksi käsitteen ”niinko” merkityksestä. Se ei ole välittömästi työelämäsidonnainen rasitesana, vaan lähinnä täytesanana toimiva tyhjänpäiväisyys/tyhjäpäisyys. Ihmiset, joilla verbaalinen ilmaisu takkuaa, täyttävät mielellään ajatustoimintansa suvantokohdat täytesanoilla. Sellaisia ovat mm. ”elikkä”, ”tietsä”, ”tota” ja ”ööö”. Eräällä kouluaikojeni opettajalla oli vallan eriskummallinen tapa liittää jutustelunsa notkahdukset yhteen. Hän käytti ja-sanaa siten, että niitä saattoi ketjuttaa loputtomasti katkoksen pituudesta riippuen. Kun hän haki jatkoa ajatukselleen, hän saattoi sanoa esim. ”ja-ja-ja-ja------ja-ja-ja-ja-ja-ja-ja-ja-ja”. Kun tämä toistui riittävän useasti, alkoi kuulijakunnassa syntyä melkoista hilpeyttä. Onneton opettaja ei oikein itse tajunnut maneeriaan. Kollegani höystää puheensa täytesanalla ”niinko”, joka on läheistä sukua ”niinku”:lle, mutta kuulostaa vielä tyhmemmältä. ”Ännu lite dummare”, kuten vanha kunnon Curt ”Curre” Lindström olisi todennut. Vai olisiko?
maanantai 30. syyskuuta 2019
Kirjapiirin suhinaa kaislikossa
On tullut aika herätellä pitkään unohduksen rämeillä uinunut yhden levottoman hengen kirjapiiri, karkottaa hauet rannasta, karistaa katkenneet kaislat vettyneen klubitakin harteilta ja ryhtyä möyhentämään kirjoihin ja kansiin saatettua tuotosta, joka erikoisten käänteiden kautta eksyi näihin fyysistä työtä vieroksuviin vauvanpehmeisiin kätösiin. Eivät ne olleet erikoisia, eivätkä edes käänteitä. Hain opuksen kirjastosta.
Teos sen sijaan on aika erikoinen, varsinkin näissä rahvaanomaisissa käsissä. Kirjan on kirjoittanut herra (sanan varsinaisessa merkityksessä) nimeltä Niklas Natt Och Dag ja 400-sivuisen eepoksen nimi on jäntevästi ja tylsän yksinkertaisesti 1793. Pikku piiri voisi kirjoittaa täyspitkän artikkelin pelkästään miehen nimestä, mikä tuntuukin aika hyvältä idealta. Vaikka me sivistymättömät moukat kuvittelemme, että Niklaksen toinen etunimi olisi Natt, kolmas etunimi Och ja sukunimi Dag, niin paljon enempää ei voisi ryteikköön mennä. Niklaksella on Ruotsin tyylikkäin sukunimi Natt Och Dag, koska Nikke sattuu olemaan Ruotsin vanhimman aatelissuvun jäsen. Olisihan se tosi fantsua, jos oma sukunimi olisi ”Yö Ja Päivä” tai edes ”Yöjapäivä”, mutta kirjapiirillä ja Niklaksella on tosiaan eroa kuin yöllä ja päivällä, koska tämä veijari jos kuka on svenska talande bättre folk. Eikä tässä yhteydessä tarvitse mainita sanallakaan suomenruotsalaisia. Heille piiri tyrskähtää säälivän vahingoniloisesti. Sisäsiittoiset rantaruotsalaiset.
Mutta kyllä aatelisherra kivasti kirjoittaa, kerran keksi keski-iällä ryhtyä kirjailijaksi. Niklaksella oli varmaan siinä 35 ikävuoden jälkeen jonain aurinkoisena iltapäivänä vapaamuurarien salongissa kaffettelun lomassa juolahtanut mieleen, että mitähän sitä elämällään tekisi, kun ei viitsisi vapaaherrana koko loppuelämäänsä lötkötellä. Niinpä hän rykäisi itsensä esikoiskirjailijaksi 37-vuotiaana. Agentteja ja muita sparraajia löytyi jonoksi asti, kun kerran pappa, pappas pappa och så vidare betalar.
Vaikka kirjan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1793 Tukholmassa, ei siitä mitään pukudraamaa loihdita, vaan karu rikosromaani. Sen verran lahjakkaasti Nikke kuvailee kuvottavia raakuuksia, ettei jää epäselväksi, että homo homini lupus est, kuten jollain rivillä pikkunäppärästi todetaan. Kirjailija kehuskelee jälkisanoissa, että taustatutkimusta on tehty huolella, ja helppohan se on uskoa ajankuvausta pällistellessään. Ei ole ollut tavallisen kansan oloissa hurraamista. Hygienia ei ollut parhailla kantimillaan 1700-luvun lopussa. Vaikka kansa rypee omissa jätöksissään ja kittaa viimeisetkin roponsa kurkusta alas, muistaa Niklas myös ylhäisöä. Aatelisto vuorostaan piehtaroi sen tason moraalittomuudessa, että harvalla riittää mielikuvituksen tahi maallista rikkautta niihin sfääreihin asti. Näissä puitteissa kaksi raskaamman jälkeen elämän kolhimaa miehen raatoa tutkii ja hutkii karmeaa murhaa. Mutta jos oikein juoni kiinnostaa, sopii lukea kirja. Ihan sujuvasti se 400 sivua meni. Tietty oli nähtävissä tuttua sivujuonteisiin eksymistä, mistä noustiin kuiville kytkemällä rönsyily jonkin aasinsillan kautta pääjuoneen. Hyvä metodi, kun halutaan leipoa kirjaan lisää paksuutta, on juoksuttaa lukijan harhauttamiseksi jonkin sivuhenkilön elämänkaarta kymmensivukaupalla. Paitsi jos kirjailija petasi hahmoja valmiiksi tulevaa käyttöä varten.
Socker på toppenina on aateliskirjailijalta ilmestynyt vastikään Ruotsissa jo toinen teos, jonka nimi on jännittävästi 1794. Odottelemme suomennosta. Samaan hengenvetoon tulee tieto, että esikoiskirja on laajentunut trilogiaksi asti. Tästä seuraten persaukinen kirjapiiri voisi järjestää lukijakilpailun siitä, mikä tulee olemaan trilogian viimeisen osan nimi. Pääpalkintona saa haistella hetken aitoa Natt Och Dagin suvun vaakunalla varustettua virallista rintataskunenäliinaa.
Jälkikasteinen kirjoitus kaislojen keskeltä: Jos joku mainitsee helvetin esikartanoista karanneen sanan ”lukuromaani”, pääsee muitta mutkitta jonon ohi mestauslavalle. Vaikkakin äskeinen esitys oli selkeä lukublogikirjoitus. Eli tarkoitettu luettavaksi, ei syötäväksi, ei haisteltavaksi eikä varsinkaan hiplailtavaksi. Muuten tulee syyte bloggauksen seksuaalisesta häirinnästä.
Teos sen sijaan on aika erikoinen, varsinkin näissä rahvaanomaisissa käsissä. Kirjan on kirjoittanut herra (sanan varsinaisessa merkityksessä) nimeltä Niklas Natt Och Dag ja 400-sivuisen eepoksen nimi on jäntevästi ja tylsän yksinkertaisesti 1793. Pikku piiri voisi kirjoittaa täyspitkän artikkelin pelkästään miehen nimestä, mikä tuntuukin aika hyvältä idealta. Vaikka me sivistymättömät moukat kuvittelemme, että Niklaksen toinen etunimi olisi Natt, kolmas etunimi Och ja sukunimi Dag, niin paljon enempää ei voisi ryteikköön mennä. Niklaksella on Ruotsin tyylikkäin sukunimi Natt Och Dag, koska Nikke sattuu olemaan Ruotsin vanhimman aatelissuvun jäsen. Olisihan se tosi fantsua, jos oma sukunimi olisi ”Yö Ja Päivä” tai edes ”Yöjapäivä”, mutta kirjapiirillä ja Niklaksella on tosiaan eroa kuin yöllä ja päivällä, koska tämä veijari jos kuka on svenska talande bättre folk. Eikä tässä yhteydessä tarvitse mainita sanallakaan suomenruotsalaisia. Heille piiri tyrskähtää säälivän vahingoniloisesti. Sisäsiittoiset rantaruotsalaiset.
Mutta kyllä aatelisherra kivasti kirjoittaa, kerran keksi keski-iällä ryhtyä kirjailijaksi. Niklaksella oli varmaan siinä 35 ikävuoden jälkeen jonain aurinkoisena iltapäivänä vapaamuurarien salongissa kaffettelun lomassa juolahtanut mieleen, että mitähän sitä elämällään tekisi, kun ei viitsisi vapaaherrana koko loppuelämäänsä lötkötellä. Niinpä hän rykäisi itsensä esikoiskirjailijaksi 37-vuotiaana. Agentteja ja muita sparraajia löytyi jonoksi asti, kun kerran pappa, pappas pappa och så vidare betalar.
Vaikka kirjan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1793 Tukholmassa, ei siitä mitään pukudraamaa loihdita, vaan karu rikosromaani. Sen verran lahjakkaasti Nikke kuvailee kuvottavia raakuuksia, ettei jää epäselväksi, että homo homini lupus est, kuten jollain rivillä pikkunäppärästi todetaan. Kirjailija kehuskelee jälkisanoissa, että taustatutkimusta on tehty huolella, ja helppohan se on uskoa ajankuvausta pällistellessään. Ei ole ollut tavallisen kansan oloissa hurraamista. Hygienia ei ollut parhailla kantimillaan 1700-luvun lopussa. Vaikka kansa rypee omissa jätöksissään ja kittaa viimeisetkin roponsa kurkusta alas, muistaa Niklas myös ylhäisöä. Aatelisto vuorostaan piehtaroi sen tason moraalittomuudessa, että harvalla riittää mielikuvituksen tahi maallista rikkautta niihin sfääreihin asti. Näissä puitteissa kaksi raskaamman jälkeen elämän kolhimaa miehen raatoa tutkii ja hutkii karmeaa murhaa. Mutta jos oikein juoni kiinnostaa, sopii lukea kirja. Ihan sujuvasti se 400 sivua meni. Tietty oli nähtävissä tuttua sivujuonteisiin eksymistä, mistä noustiin kuiville kytkemällä rönsyily jonkin aasinsillan kautta pääjuoneen. Hyvä metodi, kun halutaan leipoa kirjaan lisää paksuutta, on juoksuttaa lukijan harhauttamiseksi jonkin sivuhenkilön elämänkaarta kymmensivukaupalla. Paitsi jos kirjailija petasi hahmoja valmiiksi tulevaa käyttöä varten.
Socker på toppenina on aateliskirjailijalta ilmestynyt vastikään Ruotsissa jo toinen teos, jonka nimi on jännittävästi 1794. Odottelemme suomennosta. Samaan hengenvetoon tulee tieto, että esikoiskirja on laajentunut trilogiaksi asti. Tästä seuraten persaukinen kirjapiiri voisi järjestää lukijakilpailun siitä, mikä tulee olemaan trilogian viimeisen osan nimi. Pääpalkintona saa haistella hetken aitoa Natt Och Dagin suvun vaakunalla varustettua virallista rintataskunenäliinaa.
Jälkikasteinen kirjoitus kaislojen keskeltä: Jos joku mainitsee helvetin esikartanoista karanneen sanan ”lukuromaani”, pääsee muitta mutkitta jonon ohi mestauslavalle. Vaikkakin äskeinen esitys oli selkeä lukublogikirjoitus. Eli tarkoitettu luettavaksi, ei syötäväksi, ei haisteltavaksi eikä varsinkaan hiplailtavaksi. Muuten tulee syyte bloggauksen seksuaalisesta häirinnästä.
tiistai 3. syyskuuta 2019
Pehmeät lomapöhnät
Lapsuuteni kesinä muistan tätini miehen olleen enimmäkseen vaitelias herra, joka tyytyi yleensä tarkkailemaan tilannetta mieluummin kuin osallistumaan tai ottamaan kantaa mihinkään. Hän oli hiljainen jörrikkä, joka tavallisesti oli pitkälti omissa oloissaan aitallaan sukumme lomakolhoosissa Sysmän Nuoramoisissa. Joskus hän lohkaisi jotain hauskaa ja naureskeli hilpeänä meille nassikoille, jotka vouhotimme pitkin maita ja mantuja. Aikuisiällä minulle valkeni motiivi sedän käyttäytymiseen. Hän oli kaikki lomansa pääosin päissään.
Tätini siippa oli rekkakuski, joten puhkitallatut polut kuluvat hieman lisää todetessani, että raskas työ vaatii raskaat huvit. Mutta ne olivat tosiaan raskaita huveja, kun minulle myöhemmin valotettiin äijän parhaiden päivien juomatottumuksia. Se oli suurin piirtein pullo kirkasta per lomapäivä, siis joka päivä. Silloin, kun ukko näyttäytyi hekottelevan hilpeänä, oli hän reippaammin maistissa. Ja silloin, kun häntä ei näkynyt päivällä toviin ollenkaan, hän retkotti aitassaan sammuneena. Mies hoiti aina työnsä viimeisen päälle tunnollisesti, mutta kun vaihde meni vapaalle, se oli hellurei.
Tätini taas oli onneksi pääosin selvin päin, koska hänen täytyi pitää huolta kännisen rekkakuskin lisäksi myös kahdesta pojastaan. Hän oli sähäkkä moottoriturpa, jolta tuli juttua konekivääritahtiin. Muistan monesti tilanteita, kun tätini hölötti taukoamatta kaikista mahdollisista asioista rekkakuskiäijälleen ja äijä itse oli vain hiljaa. Hiljaisuus johtui siitä, että mies oli sammumispisteessä. Olisi luullut, että monella urospuolisella olisi pinna kiristynyt taukoamattoman kälätyksen edessä, mutta tällä herralla hilpeät tunnelmat säilyivät sitkeästi. Promillet olivat sen verran kovissa lukemissa. Legendaarisimpina tapauksina olen kuullut sattumuksesta, joka tapahtui kerran muinoin, kun ukko oli taas kerran ollut tillin tallin lähestulkoon valot sammuksissa. Mies oli maannut aitan sängyllä hämärän rajamailla ja tätini oli jäkättänyt vieressä miehelleen tämän tilasta, toki ansaitusti. Äijä oli aikansa kuunnellut tai osittain kuunnellut mäkätystä ja lopulta puolitajuttomassa tilassaan tokaissut: ”Mitä huono huokaa, kun on turva kelkassa.” Tätini kertoi joskus jälkeenpäin, että hän ei pystynyt enää sen jälkeen jatkamaan sättimistä, koska häntä alkoi naurattaa niin paljon.
Herra Rekkamiehenkään terveys ei kestänyt sellaisen kuurin kurimusta loputtomiin. Henki pihisee edelleen, mutta ikäviä terveysongelmia piisaa eikä pullo kallistu enää entiseen tahtiin. Aikaakin on tietty kulunut tuollainen 30 vuotta. Itsekin joskus aikuisiällä salakuljetin Sysmän kyliltä ukolle litran Leijonan, vaikka hänellä terveys reistaili jo tuolloin. Täti oli kieltänyt viinan ottamisen, mutta mies tuli vaivihkaa luokseni, kun olin lähdössä kirkolle (siis Sysmään), ja sujautti minulle kaksikymppisen. Pullo toimitettiin rekkakuskin hellään huomaan niin, ettei tätini havainnut (muuta kuin seuraukset myöhemmin). Sain toki moitteet tädiltäni jälkeen päin.
Nuorempana maistuivat väkevämmätkin, mutta nyt neljän kympin pahemmalla puolella nautintoaineet ovat kallistuneet pääosin mallasjuomien puolelle. Viime kesäkin lipui kivasti käsistä kaljaa lipitellessä ja päivänpaistetta ihmetellessä. Juttu on vaan niin, että kaljahampaan kolottaminen täytyisi saada katkeamaan aina jossain kohtaa. En osaa arvioida, missä määrin pitkän kaavan olutmaistajaiset vaivaavat maksaa, mutta vyötäröseudulla harrastus alkaa näkyä väkisinkin ennemmin tai myöhemmin. Viimeistään, kun liikunnan määrä vähenee kelien huonontuessa. Sisäiset ristiriidat repivät sisintäni.
Tätini siippa oli rekkakuski, joten puhkitallatut polut kuluvat hieman lisää todetessani, että raskas työ vaatii raskaat huvit. Mutta ne olivat tosiaan raskaita huveja, kun minulle myöhemmin valotettiin äijän parhaiden päivien juomatottumuksia. Se oli suurin piirtein pullo kirkasta per lomapäivä, siis joka päivä. Silloin, kun ukko näyttäytyi hekottelevan hilpeänä, oli hän reippaammin maistissa. Ja silloin, kun häntä ei näkynyt päivällä toviin ollenkaan, hän retkotti aitassaan sammuneena. Mies hoiti aina työnsä viimeisen päälle tunnollisesti, mutta kun vaihde meni vapaalle, se oli hellurei.
Tätini taas oli onneksi pääosin selvin päin, koska hänen täytyi pitää huolta kännisen rekkakuskin lisäksi myös kahdesta pojastaan. Hän oli sähäkkä moottoriturpa, jolta tuli juttua konekivääritahtiin. Muistan monesti tilanteita, kun tätini hölötti taukoamatta kaikista mahdollisista asioista rekkakuskiäijälleen ja äijä itse oli vain hiljaa. Hiljaisuus johtui siitä, että mies oli sammumispisteessä. Olisi luullut, että monella urospuolisella olisi pinna kiristynyt taukoamattoman kälätyksen edessä, mutta tällä herralla hilpeät tunnelmat säilyivät sitkeästi. Promillet olivat sen verran kovissa lukemissa. Legendaarisimpina tapauksina olen kuullut sattumuksesta, joka tapahtui kerran muinoin, kun ukko oli taas kerran ollut tillin tallin lähestulkoon valot sammuksissa. Mies oli maannut aitan sängyllä hämärän rajamailla ja tätini oli jäkättänyt vieressä miehelleen tämän tilasta, toki ansaitusti. Äijä oli aikansa kuunnellut tai osittain kuunnellut mäkätystä ja lopulta puolitajuttomassa tilassaan tokaissut: ”Mitä huono huokaa, kun on turva kelkassa.” Tätini kertoi joskus jälkeenpäin, että hän ei pystynyt enää sen jälkeen jatkamaan sättimistä, koska häntä alkoi naurattaa niin paljon.
Herra Rekkamiehenkään terveys ei kestänyt sellaisen kuurin kurimusta loputtomiin. Henki pihisee edelleen, mutta ikäviä terveysongelmia piisaa eikä pullo kallistu enää entiseen tahtiin. Aikaakin on tietty kulunut tuollainen 30 vuotta. Itsekin joskus aikuisiällä salakuljetin Sysmän kyliltä ukolle litran Leijonan, vaikka hänellä terveys reistaili jo tuolloin. Täti oli kieltänyt viinan ottamisen, mutta mies tuli vaivihkaa luokseni, kun olin lähdössä kirkolle (siis Sysmään), ja sujautti minulle kaksikymppisen. Pullo toimitettiin rekkakuskin hellään huomaan niin, ettei tätini havainnut (muuta kuin seuraukset myöhemmin). Sain toki moitteet tädiltäni jälkeen päin.
Nuorempana maistuivat väkevämmätkin, mutta nyt neljän kympin pahemmalla puolella nautintoaineet ovat kallistuneet pääosin mallasjuomien puolelle. Viime kesäkin lipui kivasti käsistä kaljaa lipitellessä ja päivänpaistetta ihmetellessä. Juttu on vaan niin, että kaljahampaan kolottaminen täytyisi saada katkeamaan aina jossain kohtaa. En osaa arvioida, missä määrin pitkän kaavan olutmaistajaiset vaivaavat maksaa, mutta vyötäröseudulla harrastus alkaa näkyä väkisinkin ennemmin tai myöhemmin. Viimeistään, kun liikunnan määrä vähenee kelien huonontuessa. Sisäiset ristiriidat repivät sisintäni.
keskiviikko 3. huhtikuuta 2019
Harrastelijoiden harrasta harrastustoimintaa
Hei sinä kamppailulajien ystävä! Pitkän linjan urheiluseura Porin Karhu-Markut ry järjestää turpiin vetämisen peruskurssin kaikille suomalaisesta perinnelajista kiinnostuneille. Jos tunnet, että karate, judo, jiujitsu, taekwondo, potkunyrkkeily, capoeira, vapaaottelu tahi taiji ovat pelkkiä paritansseja tai olet jo muuten lämmitellyt elämässäsi riittävästi, tarjoamme suoraviivaisen vaihtoehdon suoraselkäisen toiminnan ystäville.
Turpiin, köniin, kuonoon, kupoliin, pataan, daijuun, lättyyn, tauluun ja dunkkuun vetämisen jalo taito on vaipunut kiireiseltä nykyihmiseltä unholaan. Mielialalääkkeet, ryhmäterapiat, trendikahvilat, isyyslomat ynnä muut hölynpölyt ovat tylsyttäneet ihmisestä terän, sen, millainen peto ihminen viime kädessä on. Ydinkysymyksenä on, miten houkutella uudestaan esiin alkukantainen selviytymisvietti, homo sapiensin oikea luonto. Kurssilla on tarkoitus käydä läpi lajin perusotteet ja -taidot sekä harjoitella joitakin tyypillisiä tilanteita (= turpiinvetokinkerit), joissa näistä taidoista on apua.
Perustekniikkaosassa käymme läpi mm. miten käsi puristetaan nyrkkiin, tasapainoinen lyöntiasento, miten lyödään, kuinka kovaa lyödään ja minne pitää lyödä. Jaloille ei tässä lajissa ole juuri käyttöä muuten kuin poliisia karkuun juostessa. Potkiminenhan on kivesten kasvattamiseen kykenemättömien pikku räkänokkien homostelua, kuten myös kaikki painiotteet, lukko-otteet, kuristelut ja muut halimiset.
Kurssilla huomioidaan myös olosuhteet, joissa voidaan päätyä vastakkaiseen lopputulokseen, joka ei tietenkään ole toivottava, mutta joka todennäköisyyksien perusteella on kuitenkin huomioitava. Opettelemme, miten otetaan kunniakkaasti turpiin ilman, että kasvojen menettäminen (vertauskuvallisesti) olisi vaarana. Tällöin esim. maahan sikiöasentoon käpertyminen ja uikuttaminen on poissuljettu vaihtoehto. Harjoittelemme joitakin käyttäytymismalleja, joita noudattamalla saamme osaksemme vastustajan kunnioituksen. Tästä esimerkkinä mielipuolinen nauru kivunlievityskeinona.
Nykyisellään otolliset turpiinvetotilanteet vesittyvät pitkälti turhiin neuvotteluihin, säätämiseen ja lässytykseen. On oivallettava ajoissa, milloin täytyy ryhtyä suoraan toimintaan. Tässäkin aikainen lintu korjaa potin, eli kun huomaat tilanteen aiheuttavan nousujohteista vitutusta, toimi heti, ts. ”lyö ensin, puhu sitten, jos on vielä lisättävää” -metodi (jossa tavallisesti säästyy pitkiltä puheilta). Saat yllätysmomentin puolellesi ja jännitys laukeaa kuin itsestään. Yleensä tämän jälkeen vastapuolen halukkuus avautua vähenee ratkaisevasti. Kannattaa pitää aina mielessä, että halussa tempaista jotakuta turpiin on perustasolla kyse sisäisten ristiriitojen ja turhautumien purkautumiskanavasta. Turpiinvetosessioissa, joissa teot puhuvat ja sanat eivät, on kuitenkin turha alkaa vinkua sellaisista henkimaailman jutuista. Näistä ja monista muista tilannesidonnaisista tekijöistä puhumme osiossa ”turpiin vetämisen psykologiaa”.
Kurssilla esitellään selkeät ja havainnolliset toimintamallit olosuhteisiin, joissa on korkea turpiinvetopotentiaali. Tällaisia olosuhteita ovat tyypillisesti anniskeluravintoloiden jonot, grillijonot, taksijonot, liian halpojen elektroniikkatuotteiden jonot, ilmaisten ämpäreiden jonot, yölliset kohtaamiset torilla, suulaat ja keinotekoisella itsevarmuudella varustetut nuorison edustajat, joukkueurheilutapahtumat, yhteisölliset alkoholitarjoilua sisältävät juhlatilaisuudet (mm. firman pikkujoulut), sukukokoukset, taloyhtiöiden yhtiökokoukset, junioriurheiluseurojen vanhempainpalaverit sekä Porin kaupungin taajama-alueella oleskelu.
Jos olet kiinnostunut lajista, ja mikset saatana olisi, otathan yhteyttä kouluttaja Markku ”mikä vittu sää oot” Karhuseen. Voit myös tulla aukomaan ruokintareikääsi suoraan seuran toimistolle, niin näytämme, miksi naapurissamme sijaitsee menestyvä hammaslääkärikeskus.
Turpiin, köniin, kuonoon, kupoliin, pataan, daijuun, lättyyn, tauluun ja dunkkuun vetämisen jalo taito on vaipunut kiireiseltä nykyihmiseltä unholaan. Mielialalääkkeet, ryhmäterapiat, trendikahvilat, isyyslomat ynnä muut hölynpölyt ovat tylsyttäneet ihmisestä terän, sen, millainen peto ihminen viime kädessä on. Ydinkysymyksenä on, miten houkutella uudestaan esiin alkukantainen selviytymisvietti, homo sapiensin oikea luonto. Kurssilla on tarkoitus käydä läpi lajin perusotteet ja -taidot sekä harjoitella joitakin tyypillisiä tilanteita (= turpiinvetokinkerit), joissa näistä taidoista on apua.
Perustekniikkaosassa käymme läpi mm. miten käsi puristetaan nyrkkiin, tasapainoinen lyöntiasento, miten lyödään, kuinka kovaa lyödään ja minne pitää lyödä. Jaloille ei tässä lajissa ole juuri käyttöä muuten kuin poliisia karkuun juostessa. Potkiminenhan on kivesten kasvattamiseen kykenemättömien pikku räkänokkien homostelua, kuten myös kaikki painiotteet, lukko-otteet, kuristelut ja muut halimiset.
Kurssilla huomioidaan myös olosuhteet, joissa voidaan päätyä vastakkaiseen lopputulokseen, joka ei tietenkään ole toivottava, mutta joka todennäköisyyksien perusteella on kuitenkin huomioitava. Opettelemme, miten otetaan kunniakkaasti turpiin ilman, että kasvojen menettäminen (vertauskuvallisesti) olisi vaarana. Tällöin esim. maahan sikiöasentoon käpertyminen ja uikuttaminen on poissuljettu vaihtoehto. Harjoittelemme joitakin käyttäytymismalleja, joita noudattamalla saamme osaksemme vastustajan kunnioituksen. Tästä esimerkkinä mielipuolinen nauru kivunlievityskeinona.
Nykyisellään otolliset turpiinvetotilanteet vesittyvät pitkälti turhiin neuvotteluihin, säätämiseen ja lässytykseen. On oivallettava ajoissa, milloin täytyy ryhtyä suoraan toimintaan. Tässäkin aikainen lintu korjaa potin, eli kun huomaat tilanteen aiheuttavan nousujohteista vitutusta, toimi heti, ts. ”lyö ensin, puhu sitten, jos on vielä lisättävää” -metodi (jossa tavallisesti säästyy pitkiltä puheilta). Saat yllätysmomentin puolellesi ja jännitys laukeaa kuin itsestään. Yleensä tämän jälkeen vastapuolen halukkuus avautua vähenee ratkaisevasti. Kannattaa pitää aina mielessä, että halussa tempaista jotakuta turpiin on perustasolla kyse sisäisten ristiriitojen ja turhautumien purkautumiskanavasta. Turpiinvetosessioissa, joissa teot puhuvat ja sanat eivät, on kuitenkin turha alkaa vinkua sellaisista henkimaailman jutuista. Näistä ja monista muista tilannesidonnaisista tekijöistä puhumme osiossa ”turpiin vetämisen psykologiaa”.
Kurssilla esitellään selkeät ja havainnolliset toimintamallit olosuhteisiin, joissa on korkea turpiinvetopotentiaali. Tällaisia olosuhteita ovat tyypillisesti anniskeluravintoloiden jonot, grillijonot, taksijonot, liian halpojen elektroniikkatuotteiden jonot, ilmaisten ämpäreiden jonot, yölliset kohtaamiset torilla, suulaat ja keinotekoisella itsevarmuudella varustetut nuorison edustajat, joukkueurheilutapahtumat, yhteisölliset alkoholitarjoilua sisältävät juhlatilaisuudet (mm. firman pikkujoulut), sukukokoukset, taloyhtiöiden yhtiökokoukset, junioriurheiluseurojen vanhempainpalaverit sekä Porin kaupungin taajama-alueella oleskelu.
Jos olet kiinnostunut lajista, ja mikset saatana olisi, otathan yhteyttä kouluttaja Markku ”mikä vittu sää oot” Karhuseen. Voit myös tulla aukomaan ruokintareikääsi suoraan seuran toimistolle, niin näytämme, miksi naapurissamme sijaitsee menestyvä hammaslääkärikeskus.
perjantai 22. maaliskuuta 2019
Kaino pyyntö kaivon pohjalta
En toivo mitään muuta kuin että rakastaisitte minua lähimmäisenänne ja hyväksyisitte minut sellaisena kuin olen, eli
hauskana, vitsikkäänä, seksikkäänä, lihaksikkaana, komeana omenana, outona omenamatona, perikatona, lahona latona, aikajanana, manaajana, rajattoman rajaajana, raadollisena raatajana, ratkeamattoman ratkojana, tulevaisuuden tuhoajana, katalana katanana, kuumana kastanjana, parantumattomana pandemiana, elektronisena enkelinä, mekaanisena messiaana, megalomaanisena messumaistiaisena, katkeamattomana katkeruutena, pomppivana populistina, tahattomana taakkana, taipumattomana takinkääntäjänä, takuuvarmana taapertajana, painottomana painolastina, suutarina tsunamina, sutkina sipattina, saatanallisena sapattina, satunnaisena sakkorysänä, simputtavana simpukkana, viiltävänä viipalekuvauksena, tutkimattomana turjakkeena, monitulkintaisena monumenttina, kotoisena korpimetsänä, tulisena tundrana, lakaistuina lakeuksina, jäätymättöminä jäätikköinä, marinoituneina mantereina, vajoavina valtamerinä, liipottavana linnunratana, maatuvana maailmankaikkeutena.
Siinä ensi alkuun. Jatkuu sivusta seuraavana lukuvuonna.
hauskana, vitsikkäänä, seksikkäänä, lihaksikkaana, komeana omenana, outona omenamatona, perikatona, lahona latona, aikajanana, manaajana, rajattoman rajaajana, raadollisena raatajana, ratkeamattoman ratkojana, tulevaisuuden tuhoajana, katalana katanana, kuumana kastanjana, parantumattomana pandemiana, elektronisena enkelinä, mekaanisena messiaana, megalomaanisena messumaistiaisena, katkeamattomana katkeruutena, pomppivana populistina, tahattomana taakkana, taipumattomana takinkääntäjänä, takuuvarmana taapertajana, painottomana painolastina, suutarina tsunamina, sutkina sipattina, saatanallisena sapattina, satunnaisena sakkorysänä, simputtavana simpukkana, viiltävänä viipalekuvauksena, tutkimattomana turjakkeena, monitulkintaisena monumenttina, kotoisena korpimetsänä, tulisena tundrana, lakaistuina lakeuksina, jäätymättöminä jäätikköinä, marinoituneina mantereina, vajoavina valtamerinä, liipottavana linnunratana, maatuvana maailmankaikkeutena.
Siinä ensi alkuun. Jatkuu sivusta seuraavana lukuvuonna.
tiistai 19. maaliskuuta 2019
Kisumisun muistolle?
Tapahtuipa taas kerran tosielämässä. Pääsin kahvitauolla todistamaan erikoista episodia. Kollegani, jolla on ilmeisen rakas ja ikäloppu kissanraato lemmikkinä, paljasti itsestään seikan, joka avasi minulle uuden ikkunan todelliseen eläinrakkauteen.
Työtoverini (nainen) tunnusti, että kun hänen kissansa siirtyy lähivuosina/-aikoina ajasta ikuisuuteen, on hän vakavissaan harkinnut kissansa täyttämistä. Tällainen tunnustus aiheutti kahvipöydässä ansaitusti kuhinaa. Paitsi että se kuulosti jokseenkin (traagisen?) koomiselta ja umpikahelilta, on siinä myös jotain selkäpiitä karmivaa. Asian kuultuani mieleeni pullahti jostain syystä Stephen Kingin teos Uinu, uinu lemmikkini, joka sattuu olemaan taas tapetilla uuden leffaversion myötä.
Toinen työtoverini (mies) tarjosi oitis auttavan kätensä kissan muuttamisessa muistoesineeksi. Hän sanoi, että siihen tarvitaan vain pari pulloa polyuretaania ja täyttöaukkokin löytyy kissasta omasta takaa. Siis takaa. Tieto synnytti luonnollisesti hillittömän irvailujen vyöryn, kun pohdittiin, mitä kaikkea moisesta operaatiosta voisi seurata. Miltä mahtaa kuolonkankea kissa näyttää kirjahyllyssä? Miltä se vaikuttaa, kun nainen työpäivän päätteeksi istahtaa olohuoneen sohvalle, ottaa jäykän kissankalikan syliinsä ja alkaa silitellä sitä? Taitaa ystäväpiirin kyläilyt harveta jatkossa, kun aito kissanukke tervehtii heitä tuimasti olkkarissa. Puhumattakaan siitä, että talon emäntä juttelee sille.
Kuvittelin aiemmin, että näin mielettömään menoon törmää vain suuressa maailmassa eli pääosin Amerikan ihmemaassa, mutta väärässä olin jälleen kerran. Jokunen vuosi sitten tätini hirmurakas katti heitti ruokakuppinsa nurkkaan ja laski kylmät pissat kissanhiekkaan ja mitä tätini teki? Hän krematoi elukan, tai siis teetätti jossain polttohautauksen, ja laittoi tuhkat uurnaan. Nyt kyseinen misse majailee tuhkakupissa hyllyssä kunniapaikalla tai parhaassa tapauksessa yöpöydällä, jotta tätini voi joka päivä vaalia Hänen muistoaan ja muistella lämmöllä miukumaukun kunnian päiviä.
Vaikka tätini toiminta kuulosti jo riittävän sekopäiseltä, vie oman lemmikin täyttäminen ja esille asettaminen kirkkaasti voiton. Tai kenties tämä onkin nykyään jo ihan yleisesti hyväksytty menettelytapa ja olen vain pudonnut tälläkin saralla kehityksen kelkasta. Jos kerran muualla, niin miksei täälläkin. Pidetäänhän täytettyjä eläinten päitäkin seinällä voittopokaaleina. Tai ainakin joskus pidettiin. Jotenkin olin kuvitellut, että lämpimin muisto mistä tahansa nelijalkaisesta ja miksei kaksijalkaisestakin sijaitsee elävän yksilön korvien välissä, eikä sitä edellä esitetyillä silmänkääntötempuilla paremmaksi saa. Toisaalta olisin voinut vaimon kiusaksi täyttää isoäitini ja asettaa hänet keittiön pöydän ääreen tuijottamaan tuomitsevasti vaimoparkaa. No nyt tuli mieleen Alfred Hitchcockin Psyko-elokuva.
Työtoverini (nainen) tunnusti, että kun hänen kissansa siirtyy lähivuosina/-aikoina ajasta ikuisuuteen, on hän vakavissaan harkinnut kissansa täyttämistä. Tällainen tunnustus aiheutti kahvipöydässä ansaitusti kuhinaa. Paitsi että se kuulosti jokseenkin (traagisen?) koomiselta ja umpikahelilta, on siinä myös jotain selkäpiitä karmivaa. Asian kuultuani mieleeni pullahti jostain syystä Stephen Kingin teos Uinu, uinu lemmikkini, joka sattuu olemaan taas tapetilla uuden leffaversion myötä.
Toinen työtoverini (mies) tarjosi oitis auttavan kätensä kissan muuttamisessa muistoesineeksi. Hän sanoi, että siihen tarvitaan vain pari pulloa polyuretaania ja täyttöaukkokin löytyy kissasta omasta takaa. Siis takaa. Tieto synnytti luonnollisesti hillittömän irvailujen vyöryn, kun pohdittiin, mitä kaikkea moisesta operaatiosta voisi seurata. Miltä mahtaa kuolonkankea kissa näyttää kirjahyllyssä? Miltä se vaikuttaa, kun nainen työpäivän päätteeksi istahtaa olohuoneen sohvalle, ottaa jäykän kissankalikan syliinsä ja alkaa silitellä sitä? Taitaa ystäväpiirin kyläilyt harveta jatkossa, kun aito kissanukke tervehtii heitä tuimasti olkkarissa. Puhumattakaan siitä, että talon emäntä juttelee sille.
Kuvittelin aiemmin, että näin mielettömään menoon törmää vain suuressa maailmassa eli pääosin Amerikan ihmemaassa, mutta väärässä olin jälleen kerran. Jokunen vuosi sitten tätini hirmurakas katti heitti ruokakuppinsa nurkkaan ja laski kylmät pissat kissanhiekkaan ja mitä tätini teki? Hän krematoi elukan, tai siis teetätti jossain polttohautauksen, ja laittoi tuhkat uurnaan. Nyt kyseinen misse majailee tuhkakupissa hyllyssä kunniapaikalla tai parhaassa tapauksessa yöpöydällä, jotta tätini voi joka päivä vaalia Hänen muistoaan ja muistella lämmöllä miukumaukun kunnian päiviä.
Vaikka tätini toiminta kuulosti jo riittävän sekopäiseltä, vie oman lemmikin täyttäminen ja esille asettaminen kirkkaasti voiton. Tai kenties tämä onkin nykyään jo ihan yleisesti hyväksytty menettelytapa ja olen vain pudonnut tälläkin saralla kehityksen kelkasta. Jos kerran muualla, niin miksei täälläkin. Pidetäänhän täytettyjä eläinten päitäkin seinällä voittopokaaleina. Tai ainakin joskus pidettiin. Jotenkin olin kuvitellut, että lämpimin muisto mistä tahansa nelijalkaisesta ja miksei kaksijalkaisestakin sijaitsee elävän yksilön korvien välissä, eikä sitä edellä esitetyillä silmänkääntötempuilla paremmaksi saa. Toisaalta olisin voinut vaimon kiusaksi täyttää isoäitini ja asettaa hänet keittiön pöydän ääreen tuijottamaan tuomitsevasti vaimoparkaa. No nyt tuli mieleen Alfred Hitchcockin Psyko-elokuva.
tiistai 29. tammikuuta 2019
Zen ja pyykinripustamisen taito
Oppilas: Mestari, näytä minulle tie.
Mestari: Lapseni, se tie on pitkä ja kivikkoinen, täynnä petollisia paikkoja. Mutta kärsivällisyydellä senkin matkan saa taitettua. Meidän tulee aloittaa oikean välineen valinnasta, sillä perusteelliset alkuvalmistelut tai pohjustustyöt tasoittavat polkuamme. Olemme oikealla tiellä, jos valitsemme omilla jaloillaan seisovan siivekkeellisen kuivaustelineen, koska siihen mahtuu runsaasti pyykkiä. Sen on hyvä olla kokoontaitettava, jotta sen saa tarpeen tullen pois tieltä. Etsinnässä ei saa hätäillä, koska muuten voi tuhlata rahansa heti hajoavaan malliin. Telinettä tulee tarkastella huolella, jotta sen voi havaita olevan vankkatekoinen. Liitokset ja nivelet voivat olla heikkoja kohtia.
Oppilas: Ammennan viisauttasi ja tutkin sitä sydämessäni. Entä sitten? Miten jatkamme eteenpäin?
Mestari: Seuraavaksi siirrymme pyykin valmisteluun, jotta löydämme suunnitelmallisuuden ja johdonmukaisuuden hyveet. Ensimmäiseksi erottelemme kasasta paljon ripustustilaa vievät vaatteet, kuten paidat, housut ja mekot. Nämä asettelemme telineelle siten, että leveytensä puolesta tavallisesti eniten tilaa vievät paidat ripustetaan telineen siivekkeille. Samalla ymmärrämme tasapainon idean. Jos ripustamme vaatteita vain yhdelle siivekkeelle, eikä painoa ole lainkaan toisella siivekkeellä tai kuivaustelineen keskiosalla, teline kaatuu. Kaikessa pitää pyrkiä tasapainoon itsensä ja ympäristönsä kanssa. Kun siivekkeet tulevat täyteen, siirrytään täyttämään keskiosaa. Jos pyykkiä on vain vähän, kannattaa käyttää ainoastaan telineen keskiosaa ja taittaa lopuksi siivekkeet pois tieltä. Jos paitoja ja housuja on todella paljon, kannattaa harkita vaihtoehtoisia ratkaisuja: osan paidoista voi ripustaa henkareille jonnekin muualle, jos tilaa löytyy. Takit tulee aina ripustaa tukeville henkareille.
Oppilas: Sanasi ovat viisauden virtaavaa vettä, niin elävää ja mukautuvaa. Kertokaa lisää!
Mestari: Malttia, nuori oppilaani. Kokemus ei kiirehtimällä kartu. Kaikki virtaa, sen voi parhaiten havaita pysähtymällä ja tarkkailemalla. Kiitollisena panen kuitenkin merkille valtaisan oppimisen halun, sen sisältäsi säteilevän voiman.
Oppilas: Entä alusvaatteet, suuri Mestari?
Mestari: Lyhyet alushousut asetellaan telineelle poikittain, jotta ne eivät veisi liikaa tilaa. Niiden ripustaminen samansuuntaisesti edistää sisäistä rauhaa. Sukat tulee ripustaa siten, että niiden kärkien tulee osoittaa samaan suuntaan. Sukkien ollessa pyykkinarulla vieri vieressä täydellisessä järjestyksessä voimme aistia harmoniaa ympäristömme kanssa. Tällä tavoin pääsemme lähemmäksi mielen täydellistä tasapainoa.
Oppilas: Onko vielä jotain huomioitavaa, Mestari?
Mestari: Mainitsen vielä, että pyykkiä ei kannata asetella toistensa päälle, sillä se hidastaa kuivumista. Vaatteiden paksuimmat kohdat, kuten housujen vyötäröt, kuivuvat hitaimmin. Työn voi katsoa tehdyksi, kun ei ole enää ripustettavaa pyykkiä jäljellä. Tuolloin mieli on levollinen ja voimme tuntea yhteyden maailmankaikkeuteen. Pitää muistaa, että vaatteiden kuivuttua ne tulee oikeaoppisesti korjata pois telineeltä, laskostaa ja siirtää niille kuuluville paikoilleen, mutta siihen perehdymme toisella oppitunnilla.
Oppilas: Mestari, tämä kaikki on ollut valaisevaa ja syvän viisauden sanoistanne riittää minulle pohdittavaa pitkäksi aikaa. Yksi kysymys askarruttaa vielä mieltäni: Mestarini, oletteko mielenvikainen?
Mestari: Lapseni, oppilaani, elämme aikoja, joina meidän kaikkien täytyy olla mielenvikaisia pysyäksemme järjissämme.
Mestari: Lapseni, se tie on pitkä ja kivikkoinen, täynnä petollisia paikkoja. Mutta kärsivällisyydellä senkin matkan saa taitettua. Meidän tulee aloittaa oikean välineen valinnasta, sillä perusteelliset alkuvalmistelut tai pohjustustyöt tasoittavat polkuamme. Olemme oikealla tiellä, jos valitsemme omilla jaloillaan seisovan siivekkeellisen kuivaustelineen, koska siihen mahtuu runsaasti pyykkiä. Sen on hyvä olla kokoontaitettava, jotta sen saa tarpeen tullen pois tieltä. Etsinnässä ei saa hätäillä, koska muuten voi tuhlata rahansa heti hajoavaan malliin. Telinettä tulee tarkastella huolella, jotta sen voi havaita olevan vankkatekoinen. Liitokset ja nivelet voivat olla heikkoja kohtia.
Oppilas: Ammennan viisauttasi ja tutkin sitä sydämessäni. Entä sitten? Miten jatkamme eteenpäin?
Mestari: Seuraavaksi siirrymme pyykin valmisteluun, jotta löydämme suunnitelmallisuuden ja johdonmukaisuuden hyveet. Ensimmäiseksi erottelemme kasasta paljon ripustustilaa vievät vaatteet, kuten paidat, housut ja mekot. Nämä asettelemme telineelle siten, että leveytensä puolesta tavallisesti eniten tilaa vievät paidat ripustetaan telineen siivekkeille. Samalla ymmärrämme tasapainon idean. Jos ripustamme vaatteita vain yhdelle siivekkeelle, eikä painoa ole lainkaan toisella siivekkeellä tai kuivaustelineen keskiosalla, teline kaatuu. Kaikessa pitää pyrkiä tasapainoon itsensä ja ympäristönsä kanssa. Kun siivekkeet tulevat täyteen, siirrytään täyttämään keskiosaa. Jos pyykkiä on vain vähän, kannattaa käyttää ainoastaan telineen keskiosaa ja taittaa lopuksi siivekkeet pois tieltä. Jos paitoja ja housuja on todella paljon, kannattaa harkita vaihtoehtoisia ratkaisuja: osan paidoista voi ripustaa henkareille jonnekin muualle, jos tilaa löytyy. Takit tulee aina ripustaa tukeville henkareille.
Oppilas: Sanasi ovat viisauden virtaavaa vettä, niin elävää ja mukautuvaa. Kertokaa lisää!
Mestari: Malttia, nuori oppilaani. Kokemus ei kiirehtimällä kartu. Kaikki virtaa, sen voi parhaiten havaita pysähtymällä ja tarkkailemalla. Kiitollisena panen kuitenkin merkille valtaisan oppimisen halun, sen sisältäsi säteilevän voiman.
Oppilas: Entä alusvaatteet, suuri Mestari?
Mestari: Lyhyet alushousut asetellaan telineelle poikittain, jotta ne eivät veisi liikaa tilaa. Niiden ripustaminen samansuuntaisesti edistää sisäistä rauhaa. Sukat tulee ripustaa siten, että niiden kärkien tulee osoittaa samaan suuntaan. Sukkien ollessa pyykkinarulla vieri vieressä täydellisessä järjestyksessä voimme aistia harmoniaa ympäristömme kanssa. Tällä tavoin pääsemme lähemmäksi mielen täydellistä tasapainoa.
Oppilas: Onko vielä jotain huomioitavaa, Mestari?
Mestari: Mainitsen vielä, että pyykkiä ei kannata asetella toistensa päälle, sillä se hidastaa kuivumista. Vaatteiden paksuimmat kohdat, kuten housujen vyötäröt, kuivuvat hitaimmin. Työn voi katsoa tehdyksi, kun ei ole enää ripustettavaa pyykkiä jäljellä. Tuolloin mieli on levollinen ja voimme tuntea yhteyden maailmankaikkeuteen. Pitää muistaa, että vaatteiden kuivuttua ne tulee oikeaoppisesti korjata pois telineeltä, laskostaa ja siirtää niille kuuluville paikoilleen, mutta siihen perehdymme toisella oppitunnilla.
Oppilas: Mestari, tämä kaikki on ollut valaisevaa ja syvän viisauden sanoistanne riittää minulle pohdittavaa pitkäksi aikaa. Yksi kysymys askarruttaa vielä mieltäni: Mestarini, oletteko mielenvikainen?
Mestari: Lapseni, oppilaani, elämme aikoja, joina meidän kaikkien täytyy olla mielenvikaisia pysyäksemme järjissämme.
torstai 3. tammikuuta 2019
Lupauksia herättävä kirjoitelma
MMT:n toimitus yllätettiin jälleen kerran housut kintuissa 31.12.2018, kun vuosi vaihtui 2019:ksi täysin arvaamatta puolenyön aikaan. Vaikka viittaus housuihin toimii yleisesti metaforana, kuljetaan toimituksessa suurimman osan aikaa kirjaimellisesti housut kintuissa. Mutta koska kukaan ei osannut odottaa vuoden vaihtumista vuoden viimeisenä päivänä, tuli kaikille kiire kehittää uudenvuodenlupauksia.
Uudenvuodenlupaukset ovat jokavuotinen perinne, joka perustuu pitkälti siihen, että kehnoksi koettu suoriutuminen menneestä vuodesta synnyttää ihmisessä omantunnon kolkutusta, jonka vaientaminen edellyttää ryhtiliikettä ja pyrkimystä jossain muodossa edellisvuoden versiota paremmaksi ihmiseksi. Uudenvuodenlupaukset toimivat samalla polttoaineena seuraavan vuoden uudenvuodenlupauksille, koska seuraavan vuoden vaihtuessa palautuvat edelliset lupaukset mieleen, jolloin voi todeta niiden epäonnistuneen surkeasti, josta seuraa tunnontuskia, jne.
Uudenvuodenlupaukset tulee tavallisesti tehdä epärealistiselta pohjalta. Lupausten tavoitteet täytyy asettaa riittävän koviksi, jotta ne tuntuvat ankaralta rangaistukselta itselle ja edesauttavat toivottua lopputilannetta, jossa saa todeta tavoitteiden jääneen saavuttamatta ja lupaukset petetyiksi. Pomminvarmoja tapauksia ovat mm. “lupaan laihtua 15 kiloa”, “lue yhden kirjan joka kuukausi”, “nautin alkoholia vain saunakaljan muodossa”, “olen mukavampi kanssaihmisiäni kohtaan”, “en huuda lapsille koko vuonna”, “opettelen soittamaan ukulelea”.
MMT:n toimitus mietti asiaa tällä kertaa toiselta kantilta ja päätyi lopputulemaan, että tänä vuonna uudenvuodenlupausten täytyy synnyttää onnistumisen iloa ja hyvää mieltä. Lupausten tulee noudattaa (mielenvikaisen) järjen ääntä, joten rima asetetaan korkeudelle, josta onnettominkin nahjus (allekirjoittanut) pääsee kevyesti yli. Toimituksen ideariihi tuotti seuraavia perusasioihin keskittyviä lupauksia:
Lupaan tehdä kaikkeni, että hengitän koko tulevan vuoden.
Lupaan tehdä tarpeeni vessaan, paitsi silloin, kun olosuhteiden pakosta tai huomionhakuisuuden stimuloimana teen niitä ulos.
Lupaan sanoa ainakin yhden ystävällisen lauseen tai sanan päivässä (tämä voi olla liian vaikea).
Lupaan, ettei alkoholin kulutukseni ylitä suurkulutuksen rajaa kuin satunnaisesti joitakin kertoja viikossa.
Lupaan, etten hipelöi sukukalleuksiani kuin korkeintaanpuolen tunnin vartin välein työaikana.
Lupaan, etten nuku töissä muulloin kuin väsyneenä.
Lupaan, etten pidä itseäni muita parempana ihmisenä pois lukien ne älykääpiöt, joita valtaosa ympäröivästä populasta edustaa.
Lupaan käyttää sarkasmia ja ivallisuutta aseenani joka päivä.
Lupaan nauraa enemmän muille kuin itselleni.
Lupaan ajatella seksiä niin usein kuin muilta aiheilta pystyn. Lupaan myös yrittää minimoida muut ajattelun aiheet.
Lupaan, että lähes kaikki ulosantini on tyhjänpäiväistä paskanjauhantaa ja ääliömäistä länkytystä myös tulevana vuonna.
Lupaan pyrkiä todistamaan kaikille, etten ole vähäisissäkään määrin vakavasti otettava kypsä ihminen.
Siinä joitakin esimerkkejä, joista ammentaa ajatuksia omiin uudenvuodenlupauksiin. Kannattaa muistaa, että lupaukset on paljon mukavampi pitää, kun niissä ei ole mitään todellista sisältöä, vrt. poliitikot. Parempi mieli ja hyvä ruoka on jokaisen oikeus. Ja hyvä lämmin hellä on mieli jokaisen, oi jospa ihmisellä ois lässyti lässyti lällällää.
Uudenvuodenlupaukset ovat jokavuotinen perinne, joka perustuu pitkälti siihen, että kehnoksi koettu suoriutuminen menneestä vuodesta synnyttää ihmisessä omantunnon kolkutusta, jonka vaientaminen edellyttää ryhtiliikettä ja pyrkimystä jossain muodossa edellisvuoden versiota paremmaksi ihmiseksi. Uudenvuodenlupaukset toimivat samalla polttoaineena seuraavan vuoden uudenvuodenlupauksille, koska seuraavan vuoden vaihtuessa palautuvat edelliset lupaukset mieleen, jolloin voi todeta niiden epäonnistuneen surkeasti, josta seuraa tunnontuskia, jne.
Uudenvuodenlupaukset tulee tavallisesti tehdä epärealistiselta pohjalta. Lupausten tavoitteet täytyy asettaa riittävän koviksi, jotta ne tuntuvat ankaralta rangaistukselta itselle ja edesauttavat toivottua lopputilannetta, jossa saa todeta tavoitteiden jääneen saavuttamatta ja lupaukset petetyiksi. Pomminvarmoja tapauksia ovat mm. “lupaan laihtua 15 kiloa”, “lue yhden kirjan joka kuukausi”, “nautin alkoholia vain saunakaljan muodossa”, “olen mukavampi kanssaihmisiäni kohtaan”, “en huuda lapsille koko vuonna”, “opettelen soittamaan ukulelea”.
MMT:n toimitus mietti asiaa tällä kertaa toiselta kantilta ja päätyi lopputulemaan, että tänä vuonna uudenvuodenlupausten täytyy synnyttää onnistumisen iloa ja hyvää mieltä. Lupausten tulee noudattaa (mielenvikaisen) järjen ääntä, joten rima asetetaan korkeudelle, josta onnettominkin nahjus (allekirjoittanut) pääsee kevyesti yli. Toimituksen ideariihi tuotti seuraavia perusasioihin keskittyviä lupauksia:
Lupaan tehdä kaikkeni, että hengitän koko tulevan vuoden.
Lupaan tehdä tarpeeni vessaan, paitsi silloin, kun olosuhteiden pakosta tai huomionhakuisuuden stimuloimana teen niitä ulos.
Lupaan sanoa ainakin yhden ystävällisen lauseen tai sanan päivässä (tämä voi olla liian vaikea).
Lupaan, ettei alkoholin kulutukseni ylitä suurkulutuksen rajaa kuin satunnaisesti joitakin kertoja viikossa.
Lupaan, etten hipelöi sukukalleuksiani kuin korkeintaan
Lupaan, etten nuku töissä muulloin kuin väsyneenä.
Lupaan, etten pidä itseäni muita parempana ihmisenä pois lukien ne älykääpiöt, joita valtaosa ympäröivästä populasta edustaa.
Lupaan käyttää sarkasmia ja ivallisuutta aseenani joka päivä.
Lupaan nauraa enemmän muille kuin itselleni.
Lupaan ajatella seksiä niin usein kuin muilta aiheilta pystyn. Lupaan myös yrittää minimoida muut ajattelun aiheet.
Lupaan, että lähes kaikki ulosantini on tyhjänpäiväistä paskanjauhantaa ja ääliömäistä länkytystä myös tulevana vuonna.
Lupaan pyrkiä todistamaan kaikille, etten ole vähäisissäkään määrin vakavasti otettava kypsä ihminen.
Siinä joitakin esimerkkejä, joista ammentaa ajatuksia omiin uudenvuodenlupauksiin. Kannattaa muistaa, että lupaukset on paljon mukavampi pitää, kun niissä ei ole mitään todellista sisältöä, vrt. poliitikot. Parempi mieli ja hyvä ruoka on jokaisen oikeus. Ja hyvä lämmin hellä on mieli jokaisen, oi jospa ihmisellä ois lässyti lässyti lällällää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)