Kuinka porataan syvälle

Minulla on hieman omalaatuinen, joskaan en tiedä, onko poikkeuksellinen, suhde musiikkiin. Jotkut biisit vaikuttavat minuun parhaimmillaan rajusti tunnetasolla. Minulla on ollut pienen 49 vuoden elämäni varrella lukemattomia tilanteita, jossa jokin tsibale ”puhuttelee” minua runtelevan syvällisellä tasolla. Silloin, kun niin tapahtuu, se poraa syvälle.

Tavallinen tapahtumaketju on seuraava: Biisissä saavutaan omassa kokemuksessani tiettyyn kulminaatiopisteeseen. Näitä ”huippukokemuksia” voi olla biisissä useita ja ultimaattumimmin todella tiheässä. Kylmät väreet alkavat vyöryä pitkin selkärankaa ja kehoa. Käsivarsien iho menee kananlihalle ja ihokarvat nousevat pystyyn. Kaikkein tiukimmissa tilanteissa saapuu liikutus, kyyneleet puskevat silmiin ja jopa alkavat valua vuolaina pitkin poskia. Kuulostaako normaalilta? Jos osaat tuntea samoin, kyllä, muussa tapauksessa ei saakeli, miten sekopäistä.

Jos miettii hieman asiaa näin maalaisjärjellä, on oletettava, että oma tunnekeskukseni on yliherkistynyt joillekin äänentaajuuksille, sävelille, melodioille, sävelmille, mitä ikinä ovatkaan. Näin on pakko olettaa, koska fyysiset reaktiot ovat olleet voimakkaita musiikkiin ja monituisiin erilaisiin biiseihin kautta aikain.

Kauan kauan sitten jossain kohtaa kahdenkymmenen vuoden paremmalla puolella erehdyin katsomaan toiseen maailmansotaan liittyvän sotaelokuvan ja japanilaisen vankileirin kuvauksen nimeltä Merry Christmas, Mr. Lawrence (pääosassa David Bowie!). Kun viimeinen kohtaus vyöryi verkkokalvojen reseptoreihin ja lopputekstien mukana alkoi soida Ryuichi Sakamoton säveltämä elokuvan tunnusmusiikki, iski se syvälle pienen olemassaoloni ruumiillistumaan. Vollotin kippurassa olkkarin lattialla kuin pieni lapsi. Se oli absurdi tapahtuma, jota en muista tapahtuneen siinä mittakaavassa koskaan. Itkin niin helvetillisellä voimalla, että räkä alkoi valua. Onneksi ei ollut muita todistamassa. En pysty muistamaan, oliko joitain muita tekijöitä, jotka olivat vaikuttaneet herkistyneeseen tilaani (darra, stressi, parisuhdehuolet, ties mitä). Mutta tapahtumassa oli jotain henkisesti puhdistavaa. Toki elokuvan loppu on erittäin liikuttava, mikä toki boostasi omalta osaltaan tilannetta.

Lukioaikana kuviksen opettaja lupasi vapautuksen joistakin tunneista, jos joko menee leffaan tai katsomaan taidenäyttelyä. Valitsin elokuvan, joka tietenkin oli määrätty opettajan toimesta. Menin siis leffateatteriin katsomaan Schindlerin listan. Se löi ilmat pihalle henkisestä kantistani niin, etten mitenkään pystynyt estämään kyyneleiden valumista leffan lopussa. Juu, meni rönsyilyksi.

Anyways, bytheways, sideways, wrongways, Merry Christmas, Mr. Lawrence polttomerkittiin pysyvästi aivopoimuihini episodina, jossa leffan loppu bondattuna uniikkiin syvältä kouraisevaan melodiaan möyhensi minut murusiksi. Onko se tervettä? Onko se normaalia? Heijastiko se tiedostamattomia traumoja, joita en pystynyt tunnistamaan? Vai oliko se kaikuja jostain paljon kauempaa, mikä menee kauas ihmismielen ymmärryksen tuolle puolen?

Aika ei ole muuttanut reagoimistani musiikkiin mitenkään. Kaikkein viimeisimpinä esimerkkeinä on juuri äskettäin vähintäänkin erikoisten koukeroiden kautta korviini kantautunut Steffen Daumin loihtima pätkä nimeltä ”The Awakening”. Jos et ole kuullut säveltäjästä saati teoksesta, älä huoli, koska ei ole kukaan muukaan. Vaatimattomat 2:25 kestävä sävelmä on jumalaisen kaunis ja kantaa omiin korviini mukanaan mielikuvan aamun sarastuksesta mykistävästi. Useassa kohdassa väreet kulkivat pitkin selkääni. Se oli täysin sattumalta löytynyt sävelmä. Oli totaalisen uskomaton tunne ajaa aamulla töihin autolla ohitustietä, kun lupauksen keväästä tuova aamuaurinko nousi taivaanrannasta valtaisana valopallona suoraan päin kasvoja ja The Awakening pauhasi hurjalla volyymilla autosterkoista. Tunsin siirtyväni hetkeksi jonnekin muualle, mikä reilun 100 km/h tuntinopeudessa ei ole henkilökohtaisen aikajanan jatkuvuuden kannalta paras mahdollinen olotila.

Ja koska mainitsin ”viimeisimpinä esimerkkeinä”, on mainittava toinen aivan tuoreena vieläkin voimakkaammin vaikuttanut sävelmä. Kyseessä on Harry Escottin ”Joan and Boisie”. Jos et ole kuullut tästäkään, et luultavasti ole katsonut tv-sarjaa ”Joan – timanttinen varas”. Nykysukupolville juuri ja juuri siedettävät 2:42 kestävä styge tekee itsestään täydellisen lyhyessä ajassa. Se on soitettu kitaralla ja jotenkin joka näppäilyllä sävelmä kasvaa ja kasvaa ja kasvaa. Kun keskittyy täysin, ymmärtää. Äärettömän kaunis ja perussoinnultaan surumielinen. Väreet kulkivat useita kertoja aaltoina pitkin selkääni ja käsivarteni menivät kananlihalle nostaen kaikki ihokarvat pystyyn.

Elän ja hengitän musiikkia. Haluan musiikin saavan vapaasti ilmaa ja liikkumatilaa ympärilläni, joten parhaimmillaan se tapahtuu autossa äänenvoimakkuuden noustessa kunnioitettaviin lukemiin. Kotona se ei juuri toimi, koska käyttäytymismalli johtaa nopeasti siihen, että minut luokitellaan terroristiksi, johon tulee suhtautua vihamielisesti ja joka on eliminoitava viiveettä. Ymmärrän asian muiden perheenjäsenten kannalta, koska he eivät voi koskaan ymmärtää syvällä tunnetasolla puhuttelevaa intohimoista suhtautumistani musiikkiin. Kaikkein surkuhupaisin piirre ongelmassa on, että tapani ottaa musiikista kaikki irti leimataan muitta mutkitta uhmakkaan teinipojan angstaavaksi käyttäytymiseksi. Mutta siltä se kieltämättä näyttää, kun muut eivät ymmärrä ollenkaan. 49-vuotias teini, jolle vaimo ja täysi-ikäisyyden kynnyksellä olevat lapset joutuvat huutamaan, että nyt laitat sitä musaa hiljemmalle. On se naurettava tilanne.

Vaillinaisia välähdyksiä

Sitä tuijottaa eteensä keittiön ruokapöydän ääressä isossa tyhjässä talossa. Pöydän pintaa pitkin virtaavat puun syyt. Kaikki virtaa, panta rhei kai ouden menei. Ovatko syyt vain tekosyitä, mene ja tiedä. Maailma on pullollaan tekosyitä. Ihminen on mestari oikeuttamaan itsensä tekosyillä. Muut eläimet eivät tarvitse niitä. Pöytä on vähintään 20 vuotta vanha ja ostettu Ikeasta. Se on täynnä kolhuja ja naarmuja. Kenties sen syyt ovat oikeita syitä.

Kallonsisäinen ruma kudosmöykky tekee temppujaan. Aivokemialliset reaktiot iskevät vyön alle ja vaativat minua tekemään taas tiliä itseni ja elämäni kanssa. Ne yrittävät päästä niskan päälle ja saada pitävän kuristus- ja kuritusotteen minusta. Sieltä ne tulevat, vaikken edes kutsunut niitä. Vaikka fyysistä krapulaa en ole tuntenut, psyykkiset möröt nostavat päätään ja ovat hyökkäämässä täydellä voimalla. On tehtävä jotain ja heti. On löydettävä äkkiä lääke ennen kuin tilanne pahenee. Vaatteet päälle, koira mukaan ja ulos.

Koiran häntä vipattaa villinä. Potkin sille tuttuun tapaan käpyä ja se ryntää vauhkona perään. Koira pureskelee vähän käpyä ja vippaa sen takaisin jalkojeni juureen. Ja taas mennään. Sillä on kivaa. Minulla ei ole kivaa. Koiran ilonpidon pitäisi ainakin teoriassa kohottaa mielialaa. Mutta ei, jokin ei toimi. Lunta putoilee taivaalta tasaiseen tahtiin.

Naishenkilö työntää pyörätuolissa istuvaa vanhusta lumisella kadulla. Eteneminen näyttää vaivalloiselta. Vanhus on hiljaa ja tuijottaa eteensä. Ikääntyminen palaa mieleen. Hyvin pian on 49 vuotta taulussa. Pitäisikö ikääntymisestä muka nauttia vai riittääkö, että sitä sietää? Kuinka kauan? En tiedä niihinkään vastausta.

Hiekkakuopan veden pinta on taas jäätynyt ja peittynyt lumella. Koira päättää poiketa polulta. Maasto on täynnä risuja ja oksia. Koira kompastelee niihin, mutta jatkaa päättäväisesti. Se kai haistaa jotain. Miksi poiketa polulta? Miksi ei poikkeaisi polulta? Pitääkö takertua tuttuun ja turvalliseen, loppuun tallottuun polkuun tietäen, minne se joka kerta johtaa? Onko olemassa oletus, että tuntematonta pitää pelätä? Miksei poikkeaisi polulta.

Koira kohtaa toisen koiran ja sen ulkoiluttajan ja saa kohtauksen. Alkaa hullu räksyttäminen, koska se pääasiassa pelkää muita koiria. Toinen koira vain ohittaa tyynesti sekoboltsin ja jatkaa matkaansa. Minun liekani päässä oleva yksilö rauhoittuu. ”Minun liekani”, heh. Minulle suurin osa koirista on vain koiria. En tunnista montaa rotua eikä kyllä kiinnostakaan. Olenko edes koiraihminen? Ottaen huomioon, kuinka monta vuotta olen pääasiallisesti pitänyt huolta karvakuonosta, varmaan pitäisi olla. Onhan se hyvä, että se on olemassa, pakottamassa liikkumaan ja antamassa iloa, vaikka aina se ei auta tai riitä. Vaan en alkuunkaan ole varma, olenko sillä tasolla, että voisin sanoa olevani koiraihminen. Ehkä koiran ihminen, johon se voi tukeutua.

On aika paeta paikalta. Suuri hiljaisuuttaan huutava tila, jota kodiksikin sattuvasti kutsutaan, alkaa tuntua taas painekattilalta. Ja paine kasvaa. On aivan liikaa aikaa ajatella. Koira ei onnistu lääkitsemään yksinäisyyden tunnetta. Vähän sääliksi käy viatonta turria. On lähdettävä jonnekin, missä on ihmisiä ja liikettä. Jostain hymy ja valo löytyvät. Siihen on luotettava. Ei, se on tiedettävä.

”Me astumme ja emme astu samaan virtaan, olemme ja emme ole. Potamois tois autois embainomen te kai ouk embainomen, eimen te kai ouk eimen.”

Panin juoksuksi

En minä niinku silleen pannut juoksuksi. Sitä äkkiä saattaa unelmoida, että kirmasin lailla nuoren uuhen yli kasteisten niittyjen, vuolaiden vetten ja vaahtoavien vaarojen, mutta se on vain mitä kauneinta unta, josta ei tarvitse herätä, koska sitä ei koskaan nähnytkään. Joten takaisin lenkkareihin. Uutuuttaan mustana orina hohtavat Asicsit sujahtivat jalkaterieni ympärille kalenterinlyömällä 15.1.2024. Ja ei, en ollut tehnyt mitään uudenvuodenlupausta. Edellisestä juoksulenkistä olikin vierähtänyt rapiat 25 vuotta. Juoksin parikymmentä vuotta ympäri kenttää pallon teoriassa ennakoitavissa olevia liikkeitä mukaillen oppimatta kuitenkaan koskaan pelaamaan jalkapalloa. Samanaikaisesti olin parit vuosikymmenet putkeen kehunut inhoavani juoksua lukuun ottamatta yöjuoksua. Joskus reilu parikymppisenä olin muutaman kerran juoksemassa ihan oma-aloitteisesti, mutta homma päättyi loppujen lopuksi siihen, että helvetilliset penikkasäryt iskivät pohkeiden sisäsyrjään ja luovutin.

Sää oli mitä ideaalisin tammikuun talvikeli, eli monta astetta lämmintä eikä lumesta tietoakaan. Itse juoksemisessa eli hölköttelyssä ei juuri kuvattavaa löydy. Tai no: Hölköti kölköti. Teki se vähän pipiä kropassa, varsinkin loppua kohden kolmen kilometrin pätkällä. No pain, no gain. Ei triumfaattinen suoritus, mutta parempi kuin oli olettanut. Peruskunto näyttää olevan siedettävällä tasolla eikä ylipainoa ole kertynyt. Kohta tulee kuvia Tinderiin. Alku- ja loppulämmittelyt ja sen sellaiset homostelulta näyttävät venyttelyt jätin luonnollisesti amatööreille ja testosteronin erityksen vajaatoiminnasta kärsiville. Slay, motherfu**ers! (Hyi, epäkorrektia!)

Rakas juoppojuoksupäiväkirja: Olen juossut. Ainakin omassa mielikuvituksessani miellän toiminnan juoksuaskeliksi, koska eivät ne kävelyaskeliakaan olleet. Suljetaan kaikki soveltumattomat vaihtoehdot pois ja katsotaan, mitä jää jäljelle. Tästä johtaen jatkan juoksemista. Kelloni ja siihen liittyvän kaikkitietävän jumalallisen sovelluksen mukaan olen osoittanut kykenevyyttäni tammi-helmikuun aikana vajaan 30 kilometrin verran tähän päivämäärään mennessä.

Jälkivenäyttelyt: Uuhi? Eikö se ole naispuolinen lammas? No pässi mikä pässi.

Jälkijälki…: Jaa että ikäkriisi? No mikä ettei. Pannaan pakettiin.

Valo on

Näen valon

sillä näen sinut

minä tunnen

valon sisälläni

auringonkeltaisen taivaan

enhän minä pystynyt

vilisevinä aikoina

juoksevina vuosina

elämään aurinkoa

joka taivaalla tanssii

ja säkenöi

haluaa puhua minulle

vihdoin näen sen

näissä kämmenieni juovissa

pitää tapahtua ennen kuin

kirjoitan tarinan loppuun

yhdessä henkäyksessä

yhdessä huokauksessa

toivon olevani yhtä

tämän yhden elämäni

ja sinun elämäsi kanssa

koska tässä ovat

viimeiset siveltimen vedot

haluan tuntea

haluan rakastaa

haluan kaiken sinussa

kaikki on olemassa

tässä todellisuudessa

tässä kokemassamme kaikkeudessa

en peräänny enää

mistään säkeistä

mistään sanoista

mistään teoista

otamme omaksemme

mikä meille on suotu

ne kaikki valot loistavat meille

vaikkemme näkisi niitä

kaikessa on valo

se pitää löytää

Pahemman luokan jälkitakeltelut: Tämä ”hengenluomus” olkoon varoittavana esimerkkinä siitä, mitä tapahtuu, kun kiskoo keittoa lauantai-iltana ja erehtyy kuvittelemaan, että on saavuttanut luovan tilan. Vaikkei mitään tällaista minun pitänyt alun perin edes kirjoittaa, jossain mielenhäiriössä keksin olevani oman elämäni Tommy Tabermann (RIP, olit mainio veikko). Kaiken päälle enempää punnitsematta, niissä liemissä en toki ihmettele, painoin ”julkaise”, koska olinhan juuri rustannut mestariteoksen. Oikeammin mestausteoksen, koska siitä suorituksesta ansaitsee tulla mestatuksi. Seuraavana päivänä oli vuoro pelastaa, mitä pelastettavissa on. Koska perusperiaatteeni on, etten deletoi kokonaan mitään, minkä olen julkaissut, täytyi pökellystä muokata, jotta sitä kestäisi edes katsoa jostain kulmasta päivänvalossa. Joten lukemattomien muokkausten, sanojen ja rivien poistamisten jälkeen lopputulos on yllä. Onnekkaita olette te, jotka ette nähneet alkuperäistä. Tämä on klassinen esimerkki, miten yritetään tehdä paskapökäleestä konvehti lisäämällä sen ympärille kiiltävä kääre.

Karanneen menestysreseptin metsästäjät

Tiedättekö kuvion? Minä ainakin tiedän, koska toteutan sitä tässä ja nyt taas. Siinä vaiheessa, kun ”briljantit” uudet ideat ovat loppu ja slut, tulee aika kierrättää vanhoja ideoita uudestaan. Sitä kutsutaan ideaköyhyydeksi ja paikallaan polkemiseksi. Tässä sitä siis ollaan, läpikäymässä suomalaisia menestysreseptejä. Edellinen vierailu aiheessa oli 20.9.2021. Mutta mitäpä sitä ei tekisi pysyäkseen minuutensa pinnalla.

Suomalainen menestysresepti -kilpailu on juidu, jossa etsitään uusia suomalaisia elintarvikeinnovaatioita, jotka voisivat menestyä kuluttajien keskuudessa. En ole koskaan katsonut yhtä ainutta jaksoa televisiosta ko. kilpailua (tuleeko se televisiosta?). Venyn kuitenkin kevyesti siihen, että makustelen näitä ihanaisia uusia suuhunpantavia epätervehenkinen skeptinen asenne taustalla. Vilpittömän positiivista on, että suomalaisia elintarvikkeita pusketaan kuluttajien mieliin tällaisella konseptilla, mutta kuka nielee syötin? Voiko keskiverto joka ilmansuuntaan velkaantunut kaupassakävijä noukkia tuotteen ostoskärryihinsä ja nähdä sen jostain vinkkelistä wörttinä valintana? ”Kotimaisella” on siinä mielessä pahaenteinen kaiku, että tavallisten kuolevaisten kukkaro kevenee yllättävän nopeasti suosiessa kotimaista laatua. Varsinkin, jos se on pientuottajilta lähtöisin. Onneksi nykyisin on tarjolla runsain mitoin myös bulkkikotimaista. Mutta kuten yleisesti osaamme tiedostaa, on se omaa syytämme ja tyhmyyttämme, jos emme ole osanneet luovia mitättömissä pikku elämissämme itseämme riittävän hyvätuloisiksi. Kyynissarkastiset itseruoskinnat sikseen, koska meillä on jotain konkreettista käsissämme. Mitä, no tätä:

Ihastuttavan nostalginen ja joissakin jo kauan sitten historian lehdille siirtyneissä sukupolvissa (kuolin)kelloja soitteleva Viipurilainen kotileipomo Oy (Vääksystä Lahen suunnalta) laskeutui keskuuteemme Sitkas-nimisen ruisviljatuotteen kera. Ja tässä vaiheessa seuraa leiväksi muotoillun objektin tarinan kulminaatiopiste: Sitkas-nimen alla luonnehditaan paperipussiin käärittyä ihmetuotetta lauseella ”pikkasen kova ruistuorenäkkäri”. Näin ikään kuin ikään, olemme saaneet sanavarastoomme uuden käsitteen ”tuorenäkkäri”. Nauraisin katketakseni, jollen olisi liian väsynyt siihen. Kun ensimmäisen kerran luin pussukasta nimityksen ”tuorenäkkäri”, olin vakuuttunut, että tässä on vitsi kyseessä. Eihän tämä voi olla mahdollista. Että tällainen voi mennä läpi. Mutta on se mennyt läpi. Siellä se on tuoreleipäosastolla, vaikka se pitäisi kai asettaa yksin ikiomalle hyllylleen tuoreleipäosaston ja kuivaleipäosaston väliin, niin kuin ei-kenenkään-maa tai neutral zone. Kun maistoin uutuutta, melkein hätkähdin, koska tajusin syöväni ruisleipää. ”Pikkasen kova” olemus ei käynyt suorilta käsin ilmi. Olen syönyt paljon jälkiuunileipää, joka on oikeasti kovaa ja sitkeää settiä, ja myös erinomaista, mutta ”tuorenäkkäri” ei ollut sitä. Se oli… ruisleipää. Maistui ihan hyvältä, eikä siinä mielessä huono tuote, mutta että ”tuorenäkkäri”. Olitteko oikeasti tosissanne kehittäessänne ko. ruisläpyskää, että ”tuorenäkkäri” on vakavasti otettava asia? Kuinka tyhmää väkeä tämä pohjoisen peräaukon perukoilla majaileva kansa loppujen lopuksi on?

Tuorenäkkäri-leikkiä voi leikkiä kuka vain seuraavalla ”menestysreseptillä”: tuorekorppu eli pullapitko, tuorekuivakakku eli kakku, tuoremerisuola eli meri, tuorehiili eli halko, tuorehiiva eli… ?, tuoredarra eli laskuhumala, tuoremysli eli juokse viljapeltoon, tuorerakkaus eli kaiken lävistävä huumaannuttava ihastuminen, tuoreviha eli inhohalveksuntakaunakatkeruuskostonhimo (valitse kolme sinulle lähimpänä sydäntä olevaa), tuorepuuro eli älkää nyt enää jaksako (kyllä jaksan), tuorekuiva eli kostea, tuoreloppu eli kohta maalissa, tuorealku eli alkuräjähdys, tuoreväsynytläppä eli ehkä jossain ajanhetkessä hauska vitsi, jos ymmärtäisi lopettaa ajoissa.

Ok Shakey, vaasalaisen Insane food lab Oy:n maitopohjainen pirtelö, onko sinussa potenssiaalia. ”Herkuttelupirtelöksi” itseään tituleeraava juoma muovipullossa. Fantsua brändäystä ja kuvitusta. Korkataan ja ääntä kohti. Seuraa pieni ylläri. Neste ei maistu eikä tunnu ollenkaan pirtelöltä, vaan nestemäiseltä vanukkaalta. On hankala hahmottaa, onko se hyvä vai huono asia. Herkuttelupirtelön idea aukenee. 280 millilitraa (ei ole paljon ei) karkkia kustantaa 2,90 euroa. Mutta ei, huonommin-kuin-semisti aikuiseen makuun tarkoitettu elintarvike on ulkona kehistä. Nannaa on tottamooses (sic!), mutta pirtelöstä kaukana. Konfliktin ydin on, etten halua juoda vanukasta. Haluan nauttia vanukkaan lusikalla kuin lapsuuden Jacky-makupalat ja Naminami-vanukkaat (RIP).

Pakastealtaan perukoilta meitä tervehtii Pizza Muffin, jonka on loihtinut keskuuteemme Pizza Muffin Oy pääkaupungista. Lootasta näkee maailman laidalle asti, että hihasta on vedetty tuotteistaminen ja visuaalisuus suuren maailman malliin (koska se toimii?). Ihan hyvä yritys ja pointseja ropisee. Pizzamuffinsseja on kolmea eri makua, yksi maku yhdessä viiden tsibaleen laatikossa, ja pepunpehmoisiin hyppysiini hakeutui mozzarella-täytteinen pikku pökäle. Hellyttävän kompakti taikinapötikkä saattaa minut peruskysymysten äärelle. Mitä olen juuri tunkenut suuhuni? Suht paksuun rapsakkaaseen taikinakuoreen kätketyn tomaattimössön kera mozzarellajuustokuorrutteen. Kaiken kaikkiaan maku jepa jeetä, mutta mikä on nautinnon hinta? Vajaan euron per slaagi. Vaikka kuinka yritän, en pysty näkemään tätä riittävän positiivisessa valossa. Liikaa taikinaa, liian vähän täytettä, liikaa ilmaa laatikossa. Yhtäkkiä Pizza Muffin muuttuu sivaltavuuteen taipuvaisessa mielessäni muotoon Pizza Bluffin'.

Kinnarin Tila Hollolasta eli taas Lahen seudulta, established 1667 (Jumankekka! Vuodesta 1667!? Missä olet ollut kaikki nämä vuodet?), on luonut riemuksemme… einesruoan, jonka voimme tunnistaa nimellä ”täysjyväkaura-ateria”. Kaurajaloste ei ole nyhtökauraa tai nöyhtäkauraa tai nöpökauraa tai mitään, mikä voisi olla peräisin Mummo Ankan tilalta, vaan kaura näyttäytyy omassa persoonassaan, toki suurimoina. Otantaani tarttui kolmesta eri vaihtoehdosta ”mausteinen kana ja kasvikset” alaotsikolla ”kotimainen oman tilan täysjyväkaura-ateria”. On mukava kuulla, että tila on oma, eikä ”oikeasti pankin omistama jäätävissä veloissa oleva tila”. Ja vaikka olisi, ei sitä kannata pakettiin printata. Tikkuna silmään ja kepinnokkaan (tsi-hi-hi) syöksyy ”täysjyväkaura-ateria”. Ateriassa on kauraa 11 prosenttia, jonka voi silmämääräisestikin havaita nopeasti. Täysjyväkaura-ateria ei todellisuudessa ole kaura-ateria. Jos ateriakokonaisuus koostuisi tykkänään täysjyväkaurasta, se olisi kaurapuuroa. Joten missä on piffi. Kaurapiffi. Lämmitetty vuoka on kivasti maustettu ja solahtaa tässä suhteessa mukavasti tsydeemeihin sisään. Näen myös selvästi mössön seassa kroolailevat kauranjyvät, jotka tervehtivät minua iloisesti vilkuttaen. Totta se on, kaura on superfoodia ja syö sitä saatanan kauraa ja niin edelleen. Tämä ”ateria” koostuu pääasiassa sekalaisista kasviksista, kanasta, mössöstä, jota sidosaineeksi voi ehkä kutsua, sekä kauran jyvistä. Peak experiencen koen, kun tuoteselosteesta löytyy sana ”galangal”. On koittanut uuden oppimisen hetki. Galangal on inkiväärin sukuisen kasvin juuri. Wikipedia valistaa, että galangalissa on heikko pihkan ja havupuiden aromi. Ok, mutta miksi mainittu mauste on eksynyt supisuomalaiseen ”täysjyväkaura-ateriaan”?

Lätistään loppulorut. Mitä nyt jäi handuun? Onko menestysresepteissä tulevaisuutta? Onko minulla tulevaisuutta? Kuinka kauan? Olenko yhä etsimässä vai olenko jo löytänyt? Jos olen, mitä löysin? Pitääkö minun vielä kysyä jotain? Nyt tuupattu tarjonta on mitä on, mutta pitäähän mennä posin kautta, eikös juu? Jos jokin näistä omaa pidemmän aikavälin markkinapotentiaalia, olkoon se Pizza Muffin. Ei liian hintava (kaikki on suhteellista), snack-tyyppinen purtava, joka reippahasta taikinapitoisuudestaan huolimatta maistuu joltain. Plussapojoja myös, että taikinaan on ujutettu muutakin makua kuin tympeän taikinan maku. Kivat heille ja vielä kivammat minulle, koska sain tähän töherrykseen pituutta 972 sanaa. Ja se on jotain se! 979 sanaa.

Jälkiprenikka: On annettava vielä erityinen kunniamaininta Sitkas-ruistuorenäkkärille yhdestä pikku detaljista. Paketissa lukee 8 kpl (nettopaino 220 g), mutta todellisuudessa ruislätkiä on kahdeksan puolikasta eli 4 kpl. Varmasti tämän saa selitettyä valmistustavalla. Tuotehan on ”tuorenäkkäri”. Siitä huolimatta näppärä silmänkääntötemppu. Verratkaapa muihin ruispalatuotteisiin. Hyvä yritys, mutta på finska kusetuksen maku.

Sitkaampi jälkiprenikka: Sitkas-ruislätkän kilohinta on enemmän kuin huomion arvoinen. Kun esim. Prismassa pussukka kustantaa päivän hintaan 2,70 euroa ja sillä saan 220 g tuota spezialiteettia, tekee se reilu 12 e/kg. Sen jälkeen voitte luoda katseenne tuoreleipähyllyn valikoimaan ja yrittää bongata, kuinka moni leipätuote ylittää 12 euron kilohinnan. Niinpä, leipomotuotteet ovat oma lukunsa, mutta pussitetuista peruskäntyistä ei oikeastaan yksikään pääse lähellekään noita lukemia. Kannattaa pureskella joka suupala kunnolla. 1096 sanaa.

Sudokut - symppikset Saatanan sanansaattajat

Tuijotin lehtihyllyn ristikko-, krypto- ja sudoku-lehtien merta, joka oli jylhän vaikuttava näky, kuin sinilevämatto heinäkuisessa Itämeressä. Inhimillisen käsityskyvyn ylittävästä lukumäärästä oli pakko vetää johtopäätelmä, että jossain on olemassa ihmispopulaatio, joka kuluttaa inhimillisen käsityskyvyn ylittävän määrän aikaa täyttääkseen nuo kaikki ristikko-, krypto- ja sudoku-lehdet. Tarjonta vastaa kysyntään, kunnes markkinoiden saturaatiopiste saavutetaan.

Tähän väliin pieni pohdiskelu. Mietitäänpä hetki kaikkien niiden sanaristikoiden lukumäärää, jotka on julkaistu kautta aikain eri lehdyköissä Suomessa. Ja sillä välin, kun pohdiskelet niitä, käyn eteisessä tsekkaamassa takkisi taskut arvotavaroiden toivossa. Ristikoita voi periaatetasolla myös kierrättää loputtomiin, kunhan niistä ei löydy ajankohtaisuuksiin viittaavia vihjeitä tyyliin "nykyinen pressamme" ja neljän ruudun perusteella vastaus on "Ryti". Miksi olen ratkomassa 1940-luvulla laadittuja ristikoita?

Pikku hasselhoffpähkinässäni kyti idea, joka ei kuitenkaan ollut peräisin ikuisten ideoiden maailmasta (ks. Platon ja pimahda). Simppeli idea koski sudokua, tuota veikeää numeroristikkoa, jonka japanilaisesta nimestään huolimatta keksi yhdysvaltalainen Howard Gems. Kävipä poikkeuksellisesti niin, että nousevan auringon ihmeet omivat idean ja nimesivät sudokuksi (= lyhenne japanin kielen sanoista "numero saa esiintyä vain kerran"). Mieleni minun teki ja aivoni sillä kertaa ajatteli, että voisin vihdoin perehtyä sudokuiden maailmaan, joka ilmiselvästi kiehtoi kasvavaa kannattajakuntaa. Ja koska työssäni saan olla jatkuvasti kosketuksissa numeroiden kanssa, niin mikäs sen parempaa kuin rentoutua vapaa-ajallaankin numeroiden parissa. Taustaa vasten oli luonnollisesti oletettava, että olen syntynyt ratkomaan sudokuja. TÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖT, väärin oletettu.

Otin lehtihyllystä edullisimmasta päästä läpyskän (olenhan pihikinttu), kunhan varmistuin, että siitä löytyy helppoja sudokuja. Lehdessä oli kolmea vaikeustasoa. Kotiin ja kokeilemaan. Aloitin helpoimmasta tasosta, koska minulla ei ollut käytännössä ollenkaan kokemusta sudokujen ratkaisulogiikasta. Mutta äkkiäkös sen hahmottaa. Reilu kahden ja puolen tunnin jälkeen juolahti ohimennen mieleeni, että tuikkaan koko paskanivaskan tuleen, mutta ei siitä sen enempää. Kun olin noin viisi kertaa toistanut kaavan, jossa olen edennyt numeroristikossa pitkälle ja huomaan virheen, esim. ”ei tuossa ruudussa voi olla kahta seiskaa” tai ”oho, samalle riville on jossain vaiheessa mennyt kaksi nelosta”, ja sen jälkeen kumittanut kaiken pois, epätoivo alkoi vallata mieltä. Itsetunto löytyi siinä ajanhetkessä tuhannen päreiksi murskattuna lattialta. Ainahan minä olen tarvinnut enemmän aikaa hahmottaakseni asioita (ns. käyn hitaalla), mutta tämä suoritus siirtyi jo omille lukemilleen. Lopulta jollain ihmeen kaupalla sain sudokun valmiiksi, mutta ajantajuni oli tuolloin poistunut tunnetusta universumistamme, ts. teki Voyagerit. Muilla perheenjäsenillä sen sijaan hauskaa riitti ja pilkkakirves lauloi tuttua sävelmää, ja täysin ansaitusti. Taas sain uudella tavalla tuntea itseni uskomattoman tyhmäksi yksilöksi. Yksi huono idea lisää jonon jatkeeksi. Mutta en aio luovuttaa. En suostu hyväksymään olevani maisteritason idiootti. Kuulitko!? Minä en anna periksi sinulle! Minä en ole niin tyhmä kuin sinä annat ymmärtää! Jonain päivänä/kuukautena/vuotena minä vielä näytän! Kurja kyllä lehtihyllyssä ei ollut sudokuja koomapotilaille saati patologian osaston potilaille.

Jälkinumeroinnit: Seuraavana aamuna tytär ratkaisi aamiaispöydässä kakkostason sudokun niinku sillee 10 minuutissa. Talouden naarashuoltaja ratkaisi kakkostason alle vartissa. Miten tomuksi jauhettu itsetunto saadaan jauhettua pienemmiksi partikkeleiksi? Molekyylitasolle asti? Atomitasolle?

Jälkimmäinen ristiinristikointi: Suduko Ritari, Talvi Sudokut, Sudoku Pöllö, Sudoku Grand Masters, Sudoku Zone, Maxi Sudoku, Talvi Sudoku, Klsassiset Sudokut, Kuningas Sudoku, Mega Sudoku, Aurinko Ristikot, Kuningas Krypto, Krypto Leijona, Krypto Pommi, Eurooppa Krypto, Maailma Krypto, Matin Krypto, Talven Kryptoaarteet, Ristikko Jumbo, Helppo ristikkopaketti, Lemmikki Ristikot, Timantti Ristikot, Ristikko Aarre, Ristikko Pöllö, Ristikko Ritari, Entisajan kunnon ristikot, A. Aaltosen helpot hauskat ristikot. Helvetti on irti, Ilmestyskirjan ratsastajat, Armageddon, Beelzebub, juoskaa vielä kun voitte.