Näen valon
sillä näen sinut
minä tunnen
valon sisälläni
auringonkeltaisen taivaan
enhän minä pystynyt
vilisevinä aikoina
juoksevina vuosina
elämään aurinkoa
joka taivaalla tanssii
ja säkenöi
haluaa puhua minulle
vihdoin näen sen
näissä kämmenieni juovissa
pitää tapahtua ennen kuin
kirjoitan tarinan loppuun
yhdessä henkäyksessä
yhdessä huokauksessa
toivon olevani yhtä
tämän yhden elämäni
ja sinun elämäsi kanssa
koska tässä ovat
viimeiset siveltimen vedot
haluan tuntea
haluan rakastaa
haluan kaiken sinussa
kaikki on olemassa
tässä todellisuudessa
tässä kokemassamme kaikkeudessa
en peräänny enää
mistään säkeistä
mistään sanoista
mistään teoista
otamme omaksemme
mikä meille on suotu
ne kaikki valot loistavat meille
vaikkemme näkisi niitä
kaikessa on valo
se
pitää löytää
Pahemman luokan jälkitakeltelut: Tämä ”hengenluomus” olkoon varoittavana esimerkkinä siitä, mitä tapahtuu, kun kiskoo keittoa lauantai-iltana ja erehtyy kuvittelemaan, että on saavuttanut luovan tilan. Vaikkei mitään tällaista minun pitänyt alun perin edes kirjoittaa, jossain mielenhäiriössä keksin olevani oman elämäni Tommy Tabermann (RIP, olit mainio veikko). Kaiken päälle enempää punnitsematta, niissä liemissä en toki ihmettele, painoin ”julkaise”, koska olinhan juuri rustannut mestariteoksen. Oikeammin mestausteoksen, koska siitä suorituksesta ansaitsee tulla mestatuksi. Seuraavana päivänä oli vuoro pelastaa, mitä pelastettavissa on. Koska perusperiaatteeni on, etten deletoi kokonaan mitään, minkä olen julkaissut, täytyi pökellystä muokata, jotta sitä kestäisi edes katsoa jostain kulmasta päivänvalossa. Joten lukemattomien muokkausten, sanojen ja rivien poistamisten jälkeen lopputulos on yllä. Onnekkaita olette te, jotka ette nähneet alkuperäistä. Tämä on klassinen esimerkki, miten yritetään tehdä paskapökäleestä konvehti lisäämällä sen ympärille kiiltävä kääre.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti