Vaillinaisia välähdyksiä

Sitä tuijottaa eteensä keittiön ruokapöydän ääressä isossa tyhjässä talossa. Pöydän pintaa pitkin virtaavat puun syyt. Kaikki virtaa, panta rhei kai ouden menei. Ovatko syyt vain tekosyitä, mene ja tiedä. Maailma on pullollaan tekosyitä. Ihminen on mestari oikeuttamaan itsensä tekosyillä. Muut eläimet eivät tarvitse niitä. Pöytä on vähintään 20 vuotta vanha ja ostettu Ikeasta. Se on täynnä kolhuja ja naarmuja. Kenties sen syyt ovat oikeita syitä.

Kallonsisäinen ruma kudosmöykky tekee temppujaan. Aivokemialliset reaktiot iskevät vyön alle ja vaativat minua tekemään taas tiliä itseni ja elämäni kanssa. Ne yrittävät päästä niskan päälle ja saada pitävän kuristus- ja kuritusotteen minusta. Sieltä ne tulevat, vaikken edes kutsunut niitä. Vaikka fyysistä krapulaa en ole tuntenut, psyykkiset möröt nostavat päätään ja ovat hyökkäämässä täydellä voimalla. On tehtävä jotain ja heti. On löydettävä äkkiä lääke ennen kuin tilanne pahenee. Vaatteet päälle, koira mukaan ja ulos.

Koiran häntä vipattaa villinä. Potkin sille tuttuun tapaan käpyä ja se ryntää vauhkona perään. Koira pureskelee vähän käpyä ja vippaa sen takaisin jalkojeni juureen. Ja taas mennään. Sillä on kivaa. Minulla ei ole kivaa. Koiran ilonpidon pitäisi ainakin teoriassa kohottaa mielialaa. Mutta ei, jokin ei toimi. Lunta putoilee taivaalta tasaiseen tahtiin.

Naishenkilö työntää pyörätuolissa istuvaa vanhusta lumisella kadulla. Eteneminen näyttää vaivalloiselta. Vanhus on hiljaa ja tuijottaa eteensä. Ikääntyminen palaa mieleen. Hyvin pian on 49 vuotta taulussa. Pitäisikö ikääntymisestä muka nauttia vai riittääkö, että sitä sietää? Kuinka kauan? En tiedä niihinkään vastausta.

Hiekkakuopan veden pinta on taas jäätynyt ja peittynyt lumella. Koira päättää poiketa polulta. Maasto on täynnä risuja ja oksia. Koira kompastelee niihin, mutta jatkaa päättäväisesti. Se kai haistaa jotain. Miksi poiketa polulta? Miksi ei poikkeaisi polulta? Pitääkö takertua tuttuun ja turvalliseen, loppuun tallottuun polkuun tietäen, minne se joka kerta johtaa? Onko olemassa oletus, että tuntematonta pitää pelätä? Miksei poikkeaisi polulta.

Koira kohtaa toisen koiran ja sen ulkoiluttajan ja saa kohtauksen. Alkaa hullu räksyttäminen, koska se pääasiassa pelkää muita koiria. Toinen koira vain ohittaa tyynesti sekoboltsin ja jatkaa matkaansa. Minun liekani päässä oleva yksilö rauhoittuu. ”Minun liekani”, heh. Minulle suurin osa koirista on vain koiria. En tunnista montaa rotua eikä kyllä kiinnostakaan. Olenko edes koiraihminen? Ottaen huomioon, kuinka monta vuotta olen pääasiallisesti pitänyt huolta karvakuonosta, varmaan pitäisi olla. Onhan se hyvä, että se on olemassa, pakottamassa liikkumaan ja antamassa iloa, vaikka aina se ei auta tai riitä. Vaan en alkuunkaan ole varma, olenko sillä tasolla, että voisin sanoa olevani koiraihminen. Ehkä koiran ihminen, johon se voi tukeutua.

On aika paeta paikalta. Suuri hiljaisuuttaan huutava tila, jota kodiksikin sattuvasti kutsutaan, alkaa tuntua taas painekattilalta. Ja paine kasvaa. On aivan liikaa aikaa ajatella. Koira ei onnistu lääkitsemään yksinäisyyden tunnetta. Vähän sääliksi käy viatonta turria. On lähdettävä jonnekin, missä on ihmisiä ja liikettä. Jostain hymy ja valo löytyvät. Siihen on luotettava. Ei, se on tiedettävä.

”Me astumme ja emme astu samaan virtaan, olemme ja emme ole. Potamois tois autois embainomen te kai ouk embainomen, eimen te kai ouk eimen.”