Tiedän tietämättömyyteni, luullakseni

Älykäs tietää paljon, mutta viisas ymmärtää tietämättömyytensä. Tästä ajatuksesta on luultavasti miljoona muunnelmaa, mutta yksi alkuperäisistä on pantu Sokrateen piikkiin. Antiikin filosofi Sokrates tiettävästi hölisi kaikenlaista, mutta jokin lause oli sisältänyt ajatuksen, joka on kiteytetty ”tiedän vain sen, etten tiedä”. Platonhan kirjasi Sokrateen puheita innokkaasti muistiin, ja teoksessaan Sokrateen puolustuspuhe on pätkä, jossa Sokrates Platonin mukaan lausuu ”… se mies luuli tietävänsä, vaikka ei tiennyt, minä taas en edes luule, kun en tiedäkään.”

Tuossa kiteytyykin iso ongelma, jota ilmenee runsain mitoin ihmisissä. Törmään jatkuvasti näihin henkilöihin, jotka vain tietävät, miten asiat ovat tai miten niiden pitäisi olla. Tyttäreni luokanvalvoja on yksi tällainen. Hänellä on tietty käsitys asioista ja oppilaistaan ja se on oikea käsitys, mikä johtaa siihen, että tällaisen ihmisen kanssa huomaa pikapikaa törmäävänsä seinään. On turha yrittää keskustella rakentavasti, kun toisen uskomukset, asenteet ja ymmärrys on valettu betoniin.

Tyttärelläni oli ensimmäisellä ja toisella luokalla eri opettaja, joka oli paljon vanhempi kuin nykyinen ja myös ääriversio nykyisestä. Tämä henkilö lateli suoraan päin naamaa, mikä on muissa vikana ja mitä mieltä hän on. Hän ei ollut vastaanottavainen persoona. Tyttäreni kärsi suuresti kyseisen opettajan käyttäytymisestä. Opettaja toteutti itseään viis veisaamatta opetusohjelmasta tai koulun toimintaohjeista. Rehtori oli täysi tossu eikä mahtanut tälle henkilölle mitään. Oli jotenkin surkuhupaisaa, kun pikkuhiljaa paljastui, että nykyinen opettaja on samasta puusta veistetty, vaikka on parikymmentä vuotta edellistä nuorempi.

Kohtaan samaa ongelmaa toiselta kantilta, kun joudun keskustelemaan isäni kanssa. Hänessä on ollut jo pitkään vallitsevana piirre, että hän esittää asiansa jyrkkä mielipide -muodossa. Siinä ei olisi mitään konfliktia, jos hän vielä itse tiedostaisi asian mielipiteekseen, mutta koska hänen mielipiteitään ei saa kyseenalaistaa, niistä muodostuu tuolloin Lopullinen Totuus. Olen testannut kyseenalaistamismetodia hänellä teini-iästä lähtien ja lopputulos on vaihdellut silmin havaittavasta ärsyyntymisestä suoranaiseen raivariin.

Maailma on pullollaan päivänselviä faktoja, kuten ”aurinko on valon- ja lämmönlähde” tai ”Urho Kekkonen valittiin Suomen presidentiksi jo vuonna 1956”. Näistä ei tarvitse väitellä paitsi ehkä joidenkin änkyröiden ja viisastelijoiden kanssa. Mutta on myös todella paljon ”tietoa”, joka on enemmän tai vähemmän tulkinnanvaraista. Uutisetkin voivat olla paljolti tulkintoja jostakin tapahtumasta tai ilmiöstä. Jos mennään äärimmäisyyksiin, kaikki tuotettu tieto on kulkenut ihmisen subjektiivisen tulkinnan kautta. Ei mennä, joten jätetään tuo heitto tuohon. Muuten kaivaisin itseni turhan syvään kuoppaan.

Tyypillinen virhe, jota tyttäreni opettajakin toistaa, on, että muodostetaan käsitys ihmisestä puutteellisen tiedon varassa. Ihmisten tyypittely ja kategoriointi saattaa tapahtua mitättömien tiedonmurusten perusteella, minkä jälkeen ”tiedetään”, että se on sellainen ihminen. Sekin täytyisi huomioida, että ihmiset muuttavat käyttäytymistään eri olosuhteissa, esim. työpaikalla ja kotona. Samoin lapsi voi kokea voimakasta epävarmuutta ja käyttäytyä poikkeuksellisesti autoritäärisen opettajan/aikuisen edessä.

Olisi hienoa, jos ”itsevarmojen” yksilöiden, jotka jyräävät näkemyksillään muiden yli mennen tullen, silmät saisi avattua aloituskappaleen viisauden edessä. Mutta se ei onnistu, jos yksilö on sokea itselleen. Hyvin pitkälti me emme tiedä, mutta elämme siinä harhassa. Tämäkin riipustus sisälsi paljon allekirjoittaneen käsityksiä, jotka saa kernaasti kyseenalaistaa. Mitä tulee Sokrateen juttuihin, ei niistäkään ole varmuutta, mitä Sokrates loppujen lopuksi on sanonut ja mikä taas on ollut puhtaasti Platonin hihasta vetämää tai hänen epämääräisiä muistikuviaan.

Kyllä, tämä on koirasta

Varoitus ei ole turha: kirjoitan seuraavassa koirasta (eksyen hieman muuhunkin). Jos sinä satunnainen harhailija satut olemaan Koiraihminen, kehotan sinua poistumaan välittömästi takaoven kautta. Saat poistua myös etuoven kautta, mutta se edellyttää 180 asteen käännöstä kannoillasi ja sen jälkeen poistumista. Jos olet Koiraihminen ja lisäksi idiootti tai muuten vain tyhmänpuoleinen, voit yrittää 360 asteen käännöstä kannoillasi ja poistumista sen jälkeen.

Perheellämme on koira, kuten joskus aiemmin olen maininnut, mutta kuka sitä jaksaa muistella. On hyvä omistaa koira, jotta pystyy varmentumaan keski-ikäistymisestään ja -luokkaistumisestaan, jollei se jo kaksilapsesta perheestä, omakotitalosta, perheautosta, holtittomista kuluista sekä alituisesta kiireestä ja väsymyksestä ole tullut selväksi. Koiralla, tuolla canis lupus familiariksella, on ruskeat nappisilmät, kiharainen musta turkki, luppakorvat ja helvetillisen voimakas purenta. Onneksi peto painaa vain parikymmentä kiloa ja sillä on hyvin lauhkea luonne, joten täysikasvuinen ihmisyksilö pystyy laittamaan sille jotenkuten hanttiin. Elukka haisee pääosin korvavaikulle, jonka voimakas aromi pääsee oikeuksiinsa, kun se ravistelee päätään. Välillä se haisee muullekin, varsinkin silloin, kun se sattuu piereskelemään sisätiloissa. Asia ei jää huomaamatta, vaikka äänimerkki jäisikin.

Koira on rodunjalostuksen tuote ja omistuksessamme oleva yksilö on labradorinnoutajan ja villakoiran risteytys. Sillä on hienompi nimi Australian labradoodle. Rakki ei kuitenkaan tullut Australiasta vaan Lapualta. Sen piirteisiin ei kuulu jatkuva uhoaminen, vaikka onkin syntyjään pohojalaanen. Lajike on kehitelty Australiassa, mistä se on kotiutunut tuontitavarana jossain vaiheessa Suomen kamaralle. Se ei ole virallinen rotu Suomessa, vaikka vissiin joku taho yrittää sen saada viralliseksi. Äskeinen virke oli vaahtosuisia rotufundamentalisteja varten. Rotufundamentalistit ovat käsittääkseni Koiraihmisten höyrypäinen ja äärityhmä alalaji. Minulle on yhdentekevää, vaikka elukkaa kutsuisi sekarotuiseksi piskiksi.

Koiramme on äärettömän seurallinen ja leikkisä. Mihin ikinä perseensä kotona laskeekin, se tuo välittömästi jonkun lelun, jotta sitä voisi heittää eläimelle. Jos idea ei tule heti selväksi, se tuo lisää erilaisia heitettäviä leluja. Se tykkää myös varastella sukkia avatusta pesukoneesta, likapyykkikorista tai mistä vain. Ulkona koiran lemppari on käpyjen potkiminen. Säännöt ovat yksinkertaiset, kuinkas muuten. Haetaan alue, josta löytyy männynkäpyjä, valitaan yksi käpy (usein koira valitse kävyn) ja aletaan potkia sitä elukalle. Sitä voi vähän yrittää hämätä, mutta sen refleksit ovat saalistavalle pedolle ominaiset. Kun kävyn potkaisee johonkin suuntaan, karvaturpa ampuu rakettina perään ja tuo sen hetkessä takaisin. Se sinkauttaa kävyn suustaan jalkoihini ja sitten taas alusta. Joskus se on heilauttanut kävyn suustaan ilmaan ja ottanut kopin, eli kopitellut itselleen.

Koiralla on selvästi tunteita. Se on voimakkaasti leimautunut meihin, mikä näkyy erityisesti silloin, kun tulee takaisin kotiin. Se saattaa revetä totaalisesti ja heiluttaa häntäänsä niin kovaa, että koko peräosasto heiluu mukana eikä liikkumisesta tahdo tulla mitään. Se voi myös ylenpalttisesta riemusta johtuen lirauttaa ns. ilopissat lattialle. Kun kotiin tultuaan alkaa rapsutella eläintä, se alkaa ”höristä” onnellisena. Tämä hörinä saattaa äärimmillään muuttua kuulostamaan murinalta. Jonkinlainen koiran versio kehräämisestä.

Jonkun mainoslauseen mukaan pikku petomme on koirien älykkäämmästä päästä, koska siinä on risteytetty kaksi fiksua rotua. Enpä tiedä, kun ei ole vertailupohjaa. Ei eläin ainakaan riittävän älykäs ole valitessaan ihmisen parhaaksi ystäväkseen. Nimittäin Homo sapiens -lajin ihmisapina voi olla tasapainottomuudessaan niin veikeä veitikka, ettei sellaista ystävää soisi pahimmalle vihamiehelleenkään. Siellä jossain aivomassan syvimmissä sopukoissa piilee pimeyden sydän, joka vallan ottaessaan saa oikeissa olosuhteissa aikaan äärimmäisen pahaa jälkeä. Pimeys koppaa kuulan hallintaan vieläpä kauhistuttavan herkästi. Se ihmisyyden nihilistisistä madonluvuista. Tuohon koirakaan ei voi enää todeta kuin: ”Kuka enää vihollisia tarvitsee, kun on tuollainen ystävä.”

Pokka pokkana

Viime kesänä olin viettämässä pokeri-iltaa muutaman kaverin kanssa. Edellisestä illasta olikin vierähtänyt aikaa, kun aika tahtoo vierähdellä muiden toimintojen parissa. Aika tuppaa vierähtämään pitkälti niin, ettei oikein edes ymmärrä, miten niin paljon aikaa on ehtinyt vierähtää niin lyhyessä ajassa. Agendana oli juoda kaljaa ja pelata Texas hold’emia. Koska talon isäntä oli avokätinen kestittäjä, oli hän luvannut tarjota juomat sekä purtavaa. Kittasin useampia Sandelseja ja nautin herkullisista grilliantimista. Siinä sivussa hävisin vähän rahaa pelissä. Viimeisellä kierroksella olin jopa lähellä voittoa, mutta kärsivällisyys loppui, koska piti ehtiä yöbussin kyytiin.

Texas hold’em on tai oli muotipeli, jota on lätkitty sankoin joukoin illanvietoissa ja nettikasinoilla. Minun pelihimoni tyydyttyi häviämällä rahaa vain kavereille. Totta puhuen perinteinen pokeri on ollut aina mielenkiintoisempi peli minulle. Versio, jossa jaetaan viisi korttia, joita saa kerran vaihtaa ja jokerit ovat mukana pakassa. Sitten kädessä voi olla pari tai kolmoset tai täyskäsi tai värisuora tai ihan vaan pelkkää paskaa, esim. akkahai.

Pikkumuksuna pelasin kerran serkkujen ja naapurimökin poikien kanssa vesipokkaa. Perinteistä pokeria pelattiin niin, että kierroksen hävinnyt joutui juomaan lasillisen vettä. Jos lähti pissalle, oli lopullisesti ulkona pelistä. Hauskaa riitti, kun naapurin poika kieri järkyttävän kusihädän tuskissaan lattialla.

18-vuotiaana sain nauttia kiljupokerin seuraamuksista. Kaverini oli hankkinut amiskoulutoveriltaan kanisterillisen kiljua, jonka juomisesta pelattiin pokkaa. Kilju oli melkoisen pahaa tavaraa ja kierroksen hävinneen kohtalona oli juoda lasillinen tököttiä. Noin kymmenen kierroksen jälkeen olin joutunut juomaan neljä lasillista hirvitystä ja se riitti. Yritin ihan tosissani voittaa, mutta kortit olivat eri mieltä. Olin siinä vaiheessa lievästi päissäni ja tajusin, että on parasta lopettaa ajoissa. Viinapää ei ollut järin häävi, mutta onneksi järki leikkasi kohtalaisesti. Kaverini ja hänen pikkuveljensä taas tajusivat sen, että kiljua voi lipittää myös ilman korttipeliä. Myöhemmin yöllä veljekset oksensivat sitten urakalla.

Taisin olla kahdenkymmenenviiden ikävuoden tienoilla, kun mökkijuhannuksen alkajaisiksi joku sai nerokkaan ajatuksen kossupokerin pelaamisesta. Koskenkorva on kaliiberiltaan sen verran jäykkää jäpikkää, että hävinnyt ei joutunut juomaan kuin puolikkaan kertakäyttömukillisen. Sekin oli aivan liikaa. Kuten arvata saattaa, tätä versiota pokerista ei tarvinnut kauaa pelata. Muutaman hävityn kierroksen ja nautitun aperitiivin jälkeen eräs toveri ryntäsi mökin parvekkeelle ja laattasi kaiteen yli. Minä en juuri hävinnyt, mutta raakana nautittuna pienikin määrä tuota perinneherkkua saa vatsan kääntymään rivakasti ympäri ja hissin tilttaamaan yläkertaan. Tässä ei puhuta ns. pitkän linjan ammattilaisista, joiden valiojoukkoon yksikään meistä pojanklopeista ei onneksi kuulunut.

Poikasena sain kokea myös pokerin tietokoneversioita, jotka sen aikaisilla tietokoneilla olivat hieman alkeellisia. Muistettavin oli Samantha Fox Poker, jossa Sammy strippasi vaatteita pois, jos tietokone hävisi kierroksen. Kliimaksina näkyivät ne kaksi muotovaliota, jotka tekivät aikoinaan hänetkin kuuluisaksi. Aihetta suureen juhlaan ei kuitenkaan ollut, koska tietokone oli Commodore 64 ja grafiikka sitä itseään eli rakeista pikselimössöä. Mainittakoon, että artisti Samantha Fox ei alkujaan tullut tunnetuksi laulutaidoistaan(?), vaikka Touch me ihan kiva hitti olikin. Luuppasin pikku räkätappina Sammya myös joidenkin lehtien sivuilta. Niissäkin kuvissa hän joutui poseeraamaan ilmeisesti aivan liian helteisissä olosuhteissa. Mutta parempaa ihmisen biologian oppituntia ei olisi voinut kuvitella saavansa.

Tavallinen työpäivä toimistolla

– Töttöröö-röö, julistan palaverin täten avatuksi.
– Kuik kuik kuik-kuik kuik-kuik-kuik-kuik kuik.
– Teillä on asiaa, sihteeri Marsu Marsipaani?
– Kuik?
– Se tavallinen, kiitos. Ei sokeria, tilkka kermaa ja siivu kalkkunaa. Ravistettuna, ei sekoiltuna. Asiaan. Katossa näette talousbudjettilöllön, joka vaatii toimenpiteitä. Korostan, että vaatii vaatii vaatii vaatiivaatiivaatiivaatiivaatiivaatiivaatiivaatiivaatii.
– Tilt.
– Terävä huomio, asiantuntija Flipperi. Tiivaatiivaatiivaatiivaatiivaatiivaatiivaa.
– Tilt tilt.
– Puheenjohtaja Pelle! Voinko puhutella tai huhutella teitä?
– Sano ihan Hermanni vaan.
– En tasan sano.
– Siinä tapauksessa voitte huhutella, talouspullasuti Pöllö.
– Huh-huh-huhuu.
– Talouspullasutimme sutii tänään tyhjää, mutta alleviivaan, että löllö on edelleen katossa. Vaatiivaatii.
– Plup plup plurrrrrrrrrr.
– Onko teillä ratkaisuehdotus, kuraattori Vesi-Automaatti?
– Join itseni juuri tyhjäksi ja minulla on kova pissahätä. Saanko luvan?
– Saatte luvan kanssa.
– Kiitos. En muuten palaa enää koskaan takaisin. Ja kostoksi kaikesta juon Tyynenmeren ja pissaan senkin.
– Puheenjohtaja Hermanni, mitä pahaa löllö on tehnyt? Voi ei, sanoin teitä Hermanniksi!
– Parahin talouspullasuti Pöllö, mahamakkarani eivät pidä löllöistä. Lisäksi karttakeppini kertoi, että löllöt ovat epäluotettavia.
– Puheenjohtaja! Muistiinpanopaperini loppuivat, koska piirsin niihin kaikkiin pippelin kuvan.
– Tässä lisää paperia, suunnittelija Ala-Koululainen. Mutta haluan huomionne takaisin pippeliin. Anteeksi löllöön. Seuranhakuapplikaatiomme indikoi, että löllö on kasvanut viime kerrasta. Tuhma löllö.
– Ehdotan, että puhumme sille nätisti.
– Ehdotus hylätty, rovasti Kauno Puhe. En halua puhua nätisti löllöille. Kas, löllö putosi näköjään katosta pöydälle, joten tilanne ratkesi. Voisiko joku viedä sen kotiinsa ja antaa sille savumakrillia?
– Kuik.
– Kiitos, sihteeri Marsu. Sitten muut asiat. Tämän vuoden pikkujoulut on peruutettu, koska en saanut niitä osumaan taskuparkkiin. Suunnittelija Ala-Koululainen ehdotti, että pitäisimme nöyhtäpalleroiden kierittämiskilpailun. Hyväksyin ehdotuksen. Lisäksi suunnittelija Ala-Koululaisen aloitteesta koko ensi viikon ajan tarjoillaan lounaaksi nakkivanukasta kumilautasilta. Lopuksi vielä mainitsen, että haluan kieriä piparitaikinassa. Julistan palaverin uudelleen avatuksi, koska löllö hyppäsi takaisin kattoon.

Ja taas mennään piskinä lieassa

On pirullinen tilanne, kun haluaisi muistaa jonkin periaatteessa tutun biisin, mutta ei saa päähänsä sitä millään. Juttu sai varmaan lähtölaukauksen siitä, kun kuuntelin bussissa New Orderin Regret-kappaleen ja tästä paukkui mieleen muutakin brittipoppia. Seuraavaksi taisin löytää The La’s -yhtyeen mukavan rämpytyksen There She Goes, jonka siirappinen jenkkibändi Sixpence None the Richer ehti jossain välissä imellyttää. Tovin kuluttua iski tajuntaani muistijälki, joka oli pätkä musiikkivideosta. Videolla on ennen biisin alkua useamman minuutin ”prologi”, jossa mustavalkoisessa pätkässä tuntemattomaksi jäävä hieman päissään oleva vanhempi amerikkalaisgubbe selittää jotain baarissa. Esinäytöksen lopussa mies puhkeaa kyynelehtimään. Kohtaus on autenttinen, tai se ainakin näyttää siltä.

Tuon muistikuvan avulla yritin jäljittää kappaletta Googlessa, mutta kerta toisensa jälkeen tuli seinä vastaan. Selasin myös läpi 80- ja 90-luvun brittipopin hittilistauksia, kun en ollut aivan varma, oliko se ilmestynyt kasarin lopussa vai ysärin puolella. Kävin YouTubessa surffailemassa sen ajan brittibiisejä, mutta sieltä ponnahteli enimmäkseen Oasisia, Verveä ja Bluria. Pitkällisen tuloksettoman kahlaamisen jälkeen oli pakko luovuttaa. Yhtään säveltä saati sanoituksen pätkää ei palannut mieleen, joten taistelu näytti hävityltä.

Lähdin puoli yhdeksän aikoja kävelyttämään koiraa iltalenkille. Tovin talsittuani illan pimeydessä alkoi päässäni soida melodia. Se oli biisin instrumentaaliosiosta, jossa joku soittaa jotain kimeän rouheaa soitinta, varmaan huuliharppua. Sen jälkeen tietoisuuteen alkoi pudota sanoja. ”Something’s wrong with the world”, sen kertosäkeessä mielestäni laulettiin. Mutta se meni pieleen, kun aloin googlettaa kävellessäni. Vastauksena tuli Aerosmithin ”Livin’ on the Edge”, eikä se ole brittiä eikä poppia. Onnekseni kupoliin valui lisää sanoja kertosäkeistöstä. ”I don’t even know what’s going on in myself” oli seuraava pätkä, jolla hain. Se tärppäsi. Kappaleen nimi on Slow Emotion Replay (1993), jonka esittää brittibändi The The (nerokasta). Kertsissä hoetaan ”Everybody knows what’s going wrong with the world, but I don’t even know what’s going on in myself”.

Tuli todellinen voittajan olo, kun asia ratkesi edukseni. Taas kerran aivot toimivat toivotulla tavalla. Kun ongelmasta suostuu hellittämään hetkeksi, jää piilotajunta työstämään ongelmaa ja tuottaa ratkaisun pienellä viiveellä. Sama on toistunut lukuisia kertoja aiemminkin, kun olen pähkäillyt jotain henkilön nimeä tai sanaa, enkä olen kyennyt muistamaan sitä. Jonkin ajan kuluttua vastaus putkahtaa mieleen itsestään. En tarjoa tätä minään uutena ilmiönä, mutta aina sitä saa hämmästellä.

Slow Emotion Replay taisi jäädä aikoinaan pikkuhittiluokkaan, ja tuskin The The -yhtyekään koskaan noussut kovin monen tietoisuuteen. Vaikken minäkään tiedä muuta bändistä, ei se kuitenkaan himmennä stygen hienoutta. Vuonna 1979 perustettu bändi on nähtävästi aktivoitunut uudelleen vuoden 2017 puolella ja julkaissut uutta materiaalia sekä keikkaillut. Hatunnosto yhtyeen keulahahmolle Matt Johnsonille, jonka loihtima myös mainittu kappale on. Ja jottei yksikään nippeliniilo tulisi keulimaan asiasta (vahvasti teoreettinen skenaario), The Then musiikkia ei suinkaan luonnehdita popiksi, vaan postpunkiksi, vaihtoehtorockiksi ja uudeksi aalloksi, jotka siis tarkoittavat jotain.

”Slow Emotion Replay” on muunnos ”slow-motion replay” -termistä, joka tarkoittaa tv:n hidastuskuvaa tai hidastettua toistoa. Nimen voisi kääntää siis ”hidastetuksi tunteiden toistoksi” tai ”tunteiden hidastuskuvaksi”. Biisin nimi tulee esiin vasta sanoituksen viimeisellä rivillä: ”I'm just a slow emotion replay of somebody I used to be”. Jollain lyriikkasivustolla esitettiin hauska tulkinta lauseen merkityksestä kytkemällä se psykodynaamiseen psykologiaan (taas Freud). Ihmisen persoona muovautuu lapsuudessa ja varhaisnuoruudessa vastaan tulleista voimakkaista tunnelatautuneista kokemuksista, jotka aikuiselämässä vain uudelleenkoetaan eli toistetaan hidastettuna pidemmän ajan kuluessa. Taisin juuri kuulla risahtavan äänen, joka syntyi siitä, kun aivoni nyrjähtivät.

Juustoisia juttuja

Kun taas kerran kävin lounastamassa läheisessä ruokalassa, oli sillä kertaa tyytyminen juustoisiin broileripuikkoihin. Makuelämys ei maailmoja syleillyt, mutta ei sen ole tarkoituskaan. Se on helppoa teollista einesmössöä, joka todennäköisesti menee nirsoimmankin nyrpistelijän kurkusta alas. Nopealla googlettelulla Atria kehtaa tunnustautua tämän mannermaisen herkun valmistajaksi. Lihaa tuotteessa on jopa 17 prosenttia, joka on muuten enemmän kuin oletin. Juustoisuutta en ole tähän päivään mennessä puikoista havainnut, mutta ehkä makuhermoni ovat vuosien saatossa turtuneet. Heräsi myös ajatus, että eineksen nimi saattaa olla itseironinen: ne ovat tosiaan ”juustoisia” broileripuikkoja.

Kotimaiseenkin slangiin jossain määrin kotiutunut ilmaisu ”juustoinen” periytyy englannin kielen sanasta ”cheesy”, joka viittaa epäaitouteen (eli feikkiin), epähienostuneisuuteen ja väkisin yrittämiseen. Esimerkkinä juustoisuudesta halutaan englanninkielisissä teksteissä usein antaa Celine Dion. Yli äyräiden sentimentaalisuuteen ja dramaattisuuteen pyrkivä tapa esittää lauluja alkaa nopeasti haiskahtaa epäaidolta pyrkimykseltä vedota väen väkisin kuulijoiden tunteisiin. Itsellä tulee mieleen Whitney Houston -vainaan ”I will always love you” (Bodyguard-elokuvan soundtrack) sekä Mariah Careyn versio kappaleesta ”Without you”, ja miksei saman tien koko muukin tuotanto.

Toisaalta voisin myös esimerkiksi sanoa, että lapsuudenajan suosikkisarjani, alkuperäinen Taisteluplaneetta Galactica, on todella juustoinen, koska nykymittapuulla tarkasteltuna se näyttää naurettavalta ja kohtaukset aiheuttavat lähinnä myötähäpeän tunteita. Aika on tehnyt tehtävänsä ja budjetin vaatimattomuus lyö räikeästi silmille erikoistehosteissa, lavasteissa ja pienoismalleissa. Galactican aikalaistoveri Star Wars – Uusi toivo on kestänyt aikaa huomattavasti paremmin (tosin sitäkin on retusoitu moneen kertaan).

Joskus 90-luvulla ja 2000-luvun alkupuolella telkkarissa pyörineessä englantilaisessa Ruuvit löysällä -sketsisarjassa (The Fast Show) oli useassa jaksossa toistunut sketsi, jossa oltiin milloin missäkin tilanteessa, jossa tarvittiin jotain purtavaa. Tähän löytyi aina tarjolle ”Cheesy peas” -snackia, eli juustoisia herneitä. Tuolloin minulta meni osa vitsistä ohi, kun en ymmärtänyt sanan ”cheesy” toista merkitystä. Tajusin vain sen, että kyseessä oli yököttävä tuote.

Vähäiset jälkikäteisvarannot: Tuli kutina, että olisin kirjoittanut juustoisuudesta aiemminkin. Hetken hakemalla tulin todenneeksi, että olen syyllistynyt vanhan tekstin osittaiseen kierrättämiseen. Todelliset mestarit kopioivat itseltään jäämättä siitä kiinni. Minä jäin, itselleni.

Vielä vähäisemmät jälkikäteisvarannot: Pyllähti mieleen myös toinen vanha käyttökelpoinen termi ”reggaepampulat”. Serkkuni opettivat minulle lapsena, että reggaepampulat ovat perskarvoihin kiinni jääneitä kakkajäämiä, joissa saattaa olla mukana myös vessapaperia ja kalsarinöyhtää. Työpaikan eräs kollega taas valisti, että englannissa tälle on olemassa nimitys ”dingleberries”. Lapsena muistan kuulleeni kakkakikkareista puhuttavan ”kaakelperin marjoina”.

Kuin juustona juustokakun päälle: Kisu ja Juustossa löytyy, nevö forget.

Oijoi herkkua, ja vielä 3000 kg:n perhepakkaus!

Normipäivä Aku Ankalle

Tapahtuipa kerran – ja miksei toistekin – Ankkalinnassa. Aku Ankka suuntasi päivänsä päätteeksi läheiseen supermarkettiin ostoksille. Ruokaostosten tekeminen eteni tavalliseen tapaan, kunnes Aku tuli juomaosaston kohdalle. Akun alkoi tehdä mieli Sihi-Colaa. Niinpä hän suuntasi juomahyllyjen luokse, missä lempijuomaa olikin isot hyllypinot tarjolla. Hän otti puolentoista litran Sihi-Cola -pullon pinon päältä, kun hän huomasi, että yksi Sihi-pullo, joka oli jäänyt joskus aiemmin kahden hyllypinon väliin jumiin, sai ilmeisesti hiuksenhienon sysäyksen ja putosi lattialle Akun eteen.

Tästä seurasi tapahtumaketju, joka eteni hyvin nopeasti. Pullo ei suinkaan pudonnut korkealta, etteikö muovipullo olisi sitä normaalisti kestänyt. Pullon kylkeen oli kuitenkin jollain ihmeen kaupalla ilmestynyt pieni reikä, joka yhdessä lattiaosuman pulloon aiheuttaman kovan paineen kanssa toimivat esivalmisteluna tulevalle.

Vaikka reikä tai halkeama pullon kyljessä oli mitätön, oli se kuitenkin riittävä, kun reiästä alkoi ruiskuta hurjalla paineella kolajuomaa Aku-paran päälle. Juoma kasteli hetkessä Akun räpylät, koivet ja etumuksen höyhenpeitteen ennen kuin hän ehti reagoida mitenkään. Tämän jälkeen Aku tajusi perääntyä pullon luota ottamalla pari taka-askelta. Mutta lattialla ollut pullo muutti hieman asentoa (tyhjenemisen ja/tai painemuutoksen seurauksena) ja kolaa ruiskusi korkeammassa kaaressa ikään kuin seuraten Akua, jolloin roiskeet ylsivät vielä Akun lakille, kasvoille ja nutulle.

Tämän jälkeen paine oli laskenut pullossa niin paljon, että suihku väheni ja loppui nopeasti kokonaan. Aku seisoi vähän matkan päässä puoliksi tyhjentyneestä pullosta hölmistyneenä ja yltä päältä tahmealla juomalla kuorrutettuna. Aku vilkaisi edelleen kädessä olevaan ostoskoriinsa ja totesi ruokatarvikkeidensakin olevan märkiä. Akun olotila oli niin epätodellinen, ettei hän ymmärtänyt edes raivostua tilanteesta.

Aku Ankan kohdalla epätodellinen olotila on ymmärrettävä, koska hän on sarjakuvahahmo, eikä siis todellinen. Mutta edellä kuvattu tapahtumaketju on erittäin todellinen ja sattui allekirjoittaneelle 14.11.2018 noin kello 19 paikallisessa Prisma-tavaratalossa. Sihi-Cola oli todellisuudessa Rainbow-kolaa. Minulla ei ole räpylöitä tai höyhenpeitettä, mutta niiden sijaan kenkäni ja farkkujeni lahkeet kastuivat suihkun voimasta läpimäriksi. Perääntymisestä huolimatta sain roiskeita vielä hiuksilleni, kasvoilleni ja takilleni. Hämmästyttävintä koko tapauksessa oli se, kuinka nopeasti kaikki tapahtui. Enkä hermostunut asiasta oikeastaan missään vaiheessa, niin ällikällä lyöty olin. Jossain vaiheessa Prisman käytävällä mieleeni juolahti, ettei tällaista voi tapahtua kuin sarjakuvissa ja sielläkin vain Aku Ankalle.

Riimejä, joita et kuullut

Olemme yhtä perhettä, yhdessä pyyhimme persettä, se tekee höpöä ai että.

Pyöräkorjaamossa sinut tapasin, ja vuoksesi pinnani katkaisin.

Katsoin kanssasi täysikuuta, sekä kaunista simasuuta, mutten löytänyt suusta hampaita, ajatuksissani himoitsin lampaita.

Mä sähkömies oon, kytken sähköt joka paikkaan, ja koska sähkömies oon, juon töihin mennessä Kossun raikkaan.

Olit ylipainoinen mursu, haarovälissäsi kukki suopursu, ja hajukin oli sama, mutta kun veressä virtasi kova kama, rynnistin päällesi salamana.

Ostin lihatiskiltä saunapalvia puoli kiloa, mutta kotona tajusin, ettei se tuottanut iloa, koska oikeastaan lauantaimakkaraa halusin.

Mihin käteni laitan, nilkkani taitan, löydän aitan, vältän haitan, ruman siskoni sinulle naitan, jala jalla jala jala vei.

Oli sinulla sellainen pörheä karvapörrö, tukkoisen tuuhea majava, ja se puri minua palleista, saatanan kiukkuinen majava, kuin entinen Jukka Kajava.

Katsoin sinua kuin Mars-patukkaa, mutta ehdotit vain patikkaa, jälkeenpäin vitutti kuin nokatonta tikkaa.

Otin viikon lomaa, tai kenties kaksi, ja se oli niin somaa, että unohdin palata duuniin, sitten homma meni vähän pahemmaksi, kun dokasin itseni hengiltä.

Tuijotin puiston lehdettömiä puita, ja tajusin sen, kirkkaan ajatuksen, on minullakin luita, joita koirat voivat kaluta, silloin edes joku saattaisi minua haluta.

Sydämeeni vyöryi tunteiden tulva, kuin mainingit rantakallioon ne iskivät, kunnes ymmärsin et on huoleni turha, koska eihän tunnekeskus sijaitse sydämessä vaan aivoissa.

Voiko kohtaloaan juosta karkuun, ken tietää ehkä ei, mut tavaratalon vartijaa voi ja helposti, kun juoksukaljat Jaska mukanaan vei, näin läskille vartijalle nauroi ja vittuilun kosti.

Elämästä pitää nauttia, vaikkei verkoista tulisikaan haukkia, tai saukkia.

Tuli vappu, juhannus ja joulu, sitten puolukka.

Pahempaa Seppälää

Isken nyt egoloogisen kiilani vastaanpanemattomalla voimalla markkinoiden maanrakoon ja otan säälittävän siivuni suurta suosiota nauttivista muoti- ja lifestyle-blogeista. Jäin kahvipöytäkeskustelussa kiinni merkkielitismistä, kun tsekkasin Lidlin vaatetarjouksia ja dumppasin releet samaan kastiin Tokmannin tarjonnan kanssa. Eräs tovarištš kahvipöydästä totesi, että hän omistaa monta vuotta vanhan Tokmannilta hankitun takin ja hyvä on edelleen.

Kyse on yksinkertaisesti ennakkoasenteesta, koska en ole koskaan ostanut yhtään vaatekappaletta Lidlistä enkä Tokmannilta. Ennakkoasenteen on synnyttänyt mielikuva, jonka mainitut kauppaketjut ovat itse rakentaneet profiloitumalla ”halpa, mutta hyvä, tai ok, tai mukiinmenevä, tai ei ainakaan ihan paska” -kategorian laatikkohallimyymälöiksi. Näiden kohdalla halpuus (sekä hyvyys) on toki suhteellista ja jopa osittain imagoon tukeutuvaa illuusiota, vaan eipä siinä mitään uutta. Se on markkinointia.

Olen kuullut monelta taholta jopa ylistäviä kommentteja Lidlin vaatteiden laadusta, mitä periaatteessa ei ole vaikea uskoa, koska Lidlin käyttötavarakampanjoiden (oksasakset, säilytysrasiat, virtapankki, vedenkeitin, hiomahiiri, jne.) vankkumattomana kannattajana olen todennut, että saksalaisketju myy harvoin kuraa. Tokmannin vaatteista en tiedä mitään, mutta jos esim. miesten ulkotakkien keskihinta pyörii 30 eurossa, tieto ei herätä luottamusta sen asettuessa pitkän ajan kuluessa tietoisuuteeni rakentuneelle hinta-laatukäyrälle.

Kynnys ostaa vaatteita/rättejä halpamyymälästä on korkealla, koska olen aina kuulunut merkinpalvojien koulukuntaan. Joudun kuitenkin tyytymään keskitason brändeihin lompakon ohuuden vuoksi. En pysty mitenkään venymään sadan euron farkkuihin. En ole vaatefriikki, sillä pääosa vaatteistani on useamman vuoden vanhoja, joten en uusi kovin suurella vimmalla garderobiani.

Vuosia sitten lomamatkalla sattuneen hassunhauskan moottoriöljyhaaverin seurauksena jouduin turvautumaan lähimpään Seppälään (R.I.P.) Savonlinnassa ja ostamaan uuden vaatekerran itselleni. Vaatteet olivat loppujen lopuksi ihan käyttökelpoisia ja kestivät useamman vuoden. Värit kylläkin haalistuivat aika äkäiseen. Tuolloin hankittu Seppälän huppari on edelleen käytössä. Se on haalistunut, nuhjaantunut ja nyppyyntynyt, mutta ei haittaa menoa, koska niin olen minäkin.

Jokin aika sitten sivistyin jostain ilmansuunnasta tulleella informaatiolla, kun kuulin/luin, että kertakäyttömuoti on ekologisesti valtava ongelma. Jos vaatteet valmistetaan kestämään vain yhden sesongin ajan, huomioiden koko tuotantoketju raaka-aineiden tuottamisesta vaatteen poisheittämiseen asti on kuormitus ympäristölle aivan älytön ja tarpeeton. Tuskinpa voidaan puhua Fairtradenkaan piirin kuuluvasta toiminnasta. Tästä voisi johtaa, että H&M sekä vastaavat rikoskumppanit pitäisi kieltää lailla. Tai ihmisten pitäisi muuttaa ostokäyttäytymistään. En kiillota omaa sädekehääni, koska olen myös osallinen rikokseen. Vaikken ehkä suoraan, niin ainakin välillisesti.

Göden koe-eläimet

Mahtava meno, tiukka etukeno, herkällä tatsilla, rumpusatsilla, jee jee jee! Hölmö renkutus jäi päähän, koska se toistui lukemattomia kertoja Koe-eläinpuisto -radio-ohjelman yhteydessä. Jossain vaiheessa ysärin loppupuolella lauantai-iltoja odotti innolla, koska silloin pari tuntia vierähti rattoisasti radion ämyrin äärellä kuunnellen Radiomafian laadukasta verovaroin kustannettua ohjelmatarjontaa.

On toisaalta hämmentävä ajatus, että Gösta Sundqvistin alusta loppuun käsikirjoittama Koe-eläinpuisto -ohjelmasarja tosiaan maksettiin verovaroista. Jos ensimmäisen Koe-eläinpuiston kuuntelemisen jälkeen ei vielä tajunnut, mitä tuli juuri kuultua, niin viimeistään toisen ohjelman kohdalla jutun juoni aukeni täydellisesti. Jaksosta toiseen sama sekalainen ja sekopäinen hahmogalleria kokoontui yhteen mitä käsittämättömimmissä tilaisuuksissa ja tilanteissa. Gösta tai Gösse tai Göde tai Sunkka toimi ohjelman ”asiallisena” juontajana ja piti ikään kuin suitsista kiinni, kun muut henkilöt dokasivat, sikailivat ja keskittyivät täydellä antaumuksella rivouksiin, kaksimielisyyksiin ja muuhun navanalaiseen ulosantiin.

Kaikki oli vain Sundqvistin kieron ja rasvakylläisen mielikuvituksen tuotetta, mutta kuuntelijalle luotiin (ronskisti yliammuttu) asetelma aidoista henkilöistä ja todellisesta tilanteesta. Täytyi olla täysi urvelo, jos otti ohjelman todesta, mutta setti vedettiin aina pokkana läpi ja samat henkilöt kulkivat juonessa ohjelmasta toiseen.

Radion historiassa ei oltu vastaavaa kuultu, kun pörröparta-Gösta päästi hahmonsa valloilleen, ja tuskinpa kuullaan sen jälkeenkään. Iki-ihanat laulava ratikkakuski Aarne ”Iso-Pitkä” Tenkanen, isännöitsijä Olli ”Kulli-Olli” Granström, matkaemäntä Tarja ”Loppana” Loponen, kunnanlääkäri ja gynekologi Tapani ”Tappi” Mertanen, hiihtäjälegenda Antero ”Antsa” Halonen ja lukemattomat muut vinksahtaneet ja viinaan loputtomasti menevät tyypit tulivat tutuiksi Koe-eläinpuiston kunniakkaan elinkaaren aikana. Usein olin tukehtua nauruun radion edessä lattialla köllötellessäni. Ohjelma teki taatusti Suomen ennätyksen sukuelimien ja yhdynnän synonyymien keksimisessä.

Oma lukunsa on paikat ja tilaisuudet, joista ohjelma muka lähetettiin suorana. Näitä olivat mm. isojen poikien puuhamaa Puliveivari, vähävaraisten ja varattomien venemessut, miesten klinikka, Faki-Faki-landia -kylpylähuvipuiston avajaiset, Ravintola Räsypokan Mr. Märkä Alushousu -kisan alkukarsinnat, Matkatoimisto Ale-alen matka Doloresien saariryhmälle, M/S Dirty Dick -laiva, Oljannevan hyttysfarmi sekä Keikistele ja Keimaile – KeKe 97 -tapahtuma. Ja siinä oli vain pieni raapaisu.

Jouluaattona tuli erikoislähetys, joka kulki nimellä Kuusijuhla – Sex Festival, ja tapaninpäivänä vuorostaan ulostui eetteristä Tenkasen tapanintanssit. Vaikka otsikot olivatkin erilaisia, sama Koe-eläinpuiston meno jatkui niissä. Voi vain kuvitella, kuinka paljon herneitä löysi tiensä sieraimiin, kun törkyturvat saivat mellastaa niinkin hartaan juhlan kuin jouluaaton kunniaksi. Siitä huolimatta Kuusijuhla – Sex Festivaleja pukkasi ulos järjestysnumeroon X asti (ohjelma nimettiin roomalaisilla numeroilla I-X).

Koe-eläinpuisto upposi keskenkasvuiseen kloppiin kuin suvunjatkamisen sojottava sukellusvene mekonalaiseen maailmaan. Saattaapa olla, että seuraukset olivat sangen kauaskantoiset. Tänä päivänäkin saan kuulla ripitystä siitä, että voisin edes jossain seurassa rajoittaa kaksimielisyyksien laukomista. Siitä tuskiin pääsee täyteen selvyyteen, oliko ohjelman vaikutukset niin syvältä kouraisevia vai onko piirre ollut allekirjoittaneessa aina sisäänrakennettuna, mihin ohjelma antoi vähän lisää lentopetrolia. On hienoa, että tätä radiotoiminnan toteemipaalua on yllin kyllin taltioituna YouTubeen sekä erinäisille nettisivuille, jotta nuoremmatkin sukupolvet pääsevät kuulostelemaan, miten ennen osattiin ottaa ilo irti. Vaivihkaa rikastutti kieltäkin, kun kuunteli sanataiteilija Sundqvistin luovaa kielenkäyttöä.

”[Ooh, lääh, puuh, aah, iih, ooh] Tuulikki, tää on taivas!” – Aarne Tenkanen

”Sä tuoksuit hyvälle, taas kun minuun tunkeuduit syvälle, niin ihanalta tuntui, sun kaira mun kolossain.” – Natalie (& Aarne Tenkanen): Kaira kolossa

Jälkikäteensopiva kirjoitus: Koe-eläinpuiston piinallisinta antia olivat Göstan biisivalinnat. Hän kun ei valinnut ohjelmaan sen hetken hittimateriaalia tai välttämättä muutenkaan mukiinmenevää kuulijaystävällistä mainstreamia, vaan iso osa putosi kirkkaasti ”mitä helvettiä” -osastoon. Välitsibaleina saattoi tulla syystä unohdettuja kotimaisia iskelmiä tai humppia sekä ulkomaisia kummajaisia, joita ei ollut koskaan kuullutkaan eikä olisi tarvinnutkaan kuulla.

Pikkuautoileva nuorimies

Leevi and the Leavingsin biisissä Rikas, rakas ja yksinäinen lauletaan ”Sinä nainen joka kaipaat pientä seikkailua toisinaan, olen autoileva poikamies ja innostunut tanssimaan.” Koska otsikon oli tarkoitus viitata minuun enkä ole enää aikoihin ollut poikamies, vaihdoin sanan nuoreksi mieheksi. En ole nuorimieskään, mutta sen verran voi aina valehdella. Itselleen tietenkin.

Älyttömän, turhan ja kaukaa haetun johdannon jälkeen voin uida selville vesille siitä, miten edellinen liittyy mihinkään. Vastikään kirjaviisastuneena edellä mainitun yhtyeen keulahahmon Gösta Sundqvistin elämästä sain tietooni, että Gösta tykkäsi pikkuautojen keräilystä. Mieltymyksen kohteina olivat Matchboxin ja Corgin metalliset pikkuautot, joita karvaturri kuulemma mielellään haeskeli kirppareilta. Tästä palautui mieleeni pahamaineinen episodi omasta elämästäni, joka liittyi samaan harrastukseen. Nyt kotipesien pikku psykiatrit tarkkana, koska seuraa monessa mielessä mehukas tapausesimerkki analysoitavaksi.

Tapaus kehkeytyi ja saavutti kulminaatiopisteensä monta vuotta sitten. Satuin jonkin mielenhäiriön (näitä on ollut aika paljon) kautta saamaan pakkomielteen Matchbox-pikkuautosta, jonka muistin omistaneeni lapsena ja joka katosi selittämättömästi. Kyse oli punaisesta Renault 17 TL -urheiluautosta. Tästä inspiroituneena/kajahtaneena päätin kahlata vähän Huuto.netiä ja kas kummaa, sieltä alkoi löytyä vaikka mitä miniatyyriautoa.

En tainnut heti löytää hakemaani koslaa, mutta haaviin tarttui monenlaista muuta mielenkiintoista pientä nelipyöräistä, jotka olivat omiaan nostattamaan nostalgiapärinöitä. Sekalaisesta myyjien joukosta löytyi nopeasti nokialainen keräilijä, joka myi kernaasti minulle ylijäämämatskuaan. Jossain vaiheessa hän taisi mainita, että Matchboxeja ym. die-casteja löytyi häneltä kaapin perältä toistatuhatta kappaletta. Kenties kaveri hönötti minua kaupanteossa satanolla, mutta hänen pikkuautonsa olivat hyväkuntoisia verrattuna moniin muihin myyjiin, jotka julkesivat tarjota kaupaksi mitä tahansa raatoja, jotka kunnostaan päätelleen olivat levänneet hiekkalaatikon syvyyksissä vuosikymmeniä ennen siirtymistään myyntiartikkeleiksi.

Aikani haalittuani näitä 80-lukulaisen penskan aarteita luottotoimittajaltani hoksasin alkaa tähyillä isoilta apajilta eli Iso-Britannian eBaysta. Mikäs sen otollisempi paikka metsästää Matchboxeja, koska Englanti on niiden alkuperäinen kotimaa. Jos pohjassa luki ”Made in England” ja ”Superfast”, oltiin Aidon Asian äärellä. EBay UK -ympyröissä sekopäisyys sai uusia kierroksia, koska siellä diilejä pyörittivät tosi tekijät. Eräs myyjä lykki joka viikko huutokaupattavaksi ison kasan käytännössä iskemättömiä 70- ja 80-luvun helmiä, joista käytiin huutojen sulkeutumisaikaan sunnuntai-iltaisin ankaria huutoskaboja. Näissä kisoissa yksittäisen pikkuauton hinta saattoi kevyesti kohota yli kymmenen euron, kun Suomessa vielä selvisi muutaman euron kappalehinnalla. Objektien laadullinen taso oli toki ihan toista luokkaa. Monet autoista olivat jopa yhä paketissa vuosikymmenten jälkeen, ei siis koskaan avattukaan. Ovat arvokkaampia avaamattomissa paketeissa. Kuinka ihastuttavan mielipuolista menoa.

Aika pian EBayhin siirtymisen jälkeen sekoilu saavutti kyllääntymispisteensä. Palasiko tolkku takaisin taajamaan vai alkoiko rahanmeno hirvittää, vaikea sanoa. Euroja oli taatusti palanut useampi satanen. Tuli se halvemmaksi kuin autojen keräileminen Teemu Selänteellä. Todellinen tyhjätaskun autoharrastus. Painevalettuja pikku perkeleitä kertyi lopulta yli 70 kappaletta, myös Renault 17 TL. Tapauskertomus voidaan päättää samoihin loppusanoihin kuin viimeksi viitatessani samaan juttuun: tätäkin hulluudella silattua kokoelmaa saa nyt ihailla itsekseen ja kiteyttää tietoisuuteensa sen yhden olennaisen kysymyksen: miksi?

Olenko tosiaan ajatellut tällaisia juttuja?

On hyvin vaikeaa osoittaa pettymystään kaikkeen, kun ei tiedä, mistä aloittaa.

Turha juosta parin euron säästöjen perässä, kun elämä on pelkkää persnettoa.

Miehisestä näkökulmasta harva nainen vaikuttaa tasapainoiselta yksilöltä. Naisen henkisen tasapainon horjuminen taas johtuu miehen vaikutuspiiriin joutumisesta.

Tapaamilleni naisille syntyy minua kohtaan voimakkaita tunteita, jotka kiteytyvät k:n pyhään kolminaisuuteen: katkeruus, kauna ja kostonhimo.

Vaikutat kiehtovalta naiselta, mutta toisaalta minua ovatkin aina kiinnostaneet ärsyttävät tyhmät lutkat.

Jos ei ole kaikki kotona, onko osa silloin pihalla?

Moneen vaikeaan tilanteeseen paras ratkaisu on usein yksinkertainen ”voi vittu vitun vittu!”.

Voi vittu saatana, että kiroilu on kivaa!

Aloin joka päivä juoda kaksi litraa vettä, ja vain kahdessa viikossa olin onnistunut kuluttamaan 28 litraa vettä ja kasvattamaan huimasti virtsaamisen tarvetta.

Halusin saada isommat lihakset, joten join pullon Mr. Musclea. Ei auttanut.

Masalan Tikka Oy – tikkatauluja ja intialaista ruokaa jo vuodesta 2018.

Ex-Miss Suomi, -tosi-tv -tähti ja -laulaja Jari-Tytti Pehkonen-Zewagambo kertoo luottamuksellisesti lööpeissä: ”Sairastuin juhannuksen alla rajuun alkoholismiin, laihduin ja lihoin samanaikaisesti 60 kiloa, sisustin itselleni ihanan sinkkuasunnon Temmisen Jorman halkopinon taakse, minulta löytyi kasvain pyllystä, joka paljastui finniksi, löysin uuden miehen Ypäjän S-Marketin roskiksesta ja olen taas sinkku!”

Jälkiriipaisevia pohdintoja: Luovan tauon pitämisessä kehkeytyy erinäisiä ongelmia. Näin käteni suoruuden kyseenalaistamisenkin uhalla tulee ainakin mieleen, että milloin tauko pitäisi lopettaa ja mitä sillä on tekemistä luovuuden kanssa.

Ihan O:na donitsista

Tapahtui tosielämässä, kuten Valittujen Palojen kaikki jutut. Heitin muksuille kympin kauppakeskuksessa, jotta he saisivat donitsit erään suomalaisen donitsiketjun myyntipisteestä. Niin aivan, Suomessa on yksi donitsiketju ja se on Arnolds. Huikkasin samalla, että ottavat minullekin jonkun. Istuin siinä kahvilla, jonka tarjosi toinen kahvilaketju, kun lapset tulivat takaisin donitsien kera. Poika lätkäisi kuitin minulle käteen ja sanoi, että sait vielä rahaa takaisinkin. Se oli kymmenensenttinen.

Hämmästykseni oli aito. Laatikossa oli kolme perusrinkulaa, eli Original-donitseja, kuten Arnolds nimeää ne. Minun piti vielä pari kertaa varmistaa, että oikeastiko ne maksoivat 3,30 euroa kappale. Kyllä näin oli, koska kuitissakin luki niin. Minulla ei näköjään ollut ajantasaista käsitystä donitsitaikinan maailmanmarkkinahinnan noususta.

Vaikka olenkin aina ollut säästäväinen persoona (Aku Ankassa lukisi saituri tai kitupiikki), niin viime vuosina olen pehmentynyt ja ollut löyhäkätisempi rahan suhteen. En kuitenkaan tarkoita, että minulla olisi varaa kylvää massia ihan suruttomasti sinne tänne. Ymmärrän kyllä kahviloiden kustannusrakenteen, mitä niillä myydyillä Caramel Latteilla, viiden euron kakunpaloilla ja kolmen euron limsapulloilla pitää kattaa. On kaikenlaista palkkakulua, laitehankintoja ja -vuokria, ketjumaksuja, tilavuokria, sähköä, vettä, siivousta, kalusteita, mainontaa, jne. Eikä tietenkään 3,30 euron donitsista jää käteen 3,30 euroa, vaan siitä on poistettava 14 %:n arvonlisävero sekä kaikki valmistuskustannukset. Tästä kaikesta huolimatta ja vaikka kuinka yritän olla vetämättä kukkaronnyörejä kireälle kaulani ympärille, kolmen euron ja kolmenkymmenen sentin donitsi kuulostaa kylmäävältä.

Kun kerran vauhkoonnuin donitsin hinnasta, päätin kaivaa esiin historiatietoja hintakehityksestä, kuten kaikki normaalit ihmiset tekevät. Vuoden 2010 alussa Original maksoi 2,50 euroa ja vuonna 2014 3,00 euroa. Vuodesta 2010 vuoteen 2014 hinnannousu on ollut 20 % (0,5/2,5) ja vuodesta 2014 tähän hetkeen 10 % (0,3/3). Yhteen vedettynä hinnan kasvuprosentti 2010–2018 on ollut 32 % (0,8/2,5), eli kolmannes on tullut hintalappuun lisää painoa. Ehkei ihan indeksikorotuksista voi puhua. Hinnoittelu on kuin Carunan sähkönsiirtokorotuksista sillä erotuksella, etteivät donitsit haukkaa maksukyvystä satoja euroja vuodessa. Olen sanonut tämän aiemminkin ja sanon nyt uudestaan, koska kaiken toistaminen on dementoitumisen ensiaskel (olen varmaan toistanut tuonkin): hintatietoisuus on sitä, ettei kohta huvita ostaa enää mitään.

Syitä moiselle kehitykselle voi vain arvailla. Yleensähän on saanut syyttää franchising-toiminnan ketjumaksuja, jotka riistävät onnettoman ketjuyrittäjärievun nälkäkuoleman partaalle. Mutta en tiedä, miten on Arnoldsin laita asiassa. Tunnustan, että hinnan päivittelyssä on kyse myös mielikuvasta. Donitsi näyttää tuotteena köyhemmältä kuin esim. kunnon hillomunkki tai hieno kakunpala. Donitsissa on vähän kuorrutemössöä ja sitten siinä on reikä. Jos reikä onkin niin kallis? Donitsissa on rahareikä?

Hassunhauska jälkiletkautus: Kirjoitin tekstiin aluksi Arnold’s, koska muistin puljun nimen olleen Arnold’s donuts eli Arnoldin donitsit, kuka Arnold sitten onkaan (Iso-Arska? Raaka-Arska?). Ei varmaan kukaan. Nykyään nimi onkin vain Arnolds eli Arnoldit. Ovat siirtyneet myymään Arnoldeja donitsien sijaan. No oli ihan paska juttu taas.

MMT:n iltapäiväkerhon kailotusklubi

Hirmu Hallitsija
(Lauletaan Mikko Alatalon puvuntakin taskussa asuvan tyrannosauruksen äänellä)

Olipa kerran hullu paha poika
Hirmu Hallitsija nimeltään
se huvittelee viemällä kansalta toivon
ja ampumalla ihmisiä tykillään
se on niin tuhma että joka iikka
pystyy sen näkemään
ja muiden kukkaroille se mielellään
tulee kyläilemään

Jos Hirmu Hallitsijalla on paha mieli
ei kansa pysty nukkumaan
koska kansa pelkää mielipuolta
ihan tosissaan
jos Hirmu Hallitsija tulee ruokapöytään
se mussuttaa kaviaariaan
ja heinän se saa kansan suussa
pahalta maistumaan

Kyllä kylässä voi käydä Hirmu Hallitsija
kun on hirmuhallitsijapäivä
onhan se kiva että valtiolla on
oma sadistinen psykopaatti
mutta älä tule liian usein sekoboltsi
tule vain kerran vuosituhannessa
kun sä pistät kaiken ihan vituralleen
ja psyko syyttää muita maita
vaikka kaiken takana onkin vain vinksahtanut psyyke

Kun aamulla pitäisi maata johtamaan lähteä
niin Hirmu Hallitsijaa kiukuttaa
kun ministerit neuvoivat vääriin koreihin
kultamunat laittamaan
se Hirmu Hallitsijaa taatusti yllyttää
ministerien jalat katkomaan
ja iloisesti nakuttelee konekiväärillään
kun saa ministerit teloittaa

Kyllä kylässä voi käydä…

Epäonnistuneen lastenkirjailijan testamentti

Yritin aikoinaan ryhtyä lastenkirjailijaksi, mutta kaikki yritelmäni potkittiin kustantajan kyydistä pientareelle jo alkumetreillä. En tänä päivänäkään ymmärrä, mikä meni pieleen, sillä tarina-aihioni olivat mielikuvituksellisia ja opettavaisia, kuten lastenkirjojen pitääkin olla. Seuraavassa esittelen joitakin.

Pikku pepun orkesteri
Tarina kertoo tuntemattomana pysyvän lapsen pepusta, jossa suolibakteerit päättävät vaihtelun vuoksi perustaa orkesterin. Tästä seuraa, että lapsen perärööri alkaa soida mitä merkillisimpiä melodioita. Ulkomaailmassa aiheuttamastaan kohusta hämmentyneenä bakteerikanta päättää haudata soittimensa vähin äänin ja pysytellä perinteisempien virikkeiden parissa, kuten ilmavaivojen tuottamisen.

Pikku toukka paksuperse
Pikkuinen toukka on perso ahmimiselle ja tolkuttoman syömisen aiheuttama ylipaino kasaantuu toukan peräpäähän. Ongelma kasvaa sellaisiin mittasuhteisiin, että toukan on vaikea liikkua enää minnekään. Apuun rientää sittiäisten rasvaimukeskus. Sittiäiset imevät imukärsillään toukan hanuriosastosta ylimääräisen läskin pois, mistä toukka on ylen kiitollinen. Toukka oppii, mitä merkitsee liikunnan ja syömisen tasapainottaminen.

Perseilijöiden urheilukisat
Pierukaasujen usvaisessa laaksossa majaansa pitävä seesteinen perseiden kylä päättää järjestää ensimmäiset yleisurheilukilpailunsa. Kisaohjelma suunnitellaan huolellisesti, kisapaikat rakennetaan ja lopulta kaikki on tiptop-kunnossa ja kisat valmiina alkamaan. Mutta kun ensimmäinen kisapäivä koittaa, kaikki menee päin persettä: perseet häiritsevät taukoamatta toistensa suorituksia, yleisö öykkäröi ja kannustamisen sijaan ivaa ja herjaa urheilijoita, ja päättömän perseilyn seurauksena kisat päättyvät kaaokseen, joukkotappeluun ja tulipaloon. Kisapaikat tuhoutuvat korjauskelvottomaan kuntoon. Perseet toteavat, että on parempi unohtaa jatkossa älyttömät vouhotukset ja keskittyä arkirutiineihin.

Joka kerta kustantajalta tuli sama tyly vastaus: "Tarinasi on perseestä." Miksi?

Munattoman miehisyyden mitta

Tehdään ensin selväksi, että siitä konkreettisimmasta miehisyyden mitasta en mainitse sanallakaan, koska… niin. Mutta oli aikoja, jolloin minäkin jollain alitajuisella tasolla kuvittelin, että miehisyys ilmestyy pojannulikkaan jollain ihme trikeillä.

90-luvun puolenvälin jälkeen elin vaihetta, jolloin aloin tutustua elämässä uusiin isojen poikien pelisääntöihin, jotka olivat aiemmalle egolleni täysin vieraita ilmiöitä. Suurimman sysäyksen suunnanmuutokselle antoi tutustuminen pullon henkeen, joka tarjosi tilapäisen avun itsevarmuuden puutteeseen sekä tukki joitakin norsunkokoisia aukkoja sosiaalisen kanssakäymisen taidoissa. Tuota ei ole kiva myöntää, vaikkakaan ei ole mikään poikkeuksellinen ilmiö.

Pidin myös paremmin huolta ulkoisesta habituksestani, kuten jokainen nuori koiras, joka haluaa markkina-arvonsa olevan riittävän kompetentti soidinseurojen pariutumisrituaaleissa. Olin aina merkkituotteiden sekakäyttäjä, sillä dödöt ja sen sellaiset tuoksuttimet hankin Itämeren risteilijöiltä ja vaatteet vähän paremmista tavarataloista (ei siis Citymarketista). Minut oli pienestä pitäen kasvatettu luottamaan Merkkiin™. Takit olivat aina Luhtaa ja farkut Levi’siä ja Dieseliä, ainakin joskus yläasteiässä. Myöhemmin tuli vuoroon Mexx, Matinique, Part Two, Dockers, Cottonfield, yms. Henkkamaukkasukupolven esiinmarssia ei ollut vielä tapahtunut, ja vaikka olisi, minua ei sillä marssilla olisi näkynyt.

Tukkaan tööttäsin kaikenlaisia kuontalokiinnitteitä ja naamaan lääpin ties mitä emulsioita. Meikkaamaan en sentään ryhtynyt, vaikka sellaisestakin olin kuullut. Enkä laittanut korvakorua. Johonkin sentään raja. Miesten itsehoitotuotteiden (itsepetostuotteiden?) käyttö oli lähtenyt nousuun ja buumi löysi tiensä minunkin herkkäuskoiseen mieleeni. Puhuttiin metroseksuaalisuudesta ja David Beckhamista, usein samassa lauseessa. Ostin suomenkielisen Men’s Healthin irtonumeroita ja fantasioin, että minustakin tulee sellainen suurmestari kuin mitä lehden sivuilla maalailtiin. Ihme kyllä hyvin pukeutuvaa hienostunutta lihaksikasta vällyvelhoa ei inkarnoitunut lehtiä selailemalla. Vaikka joka lehdessä kerrottiin viisi varmaa kikkaa uljaisiin vatsalihaksiin, en tehnyt yhtäkään enkä alkanut käydä salilla. Men’s Healthien sisältö oli aivan kuten Cosmopolitanin, mutta ”miehisestä” näkökulmasta. Jutut olivat totaalista aivotonta paskaa, jota ei olisi kannattanut ottaa tosissaan vaan viihteen kannalta. Men’s Health ja kaikki muutkin sen aikaiset suomenkieliset miesten elämäntapalehdet lopetettiin vähin äänin. Olinko minä ainoa pöljä, joka osti niitä?

Miehistyminen/miehisyys on kinkkinen kokonaisuus, jota ei rasvoja sivelemällä, lisäravinteita syömällä tai lihaksiaan pussailemalla saavuteta. Saati viinaa tirpomalla, panoja laskemalla, naisia kyykyttämällä tai viiksiä kasvattamalla. Tässä elämän vaiheessa minulla saattaa olla jokin aavistus siitä (huomaa vahva varauksellisuus), mitä se on, mutta en ala availla asiaa, koska tämä ei ole neuvontapalsta. Enkä myöskään uskalla, koska universaalien lainalaisuuksien lateleminen (nojautuen yksilöllisiin kokemuksiin) johtaa oikotietä uskottavuuden harakiriin. Kyllä asia sitten joskus avautuu, ainakin joillekin.

Pyhimys syöksi käsitteiden viidakkoon

Olen taas vaihteeksi innostunut luukuttamaan Mikko Kuoppalaa, lupaavaa nuorehkoa sanataiteilijaa (s. 1981), joka myös taiteilijanimellä Pyhimys tunnetaan. Hänen tuotoksensa on kiinnostanut aiemminkin, aluksi osana Ruger Hauer -nimistä kokoonpanoa, ja myöhemmin olen kuunnellut hänen uudempia soolotööttäyksiään, kuten biisejä 1%, Celeste, Kynnet, Kynnet ja Korni Uni. Mistään Teflon Brothersista ei tässä yhteydessä kannata puhua, vaikka onhan silläkin viihdearvonsa.

Pyhimys on siitä mielenkiintoinen tapaus, että hänen vuodatuksensa vaikuttavat usein hieman poukkoilevilta ja vaikeatulkintaisilta. Välillä herää ajatus, että mitään punaista lankaa ei olekaan ja räpäytykset ovat puhdasta tajunnanvirtaa vailla päätä ja häntää. Monen kappaleen (pessimistisen?) sisällön perusteella voi epäillä, että keski-iän eksistentiaalinen kriisi kolkuttelee Kuoppalan pääkoppaa. Tai sitten synkkyys myy.

Joskus jutut menevät niin korkealta ja kovaa yli, että on pakko opiskella, jotta tajuaisi edes jotain Pyhin sana-akrobatiasta. Kynnet, Kynnet -kappaleessa oli kohta ”jos oltais beta cuck fight club, saataisko me itsetuntoo”. Fight club on käsitteenä tuttu David Fincherin maineikkaan elokuvan ansiosta (alun perin Chuck Palahniukin romaani), mutta ”beta cuck” vaati selvittämistä. Onneksi on Urban Dictionary, johon voi aina luottaa.

Beta cuck on ”henkilö, joka ei koskaan saavuttanut miehuuttaan ja joka valitsee aina turvallisen vaihtoehdon riskipitoisen sijaan, ts. hän on nyhverö”. Asia alkaa valjeta. Beeta tarkoittaa vastakohtaa alfalle eli alfaurokselle, jonka avaaminen tuskin on tarpeen. Cuck erillisenä sanana ilmaisee miestä, joka ”hakee epätoivoisesti hyväksyntää ja vastakaikua naiselta ja on sen eteen valmis uhraamaan itsekunnioituksensa, omanarvontuntonsa ja kaiken sen, mitä hän ansaitsisi ihmisenä romanttisessa suhteessa, esim. uskollisuuden ja rehellisyyden”. Cuck on lyhennetty versio sanasta ”cuckold”. Suomen kielessä on edellä mainituille selkeä vastine ”aisankannattaja”.

Näiden sanojen ympärillä törmäsin myös muihin jännittäviin käsitteisiin, kuten nu-male, joka tarkoittaa ”miehiä, joilta puuttuu maskuliinisuus ja jotka jokaisessa väittelyssä tai nettikeskustelussa hyppäävät naisten puolelle, jotta saisivat hyväksyntää heiltä, ja tällä tavoin kuvittelevat valheellisesti saavansa vastapalveluksena heiltä seksiä”. Nu-malet kuvataan pääsääntöisesti valkoisiksi ultraliberaaleiksi pseudointellektuelleiksi hipstereiksi, joilla on usein paksukehyksiset silmälasit ja huoliteltu parta. Nu-malen luonnehdintaan sopii ilmaisu ”male feminist” ja hänen käyttäytymistänsä katsotaan ohjaavan voimakkaasti ”valkoisen miehen syyllisyydentunto”. Sitä en jaksa selittää.

”Brownie points” on kuvitteellinen sosiaalinen valuutta, joka tarkoittaa positiivisen huomion saamista ja suosion ansaitsemista erilaisilla hyvillä teoilla tai imartelulla tai toimimalla muulla tavoin positiivisessa valossa, mikä kuitenkin johtaa henkilön itsensä kannalta hedelmättömään lopputulokseen, ks. nu-malen toiminta edellä.

Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä oli taannoin (13.2.2018) artikkeli ”soy boy” -haukkumasanasta, joka on kuulemma levinnyt jo Suomeenkin (soijapoika). Määritelmä on aika yhteneväinen edeltävien käsitteiden kanssa eli siinäkin viitataan maskuliinisuuden puutteeseen. Tällaisen setämiehen kielenkäyttöön soijapoika ei ole tarttunut, mutta kyse onkin enemmän nuorisokulttuurista eli penskojen slangista. Hauska ajatus sinällään, että teinipojat megispäissään herjaavat toisiaan keskustelupalstoilla soijapojiksi, vaikka äänenmurros on kesken ja parrankasvu kaukainen tulevaisuuden utopia, puhumattakaan oikeasta kontaktista vastakkaiseen (/samaan?) sukupuoleen.

Kikelit housut

Yksiosaisessa sarjassa Suomen kielen kauneimpia kukkia esittelen tänään erityislaatuisen sanan. Poika veti päällensä housut, jotka olivat menneet pieneksi. Tokaisin siihen, että pojan housut ovat kikelit. Seurauksena tytär alkoi räkättää, poika kieri lattialla ja oli tukehtua nauruunsa ja vaimo alkoi pilkata. Hän myös väitti, ettei sellaista sanaa voi olla olemassakaan. Tästä suivaantuneena tartuin puhelimeen ja googlasin ”kikelit housut”. Google ei tunnistanut millään sivulla sanaa kikeli toivomassani merkityksessä, mutta kysyi sen sijaan ”tarkoititko: kikkelit housut”.

Soitin myös isälleni, joka ei tunnustanut sanaa kotiseutujensa päijäthämäläiseen murresanastoon kuuluvaksi. Hän muisti kuulleensa sanan, mutta epäili sen tulevan länsirannikolta päin. Kasvojeni pelastukseksi osoittautui Kotimaisten kielten keskuksen (kotus) ylläpitämä Suomen murteiden sanakirja.

Sivuston mukaan pääasiallinen merkitys sanalle on pikkupojan kikkeli ja pippeli. Sanaa ko. merkityksessä on tavattu siellä täällä Savon ja Karjalan alueilla. Muita merkityksiä ovat Lemistä löydetty ”pikkusormi”, Kangasniemen ”pojannapero” (”poekakikel”) ja Jämsästä bongattu ”ahdas vaate” (”tuo on nin kikeli sum peälläs”).

Jämsän ja Kangasniemen kohtuullinen maantieteellinen läheisyys isän puolen suvun kotikulmiin antaa viitteitä siitä, että joko hän muistaa väärin tai ei halunnut tunnustaa istuttaneensa minuun niin hölmöä sanaa. Joka tapauksessa länsirannikon murteisiin ei ollut mitään yhtymäkohtia.

Suosittelen lämpimästi käyttökelpoisen termin sisällyttämistä aktiiviseen sanavarastoon ja ujuttamalla se aina sopivissa kohdin puheenparteen. Voin taata, että vaikka kanssaihmiset eivät muuten pitkäpiimäisiä juttujasi kuuntele, kikelin he kuulevat varmasti.

Jälkikielisolmu: Ei Wordkaan ymmärrä sanaa, mutta sen sijaan ehdottaa näppäriksi korvikkeiksi esim. ”kieli” ja ”kokkeli”.

Viisauksia idiooteille

Joka leikkiin ryhtyy, leikkii.

Ota neuvostovaari, jos samovaarit ovat loppu.

Kenelle kellot soivat, ei voi olla kuuro.

Ei hakku haavaa tee, paitsi jos joku lyö sinua hakulla.

Joukossa on voimaa, koska Jouko on käynyt salilla.

Salami ei iske kahta kertaa samaan pitsaan.

Vanha suola janottaa yhtä lailla kuin uusi suola.

Lopussa kiitos seisoo, pornopätkän lopussa jokin muukin.

Porkkana päivässä pitää kanit kateellisena.

Älä osta sikaa säkissä, vaan suojakaasuun pakattuna Prisman lihaosastolta.

Ei kysyvä tieltä eksy, mutta kyllä navigaattori on parempi.

Ei vahinko tule kello kaulassa, sillä kelloa on mukavampi pitää ranteessa.

Viini on viisasten juoma, Lasol ammattilaisten.

Kuu kiurusta kesään, muttei päivääkään, jos ei tunnista kiurua.

”Se oli siinä kintaalla”, sanoi mies, jonka käsi ei aivan mahtunut kintaaseen.

Pulliaisten puheenvuoroparaati

Ihmisen kannattaa kerätä elämässään kokemuksia, jotta voi jälkeenpäin kehua olevansa monta kokemusta rikkaampi. Varsinkin minunlaisteni tyhjätaskujen kohdalla se on ainoa väylä rikastua. Kokemukset voivat olla paitsi hyviä, myös huonoja ja siltä väliltä. Kokemuskokoelmani karttui äskettäin jälkikasvun urheiluseuran vanhempainpalaverilla.

Urheiluseuran vanhempainpalaveriin mahtuu kevyesti edustava joukko suomalaisia kaikista yhteiskuntaluokista, monenlaisista lähtökohdista ponnistaneita, erilaisissa ympäristöissä varttuneita, eri tulotasoilla operoivia, mitä hämmästyttävimmillä persoonallisuuden piirteillä varustettuja yksilöitä. Tällainen tiivistetty suomalaisuuden kirjo on mielenkiintoinen kulttuuriantropologinen tarkkailukohde.

Näinkin heterogeenisessä populaatiossa näkee hyvin nopeasti, mistä puusta kukin on veistetty. On niitä, jotka lähettävät vaihtelevissa määrin ärsykkeitä ympäristöönsä ja on niitä, jotka reagoivat niihin. Ja on niitä, jotka pysyvät hiljaa tuli mitä tahansa. Tämänkertaiseen ryhmään mahtui muutama feminiini lajin edustaja, joilla oli kova tarve esittää näkemyksiään, vaikka viestin muotoilusta ja sisällön ohuudesta päätellen olisi ollut parempi jättää esittämättä edes osa niistä. Kuten tavallista, kaikki eivät punnitse sanojaan, vaan antavat huolettomasti pulpahdella ulos kaikenlaista. Allekirjoittanut taas punnitsee sanojaan niin tarkkaan, että katsoo paremmaksi olla useimmissa tilanteissa kokonaan hiljaa. Itsekritiikki on parhaimmillaan sitä, että katsoo ajatustensa ja mielipiteidensä olevan sitä tasoa, ettei yksikään ansaitse saada verbaalista muotoa. Myötähäpeän tunne puskee pintaan, kun henkilö takertuu (hölmöön) johtoajatukseensa ja käy jankuttamaan sitä puuduttavuuteen asti. On hauska bongata vaivautuneita ilmeitä muiden kasvoilla.

Itsensä esille tuomisen tarve ilmenee monilla ja taustalla on taatusti monenkirjavia tietoisia ja tiedostamattomia motiiveja. Tavallaan on kuitenkin hyvä, että pidäkkeettömiä löytyy, koska ilman heitä tuskin syntyisi juurikaan keskustelua. Tarvittaisiin vain joku, joka ohjaa homman takaisin uomiinsa, kun joillakin keulii oikein kunnolla. Eräs mieshenkilö rohkeni heittää ilmoille melko provosoivan mielipiteen joukkueen vanhempien Whatsapp-ryhmästä. Se sisälsi sivalluksen eräille aikuisikäisille ”peukuttajille”, joilla on taipumus heittää kaikkiin juttuihin tyhjiä kuittauksiaan. Mielipide aiheutti ansaitusti kuhinaa. En ole varma, ymmärsivätkö kaikki piikin, mutta hatunnosto herralle, joka pisti itsensä rohkeasti likoon.

Olisin varmaan saanut tilaisuudesta enemmänkin irti, mutta palaverin venyessä ja venyessä keskityin mielessäni rukoilemaan sen päättymistä. Aina jossain vaiheessa tulee vastaan saturaatiopiste, jolloin mielenkiinto tilaisuutta kohtaan romahtaa totaalisesti. Joillekin ei ole mikään ongelma jatkaa avautumista vaikka aamuyölle, kunhan joku vain jaksaa kuunnella.

IVA raikaa ruokakaupassa

Eräänä illan kellonlyömällä 7.1.2018 nautin elämäni ensimmäisen ruokakaupasta ostetun nelosoluen. Monelle tissuttelijalle, nautiskelijalle, humalahakuiselle, kestokittaajalle ja suurkuluttajalle tammikuun ensimmäinen herran vuonna 2018 saattoi olla kyyneleet silmäkulmaan ja janoisen vaahdon suupieleen nostattava hetki. Myöhästyin reippaasti tuosta hetkestä, kuten tapoihini kuuluu myöhästyä kaikesta mahdollisesta. Mutta ei se haitannut, kestin sen kuin mies vailla nelosolutta muttei menneisyyttä.

Kauppaketjut taidettiin yllättää nelosen vapautumisesta vuodenvaihteessa housut kinkuissa, koska kovin vähänlaisesti on jäykempää ohraista ollut tarjolla kaupan hyllyillä. Nekin vähät ovat äkkiä kadonneet. Olin normi kauppareissulla, kun äkkäsin satunnaisella hyllyllä kyhjöttävän yksinäisen nelos-Sandelsin. Se tuijotti minua siihen malliin anovasti, että sydämeni heltyi ja päätin korkata uuden aikakauden nelosrännin kotimaisella laatutuotteella. Eikä se huono valinta ole ollenkaan. Onhan keskiketterä pikkuveli bulkkituotantoisen kolmosbissepopulaation parhaimmistoa. Nyt tarkkana, äskeinen oli mielipide eikä absoluuttinen totuus.

Niin sitten seitsemännen päivän iltana, joka oli myös lepopäivä kuten olla ja pitää, koska seitsemäntenä päivänä levätään, ja tässä tapauksessa juodaan ohralimonaatia, nostin tuon ihmeellisesti säteilevän kaupan A-oluttölkin huulilleni ja se maistui, kas, oluelle. Mitään muuta ei tapahtunut. Kokemus oli kertakaikkisen lattea, vaikkei maussa mitään vikaa ollut. Hulautin kunnianarvoisan eversti J. A. Sandelsin kurkkuuni ja se oli siinä, puh pah pelistä pois. Painuin pehkuihin odottamaan malttamattomana uutta vekkulia työviikkoa alkavaksi. Kuitenkin se lämmitti mieltäni, että maksoin tölkistä 1,65 euroa enkä 2,03 euroa, kuten Alkon kansanterveyttä painottava hinnoittelu antaa ymmärtää (joo joo alkoholivero räksyti räksyti). Autuas on se, joka säästää tällä tavoin kaljabudjetissa, sillä tietäkää, että suuret kulutusvolyymit takaavat suuremmat säästöt. Kaikki kipin kapin kirmaamaan kauppaan kahmimaan kärryt kukkuroilleen A-luokan säästökohdetta.

Jähmettyneen mielen jälkilämpiäminen: Nelos-Sandels kuulostaa vaativalta taitoluisteluhypyltä. Tiedättehän, ”Yleisö kohahti, kun Alina Tsirgaetsergajeva suoritti huikean nelois-Sandelsin”. Tiedättehän?

Jähmettyneen mielen uudelleen lämpiäminen: Aikuisten oikeassa (sic erat scriptum) elämässä ripeä nelois-Sandelsin suorittaminen synnyttää yleisön kohinan sijasta puolison kitinää. Tasan ei käy onnen lahjat, puhumattakaan muista lahjoista.