Noppamiekkailua parhaasta päästä

Naapurin kaveri oli saanut lahjaksi erikoisen opuksen. Se oli pokkarin kokoinen miekan ja magian fantasiamaailmaan sijoittuva kirja, joka olikin peli. Pelikirja oli jaettu 400 lyhykäiseen kappaleeseen, joissa sai tehdä itse valintoja, miten edetä pelissä, tyyliin ”jos haluat avata arkun, siirry kappaleeseen se ja se, jos taas haluat jatkaa mieluummin matkaa, siirry kappaleeseen se ja se”. Pelissä saattoi kerätä reppuun matkan varrelta löytämiään hienoja esineitä ja kultarahoja. Joillekin esineille ja mynteille oli myöhemmin pelissä jopa käyttöä. Välillä kohtasi ystävällisiä olentoja, joiden kanssa tuli mukavasti juttuun, ja välillä otettiin noppamittelöä hättiäisiä vastaan. Opuksessa oli myös siellä täällä komeita piirroskuvia kirjan tapahtumista. Kirja oli yläotsikoitu Taistelupeli-nimikkeellä ja itse teoksen nimi oli Velhovuoren aarre. Sen olivat kirjoittaneet herrat Ian Livingstone ja Steve Jackson. Näillä nykyisin vanhoilla herroilla on hyvin pitkä ansiolista alalta. Peli nostatti pikku pojankoltiaisessa sellaisen hypen, että oli pakko saada itsekin sellainen omistukseen.

Velhovuoren aarre oli Taistelupeli-sarjan (Fighting Fantasy) ensimmäinen osa, jonka Otava julkaisi vuonna 1987. Taistelupeli-kirjat myötäilivät Suomeenkin tuolloin rantautunutta roolipelitrendiä, joskin kirjat olivat kädestä pitäen ohjattuja perinteisiä pelejä, kun taas roolipeleissä olivat eväät levällään omien liirumlaarumien luomista varten. En koskaan vajonnut roolipelien suohon, koska ne vaikuttivat aivan liian sekavilta ja vaikeaselkoisilta minun käsityskyvylleni. Menköön tyhmyyden piikkiin, mutta en voinut ymmärtää, miksi peliin pitäisi itse luoda käsikirjoitus. Penskana kävin kerran JollyP-nimisessä lelukaupassa ja näin hyllyssä suomennetun RuneQuest-roolipelin lisäosan Omenakuja. Kirjanen herätti mielenkiinnon, koska sen kannessa oli kuva haarniskaan sonnustautuneesta ja asein varustellusta tuiman näköisestä ankasta. Veijari näytti enemmän ankalta kuin Aku Ankka (netti kertoi, että nimi oli Vaakkujaakko, mahtava nimi). Opus sisälsi karttoja, kuvia ja kuvauksia olennoista, alueista ja ties mistä, muttei mitään valmista pelin tapaista. Niin kivoilta kuin RuneQuest, Dungeons & Dragons ja sen sellaiset näyttivätkin, minua ei kiehtonut ajatus, että pitäisi omin kätösin tekaista peli johonkin kontekstiin. Aivan liian työlästä, ja miksi maksaa kaikista sääntökirjoista ja nopista ja figuureista, ja sen kaiken jälkeenkään ei ole olemassa mitään pelattavaa? Onneksi pääsin muksuna käsiksi sellaisiin upeisiin lautapeleihin kuin Talisman ja HeroQuest (ja Space Crusade), joita pelattiin tolkullisesti laadituilla säännöillä ja johdonmukaisella kaavalla. Ne sivusivat roolipelimaailmaa, mutta eivät onneksi olleet roolipelejä.

Siis takaisin Taistelupeleihin. Velhovuoren aarteen jatkoksi julkaistiin Mustan Tornin valtias ja Kauhujen metsä, jotka olivat kivaa actionia, vaikka Mustan tornin valtiaaseen ympätty taikojen tekeminen riepoi mieltä. Kauhujen metsä oli perinteistä miekalla mättöä. Näiden jälkeen seurasivat osat 4 ja 5 eli Avaruuden vangit ja Varkaiden kaupunki. Jälkimmäinen oli kerrassaan fantastista meininkiä Port Blacksandin kaupungissa, mutta Avaruuden vangit oli megalomaaninen pettymys. Nimen mukaisesti kirja oli Star Trekistä ideansa kopioinut scifi-seikkailupeli, joka ei toiminut pätkääkään. Se oli piinallisen huonoa luettavaa ja pelattavaa, mm. peli päättyi joka käänteessä äkilliseen kuolemaan, mutta onneksi roskan pystyi unohtamaan ja palaamaan neljään hyvään teokseen.

Odotin pitkään ja hartaasti seuraavia osia Otavalta, mutta niitä ei koskaan ilmestynyt. Suosio ei ollut riittävän laajamittaista. En silloin tiennyt, oliko kirjoja edes tehty enemmän kuin nuo viisi. Kaivoin tietooni aikuisiällä, että olihan niitä julkaistu sellainen 60 kappaletta. Ja sitten keksin haalia kymmenittäin uudelleen julkaistuja englanninkielisiä Fighting Fantasy -opuksia itselleni. Pakkomielteisyyden tähtihetken selostus jääköön väliin, koska olen jo maininnut asiasta toisaalla, enkä jaksa toistaa toistaa toistaa poistaa loistaa soistaa itseäni aina.

Kovaa kuhinaa kantakapakassa

Jatkoa vaikka mistä.

Morgan: …ja joka kerta, kun olen tempaissut uskollisen sapelini esiin, on emännän kuin emännän ilme venähtänyt uusille lukemille. Onpa joissakin tapauksissa unohtanut hetkeksi hengittämisenkin, että on täytynyt oikein muistuttaa asiasta, ettei sutturalla ole taju lähtenyt jo ennen kuin ollaan päästy itse asiaan. Eipä ole yksikään helmannostaja tullut jälkeenpäin valittelemaan huonoa palvelua. Hei tavernan pitäjä, lisää rommia pöytään!
Minä: Kuulehan kapteeni, taitaa olla taas jonkin verran rommin ryydittämää liioittelua mukana noissa makuukammarijutuissa.
Morgan: Kuinka sinäkin maitovalaan valkea maakravun äpärä julkeat? Taidan vetäistä pöksyt nilkkoihin ja esitellä lautakunnalle todistusaineiston!
Sokrates: Credo quia absurdum est.
Minä: Hep hep, pidä nyt vaan housut jalassa, jotta tarjoilu jatkuisi tähänkin pöytään. Uskon sovinnolla. Heitäpä tähän väliin joku jännityksenlaukaisija, Sandels. Sandels? Eversti? Santtu?
Sokru: Johan pomppas, kun Johan ottaa lukua. Taitaa olla tahti liian kova ruotsalaisille herrasmiehille.
Minä: Eiköhän eversti tuosta vielä tokene, kunhan ottaa ensin pienen tuumintatauon.
Morgan: Hah hah, seuraavasta pullosta lohkeaa sitten isompi siivu jokaiselle!
Sokru: Juomavalintasi ja -tapasi ovat rahvaanomaiset, merten ja vakojen kyntäjä, mutta niin ovat minunkin. Uimamaisteritason filosofin maksani on katsos koulittu kovalla kaulimella ja niin monella agoralla, ettei tätä toogaveijaria ihan heti pullauteta ulos näistä henkien mittelöistä. Minun pääni keikkuu viimeisenä pinnalla, vaikka uitettaisiin missä keitoissa. Mutta voisihan tähän väliin nauttia amforan viiniä, kun tuo rommi tuppaa janottamaan.
Minä: Rommia ja palanpainikkeeksi viiniä, huh huh tätä ruokavaliota. Tässä kohtaa voisi hyvin heittää huiviin pari kanakoria.
Sokru: Kuulehan nyt Erisin oppipoika, kun ylhäältä puhuu ääni. Kun on isojen nimien kanssa liikenteessä, on syytä tottua siihen, että täällä ei himmailla niin kauan kuin lyhdyissä liekki lepattaa. Vannon vaikka käsi Pallas Athenen pyllyllä, tämä on yhtä tosi kuin sandaaleissani lukee ”krokotiilit”. Eikä nämä näytä yhtään krokotiileiltä eikä kyllä krokotiilin nahaltakaan. Pidetäänkö muuten täälläpäin kanoja koreissa? Kätevää.
Minä: Joopa joo, viekää te, niin minä vikisen. Tai siis maksa vikisee.
Morgan: Juuri niin, laivapoika, nyt puhut asiaa. Tuosta tuoppi täyteen rommia, tummaa kuin tulisen espanjattaren karvakolmio.
Minä: Paina kaasua, Morgan.
Morgan: Jaa häh? Eihän nyt seurassa piereskellä. Tai no, miesseurassa toki.
Sokru: Eikä pesemättömällä pensselillä sudita. Olinkin jo unohtaa pääasian tässä iloisessa kevyessä kielenkostutuksessa. Onneksi kapu muistutti siitä tärkeimmästä, mikä pitäisi olla aina mielessä. Toogan alla malttamaton filosofian merkkipaalu odotteleekin kaikessa komeudessaan tilaisuutta päästä jakamaan aforismejaan mahdollisimman monelle nymfille. Näyttää noita seireeneitä riittävän tähänkin majataloon, vaikkakin liukkaammissa liemissä liotetut pullokeijut ovat paremmin edustettuina.
Morgan: Kyllä meikäläisillä sepalussäilän käytön mestareilla pitäisi olla esteettisempää seuraa kuin pelkkiä ahavoituneita karvahanureita.
Minä: Unohtamatta sanan säilää, jonka pitäisi myös vedota vosuihin, lukuun ottamatta kännikanoja. Pidä nyt Sokru kuitenkin se toteemipaalusi vielä jemmassa toogan alla, ettei tarvitse ottaa ajolähtöä täältä. Mutta ennen kuin teette seuraavaa siirtoa, niin pitäisi saada Santtu hereille. Eihän kaveria jätetä, vaikka olisikin ruotsalainen, ja kehno viinapää.
Sokru: Ehdin jo unohtaa svedueverstin olemassaolon, kun herra oli niin hissukseen.
Morgan: Ei sammuneena kovin kovaa mökää pidetä. Taitaa se vähän rohista, joten ainakin hengissä on.
Sandels: Va fan? Joko ruotsinlaiva lähti satamasta?
Sokru: Ei, vaan Vasa-laiva, keikaroiva käkkäräpää.

Kontillinen Nasse-setiä

Olipa silloin ja illoin maanmainio sketsisarja Spede Show, joka oli yksi 80-luvun suomihuumorin kirkkaimpia tähtiä, vaikka joku ymmärrettävästi haluaisi toisin väittää. Totta puhuen minäkään en enää nykyisin suin surminkaan katsoisi kyseistä ohjelmaa, mutta se oli tosiaan silloin. Spede Pasanen, Simo Salminen ja Vesku Loiri kehittivät monenlaisia hahmoja ja kansan suuhun jääneitä hokemia, jotka tietty ovat vaipuneet jo unholan maille. Yksi oli Loirin esittämä Nasse-setä, lastenohjelman juoppo ja lapsia vihaava juontaja, joka oli kaikkea muuta kuin lapsille sopiva ilmestys. Hänen kuuluisa hokemansa oli ”Nasse-setä on nyt hyvin hyvin vihainen” pelottavalla möreällä äänellä. Nasse-setä oli 10-vuotiaankin näkökulmasta huikean hauska hahmo, vaikka Nassen jutut olivat usein K16-matskua.

Toisenlaiseen Nasseen sain tutustua 90-luvun puolivälissä, kun olin (Uuno) armeijan leivissä. Suomen armeijan käyttämällä kaasunaamarilla oli veikeä lempinimi nasse. Mainio pikku kapistus, jonka toimintaan meidät tutustutettiin alokasleirillä. Perehdyttämisen jälkeen meille simuloitiin todellinen tilanne eli kaasunaamarin tiiviystesti, jossa nassen ominaisuudet pääsivät oikeuksiinsa. Alokkaat istutettiin kaasunaamarit päässä ryhmä kerrallaan konttiin istumaan. Ystävällinen yliluutnanttisetä kävi nakkaamassa kyynelkaasukranaatin konttiin ja sitten kontin ovi kiinni, jotta päästiin nauttimaan löylyistä. Kontti pullollaan Nasse-setiä odotti malttamattomana tulevaa kliimaksia. Konttia ei luojan kiitos sentään lukittu, koska hetken päästä oven aukaisumekanismia tarvittiin.

Lähes jokaiselle kontissa istujalle valkeni nopeasti, että kaasunaamari oli kelvollinen ainoastaan vappuna ja halloweenina käytettäväksi. Kuminen naamari oli tarkoitus kiristää hihnoilla tiiviisti kasvojen ympärille, mikä oli teoreettinen olettama. Käytäntö saneli toisenlaista sanomaa. Nassea oli ilmeisen mahdotonta saada kiristettyä niin, etteikö se olisi falskannut jostain kohtaa reunasta. Hyvin pian savusaunan vieraat alkoivat purkautua kontista pihalle kuka minnekin. Jotkut tyytyivät tiristelemään vuolaina vuotavia silmiään, kun toiset rynnistivät lähimpään puskaan oksentamaan. En poistunut ensimmäisten joukossa, mutta eipä nasseni tiivis ollut, joten koitti minunkin aikani. Rynnistin lopulta ulos itku silmissä. Oli todettava Juicen sanoin: ”En ilosta itke, en surusta itke, jos itken, niin itken kyynelkaasusta vaan.” Muistaakseni silmien huuhteleminen vedellä auttoi jonkin verran helvetilliseen kirvelyyn, joka näppituntumalta oli noin kymmenkertaista sipulin höyryihin verrattuna ynnä pahoinvointi kaupan päällisinä. Vatsalaukun sisältö pysyi sentään aloillaan.

Väkisinkin ryömi mieleen ajatus, jos kaasu olisikin ollut kunnon kamaa eikä mitään itkulitkuja. Tositilanteessa olisi ollut joka Nasse-setä kylmänä kuin rautakanki Pakkasherran perseessä, vaikka taistelukaasut taitavat olla kiellettyjä modernissa sivistyneessä (?) sodankäynnissä. Kapiaiset tiesivät tasan tarkkaan, millaisia veijareita nasset olivat, vaikka Puolustusvoimien virallinen kanta varmasti oli, että heillä on varastoissaan pelkästään kuranttia tavaraa. Eiköhän kenttäkokeet jokaisella menneellä alokasryhmällä alleviivanneet asiaa. Ymmärtääkseni SA on poistanut käytöstä ties mistä 1960-luvulta peräisin olevat naamarit ja korvannut ne (toivottavasti) oikeasti toimivilla versioilla.

Kori-Antero

Antero tykkäsi koreista. Eritoten hän oli mieltynyt kunnon perinteisiin kaljakoreihin. Sellaisiin jämäköihin muovisiin häkkyröihin, jotka eivät olisi millänsäkään, vaikka laivue B-52-pommikoneita laskisi lastinsa päälle. Niitä oli vain hyvin vaikea enää löytää, kuin myös perinteisiä kaljapulloja. Anterolla oli komerossa jemmassa vanha oranssinen Mallasjuoman kaljakori, koska hänen mielestään se huokui sellaista kansallisromantiikkaa.

Anteron kerta-annos oli yleensä tuo mainittu kaljakorillinen, tai siis keissillinen, joka riitti sopivasti yhteen illanviettoon. Koska kerta-annos kattoi tilavuusmääränä 8 litraa, voisi kuvitella, että Anteron vyötärön yläpuolella sijaitseva säiliö olisi ollut melkoisen kookas. Mutta ei, Antero oli laiha kuin kuivan kesän orava, joten siihen nähden hänen kykynsä absorboida nestettä oli hämmästyttävä. Anteron aineenvaihdunta toimi kiitettävästi, vaikkakin pahat kielet kertoivat, että laihuus johtui yksipuolisesta ruokavaliosta. Kusi juoksi Anterosta kuin sadevesi rännistä noin viidennen oluen jälkeen. Anteron jatkuva vessassa ramppaaminen huvitti hänen ystäviään siinä määrin, että asialle oli annettu oma terminsä: Antsan kusiravit.

Olihan Anterolla toinenkin koreihin liittyvä kiinnostuksen kohde. Hänen isänsä oli opettanut Anteron jo nuorena poikana valmistamaan pärekoreja, ja niitä Antero väkersi ahkerasti niinä luppoaikoina, mitä oluenjuonnilta liikeni. Oli hän yrittänyt yhdistää nämä kaksi harrastusta, mutta viimeistään seuraavana aamuna oli miehelle valjennut, että yhdistelmä ei toiminut. Oli syntynyt sutta ja sekundaa ja hyviä päreitä oli mennyt hukkaan. Tosin meni siinä muutama kerta ja päreiden polttamiset päälle ennen kuin hän oppi läksynsä.

Tienasihan Antero jonkin verran kaljarahaa päretöillään, koska kotimaisille laatutuotteille oli aina kysyntää, kunhan ei ahneeksi sortunut. Oli hän tehnyt välillä muitakin sekalaisia töitä, mutta työsuhteet olivat aina loppuneet lyhyeen, koska hän oli kaiken muun paitsi päretöiden suhteen hieman kärsimätön luonne.

Sattuipa kerran niin, että kauppareissulla ollessaan Antero osti Casino-arvan. Eikä asiaa olisi tässä tarinassa edes mainittu, jollei olisi käynyt niin, että arvasta pätkähti Anterolle päävoitto 250 000 euroa. Siltä seisomalta Antero marssi kotiinsa ja tuikkasi tuleen koko saatanan pärekorivaraston. Tämä antoi viitteitä siitä, että jokin ”klikkasi” Anterossa ja että Antsalla oli patoutumia, jotka etsivät ulospääsyä. Koska pärekorit sijaitsivat kerrostalon häkkivarastossa, tapahtumasta seurasi jonkinmoinen jälkipyykki, mutta se ei miestä enää painanut (hänet todettiin alentuneesti syyntakeiseksi). Antsalla oli nimittäin menolippu Fuerteventuralle, missä hän vietti iäisyyden viettäen luppoista vapaaherran elämää ja Tequila Sunriseja lipitellen, kunnes maksa sanoi poks.

Tarinan opetus: Älä tuhlaa aikaasi luokattoman huonoihin Pärren tuutista tempaistuihin tarinoihin, vaan lopeta vielä, kun voit. Jos pääsit tänne asti, on myöhäistä, ja asia kyrsii sinua loppuelämäsi ajan.

Jäldeskripti: Tämä koko höpölöpö sai alkusysäyksen ruokakaupoissa myytävästä tuoreyrttikasvista, jota henk.koht. pidän hiton pahan makuisena.

Miehekäs sisustuslehti

MMT-toimituksen ohrainen virvoitusjuoma väärään kurkkuun solahti, kun postiluukusta kolahti lehtitilaustarjous uudesta sisustuslehdestä. Lehden mainostettu anti teki niin suuren vaikutuksen, että koko toimitus teki saman tien kestotilauksen, vaikkei ole nähnyt vielä ensimmäistäkään numeroa. Puhumattakaan siitä, että olemme jo melkein voittaneet uuden auton. Arvontakupongin kuvassa näkyi kuitenkin Fiat 500, joten jäimme pienen ihmetyksen valtaan siitä, mitä tekemistä kuvan Fiatilla on palkinnoksi luvatun auton kanssa.

Toimitus on uudesta makasiinista innoissaan kuin pikkupoika pornolehdestä, koska katsomme sillä olevan valtavaa potentiaalia. Haluamme antaa täyden tukemme tällaiselle julkaisulle, joka ei esittele epätoivoisia kikkoja sixpackin kehittämiseen saati kuolleena syntyneitä pokausneuvoja, joten seuraavassa lehden esittelymateriaali lyhentämättömänä:

”Upouusi lehti iskee miehiseen makuun kuin vesuri vävypojan vätyksen pohkeeseen! Koti ja heittiö – sisustus- ja lifestyle-lehti tosikarjuille ja sellaisiksi haluaville! Jos rintamuksessasi orastaa jo ensimmäinen rintakarva, lehti on kuin tehty juuri sinulle! Ensimmäisessä tuplajättinumerossa jopa 169 sivua, joiden päälle kaataa kaljat. Lehden sivut on tehty erityisen imukykyisestä paperista! Avausnumerosta löydät mm. seuraavat mielenkiintoiset artikkelit:
- Kestotesti: kuinka kauan voi asua kämpässä siivoamatta?
- 10 keinoa peittää nopeasti oksennuksen haju asunnossa
- Pelit ja leikit: vietä hauska rähinäkänninen ilta ystävien seurassa – puukkohippa kotosalla
- Etiketti: riittääkö iltakattaukseen pelkkä viina vai pitäisikö olla purtavaa
- Hinta-prosenttisuhde ratkaisee? Asiantuntijaraati arvioi tositirpomiseen ideaaliset noin kympin hedelmäviinit
- Hanki paskainen sohva halvalla kirppikseltä – sohvatyynyjen välissä löytöjen aarreaitta
- Raakana vai lantringilla? Keskustelua dokaamisen filosofiasta
- 5 + 1 hyvää paikkaa sammua illan päätteeksi + BONUS: selviämisputkan sisustusratkaisut
- Yliarvostettu naapurisopu: kuinka välttää häätö vuokrakämpästä
- Viikon menu kympin budjetilla, enemmän pelimerkkejä alkoholiin
- Talotohtori neuvoo: miten osua aamuyöstä avaimella (kotioven) avaimenreikään ilman, että 130 desibeliä ylittyy
- Uudessa reportaasisarjassa Koti ja heittiö kiertää Suomen kovimmissa räkälöissä: Ensimmäinen pysäkki Saarijärvi – hyvää humalaista seuraa (jos sietää keskisuomalaisia), juopuneiden karaokea ja Kari Tapiota jukeboksista.

Hae uusi Koti ja heittiö lehtipisteestä jo tänään! Jos olet jo juonut kaikki päivärahasi, siitä vain kääntämään lehti lähimmästä lehtipisteestä. Pääasia, että me kustantajana saamme rahamme.”

Missä asennossa saunanoven pitää olla, eli sukuriitojen ristitulessa

Päijäthämäläinen sukuhaarani on ollut aina kohtalaisen riitaisaa väkeä, mikä ei liene epätavallista Suomessa varsinkaan perheissä, joissa tiettyyn sukupolveen on kasautunut vähän runsaammin lapsia (suuret ikäluokat). Niinpä lapsuuden kesinä Nuoramoisissa sain todistaa sukumme mökkikolhoosissa monenlaista sukuriitaa, kun isäni välillä purki tuntojaan sisarustensa ja vanhempiensa toiminnasta. Samalla rantatontilla lyhyiden välimatkojen päässä oli isovanhempieni kesämökki sekä kolmen heidän lapsensa pienemmät aitat, joten maaperä oli otollinen reippaalle riitelylle.

Vaikkei sisaruskatras, johon isäni kuului, kasvanut järin suureksi (yhteensä neljä), niin siihenkin mahtui musta lammas. Kyseinen naishenkilö oli perheen kuopus, joka raahasi mökille aina jotain renttuja tai muulla tavoin vinksahtaneita heppuja, jolta oli aina rahat loppu eli juotu, joka sai vanhemmiltaan kaikki törttöilynsä anteeksi, jota hänen vanhempansa tukivat salaa rahallisesti (joka tietenkin tuli ilmi) ja jota hänen vanhempansa tuosta kaikesta huolimatta varauksetta aina kehuivat ja puolustivat, kun taas muut, joilla oli paremmin asiat, jäivät vähälle huomiolle. Ja sehän aiheutti katkeruutta muissa sisarissa. Mainittakoon, että tämä rairaitätini oli kuitenkin ikävuosilla mitattuna aikuinen ja kolmen lapsen äiti, mutta eipä se vauhtia hidastanut, sillä rällääminen jatkui vuosikymmenestä toiseen.

Eräs vakioriidanaihe oli, Sysmässä kun oltiin, sahdin juominen. Isäni, hänen kunnollisempi siskonsa ja isoäitini keittivät lukemattomat sahdit rannan isossa padassa, josta kuurinan läpi laskettuna irtosi kertalaakilla sellainen 60 litraa sameanruskeaa kultaa. Sahtitynnyrin tyhjentämisestä saatiin mehevät riidat. Sahtimaltaat maksavat, jos ei maltaita, niin kuitenkin riittävästi rahaa, ja valmistaminen on työläs prosessi, joten kyllähän se kismittää, jos yksi vapaamatkustaja mieskaveriretkuineen imuroi ison osan tynnyristä. Usein he kävivät yön hiljaisuudessa hakemassa kellarista kannun poikineen ja pikkuhiljaa lipittelivät aamuyön tunneille asti, ja seuraavana päivänä manaamista riitti, kun tynnyrin pinta oli laskenut merkittävästi. Malttoivat jättää sentään hiivat pohjalle. Kun sahti oli hoidettu pois päiväjärjestyksestä, tuli heille tarve palata kaupunkiin. Tämä musta lammas ei osallistunut koskaan kuluihin, koska hänellä oli aina rahat loppu. Samasta syystä riitaa oli aina myös rannan sähkölaskun maksamisesta ja yleisesti epäsuhtaisesta maksamispolitiikasta.

Eräs mahtava riita tuli vessapaperin käyttämisestä. Rannassa oli yksi paskahuussi eli puucee (ei PC), jota kolme ruokataloutta käyttivät. Isäni repi pelihousunsa siitä, kun hänen hunsvotti siskonsa ei ostanut huussiin vessapaperia, vaan tuttuun tapaansa käytti muiden, kas kun oli ilmaista. Vessapaperigate kärjistyi lopulta siihen, että jokaisella oli omat vessapaperinsa puuceessä ja piti olla tarkkana, ettei vain käytä toisen paperia.

Isäni osasi riidellä vanhempiensa kanssa myös ilman deekusiskon osallisuutta. Yksi riita nähtiin aikoinaan yhteisen hernekeiton keittämisestä. Asia kulminoitui herneiden kypsyysasteeseen. Isoisäni vakaa ja tietenkin oikea käsitys oli, että ”herneiden piteä olla hahmossoa” eli herneiden täytyy näkyä ehjinä keitossa. Isäni mukaan hernekeitto oli raakaa, jos herneet eivät ole hajonneet. Sen jälkeen ei yhteisiä hernekeittoja keitelty. Isovanhempani eivät ymmärtäneet myöskään naudanlihan jättämistä sisältä punaiseksi (mediumkypsyys, puhumattakaan rare). Taisi olla selkeä sukupolvikysymys, sillä tuskinpa ennen sotia syntyneet ymmärsivät muuta kuin läpikypsän (ylikypsän) lihan.

Kestoerimielisyyden aihe oli saunanoven asento saunomisen jälkeen. Muistaakseni isovanhempani edustivat tässä asiassa koulukuntaa, joka heittää lopuksi saunanoven selälleen, jotta ilma pääsee vaihtumaan ja sauna kuivumaan. Isäni oli toisella kannalla. Hänen näkemyksensä oli, että saunan oven pitää olla kiinni, jotta kiukaan lämpö saa kuivatettua saunan kunnolla. Hän ei voinut käsittää, että isovanhempani tieten tahtoen mädännyttävät saunan, koska tietenkään se ei kuivu, jos kaikki lämpö päästetään pihalle. Kesällä jokapäiväisen tuntikausien saunomisen ja uimisen jälkeen sauna oli lattiasta kattoon läpimärkä, jolloin isäni jätti lopuksi oven kiinni ja hieman sen jälkeen isoäitini kävi avaamassa oven.

Olen aikuisiällä pohtinut tätä universaalia saunaongelmaa, vaikkakin saunani ei ole lähellekään samalla kuormituksella kuin tuolloin monen perheen käyttämä mökkisauna oli. Sitä käytettiin kovimpina kesinä 5–6 tuntia päivässä kuukauden putkeen. Lukematta Googlea tai asiaan perehtyneitä saunaoppaita olen päätynyt ratkaisuun, jossa alkuun pidetään ovi kiinni, jotta kiuas kuivattaa lauteet, ja vähän myöhemmin avataan ovi, jotta ilma vaihtuu. Tosin jälkimmäisellä ei taida paljon merkitystä olla, koska minulla on etunani koneellinen ilmanvaihto, toisin kuin mökillä oli. Sen aikaisella tekniikalla ilmanvaihtoa edusti räppänä. Toisaalta saunaan voi jäädä silti ummehtunut haju, jos pitää ovea koko ajan kiinni. Mutta kuinka kauan tulisi pitää ovea kiinni ennen kuin sen saa aukaista? Tai jos ovea pitääkin alkuun auki ja sulkee sitten? Täytyy jatkaa riitelyä itseni kanssa, kun ei noita sukulaisiakaan enää lähimaastossa näy.

Tsibale kauneinta Suomea

Kuntien tervetulokyltit ovat mielenkiintoinen ilmiö, jos ei kenenkään muun, niin minun mielestäni. Ne ovat niitä kunnan rajalla tönöttäviä mainoksia, joissa kunnan nimen alle tai ylle joku markkinoinnin Pelle Peloton on keksinyt kunnasta kertovan iskulauseen, joka antaisi mahdollisimman positiivisen mielikuvan satunnaiselle ohikaasuttajalle. Nykyisin nämä ”kyltit” löytyvät varmimmin kunnan kotisivuilta, kun halutaan tehdä sivuille eksyneelle heti kiva vaikutus. Useimmiten tällaiset tiivistykset ovat epäonnistuneita, koska niistä paistaa vahva väkisinvääntämisen meininki, ja myötähäpeä on päällimmäinen tuntemus, joka slogania lukiessa herää. Tämä taas johtuu siitä, että valtaosa Suomen kunnista on niin mitättömiä tuppukyliä, ettei niistä tahdo millään keksiä mitään positiivista sanottavaa. Yli 90 prosentissa tapauksia kunnan silmiinpistävimmät piirteet ovat pelto, metsä ja kirkko, ja niistä yksilöllisen iskulauseen veisteleminen voi käydä hieman työlääksi. Suomen olosuhteissa kaupungeiksi itsensä julistaneillakaan ei ole aihetta henkseleiden paukutteluun, sillä Suomen kaupungit ovat kaikki tuppukyläluokkaa rimaa hipoen yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Tämä ei suinkaan tarkoita, että olisin jokin Suomea alaviistoon tarkkaileva kosmopoliitti, vaan ihan tyytyväinen tuppukylän asukas itsekin.

Rauman rajalla yli viisikymmentä vuotta seissyt ”Ol niingon gotonas” on harvoja onnistuneita sloganeita, joka on aina nostanut vilpittömän hymyn huulille. Siitä tulee väkisinkin hyvä mieli ja lämmin tunne, mikä harvan kunnan rajaa ylittäessä tapahtuu. Siinä ja toisessa tunnetussa Rauma-lauseessa ”Raum o ain Raum” kiteytyy jotain olennaista Raumasta, vaikkei sitä suoraan tiedostakaan. Sellaista aitoutta ei kovin moneen kylttiin ole onnistuttu kiteyttämään (en ole raumalainen). Tämä kehu puuttumatta sen enempää siihen, millainen ”kaupunki” Rauma muuten on. Toisena satunnaisena esimerkkinä Sallan itseironinen ”In the middle of nowhere” huvittaa ja ärsyttää samanaikaisesti. Miksi täytyy käyttää englannin kieltä? Haluaako Salla viestiä myös ulkomaan eläville olevansa ”keskellä ei-mitään” (joten kannattaa kiertää kaukaa)?

Sen sijaan, että alkaisin pitää kuntien mainoslauseiden missikisoja, heitän timangisen ja triangelisen luovuuteni peliin ja tarjoan ilmaista vetoapua kuntien houkuttelevuuden lisäämiseksi. Toimituksen tulenarka ideariihi on käynyt kuumana kuin Grillimaisterin grilli, ja valmista nyhtökauraa on syntynyt. Seuraavassa mainittujen kuntien tulee hetimiten posauttaa singolla vanhat kyltit huitsin Sierra Nevadaan ja pystyttää kiireen vilkkaa uusi sekä sen viereen vuoronumeroautomaatti, koska siitä eteenpäin kuntaan pukkaa sisään väkeä sellaisella tungulla, että osa joutuu odottamaan vuoroaan rajalla, jotta mahtuisi sisään. Nyt valmiina, täältä alkaa laulaa:

Valintasi loppuelämäksi on komero, jos vaihtoehtona on Somero.
Jumala loi maan, ja seitsemäntenä päivänä hylkäsi Loimaan.
Taidat olla vähän tyhmä, jos kohteenasi on Sysmä.
Jos sinulta puuttui vielä masennusdiagnoosi, tsekkaa Vantaa!
Espoo – rikkaiden psykopaattien kasvualusta.
Helsinki – kaupungiksi tiivistynyt ahdistus.
Yhdistetään lohduttomat ja lahjattomat, saadaan Lohja.
Pori – lauma häiriintyneitä alkuihmisiä, joilla pakkomielteenä antaa kaikelle nimi ”karhu”.
Rauma – missä muualla tulisi mieleen kaivaa kaupungin läpi kulkeva leveä avoviemäri?
Jyväskylä – semiyksinkertaisten junttitihentymä keskellä kauneinta Suomea!
Kuopio – kuulla Savon murre ja kuolla myötähäpeästä.
Kuopio – ei ole synti syntyä savolaiseksi, mutta onhan se kauhea häpeä.
Lieksa – pätevä syy alkoholisoitua. (Tämä mainoslause sopii lukemattomiin muihinkin Suomen kuntiin)
Savonlinna – viimeisimmät havainnot 80-luvulta.
Mieti jotain hajutonta, mautonta, väritöntä ja mitätöntä, ja muistat Kouvolan.
Heinola – paikka, jossa kaikki kehitys pysähtyy ennen kuin ehtii edes alkaa.
Hartola – kuningaskunta, jonka kuningasta ei ole koskaan nähty eikä kohta näy enää alamaisiakaan.
Tampere – lääketieteellinen todiste siitä, että geneettisen ärrävian voi yhdistää matalaan äo:hon.
Lahti – Helsingin perstakiainen täytettynä persaukisilla wannabe-hesalaisilla.
Lihamuki – ja sekin oli jo liikaa kerrottu Lahesta.
Turku – maailman suurin elävien vitsien yhteenliittymä.
Mikä olisi vielä häpeällisempää kuin tunnustautua turkulaiseksi – muuta Raisioon!
Rahaa, golfkenttiä, purjehduskenkiä, itseriittoisuutta, vajaaälyisiä satuolentoja – niistä on tehty Naantali!
Uusikaupunki – ainoa syy ylittää kunnanraja on autotehdas.
Uusikaupunki – ei näytä uudelta eikä kaupungilta.
Vaasa – oli täällä aikoinaan huvipuisto.
Putosin puusta, löysin itseni Joensuusta.
Kunhan pääsen irti pannasta, lähden oitis Lappeenrannasta.
Jos et selvinnyt edes peruskoulusta, silloin sinun täytyy olla Oulusta.
Tunge perärööriisi vaivaiskoivusta tehty tappi, ja tunne, kuinka sisällesi kasvaa Lappi. (Ai ei ole kunta? Iha sama.)

Toimituksen jälkihuomautus 11.11.2020: Havahduimme yhtäkkiä karuun tosiasiaan, että tuskinpa kukaan nykysukupolven edustaja tajuaa otsikon viittaavan legendaarisen tunteiden tulkin, Erkki ”Ruusuja hopeamaljassa” Junkkarisen tunnettuun (?) lauluun Kappale kauneinta Suomea (1977), jossa Erkki esittelee myös taidokasta vihellystään.

Toimituksen toinen jälkihuomautus 11.11.2020: ”Erkki Runkkarinen”, hö-hö-hö-hö-hö-snork.

Pullamössöt

Sysmän Nuoramoisissa naapurimökin kahvipöydässä vuonna 1988, tai 1989, tai 1987, tai jonakin vuonna. Naapurimökin poika Juha (nimeä ei muutettu) maukuu: ”Mut äiti, mä en pysty lopettaa pullan syömistä!” Juha oli kietaissut kitaansa jo ties kuinka monta pullapitkon palaa, mutta ei saa tarpeekseen. Juhassa on näkynyt jo tovin, että pulla sekä monen monituinen muu mössö on maistunut jo pidemmän aikaa. Niinpä serkkuni ja minä annamme Juhalle uuden lempinimen Pullamössö. Yllättäen Juha ei tykkää siitä. Hän ruikuttaa serkulleni, kuinka aiemmin kesällä he kutsuivat toisiaan ässiksi, mutta kuinka nyt on ääni kellossa muuttunut. Niin se vain käy takin kääntö poikapiirissä. Tilanne kärjistyy lopulta siihen, että Juha valittaa äidilleen, joka vuorostaan käy selventämässä vanhemmillemme, että Juhaa ei saa kutsua pullamössöksi. Vanhemmat teroittavat, että jatkossa Juhan kutsuminen kuvaavalla lempinimellä ei tule kyseeseen. The end.

Legendaarinen Kværnerin (Masa-Yardsin) telakkajohtaja Martin ”Iso-Masa” Saarikangas nimesi vuonna 1993 edustamamme X-sukupolven (suurin piirtein 1970-luvulla syntyneet) kuvaavammin pullamössösukupolveksi, koska katsoi meidän päässeen liian helpolla kaikesta. Hän oli ilmeisesti havainnut nuoremmissa ikäluokissa selkärangattomuutta. Oli nautittu överit hyvinvointiyhteiskunnasta ja nousukaudesta, mikä oli valmistellut sukupolvemme astumaan työelämään housut nilkoissa, tai vähintäänkin puolitangossa. Pullaa oli työnnetty joka suunnasta suut, korvat ja ruskea reikeli täyteen. Onneksi puolustukseni voi tukeutua siihen, että seuraava sukupolvi on ollut aina selkärangattomampi kuin edellinen, vrt. y-sukupolvi, z-sukupolvi, uusavuttomuus, elämyspakkomielteisyys, sitoutumiskyvyttömyys, ”täytyy olla kivaa” -mentaliteetti, jne. Saakelin saamattomat loiset. Kyllä Iso-Masa pyörisi haudassaan, mutta ei pyöri, koska ei ole kuollut.

Sotien jälkeisinä vuosikymmeninä rakentui uusi uljas Suomi, jonka hedelmiä X-sukupolven penskat saivat nauttia täysin siemauksin. Aikuisiksi varttuneet suuret ikäluokat pääsivät orkestroimaan kulutusjuhlia. 80-luvulla meni lujaa. Työtä piisasi ja tuohta vuoltiin. Vanhempani vaihtoivat auton uuteen aina kolmen vuoden välein, vaikkei edellisellä ollut ajettu 30 000 kilometriä enempää. Mutta täytyi vaihtaa aina uuteen. Äiti kävi Espanjan tai Kreikan aurinkorannoilla pari kertaa vuodessa. Kulttuurielämyksiä hän kävi hakemassa sellaisista kohteista kuin Mallorca, Costa del Sol, Playa del Ingles, Puerto de la Cruz, Fuerteventura ja Rhodos. Sain matkustella ruotsinlaivalla jatkuvasti ja ilmaiseksi, koska äitini oli laivalla töissä. Sen seurauksena (henkilökuntahinnat) karkkia oli kotona hyllyt notkollaan, kuten myös alkoholia, Bregottia, Kallen kaviaaria ja Marlboro-kartonkeja. Äiti röökasi aina sisällä – golden 80’s – ja sivisti itseään jatkuvalla syötöllä Harlekiini- ja Ruusu-sarjan ”rakkausromaaneilla”, joiden eroottisia kohtauksia kävin salaa lukemassa vaatehuoneessa. Minulla taas oli hyllyt notkollaan Aku Ankan taskareita, Matchboxeja, Legoja ja leikkipyssyjä. VHS-nauhuri surisi viimeistä päivää, kun kaikki ohjelmat piti nauhoittaa ja kaikki mahdolliset videot vuokrata R-kioskin VIP-videoklubista. Videonauhurin kanssa samoilla tietämillä ilmestyi kotiin myös hämmentävä maailmanluokan ihme: mikroaaltouuni, jonka vanavedessä alkoi taivaasta pudota mannaa, nimittäin Saarioisten roiskeläppäpitsoja. Lisää mössöä lapsille, jee! Kävimme yhtenä talvena isän kanssa moikkaamassa samaisia mökkinaapureita Lahden Tiirismaalla, jonne he olivat pysäköineet omakotitalon kokoisen Solifer-asuntovaununsa. Siellä he kököttivät neonvärisissä lasketteluhaalareissaan ja trendikkään kammottavissa moon bootseissaan ja kävivät vähän skimbailemassa Tiirismaan rinteessä. 80-luvulla syntyi myös juppi-ilmiö (yup(pie) = young urban professional), jossa raha ja omaisuus oli korkein jumala ja sen täytyi näkyä kaikessa. Tuo ilmiö variaatioineen toistaa itseään katkeamattomana ketjuna vuosikymmenestä toiseen, nimitys vain vaihtuu.

Kuinkas sattuikaan, Tiirismaan laskettelukeskus lopetettiin 1997 ja koko rinne on kasvanut jo kokonaan umpeen. Enpä tiennyt asiaa, kuin nyt. 90-luvun lamakautena ei mennyt enää kovinkaan lujaa. Tai meni, mutta alamäkeen, ja joku ehti saneerata hiihtohissinkin, joka olisi vienyt takaisin ylös.

Pudding sång

Och alla sjunger med!

Jag älskar pudding
Jag vill alltid äta pudding
Pudding är så vackert ja läckert
Pudding är min favorit

Pudding, pudding, pudding
Choklad eller vanilj eller soja eller huvudstad
Jag vill själv vara en pudding

Du kan lita på min pudding
Pudding bor med mig
Pudding är också Ingvar Kamprad
Och naturligtvis Tre Kronor

Pudding, pudding, pudding
Tror du att jag blir galen utan pudding
Så du kan fråga puddingen

Min svenska är dålig
Etersom jag har inte ätit pudding tillräckligt
Jar har också pudding på fickan
Men vad gör pudding på skorna?

Pudding, pudding, pudding
Värför i helvete sjunger jag om pudding
Pudding är så svårt att sjunga

Jag minns inte vad min pudding heter
Pudding är lite folkshemmet
Det finns också andra pudding till exempel samhället
Jag äter pudding från tårna

Pudding, pudding, pudding
Tomas Ledin och Eva Dahlgren vet pudding
Pudding snackar flytande rikssvenska

Nu börjar pudding tid
Det är för sent att förstå pudding
Det menar att pudding seglar förbi
Men du kan inte köra bil utan pudding

Pudding, pudding, pudding, pudding, pudding, pudding, pudding, slut

Mankka

Ei, ei ja vielä kerran ei. Ja ei. En ole kertomassa mitään Espoon kaupunginosasta Mankkaasta, joten hiivi sinä kotiseutufanittava kehäkolmosen sisäpuolinen pyllynhaistelija takaisin sinne kullalla pinnoitettuun kivenkoloosi. Tämä juttu kertoo mankasta eli mankkarista eli lempinimellään kivikauteen viittaavasta magnetofonista, jota kansantajuisemmin kasettinauhuriksi/-soittimeksi kutsuttiin. Sellaisia oli minullakin: ainakin tupladekillä varustettu Grundig, Sonyn Walkman -kannettava, Philipsin näyttävät wOOx-teinipoppisterkat (tupladekki tietty ja kolmen CD:n karusellikelkka! Nannaa mannaa!) ja Sonyn futuristinen boomblastermankkari. Sekä tietty virallisesti isän huikea erillishifistereojärjestelmä Technics, josta löytyi myös tupladekki kaikilla mausteilla. Eikä mikään laimenna sitä tosiasiaa, kuinka raivostuttavan epäluotettava ja vikaherkkä tuomiopäivän kone mankkari oli.

Mankkari oli periaatteessa ihan hyvä ajatus. Aloitin musiikinkuunteluharrastukseni 90-luvun alussa, jolloin joka joosepilla ei ollut vielä CD-soitinta, esim. minulla. Kuitenkin älppärit eli LP-levyt olivat jo tuolloin naurettavan vanhanaikaisia ja kömpelöitä, joten kasetti oli minulle näppärä ja edullinen vaihtoehto syventyä musiikin taikamaailmaan. Sonylla ei ollut LP-Walkmania. Ensimmäiset rehellisesti rahalla ostetut kassut olivat Miljoonasateelta (Lelukaupan häät), Scorpionsilta (Crazy World) ja Eppu Normaalilta (Lyömättömät). Tupladekin omistaminen takasi sen, että sai sujuvasti pyöräytettyä kaverin ostokasetista piraattikopion. Todettakoon, että niillä laitteilla äänenlaatu kärsi enemmän tai vähemmän – yleensä enemmän – kopioinnin yhteydessä, toisin kuin CD-levyjen kopioinnissa.

Mankkareissa oli usein myös sisäänrakennettu (surkea) mikrofoni. Joskus muksuna saatettiin selitellä kaikkia tyhmiä juttuja kasetille ja sitten kuunneltiin ja naurettiin omille jutuille. Halvat eivät ole hullujen päivien huvit. Mankkareiden ja c-kasettien mahdollistama helppo äänen nauhoitus antoi loistavan tilaisuuden kaikenlaisten kellaribändien demokasettien tekemiselle ja bootleg-tallenteille. Bootlegit eivät olleet piraattikopioita, vaan luvattomia tallenteita, esim. tyypillisesti bändin keikasta. Joskus jonkun kuuluisan bändin äänityssessioista karkuteille lähteneet julkaisemattomat demot päätyivät bootleg-aarteiksi keräilijöiden kirjahyllyyn. Jos omisti bootlegejä, tienasi sillä tosifanittajan leiman. Jos kopsatut kasetit olivat melkoista äänentoiston raiskausta, niin demojen ja bootlegien rahinat ja tukkoisuudet vasta olivatkin (tietty näissäkin raha ja laatu kulkivat käsi kädessä).

Oli kurjaa, että mankat olivat oikuttelevia veijareita ja yhdessä c-kasetin kanssa tappava parivaljakko. Jotkut laitteet erikoistuivat syömään kasetteja, vaikkei aina tiennyt, kummassa oli enemmän syytä. Oli dekki sitten kallis tai halpa, niin sopivasta suunnasta tuullessa löytyi kasettipesästä kasetin nauha vitsikkäästi tuhannen sykkyrällä. Vaikka nauhan sai kelattua takaisin kasetin sisään, niin ääni oli siitä kohtaa jo vaurioitunut ja seuraavalla yrityksellä nauha oli taas imeytynyt koneistoon. Eräs ikimuistoinen tapaus oli, kun ostin kaupasta Scorpionsin Still Loving You -kokoelmakasetin, eli ihan virallisen julkaisun. Alusta alkaen biisien taustalla kuului mystinen korkea vinkuna, eikä mikään auttanut siihen. Oli muuten ihan todellinen ääni, eikä vain korvien välissä. Se ajoi minut hulluuden partaalle, kun yritin kaikenlaista kikkaa, jotta olisin päässyt sivuäänestä eroon.

Joitakin kasetteja on yhä tallessa, vaikken omista nykyään edes kasettisoitinta. Musiikki on tunneasia. Kotitalouden ylin käskynhaltija pakotti myymään Sonyn boomblasterin, ja se perhana maksoi sentään tonnin markoissa. Oli se tonnin seteli. Näinä aikoina LP ja c-kasetti ovat pompahtaneet marginaalien ja trendinarkkareiden harrastukseksi ja CD:stä on yhä enenevässä määrin muodostumassa lähinnä mittava jäteongelma. CD:n pitää vaipua kunnolla unholaan, jotta se voi uudelleensyntyä tulevien sukupolvien muoti-ilmiönä. Sitten voi taas alkaa myydä tönkön näköisiä CD-soittimia näille flexaaville newwaveretrohipstereille.

Jälkidemoilut: Bootlegistä opin, että termin alkuperä on Yhdysvaltojen kieltolain ajoilta, jolloin viinatrokarit piilottelivat litteitä pirtuastioita pitkävartisissa saappaissaan. Olipa jänskä nippelitieto. Jos nyt joku liikaa pumpulia syönyt pikku höpönassu ei vielä ymmärtänyt, niin bootleg = saapasjalka.

Jälkikelaukset: Pikkumuksuna oli suuri mysteeri, miksi mankan kelausnapeissa luki usein REW ja FF. Vasta paljon myöhemmällä iällä valkeni, että rewind ja fast forward.

Jälkinauhoitukset: Törmäsin vahingossa hauskaan kuva-arvoitukseen, jossa oli c-kasetti ja lyijykynä vierekkäin. Alla oli teksti: ”Nuoriso ei tule koskaan tietämään, mikä yhteys näillä esineillä on.” Minä tiedän, koska olen ollut sen tilanteen edessä joitakin kertoja.

Kirjapiirin kummimmat MMT-suositukset

Kyllästyttyään hetkellisesti oman kuvajaisensa tuijottamiseen lammen pinnasta keksi kaikkivoipa kirjapiiri kiinnittää huomion välillä itseensä. Tästä oivalluksesta inspiroituneena päätti pikku piiri (pikku-pikku-bikineissä) luoda kirjallisen silmäyksen MMT-tuotantoon kuluneelta vuosikymmeneltä, jotta arvon kirjoittaja pääsisi nostamaan omaa häntäänsä nähdäkseen, kuinka likainen se perärööri onkaan. Tämä on tiettävästi lajiaan ensimmäinen syväluotaava, ts. kolonoskooppinen, penetroituminen paikoin kryptiseen MMT-materiaaliin. Vaatimattomuuden mukavuusalueelta poistuminen on MMT-toimitukselle mullistava asia, sillä tähän asti sillä on ollut tapana pitää kynttilää vakan alla vähintään siihen asti, kunnes vakka on ihan liekeissä.

Piiri on seurannut läheltä, suorastaan tappituntumalta, MMT:n värikkäitä edesottamuksia koko sen elinkaaren ajalta, joten ylimmälle kirja-auktoriteetille on muodostunut syvällinen ja jopa diippi (hau diip is joor lav?) käsitys kirjallisen tuotannon ylä- ja alamäistä. Vaikka pääsääntöisesti persliukua on harrastettu sujuvasti alamäkeen ja jyrkässä kulmassa, on joskus luiskahtanut joukkoon myös silmäiltävää lukemistoa aikuiseen makuun. Jos ei muuta, niin ainakin kuvat voi katsoa.

Seuraavassa kirjapiirin omaan napalmiin perustuva subjektiivinen käsitys MMT-blogin valonpilkahduksista järjestettynä kronologisesti vanhimmasta uusimpaan. Mitään paremmuusjärjestystä on turha yrittää, sillä komparatiivin ja superlatiivin sovittaminen näihin sepustuksiin on yksinkertaisesti mahdoton yhtälö. Otsikon jälkeen on lisätty lyhyt luonnehdinta, miksi teksti on ylipäätään maininnan arvoinen.

”Mä kuuntelen Jörkkaa – koska hän on oikeassa” (2010) ja ”Mä kuuntelen Jörkkaa, del två” (2013)
Lukeminen kannattaa aina, jos tekstissä mainitaan Jörn Donner. R.I.P. Jörkka (1933–2020).

”Moottorisaha on äijää” (2011)
Tunnustuksellinen ja intohimoinen vuodatus aina tärkeästä aiheesta.

”Kuka tekisi työt, kun minä kehitän itseäni?” (2012)
Paikoittain jotain järkeä plus kivoja kielikuvia. Kaikki tykkäävät riippakivistä.

”Riippumaton” (2012)
Neroutta hipovaa tieteellistä pohdintaa. Tai ainakin hyvin harhautettu.

”Käsi kalsareissa” (2012)
Rohkea, aikaansa edellä ollut ulostulo. Pioneeritoimintaa.

”Herne-maissi-paprika -bisnestä” (2012)
Hämmentävä matematiikan, ekonomian, kotitalouden ja käyttäytymispsykologian oppitunti.

”Koiranomistajien vuodenaika” (2013)
Tyhmimmänkin koiranomistajan luulisi ymmärtävän, että meneillään on sarkasmiin verhoiltu vittuilun vuorisaarna.

”Viimeiset mohikaanit” (2013)
Kossunkostea tribuutti ja muistelo eräästä unholan maille hiipuvasta menneen maailman miestyypistä.

”Neiti Marble ja katkenneen ajatuksen arvoitus” (2013)
Kerrassaan hienostunut kamarinäytelmä.

”Ei mitään hohtoa Outlook-hotellissa” (2014)
Psykedeelinen trippi nimeltä mainitsemattoman ihmisen pään sisään. Loputon ketju piiloviestejä.

”Leijonan osa” (2014)
Hillitön sanallinen ilotulitus ja sekopäinen sillisalaatti, joka pysyy jotenkuten hanskassa loppuun asti. Muistuttaa jotain, mitä ei saa päähänsä. Suomen historian paras loppukaneetti.

”Tulemattomia uutuuksia” (2015)
Nokkelaa sanailua, varsinkin lopun paskajuttu on timanttista paskaa.

”Iso viitonen” (2016)
Kaheli ajatuspieru yhdistää nakit ja persoonallisuusteoria. Ja taas kritiikkiä ruokateollisuudelle.

”Epäonnistuneen lastenkirjailijan testamentti” (2018)
Irtonaista revittelyä ja onnistunut loppukliimaksi.

”Ihan O:na donitsista” (2018)
Perusteellinen vuodatus yksinkertaisesta asiasta kompattuna liiketoiminnan kannattavuuslaskennan oppitunnilla. Pari nokkelaa heittoa.

”Tavallinen työpäivä toimistolla” (2018)
Psykostimulanttien vaikutuksen alaisena kirjoitettu mininäytelmä.

”Lupauksia herättävä kirjoitelma” (2019)
Tiukkaa tykitystä kuluneesta aiheesta. Useampi pikkunäppärä lohkaisu.

”Zen ja pyykinripustamisen taito” (2019)
Itämainen viisaus yhdistettynä Marttaliiton palstaan, toimii.

”Kisumisun muistolle?” (2019)
Valitettavan totuudenmukainen esimerkki ihmisten luisumisesta hullumpaan suuntaan.

”Harrastelijoiden harrasta harrastustoimintaa” (2019)
Jokseenkin kliseinen, mutta eheänä pysyvä irrottelu kansanperinteestä.

Erityismaininta sitkeästi elävien kirjoissa pysyvästä Sokrates eli Sokru -sarjasta (osat I-III 2013, osa IV 2014, osa V 2017 pääosassa Johan August Sandels). Dialogiin on laitettu enemmän paukkuja kuin normaalisti. Pyhän Göstan (Sundqvist) henki on vahvasti läsnä.

Täyskymppinä kaksisataa lasissa

Voi minua sentimentaalista tuhnuista äijänkäppänää. Ajoitin tämän tekstin niin, että tällä päivämäärällä 14.9.2020 tulee täyteen tasan tarkkaan 10 vuotta siitä, kun julkaisin ensimmäisen raapustukseni. Samalla tämä on 200. postaukseni MMT-otsakkeen alla. Melkein liikutun, mutten sittenkään. Kyynisyys estää.

Soin ajatuksen, ja toista ehkä puoleen väliin, harkinnalle siitä, mitä mieltä on rummuttaa blogin synttäriä. Eihän se ole elävä olento, eihän? On se. Ei ole. Olenpas. Et ole, ja nyt suu kiinni, Sulevi. On naurettavaa kiillottaa omaa erinomaisuuttaan sillä, että kilistelee omalle blogilleen, ikään kuin siinä olisi mitään ihmeellistä ja massasta poikkeavaa. Sinne se paska uppoaa muun lietteen sekaan eikä nouse ylös. Mutta toisaalta, olenhan toisaalta, kun luo retrospektiivisen katsauksen omaan menneisyyteensä ja tulevaisuuteensa, päätyy höyhenenkevyesti toteamukseen, että ei elämä jakanut (kenellekään) roolia normaalien näytelmään, joten jatketaan, kun kerran tuli jo housuihin 10 vuotta takaperin.

En ole täällä henkistä tyhjyyttä kumisevassa MMT-toimituksessa koskaan kuvitellutkaan rajaavani aihepiirejäni niin, että julkaisuilla olisi jotain yhtenäistä teemaa, saati päivänpolttavuutta, tai välttämättä muutakaan kosketuspintaa yhtään mihinkään. Pikemminkin olen ajatellut blogin toimivan luonnollisesti ja naturistisesti (kirjoitan aina alasti ja naputtelen yhdellä ”sormella”) siten, ettei koskaan tiedä, mitä seuraavaksi tulee. Päähän voi pulpahtaa vaikka mitä mörököllejä, varsinkin silloin, kun hiiret ovat taas käyneet syömässä toimituksen psyykelääkkeet. Tästä seuraa, että välillä voi ilmaantua ihan asiallisiakin asioita (ainakin osittain) käsiteltäväksi, mutta seuraavaksi jotain aivan muuta. ”And now for something completely different”, kuten muinainen Monty Python tokaisi lukemattomia kertoja.

Tajunnanvirtatekniikka on aina ollut kiehtova systeemi. Juttu toimii niin, että seurataan ajatusten virtaa, vaikka se rönsyilisi ja eksyisi aiheesta mihin tahansa. Varsinkin unen ja valveen rajamailla voi syntyä melko levotonta settiä. Lyhyemmissä hölinöissä toimii ihan kivasti välillä, mutta enpä lähtisi romaania sillä johtoajatuksella kirjoittamaan. Silloin tällöin voi kokeilla myös suurten (kuolleiden) taiteilijoiden suosimaa hallitsemattoman alkoholin käytön tekniikkaa. Samoin älytön kahvin ryystäminen voi virittää ajatuksenjuoksun ylikierroksille.

Vähemmän totisesti tilanne on se, etten ole käynyt julkisesti kylillä huutelemassa pikku projektistani, ts. kukaan ei tietääkseni tiedä. Terapeuttinen harrastushan tämä on, ainakin paremman (eli seksin) puutteessa. Pää saa virikkeitä ja päässä saa viirata vapaasti. Omaa hupia riittää, niin kuin masturbointia eli egorunkkausta. Näillä eväillä kohti uusia rimanalituksia. Hii-ohoi, sheivatkaa purjeet, mahalaskuja näkyvissä!

Uusi klubi näkee päivänvalon siellä, missä päivä ei paista

Suomalainen kirjakauppa muistaa minua jatkuvasti tarjouksillaan. Sähköpostiin kilahtaa kuukausittain myös uudet pöllöklubiedut, jotka tuskin koskaan osuvat kohteeseen. Lähes satayksiprosenttisesti ”edut” ovat niin sysipaskoja, ettei niitä edes hyvällä tahdolla eduiksi tunnista. Mutta inspiraation lähteen kuukauden pöllöklubiedut antoivat. Minussa syntyi palava halu perustaa pyllyklubi.

Olen jo aiemmin käsitellyt sanan ”pylly” vivahteikkuutta monisanaisesti, mutta koska pylly on edelleen niin hieno asia, se ansaitsee runsaasti lisähuomiota. Jopa niin paljon, että pylly ansaitsee oman pyllyismiin ja pyllylogiaan omistautuneen kerhonsa. Olkoon sitten vaikka pyllypäiväkerho tai pyllyiltapäiväkerho. Tai päiväpyllykerho ja iltapäiväpyllykerho.

Pyllyklubin sääntöjen mukaan jokaisen kuuluu varauksetta palvoa naisten pyllyjä eli pakaroita, jotka kertakaikkisesti ovat ylväitä ja kaunislinjaisia estetiikkaa tulvivia teoksia. Mutta kuten muutenkin elämässä, myös pyllyissä kulkee jossain raja. Esimerkiksi sellutehtaan ilmestyminen pyllytaajamaan katsotaan negatiiviseksi signaaliksi, mutta ei kuitenkaan sulje pyllyä kokonaan pois kuvioista. Miesten karvapersepyllyjä ei tässä klubissa noteerata johtuen klubin perustajajäsenen sekä ainoan jäsenen seksuaalisista mieltymyksistä. Eikä auta, vaikka pylly olisi karvaton, jos se kuuluu miehelle.

Klubin periaatteisiin kuuluu, että kaikki havaitut tai kuullut sanat, jotka ovat foneettisesti riittävän lähellä pyllyä, tulee kuulla, tulkita ja ymmärtää pyllyksi. Tällaisia pyllyksi ymmärrettäviä sanoja ovat esimerkiksi mylly, hylly, pöllö, löllö, pallo, pullo, kallo, kollo, silli, pilli, tilli, rilli, kalla, halla, pölli, pälli, rölli, palli, nalli, ralli, halli, talli, velli, villi, kelli, selli, melli, mälli, sälli, tälli, källi ja lylleröpyllerö. Joten sana on foneettisesti riittävän lähellä pyllyä, jos siinä on ainakin viisi kirjaimeksi tulkittavaa koukeroa ja vähintään kaksi L-kirjainta peräkkäin.

Jos pyllyllä on joskus asiaa, jokaisen läsnäolijan on hiljennyttävä kuuntelemaan pyllyn sanaa. Pylly puhuu harvoin ja puhe on pääasiassa kryptisiä pörähdyksiä ja sihahduksia, mutta jokainen ääni on kuunneltava tarkasti ja talletettava sydämeen. Suuret viisaudet tulevat usein vaikeasti tulkittavina viesteinä (vrt. Nostradamuksen pylly), kuten pyllyenigmana. Joskus pyllyn ääni on kuuloaistin ulottumattomissa, mutta viestin sisällön voi omaksua hajuaistin avulla.

Lopuksi kikkareena kalsareiden pohjalla julkaistaan avainpepulla varustetun suuren suomalaisen pyllykerhon syyskuun pyllyklubietu. Saat nyt avajaisetuna viisi pyllyä täysin veloituksetta, kun tilaat klubimme verkkokaupasta jonkin pyllytuotteen. Vaikket tilaisikaan mitään, pyllyt tulevat silti. Ja vaikket haluaisikaan ilmaisia pyllyjä ja vaihdat osoitteesi salaiseksi sen vuoksi, ettet saisi niitä, haen osoitteesi CIA:n tietokannasta ja tungen pyllyt väkisin postilaatikkoosi tai vaihtoehtoisesti takaluukkuusi. Pylly, pylly, pylly ja pylly. Ole hyvä ja pylly.

Terveen itsetunnon tukipilari

Ostin auton. Tapahtumassa ei olisi muuten mitään erikoista, mutta nelipyöräinen sattuu olemaan 44-vuoden eksistenssissäni ensimmäinen omistamani auto. Oikaistakoon, että minulla on ollut enimmäkseen auto-optio tarjolla siitä lähtien, kun 18-vuotiaana onnistuin tunaroimaan itselleni ajokortin. Elon taipaleella on tullut vastaan kaikenlaisia jänniä koukeroita, joiden seurauksena en ole tarvinnut solmia omistussuhdetta autoon. Eikä periaatteessa olisi tarvinnut nytkään, mutta vielä jännempien koukeroiden kautta päädyin lopputulemaan, että on aika rikkoa kuparinen.

Löylynlyömällä 20.3.2020 tehtiin kaupat suomalaisen autokauppaketjun edustajan kanssa sähköpostin välityksellä näkemättä autoa livenä. Näin helposti höynäytettävän heebon ei kannata lähteä leikkimään yksityisten, ulkomaisten ja sen sellaisten jobbareiden kanssa. Olisin liian helppo uhri. Pienten toimitussäätämisten jälkeen auto löysi tiensä kotikulmille ja perjantaina 3. huhtikuuta sain hakea rahareiän kotiin.

Talous on ollut iäisyyden pääosin sellaisella tolalla (vrt. jännät koukerot), että kukkaro ei kerta kaikkiaan ole venynyt moiseen idiootti-investointiin. Mutta kun yllättäen äitimuori otti ja kuukahti pikapikaa itse aiheuttamaansa sairauteen ja vastoin kaikkia ennakko-odotuksia jätti jälkeensä jotain muutakin kuin velkaa, syntyi itsekkään ostoksen mentävä reikeli. Lisäksi pankki halusi antaa ilmaista rahaa eli järkikoroista lainaa, joten illallinen oli katettu. Vähäiselläkään järjen äänellä varustettu ei tartu autoliikkeiden ”nollakorkoisiin” lainatarjouksiin, koska jos hetkeksi pysähtyy miettimään ja vielä löytää näkökenttäänsä lauseen, jossa esiintyy sanapari ”todellinen vuosikorko”, karkaa lainan nollakorkoisuus hetkessä kauimmaisiin galakseihin. Valitettavasti kaikilla ei ole valinnan mahdollisuutta, jos autokuumeessa on pakko saada menopeli perseen alle ja rahoituslähteet ovat vähissä vakuuksien vuoksi.

Sitten kysymykseen, joka on kaikkien huulilla, siis ihan kaikkien. Se merkki. En liittynyt Audi- ja Bemari-runkkareiden kerhoon, koska en halunnut sitä leimaa otsaan. Näiden teiden retardien kusipäisyydestä on olemassa oikea tieteellinen tutkimus (sosiaalipsykologian professori Jan-Erik Lönnqvist, Helsingin yliopisto 2020). Häpeäkseni tunnustan, että katsoin pitkään joitakin BMW-malleja, mutta lopulta luovuin ajatuksesta, koska totta helvetissä baijerilaisten moottoritehtailijoiden tuotteet ovat kysyttyjä markkinoilla, mikä heijastuu niiden hintatasoon. Plus tietenkin maine, eli saksalaisuus, historia, laatuimago jne. Saksalaisten tönkkö muotoilu ei nostata intohimoja, vaikka valtaosalle heijarilla varustettuja riittää muotoiluksi keulan logo. Minä ostin Mazdan. Tarkennettuna Mazda 3:n tai kuten brändiosasto ohjeistaisi, Mazda3:n. Kyllä tosiaan kävi niin, että egoni ei ottanut osumaa valinnasta eikä veitikkani homehtunut juuresta. Sitä on henkinen kypsyys (tässä kohtaa kuuluu nauraa, minulle ainakin maittoi).

Sillä budjetilla, joka minulla oli käytettävissä, irtosi kohtuuvähän ajettu vm. 2015 sedan. Olen seulonut Nettiautoa kuukausikaupalla, kytännyt lukemattomia merkkejä ja malleja ja lukenut koeajoja ja arvioita. Teen perusteellista taustatutkimusta, koska pelkään virheratkaisuja. Rationaalisten perustelujen puolelta päädyin vähän käytettyyn luottomerkkiin, koska halusin minimoida huoltorallin riskin. Kalkkiviivoilla oli yli satatonnia ajettu Mazda6, mutta onneksi palasi tolkku taajamaan ja leikkasin yli 50 tonttua mittarista pois pienentämällä takaluukun numeroa. En katunut. Toinen riskien minimointiin tähdännyt valinta oli moottori. Vaikken tajuakaan järin hyvin asiaa edelleenkään, minut vakuutti Mazdan poikkeava moottorin kehitys. Vai mitä voi sanoa, jos semikokoisen auton keulalla keikkuu kaksilitrainen kone, josta on revitty heppoja irti varsin vaatimattomasti. Sellainen on Skyactiv-G-moottoriteknologia. Kuulostaa luotettavalta. Löysin itsestäni esteetikon (epärationaalisuutta), koska auton kaarevat linjat, coupé-tyylinen kori ja perävaloumpiot puhuttelivat minua kovin. Kauneus on katsojan peilissä.

Saahan autovalintoja arvostella. Tunnistan ihmistyypin eli miestyypin, jolle oma auto toimittaa jumalan virkaa, eli on aina ainoa ja oikea ja virheetön. Kaikki on ok niin kauan, kun puhutaan muiden autojen ongelmista ja vioista, mutta jos aihe eksyy ko. henkilön merkkiin ja malliin, näkyy tyypissä oitis ärsyyntymisen merkkejä. Jokainen saa sanoa Mazdaa japsivitsiksi tai kehittää jotain kekseliäämpää, koska en voisi piitata paskan kiisselin vertaa. Hurmoshenkinen ”automies” en ole.

Jälkikaasutukset: Kirjoitin otsikkoon ”tukipilari”, mutta aluksi siinä luki ”munanjatke”. En halunnut olla kliseinen. Enkä vulgääri. Enkä bulgaari. Enkä tataari. Enkä keräsalaatti. No okei, halusin olla keräsalaatti.

Sekaisin Fortista

Saatoin olla yhdeksän ikäinen pikku paskahousu 1980-luvun keskivaiheilla, kun sain ensimmäisen elektroniikkapelini. Olisiko ollut kita- ja nielurisaleikkauksen kunniaksi vastaanotettu lahjus. Peli oli Nintendon Game & Watch -sarjan yksiruutuinen Parachute eli laskuvarjohyppääjäpeli. Ohjasin kahdella napilla vasemmalle ja oikealle meressä olevaa soutuvenettä, jolla piti pelastaa helikopterista hyppääviä laskuvarjoukkeleita joutumasta veden varaan, koska siellä heitä odottivat ahnaat haikalat, jotka popsivat onnettomat suihinsa välittömästi. Yksi peli sieti kolme tällaista ”missiä” ennen kuin tuli game over. Peli lähti käyntiin verkkaisesti, jolloin laskuvarjomiehiä puski ulos kopterista rauhalliseen rytmiin, mutta tahti kiihtyi pikkuhiljaa. Lopulta ukkelia tuli tuutista niin helvetellisellä tungulla, että ilma oli sakeana lössiä ja nopealla reaktiokyvyllä kysyntää. Oli maagista, miten yhteen helikopteriin saattoi mahtua satamäärin laskuvarjohyppääjiä. Psykedeelinen vauhti johti tietenkin aina ennemmin tai myöhemmin inhimillisten rajojen vastaantulemiseen eli game overiin. Piipittävä pikku helvetinkone on yhä tallessa ja hyvinvoiva, koska sen aikaiset vehkeet tehtiin kestämään mitä vain. Tosin jossakin reunassa näkyy pieniä hampaanjälkiä, jotka ovat seurausta voimakkaista frustraatioista, jotka kiivaan pelisession äkillinen päättyminen nosti pintaan.

Elektroniikkapelien jälkeen seuraavat laajamittaisemmat pelikokemukset tulivat Playstation 2:lla, jossa Medal of Honorin ja Call of Dutyn kaltaiset fps-sotapelit tempaisivat mukaansa toisen maailmansodan pyörteisiin. Kukapa ei natseja ja japseja haluaisi listiä. Myös rikollinen elämä Grand Theft Auto 3:ssa ja GTA Vice Cityssä kiehtoivat. Kukapa ei viattomia ihmisiä haluaisi massamurhata.

Pari vuotta sitten erehdyin hankkimaan lapsille PS4:n joululahjaksi. Poika innostui takomaan Overwatch-nimistä peliä, kunhan jälkeenjääneelle allekirjoittaneelle oli ensin valjennut, että homma pyörii nykyään verkossa, joka vuorostaan on Playstation Plus -tilauksen takana. Jonkin ajan päästä Overwatchin edelle rynnisti Fortnite. Pelin sai ladata avokätisesti PS Storesta ilmaiseksi, mutta se oli vain alkusoittoa. Siihen kun kuuluu ostaa oikeilla euroilla vaihtuville kausille eli seasoneille Battle Pass ja lisäksi koko ajan lisää erilaista virtuaalikrääsää, kuten v-buckeja, skinejä, wrappeja, emoteja ja muuta mielikuvituksen rajat ylittävää dingdongelia. Modernien videopelien ansaintalogiikka aukesi minulle hyvin nopeasti.

Lapset halusivat minun kokeilevan Fortniten Battle Royalea. Tämä on nykyään suosituimpia pelimuotoja, eli yleensä 100 verkkopelaajan rajattu temmellyskenttä eli kartta eli mappi, jossa ammutaan miellyttävissä maisemissa toisia hengiltä niin kauan, kunnes selviää voittaja eli viimeinen henkiin jäänyt. Tietty monenlaista muutakin variaatiota löytyy. Kokeilin aluksi kerran, enkä innostunut, koska olin ihan kuutamolla siitä, miten pelissä toimitaan. Myöhemmin kokeilin uudestaan. Tämänhetkisen tilanteen mukaan 44-vuotias mieshenkilö saattaa takoa päivittäin useampia tunteja Fortnitea, ja joutua 10-vuotiaiden näppäräsormisten pystyyn ampumaksi. Havaittavissa on myös selvää taantumista, koska pelin äkillinen päättyminen nostaa taas pintaan voimakkaita turhautumisen tunteita, eli seuraa kilari. Onhan se kovin noloa, mutta tällä olemisen tasolla se ei paljoa paina. Lapset tuntevat pelitermistön hyvin (perustuu finglishiin) ja raivarin vallassa pelin sammuttamiselle on oma käsitteensä ”ragequit”. Myönnettäköön, että hyvin kuvaava.

Olen saavuttanut soolopelimuodossa neljä Victory Royalea, joista olen hyvin ylpeä, vaikken niissä voikaan kylpeä, ja lisäksi lukemattomia kakkossijoja. Raivostuttava ominaisuus pelissä on ”buildaaminen” eli kerättävistä rakennustarvikkeista erilaisten suojien ja ampumatornien rakentaminen. Yliluonnollisen nopeat kersat rakentavat noin sekunnissa käsittämättömät rakennelmat, kun minä vasta saan ensimmäisen ajatuksen liikkeelle, eli mistä napista taas siirryttiinkään rakentamaan. Sitten vastapelaajat kykkivät tällaisten suojalaatikoiden tai tornien uumenissa eivätkä tule rehdisti kentälle lahdattaviksi. Säälittävät nyhveröt. Välillä voidaan suojista sen verran kurkistaa tahi edittaa, että hoidetaan headshotilla kerralla kaltaiseni botit eli bambit eli perunat pois pyörimästä. Toinen rageamisen aihe ovat emotet. Ne ovat useimmiten tanssiliikkeitä, joita voi eri yhteyksissä harrastaa. Emotet keventävät mukavasti tappamisen teemaa. Fortnite-tanssit ovat oma taiteenlajinsa. Mikä olisikaan nöyryyttävämpää, kuin että minut kyykyttänyt pelaaja laittaa päätteeksi vielä tanssiksi kuin alleviivatakseen, millainen tumpelo olen. Mutta ikävä on tunnustaa jälleen kerran, että toisten likvidointi (virtuaalisesti) on tyydyttävää puuhaa. Pari kertaa olen tosin erehtynyt ampumaan aseettoman pelaajan ja siitä tuli hieman huono omatunto. Pyrin fair playhin, mutta selkään saa toki ampua. Ja sniputtaa (kiikarikiväärillä) pahaa-aavistamaton pelaaja pois päiviltä 200 metrin etäisyydeltä. Ai että tekee höpöä!

Jälkilapsellisuudet: Poistakaa pelistä välittömästi se saatanan Grappler! Vihaan yli kaiken sitä vehjettä!

Alkueliönä puolivälissä pulloa

Voit luottaa tähän retkuun
pääset suoraan vilttiketjuun
mennään lujaa alamäkeen
ei jää edes luuta käteen
joku kaapi tuhkat pesästä ennen meitä
joskus silmissäni näkyy enkeleitä
tuskin taivaan ennemmin helvetin
lieskat nielevät myös kukkatapetin
ei meillä osu seinään naula
vaan päähän toistuvasti katkeaa kanan kaula
tulen puolitiehen vastaan vastakarvaan
kiiski näkee vastarannan asutun harvaan
annan tulitukea kun sitä ei tarvita
putosi sielu kyydistä kun piti kehoa ravita
nesteillä toki on ruumis vain nestettä
erityisruokavaliolle en näe estettä
liukenen kuvista se käy huvista
ei tarvitse kysellä anniskeluluvista
kun ei muille tarjoa kaataa itselleen vaan
maailmaa voi hyvin katsoa myös polvillaan
otan nöyränä vastaan tuomioni karvaan
se liittyy luonteen heikkouteen arvaan
moraalin katveesta arvottomuuden valokeilaan
taittuu matka kevyesti tartun kapeakaulaiseen heilaan
ei sille puhuta mutta se puhuttelee taajaan
naulitsee huomionsa lahjan saajaan
sanoo joku vielä elon kehää kiertää
se onnekas on joka itseään sietää
loihdin iskevän loppukaneetin
join kaikki meret lopuksi nielaisin maneetin.

Piereskely – harvojen arvostama taidemuoto

Serkkuni oli penskana hyvä pieremään. Ilmeisesti hänellä oli lehmän ruoansulatus ja/tai epäsopiva ruokavalio, mutta aina tuntui piisaavan ilmavaivoja ja röyhtäilyjä. Hän osasi myös tehdä tekoröyhyjä, mistä olin hänelle kateellinen. Hän onnistui jotenkin nielemään ilmaa niin, että sai aikaiseksi äänekkään röyhtäisyn.

Kerran olimme serkkuni perheen luona kylässä, kun serkkuni keksi vääntää äänekkään pierun kahvipöydässä. Siinä hän, minä ja hänen pari vuotta vanhempi veljenä tyrskimme naurua, kun hänen vanhempansa taas loivat murhaavia katseita serkkuni suuntaan. Taisi kyllä tulla jotain suullisia huomautuksiakin, mutta ei siitä isompaa rähinää syntynyt. Olivat kai tottuneet serkkuni tempauksiin.

Kesäisin mökillä pihatelttailut serkkujen kanssa olivat ikimuistettavia. Pieru-serkku aloitti illan tullen pienessä teltassa pierukonsertin, jolloin telttaan meinasi tukehtua, koska harvemmin flatukset hajuttomia olivat. Silti me pikkusällit saatoimme nauraa hysteerisesti.

Kesämökillä meillä oli päivittäin useamman tunnin mittaisia sauna- ja uintimaratoneja. Saunan lauteillakin sai kuulla ja haistaa serkkuni kaasuhyökkäyksiä. Isäni ei pitänyt tavasta ja saattoi samaan aikaan saunaan sattuessaan olla hieman tuohtunut asiasta. Nyt aikuisena minulla on sama asenne saunapiereskelyyn. Kaipa koen saunan olevan sen verran arvokas paikka, etten katso sen olevan soveliasta. Se on vanhakantaista ”saunassa ollaan kuin kirkossa” -asennetta.

Pieruhuumorin taiteenlaji (toki myös kakka- ja pissa-) toimii aina enkä taida tulla koskaan liian vanhaksi siihen. Vastoin ennakko-odotuksia sivistyin hieman kirjoitusprosessin aikana, kun minulle vihdoin valkeni, mitä tarkoittaa ”petomaani”. Tuo mystinen sana on aina askarruttanut mieltäni Lapinlahden Lintujen kappaleessa Viheltävä Ville ja Pekka Petomaani. Petomaani on pierutaitelija eli flatulisti. Loogista, viulistin instrumentti on viulu ja flatulistin instrumentti on persereikä, vai pikemminkin peräsuoli? Petomaani tulee alan pioneerin, ranskalaisen pierutaiteilija Joseph Pujolin, taiteilijanimestä Le Pétomane. Pujol eli vuosina 1857–1945 (pieremällä elää vanhaksi), joten taiteilijan teoksista ei ole jäänyt juuri mitään aineistoa jälkipolvien ihailtavaksi. Filminauhassa ei ollut siihen aikaan ääniraitaa.

Jälkituoksut: pieren, pieret, pieree, pierette, pieremme, pierevät, olen pierryt, olet pierryt, on pierryt, olemme pierreet, olette pierreet, ovat pierreet, pierin, pierit, pieri, pierimme, pieritte, pierivät, piere, pierköön, pierkäämme, pierkää, pierkööt, pierräkseen, pierressä, pierren, pieremässä, pieremästä, pieremään, pieremällä, pieremättä, pieremän, piereminen, pieremistä, pieremäisillään.

Jälkihaisut: Pierevä perse ei sammaloidu.

Jälkikatkut: Saanko esitellä, monsieur Pieree ja hänen vaimonsa madame Pierette.

Jälkijätös: Monestikohan serkkuni kalsareissa komeili jarruraita eli vanha kunnon jarris?

Oikeinkirjoitusopas: umpityhmä Word ei tajua hienoa sivistyssanaa ”flatus”, mutta ehdottaa sen tilalle mm. ”elatus” tai ”latvus”. Melkein sama, mutta ei ihan sama.

Katsoinpa hetken töllöä alias Roope-Roope Salminen-Salminen

Heikko hetkeni sai minut avaamaan hetkeksi television ja kääntämään tulolähteen tv-kanavien puolelle (yleensä se on aina PS4-lähteessä). Tilanne oli siinä mielessä poikkeuksellinen, etten yleensä avaa tv:tä enkä varsinkaan katso kanavia. Joskus sorrun Netflixiin tai johonkin kiekon muotoiseen audiovisuaaliseen viihdytykseen. Nykyinen kanavien tarjonta ei saa minua hihkumaan, mutta itku on sitäkin lähempänä. Lukemattomat realityt ja viihdekimarat ovat minulle kestämätön paikka. En ole tosikko enkä pidä itseäni keskimääräistä älykkäämpänä yksilönä (oikeasti pidän), mutta vaatii luonnetta sanoa totisella naamalla viihteeksi sitä, että torakan älykkyydellä (anteeksi torakka) varustetut keskenkasvuiset dokaavat ja panevat toisiaan kilpaa (tai vihkiytyvät ja/tai lisääntyvät tuikituntemattoman kanssa, tai laulavat naamiaisasussa kilpaa, tai leikkivät maajussia kilpaa, tai puivat taltioitua sekstailuaan).

Avasin television, taisi olla perjantai-ilta parhaaseen katseluaikaan. Maikkarilta tuli Posse, jossa hihiteltiin jotain naamioitunutta julkkista, joka sanoi käskystä kaikenlaista älytöntä varaosaliikkeen myyjänä. Katsoin revittelyä ehkä jopa kaksi minuuttia ennen kuin minulle valkeni, että minulla täytyy olla parempaa tekemistä. Kun seuraavan kerran palasin tv:n ääreen, ohjelma oli vaihtunut. Nyt sieltä tuli Vedetään hatusta, joka perustui improvisaationäyttelemiseen. Juontajalla oli koko ajan hauskaa, kun näyttelijät antoivat parastaan, mutta minua ei naurattanut kertaakaan. Taidan olla menettänyt huumorintajuni. Ohjelmassa oli myös jokapaikan multitalentti Roope Salminen. Kaikkihan tuntevat ”iskä löysi nimeni Aku Ankasta” Salmisen, jonka isä on näyttelijä ”haluan minua kutsuttavan Tenavien hahmoksi” Salminen. Taustatutkimusta (?) tehdessäni huomasin, että isä-Salminen on kohtalaisen sikiävää sorttia, kuusi (6) lasta kolmen (3) eri naisen kanssa! Eikä ole lestadiolainen, koska useampi nainen. Hän selvästi haluaa lisää Salmisia näkymään televisiossa ja kuulumaan radiossa.

Kun Vedetään tiedämme kyllä mistä siirtyi mainostauolle, mainostettiin jotain vakavampaa draamasarjaa, jossa näyttelee Roope Salminen. Tässä vaiheessa aloin epäillä, että Roope Salmisen täytyi olla myös Possessa, mutta en vain sattunut huomaamaan häntä. Toisaalta onko mahdollista olla huomaamatta Roope Salmista? Poistuin taas kerran television äärestä. Kun palasin, olivat Kymmenen uutisten uutisankkurit juuri mainostamassa kohta alkavaa Kymmenen uutisia. Seurasi järkyttävä shokki. Ripsa Koskinen-Papunen on ikääntynyt! Ei ole mahdollista! Eihän edellisestä Kymmenen uutisistani ole kuin noin 15 vuotta. Eihän Räpsä ikäänny ikinä, eihän? Itse en ole ainakaan ikääntynyt, enhän? Kauhun tuntemuksissani piehtaroidessani en kiinnittänyt tarkkaan huomiota, mutta oliko Rimpsan uutisankkuriparina Roope Salminen?

Viimeinen isku oli liikaa, joten suljin television. Nukkumaan käydessäni minun oli tarkastettava kaikki sängynaluslaatikot, ettei Roope Salminen piileskelisi niissä. Onneksi laatikoissa oli vain hiiriä, joilla kaikilla oli Roope Salmisen kasvot ja jotka näyttelivät ja räppäsivät ihan kelvollisesti. Yöllä näin painajaista peileillä ympäröidystä Roope Salmisesta, joka lauloi Roope Salmisesta tehtyä serenadia Roope Salmiselle.

Jälkiroopesalmiset: Paranoia? Voitko puhua Roope Salmisen suomea, kiitos Roope Salminen.