Skorpioneja illan pimeydessä

Olin äskettäin iltalenkillä koiran kanssa, kun havaitsin pari nuorisotalon virkaa toimittavaa ajoneuvoa parkissa. Tavallisestihan autossa lojuvat kuolemattomat suorittavat sosiaalisia velvoitteitaan kukin uppoutumalla omaan luuriinsa, mitä nyt joku joskus saattaa muistaa laittaa biisin soimaan. Auton kajareista voi kajahtaa nykyään sen sellaisia juttuja, kuten Drake, Travis Scott, Silk Sonic, Dua Lipa tai Billie Eilish, jotka terminaaliseen henkiseen jumitilaan edenneet X-sukupolven edustajat kategorioisivat genreen ”-ttu mitä paskaa”. Mutta tällä kertaa pääsivät yllättämään. Kun jonkin matkan päässä kuulin autosta raikuvan biisin ensisävelet, oivalsin oitis, mitä on tulossa. Se oli Scorpionsin Send me an angel, mikä saikin loihdittua hymyn virneen kulahtaneeseen naamaan.

90-luvun alkupuolella aloin kuluttaa tosissani musiikkia, ja tuolloin myös Scorpions ilmestyi kuvioihin. En erityisemmin fanittanut bändiä, mutta pidin monista kappaleista. Scorpionsin Crazy World oli yksi aivan ensimmäisistä julkaisuista, jotka saivat kunnian liittyä musiikkikokoelmaani virallisena c-kasettina, eikä minään nuhjuisena kohinakopiona. Kasetilla oli Send me an angelin lisäksi mm. radiossa täysin pahki puhki soitettu megahitti Wind of change. Pidin kuitenkin enemmän ensiksi mainitusta ja sen vuoksi oikeastaan kasetin ostinkin. Muut biisit olivat yhdentekevyyden suohon uponnutta tusinamössöä, jota ei kannata muistella.

Scorpionsin vahvuus olikin aina rock-balladeissa, kuten ylitsepääsemätön vuodatus Still loving you. En mikään Scorpions-tietopankki ole, mutta nopeatempoisempia hittejä on vaikea saada mieleen. Pappajengin vanhoilla päivillä muutama vuosi sitten julkaisema We built this house taitaa olla sellainen. Eipä olisi kukaan enää uskonut, että yhtyeeltä olisi tullut enää ainuttakaan superhittiä, mutta niin vain kävi Ein Berliner eli saksalainen munkki (Klaus) Meinella ja (Rudolf) Schenkerillä.

Crazy Worldin vauhdittamana päätin hankkia Scorpionsin seuraavankin pitkäsoiton, joka nimettiin Face the Heat. Se oli kokonaisuudessaan melko latteaa kamaa, joka ei kiinnostanut minua pätkääkään. Paitsi kaksi biisiä, jotka olivat Destin ja Daddy’s girl. Balladeja kumpikin, kas kummaa. Minulle kävi kuitenkin kömmähdys, sillä kasetin ostettuani minulle valkeni, että kappaleet olivat bonusbiisejä, joita ei ollut lisätty kasettiversioon, vaan CD:lle. Pikkaisen kyrsi.

Mitä tulee Daddy’s girl -siivuun, on pahasti väärin puhua sen kohdalla balladista, joka vie ajatukset johonkin hempeilyyn. Sanoitus on kylmäävää kuunneltavaa, sillä aiheena on insesti. Näin traagista matskua harvemmin kuulee biiseissä käsiteltävän.

Scorpions on saanut osaltani levätä rauhassa, sillä lederhosen-rokkarit eivät ole eksyneet aikoihin soittolistoilleni. Varmaan täytyy pitää itselle pieni kertauskurssi Skorppareista. Mutta propseja nykynuorisolle vanhojen sytkäriballadien muistamisesta, saihan hyvän fiiliksen aikaiseksi.

Elämä on sitcom

Ja tietenkin myös laiffii ja suklaarasia sekä kaikenlaista muuta noloa paskaa. Sitcom on puhdas jenkkilaina ja sinällään soveltumaton upotettavaksi suomen kieleen, koska sitcomille eli situation comedylle on olemassa ihan käypä suomalainen vastine ”tilannekomedia”. On kuitenkin ymmärrettävää, millainen houkutus on käyttää englanninkielistä lyhennelmää, sillä se on ytimekkäämpi ja seksikkäämpi ja tuntuu katu-uskottavalta (setäpuhetta), kuten kaikki puheenparteen ujutetut englanninkieliset heitot. Sitcom on niin juurtunut nykysuomen käyttökieleen, että tuskin kenellekään jää epäselväksi termin merkitys. Eipä täällä toimiva mystinen kielitoimisto eli kotimaisten kielten keskuskaan (kotus, koitus?) ole puuttunut asiaan. Olisi siihen voinut tuputtaa esim. ”tilkom”.

Allekirjoittanut pullahiiri on TV-sukupolven tuote, joka varttui kuvaputkitelevision lämpimässä hohteessa. Muistikuvat löytävät tilannekomedioista sellaisia havaintoja kuin Onnen päivät (Happy Days eli Fonzie-sarja), Bill Cosby Show, Tyttökullat (Golden Girls), Kate & Allie ja Terveydeksi (Cheers). Lemmenlaivaakin (Love Boat) mietin, mutta sitä tuskin mielsi ainakaan puhtaaksi tilannekomediaksi. Onnen päiviä näin vain satunnaisesti ja Terveydeksi-sarjasta tuskin katsoin kuin välähdyksiä, koska en nähnyt sarjassa mitään hauskaa. Jostain syystä Cheersin tunnari on silti jäänyt hyvin päähän. Bill Cosbya, Tyttökultia sekä Kate & Allieta katsoin enemmän. Kate & Allie oli semisti tylsä sarja, mutta Tyttökultien jatkuva toistensa nälviminen on jäänyt positiivisena asiana mieleen, samoin Bill Cosbyn eli Huxtablen perheen läpänheitto. Tyttökullat kertoivat vähän varttuneemmista naisista ja sattumoisin huomasin, että sarjan päänäyttelijöistä Betty White on viimeinen elossa oleva ja hänkin 99-vuotias! 80-luvun lopulla putkahti ruutuihin Pulmuset (Married… with Children), joka mullisti genreä. Bundyn kieroutunut perheidylli tarjoili niin rankkaa settiä ja roisia huumoria, että lakoninen ja kyyninen kenkämyyjä Al Bundy leimasi itsensä pysyvästi TV-historiaan, kuten muukin sarjan kauhugalleria. Hauska oli myös silloisen Kolmoskanavan Alf, joka kertoi ko. nimellä kutsutusta rääväsuisesta avaruusolennosta, joka oli majoittunut tavallisen amerikkalaisen perheen jäseneksi. Alfia esitti pölhön näköinen karvanukke (ei kuitenkaan lähellekään yhtä ruma kuin Yoda) ja olipa Suomessakin myynnissä Alf-pehmoleluja ja jopa Alf-sarjista julkaistiin jonkin aikaa.

90-luku toi tullessaan uudet suosikit. Frendit olivat ylitse muiden, todistaahan sen katkeamaton uusintakierrosten ketju televisiossa. Samoin radiopsykiatri Frasierin parissa viihdyin. En tiedä mistä johtui, mutta Seinfeld ja Kaikki rakastavat Raymondia menivät minulta kokonaan ohi. Ehkä Raymond jäi väliin siksi, koska minua ärsytti pääosan esittäjän omahyväinen olemus. Samoin Roseannen päähenkilö oli aivan sietämätön. Tulipa joitain muitakin katsottua jollain intensiteetillä, kuten Hulluna sinuun (Mad About You), Kolmas kivi auringosta (3rd Rock from the Sun), Dharma & Greg sekä Will & Grace -sarjoja.

Onhan siinä yllin kyllin toisen luonteisille ihmisille kestämistä, jos on yksilöitä, jotka katsovat elämää yhtenä pitkänä tilannekomediana (La Divina Commedia?). Valitettavasti tai ei, olen havainnut ko. piirteen voimistuneen omassa käyttäytymisessäni pitkällä aikavälillä. Elämän aivo-, raivo-, sydän- ja muiden tapahtumakohtausten ketju sisältää loputtomiin elementtejä, joista ammentaa tilannesidonnaista huumoria. Ja minähän ammennan ja hämmennän. Valitettavasti ihmisellä on taipumus toistaa maneerejaan ja iän myötä ne tuppaavat jopa voimistumaan. Niin ollen piirteet, jotka aiemmin on mielletty hauskoiksi tai kiinnostaviksi, muuntuvat myöhemmällä iällä rasittaviksi ja kiusallisiksi. Näin myös siksi, että henkilön välittömässä läheisyydessä käyskentelevien kanssaihmisten saturaatiopiste saavutetaan väistämättä ennemmin tai myöhemmin. Olisiko siinä ideaa, että henkilö olisi alati uudistuva, kykenisi luopumaan säännöllisen epäsäännöllisesti kaikenlaisista rutiineistaan ja pinttyneistä tavoistaan, eli tulisi alituiseen joksikin muuksi kuin mitä aiemmin on ollut. Ja lopputulos on nähtävissä kossun kirkkaana: passitus psykiatriseen hoitoon.

EDIT 3.1.2022: Betty White meni sitten poistumaan täältä 31.12.2021. Kohtalaisen kova sattuma. Olisi ollut vain 17 vuorokautta 100-vuotispäivään. Kuolema ei katso kalentereita.

Perjantai... seuraavat räävityt runoilut à la Kunkku ja Setä

Jossain ykkösellä alkaneen vuosituhannen loppuhönkäyksillä Leevi and the Leavings julkaisi kokoelman ”Keskiviikko… 40 ensimmäistä hittiä”. Koska kyseessä oli Leevi eikä mikä tahansa tusinabändi, platan nimelle oli katetta. Kaksi cd-levyllistä biisejä, jotka kaikki olivat tiukkaa tököttiä. Mutta ei siinä vielä lähellekään kaikki ollut. Joku vuosi myöhemmin Leavingseiltä tuli toinen tuplakokoelma ”Torstai… 40 seuraavaa hittiä”, joka sekin oli pullollaan sukupolvien säilömuistiin tallentuneita helmiä. Perjantaita ei koskaan tullut, mutta sen sijaan tuli Gösta Sundqvistin post mortemina Keskeneräinen sinfonia -kokoelma, johon oli kaavittu kasaan cd:n lisäksi dvd. Kokoelman nimi viittaa Göstan vuonna 1991 Radiomafialle tehdyssä haastattelussa mainitsemaan asiaan, että hänellä on sävellettynä puolitoista sinfoniaa. Samassa yhteydessä hän arveli, että ehkä niitä soitetaan hänen hautajaisissaan. Tiedä sitten, oliko totta vai Göden huumoria. Suomen mittakaavassa sellaiset biisintekijät ovat harvassa, jolla on lyödä pöytään vastaavat lukemat, mihin hän venyi.

Kuningas Pähkinän ja Setä Tamun tuotannolla ja LatL:lla ei juuri muita yhteneväisyyksiä ole kuin tuhmuuksien viljely biiseissä, joten aasinsilta on haettu Uranuksen ulkorenkailta. Mutta mainittu seikka onkin yksi niistä jutuista, jotka aktivoivat minun kuuloelimeni (se sanoi ”akti” ja ”elin”, ö-hö-hö-hö-hö). Muilta osin tyyli ja lähestymiskulma asioihin ovat tyystin erilaisia. Mutta se saati täysperävaunullinen rekka eivät estäneet minua kasaamasta toista kokoelmaa Kunkun ja Sedän lohkaisuja. Ja näistä läpäytyksistä puuttuvat vielä kokonaan yhdessä Stigin kanssa Yön Polte -kokoonpanolla loihditut Tyttö sinä olet meritähti, Rakkauden ratapiha, RIP ja Aikamoinen munapää.

”Puhallan kosteeta tuhkaa, niin peace’n love, et paidatki jo kukkaa.” – Kannut (Kesä 2011)
”Kesä tuli taas niin äkkii, en ees ehtiny jättää sua heitteille, vaik ne sano ”älä ota kesäkissaa”, en mun virheitä peittele.” – Kannut (Kesä 2011)
”Duunasin sulle kesäviinin vaan, ite pudottelen Leijonaa, hiekkarannalla mä tsiigaan vaan sun kokispullomuotoja.” – Kannut (Kesä 2011)
”Äkkiä kevennä mun säkkiä, ei hävetä tätiä takapuolel lätkiä.” – Syksyllä Palmasiin
”Huomenna kihloihin, BITCH!, ei vaiskaa.” – Syksyllä Palmasiin
”Tää on Boom City, tyyli coolisti, tanssilattialla kato poika ruumiski.” – Boom City
”Huppu peittää pään, vodkaa ei jää, tunnustuksii mimmi, voit unohtaa ne häät.” – Boom City
”Kelluen kotiin, tää on seikkailuu, taksikuskille osoitteesta veikkailuun.” – Mintunlehtitaivas
”Voin liputtaa, ja nuppiin asti, tultii tiputtaa, ihan tavaksi asti.” – Mintunlehtitaivas
”Lööv juu, lööv juu ool, vodkaa koivunlehtijääsohjoo.” – Mintunlehtitaivas
”Se on pitkän saaren jääteetä, setä kiskoo muinaisjäänteenä, Tom Collinsii, vodkaa ja marjoi, kuha löytyy niitä pienii varjoi.” – Mintunlehtitaivas
”Takakenos, hillitty, charmikas, katseet kotkana ihanas varressas, vinkkaan sulle molemmilla silmillä, sit poke onkin jo kiinni mun pillissä.” – Mintunlehtitaivas
”Laiturin laidalla, kädet kohti taivasta, vaaleeta pääl, njää ei lonkku näy paidalla.” – Mintunlehtitaivas
”Tuu kyytiin tähän suviyön sukkulaan, oot niin ihana, en päästä sua nukkumaan.” – Mintunlehtitaivas
”Toivo, ettei oo heitto, takakontis tuoksukynttilöit ja yks peitto.” – In the heat of the night
”Kaupungin valot himmeen takapeilissä, ei oo huomista, ei oo eilistä.” – In the heat of the night
”Ei oo välii, mitä kadul tapahtuu, tuulilasin läpi valuu koko avaruus.” – In the heat of the night
”En kato taakse, mä katon vaan eteen, neiti silmät kii ja kädet veteen.” – In the heat of the night
”Oon hukas, mutta äärimmäisen lipevä, ottaa silkkibokserit nyt hikeä.” – Pähkinäsillan tanssit
”Ei kesää haittaa liskot, halaa flamingoo, pliis saisinko yhden sädetikkumojiton.” – Pähkinäsillan tanssit
”Sun silmis tähtii, mä vien sut yöllä Mäkkii.” – Pähkinäsillan tanssit
”Vaiks faijas onkin ihan jees, en lähde teidän mökille.” – Pähkinäsillan tanssit
”Tääl on kylmää juomaa, lämmintä jengiä, lämmintä vettä poljen ilman kenkiä.” – P.H.H.
”Jäädä tähän luonnostaan, vihaa tai halaa koko maailmaa.” – P.H.H.
”Ego, sekä nenä, sekä dikki, ei oo pienii.” – Ollaan kaikki pinkkejä sisältä
”Vaik mul on sotamaali, on rauhanpiipus paali, sä saat mun tiipiitä koskettaa.” – Ollaan kaikki pinkkejä sisältä
”Hei girl, varo ettet satu rakastuu, joo kyl sä tiiät, takapenkil aina tapahtuu.” – Musta joki
”Tuu istuun takapöytään, pensselit lonkussa, tilii höylää.” – Tuudiluu
”Kuuluuko eteen, kuuluuko taa, kuuluuko eteen, kuuleeko maa.” – Tuudiluu
”Ennemmin tai myöhemmin, tuut näkee, kun mä itteeni lemmin, abduktion mä tuun lakanaas, Foxi ala väsää sitä X:ää ikkunaan.” – Hei Scully
”Tää on sun ilta, maailma on auki, kymmenen betonii ja elämästä nauti, twist’n shout shiiit, skumppa, onnen oikotie.” – Uunopaita
”Kosteeta ja pilvistä, bitch, on pidelly säitä, tää on oikein ilon ja onnen päivä.” – Uunopaita
”Ja taas bensaa palaa niin kuin ois ’86, takapenkil bullitölkkei, el smokot suus.” – Uunopaita
”Mä ennen Skytä Tapsan grillillä, tuplajuustokas ja maito pillillä.” – Bailukipinä
”Sekasin ku Sipilä, skumpat vodkat kipillä, kukkaa pääl ku hipillä, bitch, bailukipinä.” – Bailukipinä
”Kaupungin valoja hiipien pakoon, luonto mun etupiha, tuulet mun talo.” – Pämpada
”Lännestä, Uumajan kupeesta, juntit sanoo, että ”jätteupeeta”.” – Nyt vaan 100a
”Jatkot kupees Suomen pisimmän sillan, Tamu joi viikon, mä join sen illan.” – Nyt vaan 100a
”Tääl puistikot ja puuta, heinää, tääl kuiskii, jot muuta ei nää, valkost seinää, sävyt on poissa, kuu nousee lännest, muttei se loista.” – Nyt vaan 100a
”Meil on Kala-Jannen sopat, pikku simas lipuu käsistä lomat, mä join omat, hikee otsalla, ponnistetaan maasta, joka on jo pohjalla.” – Nyt vaan 100a
”Haluisin vaan et päivät on pitkii, limee, pepsii, ihan hivenen viskii.” – Fort Ingles
”Vamos fumos bailando señorita una cerveza mi corazon.” – Fort Ingles
”You hate me, but I definitely hate you back.” – Boss’s Wife (Setä Tamu nimellä Gerbyn Ammatti Yhdistys)
“It’s easy to love you, when you’re not here by my side, but when I make love you, I’m thinking about my boss’s wife.” – Boss’s Wife (Setä Tamu nimellä Gerbyn Ammatti Yhdistys)

Peilitesti

Ranskalainen ”ajattelija” ja patonginpurija (ei haittaa, vaikka patonki kehitettiin 1900-luvulla) René Descartes (lat. Renaultus Castraatius) letkautti jossain siellä 1600-luvun alkupuoliskolla hävettävän yksinkertaisesti ”ajattelen, siis olen” eli ”cogito ergo sum”. Kuningasajatukseen saattoi vaikuttaa pienissä punkkuhönöissä koetut aistiharhat, jotka saivat hänet epäilemään, että demoni kusettaa hänen aistejaan, joten ainoa, mihin hän voi luottaa, on mieli ja sen tuottama ajattelu, jotka mahdollistavat aistien antaman tiedon epäilemisen.

Vitsi Renén simppelin lausahduksen takana on, että jos henkilö lausahtaa ääneen tai toteaa mielessään ko. viisauden, on hänen tällöin tiedostettava oma olemassaolonsa. Jos kerran ihminen tietää ajattelevansa, hän tietää olevansa olemassa. Näin varmistetaan, että yksilöllä on mieli ja tietoisuus. Toisaalta homma toimii yhtä hyvin, jos vaikka toteaisi ”istun paskalla, siis olen”. Silloin olen sangen tietoinen siitä, että minä omassa persoonassani istun pytyllä ja tuuttaan jötikkää tulemaan. Jos pohtii vastaavasti koiraa, niin se saattaa vain ajatella ”ai jai, jotain pyrkii ulos”, ja jos sillä käy tuuri ja se pääsee heti hoitamaan pakottavan tarpeensa, turri ei jää ihailemaan tuotoksiaan itsetietoisesti ”pyöräytinpä komeat pökäleet”, vaan voi todeta, että haju on tuttu ja turvallinen eivätkä tuoreet paskakikkareet aiheuta ainakaan välitöntä uhkaa sille.

Niin näppärästi ihminen pääsi nostamaan itsensä korkean pylvään päälle suhteessa muuhun eläinkuntaan, koska hänellä oli kielellinen ilmaisukyky todetakseen olemassaolonsa ymmärrettävästi muiden lajitoveriensa keskuudessa. Kyllä siinä selkään taputtajia riitti, kun homo sapiens todistettiin näin yleväksi olennoksi. Kautta historian samainen laji on katsonut täysin tiedostaen oikeudekseen ja velvollisuudekseen väärällä tavalla ajattelevien ja väärin olemassaoloaan harjoittavien massoittaisen tietoisuuden (ja elintoimintojen) sammuttamisen, mutta ehkei kannata nyt puuttua siihen.

Vuosisatoja Descartesin jälkeen ihminen pystyi sen verran hellittämään ylenpalttisesta omahyväisyydestään, että saattoi tunnustaa mahdollisuuden muiden lajien tietoisuuden olemassaoloon. Niinpä kehitettiin yksinkertaisen nerokas peilitesti (mirror self-recognition test eli MSR eli täplätesti), jossa eläimen otsaan lätkäistään täplä joko maalilla tai tarralla ja sitten mennään peilin eteen. Jos eläin tajuaa, että peilissä oleva hahmo on se (hän?) itse, reagoi eläin jollain tapaa täplään, yleensä yrittämällä poistaa sen tavalla tai toisella. Tähän eliittijoukkoon ovat kuuluneet toistaiseksi jotkut ihmisapinalajit, harakka, norsu, pullonokkadelfiini, miekkavalas sekä kaloista paholaisrausku ja tietty puhdistajakalalaji. Koirahan reputtaa testin. Pentuna koiramme rähisi vaatekaapin peiliovelle, mutta kun ikää tuli lisää, uhoaminen ja reagointi loppuivat. Vaan eipä se peilikuvan tunnistamisesta johtunut, vaan luultavimmin siitä, ettei toisesta elukasta synny minkäänlaista hajujälkeä ja sen seurauksena koko juttu menee reippaasti yli karvakuonon ymmärryksen.

On helppo sisäistää nisäkkäiden läsnäolo peilitestin läpäisseiden listalla. Aasian norsut on mielletty hyvinkin fiksuiksi olennoiksi, onhan niillä valtavat aivotkin. Joo joo, koko ei ratkaise, vaan miten niitä käyttää. Lintuja edustava harakka on ollut älykön maineessa, pystyyhän se kuulemma käyttämään jopa apuvälineitä eli ”työkaluja” ratkaistakseen jonkin pulman sekä järjestämään hautajaisrituaalit kuolleelle lajitoverilleen. Harakka voi siis aamulla tsekata kuvajaistaan lätäkön pinnalta ja todeta, ovatko höyhenet kuosissa. Koirallakin on aamutoimensa, omamme ainakin hieroo aina aamuisin päätään mattoon. Myös jotkut varis- ja papukaijalajit pystyvät hyvinkin mutkikkaaseen ongelmanratkaisuun, vaikka reputtavatkin peilitestissä. Ei se automaattisesti tyhmäksi tee, jos ei itseään peilistä tunnista.

Kalojen mukana olo listalla on kuitenkin melko hämmentävää. Toisaalta kaloissahan on kalaöljyä eli runsaasti omega-3-rasvahappoja, joiden tiedetään olevan tärkeä tekijä aivojen hyvinvoinnin ylläpitämiseksi ja aivojen ns. valkean aineen vähenemisen estämiseksi, joten sen perusteella kalojen pitäisi olla neroja. En ollut tosissani. Paholaisrauskujen aivot ovat kaloista suurimmat. Testiin osallistuneet vankeudessa elävät veijarit olivat peilitestissä alkaneet käyttäytyä poikkeuksellisesti. Rausku oli tehnyt peilin edessä voltteja sekä heiluttanut eviään (hei tsiigaa näit siipii!) ja puhaltanut ulos ilmakuplia (hah, meitsilt tulee kuplii!).

Voi helposti kuvitella, että satunnaisesta otoksesta täysikasvuisia homo sapienseja löytyisi kourakaupalla yksilöitä, joilla ei ilmekään värähtäisi peilin edessä, vaikka dippaisi koko pään maalipönttöön. Sitä voi kahlata elämänsä läpi pää sumussa uhraamatta ajatustakaan sille, mitä se olemassaolo ja tietoisuus loppujen lopuksi oikein merkitsee. Monelle on helpompaakin, että mitä vähemmän vilkuilee peiliin, sitä vähemmän ahdistuu. Tietoisuus lisää tuskaa.

Loppulaaki: Descartesin Rellu-sedälle kävi muuten kylmät, sillä ruotsalainen vieraanvaraisuus vei häneltä hengen. Hänet kutsuttiin opettamaan ajattelemista eli filosofiaa 22-vuotiaalle kuningatar Kristiinalle, joka vänkäsi vastaan joka asiassa. Kuten suurilla filosofeilla on tapana, oli ranskis tottunut lossitteluun ja köllimään sängyssä pitkälle päivään harjoittaen ”ajatteluaan”, mutta Ruotsin hovin kurinalaisuus riisti häneltä tällaiset ylellisyydet. Alkoi fransulla v-käyrä nousta. Samoin äijä oli tykännyt sluibailla uuninpankolla kuin kissa, mutta Ruotsissa olivat olosuhteet hieman karummat. Kaiken summana ranskalainen hienohelma sai todeta keuhkokuumeen seurauksena ”en enää ole, joten eipä tarvitse ajatellakaan”.

Kirjapiirin vilistelevät vuodet

Zattuiba hazzuzti, että kauniisti kansiin sidottu kaunokirjallinen tuotos lankesi vaka vanha kirjapierun eteen kuin hanhenmaksapallerolautanen ruotsalaisen aatelisherran aamiaispöytään. Puhummehan Nikke-pojan – sillä tarkoitan äkta svensk aatelismiestä Niklas Natt och Dagia, ja oikeasti sukunimi on Natt och Dag – taannoin suomennetusta vuosilukutrilogian (tetralogia, pentalogia, heksalogia, metrologia, patologia, seksologia?) toisesta osasta 1794. Olisipa ollut raikkaan ravitsevaa, jos Niklas tai joku kirjan päähahmo olisi päättänyt pitää sapattivuoden ja kakkososa olisikin ollut 1795 (eka osa oli 1793). Olisiko se vituttanut lukijoita vai tarjonnut jännittävän, mutta kovin käytetyn, lähestymistavan rikkoa kronologinen järjestys ja tarjota mahdollisuuden palata myöhemmin mystisyyden verhon peittämään ajanjaksoon? Miksi spekuloida sellaisia, kun ketään ei kiinnosta?

Mikä tässä kiinnostaa, jos kiinnostaa, on, että herraskainen pökelsi uuden teoksen, jossa jatketaan noin suurin piirtein siitä, mihin viimeksi vuonna 1793 jäätiin. Eipä siinä kai kummempia, kun siirryttiin seuraavaan vuoteen, avattiin välissä julgåvat, sitten tuli uusivuosi ja vähän skumppaa nautittiin ja hoilattiin joukolla falle-ralle-raa vilkkuvaan ledinauhaan kiedotun hapansilakkapurkin ympärillä. Saattoi siinä Martin vähän irrotella ja kaatua teatraalisesti hankeen, mille kaikki nauroivat kohteliaasti, koska kaikkihan Martinin tuntevat, millainen velikulta hän on.

Kirjapiiri toivottaa Martinin todellisen helvetin perukoille, sillä Natt och Dag näyttää meille siniverisen perinpohjaisuudella kaikessa julmuudessaan, kuinka mieletöntä elämä on. Ei ole olemassa hyviä ihmisiä eikä onnellisia loppuja, vaan kaikki piehtaroivat saastaisissa synneissään ja loputtomasta pimeydestä kumpuavissa sairaissa mielihaluissaan, ja naiivit ihmiset ovat hyväksikäytettäviä räsynukkeja, joille kauheinkaan kohtalo ei ole yhtään liioiteltu, koska sen he ovat vähintäänkin ansainneet. Sellaiset voi sadistisella tyydytyksellä imeä kuiviin ja sen jälkeen polkea syvälle saveen. Oikeudenmukaisuudesta käy, että vahvemman kuuluu tuhota ilman säälin häivää heikommat, kunnes löytyy seuraava vahvempi, joka tuhoaa edellisen. Maanpäällisen helvetin virkaa toimittaa aistinvarainen todellisuus, josta jokainen elämän lahjan vastaanottaessaan pääsee nauttimaan, ja ihmiskunta kaiken luoja, joka helvetin ympärilleen on onnistunut rakentamaan.

Siinäpä kiteytettynä Niklaksen kirjoihinsa eläväisesti kuvailema maailma. Kuulostaako kivalta? Totta hitossa kuulostaa. Siksipä kirjan nimeen vuosiluvun perään runoiltiin kuvaavampi alaotsikko ”Elävien haudasta”. Elävien hauta on kirjan mukaan lempinimi mielisairaalalle. Piirillä ei ole kärsivällisyyttä sukeltaa teoksen syvempään analysointiin, vaan pureskelee sen nopeasti ja sylkäisee lopuksi ysköspallona tienpientareelle. Aatelisen Lemon Juice & Glycerine -pehmoisin käsin muovattu opus kuitenkin pursuaa kielen estetiikkaa, vaikka suomeksi onkin. On hämmentävää, kuinka nihilistisellä otteella siniverinen ryöpyttää päähenkilöitään. Vaikka tapahtumat saavat järkyttäviä käänteitä, ei huolta, sillä kulman takana odottaa jotain pahempaa. Kirjan edetessä helvettikin alkaa vaikuttaa armeliaalta paikalta verrattuna poloisiin ihmiskohtaloihin.

Lyckligt slutia on turha odotella vastaantulevaksi, koska kirjan hahmoille ainoa helpotuksen huokaus on se viimeinen henkäys, joka suusta pääsee ulos. Herkkisten kannattaa pysyä loitolla Niken madonluvuista, mutta kaikille sadomasokistisia ja inhopessimistisiä taipumuksia itsessään havaitseville paperinivaska on silkkaa namiskuukkelia. Vaikka bokringin isossa osassa läpikahlaamia opuksia löytyy paljon hohhoijaa-osastolle kuuluvaa joutokäyntiä, suvantovaiheita ja sen sellaista pitkäveteisyyttä, jolla kirjat saadaan kirjan pituisiksi, eivätkä jää novelleiksi, niin Niklaksen tekstiä jaksaa lukea, ja se on iso ansio se. Ja uskokaa hyvällä, kun sanon, että en tiedä, mistä puhun.

Urheilumieltä koko rahan edestä

Kun olin kouluikäinen hikarin alku, haikailin joskus jotain urheilullista harrastusta. En ollut ihailtu atleetti koululiikunnassa, vaikka muistaakseni ala-asteella sain hyvin suoritettua taulukon mukaisia voimisteluliikkeitä ja lentopallossa olin suosittu pomminvarmana avaussyöttöjen lyöjänä. Jos sai verkon yli, se suurella todennäköisyydellä myös putosi kenttään. Ylä-asteella koin urheilu-urani tähtihetket, kun minut valittiin useana vuonna koulun uintijoukkueeseen ja sain kahdesti hopeaa koulujen välisissä viestiuinneissa. Sitä muistelen vieläkin lämmöllä ja sen ansiosta napsui todistukseen kymppi liikunnasta tuona ajanjaksona, mutta muina aikoina ei sellaisia numeroita näkynyt.

Jos erehdyin haaveilemaan seuratason harrastamisesta, isäni ampui sellaiset hörhöilyt perusvarmasti alas. Hänellä oli selvät sävelet: minun menestykseni tulee keskittyä vain ja ainoastaan kouluarvosanoihin. Jyrkkyyden taustat olivat johdettavissa. Isäni oma koulutaival oli ollut lyhyt ja kivinen. Hän oli tavallisen kovapäinen Nuoramoisten kansakoulun pölvästi, jolle oppi kaatui ojaan tehokkaimmin opettajan sivaltavan kepin avustuksella. Hänestä tuli duunari ja tällä taipaleella hänen päähänsä iskostui, että minun polkuni tulee olemaan täysin päinvastainen. Kuulin usein hänen suustaan lauseen: ”Pidän huolen, että sinä et tule laivojen kaksoispohjissa konttaamaan.” Siitä voivat fiksummat päätellä, millaisiin työolosuhteisiin hän päätyi. Urheilu-ura jäi lähtötelineisiin, eli pihapeleihin ja koululiikuntaan.

Jälkikasvu on päässyt vapaasti seura-/kilpaurheilun pariin. Heidän myötään seuraharrastamisen realiteetit aukenivat minunlaisellekin pallopäälle. Selkeimmin ymmärsin sen, kuinka auki kukkaron pitää olla. Hahmottui minulle lukemattomia muitakin sangen opettavaisia juiduja, mutta johonkin täytyy rajat vetää. Rahan puutostila on ikiaikainen ihmiskunnan itkemisen aihe, mutta siitä on helppo vääntää itkut, kun sitä suurimmalla osalla ei ole tarpeeksi lukuun ottamatta 1 %:a. Mutta kaikkihan on suhteellista, eikös juu, mitä tässä maailmassa velkaantuu. Kummallakin lapsella harrastustoiminnan kaari on ollut samanlainen. Ensin jokunen vuosi pikkuseurassa, sitten isompaan seuraan olosuhteiden pakottamana. Eräältä taholta minulle kiteytettiin timantintarkasti vanhempien rooli lasten harrastuksessa: kuskaa, kustanna, kannusta. Jos pikkuseuroissa selvisi maksuista vielä vinkumatta, kilahti eri ääni kelloon siirryttäessä isompiin seuroihin. Pojan harrastuksen kuukausimaksu asettui 50 euroon, mutta tyttären uudessa seurassa läimittiin ympäri korvia isolla lapasella: 300 e/kk. Ei naurattanut, vaan ahdisti. Katsoisin, että tuollaisen summan veloittaminen on törkeää ja tulkittavissa rikolliseksi toiminnaksi. Taitaa olla (rikollis)organisaatiossa vähän enemmän väliportaan valmennuspäälliköitä. Jotain syvästi mätää on. Kummankaan muksun maksut eivät suinkaan jääneet siihen. Päälle tulevat lukuisat laskut varusteista, kisa-/pelimatkoista, leireistä, buffet-velvoitteista sekä kaikenlaisen ihme varainkeruukrääsän pakko-ostamisesta/-myynnistä.

Vanhemmille kuskaamisen kuormituskin voi olla kohtalaisen kovaa koettelemusta, esim. lähdetäänpä arki-iltana työpäivän jälkeen pelireissulle 160 kilometrin päähän. Elämä suunnitellaan treeniaikojen ja tulevien pelien ja kilpailujen mukaan. Ja bensaa, aikaa ja rahaa palaa. Lapsen sietokyvyssä ja jaksamisessa ei välttämättä ole ongelmaa, varsinkin jos hän pitää harrastuksestaan, mutta toisenlaista näkökulmaa voi tarjota keski-ikää hapokkaasti käyvä oravanpyörässä jauhautunut raakki, jonka psyyke tikittää aikapommin tavoin. En puhu itsestäni, enhän? Paljon esiintyy sitäkin, että reipas seuratoiminta ajaa lapsen loppuun teini-ikään mennessä ja se on sen jälkeen heipat harrastukselle.

Kun urheiluharrastus painottuu yhä enemmän hyvätuloisten perheiden penskojen etuoikeudeksi, täytyy seurojen kehittää takaportteja, joilla kyvykkäät ja rahattomat voidaan pitää mukana toiminnassa. Apuun tulevat seurojen säätiöt, joilta voi anoa perusteluin tukea kohtuuttomiin maksuihin. Kuinka reilua ja hyväntahoista, ihan tulee tippa silmään ja sen päälle housuun. Voin aistia filantrooppisen ilmaston terveen raikkaan tuulahduksen. Samalla seuran on huolehdittava, että riittävä määrä maksukykyisiä pelinappuloita roikkuu mukana toiminnassa, jotta raskas seurakoneisto pysyy rasvoissa ja päästään jatkossakin huristelemaan seuran logoilla varustetuilla autoilla ja tekemään ryhmäkoulutusmatkoja Costa del Sol Eternolle. Väliin putoava keskituloinen perhe saa laskea tosissaan lanttejaan, millä konsteilla lapset pidetään kiinni harrastuksessa. Ja siinäkin puhutaan vain yhdestä harrastuksesta per kersa. Enkä uskalla edes perehtyä, kuinka paljon julkisista varoista kaadetaan (huippu)urheilulle rahaa. Tervehenkinen urheilukulttuuri rakentaa pöhötyksestään ympärilleen Berliinin muuria, johon lukemattomien perheiden kirkassilmäiset pikku haaveilijat voivat iskeä päänsä. Mutta onneksi on, mistä valita: Pleikkari, Xbox tai Nintendo.

Suomalainen mämmitysresepti

Niin kävi minullekin, askeleissani sekosin, ja maistelin ”suomalaisia menestysreseptejä”. Puolustuksekseni totean, että en oma-aloitteisesti kahminut niitä kaupasta mukaan, vaan ne pesiytyivät nurkkiimme perheen täysikasvuisen naaraan kuljettamana. Ja kun katsoo menestysreseptituotteiden listaa, voin hyvin ymmärtää, miksei niitä ole näkynyt ostoskorissani. Mutta niin ennakkoluuloinen en ole, etten olisi valmis maistamaan näitä mainetta ja kunniaa keränneitä kotimaisia herkkuja. ”Suomalainen menestysresepti” perustuu tv-ohjelmaan, josta en ole koskaan katsonut jaksoakaan.

Mitä on siis tullut tungettua suuhun? No Fallero-falafelpalleroita, savustettua Leikkala-kalaleikkelettä sekä Chia Good -välipalamönjää kolmea eri makua, joten olen syvällä pelissä. Turkulainen viherpillerinpyörittäjä pyöräytti itsensä skaban voittoon palleroimalla Falleroita, pieniä lihapullan korvikkeita, jotka maksavat moninkertaisesti lihapulliin nähden, ainakin jos vertaa HK:n suoltamiin legendaarisiin scheissepulliin, eli päivän hintaan 0,75 euron lihapyöryköihin, joissa on 16 % lihaa. Nekin ovat siis melkein vegeä.

Falleroiden kanssa törmään ongelmaan, että sanasta Fallero minulle tulee mielleyhtymänä fallos. Hyvä, etteivät olleet falloksen muotoisia, koska sitten niitä ei olisi pannut suuhunsa kuin naiset ja hinurijaoston jäsenet. Pussin teksti kiljuu ”ravintolatasoinen falafel!” ja mieltäni jää askarruttamaan, mitä on ravintolatasoinen falafel, koska en muista ravintolassa falafelia syöneeni. Kuulen jo nyt kaukaisuudesta huudon ”saatanan luolamies!” Sivujuonteena mainittakoon, että Word ei tunnista sanaa ”falafel”, vaan tarjoaa tilalle ”faabeli”. Pussissa kehutaan myös ”kasviksia ja härkäpapua = 100 % makua” (kirjoitin aluksi ihan oikeasti vahingossa ”100 % maksua”, ja ymmärsin myöhemmin, että se oli freudilainen lipsahdus). Makua kyllä piisaa oikein kivasti, koska mausteita on lapettu falleroihin kourakaupalla. Herne-lehtikaali ja paahdettu punajuuri ovat makuvaihtoehdot, mutta mausteisuus on päällimmäisenä. Rakenne muodostuu jonkinlaiseksi kompastuskiveksi. Fallerot ovat kovin murenevaisia ja kuivia kuin Saharan hiekka. Nämä vaativat kastikkeen tai dipin. Kaiken kaikkiaan Fallerot ovat ihan mukiinmeneviä, eivät kuitenkaan nakkimukiin.

Leikkala-kalaleikkele saapui ulottuvilleni savun makuisena. Tykkään sanaleikeistä, joten nimestä tulee pojoja. Tummat pilvet kerääntyvät taivaalle, kun luen paketin kannen tuoteselosteesta ”97 % lahna”. Lahna ei todellakaan kuulu makusuosikkeihini ilmeisistä syistä. Tilanne synkkenee, kun Leikkalan tuoksu saavuttaa hajureseptorini. Haju vastaa pariksi viikoksi järveen unohtunutta kalaverkkoa. Maku myötäilee hajua. Valitettavasti lahnan ominaismakua ei millään silmänkääntötempuilla pysty peittämään, joten majailtuaan muutaman viikon jääkaappilootan pohjalla päätyy pakkaus sisältöineen polttokelpoiseen jätteeseen. Tuomiota ei tarvitse enempää alleviivata. Ehkä jollain toisella kalalla voisi pelittää paremmin, mutta että lahna. Tarvitaan vähän suurempi kalan ystävä, jotta näitä voisi itkemättä syödä.

Chia Good -välipalavalmisteella on ääliömäinen ja mielikuvitukseton nimi. Onko se epätoivoinen todisteluyritys siitä, että ”hei uskokaa, on tämä oikeasti hyvää”? Tuotteen määrittely on hankalaa, koska suomen kielessä ei ole tällaiselle yksiselitteistä ilmaisua. Se ei ole jogurttia eikä vanukasta. Vähän kuten Yosa, joka on ”kauravälipala” eli ei kerro mitään tuotteesta. Nämä tuli kaikki maisteltua, makuina sitruuna, mango ja kolme marjaa. Kaikille yhteistä on se, että rakenne on limamainen (kuinka houkuttelevaa) ja joukossa lilluu runsain joukoin pieniä palleroita, jotka muistuttavat kirjolohen mätiä. Oletan näiden pikku kuulien olevan pehmitettyjä chian siemeniä. Kuulemma itse Robert Helenius kävi pehmittämässä ne. Word ei tunnista myöskään sanaa ”chia”, vaan katsoo sanan ”CIA” olevan parempi vaihtoehto. Yhdenkään maku ei aiheuta flippaamista saati backflippaamista, vaikka kolme marjaa onkin maistuvin ehdokas. Tuotteen ulkonäkö ja suutuntuma ovat kauniisti sanottuna luotaantyöntäviä.

Henkilökohtaisista lähtökohdista, tätä pitää aina korostaa, ainoastaan Falleroille uskaltaa povata jonkinlaista tulevaisuutta. Leiklahnakala ja Chia Not So Good eivät mene jatkoon ainakaan tätä jakelukanavaa pitkin. Saatan ja saan olla väärässäkin, koska tuskin kukaan on sitä estämässä. Ilmiö on toistunut usein elämäntaipaleen varrella. Voihan olla niin, että anti-liha -liike kannattelee näitä kyhäelmiä. Onneksi meillä on aina ja ikuisesti mämmi, tuo ylittämätön suomalainen menestysresepti, kunhan vain joku estää Juha Mietoa kuluttamasta Suomen mämmivarantoja loppuun.

Jälkimmäinen menettelyresepti: Aika outoa, etten ole vieläkään maistanut vuoden 2020 voittajaa Rostista, vaikka kuvittelisin sen vastaavan makumieltymyksiäni parhaiten.

Vielä jälkimmäisempi menettelyresepti: Ai niin, onhan meillä myös sahti. Torille!

Kunkun ja Sedän räävit runoilut

Kyllä vain jaksan hehkuttaa Kuningas Pähkinä & Setä Tamu -duoa, jotka taikovat ilmavaa vinolla huumoritatsilla sävytettyä rapdancehöpöä kannattajiensa iloksi. Gubbet (allekirjoittaneen ikäluokkaa) eivät ole juuri koskaan juhlineet parrasvaloissa, vaikka silloin tällöin ovat pinnalle pulpahtaneetkin (mm. Tyttö sinä olet meritähti, Hei Scully ja Ollaan kaikki pinkkejä sisältä). Minullakin heput olivat jonkin aikaa kuuntelutauolla, kunnes heiltä ilmestyi äskettäin kelpo kesä-ep Vamos Fumos Bailando. Lattarirytmien pauloihin pääsee biiseillä Pämpada, Nyt vaan 100a ja Fort Ingles. Vaasan veijarit julkaisivat samoihin aikoihin lisäksi mainion Sky-baaria puffaavan Bailukipinä-siivun.

Setä Tamu eli Mikko Tamminen on maaginen moniosaaja ja biittivelho, joka on työstänyt lukemattomille artisteille hittibiisejä. Sävellykset taitavat olla kaikkinensa Tamun käsialaa, kun taas sanoituksista vastaa käsittääkseni paljolti Kuningas Pähkinä. Kunkun alituiseen suoltamat pikkutuhmuudet ja tippojen tiputtelut iskevät karjusian rasvalla voideltuun ikikeskenkasvuiseen mieleeni kuin just sinne. Keihäänkärkenä Hei Scully, joka kertoo Salaisten kansioiden (X-Files, ysärin huippusuosittu tv-sarja) FBI-tutkija Dana Scullyn inspiroimasta miehisestä masturboinnista. On huikea saavutus, että pystyy rykäisemään kokonaisen biisin hanskaan hakkaamisesta ja kuvailemaan tuota luonnollista harrastusta niin monin värikkäin sanankääntein. Huvittavaa (ja tarkoitushakuista) on myös alkojuomien alituinen luetteleminen biiseissä, kuten skumppa, lonkku, sambuca, mojito. Unohtamatta vaasalaista perinnegrillimättöä juustokasta sekä kotiseuturakkauden alleviivaamista spottaamalla vaasalaisia baareja ym. mestoja (Sky Bar, Faros, Strampen, Tapsan Grilli, Sundom, Gerby, Vaskiluoto, Hovioikeudenpuistikko). Uusista biiseistä täpinöityneenä päätin porautua kaverusten ”aikuistuotannon” (v. 2011–) sanoituksiin ja poimia sieltä erinäisiä mieleen jääneitä helmenvalkoisia helmiä ja klassikon ainesta hipovia lohkaisuja. Pitemmittä puheitta, matto ei synny kuteitta.

”Likainen Setä Tamu, vesi kielellä näkökentäs namu, se päivä biitsil on kesäkeittoo, nymfomaanista kehittelen peittoo.” – Kannut (Kesä 2011)
”Aurinko painuu mailleen, Kunkun kanssa jatketaan iltaa Skylle, sä Strampenin vessaan jäit, ei tainnu meille tulla juhannushäit.” – Kannut (Kesä 2011)
”Hei vilauta sun peffaa, jos sä kehtaat, niin vien sut syksyllä Palmasiin.” – Syksyllä Palmasiin
”Mä oon täydelline sulle niinku mutsilleski, eiks nii.” – Syksyllä Palmasiin
”Setä on täällä taas, tippuu vaatteet lattiaan, mä oon aina valmiina likaiseen leikkiin.” – Boom City
”Oon ollu niin kauan liekeis, et koht oon vaan tuhkaa.” – Boom City
”Sä voit jäädä yöksi, sä voit lähtee mihin vaan, mut mä varotan likka, Setä tarjoo pelkkää likaista rakkautta.” – Boom City
”Suu käy ku Anttilan ovi.” – Mintunlehtitaivas
”Faroksen kannel twerkkaan pelastusliiveissä” – Mintunlehtitaivas
”Mintunlehtitaivas, taas on kätes tuhmas paikas, jos haluut, Setä lähtee sua saattamaan.” – Mintunlehtitaivas
”Diggaan klassisii comboi, niinku auto ja seksi.” – In the heat of the night
”Kaikki lipuu ohi, mä vaan jatkan, ei oo kohdet, on vaan matka.” – In the heat of the night
”Bensat flanupaidalla, mun täytyy kato miehekkäältä haiskahtaa.” – Pähkinäsillan tanssit
”Lähden tansseihin Suave tukassa, kossu munissa, kortonki sukassa.” – Pähkinäsillan tanssit
”Ei tippa tapa, jos se tulee housuun.” – Ollaan kaikki pinkkejä sisältä
”Täs kaupungis on vaan yks laki, mun intiaaninimi on Nessus Pati.” – Ollaan kaikki pinkkejä sisältä
”Kädettömän puolella tiukat on mutkat, ei nappaa kamerat eikä tutkat, ehdotuksesta tehään vaan tuhmat, jos mä kuolen, nelostielle mun tuhkat.” – Musta joki
”Musta joki, pimee tie, näät läpi valuvien kajaalien, ne on ilon kyyneleet, ilmastointi kuivaa ne.” – Musta joki
”Pohjanlahden laitamilla ei lopu heti ilta, tähtitarha, kuunsilta, sunnuntaihin absintilla.” – Tuudiluu
”Pussaa beibi mun habaa tänks.” – Duunattiin mitä vaan
”Hei Scully, dumppaa se Mulderi, tai tapahtuu taas uus murderi, sul on kato kosminen berberi, duunaisin sun mustaa aukkoo selvinkin päin.” – Hei Scully
”Junnun joka tiistai oli odotusten juhlaa, peiton alla käsijumppaa, Nessu ja Nivea.” – Hei Scully
”Istun, sippaan ja nautin, oon hidastanu vauhtii, taivas on auki kuin oisin kosmonautti, feidaa se kyökki ja kaulin.” – P.H.H.
”Kun taivaalt tulee vettä, niin mä nään läpi pilvien, ja silloin tuumin että, tältä tuntuu olla täydellinen.” – Täydellinen mä
”Tää on täs niin selkeenä ku pystyy, sanon tän niin selvänä ku pystyn.” – Aurinko kun laskee skumppapullon taa
”Ei pysty lupaa, et saavun aamuks satamaan, näil vesil on vaan välil liian matalaa.” – Tango ja Cäsh
”Tää elämä ku uunopaita, rikki ja likanen, ei sitä enää puhtaaks saa.” – Uunopaita
”Tänään matkustetaan viinillä kadoksiin, on lördaagifiilis, vien sut pyramidin huipult kohti galaksii, siin on sulle diili.” – Salaliittoi margariittoi
”Sä fiilaat tän, ja Setä tarjoo viel enemmän, eroottisen värinän, jota venannut oot niin pitkään.” – Salaliittoi margariittoi
”Vaikka kauluspaidat on pyykissä, tiskillä seilataan hyvissä, kuohuviinit on kyydissä, mun taivas on aina ysissä.” – Bailukipinä
”Koktailei tekee mieli, ihan nonstoppina, piña colada, mutta tuoppina.” – Pämpada
”Oltiin miljoonii, nyt vaan 100a.” – Nyt vaan 100a
”Jaloissa grande azure, se iso sinine, mä tanssin ittekseen.” – Fort Ingles

Nollakerhon nousu ja uho

Näen sen yönmustan sieluni hiilenmustin silmin: Seitsenvuotiaat tulevat isänmaan toivottomuudet Salen kassalla. Hihnalle asetetaan nätisti riviin Heinekeniä, Bavariaa, Lapin Kultaa, Lassoa ja pari Rainbow’ta. Kaikissa lukee tietenkin ”0,0 %”, joten kassatädin on turha vinkua papereiden perään. Koulun jälkeen on räkätappien mukava lipitellä harjoitusbisseä kimpassa kavereiden kanssa ja kehuskella, kuinka ”musta tulee isona samanlainen sieni kuin iskästä, joka imailee ainaski keissin kaljaa joka viikonloppu!” Samalla voi unelmoida siitä hetkestä, kun täysi-ikäiseksi eli 13-vuotiaaksi vartuttuaan saa välikäden avustuksella hyppysiinsä ensimmäiset oikeat kassikaljat ja pääsee örveltelemään ja puhumaan norjaa lähimetsään.

Ensimmäinen kokemukseni nollakerhon oluiden maailmaan oli joku vuosi sitten, kun paikallisessa ruokalassa jaettiin ilmaiseksi Koffin Crisp-olutta. Otin pari tölkkiä ja päätin muuttaa jonkin kahvitauon kaljatauoksi. Crisp olikin juuri niin onnetonta paskaa kuin pelätä sopi. Crisp ei ollut rapean rapsakkaa eikä raikkaan ravitsevaa, vaan laimean katkeraa litkua (itkua?), jonka etäisen usvaisessa kaukaisuudessa siinsi häivähdys oluen makua. Toinen tölkki taisi jäädä juomatta.

Uusien fiksujen sukupolvien ja uuden ajattelutavan myötä on ryhdytty vyöryttämään isolla vaihteella alkoholitonta elämäntapaa. Netti tursuaa mocktail-ohjeita ja nuoren polven hipstereille on lanseerattu käsite ”sober curious”, jotta ajattelumalli saadaan myytyä paremmin trenditietoisille edelläkävijöille. Sen myötä voi blogittaa ja vlogittaa loputtomiin kokemuksiaan uudesta ideaali-itsestä ja oikean identiteetin löytämisestä samalla, kun odottelee kärsimättömänä seuraavaa valtatrendiä rantautuvaksi.

Minulla ei ole mitään syytä pilkata absolutismia, alkoholittomuutta tahi ”sober curiousia” elämänvalintana, mutta enpä myöskään demonisoi alkoholin käyttöä. On niitä pahempiakin vitsauksia, kuten huumeet, köyhyys, ihmisarvoloukkaukset, organisoitu rikollisuus, eriarvoisuus, saastuminen, pandemiat, jatkuvan talouskasvun vaatimus, kyltymätön oman edun tavoittelu, kulutuskulttuuri, jne. Tuon listan myötä tekee mieli juoda itsensä kaatokänniin tai vaikka saman tien hengiltä. Alkoholin käytöstä saa toki helposti aikaiseksi ongelman, eikä sovi väheksyä sen aiheuttamia mittavia häiriöitä perhedynamiikassa. Sellaisella luonteen heikkoudella varustettujen olisi kenties syytä pysyä kokonaan erossa väkijuomista. Blaa blaa blaa sormen heristelyä ja kukkahattuja.

Näillä hötöpuheen markkinoilla on turha parantaa maailmaa, koska ei se niillä parane. Jääköön homma martoille, nutturapäille ja voimallisesti tiedostaville vihernuorille. Palaudun nollan prosentin oluisiin. Haluan yrittää pysytellä terveen uteliaana ja avoimena, enkä takertua menneiden yksittäisten tapausten perusteella juurtuneisiin sementoituihin harhakäsityksiin, siispä kävin hakemassa paikallisesta Heineken 0,0 %:n, Lasso Zeron sekä Rainbow’n alkoholittoman tumman lagerin. Aloitin Rainbow’sta. Rainbow-tölkin kyljissä tähdennetään, että ”nautitaan kylmänä, hyvässä seurassa” ja ”TARJOILLAAN VIILEÄNÄ”, joten makuelämyksen kannalta on ilmeisen kriittistä saattaa juoma optimaaliseen lämpötilaan. (Hyvä) seura täytyy sivuuttaa mahdottomana tehtävänä. Mainittu tumma lager vaikuttaa aluksi lupaavalta, onhan se väriltään aika tummaa, mutta pian havaitsen tiettyjä ongelmia. Tumman oluen karski maltaisuus loistaa poissaolollaan. Heti sen jälkeen hoksaan, mitä maku muistuttaa. Sehän on kotikaljaa, mutta pikkaisen liikaa vedellä jatkettuna. Oivalluksen jälkeen tekobisse alkaakin maistua huijaukselta. Siirryn belgialaiseen Lassoon. Nimi on tuttu väkevämmistä versioista, ja nimestä tulee propseja, sillä siitä syntyy lystejä mielikuvia. Lassossa ollaan selvästi oikeilla jäljillä. Maku on mieto, mutta kuitenkin selvästi havaittavissa, ja se on takuuvarman peruslagerin maku. Tälle voisi antaa varovasti peukkua. Viimeisenä kansainvälinen mammutti, eli hollantilainen Heineken. Seuraa total turn-off. En tahdo muistaa, kuinka voimakkaana humalan maku on oikeassa Heinekenissä, mutta 0,0 %:n mustassa lampaassa olematon maltaan maku kompattuna kitkerällä humalalla (varaus humalalle, voi olla jotain muutakin) tuottaa värisyttäviä fiiliksiä kusen juomisesta. Se on morjens Heineken 0,0 %:lle, mutta juon sen väkisin loppuun, koska se piru maksoi enemmän kuin oikea olut!

Lasso nousee kolmikosta selväksi voittajaksi. On markkinoilla lukuisia muitakin merkkejä, mutta tyydyin pieneen otokseen. Eipä olut ole muutenkaan viime aikoina maistunut, koska pidin taannoin yhdeksän kuukauden mittaisen kaljalakon, jonka seurauksena huomasin jollain tavoin vieraantuneeni oluen mausta. Veljeni, elämme lopun aikoja.

Jälkikusetus: Voitte unohtaa sen kysymyksen, kuinka usein olen juonut kusta. En kerro.

Metsurismiehen triumfanttinen tulikaste

A.D. 8.8.2021. Noin kolmenkymmenenkuuden käynnistyshihnasta nykäisyn sekä ryyppyvivun antaumuksellisen veivaamisen jälkeen Stihl MS181CBE pärähti viimein kunnolla käyntiin. Sieraimiin tunkeutui raikas polttoaineen tuoksu. Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua sekä hento jännäpissan aromi. Tulevaan suoritukseen oli valmistauduttu huolella. Teräketjuöljysäiliö oli täytetty teknisellä kasviöljyllä, mitä hittoa se sitten tarkoittaakaan, ja 2-tahtilöpöä oli tankissa riittävästi. Varustuskin näytti olevan kunnossa: t-paita, vanhat Addun urheilushortsit ja isältä muinoin ennakkoperintönä saadut hitsarin rukkaset. Päässä keikkuvat rillit olivat suojavisiiri. Sandaalit oli potkittu jaloista paremman tasapainon saavuttamiseksi. Eihän sitä sovi kompuroida miten sattuu moottorisaha handussa.

Alkulämmittelyt oli tarkoitus hoitaa kaatuneella katajan rungolla sekä erinäisillä puolilahoilla karahkoilla. Pätkiminen hoituikin näpsäkästi ilman suurempia itselle aiheutettuja veritekoja, mitä nyt säärestä tuli vähän verta, ilmeisesti oksan aiheuttamana. Paljaalla jalkaterällä sai mukavasti painettua runkoa, ettei se pyörähtänyt sahan alta pois. Samoin kannatti pitää ajatuksissaan kirkkaana joitakin sahaamisen perusperiaatteita, jotka isä oli aikoinaan käytännön taitoja vieroksuvaan mieleeni teroittanut. Etukäteen kevyeltä vaikuttaneen alkulämmittelyn jälkeen olikin aika ottaa hieman huilia, sillä t-paita oli läpimärkä hiestä ja naamasta valui samaa tavaraa solkenaan niin, että se sokaisi näkökentän. Olo oli kuin puolimaratonin juosseella, vaikken sellaista ole juossutkaan, enkä juokse.

Erinäisten lepotuntien jälkeen siirryttiin päälajin pariin. Mökin vieressä oli pystyyn kuollut pihlaja, joka oli ikävästi kallellaan mökin suuntaan. Onneksi kyseessä ei ollut mikään suuri yksilö. Valmistauduin uuteen kokemukseen googlaamalla puunkaadon perusteet. Katsoin, etteivät kaikki toimenpiteet olleet sovellettavissa pihlajan kapeahkoon runkoon. Teimme vaimon kanssa valmiiksi toteutumisskenaarion ja ryhdyimme toimeen. Koska pihlaja nojasi väärään suuntaan, oli varmuuden vuoksi vedettävä runkoon sidotulla köydellä pihlajaa hieman eri suuntaan. Vaimo haki koiran talutushihnan köyden virkaa toimittamaan. Kun laitoin pantaa ja hihnaa kiinni puuhun, kysäisin vaimolta, aikooko hän viedä pihlajan kävelylle.

Eeppiseen kliimaksiin. Ensin piti sahata puuhun poispäin talosta lovi vinoon 60 asteen kulmaan, saattoi olla jopa 72,5 (ei todellakaan ollut kulmamittaa mukana). Sanoin Stihlille ”Anna mulle lovee!” ja antoihan se. Seuraavaksi pöristelin vaakaan niin, että puusta irtosi kiva kiila. Vaimo veti hihnasta ja minä työnsin, eikä puu ei hievahtanut mihinkään. Ok, riittämätön kiila, joten sahaamaan lisää. Aikani rouhittuani alkoi kuulua lupaavaa rätinää. Saha äkkiä pois ja touchdown! Vaimon vetoavulla puu kaatui muualle kuin talon päälle, joten projektin voi katsoa onnistuneen. Jälkilämpöinä vielä oksat pois ja runko pätkiin, ja yleisön villisti hurratessa näihin kuviin.

Käkeensaajat ry kokoontuu

– Jaahas, se olisi taas aika Kanta-Hämeen käkeensaajat ry:n kokoukselle. Tuttuun tapaan vedetään yhteen toivottavasti tapahtumarikas kulunut viikko. Kuka tällä kertaa aloittaisi? Miten olisi Jorma? Mikäs muuten Jormalla siellä pullottaa?
– Joo se tämä jalassa oleva kipsi, joka pullottaa. Jalka on murtunut aika monesta kohtaa, joten kyllä tässä saa tovin odotella, että pääsisi eroon kipsistä. Älkää sitten ihmetelkö, jos ei ole tulevina kuukausina pahemmin kerrottavaa.
– Kerropa nyt Jorma, miten pääsit ansioitumaan tällä kertaa. Taitaa tulla kunniakas merkintä ansioluetteloon.
– Jos lyhyesti kuvailisi tapahtumien kulun, niin ehtii muutkin päästä ääneen. Siinä oli parkkiksella kokoontunut joku nuorisoporukka, joka oli peilailemassa tuunattuja Audejaan. Letkautin siinä, että tietääkö pojat, mitä ne neljä rengasta Audin nokassa tarkoittaa. Ennen kuin ne ehtivät sen enempää ihmetellä kysymystä, jatkoin, että ne renkaat tarkoittavat sitä, että kuskina on nelinkertainen persläpi. Ehdin sitten vielä lisätä, että taitavat pojat muutenkin olla enemmän persreikien perään, kun ei näy ensimmäistäkään tyttöä porukassa. Että on vissiin peräröörin rassaajien ja tuhkaluukkuun tunkeutujien kokoontumisajo kyseessä. Paljon enempää en ehtinyt vittuilla, kun yksi niistä kaasutti Audilla päin. Yritin väistää, mutta lonkka otti osumaa ja jalka meni murskaksi.
– Aika kovaa settiä pääsit esittämään. Kyllä olet tosi Jorma mieheksi, ei voi muuta sanoa. Eiköhän muut anneta oikein aplodit Jormalle, ennen kuin jatketaan.
* tapu-tapu-tapu-tapu-tapu-tapu-tap-tap *
– Sitten olisi varmaan meidän nuorisojaoston, eli Epen vuoro. Oh hoh, onpa sinulla pää turvoksissa. Pystytkö edes puhumaan?
– Joo, kyllä minulla sentään hampaita suuhun jäi siitä vuorovaikutustilanteesta.
– Kerro nyt Epe ihmeessä, miten tuollaiseen lopputulemaan päädyttiin?
– No joo, tämä on aika tavanomainen tarina. Olimme HPK:n faniklubin kanssa vieraspelissä Porissa. Oli siinä vähän suu kosteana, kun päätin avata sanaisen arkkuni hallin kaljajuottolassa. Totesin paikallisille urpoille, että on tuo Ässät sellainen mekkoihin pukeutuva homolauma, ettei varmaan kannata päästää pelin jälkeen pukukoppiin kameroita todistamaan, mitä siellä tapahtuu. Sitten tulikin pataan oikein kunnolla. Sain siinä lattialla maatessani vielä vähän monoakin kaupan päälle, ennen kuin kaverit ehtivät tulla väliin.
– No olihan tuo aika peruskauraa, mutta sen verran täytyy antaa Epelle tunnustusta, että on pojalla aina ollut hyvin sana hallussa. Seurassa kuin seurassa Epe saa kenet tahansa vittuuntumaan tuossa tuokiossa. On se hieno lahja. Mutta tähän väliin tällainen ilmoitusluonteinen asia. Tämän vuoden Kanta-Hämeen käkeensaajat ry:n kesäretki suuntautuu Pohjanmaalle lestadiolaisten suviseuratapahtumaan. Perinteiseen tapaan soluttaudutaan porukkaan ja aiheutetaan eripuraa kukin omalla tyylillään. Siellä on oikein otollista maaperää aukoa antaumuksella päätään uskiksille. Haastekerroinkin on aika mukava, jos saa suviseurassa kunnon rähinän aikaiseksi. Vanhan kaavan mukaan parhaat suoritukset palkitaan. Muistanette vielä hyvin Riston upean revittelyn viime vuoden Flow-festivaaleilla, minkä seurauksena Risto makasi kaksi viikkoa letkuissa sairaalan vuodeosastolla. Että sellaista, mutta eteenpäin, sanoi hauki rannassa. Jaaha, olisiko nyhveröosastoamme edustavan Kukkakeppi-Kaapon vuoro. No keneltä tuli tällä viikolla turpiin? Saitko tavalliseen tapaan selkäsaunan virtahepotyttöystävältäsi? Tuliko riitaa Warzonen pelaamisesta?

Uusia sananlaskuja uusille idiooteille

Jos näkisit asiat niin kuin minä näen, olisit nyysinyt silmäni.

Sirpat tuovat onnea, joten hanki itsellesi Sirpa.

Putosin kärryiltä, onneksi kaljalaatikot eivät.

Kerran sitä eletään, mutta kaikki eivät ehdi kuin puoleen väliin.

Oman maan mansikka, paitsi jos kasvatti niiden sijaan kurpitsoja.

Parempi pyy perseessä kuin paskat housuissa, mutten ole ihan varma.

Ei Google Mapsilta kysyvä tieltä eksy matkalla lähimpään Alkoon.

Kun aloittaa puhtaalta pöydältä, on mukavampi nuolla kaatuneet viinat.

Ei maksa vaivaa, jos ei ryyppää joka päivä.

Jos ei näe metsää puilta, kannattaa pysyä kaupungissa.

Liiku säännöllisesti ja pysyt tekopirteänä mulkkuna.

Ei oppi ojaan kaada, joten haista sinäkin vittu.

Ei haukkuva muija pure, jos ehtii lyödä ensin.

Äijäkkäät pärinät moottorisahasta

Olen pariin otteeseen käsitellyt moottorisahan monitahoista tematiikkaa, joten mieleni halajaa taas aiheen äärelle. Sitten viime näkemän, eli vuoden 2015, asiaan on tullut uusia juonenkäänteitä. Huvittavaa kyllä, omistan nykyisin ihan oikean moottorisahan. Omistussuhde syntyi jo vuonna 2017, mutta ei kaikkea ehdi huutelemaan kylillä samoin tein. Toiseksi on hyvä kerryttää pitkän aikavälin käyttökokemuksia, vaikkakaan niitä ei ole tähän päivään mennessä kertynyt.

Taisin joskus huikata vitsillä isälleni, kun hän kyseli, tarvitsenko jotain, että osta moottorisaha. Yllätys olikin melkoinen, kun hän eräs kesäpäivä kurvasi talon pihaan ja rykäisi takakontista esiin moottorisahan. Vielä erikoisemmaksi asian teki, että isäni ei ole koskaan osoittanut minkäänlaista luottamusta kädentaitojani kohtaan, pikemminkin alleviivannut, että käytännön hommiin minusta ei ole. Eikä auton rattiin. Eikä minusta muutenkaan saa miestä tekemälläkään. Poikkeuksellisen lahjan myötä heräsi sellainenkin epäilys, onko isälläni jokin motiivi päästä minusta lopullisesti eroon.

Hyvä puoli on, etten ehtinyt kuolla pois omistamatta moottorisahaa. Isäpappa on aina ymmärtänyt laadun päälle ja ettei köyhällä ole varaa ostaa halpaa, joten saha on kunnon kalu, eli Stihl MS181CBE. Ongelmana taas on se, ettei tahdo oikein löytyä kohteita, mihin sahaa käyttää. Talokin on tiiliverhoiltu, joten teräketju menisi huonoon kuntoon. Pihalla on yksi massiivinen riippakoivu, mutta kunnioitukseni majesteettista komeutta kohtaan on niin suuri, etten tohdi muuta kuin vähän karsia häntä. Se on ollut täällä paljon ennen minua ja toivottavasti on täällä myös minun jälkeeni.

Sahan käyttö on siis jäänyt todella vähälle. Lähinnä olen pätkinyt joitakin paksumpia oksia, mutta todelliseen puunkaatoon ei ole tullut kutsua. Ei ole metsää eikä enää suvun mökkiäkään tontteineen. Ei viitsi salakaatajaksikaan ryhtyä, ainakaan tällä kokemuksella. Olen ollut puunkaatohommissa apumiehenä, mutta siihen se jää. Näillä meriiteillä tuskin kannattaa toivoa kutsua mihinkään järeämpiin urakoihin, niin ehkä lapsetkin ehtivät nähdä isänsä elossa vielä täysi-ikäisiksi vartuttuaan.

Viime heinäkuun helteissä tuli pätkittyä harjoituksen vuoksi paksumpia karahkoja takapihalla. Treenin suoritin luonnollisesti kunnon varusteissa, eli shortseissa ja varvassandaaleissa. Täytyyhän suvun perinteitä kunnioittaa. En muuten edes omista turvasaappaita, kypärää, visiiriä, tms. sahausrekvisiittaa. Näpertely meni muuten hanskaan (ei ollut hanskojakaan), mutta hauskana pikkuseikkana voin mainita, että sahailusessiossa onnistuin pudottamaan sahan kädestäni jalkapöytäni päälle. Saha ei ollut käynnissä tuolloin, mutta teräketjusta tuli pienet vertavuotavat skraidut. Mutta en senkään jälkeen hakenut parempia jalkineita. Jos ei kerrasta opi, niin turha yrittää myöhemminkään.

Järjen sulaketaulun oikosulkuja

Looginen kuin kevätkääryle.

Hän oli munansa mittainen mies.

Lähti kuin viina rannasta.

Eristäytyminen on inhimillistä.

Elin kaiken sen, vaikken ymmärtänytkään, mitä se oli.

Tämä on se hetki, jolloin erotellaan jyvät pakaroista.

Tempus fuckit – aika rientää, kun kaikki alkaa mennä päin helvettiä.

”Panopuu vai ajopuu, kas siinä kysymys”, pohdiskeli panomies Pate baarin lihatiskillä.

”Si si, Seppo-Riitta”, tokaisi pitäjän tyhmin einari paikalliselle naiselle päästyään Espanjaan.

”Tämähän lähtee ihan lonkalta!”, uhosi Upi vesihiihtotaitojaan, ja päätyi lonkkaleikkaukseen.

Turkulainen lapselleen aamulla: ”Ulkon o pakkast, laitoiks lämmint pääl?” Lapsi: ”Kyl mää laitoin.”

Susikoira Freud seikkailee – purtuaan ensin roistoa pureutuu se pahantekijän traumaattiseen lapsuuteen ja löytää ongelmallisen äitisuhteen.

Tuntuuko siltä, että meisselisi on aina jäykkänä kuin jäätynyt banaani? Onko ongelmana, että vaikka yrittäisit ajatella maitopurkkia, et saa rakkauden kipukoukkuasi lepotilaan? Aiheuttaako se kiusallisia tilanteita, kun työvoimatoimistossa tai hautajaisissa tai missä tahansa julkisissa tiloissa ja tilaisuuksissa housun etumus pullottaa niin näyttävästi, että kuu-ukkokin näkee sen? Ei hätää, kestoseisokkiin on nyt lääke. Melarest takaa, että veitikkasi pääsee hyvin ansaitsemaansa lepoon. Melarestin löydät lähimmästä ”hyvin varustetusta” varusteliikkeestä. Melarest – mela, rest in peace.

Isoisän partapeili

Ei ollut isoisällä olkihattua, mutta partapeili oli. Kun ajattelee asiaa näin jälkijättöisesti, eipä olkihattu olisi oikein sopinutkaan isoisän päähän. Olisi se näyttänyt melko hölmöltä. Toki riippuu vähän olkihatun muodosta. Papalla oli joitakin mainoslippiksiä, joita hän piti mielellään. Ne kaikki olivat moneen kertaan pestyjä, värinsä ja ryhtinsä menettäneitä. Aika järkyttävän näköisiä, mutta ei pappa muutenkaan mikään muotitietoinen ollut. Lippikset istuivat kuin tatti päässä kesäisin mökillä. Kirkolle lähdettäessä löytyi päähän vähän hienompi lätsä.

Ai niin partapeili. Isoisällä oli mökillä tapana ajaa partansa mökin keittiössä, jossa partapeili roikkui ikkunan kahvassa. Siinä hän peilaili pienestä pyöreästä peilistä ja raapi partaansa pois iäisyysvanhalla sähkökoneella, joka piti sirisevää ääntä leikatessaan kovaa sänkeä (sukuvika). Minäkin sain nuorempana miehenä lahjaksi modernin Philipsin kolmekiekkoisen akkukoneen, mutta käyttö jäi vähiin rajaajaa lukuun ottamatta. Tunne kasvoilla oli sen verran epämiellyttävä terien pyöriessä, että olen pysytellyt vakaumuksellisena höylän & partavaahdon kannattajana. Lopputuloskin on huomattavasti siistimpi.

Ai niin partapeili. Isoisä jätti maalliset murheet taakseen vuonna 2005, mutta partapeili nökötti ikkunan kahvassa senkin jälkeen muistaakseni jopa toistakymmentä vuotta. Kukaan ei siirtänyt sitä pois. Se oli jokseenkin aavemaista. Joskus katselin peilistä ja vilkuilin siitä taakseni, ettei taustalla olisi näkynyt pappaani. Ei näkynyt, joten se niistä kummituksista.

Kun viimein isoäitinikin päätti pallonpäällisen vaelluksensa, oli jätettävä hyvästit myös rakkaalle mökille ja rannalle. Samalla katkesi viimeinenkin kytkös suvun kotiseutuihin. Viimeisellä käynnillä otin mukaani joitakin esineitä, joita en halunnut jättää seuraaville omistajille. Partapeili ei ollut enää ikkunan kahvassa, vaan oli siirretty piirongin päällä olevaan puukiuluun. Siitä lähtien olen ajanut partani isoisäni partapeilin avustamana ja varjellut, etten vahingossakaan pudota sitä. Varmasti saisin jonkun kirouksen päälleni.

Kirjapiiri elollisen maailman peruselementin parissa

Kesäloman viiden viikon mittaisen ankaran relaksoitumisen uuvuttama kirjapieru löytää viimein arkitodellisuuden kylpyhuoneen lattialta ja havaitsee helpotuksekseen, että lattian kaakelit näyttävät tutuilta. Hetken keskusteltuaan kaakeleiden kanssa piiri varmistuu, että tunnemme hyvinkin toisemme. Lattiakaakeleiden rauhoittavaan värimaailmaan turvautuen kirjapiiri tekee pikaisen johtopäätöksen, että havahtuminen on tapahtunut ihmisymmärryksen käsittämässä ulottuvuudessa, joten piiri voi orientoitua sulavasti takaisin episkopaalisen falliseen elementtiinsä, kunhan ensin kadonneiden seitsemän kuukauden mysteeri on ratkaistu.

Kirjapiiri on kohdannut jyrkän nousujohteisen, eli taas fallisen, menestystarinansa aikana jos jonkinlaista kotimaista piipertäjää, jotka kehtaavat kutsua itseään kirjailijoiksi. Monen kohdalla moisen itsepetoksen määrää on mahdoton mitata millään asteikolla. Mutta tällä kertaa kynänvarressa on ollut kirjailija kovalla koolla, joten silkasta kunnioituksesta piiri ottaa alushousut päästään. Piirin tappavan trendikäs lukuhaaste on tuonut ulottuvillemme kotimaisen uutuusteoksen, jossa käsitellään raikkaalla otteella ulosteita. Aiheen hienostuneen vivahteikas käsittelytapa teki suuren säväyksen kuppikuntamme keskenkasvuiseen henkiseen ilmapiiriin. Romaanin nimi on ”Isämies ja räjähtävä kakka”. Piiri tuntee olevansa jokseenkin vieraalla maaperällä, koska toistaiseksi sen lukuhaasteeseen on sisältynyt pääasiassa maailmankirjallisuuden klassikoita, kuten Puppe leikkii, Sanna lääkärissä ja Barbapapa avaruudessa. Tietenkään unohtamatta iki-ihanaa lukuromaania Teemu ja pippeli. Nyt käsittelyyn alistettu teos oli haastava lukukokemus jo monimutkaisen juonirakenteensa ja järisyttävän 150 sivun pituutensa vuoksi. Kuvia sentään on joka sivulla ja fontti ja rivivälit kiitettävän suuria.

Yhdeksäntoista ja puolen viikon luku-urakka on kuitenkin saatu maaliin ja on aika kiskoa langat yhteen. Yksinkertaistaaksemme ja nopeuttaaksemme mittavan ja polveilevan teoksen perkaamista otamme tekniikka- ja vimpainlehdistä tutun lähestymistavan kirjan läpikäymiseen.

Kiitämme:
Kirjassa mainitaan monta kertaa kakka.
Kakka räjähtää.
Kirjassa on havaittava juoni, jossa jahdataan kakkaräjäyttäjää.
Kirjan yhtenä päähenkilönä on umpityhmä poliisi, joten teos tarjoilee tiukkaa realismia.
Kirja on avainpepputuote.

Moitimme:
Kirjan sivuilla alati kommentoiva nipomummo jaksaa vinkua joka asiasta. Niuhottava mummo alkoi ottaa pannuun.
Taas kerran nokkela pikkutyttö ratkoo kaikki mysteerit. Olisi ollut esim. nokkela zombie tai nokkela kenkä.
Teokseen olisi mahtunut enemmän kakkaa.
Kirjapiiri oli kovin odottanut kakan räjähtävän edes kerran pyllystä, mutta niin ei tapahtunut.
Teoksessa oli liian vähän pissaa.

Mitään muuta järkevää sanottavaa ei enää löydy, joten tästä päätellen olemme päässeet päätökseen tämänkertaisen palstamme osalta. Kirjapiiri kiskaisee kalsarit takaisin päähänsä, satuloi keppihevosensa (heppikevonen, hö hö öhö höö), tähyilee savannille sarvikuonojen ja hippojen varalta ja laukkaa kuin kynsilaukka seuraaviin sössötyksiin.

UMK21 – taas pissaa korville

Musiikki on aina ollut minulle keskeinen elementti elämässä. Tätä vasten voi ja pitää ihmetellä, miksi kiusata itseään Suomen euroviisuehdokkailla. UMK-kappaleita tulee lähestyä sadomasokistisesta kulmasta, koska biisien tuottama ärsykeskaala kattaa kaiken mahdollisen alkaen halusta vahingoittaa itseään päätyen lähiympäristöön kohdistuviin tuhovimmaisiin adrenaliinin täyteisiin purkauksiin sekä noradrenaliinin synnyttämiin paniikinomaisiin ”juokse tai kuole” -tuntemuksiin. Vaikka olen jo aiemmin sotkenut käteni UMK-tunkioon, ideaköyhänä miehenpuolikkaana tartun uudestaan oljenkorteen. Hupiahan tämä on, UMK-biisien teilaaminen, ja kirjoittaminen.

Oskr – Lie
Matin ja Tepon jälkikasvu Oskari Ruohonen on saapunut kaukaa Turusta edustamaan kunniakkaasti isänmaataan. Saattoi olla vain Tepon jälkikasvua. Oskari Kultakutri saa oikeinkirjoituskokeesta heittämällä nelosen, koska ei onnistunut kirjoittamaan edes nimeään oikein paperiin. Tosin blogisetä on saanut käsityksen, että nuorten huippuunsa viilatussa chattikielessä voi jättää kaikki kirjaimet pois ja tulla silti ymmärretyksi. Mutta mikä lie Oskarin kilpailukappale miehiään? Oskr leipoo sellaiset nyyhkyveivit, että huhhahhei ja halitulijallaa. Vuoden vuodatusta veisataan tippa linssissä ja pumpulinpehmeästi lausuen, mutta biisipä on ontompi kuin hylätty kaasukello.

Teflon Brothers x Pandora – I Love You
Aina mahtuu spedeilyä Eurohumppiin, vaikka pahimmat perseilyt loistavat tänä vuonna poissaolollaan. Ehta eurodancen ikoni ainakin suomalaisten sydämissä on Ruotsin kummityttö Anneli eli Pandora. Teflon Brothersit räppäilevät suomeksi niitä näitä, eikä ketään kiinnosta, koska eivät he ainakaan tosissaan ole tähän kisaan lähteneet, kuka lähtisi? Anneli on edelleen aurinkoinen itsensä, mutta ruotsalaisen kapteenin ankarasta pumppaamisesta huolimatta laiva vajoaa vääjäämättä kehnojen retropelleilyjen yhdentekevään hautaan. Melodiat on muuten pöllitty kasarin videopeleistä, mm. Megamanista. Anneli voisi huutaa apuun DJ Oku Luukkaista.

Danny – Sinä päivänä kun kaikki rakastaa mua
Lipsasen Ilkkahan se siinä, oletan? Tässä on todellakin kyseessä ihka elävänä sama heppu, joka ensimmäisen kerran oli pyrkimässä Euroopan estradeille vuonna 1966. Vuosiluvun numerot ovat oikein, siis 55 vuotta sitten, paljon ennen kuin edes minä synnyin. Kappale edustaa mustan huumorin aina toimivaa genreä, mutta Dannyn legenda tuskin aukeaa muille kuin suomalaisille. Kansainvälisen yleisön reaktion voi helposti kuvitella. Tässä on vain tapahtunut sellainen lapsus, että Danny talutettiin itsensähautaamisbiiseineen vääriin bileisiin, koska K75-leimalla varustettu Muistojen ilta -tilaisuus järjestetään aivan toisaalla.

Laura – Play
Mistä näitä Lauroja oikein tulee? Tällä kertaa veljeskansalta tuontitavarana Suomenlahden paremmalta (?) puolelta. Sitten kävikin taas niin, että sekä artisti että kappale vaipuivat unholaan jo intron aikana. Oliko biisissä introa? Lauloiko hän Valion maitokaakaosta vai Googlen sovelluskaupasta?

Aksel – Hurt
Sateenkaariliikkeen virallinen edustus on turvattu, kun Aksel Kankaanranta palaa bumerangina takaisin viimevuotisen reissun jäätyä lähtötelineisiin. Jälleen lähdetään kaapimaan kattilan pohjalta oikein isolla kauhalla sielukkuutta, kun täytyy laittaa kaikki pelimerkit Aksel-pojan äänen varaan. Ei millään pahalla, mutta Johnny Cashin Hurt oli sielukkaampi. Ja varmana sattui Johnnyyn enemmän kuin tähän pullaposkinulikkaan.

Blind Channel – Dark Side
Linkin Parkhan se siinä, oletan? Apulanta halusi tehdä nu-metallista jälleen mahtavan, ja samaa yrittää tämäkin sokea lapsilauma. Höpönassut rankistelevat itsensä camp-huumorin kategoriaan. Sokea Kanava on määritellyt musiikkinsa väkivaltaiseksi popiksi (violent pop), joka lienee ihan läppä. Jos ei ole, niin facepalmia perään. Jos tämä ei ole nu-metallia, niin mitä sitten? Ainakin hohhoijaa teennäinen tusinatekele ja ties minkä biisin kopionkopionkopio.

Ilta – Kelle mä soitan
Vuonna 1992 Anna Hanski ulisi lankapuhelimeen (uhkailevaan sävyyn?) Jos et sä soita, ja 2021 on ääni luurissa muuttunut sen verran, että Ilta ei edes tiedä, kenelle soittaisi. Paitsi jos hänen ystävänsä nimi on Kelle. Ankaran pohdinnan lomassa Ilta voi päivittää Instaa ja FB:a sekä huidella vähän Snapchatissa. Loppujen lopuksi kuka jaksaa enää 2020-luvulla soittaa kenellekään, eihän kapulaa sitä varten ole keksitty. Biisi ei toimi edes soittoäänenä, koska nykypuhelimien kaiuttimet toistavat äänen liian puhtaasti. Jälkihuomautus: Tuskin edes Kelle jaksaa kuunnella kovin pitkään Iltan marinaa, kun lyö luurin korvaan.

Näin se käy. Taas on sielu puhdistettu kuonasta ja olo kuin katharsis-mankelista läpi vedettynä. Tätä pitäisi harrastaa useammin. Voisiko UMK:n järjestää vaikka joka kuukausi?

Kolimaista

Päivittäistavaraketju MMT-ryhmän kevääseen kuuluu uuden laajan Kolimaista-tuotesarjan lanseeraus. ”Kolimaista” keskittyy tarjoamaan asiakkaille kyseenalaisista raaka-aineista valmistettuja pilkkahintaisia tuotteita, joiden terveysvaikutuksia ei ole testattu. Kolimaista-tuotteiden tunnuslauseena on ”katso hintaa, älä tuoteselostetta”, mikä tiivistää olennaisen ”kolimaisuuden” ideologiasta. Tämä vastaa laajan kuluttajajoukon vaatimuksiin: hinnan on oltava alin mahdollinen, jotta tuote siirtyisi ostoskoriin, ja laatu on täysin yhdentekevä asia, kunhan tuotteen käyttö ei johda sydämen toiminnan lakkaamiseen tai sairaalahoitoon, koska sairaalan hoitomaksut ovat hävyttömiä, varsinkin teho-osastolla. Kolimaista-sarjan kevään uutuuksiin kuuluvat mm. seuraavat tuotteet:

Paskanajan vaniljakastike
”Millainen aika, sellainen ruoka” voisi kuvastaa hyvin tätä herkullisuudesta kaukana olevaa jälkiruokakastiketta. Hinta on itkettävän naurettava 0,10 euroa litralta, sillä kastikkeessa ei ole ollenkaan vaniljaa eikä vanilliinia eikä juuri mitään muutakaan tolkullista. Jos mietit, miten vaniljan maku on saatu tuotteeseen, vastaus on: ei mitenkään. Paskanajan vaniljakastike maistuu luonnottoman makeille perunajauhoille, koska tuote on pääosin sukraloosilla makeutettua ja perunajauhoilla sakeutettua vettä. Sekä tietysti pitkä lista vaikeaselkoisia ainesosia, mutta ei niistä sen enempää. Keskity olennaiseen: vain 10 senttiä litralta, eli ei kallis, vaan halpa! Huom! Muista ravistella purkkia noin puolen tunnin ajan ennen nauttimista. Toinen huom! Paskanajan vaniljakastike ei vaahtoudu, vaikka kuinka vatkaisit, mutta saattaa joskus alkaa itsekseen vaahdota, jopa jääkaapissa. Syytä emme tiedä, eikä kiinnosta.

Pahoinvoivariini
Tämä uutuus on tavallaan kasvirasvalevite, vaikkakaan kukaan ei tiedä (tai kerro), ovatko levitteen rasvat peräisin kasveista vai mistä. Rasiaa avattaessa on levitteen pinnalla helposti havaittavissa monenkirjavaa ”kasvustoa”, josta voi rikkaalla mielikuvituksella olettaa tuotteen olevan lähellä kasvirasvoja. Rasvat ovat ajan hengen mukaisesti kierrätysmateriaalia eli suodatettu eri teollisuudenalojen jäteöljyistä, joten levitteen ulkonäkö saattaa hieman vaihdella kausittain. Tuotteesta yli puolet on emulgointiainetta, jotta levite saatiin hyväksyttävän kiinteään muotoon. Levitettä esim. leivän päälle siveltäessä saattaa leivän pinnalla joskus näkyä ns. syöpymistä, mutta siitä ei pidä huolestua, koska se on vain tuotteen ominaisuus. Samasta syystä rasian sisäpinnassa on käytetty erikoispinnoitetta. Hinta on kohdillaan: 2500 gramman Pahoinvoivariini-perherasia vain 1,49 euroa! Huom! Tuote ”saattaa” aiheuttaa nopealiikkeisiä laksatiivisia vaikutuksia, joten suosittelemme asettumaan valmiiksi wc-istuimelle ennen tuotteen nauttimista. Toinen huom! Pahoinvoivariinia voi käyttää myös pohjamaalina, kokeile!

Taukki-olut
Olisimme nimenneet oluen erään myötähäpeää ammatikseen tuottavan ja Seiskan lööpeissä viihtyneen turkulaisen miesartistin (ja ex-juopon?) mukaan, mutta koska olisimme joutuneet maksamaan kaiffarille siitä, vaihdoimme oluen nimeä. Juoma on (esikuvansa mukaisesti) niin käsittämätöntä kuraa, että vain makuaistinsa tuhonneet pro-tason sienet pystyvät nielemään sitä kakomatta. Bisse muistuttaa koostumukseltaan myös kirjaimellisesti kuraa, koska sisällöstä vähintään yksi kolmasosa muodostuu jonkin oikean oluen tuotannossa aiemmin käytetystä mallasmäskistä. Mutta kuten ennenkin on ymmärretty hyvän päälle, viis mausta ja koostumuksesta, sillä hinta-prosenttisuhde ratkaisee. Alkoholia tässä herkkujen herkussa (serkussa?) on maireat 9,7 tilavuusprosenttia. Lopputulos on taattu ja kirkossa kuulutettu, mikäli kykenee sivuuttamaan väkevän hiivaisen ja palaneen karstaisen maun. Taukki-olutta on saatavilla 10 litran kanistereissa hintaan 3,95 euroa. Suosittelemme Taukki-oluen kanssa lämpimästi Kolimaista-sarjan Paskavaippa for Men XXXXXL -vaippoja*, kerrassaan lyömätön parivaljakko! Joten aseta kanisteri vierellesi, ota mukava asento sohvalla (Paskavaippa for Men XXXXXL:ien kanssa ei juuri pysty liikkumaan) ja nauti! Varaa myös älypuhelin lähellesi, koska joudut suurella todennäköisyydellä tilaamaan uuden sohvan sekä huoneiston otsonoinnin, jotta haju saadaan kitkettyä asunnosta.

Kaikki uutuudet tulossa MMT-marketteihin lähiaikoina, joten tarkkaile hyllyjäsi! Tarkkaile myös kassejasi. Pitkällä aikavälillä on syytä tarkkailla ihosolukon ja -karvoituksen muutoksia. MMT-ryhmä irtisanoutuu kaikesta vastuusta kaikkien Kolimaista-sarjan tuotteiden käytön ja käytön seurausten suhteen.

* Vaippojen imeytysaineena käytetyt sahanpurut voivat aiheuttaa joillekin ihottumaa, erityisesti olosuhteissa, joissa samaa vaippaa käytetään useampia päiviä.

(Epä)onnistuneen lastenkirjailijan uusi testamentti

Ajat ovat muuttumassa, tiesi jo Bob Dylan itsestään selvästi kertoa. Joku hullu sanoisi paremmiksi, toinen hullu sanoisi sekopäisemmiksi. Kiitollisena otan vastaan ajat kuin ajat (kunhan otat kun ajat), toikkaroivat ne eteen minkälaisina tahansa, koska siitä tiedän, että olen ainakin edelleen elossa. Todistin taannoin (Iltalehdestä) kohua, joka syntyi tanskalaisesta lastenanimaatiosta, jossa pääosassa on mursunviiksisen äijän metritolkulla venyvä veitikka. ”Se” on tosin verhottu punavalkoradalliseksi, koska ukko on pukeutunut sen väriseen painitrikooseen. Itse asiassa mies näyttää muinaiselta sirkuksen voimamiehen stereotyypiltä. Superpippelimies ratkaisee sarjassa pöksypytonillaan kaikenlaisia arkipäivän ongelmia ikään kuin joka paikkaan luikerteleva kalu olisi maailman luonnollisin asia. Tulipa mieleen Piko ja Fantasio -sarjakuvan Marsupilami-eläin, jolla oli kahdeksanmetrinen häntä, joka oli kuitenkin kiinnittynyt säädyllisesti taakse, ei eteen. Mutta lapsilla riittää hauskaa, koska sedän häijyn pitkä heijari on hassu. Vielä hassumpaa olisi, jos animaatiosarjan päähenkilö olisi lisäksi pedofiili.

Myös lastenkirjasarja Mestarietsivä Peppunen on pyllynvarma myyntihitti. Kiinnitti tai suorastaan naulitsi se minunkin huomioni. Kyllä vain, joka teoksen kannessa komeilee aina herrasmies, jolla on pään tilalla perse. Persenaama on siloinen, vaikkakaan en tiedä, joutuuko Peppunen sheivaamaan kasvonsa/pyllynsä joka aamu. Jos tämä luonnonoikku juo tai syö, hän tuuppaa ravintonsa kirjaimellisesti hanuriinsa, joten ”työnnä se perseeseesi” ei ole Peppuselle mikään solvaus. Jäin vain miettimään, mitä tapahtuisi, jos joku sanoisi Peppuselle, että ”vedä nyt se pää pois sieltä perseestä ja…”. Ja miten Peppunen käy paskalla? Onko hänen ruoansulatuselimistönsä hyötysuhde 100 %?

Myös kotimaisia yrittäjiä löytyy. Kirjakaupassa bongasin teoksen Isämies ja räjähtävä kakka (ja jatko Isämies ja paha pikkuveli). Voisin lyödä vetoa, että isämiehen täytyy olla setämiehen veli, tai tätimiehen sisko. Jos kirjassa on kakkaa, ja lisäksi jöötit räjähtelevät, niin ei voi olla huono. Todennäköisesti Peppusen kadonneet kakat ovat teleportanneet itsensä tähän kirjaan. Varmemmaksi vakuudeksi kirjan kannessa nipottava kukkahattutäti ilman kukkahattua neuvoo, että ”älkää missään nimessä lukeko tätä!”. Se on sitä käänteispsykologiaa, tulkitsee aikuiseksi kasvanut lapsi.

Lapsikin sen tajuaa, että genitaalit, peba ja ulosteet ovat olleet ikiaikaisesti riemastuttavia ja jänskiä juttuja. Lapselliseen väestönosaan sellainen uppoaa kuin häkä, mikä on muuten kauhea vertaus, koska häkään tukehtuu. Olen minäkin kakka-, pissa- ja pieruhuumorin ankkuroimaton kannattaja. Tällaisista aiheista saa taittaa pe(n)istä loputtomiin, missä kohtaa mennään rajan yli ja missä kohtaa riman ali. Tuskin kuitenkaan voi sanoa, että se olisi halpa keino vedota lapsiin, koska idea se on missä muutkin infantiili-ideat. Tietty kikkeliaiheinen animaatio on jokseenkin vaikeampi pala purtavaksi, vaikka lasten maailmassa asiassa ei nähtäisi mitään ongelmaa. Eivätkös pippeli ja pimppi ole aivan luonnollisia asioita. Aikuisten maailmassa taas alkavat kaikki hälytyskellot kilkattaa, kun havaitaan lastenohjelmassa raavas mies heiluttamassa joka käänteessä suunnatonta vehjettään.

Kaikki valta maan päällä ja S-marketin kassalla

Muuan miekkonen, voisimme kutsua häntä vaikka Brianiksi, riippui ristillä. Viimeisillä voimillaan hänen onnistui kaivaa lannevaatteensa vyötäröltä (älkää kysykö, miten) kännykkänsä ja käynnistämään S-mobiili -sovelluksensa. Sieltä hän löysi mobiilikupongin, jossa kerrottiin ”tällä kupongilla saat lähimmästä S-ryhmän toimipisteestä yhden taivaspaikan veloituksetta”. Miekkonen painoi ”Lunasta kuponki” -painiketta ja totesi tämän jälkeen: ”Se on lunastettu”. Yhtäkkiä taivaasta jyrähti ääni: ”Ai jai sinä onneton heppu, minkä menit tekemään! Lunastit kupongin liian aikaisin! Minun olisi pitänyt painaa ”Lunasta kuponki” -nappia, jotta olisit voinut hyödyntää edun! Nyt kämmäsit sen verran raskaasti, että jäi etu saamatta! Hyvää päivänjatkoa.” Kyllä sieppasi miestä, kun hän oli roikkunut ristillä koko päivän turhan takia, ja illalla kotona vaimokin sätti pataluhaksi kuultuaan munauksesta. Tasan ei käy taivaspaikat, sanoi Jehovan todistaja, kun laskutoimituksissaan sekosi (sadattaneljättäkymmenettäneljättätuhannetta kertaa).

Jaa, no saatoin pikkaisen värittää tositarinaa, jotta sain siihen enemmän draaman kaarta. Selkeytän nyt ilmaisuani, ja kerron asioiden kulun ilman allegorioita. S-ryhmä on keksinyt toteuttaa vanhan kunnon kuponkialennuksen mobiilisovelluksessaan. Yksi tällainen etu oli, että kilon jööti spagettia irtosi 0,49 eurolla (norm. 1,85 e). Vaimo oli oikein opiskellut kupongin käyttöä etukäteen ja lukenut ohjeista, että ”lunasta kuponki painikkeella ja näytä lunastettu kuponki kassalla”. Näin hän teki, ja lunasti kupongin kassalla vähän ennen kuin näytti sen kassatädille. Mutta kassatädillä olikin toisenlainen käsitys asiasta, ja julisti ääneen, että hänen olisi itse pitänyt painaa painiketta, jotta alennuksen saisi. Vaimo kertoi, mitä ohjeissa oli lukenut ja näytti vielä kupongissa näkyvää aikaleimaa, että se oli muutama sekunti sitten lunastettu. Kassatäti oli vielä mussuttanut jotain ja asia oli jäänyt sikseen. Kotona vaimo havaitsi kuitista, että ilkeä täti ei ollut antanut alennusta.

Rahallisesti ei ole iso asia, mutta periaate on. Voihan aina olla huono päivä, onhan minullakin ollut esim. rankkoja krapulapäiviä, kun aikoinaan nuorena jannuna könötin vuosikaudet Citymarketin kassalla jonkinmoisen tienestin toivossa. Mutta faktat kuitenkin ovat, mitä ovat, ja jonkinlainen ammattimaisuus pitäisi kyetä säilyttämään työssään, vaikka se muuten kuinka katkeraa kalkkia olisikin. Tämän kaiken jälkeen jäljelle jää enää yksi kysymys: missä on Hannu Karpo, kun häntä eniten kaivataan? Tai laittakaa edes Karpon karvalakki tulemaan.

Mandalorialaisia ja muita uskovaisia

Tykitinpä verkkokalvoille tuossa männä kuukautena Star Wars Mandalorian -sarjan pari tuotantokautta. Disney+ -kanavalta tuskin irtoaa tällä hetkellä paljon muuta kiinnostavaa katsottavaa meikäläiselle, mutta se tuli mukavasti tarjottimelle, kun Epic Games tarjosi kahden kuukauden ilmaisjaksoa kaikille niille, jotka ovat törsänneet rahaa firman Fortnite-peliin. Ja poikahan on laittanut fyffeä sileäksi virtuaalivarusteisiin, joten poiki se jotain hyödyllistä.

Vanhan liiton Star Wars -tikkarina olin epätavallisen kiinnostunut Mandalorianista, koska siinä suhmuroidaan itselle tutuimmassa alkuperäisen trilogian maailmassa. Syöttiä hyödynnetäänkin koko rahalla, sillä old school -fanihörhöjen masurapsutusta on joka jaksossa. Nielen minäkin sen mukisematta, ja kieltämättä aika banaanina olen sarjaa töllöttänyt. Tuttuja hahmoja, tuttuja droideja, tuttuja aluksia, tuttuja paikkoja ja tuttuja tapahtumia tulee vastaan vilisemällä. Kuin olisin tullut kotiin, taisin tullakin. Produktioon upotettu mittava mikkihiirirahavuori näkyy tehosteiden laadussa. Välillä joku maisema kyllä näyttää keinotekoiselta ja jotkut (taistelu)kohtaukset nolon kömpelöiltä ja epäuskottavilta aikuisen silmään, mutta sellaista se on aina ollut Star Warsissa, ts. This Is The Way.

Juonenkuljetus tuntuu tuon tuostakin tönköltä. Mando (tehtiin sinunkaupat) eli oikealta nimeltään Din Djarin poukkoilee planeetalta toiselle edestakaisin pieni vihreä menninkäispehmolelu (se kuuluisa Baby Yoda) kainalossa. Matkan varrelle ripotellaan animaatioista tai leffoista tuttuja tyyppejä sekä älytön määrä harjoitusmaalitauluina toimivia storm troopereita. Osa kummajaisgalleriasta on uusia hahmoja, jotka joidenkin jaksojen kuluttua pelmahtavat uudelleen eteen. Saadaan jaksot näyttämään vähemmän irrallisilta, kun tällä tavalla näppärästi liimaillaan yhteen. Ilkeän Imperiumin jämät tekevät elämän edelleen hankalaksi, varsinkin kun johdossa teutaroi Imperiumille sydämensä menettänyt Moff Gideon mandalorialaisilta pöllitty musta valomiekka kädessään. Taisi loppua väripurkit kesken, kun piti mustaksi jättää. Minä olin aina luullut, että vain jedeillä ja sitheillä on oikeus leikkiä lasermiekoilla. Nämä Imperiumin arvonimet, kuten mainittu moff, ovat aina jaksaneet huvittaa. Uudessa toivossa (Star Wars IV) esiintyi Grand Moff Tarkin, eli suurmoffi Tarkin. Kuulostaa yhtä vakuuttavalta kuin smurffi ja suursmurffi (= pappasmurffi).

Vähän söi mandalorialaisen uskottavuutta, kun kakkoskauden lopussa nimihenkilönä toimiva A-luokan tappaja ja kovakypäräinen karjujen karju vetistelee pienen vihreän isokorvaisen tonttu-ukon edessä. Taitaa heppu pehmetä ja toteaa kohta olevansa väärällä alalla, joten kolmannella tuotantokaudella hän siirtynee jäätelökauppiaaksi Tatooinelle. Boba Fett oli palannut elävien kirjoihin kyllästyttyään punkkaamaan Sarlacc-hiekkakuoppahirviön kidassa (Star Wars VI: Jedin paluu) ja oli onneksi kylmän vittumainen oma itsensä, vaikka joku olikin nyysinyt häneltä iskältä saadun haarniskan. Sekös Bobaa harmitti. Imperiumin iskusotilaiden kypärät olivat kuin munankuoria, kun Boba Fett treenasi vähän vihanhallintaa. Boba Fettin paluun varsinainen syy oli, että Disney on luvannut kaverille oman nimikkosarjan The Book of Boba Fett.

Valomerkin jälkeiset drinksut Mos Eisleyn kanttiinissa: Kyllä olisi kelvannut mandalorialaisen alus Razor Crest legoversiona, mutta kun menivät räjäyttämään sen sarjassa tuhannen päreiksi, niin eihän siinä enää mitään järkeä ole. Kun avaisi ko. legolaatikon ja kurkkaisi sisään, täytyisi todeta, että tämä onkin jo valmis.