The Grand Slippery Slip Flip-Flop'n Clog Tour

Siinä on englanninkielinen otsikko, sorry my bad. Kannan vastuun, mutta se vaan kuulosti ihan helvetin hauskalta. No hauskalta kuitenkin. Onpa ainakin omaa hauskaa, vähät minä muista.

Kuljen kesät läpeensä varvassandaaleissa. Joka paikkaan ja aina, kun suinkin mahdollista. Itse asiassa mieluiten kävelisin paljain jaloin, mutta en viitsi ottaa riskiä, mitä kaikkea ylläripylläriä niiden reissujen jälkeen jalanpohjista saisi irrotella.

Omistan nolon monta paria varvassandaaleita. On pihatöihin omansa, sitten koiralenkille toiset, töihin ja vapaa-ajalle omansa ja pari paria päälle. On siis sen verran tarpeeksi, että voisi olettaa, että kuvittelen olevani mustekala. Oikea varvastossujen Imelda Marcos. Nyt tuli niin vanha läppä, että harva muistaa tuota pikku knoppia. Mutta siitä googlettamaan Imelda Marcosin kengät.

Pikkukivana sivuaskeleena, tai kuvaavammin sivukompurointina, tuli mieleen, että olihan minulla noin 10 vuoden mittainen puukenkäkausi, vaikkei minulla ole edes hollantilaista verenperintöä. Pidin muinoin kesäisin Sysmän mökkirannassa aina räjähtäneitä puukenkiä jalassa ja niistä muodostuivat oikea tavaramerkkini, etten edes tohtinut rikkoa perinnettä. Kaikki aina päivittelivät, kuinka vaaralliset vekottimet ne ovat ja tottahan se oli. On turha laskea, kuinka monta kertaa taitoin nilkkani puukkarit jalassa ja kuinka monta kertaa vedin lipat niiden kanssa sateen kastelemalla nurmikolla. Puukengät muuttuivat todella vittumaisen liukkaiksi kusiluistimiksi sadekelillä. Pito oli tasan nolla. Mutta kaikesta huolimatta pidin niitä mökillä aina jalassa ihan periaatteesta. Mutta se puukkareista.

Sain äskettäin kunnian tehdä vähän pidemmän kestotestin varvastossuilla kävelemisessä. Vitsikkään väärinymmärryksen seurauksena päädyin kävelemään läpsyttimet jalassa työpaikalta kotiin eli reilu 13 kilometriä. Ei se kuulosta paljolta, mutta yhtä kyytiä marssien saattaa havaita erinäisiä puutteita varvassandaalien ergonomiassa. Jo puolivälissä Via Dolorosaa alkoi jalkateriä särkeä kohtalaisesti. 10 kilometrin kohdalla särky oli jo helvetillinen ja lisäksi tuntui, että jalkaterät olisivat tulessa. Myös lonkat esittivät alleviivaavaa kritiikkiä jalkinevalinnasta. Suuri helpotus saapui reilu kilometri ennen kotia rankkasateen muodossa. Jalkapoloiseni huusivat hoosiannaa, kun kesäsade jäähdytti ja helpotti niiden tuskaa. Viimeisen kilometrin kuljin paljain jaloin ja varvastossujen riisuminen tuntui siinä kohtaa euforiselta. Toisena syynä oli, että läpsyt alkavat ikävästi luistaa jalkapohjan alla, kun ne kastuvat.

Vaikkei maratoneille kannata ehkä lähteä varvassandaaleissa, on ne silti hiton mukavat kesäjalkineet. Jalka saa olla vapaana kuin taivaan linnun jalka ja hengittää kesää, eikä tarvitse mitään sukkia pilaamaan fiilistä. Kyllä jalkoja saa taas homehduttaa kenkien sisällä suurimman osan vuotta.

Päivitetyt kansanviisaudet ajan hermoille käyville viisastelijoille

Hädässä ystävä katoaa.

Maahan se pienikin poljetaan.

Herran pelko on yksityisyrittäjyyden alku.

Pata kattilaa soimaa, väristä riippumaton samanarvoinen kylki kummallakin.

Ei hätä ole tämän näköinen, eikä tuon, koska hädällä on ikävä tapa tulla joka kerta eri näköisenä.

Hyvin suunniteltu on edelleen kokonaan tekemättä, koska hei, mitä välii.

Velka on veli otettaessa, ulosottovirasto maksettaessa.

Kyllä sokea kanakin itsensä hunajamarinoituina fileesuikaleina löytää.

Illan virkku, aamun virkku, ja homma toimii, sillä baari on puoli viiteen asti auki.

Auta miestä käpälämäessä, älä poliisiauton takapenkillä.

Ylpeys käy saliselfieiden edellä.

Hiki laiskan syödessä, kylmä ruumishuoneen lavetilla sydärin saaneena maatessa.

Se ei pelaa, joka pelkää luottotietojen menettämistä.

Ei savua ilman tulta, ei tulta ilman palavaa omaisuutta, mutta lavasta se hyvin, jotta menee läpi vakuutusyhtiölle.

Vahingosta vaurastuu, koska sillä saa paljon somenäkyvyyttä.

Seura tekee kaltaisekseen, samoin Apu, joten älä lue sellaisia muinaisjäännelehtiä.

Vahinko ei tule kulkuset jalkovälissä. (...ai ei vai?)

Tieto lisää turskaa kalapuikoissa – älä ihan kaikkea usko.

Hän käveli yöhön

...koska hän halusi elää yössä.
...koska yö oli kaikki, mitä hän voi koskaan kaivata.
...koska sen jälkeen seuraa yhä aamunkoitto.
...koska hänen oli pakko päästä kuseksimaan puun juurelle.
...koska hän on täysin holtiton ja vailla suuntaa.
...koska hän halusi nähdä katuvalojen helminauhan.
...koska hän ei löytänyt kotoaan enää mitään eikä ketään.
...koska hänellä oli vielä tästä asti aikaa.
...koska hän näkisi asfaltin kivien kimaltelun.
...koska hän unohti hakea postit postilaatikosta.
...koska "kaikki järjestyisi", hän kuuli jonkun takanaan sanovan.
...koska hän halusi hengittää yötaivasta, yömaata ja yöilmaa.
...koska harvat valopisteet luovat ääretöntä lohtua.
...koska hän seurasi tähteä.
...koska hän voi todella tuntea yhteyden koko maailmankaikkeuteen.
...koska morfiset kentät kutsuivat häntä osaksi kaikkea.
...koska hän halusi tuntea maailman hengittävän hänen kanssaan.
...koska vaikka hän kävelisi minne, huominen odottaisi häntä kärsivällisesti.
...koska hän halusi nähdä värien muuttuvan illan hämärtyessä.
...koska totuus on toinen, kun värit muuttuvat.
...koska tummat puut luovat uhkan tuntua.
...koska hän toivoi näkevänsä toisen todellisuuden.
...koska hän halusi nähdä keltaisia tiiliä.
...koska hänen kuului aistia kaiken hiljaisuus, asfaltin tyhjyys, katseen autioisuus.
...koska hän tiesi kokevansa hetkeksi nuoruuden voiman ja kaikkivoipaisuuden sisällään.
...koska hän ottaisi vastaan iltataivaan viimeisten valon säteiden luoman euforian.
...koska yö oli hänen sisarensa, eikä koskaan voisi pettää häntä.
...koska hän kuuli musiikin kutsuvan häntä.
...koska hän ei tiennyt, kuka tai missä todellisuudessa hän oli.
...koska tiesi sen olevan unta.
...koska yö tekee meistä varkaat.
...koska hän viimein ymmärsi, kuka hän on.

Joten se siitä.

Se kuuluisin ja kuulumattomin jälkikirjoitus: Miksi kävelit yöhön?

Pikkuisen herkumpi serkku

Jos arvata täytyy, niin laitetaan pelimerkit vuoteen 1991. Kesä oli kukkaisimmillaan ja mehiläisimmillään, kun 15-kesäinen minä relailee Sysmän Nuoramoisjärven rannalla mökillä. Olin saanut kuulla, että pikkuserkkuni Kirsi (nimeä ei muutettu) on tulossa käymään Hesan suunnalta. Olin varmaan nähnyt hänet viimeksi, kun olin hyvin paljon nuorempi torttuhousu ja pikkuserkkuni oli myös kersa. Hän oli minua kuitenkin palttiarallaa 3–4 vuotta vanhempi.

Ja sitten hän saapui. Kun Kirsi pelmahti mökkirantaan, olin siitä lähtien sekaisin kuin sekakäyttäjä. Päässäni vain ritisi, kun sain hänet näkökenttääni. Hän oli todellakin kaunis, hyvämuotoinen, päivettyneet sääret minifarkkusortseissa, tummat lyhyehköt hiukset, nätti hymy. Koko hänen vierailunsa ajan ravasin hänen kannoillaan ja kuolasin. Katselin vähän matkan päästä, kun hän meni uimaan bikineissään ja ihailin upeaa näkyä. Vietin kaiken mahdollisen ajan hänen seurassaan.

Siinä sivussa tein itsestäni täydellisen pellen ja naurunalaisen aikuisten silmissä. Jossain vaiheessa isäni, aikansa kiimaista juoksuaikaani todistettuaan, kivahti jotain tähän tyyliin: ”Lopeta nyt helvetissä jo tuo, johan sulle nauraa koko ranta!”. Hermostuin luonnollisesti ja lopetinko, no en. Mutta kyllä varmasti nauroivat sekä kokivat myötähäpeää. Muistelen jossain kohtaa tätini miehenkin virnuilleen, että miten romanssi voi, johon en muuta voinut kuin näyttää hapanta naamaa.

En mahtanut itselleni mitään. Olin nuori jannu, jonka hormonit hyrräsivät ylikierroksilla korkealla hallintani ulottumattomissa. Varmasti kuu-ukkokin heitti facepalmia käyttäytymisestäni. Eiköhän Kirsikin tajunnut asian, mutta hän ei sanonut mitään. Ehkä nautti tilanteesta, tiedä sitten.

Lopulta Kirsin vierailu päättyi, hän palasi pääkaupunkiseudulle ja minä jäin hajoilemaan yksikseni lemmenkipeydessäni. Liihottelin pitkään päiväunissani, mutta karu loppuhan niille tuli.

Tuossa taannoin lounaalla tuli ohimennen juttua serkusten avioliitoista, jolloin edellä kuvattu episodi palasi mieleeni. Tähän asti serkusten väliset avioliitot ovat olleet sallittuja Pohjoismaissa ja isossa osassa Eurooppaa. Rakkaus ei tunne rajoja, paitsi että tuntee jossain kohtaa. Norja on jo kieltänyt serkkujen avioliitot ja samoin ovat tekemässä Ruotsi ja Tanska, ja syynä ovat ilmeisesti järjestetyt pakkoavioliitot, joilla ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa. Suurin ongelma tulee vastaan geeniperimässä: mitä läheisempi sukulainen, sitä enemmän geenistö on samaa, jolloin jälkikasvun tapauksessa mutaatioiden ja perinnöllisten sairauksien riski kasvaa huomattavasti. En periaatteessa näe haittaa serkusten rakkaudessa, paitsi silloin, jos sitä alkaisi tapahtua liian tiheästi eli peräperää monessa polvessa.

Seuraava lakiseikka kylläkin yllätti: Oikeusministeriö voi erityisistä syistä myöntää luvan solmia avioliitto sisaren tai veljen lapsen kanssa. Naimisiin oman tätinsä tai setänsä/enonsa kanssa! Siinä olisikin muilla sukulaisilla sulattelemista. Ja mitkähän ne ”erityiset syyt” mahtavat olla?

Muistiin pantu ja pois pyyhitty

 

20 minuutin paini mielen kanssa

Aloitin meditoinnin. Jos joku olisi sanonut minulle kymmenen vuotta sitten, että kannattaisi ryhtyä meditoimaan, olisin saattanut ilmoille railakkaan naurun. Toisaalta kun muistelen elämäntilannettani kymmenen vuotta sitten, olisi ollut hyvinkin tarpeen meditoida jo tuolloin. Tai rehellisyyden nimissä jo useita vuosia ennen sitä. Sen verran hakoteillä olen ollut pitkin reissua, että henkisen tuen kikkarepertuaari olisi jeesannut, jos olisin ollut riittävän fiksu ja avoin ja hahmottanut sisäisten ongelmieni vyyhden. Onneksi mielialalääkkeet riensivät silloin hätiin. Me very happy. Just keep smiling, sucker.

Nyt jonkin verran viisastuneena (?) olen avoimempi uusille vaikutteille. En ole onnistunut löytämään yhtään pahaa sanaa meditaatiosta. Sen sijaan ylisanoille ja hyödyille ei ole loppua. Olen meditoinut vajaa parisen viikkoa 40 minuuttia päivässä 2 x 20 minuutin pätkissä ja sen perusteella olisi muutama sana sanottavana omista kokemuksista.

Sattuman kautta törmäsin netissä Kati Reijosen julkaisuun ”Nollaus 101”, joka esitti yksinkertaisen tutustumistavan meditointiin. Ilman turhia kommervenkkejä on kiva aloittaa, eli näin: Otan (tarpeeksi) mukavan istuvan asennon. Ei väliä, missä tai miten istun, vaikka risti-istunnassa tai tuolilla tai vessanpöntöllä. Olennaista on, että saan olla rauhassa ilman ulkopuolisia häiriöitä tai keskeytyksiä. Homma vaatii keskittymistä, tuliko yllätyksenä (vastaus: ei). Puhelin täytyy vaientaa kokonaan, mutta ajastimeen laitetaan 20 minuuttia ja aika käyntiin. Hengitän muutaman kerran syvään nenän kautta, koska ilmeisesti nenähengitys stimuloi aivoja. Ulos voi puhallella nenän tai suun kautta. Sitten sukelletaan oman mielen sisään.

Tavoitteena on saada tietoinen mieli tyhjentymään kaikista ajatuksista, eli päästä ajatusten ”välitilaan”, eli kansanomaisemmin olla ”nollat taulussa” eli yhteydet poikki komentokeskukseen. Olen käyttänyt apuna mantrasanaa ”hamsa”, jonka olen rytmittänyt siten, että sisäänhengityksessä sanon mielessäni ”ham” ja ulos hengittäessä ”saaaa”. Hengitys tapahtuu nenän kautta. Mantra on ollut tehokas apuväline ainakin minulla. On oikeastaan se ja sama, mikä mantrasana on, vaikka hokisi kis-saaaa tai saa-biiii, kunhan se auttaa keskittymään mielen tyhjentämiseen. Nuo sanat eivät toki ole hyviä valintoja silloin, jos niiden seurauksena alkaa ajatella kissoja tai Saabeja. Itse asiassa Hamsa-sanakin tarkoittaa vaikka mitä, mutta mennään siihen kenties joskus toiste.

Startti on onnistunut minulla aina kohtuu helposti. Keskittymällä vain ja ainoastaan hengitykseen saan tyhjennettyä pääni ajatuksista mantran avustuksella ja jäljelle jää tyhjää kohinaa. Kuuntelen vain hengitystäni ja päänsisäistä mantraa. Hankaluudet alkavat ”tyhjyyden” ylläpitämisestä. Eipä aikaakaan, kun mieleni alkaa puskea väkisin pinnalle välähdyksiä erilaisista menneistä tapahtumista (yleensä lähipäiviltä) tai muita satunnaisia ja vähemmän satunnaisia kuvia ja asioita, joita päässäni on muutenkin pyörinyt. Mieleni tappelee vastaan ja yrittää täyttää väkisin ajattelun tyhjää välitilaa. Joskus suurin osa varatusta ajasta kuluu tuohon kamppailuun, kun yritän tyhjentää uudestaan ja uudestaan kaikki ajatukset päästäni toistamalla mantraa mielessäni. Onnistumisesta riippuen 20 minuuttia voi olla lyhyt tai pitkä aika.

Jos keskittymiseni on intensiivistä ja saanut kunnolla tarrauduttua tyhjään ajatukseen, aika sujahtaa liiankin nopeasti. Kun olen päässyt riittävän syvälle oikeaan tilaan, on usein toistunut ilmiö, että korvissani alkaa hieman vinkua ja koen paineen tunnetta pääni sisällä. Älkää kysykö miksi.

En ole meditaatiossa kokenut toistaiseksi valaistumista tai tuntenut yhteensulautumista maailmankaikkeuden kanssa tai mitään vastaavia eeppisiä elämyksiä. Harjoittelijana tässä vielä ollaan ja ilman kärsivällisyyttä meditoinnista ei tule mitään. Yksi vähintäänkin erikoinen tapaus tosin sattui. Olin ajatusten tyhjässä tilassa eli siellä, missä pitääkin, kun mieleeni ponnahti jotain outoa. Yhtäkkiä olin katsomassa mustavalkofilmiä, jossa valkoiseen kesämekkoon pukeutunut nuori, ehkä teini-ikäinen, tyttö pyörähteli metsäniityllä. Tytöllä oli tummat hiuksen taakse sidottuna. Mutta sitten hän pysähtyi ja katsoi suoraan minua, tai kohti ”kameraa”, ja hymyili. Katse porautui minuun ja tuli tunne, että hän tiesi minun olevan läsnä ja kuka minä olen. Sitten hän jatkoi niityllä käyskentelyään, kunnes pysähtyi taas, katsoi jälleen minua kohti ja hymyili. Tunsin myös, että tytön kasvot näyttivät tutuilta, mutten osaa sanoa, miksi. Sitten tyttö jatkoi kulkuaan niityllä ja pian kuva haihtui päästäni.

Ei aavistustakaan, mistä tyttö tuli ja mihin hän liittyy. Mutta aika spookyt jälkitunnelmat jäivät pyörimään pääkopassa. Odotan kuitenkin innolla tulevia meditaatiosessioita. Uskon, että meditointi on minulle henkiseksi avuksi ja tulevaisuudessa luultavimmin vielä voimakkaammin, joten käännetäänpä seuraava sivu.

Päättömillä pälkähdyksillä pälkähään päädytään

Siis selkokielellä sanottuna särkisalaattia, sanailuja, satuja, sahaamattomia säkeitä.

Sanoista tekoihin, teoista niiden laiminlyönteihin, laiminlyönneistä sanojen syömiseen. Toista, kunnes kukaan ei odota sinulta enää mitään.

Näin vihdoin Totuuden... siitä tajusin mennä oitis näöntarkastukseen.

Minulla ei ole tarvetta mennä minnekään muualle kuin itseeni.

Jos näkisit asian, kuten minä näen, et näkisi sitä.

Jos et tunnista, mikä on oikea ja mikä väärä, käänny seuraavasta risteyksestä vasemmalle.

Mikään matka ei tunnu pitkältä, jos ymmärrät pysyä paikallasi.

Se teistä, joka on hidasälyisin, heittäköön viimeisen kiven.

Minähän olen pitkälti sellainen kaveri kuin se helppohoitoinen kauluspaita: sivistymättä siisti.

Vaatteet tekevät miehen, paitsi silloin, kun vaatteiden kantajasta ei saa miestä tekemälläkään.

Mitä nisti sanoi toiselle sunnuntaina? Pyhitä hepopäiväsi.

Liityin liikkeeseen, joka haluaa edistää nosto- ja vetotöissä helpottavan laitteen yleistymistä. Sen nimi on ”Pro vinssi”.

Miehen ikääntymisen vaikutuksia, osa XYZÖ: Aamujäykkyyden tuntee kaikissa muissa kehon osissa paitsi siellä, missä pitäisi.

Pudotin uuden wc-raikastimen vessanpöntön pohjalle ja mietin: "No, saipahan ainakin kasteen", ja perään pohdin, minkä antaisin sille nimeksi.

Olin menossa joki- eli bissebotskille yhdelle (jep, klassikko) ja vilkaisin laivan yläkantta, että se oli nimetty "love dick". Ajattelin, että sinne en sitten ainakaan eksy. Hetken päästä tajusin, että kyljessä lukikin "love deck".

Olin kuusiaidan vieressä köykkimässä kasvimaata ja aloin kuulla voimakasta ininää kautta surinaa. Mietin, että mikä hiton tappajaherhiläisparvi tuolla kuusien pimennoissa väijyy, kun pitää tuollaista ääntä. Siirryin etäämmäs aidasta ja helvetillinen ininä kuului edelleen yhtä voimakkaana. Lisäksi se muutti välillä äänenkorkeuttaan. Mutta sitten päässäni kuului klik ja tajusin äänen lähteen. Katsoin taivaalle ja näin pienen pisteen. Naapuri lennätti pientä dronea. Tuli retardi fiilis. Sen verran harvoin kuulee dronen ääntä, etteivät piuhat löytäneet toisiaan heti.

Reelit ovat realii

Olin väärässä. Olen ison osan elämääni tottunut olemaan väärässä niin monessa asiassa, joten miksen voisi olla nytkin. Vielä parempi olen ymmärtämään ja tunnustamaan väärässä olemiseni, mikä on vähän harvinaisempaa ihmisten keskuudessa. Tällä kertaa väärässä olemisen syynä on, että olen has-been, boomer, default. Mutta nyt olen tajunnut jotain, mitä aiemmin en tajunnut. Olimme muutama päivä sitten kotimme terassilla syömässä kakkua koko perheen voimin, koska pojan nimipäivä. Minulla on ikävä tapa alkaa tarinoida eli luennoida jostain minua kiinnostavasta aiheesta, josta lisäksi tiedän jotain, varsin vuolaasti. Jälkikasvuni sulkee yleensä korvansa viimeistään parinkymmenen sekunnin jälkeen, koska hoh-hoijaa, ymmärrettävästi.

Mutta sillä hetkellä valitsin eri tulokulman. Kysyin, mistä minun pitäisi puhua, jotta he jaksaisivat kuunnella edes hetken enemmän. Jotenkin selittämättömien juonenkäänteiden kautta päädyimme Instagramin reeleihin. Meille pudokkaille reelithän ovat loputon lyhyiden videopätkien striimi eli virta, jossa vastaan voi tulla aivan mitä tahansa joko satunnaisista tapahtumista tyyliin ”hauskimmat kotivideot” tai tarkoituksellisesti viihdytystarkoituksessa tuotettua sisältöä tyyliin ”sisällöntuottajat” tai AI:lla luotua shittiä, jota nykyisin on aika vaikea tunnistaa AI-shitiksi. Reelit aka "kelat" ketjuttuvat tästä ikuisuuteen niin kauan kuin vain jaksaa katsoa.

Olen aina kritisoinut jälkikasvuani reelien katsomisesta, koska juttu on näyttäytynyt siinä (kasarikersan) valossa, että he mädättävät aivonsa ja muuttuvat vähitellen reel-zombeiksi. Mutta sinä iltapäivänä siellä tietyllä terdellä kaikki muuttui. Aloin katsoa instareelejä. Kun olin luupannut niitä hetken aikaa, valaistuin. Ne ovat eskapismia. Välillä repesin niin totaalisesti reelipätkille, että pää lahosi hervottomaan huutonauruun eli huutikseen, kuten kavereiden kesken kuuluu sanoa. En muista hetkeen nauraneeni niin hillittömästi ja se oli todella vapauttavaa.

Siinä tolkuttomien videopätkien tuudittavassa kehdossa tunsin oloni kevyeksi, koska totta hitossa, koska kuka jaksaa katsoa koko ajan mielenrauhan ja sen myötä kenties koko mielen tuhoavaa uutisvirtaa. On monenlaisia tapoja harjoittaa eskapismia ja Instagramin reelien katsominen on harmittomampi vaihtoehto kuin turruttaa päänsä erilaisilla päihdyttävillä aineilla, jotka lisäksi maksavat ihan kivasti. En osaa ennustaa, mitä loputtoman videopätkien virran katsominen voi aiheuttaa pitkällä aikavälillä, mutta ne muut aineet ovat ainakin koituneet suhteellisen kalliiksi yhteiskunnalle. Varmaankin jossain kohtaa kohtaamme anonyymit reeliholistit sun muuta oman käsityskyvyn ulkopuolella olevaa vieroitushoitomuotoa.

Ymmärsin ja opin uutta. Nauraminen järjettömille videopätkille eli reeleille tekee hiton hyvää kuormittuneelle psyykelle. Lapseni eivät juo alkoholia ja se on muy bueno. He edustavat aikaa, jona ihminen osaa purkaa olemassaolonsa mysteeriä erilaisin keinoin kuin aiemmat sukupolvet. No jaa, ainakin toivon niin. Todellakin lasken sen varaan, että he ovat kaikessa viisaampia kuin aiemmin ohjaksissa olleet ihmiskunnan idiootit. Sori siitä, mut ei se riitä.

Allsång på Skansen, muttei sinne päinkään, nauroi hän partaansa

Sieltä hän taas tulee, kutsuipa kukaan häntä eli ei. Hän on rälssimiesten rälssimies, joka soutelee venhettään pitkin Vänerniä ja Vätterniä hevosensa Roxynante kokassa, ja päräyttää perään vielä Hjälmarenille ja Mälarenille, koska on sen verran riuska soutaja, että kyllähän sitä heittämällä läpi Ruotsin pikku sunnuntaisoudut tekee. Nyt puhutaan asiasta eli ainoastaan ja oikeastaan The Kirjapiiristä, ihmishahmon ottaneesta kirjastoautosta, joka jatkaa ihmetekojaan provinssista toiseen välittämättä koirien haukunnasta.

Mutta mitä kummaa? Kaikessa ylhäisessä hillitseväisyydessään on vanha ”homieni” Nikke-boy eli Niksu eli Niklas Natt och Dag, herraskainen aateliskekkuli ja hepsankeikka, sekä tietenkin maailman paras ruotsalainen siniverinen kirjailija, sutaissut pitkästymistä torjuakseen reilu 500-sivuisen kirjasen suomenkieliseltä nimeltään Toiveet ja kohtalo.

Niklas tuli tunnetuksi skriivailemalla inhopessimistisen trilogian 1793, 1794 ja 1795, mutta nyt hän on tarttunut oman sukupuunsa palleista kiinni. Ehkä hieman vähemmän kekseliästä alkaa pöyhiä omien esi-isien edesottamuksia, mutta ei siitä sovi Niklasta moittia, koska hei, onko jollain muulla varaa lähteä keulimaan suvulla, jonka juuret kantavat yli 700 vuoden päähän. That’s my Nikke, Ruotsin vanhimman aatelissuvun ylväs edustaja.

Mutta, mutta ja tautofonistin soolo, vad i dansande drottning har hänt? Teoksessa useampaan kertaan toistettu Natt och Dagin suvun motto ”kohtalo ja toivo”, kuten kirjan alkuperäisnimikin kuuluu ”ödet och hoppet”, on suomentaja Kari Kosken kovakouraisessa käsittelyssä kääntynyt muotoon ”toiveet ja kohtalo”. Kirjapiiri suistuu vallan sivuraiteille, sillä toive ja toivo ovat eri sanoja, joilla on yllättävää kyllä eri merkitys. Ensinnäkin ”toivo” voidaan ajatella uskoksi ja luottamukseksi parempaan tulevaan, joka saapuu omalle kohdalle (toivossa on hyvä elää), kun taas toive (ett önskemål) on henkilön julkilausuma asiaintilasta, joka toteutuessaan olisi ko. henkilön kannalta suotuisa lopputulema (esim. lahjatoive julgubbelle). Joten mitä Kari Koski olet mennyt tekemään? Sössitkö tosiaan ylvään ja kauniin Natt och Dagin suvun tunnuslauseen? Oliko sinulla darra vai oliko vaimo taas antanut sinulle kyytiä, Kari?

Jaa se kirja? Kannesta kanteen vehkeilyä, juonittelua, loputonta takinkääntöä, rahvaan tollouden päivittelyä, aatelisten pohjatonta ylimielisyyttä, omahyväisyyttä ja kaikkien etuoikeuksien itsestäänselvyytenä pitämistä, kahinointia ja mausteeksi vähän kuolemaa, sivujuonteita vailla tarkoitusta ja maiseman maalailua ja juonen laahailua. Niklakselle on mennyt ”we are family” -moodi päälle ja nyt ollaan niin säyseää aatelispoikaa, että ihan kuin olisi jotain hukassa (fafalta lahjaksi saadut aamutossut?). Rankan raaistava meno on tiessään ja Nikke höpöttelee niitä näitä pyöritellen samalla XO-konjakkitilkkaansa aromilasissaan. Niin tai näin tai noin, lukekaa kirja, jos kiinnostaa. Lukeminen kannattaa aina, vaikka lukemisen jälkeen joutuisikin toteamaan, että tuli luettua paskaa paimentolaiskirjeessä, niin silti se kannatti. Tiedättekö miksi? Siksi.

Talouspaperihylsykriisi

Ehei, tämä ei ole moottoritie ylempään sosiaaliseen luokkaan, eikä myöskään teknologinen romahdus, tämä on talouspaperihylsykriisi. Paljon pahempaa kuin vaikkapa Kuuban ohjuskriisi (jaa mikä?). Mutta ennen kuin mennään talouspaperihylsykriisiin, puhutaan vähän Allusta.

Allu on kaikkien kaveri. Kertakaikkisen symppis tihrusilmäinen pallopäinen lintueläin, jolla on pitkähkö oranssi nokka. Allulla on myös oranssit räpyläjalat. Soittaako kelloja? (toim. välihuomautus: tähän soundtrackiksi Anita Ward: Ring My Bell) Allu on järjettömän kalliiden puun kappaleiden valmistajan Aarikan kuningasidea kultaiselta ysäriltä. Juu, kaikki menneet vuosikymmenet ovat kultaisia. Aika kultaa, ja päälle multaa. Allu oli trendi-ilmiö, joka puskettiin 90-luvulla markkinoille kaikissa mahdollisissa muodoissa: oli pullonavaajaa, korkkiruuvia, muistilapputelinettä, kännykkätelinettä, koriste-esineitä, sirotinta, viinipullon korkkia, mukeja ja lautasia (ei siis puuta), laseja (nekään ei puuta). Seikkailipa Allu myös munan muotoisena, eli kuoriutumattomana Alluna, mutta munallakin oli kuitenkin Allun räpyläjalat. Kuinka herttaisen hassua. Allu-krääsä myi kuin häkä. Hmm, voiko häkää myydä ja myykö se hyvin?

Olen nähnyt taloudessamme seilaavan useampia Alluja. Laatikosta löytyy Allu-viinipullon korkki, kaapista Allu-muki ja pitkin keittiön pöytäpintoja vaeltelee Allu-talouspaperiteline. Sellainen seisova malli, kuten minä, paitsi silloin, kun makaan tai istun. Telineen yläpäässä on yksi valkoinen puupallo kuvastamassa Allun vartaloa ja sen päällä toinen nokalla varustettu pallo, joka muodostaa pään. Allun pään saa irti, jotta talouspaperirullan saa sujautettua telineeseen.

Äskettäin kohtasimme odottamattomia yhteensopivuusongelmia telineen kanssa. Kävi ilmi, että monet valmistajat olivat pienentäneet talouspaperirullan hylsyä. Eli sitä rullan keskellä olevaa pahvista tötteröä. Asia konkretisoitui siten, että talouspaperirulla ei enää pyörinyt telineessä, vaan jäi jumiin Allun vartaloon. Saattoi siinä käydä myös mielessä, että onkohan Allulle päässyt kertymään vähän lisää kiloja, kun takamus jää kiinni hylsyyn, mutten kehdannut vihjaista, koska Allu olisi voinut loukkaantua perin juurin. ”Does my butt look big in this paper towel holder?”, juolahti sekoilevaiseen mieleeni. Tuttu kulunut vitsi kaikenlaisissa anglosaksisissa sarjoissa ja sketseissä, mutta aina yhtä hauska klassikko, kuten ”knock, knock, who´s there” tai ”why did the chicken cross the road” -läpät.

Hylsyjen läpimitan pienentyminen ei ole vainoharhaisessa mielessäni kypsynyt salaliittoteoria, vaan myös muut perheenjäsenet totesivat tapahtuman todeksi. Pieni epäilys kylläkin kytee, että itäisen maan pikku tyrannilla olisi jotain tekemistä asian kanssa, mutta ei mennä nyt siihen. Tilanne oli luisumassa kriisiin, koska olihan Allu-teline palvellut uskollisesti jo vuosikymmeniä, eikä häntä tällaisen naurettavuuden takia pidä siirtää varhaiseläkkeelle. Joten ratkaisu piti löytää. Ei, Allua ei lähetetty rasvaimuun, vartalon kuorintaan tai kankun höyläykseen. Eihän Allun tapaiseen pyhäinjäännökseen sovi kajota kovakouraisin keinoin.

Seisoimme tyttären kanssa Ääsmarketin paperihyllyn edessä. Mittailimme silmämääräisesti talouspaperipakkausten hylsyjen halkaisijoita, kunnes löysimme varteenotettavan ehdokkaan. Ja kyllä vain, we have a winner! Auttavan paperipyyhkeensä ojensi liettualainen Grite, joka osaa yhä valmistaa rehvakkaan kokoisia hylsyjä, eikä mitään kustannustehokkaita slim fit -malleja. Allun valkoinen hanuri sujahti sukkana hylsystä läpi ja jäi vielä pelivaraakin. Ja rullat jatkavat pyörimistään kuin huomista ei olisikaan.

Miehiä katsastamassa

Olen viime päivinä katsellut miehiä, pääasiassa keski-ikäisiä miehiä. Välillä on hankala erottaa, ovatko varhaiskeski-ikäisiä, myöhäiskeski-ikäisiä vai keskikeski-ikäisiä. Osa saattaa näyttää ikäistään vanhemmalta, osa ikäistään vielä vanhemmalta, mutta en minä. Olen kyllä katsellut myös nuorempia miehiä. Ok, en ole katsellut sillä silmällä, vaan oikeammin ilmaistuna tarkkaillut. Ei minua sateenkaaren alle saa. Naiset ovat namia.

Olen tarkkaillut lähinnä siksi, että minua on huolettanut noin yleisesti heidän ruumiinrakenteensa. Isolla osalla rinnan ympärys jää kirkkaasti kakkoseksi vatsan ympärykselle. Mitä syvemmälle keski-ikäisyyteen syöksytään, sitä suuremmalla todennäköisyydellä mies on nostanut kädet pystyyn ja lössähtää sulautuakseen osaksi sohvaa epäpyhäksi symbioosiksi. Mutta tilanne on hälyttävä myös nuoremmissa sukupolvissa. Terä näyttää tylsyvän hyvin nopeasti nuoremmistakin, kun vakiinnutaan parisuhteeseen ja perheenisiksi. Siinä kohtaa on ilmeisesti aika höllätä ja hankkia isivartalo. Huom! En syytä tapahtumaketjusta naissukupuolta. Peace, ladies.

Joskus tulee sellainen vinksahtanut ajatus päähän, jos tuo narsistinen idän rosvolauma päättäisikin suunnata katseet tänne ja pitäisi kutsua kynnelle kykenevät aseisiin. Miten noista paikalleen maadoitetuista pullasorsista leivottaisiin taistelukelpoisia? Missä ajassa? Tietty siinä kohtaa monen motivaatio saattaisi kasvaa huimasti, kun tiedostaisi, että rintamalla oma henkikulta on paljolti myös taistelukunnosta kiinni. No onhan tuo vielä melko kaukaa haettu kauhuskenaario, mutta tässä maailmantilanteessa kuitenkin huomioon otettava optio. Kaikkea hassua sitä tulee mieleen.

Ajatukseni ei ole saarnata, ladella madonlukuja tai syöttää mitään naurettavaa fitness-propagandaa liikunnan ja treenaamisen iloista. Tai vinkua dopamiineista, serotoniineista, kreatiineista, proteiineista tai mistään, mikä päättyy -iiniin. Ymmärrän hyvin, kuinka helppoa on käpertyä oman pikku kuution sisään, laulella itselleen tuutulauluja ja jäädä sinne köllimään kenenkään häiritsemättä. Ikää tulee, kynnys kaikkeen kasvaa, kuutio pienenee ja Epämukavuuden valtameri valtaa alati uusia alueita minuuden ympäriltä.

Ei minullakaan helppoa ole. Päätin muuttaa elämäni suuntaa tämän vuoden tammikuussa. On kulunut aikaa vasta viisi kuukautta. Välillä tuntuu, että ote lipsuu ja sitten omatunto alkaa antaa tukkapöllyä. Toisaalta kun seurailen ympärilläni vaeltavia pulla- tai makkara- tai kaljasorsia tai millä ikinä pötsi onkaan kasvatettu, minussa syntyy voimakas vastareaktio. Sisälläni alkaa jokin karjua: ”Ei saatanan saatana! Minä en anna periksi! Minä en ole yksi noista!” Ja se antaa taas uutta motivaatiota.

Itse kaivetusta kuopasta on hiton vaikea nousta pois. On niin helppoa vain antaa periksi ja makailla kuopan pohjalla hyväksyen tilanteen. Onhan se kiva elää rauhan aikaa oman itsensä kanssa. Miksi kehittää mielessään konfliktia omasta olemassaolostaan. Minulla totaalinen turhautuminen elämääni kasvatti sisäisen paineen sellaisiin lukemiin, että oli pakko toimia, jottei mieli murenisi. Pään sisältä muutos alkoi. Siihen tarvitsee vahvan sysäyksen, alkuun panevan voiman. Mutta paljon se vaatii. Mitään ei tapahdu vain sormia napsauttamalla. Minulla oli helpompi lähtötilanne, koska en ollut koskaan antanut itseni lässähtää täysin ja peruskunto oli kohtuullisen hyvällä tolalla. Taitaa olla myös vähän geenejä kiittäminen.

Enpä tiedä, mikä tämänkin kirjoituksen tarkoitus oli. Ehkä se oli eniten muistutus itselleni. Ja pelkkää plussaahan se, että pystyy kirjoittamaan. On se sitten kujerrusta tai kurimusta, kunhan tekstiä tulee. Mielenhallinta, tahdonvoima, itsekuri, luonteenlujuus, päättäväisyys, kärsivällisyys, periksiantamattomuus, selkeys, epäröimättömyys, jne. Poimi kaikki mukaan ja toimi. Ihan kuin minulla olisi nuo kaikki hanskassa, salli mun nauraa. No sallin toki.

Ohkaisen ohukainen jälkkärikirjoitus: Muistatteko Tenavien Sallin? Minä muistan.

Massaruokailemassa

Ah, Kulman Kuppila, mistä aloittaisin. Oikeinkirjoitusongelmainen lounaspaikka ja kahvila, joka hyggeilevästä nimestään huolimatta on vain yksi kliininen ketjuravintola suuren S-valtiaan loputtomassa käskyläisketjussa. Olen vuosien mittaan erinäisiä kertoja käynyt nauttimassa siellä ”kotiruokalounasta”, kuten he itse nimittävät pöperöitään. Ja nyt erehdyin hetken mielijohteesta tekemään virheen taas. En valitettavasti muista viime vuosilta kertaa, jolloin en olisi pettynyt tarjoiluihin. Olminkin pitäisi nähdä kilometrien päästä, että kyse on mössöä massoille -periaatteella toimivasta syöttölästä.

Kulman Kuppilan buffetmenu näytti tällä kertaa seuraavalta: norjalaista kalakeittoa, mandariini-bearnaisebroileria, timjamilihapataa, paahdettuja juureksia, riisiä ja valkosipuliperunoita. 13,70 euroa kustantavaan settiin sisältyvät lisäksi ihan ok salaattipöytä, juomat sekä kahvi ja jälkiruoka. Ongelmat kulminoituvat pääruokiin. Niiden käsikirjoitus noudattaa ikävää kaavaa: kuulostaa paremmalta kuin näyttää, näyttää paremmalta kuin maistuu. Tarkkasilmäinen saattaa havaita kuvauksessa laskevan trendin.

Kalakeiton skippasin, mutta muihin tahrasin hammaskalustoni. Ehkä olisi pitänyt syödä kalakeittoa. Jää mysteeriksi, mikä kala keitossa kellui. Vaikka ruoka ei muutenkaan makunystyröitä hivellyt, suurin synti oli tolkuton rasvaisuus, mikä korostui mandariini-bearnaisebroilerissa. Soosin seasta onnistui erottumaan omiksi pikku iltapäiväkerhoikseen kirkkaankeltaisia rasvalätäköitä, jotka kertoivat karua kieltä, millä reseptillä ”kotiruokia” loihditaan. Bonuksena broilerin maussa oli jotain sangen luotaantyöntävää. Ikään kuin olisi syönyt raakaa maustamatonta broileria, vaikka se kypsältä näyttikin. Joka tapauksessa epämiellyttävä elämys. Samaa virttä lauloi timjamilihapata. Sössö oli niin niin raskasta kamaa, että se lähestyi lyijyn tiheyttä. Neljä tuntia ruokailun jälkeen minulla oli edelleen sellainen olo kuin olisin juuri käynyt syömässä. Siitä kuitenkin plussaa, etten saanut ruokamyrkytystä enkä edes vatsanpuruja. Olen pitkälti kaikkiruokainen ja hyvinkin suvaitseva eritasoisia ruokapaikkoja kohtaan, joten sitä vasten availen todellakin aiheesta sanaista arkkuani. Tämä muistetaan ja toivottavasti pitkään, S-ryhmä.

Kurja Kulman Kuppila -kokemus avasi muisteloni laivan buffetista. Ruotsinlaivojen seisovia pöytiä on pitkään kutsuttu karjanruokintapaikoiksi ja kun on menoa läheltä seurannut ja itsekin rientoihin osallistunut, on herjassa totuuden siemen. Laivabuffetit kuitenkin toimivat aivan eri levelillä ja hintakin lähes triplaantuu. Olen aina kohdistanut suurimman huomioni kylmiin alkuruokiin, joissa näkyy parhaiten panostus laatukokemukseen. Buffetien lämpimät ruoat ovat toistaneet itseään vuosikymmenestä toiseen, mutta alkuruoissa on ollut aina kipinää (imo). Vaihtuvat teemat ovat tuoneet lisäsäväreitä.

Mikä muodostuu ongelmaksi laivabuffeteissa, ovat asiakkaat. Lukemattomat kerrat olen päätäni puistellen seurannut, kuinka aikuiset ihmiset jonottavat sankoin joukoin lasten buffetiin lappamaan ranskalaisia lautaselleen. Myötähäpeä on hiipinyt mieleeni todistaessani näkyä. Maksaa seisovasta pöydästä 30–40 euroa ja syödä jotain kuppaisia ranuja, hei haloo. Sama väki karttaa alkupaloja kuin ruttoa, koska ne ovat oudonnäköisiä. Eivät siis muistuta ranskalaisia, nakkeja tai lihapullia. Olen kuullut kalapöydän väliin jättämisen perusteluksi ”koska kalat näyttävät niin inhottavilta”. Ne vesistöissä uiskentelevat.

Karjanruokinta on siinä mielessä osuva termi, että ruokaporsastelu ynnä muu sikailu pääsee valloilleen, kun sekalainen seurakuntaväki pääsee irti laivan buffetissa. Tilannetta pahentaa eksponentiaalisesti olut- ja viinihanat, kun karjan humalatila nousee nopeassa tahdissa. Sen enempää en sekaannu buffeteissa tapahtuvaan dokaamiskulttuuriin.

Omaan persoonaani palaan vielä sen verran, etten ole mikään gastronomian ammattilainen, saati hienosteleva kulinaristi. Valkoisten pöytäliinojen mestoihin en ole aikoihin eksynyt. Mutta osaan arvostaa ruokaa, oli se sitten millä tahansa budjetilla tehty, kunhan siinä näkyy, että on yritetty parhaansa käytössä olevilla resursseilla. Mutta jos lapioidaan matalimman aidankohdan alta paskaa lautaselle, menee minulta ruokakuppi nurin.

Latotanssit

Sinä kesänä kauan sitten. Elettiin 1980-luvun loppua. Sysmän Nuoramoisissa isovanhempieni mökkirannassa oltiin valmistautumassa latotansseihin. Myös naapurimökiltä oli lähdössä isompi porukka tansseihin. Tanssipaikalle ei ollut kovin pitkä matka, mutta kuka nyt hienoissa hepenissä haluaisi kävellä tai pyöräillä sinne. Puhumattakaan, että saapuisi hikimärkänä paikalle. Niinpä jonkun (tai joidenkin) oli uhrauduttava kuskiksi. Joskus kyyti oli sellaista, että useampi penska istui aikuisten sylissä ja auto oli täyteen ahdettu, ettei tarvitsisi useammalla autolla mennä. Kukapa kuivin suin tansseissa haluaisi olla.

Lukuisina lauantai-iltoina Nuoramoisten kyläyhteisö kokoontui kiitettävällä osanotolla viettämään mukavaa aikaa ja vaihtamaan kuulumisia tanssin lomassa. Tietenkin sellaisessa kylässä jokainen tunsi jokaisen enemmän tai vähemmän hyvin.

Tanssipaikkaa toimitti nimensä mukaisesti jonkun isännän iso lato. Siinä oli avara tanssitila, jonka reunoilla kulkivat pitkät penkkirivit, ja vieressä buffetin puoli. Paikalle oli tilattu joku c-luokan tanssiorkesteri, mutta mitäpä sillä oli merkitystä, kunhan soitto kulki ja solisti oli kelvollisen laulutaitoinen.

Joka kerta tarjolla oli myös tikka- ja renkaanheittokilpailut. Pari vuotta vanhempi serkkuni oli aivan pistämätön renkaanheitossa ja voittikin useamman kerran kisat. Muuta hupia lapsille olivat buffetin limsan ja karkkien mättäminen sekä aikuisten touhuille naureskelu. Kesäillassa aikuisten naamat punoittivat tanssista sekä juomista. Olikohan buffetissa myynnissä keskiketterää vai vain I-olutta, sitä en muista, mutta vahvemmat juomat löytyivät parkkipaikan takakonteista. Sieltä miesväki kävi hakemassa nestemäistä itsevarmuutta sahdin tai kirkkaan muodossa.

Varsin hauskaa oli seurata tanssien (ja Nuoramoisten) ”virallisen maskotin” Kalja-Arvon edesottamuksia. Tuo punoittavanaamainen äijänpätkä huonosti istuvassa puvussaan toikkaroi ympäri latotanssialuetta vailla pienintäkään tolkkua. Fysiikan lakeja uhmaava veijari oli pääasiassa aina tuhdeissa laitamyötäisissä, mutta jollain kumman tavalla jalat kuljettivat miestä edelleen, vaikka ymmärryksen hengetär olikin pakannut laukkunsa jo hyvissä ajoin.

Eräissä latotansseissa sain todistaa kappaletta kauneinta kansanperinnettä, kun riittävät promillet nostivat joidenkin vanhat kaunat pintaan. Pari kylän nuorempaa isäntää panivat kunnolla painiksi, eikä suinkaan toverillisessa hengessä. Mutta silläkään metodilla ei saatu vanhoja riitoja sovittua.

Kerran kävi joidenkin kuskaussählinkien vuoksi niin, että tansseista mökille päin ei ollutkaan enää riittävästi autossa paikkoja. Minä, isäni ja serkkuni kävelimme tanssipaikalta pitkin Niementietä mökille joskus klo 1 aikoja aamuyöllä. Mökkitiellä näin tien reunoilla tiettävästi ensi kertaa kiiltomatojen loistavan. Se oli maagista.

Latotanssit ja niiden tunnelma olivat ikimuistoinen elämys kaupunkilaiskersalle. Tansseja ehdittiin järjestää useampana vuonna. Niissä sai kokea pienen maistiaisen entisajan hengestä, ajasta, jolloin maalaiskylät olivat vielä voimissaan. Mutta sitä en silloin ymmärtänyt, että latotanssit symboloivat tuonkin kylän ja idyllin viimeisiä hengenvetoja.

Kaksi karvaista kaveria luomukävelyllä

Luomu on kiva juttu, eikös joopa joo. Sana huokuu aitoutta, alkuperäisyyttä, luotettavuutta ja luonnollisesti luonnollisuutta. Sana vie ajatukset sinne, missä aurinko luo loistoaan kirkkaalta taivaalta keskipäivän kultaamilla niityillä, heinä heilimöi, maleksitaan ilman paitaa ahon laidalla korsi suussa ja löydetään heili Karjalasta. Luomu luo varmuuden, että olen hyvän äärellä, kuten luomurinnat. Minäkin ostaisin mielelläni kaiken luomuna, jos tilin saldo kestäisi sellaisen periaatteen. Tuo haisi tekosyyltä; eiköhän se kestäisi.

Käyn koiran kanssa kävelyllä lähes aina luomuperiaatteella. Idea noudattaa luonnonmukaisuutta koiran ulkoilutuksessa toteutuu, kun koira saa seurata vaistojaan ja vainuaan ja kulkea sinne, minne se haluaa. Nelijalkaisena semiprimitiivisenä elukkana se kuitenkin on taatusti lähempänä luontoa kuin minä. Nyt The Koiraihmisillä ovat nousseet kaikki karvat pystyyn: ”Ei noin voi missään nimessä toimia, koska koira saa käsityksen, että se on pomo! Omistajan täytyy aina näyttää, kenellä on ohjat!” Taisipa juuri kolahtaa postilaatikkoon muutama koiravauhkojen lähettämä putkipommi ja pernaruttokirje (oh, those good ol’ days). Parahimmat kaikkitietävät karvakuonoprofessionaalit, voin vilpittömin mielin todeta, että en välitä. Maailmaan mahtuu ainoita oikeita ratkaisuja ja niiden innokkaita kertojia, mutta rikon tiedostaen sääntöjä ja koitan kestää ankarat seuraamukset.

Tulen kaikissa tilanteissa hyvin juttuun kiharaisen karvahanurin kanssa ja se uskoo pääasiassa aina, kun sanon sille jotain. Pois lukien tilanteet, kun se saa hysteerisen sekoboltsirähinäkohtauksen nähdessään vieraan koiran, koska se on kovin arka olento. Itse näen asian niin, että koiran kuuluu saada toteuttaa itseään, ja minua rehellisesti säälittää koirat, jotka joutuvat kuuliaisesti seuraamaan omistajansa autopilotilla navigointia pitkin yhteiskunnan infrastruktuurin tarjoamia ohjattuja kulkuväyliä. Kuten rotat labyrintissa. Eihän kukaan tieltä halua eksyä. Ehtikö joku kysymään tietä?

Koiran seuraaminen sen viitoittamaa polkua avaa monia mahdollisuuksia. Kun kulkee nelivedon perässä maat, mannut, metsät, matalikot, ryteiköt, tienpientareet, ojan pohjat ja usein monet niistä varmuuden vuoksi pariin kertaan yhden kävelylenkin aikana (joka voi kestää vaikka 1,5 tuntia), voi saada runsaasti uusia ideoita ja näkökulmia asioihin.

Oppii havainnoimaan, olemaan hereillä ympäristössä paremmin. Eikä kävelytä dogea naama kiinni kännykässä. Kun könyää turrin kanssa epätasaisissa maastoissa, täytyy olla koko ajan tarkkana, ettei kompastu, taita nilkkaansa tai puhkaise silmäänsä. Samalla saa notkeutta nikamiinsa ja tasapainoaisti paranee.

Kun katsoo ympärilleen, on mahdollisuus nähdä uutta muuten tutussa ympäristössä. Kun havainnoi tarkemmin, näkee enemmän. Myös muut aistit saavat paremmin virikkeitä, kun keskittyy kuuntelemaan ja haistelemaan luontoa. Maistella ei kuitenkaan kannata ainakaan kaikkia maan antimia.

Kun seuraa koiraa käymättömiin korpimaihin, tai edes lähimetsikköön, on taatusti lähempänä luontoa kuin muuten olisi. Stressi ja ahdistus lievittyvät kuin itsestään. Ajatus kohdistuu paremmin lystikkään luontokappaleen läsnäoloon ja vuorovaikutukseen sen kanssa.

Tällaisia hullutuksia tällä kertaa. Ei luonnosta saisi täysin vieraantua, saati alkaa pelätä sitä. Poistu rohkeasti ihmisen tehokkuusperiaatteella valjastamalta ”turva-alueelta” pusikoihin keräämään punkkeja itseesi, tai vaikka kyyn puremia.

Brainrot-hedelmiä aikuiseen mauttomuuteen

Och direkt översättning på finlandssvenska: arjen vankeuteen ja karjan kankeuteen kevennystä sopivan ahtaaseen rakoon survottuna.

Kukaan ei ole korvaamaton, mutta moni sitäkin rasittavampi korvamato.

Virheet kuuluvat elämään, paitsi kohtalokkaat virheet, koska sellaisen jälkeen voi kadota mahdollisuus tehdä uusia virheitä.

Miksi suotta tehdä tänään sitä, minkä olisi voinut jo eilen jättää tekemättä.

Silmä silmästä, hammas langasta.

Tukka tulessa, elämä edessä, totesi mies, kun kokkoon kaatui.

On helppo olla samaa mieltä, kun missään ei ole mitään mieltä.

Menin itseeni etsimään itseäni, mutta huomasin vuokranneeni tilan jollekin tyypille.

Päivän pessimismi: Luovuta hyvissä ajoin, niin ei harmita niin paljon jälkikäteen.

Päivän pessimismi 2: Elämä on antanut minulle paljon, pääasiassa nyrkillä.

Päivän pessimismi 3: Pessimisti ei vety, koska häneen ei imeydy mikään.

Päivän pessimismi 4: Kuka saakeli meni nojaamaan katkaisijaan ja sammutti valon tunnelin päästä? Ohops, se olinkin minä itse.

Päivän filosofian oppitunti: Jos polullasi tulee vastaan kivi, nosta se ja katso sitä. Ymmärrät, että olet vain ihminen, joka katsoo kiveä, ja jos kivi katsoo sinua takaisin, on aika ottaa lomaa kaikesta.

Mikä erikoiskoulutuksen saanut koira suorittaa kansalliseen turvallisuuteen liittyviä tiedustelutehtäviä?
Supokoira.

Jäätelöauton mainoslehtisessä oli uusi lasten jäätelö nimeltä Poksupuikko, jota luonnehdittiin lauseella ”pinnalla poksahtelevaa kuorrutetta”. Minulle tuli heti päähän muuttaa sana muotoon ”pöksypuikko” eli hartioiden välissä keikkuva törkytehdas tuotti suoralta kädeltä (taas kerran) kaksimielisyyden. Onko minussa jotain vialla vai käykö muillekin näin?

Näin Ilmatuote Oy:n pakettiauton. Ainakin firma on rehellinen kertoessaan suoraan huijaavansa ihmisiä. Onkohan heidän tuotevalikoimassaan keisarille uusia vaatteita?

Så först vi tar en kaffe och bulle, sen vi kör med bussen till Slussen och till slut: yksi, kaksi, kolme, SAUNAAAAAAAAAAA!!!

Äideistä parhaimman... ei se ihan noin mennyt

Varoituksen sana, ja useampikin: Seuraa tylyä tekstiä huonosta äidistä. Herkkisten kannattaa siirtyä toiselle kanavalle. Suojeleva ja rakastava äitihahmo, joka toteuttaa täysin rinnoin luontaista hoivaviettiään jälkeläistensä parhaaksi, oli minulle se kolikon kääntöpuoli, jota en koskaan nähnyt. Kaikeksi onneksi omille lapsilleni kävi toisin. Omassa lapsuudessani osakseni tuli ”ongelmallinen äitisuhde”, joka saisi Freudin hieromaan käsiään.

Äitini työskenteli ruotsinlaivalla hyttisiivoojana tahi hyttiemäntänä, jos kauniimmin halutaan ilmaista. Olen ymmärtänyt, että vielä 1980-luvulla ammatissa tienattiin kohtuuhyvin suhteessa sen ajan elinkustannuksiin, mutta oli työkin rankkaa. Työtahti oli viikko laivalla ja viikko vapaalla. Työt saattoivat alkaa esim. klo 3 aamuyöllä, joten duuni oli fyysisesti ja henkisesti kuluttavaa. Äidilläni oli ankara työmoraali. Hän työskenteli armottomalla asenteella ja sen sai tuntea nahoissaan työtoveritkin, jos he laistivat jollain tavoin velvoitteistaan.

Mutta kun hän tuli laivalta vapaalle, oli piru irti. Muistan olleen säännönmukaista, että tultuaan torstai-iltana kotiin viikon työvuorostaan äitini vaihtoi vaatteet, laittoi meikit ja hajuvedet, ja lähti ulko-ovesta. Seuraavaksi saatoin nähdä hänet seuraavan viikon alussa, kun hän ilmestyi jostain kotiin järkyttävän näköisenä sekä vanhalle viinalle, tupakalle ja ties mille haisevana. Välillä kaula imeskeltynä fritsuille. Sitten hän oli ”ilonamme” muutaman päivän kotona ennen seuraavan työrupeaman alkua.

Jo hyvin nuorena ymmärsin, että oli huomattavasti parempi, että äitini ei olisi kotona kuin että olisi. Hän oli hyvin laiha, koska hänen pääasiallinen ruokavalionsa oli alkoholin lisäksi kahvi ja tupakka. Marlboro-kartonkeja oli vinot pinot vaatehuoneen hyllyllä ja Mallu paloi surutta sisällä. Lapsen keuhkot kiittivät passiivisesta tupakoinnista. Hän oli kuulemma aloittanut tupakoinnin jo 15-vuotiaana, kun muutti kovaa kuria pitäneiden vanhempien ikeen alta Turkuun opiskelemaan. Toki 80-luvulla poltettiin joka paikassa sisällä ja tuhkakuppi oli yleinen näky pöydillä, minne ikinä menikin.

Erityisen antoisaa oli, että äiti vihasi ja halveksi avoimesti isääni, vaikkei siihen ollut edes järkevää syytä, ja käyttäytyi röyhkeästi ja julkeasti häntä kohtaan. Hän haistatteli milloin mistäkin, vittuili, ivasi, pilkkasi, vähätteli ja yleisesti voisi sanoa, että hänen käytöksensä oli sadistista, puhdasta henkistä väkivaltaa. Aviohelvetin malliesimerkki. Joulut muuttuivat välillä tunnelmaltaan ikäviksi, kun äitini humaltui ja pään aukominen isälleni sai aggressiivisempia sävyjä. Jollain kumman tavalla isäni pystyi nielemään tuon kaiken ryhtymättä harkitsemattomiin tekoihin. Jälkeenpäin ajatellen monessa muussa perheessä moinen asetelma olisi voinut saada traagisen lopputuleman.

Lapsuuteni vietin pääasiassa isäni kanssa. Kun isälläni alkoi kesäloma, lähdimme käytännössä aina 4–5 viikoksi mökille hänen kotiseudulleen Sysmään. Siellä oli kiva olla ja hänenkin mielensä ja hermonsa saivat ansaittua lepoa. Äidilleni sopi mainiosti, että olimme viikkokausia poissa maisemista. Häntä ei Sysmässä näkynyt. Äiti lomaili pari kertaa vuodessa etelän lomakohteissa, minne hän lähti luonnollisesti yksin. Kun palasimme isän kanssa lomalta kotiin, saattoi vastassa olla mitä tahansa yllätyksiä. Kerran olohuoneen lasikantinen sohvapöytä oli tuhannen pirstaleina pitkin olkkarin lattiaa. Eräs toinen kerta pyykinpesukone oli hajotettu ja kylpyhuoneen seinästä seinään kiinnitetyt pyykkinarut oli revitty alas kiinnikkeineen. Yhdeltä lomalta palattuamme asunnossa oli vieras mies, joka keräili kamppeitaan ja poistui vähin äänin isän ja minun tuijottaessa häntä eteisessä. Äitini ei koskaan ollut pahoillaan mistään tai osoittanut minkäänlaista katumusta. Ne hän korvasi vielä törkeämmällä käytöksellä.

Paitsi että äitikulta ryyppäsi ilmeisen rankasti vapaillaan ja lomillaan, hän söi myös unilääkkeitä, koska työ oli tuhonnut hänen unirytminsä totaalisesti. Hän meni usein kotona jo noin klo 19 sänkyyn makaamaan, luki kioskiromantiikkaa ja söi suklaata. Kaiken kaikkiaan tuo ihminen poltti kynttiläänsä molemmista päistä eikä välittänyt kenestäkään muusta kuin itsestään. Voisi olettaa, että äidilläni oli narsistinen persoonallisuushäiriö, joka selittäisi julman piittaamattoman ja tunteettoman käyttäytymisen. Voi vain arvailla, oliko hänen psyykensä kenties vaurioitunut ankaran kotikasvatuksen seurauksena vai oliko kyseessä perinnöllinen valuvika aivoissa vai molemmat. Mutta se on spekulaatiota.

Joskus päälle kahdenkymmenen vuoden ikäisenä minulla oli kausia, jolloin tunsin syvää vihaa ja kaunaa tuota äidin irvikuvaa kohtaan ja harkitsin laittavani välit lopullisesti poikki, mutta en koskaan tehnyt sitä. Mitään lämpimiä ajatuksia saati välejä en pystynyt ikinä kehittämään äitiini, mutta pidin sitä riittävänä suorituksena, että siedin häntä ja pystyin käyttäytymään suht normaalisti tavatessani häntä. Hänelle taas oli ominaista lässyttää välillä ylikorostuneen makeilevasti minulle ja myöhemmin lapsenlapsilleen, ts. räikeän epäaidosti, kuten tekee ihminen, joka yrittää teeskennellä välittävänsä ja olevansa kiinnostunut kanssaihmisistään.

Myöhemmällä iällä hänellä oli runsaasti mielenterveys- sekä muita terveysongelmia eli laskut erääntyivät maksettaviksi hänen rankoista elämäntavoistaan. Suurin lasku odotti kuitenkin vielä tuloaan. Joitakin kuukausia ennen 70:ttä ikävuottaan äidiltäni löytyi laajalle levinnyt keuhkosyöpä, eikä mitään ollut tehtävissä. Olivat hänen keuhkonsa aikaa lujaa tekoa, kun kestivät 55 vuoden katkeamattoman tupakoinnin. Viimeiset ajat hän vietti saattohoidossa. Hain hänelle röökiä lähikaupasta, eikä hänellä käsien tärinästä johtuen tahtonut pysyä tupakka sormissa, saati että olisi pystynyt sytyttämään sitä. Koin jotenkin ironisena, että sain toimia hänen tupakansytyttimenään viimeisinä aikoina.

Huhtikuussa 2019 äitini täytti 70 vuotta. Yhtenä hänen viimeisistä päivistään, kun olin vierailemassa saattokodissa, hän totesi: ”En tainnut olla kovin hyvä äiti.” Se oli yllättävä tunnustus, jota en muistanut kuulleeni hänen suustaan. Taisin vastata, että sitä on aika turha tässä vaiheessa alkaa miettiä. Sitten hän pyysi anteeksiantoa minulta. Annoin anteeksi, koska mikäpä minä olin tuomitsemaan tuota onnetonta ihmisrauniota, jos se soi hänen sielulleen rauhan. Kaikkihan me olemme heikkoja ja puutteellisia tavalla tai toisella, eikä hänen väärintekonsa kohdistuneet kuin erinäisiin lähimmäisiin. Tekojen vakavuus on hyvinkin suhteellista. Vaikka hän loukkasi julmasti läheisiään eikä osannut katua, tapahtuu kaikkialla paljon pahempiakin asioita.

Toukokuun lopussa sain eräänä iltana puhelun saattokodista. Hoitaja sanoi, että nyt kannattaisi lähteä tulemaan, jos haluan nähdä vielä äitini elossa. Lähdin, mutta en ehtinyt. Hän oli käynyt polttamassa tupakkahuoneessa, mennyt vuoteeseensa ja kuollut pois. Juttelin aulassa jonkin aikaa hoitajan kanssa, kun kuulin, että hän oli jo kuollut. Pohdin, käynkö katsomassa ruumista vai en. Lopulta päätin, että kai se täytyy tehdä. Menin huoneeseen yksin, katsoin vuoteessa makaavaa lahoavaa olentoa, joka kerran oli ollut äitini ja sanoin ääneen: ”Toivottavasti oli sen arvoista”. Sitten poistuin huoneesta. Kyyneltäkään en vuodattanut.

Kissa kiertää

Kissa kiertää
kiertää aina vaan
vaan ei se osaa
muutakaan

Kissa aistii lämmön poskillaan
polton tunteen rinnassaan
vaan kiertää kiertää
ain liian kaukana

Kissa kiertää
kiertää ja muistuttaa
et pitäis olla jotain
mitä tavoitella saa

Voi kehää kiertää paikallaan
ja odotella palkintoaan
ja kiertää kieltää
totuutta

Kissa kiertää
kiertää yhä vaan
ei haluu olla
aloillaan

Kissa kiertää
kiertää himoissaan
kiertää kierii
haluissaan

Kissa kiertää
pysyy uskossaan
kiertää miettii
voittoaan

Kissa kiertää
kiertää polkuaan
ei kai maaliin saavu
milloinkaan

Kissa kiertää
lipoo huuliaan
kaikkee ain kuvitella saa
ja kiertää taas uudestaan

Voiko olla tuhoisaa
jos ei osaa lopettaa
vaan kiertää kiertää
sokeena

Ei se haittaa kissaakaan
jos harhoissaan ain olla saa
ja kiertää kiertää
polkuaan

Kissa kiertää
ei tiedä parempaa
yhä kantaa unelmiaan
ja kiertää sietää
taivaltaan

Kissa kiertää
katsoo tähtiin taas
mitä siellä nähdä saa
elättelee toiveitaan
ikuisesti mukanaan

Kissa kiertää
palaa alkuun taas
vaan ei se osaa
muutakaan

Selviytymispaletti, osa I

Jatkoa kaukaa tähtien takaa.

Eli elämäntapa- ja elämänkatsomusremontin vaihe II, aka ”we need bigger guns”. Ei minulla todellisuudessa ollut olemassa pitkän aikavälin suunnitelmaa elintapojeni muutokseen, mutta nyt syntyi sellainen pakon edessä. Kyse on tavallaan ensiavusta akuuttiin tilanteeseen, mutta hoidot ovat pitkälle tulevaisuuteen vaikuttavia, toivottavasti. Mieleni selviytymisestä vierailusta henkilökohtaisessa helvetissä tuskin koskaan tehdään balettia (hmm, vai voisiko sittenkin… what?), mutta otin huvin ja urheilun vuoksi käyttöön sanan ”paletti”. Selviytymispaletti tähtää ahdistuksen selättämiseen, mutta ahdistuksen taustalla olevat ongelmat ovat edelleen elinvoimaisia ja odottavat ratkaisuja. Niistä tulee sitten vaihe III, hoppas så.

Toim. huom. Kyllä, hyvin havaittu, tekstin sävy on muuttunut viime aikoina. Sarkasmin kyllästämään humoristiseen lässytykseen ja muuhun hötöön verrattuna muutos on radikaali. Olen ottanut käyttöön tunnustuksellisuuden ja teksti on paikoin raakaa ja raadollista. Mutta (hätä)tilanne on ymmärrettävä, koska olen ollut eksistentiaalisessa kriisissä ja saavutinpa vielä sisäisen helvetinkin. Uin liemessäni yksin, mutta en aio upota. Minut voi vetää vaikka mistä mankelista läpi, mutta nousen pystyyn senkin jälkeen. Jos tuo kuulosti hölmöltä, se oli itsensä psyykkaamista ja tsemppaamista. Palaudun varmasti piakkoin normaaliin sekopäiseen minääni takaisin.

Jätin varmuuden vuoksi tutustumatta yhteenkään elämäntaito-oppaaseen, koska halusin survoa tämän puhtaasti oman ajatteluprosessini läpi, jotta saisin paremmin kiinni kaikista kipukohdista, virheistä, ongelmista, ja jotta pakottaisin työstämään ratkaisu- ja selviytymiskeinoja omista lähtökohdistani. Samalla näen, mihin rahkeeni tällä taustalla ja elämänkokemuksella riittävät. Saattaa kuulostaa kunnianhimoiselta, mutta voi kuulkaa te pienet piiperöiset, minulla on elämäni aikana ollut aivan riittävästi aikaa ja tilaisuuksia harjoittaa itsereflektiota. Ei ole ainakaan harjoituksen puutteesta kiinni. Ehkei kuitenkaan 10 000 tuntia ole täynnä, jotta olisin mestari lajissa.

Suurin osa on varmasti itsestäänselvyyksiä, mutta tarkoitus onkin hahmottaa itselleni kaikki olennainen, jotta jutun juoni terävöityy ja kirkastuu minulle. Jos ei muuten tajua, niin täytyy hieroa se naamaan niin, että tuntuu.

Lähdin liikkeelle keskeisistä mielihyvähormoneista, dopamiinista ja serotoniinista, sillä minulla on ollut vuosikausien ajan ilo ja kunnia nauttia masennusdiagnoosin suomista eduista SSRI- ja NDRI-lääkkeiden muodossa. Diagnoosiin johti pitkäaikaisesta henkisestä prässistä ja turhautumisesta seurannut lievä luhistuminen, mutta olen tuon aikaisen (n. 10 vuotta sitten) toipumisjakson jälkeen ollut täysin toimintakykyinen. Siitä kai on kiittäminen mainittuja mömmöjä. ”Lievä luhistuminen”, heh heh, voi veljet.

SSRI-lääkkeet ovat niitä mielialalääkkeitä, joista on ollut vuosikausia paljon puhetta medioissa. Kuuluisimpia nimikkeitä SSRI-lääkkeissä on ollut Prozac, josta näin joskus huumoripaitojakin (”Have a Prozac and smile!). SSRI eli Selective Serotonine Reuptake Inhibitor eli selektiivinen serotoniinin takaisinoton estäjä toimii nimensä mukaisesti niin, että se estää serotoniinin palautumisen lähtöpaikkaansa eli hermosoluun, jolloin aivoissa olevan serotoniinin pitoisuus kasvaa.

NDRI-lääkkeet ovat mielenkiintoisempi tapaus. NDRI, ts. Noradrenaline-Dopamine Reuptake Inhibitor eli noradrenaliinin ja dopamiinin takaisinoton estäjä toimii samalla logiikalla kuin SSRI-lääkkeet. Suomessa NDRI-lääkkeet tunnetaan Suomessa lähinnä bupropioni-yhdisteen nimen kautta. Mikä NDRI:n tekee mielenkiintoiseksi, on sen läheinen yhteys NDRA-stimulantteihin. NDRA:n (Noradrenaline-Dopamine Releasing Agent) tunnetuimpia edustajia ovat nimittäin amfetamiini ja metamfetamiini, jotka paitsi estävät takaisinottoprosessia myös kiihdyttävät dopamiinin ja noradrenaliinin tuotantoa. Ja bupropionin entinen nimi on muuten amfebutamoni.

Tältä pohjalta on lystikästä alkaa pohtia omaa henkistä tasapainoaan. Lääkkeet eivät yksin auta, kun ahdinko syvenee hallitsemattomiin mittoihin. Tavoite on yrittää kohentaa henkilökohtaisilla valinnoilla mielialaansa ja se toteutuu parhaiten jäljittämällä dopamiinin ja serotoniinin tuotantoprosessi.

Dopamiini on helppo nakki. Selkein väylä dopamiiniin on tehokas liikunta. Siinä sivussa liikunnasta saa muistaakseni paljon muutakin hyötyä. Sillä alueella olen jo vääntänyt uuden vaihteen silmään. Myös rakastuminen ja seksi tuottavat dopamiinia, mutta siinä mennään hieman hankalampiin kuvioihin. Dopamiinia oikeastaan kehittyy halusta jonkin saamiseksi tai saavuttamiseksi, motivaatiosta ja palkinnon odottamisesta. Dopamiini ruokkii tavoitteellisuutta.

Serotoniiniin pääsee kiinni kiertoreittiä, eli tryptofaani-aminohapon kautta. Silmien kautta vastaanotettu auringon valo (ja kirkasvalolamppu) tosin nostaa suoraan ihmisen serotoniinitasoa, sekä liikunta. Kuitenkin n. 90 % serotoniinista tuotetaan suolistossa. Paljon tryptofaania sisältäviä ruoka-aineita ovat maito, juusto, kananmuna, banaani, kalkkuna, tonnikala, pähkinät ja siemenet. Tryptofaanin muuntamisessa suolistossa serotoniiniksi auttavat B6-vitamiini, magnesium, C-vitamiini ja omega-3-rasvahapot.

Jos kiteyttää nopeimman reitin tuohon kaikkeen kauniiseen, näyttäisi ratkaisu omalla kohdallani olevan ulos, ulos ja vielä kerran ULOS. Ulos aurinkoon ja raittiiseen ilmaan liikkumaan. Normaali monipuolinen ruokavalio on samoin helppo väylä parempaan olotilaan (punainen liha putosi pois jo ennen joulua).

Jossain kohtaa tuo kaikki pohdiskelu kiteytyi päässäni ja syntyi LIV-periaate tai -tavoite tai -ohjenuora tai -toimintamalli tai -johtoajatus tai -motto. En ole ruotsinkielinen enkä ajatellut sanoista muodostuvan mitään akronyymia. Jälkeenpäin katsoin sanoja ja mietin, että saako ensimmäisistä kirjaimista jotain sanan tapaista. Tietty olisin voinut kääntää kirjaimet myös VIL-muotoon, jolloin se olisi ranskan kielessä tarkoittanut inhaa, huonoa ja pahaa, tai vaihtoehtoisesti espanjan kielessä alhaista, kieroa ja halveksuttavaa. Vähän huonoja vaihtoehtoja tässä yhteydessä. Mutta ruotsin ”elämä” sopii oikein kivasti, joten olkoon niin. Tuon jälkeen yritin kovin pohtia rinnalle vielä e-kirjaimella alkavaa periaatetta, mutta ei onnistunut. Tyydytään siis ruotsiin.

LIV on Liike, Ilma, Valo. Siinä on paletin ”päävärit” eli keskeinen ydin. Liike on tulkittavissa monilla tavoilla. Paitsi fyysisenä liikkeessä pysymisenä, ts. tavoitteellisena liikuntana, myös aivojen liikkeessä pysymisenä. Aivoille on löydyttävä tekemistä jossain muodossa. Jos päässäni ei tapahdu mielekästä toimintaa, kasvaa riski jähmettymiseen, josta seuraa kaiken ikävän ja ahdistavan pyrkiminen pintaan. Se on estettävä kaikin keinoin.

Ilma tarkoittaa raitista ulkoilmaa. Olen huomannut, että minulla on kotona neljän seinän sisällä huomattavasti suurempi riski lamaantua ja joutua ”sukelluksiin” kuin jos olen pihalla tai jossain ulkona. Ongelmallisessa suhtautumisessa kodin ”ilmaan” on taustalla muitakin psykologisia haittatekijöitä, mutta tuota aihetta olen sivunnut jo aiemmissa kirjoituksissani.

Valo on selvääkin selvempi minulle ja kaikille muillekin eläväisille. Tarvitsen auringon valoa, se on aivan ehdotonta. Luonnon valon tarve korostaa ulkona olemisen välttämättömyyttä. Kaikki kulminoituu ulkona vs. sisällä -asetelmaan. Sisätiloissa pärjää ihan hyvin, jos on virikkeitä, mutta jos putoan pysähtyneisyyteen, on piru merrassa. Tuota riskiä ei ole olemassa haahuillessani ulkona. LIV on minulle suoraviivainen toiminnallinen periaate ja suunnitelma saadakseni itseni raiteille ja pysymään niillä.

Tässä olemassa olemiseni hetkessä tilanne on yllä esitelty. Ja sen mukaan edetään, koska minulla ei ole vaihtoehtoja. Tätä kirjoittaessani tosin olen toteuttanut toimintamalliani jo jonkin aikaa. LIV-periaatteen alle olen funtsaillut aikamoisen setin lisäohjeita ja hienosäätöjä itselleni, ts. paletin alisteiset värisävyt, mutta havaitsin, että tuossa edellä on aika pitkä pätkä blogikirjoitukseksi. Joten katkaisen tämän novellin kahteen osaan. Kuka hullu tätäkään jaksaa lukea. No minä jaksoin, kerran jaksoin kirjoittaakin, koska minullehan tämä oli tarkoitettu. Kuinka ihastuttavan loogista. Terapeuttista toimintaa ja virikettä, siinäpä se.

Kiertoajelu kuilun reunalle

Kunpa olisi kyky pitää (isona) vitsinä henkistä alemmuustilaansa, niin olo olisi kevyt ja helppo hengittää. Omaan psyykkiseen pahoinvointiin liittyvien asioiden kevyesti ottaminen edellyttäisi omanlaista asennoitumista ja mielentilaa, ja niinpä ollaan paradoksin edessä. Vajaa viikko sitten asianomaisen kudoskuulaa tempaistiin niin isolla moukarilla, että näinkin sitkeän pikku pirulaisen oli aika pudota polvilleen. Olen sukeltanut syvien tummien vesien pimeimpään syvänteeseen ja kokenut sellaista, mitä en olisi halunnut ikinä kokea.

Sain henkilökohtaisesti ainoana läsnäolijana todistaa tsunamiaallon lailla ylitse vyöryneen ahdistuskohtauksen, joka oli täysin uniikki kokemus tähänastisen elinkaareni aikana. Jatkossa teen kaikkeni, että se jää uniikiksi. Olin sängyssä ja taisin olla silloin hereillä. Jonain aamuyön tai aamun tuntina, en pysty muistamaan kellonaikaa, se hyökkäsi täydellä voimalla jostain tiedostamattoman mieleni komerosta. Se oli totaalinen pakokauhu ja paniikki ja pelko ja tunsin, etten pysty enää hengittämään. Ilma ei päässyt keuhkoihini. Hetken aikaa ainoa ajatus oli, että tämä oli tässä, nyt tuli lähtö. Mutta sitten järjen valo pilkahti sen verran, että aloin psyykata itseäni: hengitä, hengitä, hengitä, ei hätää, hengitä rauhallisesti, hengitä, hengitä. En tiedä, kuinka kauan kohtausta kesti. Ja kerran tässä oletettavasti olen, täytyy siitä edelleen olettaa, että selvisin. Henkinen romahdus oli kuitenkin hiuskarvan varassa.

Uskon hyvällä, että se oli minulle viimeinen varoitus. Aivopoimujeni juonteissa kilisevät viimeiset hälytyskellot, minkä jälkeen minun ei kannata kokeilla uudestaan onneani ja kysyä, kenelle kellot soivat, koska vastauksen saatan arvata. Syyt, jotka johtivat tuohon käännekohtaan, ovat tietenkin varsinainen sotku pöyhittäväksi. Kun kamppailee yksin liian kauan liian vaikeiden kysymysten ja selvittämättömien ongelmien kanssa ja kerää raskasta henkistä taakkaa entisten päälle, on väistämättä vastassa padon murtuminen ja mielen mureneminen. Omaa tilannetta sävytti pitkään jatkunut turhautuminen sekä totaalinen tyhjyyden ja yksinäisyyden kokemus. Yksinäisyys on ollut viime ajat psyykkisesti kuormittavin ongelma ja sen kanssa suorassa yhteydessä tunne-elämäni raskain järkäle: rakkaus. Rakkauden nälkä. Romanttisen ja eroottisen rakkauden nälkä.

Edellä kuvatun ”eeppisen antikliimaksin” jälkimainingit lyövät edelleen tietoisuuteni rantakivikkoon. Jokaisena viime päivänä olen tuntenut ahdistuksen hiipivän mieleeni, jos erehdyn hetkeksi uppoamaan oman pääni sisälle. Mutta olen saattanut löytää myös lääkkeet ahdistuksen tukahduttamiseen. Olen siinä kulminaatiopisteessä, jossa on pakko ottaa uudet tehokkaammat aseet käyttöön selviytyäkseni.

Palaan lopuksi vielä kolmannessa kappaleessa käyttämääni ilmaisuun ”kenelle kellot soivat”. Kaikki (?) toki tietävät, että se on Ernest Hemingwayn romaanin nimi, mutta se ei ole ”Papan” itsensä keksimä fraasi, vaan hän lainasi teoksensa nimen englantilaisen papin ja runoilijan John Donnen (1572 – 1631) runosta, joka kokonaisuudessaan menee näin:

Kukaan ei ole saari, täydellinen itsessään,
jokainen on osa mannerta, kappale kokonaisuutta;
kun meri huuhtoo mukaansa palan maata, Eurooppa pienenee,
samoin niemimaa, ystävien maatila tai oma maatilani;
jokaisen ihmisen kuolema pienentää minua, koska olen osa ihmiskuntaa;
älä siis lähetä kysymään kenelle kellot soivat;
ne soivat sinulle.
– John Donne, vuonna 1624

Kuuluisimmassa säkeessä Donne puhuu kirkonkelloista, jotka soivat sinulle, mutta joita et ole enää itse kuulemassa. Se on muistutus kuolevaisuudesta. Muuten runossa tähdennetään, ettei ihminen pärjää yksin tässä maailmassa. Hän ei voi eristäytyä, vaan tarvitsee muiden tukea. Toisaalla Donne on myös kirjoittanut: "Yksinäisyys on piina, jota suurempaa ei ole edes helvetissä". Antakaa pala paperia, niin voin allekirjoittaa tämän heti, vaikken olekaan käynyt helvetissä, kai. Sattumaako, että eksyin tässä vuodatuksessa siteeraamaan juuri John Donnea?

Kuutioista keskiluokkaisuuden kujanjuoksuun

Oikeastaan jatkoa viime norpasta.

Oli aikoja, ja onhan niitä edelleen, tarkoitan aikoja, jolloin allekirjoittanut ja joskus allensa laskenut ihmisnäyte edusti totaalista urbanisoitumista yhtä totaalisen betonielementtiarkkitehtuurin ympäröimänä. 1960- ja 1970-luvulla käsistä karannut betonielementtirakentaminen takasi myös tälle koltiaiselle kasvualustan nopeasti ja kustannustehokkaasti legopalikoiden tapaan kyhätyssä kerrostalokuutiossa, ja tietty myös moderneista lähtökohdista suunnitellussa kodissa.

Lisää vettä myllyyn tarjosi 60-luvun lopussa kehitetty BES- eli betonielementtistandardijärjestelmä (oi, kuinka kaunis sana!), jolla naulattiin se, että kaikki talot näyttävät varmasti samanlaisilta. "Kylven ilossa, asun voikilossa", hoilottivat Eput (toim. huom. Epuilta on jäänyt leipomiset vähemmälle, koska voikuutio painaa 0,5 kiloa). Kun tähän lisättiin vielä valtion tukema matalakorkoinen arava-rahoitusjärjestelmä, ei rakennusliikkeiden ja pankkien käsien taputtamisesta tahtonut tulla loppua.

Oho, tuli betonipölyn kuivaa asiaa. Sellaisessa 1975 valmistuneessa monoliitissa vartuin täysi-ikäiseksi ja reippaasti ylikin. Pitkään elin täydessä varmuudessa, etten suostu asumaan viittä kilometriä kauempana keskustasta. Se oli oman napapiirin eli egosentrisyyden aikaa.

Mutta ilmestyi sitten iän tuomia päänsisäisiä muutoksia sekä ulkoisia tekijöitä eli aineellisia ja aineettomia pikku influenssereita, vai oliko kenties deus ex machina, jotka pyörittivät moniongelmaisen ihmis-Rubikin kuution (aka minä) uuteen uskoon. Siihen kuuluivat mm. vaimo, lapset, yhteinen koti ja noin 2978 linkitystä erilaisiin sosiaalisiin, pedagogisiin, psykologisiin, ekonomisiin, sosioekonomisiin, jne. tekijöihin, joista en edelleenkään tajua oikein mitään. Siirryin pois fundamentalistisen urbanismin mukavuusalueelta.

Kaikki tietävät, mitä on keskiluokkaistuminen. Pystyn ruksimaan jokaisen ruudun lomakkeesta mukaan lukien koiran. Pysyväislokaationi on ollut 10 vuoden ajan maaseutumaisemaisessa keskiluokkaiskeskittymässä. Palveluita tarjoavat jopa kaksi päivittäistavarakauppaa, apteekki, paikallinen juottola eli kyläbaari (”minä kannattelen kyläbaarimme pitäjää, vedän kaikki kurkusta mitä jää, pienestä palkkapussistani” -> en oo kannatellu, sori siitä), itsestään selvä kebabbila, pappila ja parturi-kampaamoita. Edellytykset kaikelle kukkealle kehitykselle ovat ideaaliset. Voi tätä oikeastaan lintukodoksi tituleerata.

Mutta jokin nyt kusee tässä yhtälössä. Puhun henkilökohtaisista lähtökohdista. Tiedostan, että elän 49-vuotiaana psyykkisesti vaikeaa ja kuormittavaa vaihetta. Jatkuva sisäinen konflikti käynnissä. Pinnan alla kuhisee ja kuohuu. Kun olen vuosikaudet tuijotellut eri vuodenaikoina väliin hyvinkin autiota taajaman keskustaa tai kylänraittia tai mikä lie, ajatukset ovat päässeet risteilemään sinne tänne. Mieli on levoton. Tilanne pelikentällä on sekava, ellei jopa kaoottinen, ja on huutava tarve uusille strategioille ja taktiikoille. Mutta yhtälössä on muutama muukin kriittinen tekijä pelissä kuin asuinympäristön muuttuja. Tuon yhtälön ratkaisemiseksi kuluu vielä helvetisti tunteja sekä kahvia ja tupakkaa. No ei tupakkaa, koska en käytä nikotiinituotteita, mutta kuulosti vakuuttavammalta. Mutta yhtälö, se on toinen tarina se.

Jälkiteollinen korkealujuusbetonielementtikirjoitus: Jossain päin nettiä tiedettiin, että Eppu Normaalin biisissä Puhtoinen lähiöni mainittu "Voikilo" on Ylöjärvellä sijaitsevan kerrostalon nimi. Ja Eputhan ovat Ylöjärveltä kotoisin.

Hämmentävä jälkikaneetti: Kirjoitin tämän sängyssä 24.4. klo 3.03 - 5.31 välillä. Jaa olisi pitänyt olla parempaa tekemistä? Mitä muka? Ei ollut ainakaan seksiä näköpiirissä.

Homo Urbanus vierailla mailla

Olen pikkupaikkakuntalainen (ja riippuen keneltä kysyy kenties myös pikku paskiainen). Noin, siinä se on tunnustettu. Pikkupaikkakuntalaisuus on toki sangen suhteellinen käsite ja Suomen asukastiheyden tuntien lähes koko maa on täynnä pikkupaikkakuntalaisia. Mutta pidetään katse silti oman maan rajojen sisällä.

Kunta, jossa maallisesti majailen, on kahden tuppukylän pakkoliitto. Siinä on yhdistetty tuppuinen kylä ja vielä tuppuisempi kylä. Itse asun kunnan vähemmän tuppuisessa taajamassa. Välillä on hauska naureskella tuppuisemman taajaman asukkaiden kitinälle, joka on vakiomatskua kunnan asukkaiden puskaradiofacebook-sivuilla, ja miettiä, että kyllä olisi noloa olla noin landelainen, tai jotain valkoista roskaväkeä.

Tässä osassa kuntaa useampi tuhat ihmisnisäkästä, joista joka kolmannella on Tesla. Kyllä traktoreitakin näkyy ja leikkuupuimureita niiden pesimäaikaan, sillä onhan asukastihentymän ympärillä peltoa silmänkantamattomiin. Mutta koska kunta sijaitsee ”oikean” kaupungin kyljessä ja kymmenen kilometrin sisällä on jäätävä kauppakeskus ynnä erilliskauppakeskittymä, katsoisin tämän olevan enemmän ”suburb” eli pientalolähiö. Esikaupungista puhuminen olisi vitsi. Kuitenkin omat kuntarajat takaavat sen, etteivät kaupungin demografiset, infrastruktuuriset ja hallinnolliset ongelmat haise ihan nenään asti. Sen sijaan aito, reilu ja rehellinen suomalainen paska haisee nenään muutamia kertoja vuodessa, kun maanmainiot maajussit levittävät lannat pelloilleen. Ja sitten taas pikku Teslaväki parkuu facessa, kun haisee pahalle. Voi kyynel, ei muuta kuin terapiaan purkamaan traumojaan.

Jutun juoni on, että valtaosa pikkupaikkakuntalaisista on trendikästä urbaania populaa, joka on tullut kasvattamaan perhettään (ja persettään) puhtaaseen ilmaan ja ilmapiiriin. Hajurako kaupunkiin takaa lämpöisen hyggeilevän olotilan, eikä tarvitse pelätä jengisotien ja huumelordien leviävän kunnan kaduille. Ja voi keskittyä rauhassa pohdiskelemaan, onko se naapurin talo, auto tai ego todellakin isompi kuin oma, ja pitäisikö asian alkaa vituttaa.

Sitten täällä on individuaali yksilö nimeltä minä, joka ensimmäiset 27 vuotta kuikuili örkkinä kerrostalolähiöiden betonikuutioissa. Eikä siinä mitään, oli se ihan auvoisaa aikaa. Ja joinakin kesäisinä lauantai-iltapäivinä, kun ulkoilutan dogea ”keskustassa” eikä missään näy ristinsielua, saattaa mieleeni juolahtaa: ”Mitä helvettiä minä oikein teen täällä? Olenko eksynyt Kontuun vai Mordoriin?” (btw en ole koskaan lukenut Tarua sormusten herrasta, koska sen laatuinen hörhöily ei nappaa).

Jälkijeesustelut: Oletko koskaan päässyt katsomaan syvälle ristin sieluun?

Dialogi 0. persoonassa

3. Mä: Mitäs se kaksilahkeinen täällä puuhastelee?
1. Mä: Kuhan kirjoitan. Kuha.
3. Mä: Sarkastinen hah.
2. Mä: Mikä toikin juttu on? Eiks me kaikki kakslahkeisia olla? Paitsi jos on jalka-amputoitu.
3. Mä: Et sinä ihan tyhmä taida ollakaan.
2. Mä: Älä sä siinä vittuile, homo!
3. Mä: Sapiens. Jos et muista, niin olen ihan umpihetero, kiitos kysymästä. Ja jos en väärin ole yhtälöitä ratkonut, niin olet sinäkin.
1. Mä: Mut mitäs teille viikareille sais olla? Ollaaks me ratkomas jotain päänsisäisiä juttuja vai?
2. Mä: Joo, panettaa ihan helvetisti.
3. Mä: Hohhoijaa, taas sama sävelmä.
1. Mä: Jaa että mennään näillä liturgioilla.
3. Mä: Saanko sanoa sanottavani?
1. Mä: Et tässä vaiheessa. Mehän vast aloitettiin. Ja sulla on paha taipumus sanoa se viimeinen sana.
3. Mä: Tuleeko tässä jossain vaiheessa olemaan jokin looginen tai rationaalinen pointti?
1. Mä: Mistä mä voisin nyt tietää?
3. Mä: Eikö sinun pitäisi olla juuri se, joka tietää?
1. Mä: Älä taas alota vetää tota mindfuckia mulle.
2. Mä: Eiks me olla täs ikään ku samas botskis.
1. Mä: Enemmän samoilla perseen perukoilla.
3. Mä: Tuo oli hieman liioiteltua. Sitä kuvittelisi, että meillä olisi tässä kohtaa elämää jo jonkinlainen selvyys toisistamme, mutta ei se siltä aina näytä.
1. Mä: Äläpä muuta virka. Vai virkkaaks sä?
2. Mä: En tasan virkkaa, en nyt enkä myöhemmin. Mut pipo olis kyl kiva.
3. Mä: Etenemmeköhän me missään kohtaa mihinkään?
1. Mä: Tässähän on päästy hyvin alkuun.
2. Mä: Jaa häh miten niin?
3. Mä: Nyt minäkään en tajua.
1. Mä: Siis päästy hyvin takaisin alkupisteeseen.
2. Mä: Ei saatana tilaa jo se taksi.
1. Mä: Mul alkaa olla jo ihan lahjakkaasti tota ikää ja strösselit päälle. Oisko mitään tsäänssii jossain kohtaa ymmärtää paremmin itseään?
2. Mä: Ja läpät sen kun paranee. Mul tulee kohta vatsa kipeeks täst naurust.
3. Mä: Jotta voisit paremmin ymmärtää itseäsi, sinun tulisi paremmin ymmärtää meitä kaikkia.
1. Mä: Mä vaan mietin, et missä mun suunta on? Oonko tuuliajolla edelleen?
2. Mä: Täst ei hyvä seuraa.
3. Mä: Kyllähän se täältä ylhäältä katsottuna välillä näyttää siltä, että oletko sinä oppinut yhtään mistään mitään. Sinulla on heikko puoli, joka rankaisee sinua kovalla kädellä. Ikävä heittää faktaa tauluun, mutta olet liian osumaherkkä kaveri tietyissä asioissa.
1. Mä: Mä tiedän. Mä tartun juttuihin, jotka murentaa mut. Mä kuvittelen, et mä selviän kaikest voittajana, mut sit kun totuus valkenee, niin saattaa tulla rumaa jälkeä. Mä oon lässy herkkis. Mä en sais antaa liian monen asian lyödä mua vyön alle. Mä oon ollu aina helvetin huono häviäjä. Ja sit kun se sattuu kohdalle, mä hajoan fragmenteiks.
3. Mä: Sinä voisit kovettaa itsesi, mutta silläkin on kääntöpuolensa.
2. Mä: Mä taas luulen, et sun täytyy selvittää sun pää. Olis kaikkii erilaisii aineit olemas, joil clearata tää olemisen sietämätön keveys täysin vatupassiin. Kato pitää ottaa raskaal kädel tiukkaa settii, niin tulee resettii. Kyl sit loppujen lopuks saavuttais henkisen tasapainon.
3. Mä: Tai pääsisi ennen pitkää nirristään. Oli niin paksua tuubaa, ettei mene minkään siivilän läpi. Ihmisellä on kaksi varmaa tapaa olla tyytymätön ja murehtia elämänsä pilalle: ensinnäkin ettei saa kaikkea, mitä haluaa, ja toiseksi, että saa kaiken, mitä haluaa.
1. Mä: Mul on vahva fiilis, et te ette auta yhtään pätkän vertaa. Hölötetäänkö me vaan, vai saadaanko me tuloksia?
2. Mä: Mä ehdotan, et puhutaan vaan paskaa. Ei kato stressaa tai riko mitään psyyken Ming-vaaseja.
3. Mä: Oho, vaikken yleensä arvosta sinua, niin nyt osuit joiltakin osin oikeaan.
1. Mä: Olis mul kovia unelmia olemassa. Mut ne voi olla liian isoja paloja haukattavaks. Et onkohan mulla ollenkaan voittavia arpoja jäljellä.
2. Mä: Täs kohtaa mä puhallan pelin poikki. Mä tiedän, millainen pysäyttämätön voima on kaks X-kromosomia ja estrogeeni. Mut mä en pysty enempään.
3. Mä: Voi olla, että olisi parempi jatkaa ensi numerossa. Olemme hankalissa asioissa kiinni. Mutta keskustelu kaikissa muodoissaan on aina hedelmällistä.
1. Mä: Jätitte mut aika liemeen. Oikeesti mä haluaisin olla onnellinen.
3. Mä: Kaikki etsivät onnea. Se vain inkarnoituu niin monissa muodoissa, ettemme kaikki havaitse sitä saati pystyisimme tarttumaan siihen.
1. Mä: Yritiks sä muka lohduttaa tolla? Mul vaan tuli ikään kuin paskan maku suuhun.
3. Mä: Tiedän ongelmasi tarkalleen. Sinulla ei ole oikeastaan muita vaihtoehtoja kuin katsoa korttisi ja yrittää pelata niillä viisaasti. Kunpa voisin auttaa sinua enemmän.
1. Mä: Joo, ei ole helppoa olla mä. Mut mä haluan koko pienestä sydämestäni uskoa, et tää koituu vielä valoisaks tulevaisuudeks mulle. Oishan se kiva, eiks jeh?
3. Mä: Katsomme sinne, missä aurinko katsoo meitä takaisin.

Myrskytuulet ne kupolissa riehuvat

Minulla on vahva vainu, että identiteettini ja persoonani ovat nyt käymistilassa. Päässä tuulee niin, että humina käy, mutta tuulen suunnat heittelevät vailla logiikkaa. Kaikki oireet näyttävät viittaavaan pahasti siihen, että kohdalleni on tullut ns. viidenkympin villitys.

”Viidenkympin villitys” on fraasina ärsyttävä ja korni. Siitä tulee mieleen, että elän (viimeistä?) uutta kevättä, hormonit hyrräävät väkkäränä ja kulkevat vuoristoradassa ja haluan näyttää koko maailmalle, että kyllä meikäpojalla riittää vielä paukkuja vaikka mihin. Ikään kuin taantuminen tai toisesta näkökulmasta elpyminen nuoruusvuosien villiin menoon.

Mutta totuus saattaa olla hyvinkin edellä kuvatun kaltainen. Koen suorastaan pakkomielteistä tarvetta uudistua sisäisesti ja ulkoisesti. Olotila on usein kuin painekattilalla. Jokin minussa etsii epätoivon vimmalla tietään ulos. Eikä vain yksi ”jokin”, vaan niitä tuntuu olevan lukuisia. On tapahduttava mullistuksia elämässäni, on aivan pakko.

Ensimmäinen psyykkinen potku päähän tapahtui vähän ennen joulua. Daijussa naksahti jokin rele ja totesin eräänä päivä kotona: ”Minä muuten en osta tänä vuonna kinkkua. Sinä voit ostaa, mutta minä en tule syömään palaakaan siitä.” Siitähän riemu repesi. Vaimokulta raivostui ja syytteli teeskentelystä, mitäs pelleilyä nyt pelataan ja sitä rataa. Pidin sanani. Vaimo osti kinkun ja poika paistoi ohjeistukseni mukaisesti. En koskenutkaan kinkkuun. Eikä homma siihen jäänyt. Samalla hönkäisyllä lopetin kaiken punaisen lihan syönnin kokonaan. Tähän päivään asti olen pitänyt periaatteesta kiinni fundamentalistisella otteella. Broileria ja kalkkunaa menee edelleen ja välillä tekee häijyä, kun katsoo muiden lihan syöntiä. Yksi lempiharrastuksista oli aiemmassa elämässäni (sic!) kylmän makkaran mättäminen sinapin kera. Sekin loppui siihen paikkaan. Mutta muuten homma on toiminut yllättävän kivuttomasti. Lihattoman ruokavalion osuus on kasvanut huomattavasti.

Sitten alkoi aiemmassa sepustuksessani (”Panin juoksuksi”) kuvailemani juoksuharrastus. Sekin oli vähintään erikoinen veto kaverilta, joka oli 25 vuotta haukkunut juoksemista tappavan tylsäksi harrastukseksi. Juoksu on kulkenut, vaikka vieläkään en ole kyennyt venyttämään matkoja muutamaa kilsaa pidemmäksi. Seuraavassa vaiheessa aion elvyttää pyöräilyni, joka kuoli koronavuosien ja ikioman auton hankkimisen myötä. Fillaroinnin loppuminen oli sinällään outoa, koska pidin siitä suuresti varsinkin hyvillä keleillä. Kai siinä iski henkinen laiskuus ja mukavuusalueen kaventuminen.

Ostin ensimmäistä kertaa elämässäni täysin oranssin hupparin (Superdry). Katsoin kaupassa tummanharmaata ja oranssia vaihtoehtoa. Oranssi näytti räikeältä. Päätin, että haluan rikkoa kaavan tässäkin. Tietty riski on, että jossain kohtaa kaavojen rikkomisessa sorrun mauttomuuksiin ja ylilyönteihin. Ehkä maalaisjärki ja rationaalisuus astuu siinä kohtaa kuvaan. Tai ehkä ei.

Mieleni hakee koko ajan uusia vaikutteita. Olen halukas kokeilemaan kaikkea uutta ja lähestymään asioita uusista näkökulmista. Haluan tutustua kaikenlaisiin juttuihin, joista aiemmin en olisi voinut kuvitella olevani kiinnostunut. Nyt olen avoin kaikelle uudelle ja erilaiselle. Testailen tällä hetkellä erilaisia ravintolisiä ja jopa sellaisia, jotka omassa kapeassa ymmärryksessäni voi luokitella ”kummallisuuksiksi”.

Elämäntaparemontti on täydessä käynnissä ja toivon sille jatkuvuutta, koska olen nähnyt erittäin positiivisia vaikutuksia ruumissani ja mielessäni. Olen kyllä periksiantamatonta lajia, vähän niin kuin sukuvika ja kenties geeniperimässä kulkeva. Vaan se on hämärän peitossa, mitä tästä kaikesta sopasta vielä kehkeytyy. Tasaantuuko tämä jossain kohtaa vai onko sisäinen polte ja vimma vain yltymässä. Eipä sitä koskaan tiedä, millaisia källejä tulevaisuus on minunkin varalleni juoninut. Antaa tulla vaan, mitä ikinä tuleekaan. Ei löydy pelkoa tästä puserosta.

Nuo tummanpuhuvat viattomat pikku perkeleet

Siinä tuijottavat minua läpinäkyvästä muovista tehdyssä vankilassaan. Mietin, onko niillä tajua yhtään mistään vai ohjaavatko niitä vain kehnot hermoratakyhäelmät. Monista kohtaamistani ihmisistä olen miettinyt samaa. Ne hyörivät pitkin poikin, välillä toistensa päällä, ja meno näyttää kaikin puolin totaalisen päättömältä. Heitin niille tänään kurkun siivun, mutta kesti tovin ennen kuin pari niistä tajusi, että ”iha jees” safkaa oli tarjolla ja että slaissii kannattaa mennä imailemaan kaikella hartaudella.

Mistäkö puhun, no sistäkö puhun. Ei kuulu sinulle. No joo, kuuluu sittenkin. Tiedättekö sen jutun, kun avaruuskoira (ei kai Laika?) löysi kuusta mehevän ydinluun ja kysyi: ”Mitä kuuluu?” Nuo edellä kuvailemani julman näköiset pikku einarit eivät kuulu Suomen luontoon. Minulla ei ole pienintäkään käryä, mihin luontoon ne kuuluvat tai mikä niiden todellinen luonto on, mutta ehkei minun pidä kiusata itseäni moisella kuriositeetilla. Ei nimittäin kuulu luontooni.

Puhun heinäsirkoista. Tänäkin aamuna aamupalaruisleipiäni mutustellessa tuijotin keittiön pöydällä silmästä silmään/silmiin häijyn näköisiä tummanruskeita tai lähes mustia sirkkoja. On niillä kai ehkä kenties ainakin mustat päät, mutta toisaalta minulla ei ole järin hyvää värierottelukykyä. Heinäsirkat ovat kotoisin lemmikkieläinkaupasta, mutta eivät ne lemmikkejä ole. Niiden ainoa olemassaolon tarkoitus on olla ravintoa toiselle eläimelle. Niin toimii luonnon ravintoketju.

Välillä pikku vitsaukset pääsevät karkuun jollain mystisellä tavalla lootastaan. Varmaan silloin, kun niitä on poimittu laatikosta safkaksi. Sitten monen päivän päästä voin tulla keittiöön ja keskellä keittiön lattiaa möllöttää yksi mainittu tollo tuntosarvet sojottaen. Katson sitä ja mietin, missä sekin on hengaillut kaikki nuo vuorokaudet ennen ilmestymistään. Ehkä se on käynyt naisissa ja Vegasissa ja ajanut mantereen halki vuoden ’74 Barracudallaan ja nauttinut vapaudesta. Saa se miehissäkin käydä, jos vaikka on naissirkka. (Wokettajat herätys: törkeää sukupuoliroolilokerointia!)

Hoppas så, koska näille oman elämänsä pikku luusereille on luvassa karu (ei se japanilainen tulkinta) kohtalo. Ne viruvat kuolemansellissään odottaen kuolemantuomion täytäntöönpanoa. Onneksi piruparat eivät tajua, mikä niitä odottaa. Tuskinpa ne tajuavat jutun juonta siinäkään vaiheessa, kun loppu koittaa. Siinäpä ne pikku turvenuijat pyörivät posliinikupissa ympäri ymmärtämättä, että hetken kuluttua koittaa viimeinen voitelu.

Miksi tämä kaikki pitää tapahtua. Vain ja ainoastaan siksi, että yksi pieni symppiksen näköinen gekko saa ravintoa. Sillä tuo harjasgekko on se oikea lemmikki. En minä sitäkään elukkaa halunnut, mutta sitäkään mielipidettä ei minulta kysytty. Voin vain todeta asioiden tapahtuvan. Gekko on siitä valikoiva eläin, että se ei kelpuuta ravinnoksi muita kuin liikkuvia hyönteisiä. Liskoaivot (jos haluat lukea ihmisen liskoaivoista, lue) eivät ymmärrä, että kohde on ruokaa, jollei se liiku. Joten jos tuonelan sirkka delaa, gekko ei tajua, että sen voisi skruudata. Eli tismalleen päinvastoin kuin ihmisellä. Niin kauan kuin ruoka ei liiku, (länsimainen) ihminen syö sen enemmän kuin mielellään.

Toisin kuin hyönteisiin kuuluvien heinäsirkkojen kohdalla, tunnen suurempaa sielujen sympatiaa gekkoa kohtaa. Se katsoo minua silmiin. Se kiipeää pleksisessä tyrmässään minua kohti. Ja uskokaa tai uskokaa, olen tuntenut yhteyttä tuota olentoa kohtaan. Vitsi piilee siinä, että sillä on puhuttelevat silmät. Katson sitä ja minulle herää tunne, että katseen takana on ymmärrys. Yksinkertaisemmin ilmaistuna näyttää siltä, että se ei ole tyhmä katse.

Gekolle on annettu nimi. Nimi on GOAT Norbert. GOAT tulee tietenkin sanoista Greatest Of All Time. Mutta yleisesti se/hän on meille Gono. Peilaan itseäni toisen lajin edustajaan, joka osaa katsoa minua ja kenties jopa arvioida minua, jolloin se on minulle arvokkaampi kuin jokin muu, joka ei kykene samaan suoritukseen. Mutta viime kädessä se on väärä tapa arvottaa toisia lajeja.

On tsiljardeja hyönteisiä, on tsiljardeja liskoja eli matelijoita, on tsiljardeja nisäkkäitä, kuten yksi minä. Eikä ole olemassa lukua ”tsiljardi”. Kyllä sisälläni jokin liikahtaa, kun pudotan sirkat kuppiin, jossa ne pyörivät ympäri tietämättä, että kohta ne ovat osa gekon ruoansulatusta. Ne ovat osa ravintoketjua. Aina jokin on jonkin toisen ravintoa. Ihminen tuo kärsimystä ja kuolemaa kanssaeläimilleen, jotta voisi tyydyttää ravinnon tarpeensa. Ihminen on ravintoketjun ylin pää, paitsi jos Alien-xenomorph otetaan huomioon. Ihminen voi syödä kaikki muut eliöt ihan koska vaan, jos niin haluaa. Tietty monen eliön kohdalla se saattaa olla viimeinen ateria, kun jotkut tuppaavat olemaan melko myrkyllisiä, enkä tarkoita tässä kohtaa eliön luonteen vinoumaa.

Niin ne heinäsirkat. Ne ovat hyönteisiä ja luotaantyöntäviä. Gono syö ne hyvällä ruokahalulla ja lopputuloksena on kylläinen ja tyytyväinen gekko. Vaikka heinäsirkkoja kuinka yrittäisi ymmärtää, ei se onnistu. Toisin on gekolla, kun katsoo sitä silmiin. Minä olen katsonut lukemattomia kertoja. Se on väkisinkin ajatteleva ja älyllinen olento. Ja niin edelleen ekosysteemi rullaa yksinkertaisella ohjesäännöllä: syökää toisianne. Bon Appétit!

Hyvä usko vai -inen

Tänään pidämme uskonnon tunnin. Tunnustan, että uskon asioiden käsittely saattaa olla monin paikoin tulenarka aihe, mutta enpä ennenkään ole mistään piitannut. Enkä piittaa nytkään. ”Piitata”, onpa tyhmältä kuulostava sana. Pii on alkuaine (sekä myös 3,14159 26535 89793 23846 26433 83279 50288 41971 69399 37510 58209 74944 59230 78164 06286 20899 86280 34825 34211 70679) ja Tata intialainen automerkki. Kysyikö joku?

Tarinamme aiheena on heikosti tunnettu uskonto nimeltään bokononismi. En aio millään tavoin tuomita tai antaa siunaustani (heh) bokononismille, vaan yritän esittää sen keskeisen ideologian objektiivisesti ja tiivistetysti. Uskonnon perustana eli oppikirjana on Bokononin kirja, jonka kirjoitti henkilö nimeltä Bokonon. Eikö olekin yllättävää. Kirja ei ole yhdenkään jumalan sanelema saati ylipäätään jumalallista alkuperää, vaan Bokonon oli ihan tavallinen heppu, joka otti nimekseen Bokonon. Oikea nimi oli Lionel Boyd Johnson, syntynyt vuonna 1891. Uskonnon vaikutusalue on ollut Karibianmerellä ja sitä on tiettävästi tunnustanut melko pieni joukko ihmisiä. Bokononismia voidaan kuitenkin pitää kristinuskon haarana, koska se tunnustaa kristinuskon Jumalan olemassaolon.

Kokoan seuraavassa bokononismin keskeiset opit oheisilla palluroilla:

• ”Dynaaminen jännitys” on kattava ja merkittävä käsite käytännössä koko maailmaa kannattelevasta tasapainotilasta. Ydinajatuksena on, että ainoastaan asettamalla hyvä ja paha vastakkain keskenään ikuiseen konfliktin tilaan voidaan saavuttaa tasapaino, esim. hyvä yhteiskunta rakentuu sille. Olennaista on myös, että dynaaminen jännitys on koko ajan riittävän tiedostettu ja läsnä oleva ihmisten elämässä.
• Karass on kahden tai useamman ihmisen muodostama entiteetti, ryhmä, eräässä mielessä ihmisistä koostuva pienoisuniversumi, jossa jokin heitä yhdistävä asia johdattaa heidän elämäänsä ja toimintaansa ja kietoo heidän kohtalonsa yhteen. Useimmiten karassin jäsenet eivät kykene tiedostamaan karassiaan.
• Wampeter on karassin keskus. Bokononin kirja sanoo: ”Ei voi olla karassia ilman wampeteria, kuten ei voi olla pyörää ilman napaa.” Kuten edellä viitattiin, wampeter on jokin karassin jäseniä yhdistävä tekijä ja se voi olla mikä tahansa: puu, kivi, eläin, ajatus, kirja, sävelmä esimerkiksi. Karassissa on vaikuttamassa aina kaksi wampeteria: yksi, jonka merkitys on kasvamassa, ja toinen, jonka merkitys on vähenemässä, eli nouseva ja laskeva wampeter.
• Duprass on karass, joka koostuu vain kahdesta ihmisestä ja johon ei pysty liittymään ketään muita.
• Vin-dit on äkillinen ja hyvin henkilökohtainen sysäys tai hetkellinen kokemus kohti bokononismia. Vin-dit merkitsee kokijalleen, että Jumala tietää hänestä kaiken ja Jumalalla on häntä varten olemassa yksityiskohtaiset suunnitelmat.
• Boko-maru -rituaali tarkoittaa tajuntojen yhdistämistä ja on bokononismin ylin mahdollinen rakkauden osoitus, mikä tapahtuu asettamalla kahden ihmisen paljaat jalkapohjat toisiaan vasten.

Ymmärryksen laajentamiseksi alla vielä joitakin suoria sitaatteja Bokononin kirjasta.

”Sattui niin kuin tarkoitettu oli.”

”Tiikeri käy metsälle, lentää lintunen. ”Miksi? miksi? Ihmettelee yksin ihminen. Tiikeri käy nukkumaan, puuhun lintunen. ”Minä yksin ymmärrän”, sanoo ihminen.”

”Kypsyys on katkeraa pettymystä, johon ei löydy lievitystä, jollei naurun tuomaa oteta lukuun.”

”Valheeseen tarttuu rakastunut itseään pettäen. Rakkaudettomain kalansilmät sanovat totuuden.”

”Historia! Lukekaa sitä ja itkekää!”

”Kavahtakaa häntä, joka pyrkii ankarasti pääsemään perille jostain, onnistuu siinä, eikä ole yhtään entistä viisaampi. Hän on täynnä pakottavaa kaunaa niitä kohtaan, jotka ovat tietämättömiä, mutta eivät ole tulleet tietämättömyyteensä vaikeuksien kautta.”

Kuitenkin kenties kirkkaimmaksi kiteytynein viisaus, jonka Bokonon lausuu kirjassaan, sanotaan jo teoksen ensimmäisessä lauseessa: ”Jokainen totuus, jonka aion teille kertoa, on häpeämätön valhe.” Koko Bokononin kirja on vain ja ainoastaan aiemmin mainitun kaverin rikkaassa mielikuvituksessa syntynyttä satuilua. Ja mikä vieläkin mielenkiintoisempaa, ei ole olemassakaan Bokononin kirjaa eikä myöskään Bokononia. Todellisuudessa olette todistaneet edellä vonnegutismia, eli kirjailija Kurt Vonnegutin luovuuden tuotosta. Bokononismin uskonnon hän kehitti vuonna 1963 julkaistuun kirjaansa Cat’s Cradle eli Kissan kehto. Kissan kehdolla viitataan sormien väliin pingotettavaan naruleikkiin.

Jepulis jee, eikös tämä ollut tässä. Lukekaa kirja tai mikä tahansa kaunokirjallinen teos tai edes kirjaksi kutsuttava teos ja sivistäkää itseänne. (Näillä sanoin asetun teidän reppanoiden yläpuolelle, heippa hei, kiva katsoa teitä täältä ylhäältä. Näytättepä te pieniltä sittiäisiltä siellä. Ikään kuin teillä olisi jotain merkitystä. Koetteko itsenne tärkeäksi, newsflash for you, ette ole.)

Jälkibokononismit: Miten päädyin lukemaan tuon kirjan? Kuuntelin Laurenne/Louhimo
-kokoonpanon (Netta Laurenne ja Noora Louhimo) uutta biisiä ”Cradle”, jonka kertosäkeessä mainitaan ”Cats in the cradle”. Muistin myös omasta nuoruudestani Ugly Kid Joen (cover)biisin Cats In the Cradle. Päädyin googlettamaan, mitä tuolla ilmaisulla halutaan sanoa. Sitten päädyin jossain kohtaa ilmaisuun ”Cat’s cradle” eli kissan kehto, jne. jne. jne. jne. jne. jne. jne. jne. jne. jne. You know? I know. Ja samma på finska.

MMT muistaa kuolleisuutensa ja pääse asiaan

Tunnettehan te hänet. Hän on luki- ja lähetyshäiriötön ja muutenkin kaikilta osin vihreetön veijari, mies, joka ei ole muu eikä muu kuin kliinisesti puhdas maskuliini, hän, joka ymmärtää Limoncellon ja avokadopastan ja on vielä senkin jälkeen maskuliini. Hän on vanhan kansan sananlasku, hän on menneiden talvien lumi, hän on tulevien talvien kesä, hän on mummon jäljet lumihangessa, vaarin housut narulla kuivumassa, hän tietää puhumatta ja puhuu tietämättä, mistä puhuu, hän on tulevien aikojen menneisyys, joka asuu sinussa, hän näkee kaiken läpi ymmärtämättä näkemäänsä, hän tietää viisastumatta tiedostaan, hän oppii virheistään toistamaan virheitään, hän vielä kaiken jälkeen, kun kukaan ei ole enää kuuntelemassa, toistaa itseään. Hän on MMT, läpikäymättömien korpimaiden viimeinen eksynyt lammas, susi hyvän paimenen vaatteissa, hyvä paimen sudet kintereillään, susi jo syntyessään, hukkaan joutunut palapelin pala, pahnan pohjimmainen pohjanoteeraus, ylemmällä ymmärryksen tasolla operoiva oraakkeli, opetuslasten opettajan oppi-isä, onkeensa ottamaton mato, nakkikioskin jonon viimeinen riidanhaastaja, jakamattomien osamäärien murto-osa, ja viime kädessä yksinkertainen kuolevainen, joka ei taaskaan ymmärtänyt siirtyä aiheeseen järjelliseen aikaan.

Oli aikoja, jolloin tämä maanpäällinen ruumiillistuma ymmärsi oman kuolleisuutensa lukumääräksi numeron yksi. Yksilökohtaisessa kokemuksessa kuolleisuuden ollessa 1 eli 1/1 eli tasan 100 % on eloon jäämisen todennäköisyys aika huono. Ihminen on siitä erikoinen olento, että se ei lannistu tämän tiedon edessä, vaan jatkaa todellisuudessa tarpomistaan ikään kuin kyseistä faktaa ei tarvitsisi noteerata. Niin se kuitenkin menee, tylyt tosiasiat on syytä sysätä syrjään, jotta missään olisi mitään mieltä.

Koin minäkin erinäisissä teini-iän angstisimmissa aallonpohjissa syvää eksistentialistista ahdistusta. Muistan kyllä joskus jopa itkeneeni hysteerisesti yksinäni kuolemanpelkoani. En muista, tapahtuiko sitä montakin kertaa. Mutta sitä se ihmisenä oleminen teettää.

Vanha kunnon Juice (Leskinen) muistutti asiasta lukemattomia kertoja: ”elämä on kuolemista”, ”ei elämästä selviä hengissä”. Varmemmaksi vakuudeksi hän demonstroi asian juomalla itsensä hengiltä todistajien läsnä ollessa. Kaveri tiesi, mistä puhui, tai lauloi.

Asiaan pääseminen on joillekin yllättävän vaikeaa. Tunnistatte tuttavapiiristänne varmasti henkilön, joka haluaa kertoa jotain, jossa on varmasti jokin pointti, mutta hän alkaa varmuuden vuoksi taustoittaa asiaa alkaen ajanlaskumme alusta. Pahimmassa tapauksessa alkuräjähdyksestä. Tunnette sen kihelmöinnin ja syyhyn aivopoimuissanne, kun alustus jatkuu ja jatkuu jaarin jaarin jaa jaa vaarilla oli talo, mutta ”punchlineen” ei päästä itkemällä, rukoilemalla, manaamalla saati toivottamalla hänet helvetin perukoille. Koska mikään ei auta. Ja se on juuri sitä, mitä tässä ja nyt tapahtuu.

Kirjoitelman aiheen piti olla alun perin ihan oikea kaunokirjallinen tuotos. Siihen viittasi alkuperäinen otsikkokin, kunnes päätin hieman muokata sitä. Mutta asiapitoisuus saattaa löytyä ehkä jo ensi numerossa, tai myöhemmässä riippuen ja roikkuen asianosaisen mielenmaisemasta. Näyttääkö maisema Edelfeltin, Picasson, Dalin vai Munchin maalaamalta, odotamme jännityksellä. Muutkin ehdotukset otetaan huomioon. Katsokaas ja tiedättehän, no paskat te tiedätte yhtään mitään, joten älkää edes yrittäkö. Kun alan kirjoittaa, kirjoitan sitä, mitä tulee. Nyt tuli tätä. Yritin pakottaa itseni muottiin, tiettyyn johtoajatukseen, teemaan, aiheeseen, pidättäytymään kontekstissa. Hus pois turhat luulot itsestäni enkä pidättäydy missään. No joo, tällä hetkellä pidättelen pissahätääni eli pidättäydyn pissaamasta oransseihin kalsareihini. Mistähän hitosta tuo reikä niihin on tullut?

Muistikatkoksia pitkin piiriä

Yhden henkäyksen sirkus ja köyhän miehen varietee, tuo kaikkivoipa kirjapiiri laskeutuu keskuuteenne katkotuin siivin varustetulla Pegasoksellaan. Oli kieltämättä vähän töyssyinen laskeutuminen kiitoradalle. Mitäpä tällä kertaa oman stabiilin navan ympärillä kiertävä sovittamattoman koherenssin ja eksistenssin singulariteetti on keksinyt? Se-pronominilla kutsuttava kirjapiiri eli itse hän keksi käsitellä elokuvaa, kuinka laama idea. Se on halpa temppu muuttaa kirjapiiri leffapiiriksi, mutta en minä muutenkaan täällä lukijoita puhuttele.

Olipa kerran elokuva, joka teki suuren vaikutuksen nuoreen miehen alkuun. Elokuva ei kuitenkaan muuttanut tämän kaverin elämänkatsomusta tai ruokailutottumuksia tai vessassa käyntien tiheyttä, vaan leffa vaikutti vain erinomaiselta leffalta. Sellaista sattuu, että elokuvaa ei kannata velvoittaa olemaan elämää suurempi elämys, vaikka jo aikoja sitten manan majoille siirtynyt suuri elokuvatietopankki Peter von Bagh päinvastaista saattoi väittääkin. Leffan ei tarvitse käsitellä suuria teemoja, sisältää merkittävää sanomaa, moraalisia opetuksia tai yhteiskunnallista kontribuutiota, tai vilistä piilomerkityksiä. Audiovisuaalisesta pätkästä saa nauttia vaivaamatta sen enempää päätään, ja jos huomaa siinä sivussa saaneensa jotain ajatuksia irti, tai pohdittavaa, tai elämää rikastuttavaa, niin sehän on pelkkää plussaa. Tästä poikkeuksena toki totaalisille nollapollille tarkoitetut leffat, kuten Fast & Furios I–X, Disneyn kaikki Marvel-karjanrehu ja Terrifier-tyyppiset itsetarkoitukselliset verikekkerit. Hyi, hävetkää!

Pitkähkön köntsäjutustelun jälkeen on aika siirtyä ruokaisten popparipatojen äärelle. Elokuva, jonka pitkään kirjoittelin tyttären lukuisten kaverikirjojen sivuille lempileffana. Kirjoitin myös, että lempikukkani on voikukka ja lempieläimeni orava luonnonvaraisena, mutta se ei kuulu tähän, vai kuuluuko? Välttämättä kovin moni ei ole kuullutkaan filkasta, mutta harrastuneet hörhöt ja lajitovereihin kuuluvat entusiastit tunnistavat sen, koska onhan kyse Christopher Nolanin ohjaamasta elokuvasta. Ja sekin, että teos perustuu (löyhästi, löyhkäävästi?) mainitun mestarin veljen Jonathan Nolanin novelliin ”Memento Mori” eli ”muista kuolevaisuutesi”, joka on myös Depeche Moden albumin nimi, mutta sekään ei kuulu tähän.

Elokuvan nimi on Memento. Sen ensi-ilta oli vuonna 2000 Venetsian elokuvajuhlilla. Omaan subjektiiviseen silmääni ja aivosähkökäyriini peilaten leffa on kymmeneen kertaan tislattua neroutta. Suurin nerous on elokuvan rakenne tai kenties täsmällisemmin kronologia. Kun reilu parikymmentä vuotta sitten näin pätkän ekan kerran, oli lopussa Pepsodentilla putsattu suuni auki ja päässä raksutti villisti, tai ainakin yritti raksuttaa.

Mementon alku on jo yksinään näkemisen arvoinen. Alkutekstien vielä pyöriessä katsojan naamaan hierotaan teoksen idea, jotta hieman yksinkertaisempikin jorma, kuten minä, pääsee jyvälle, mistä on kyse. Sitä ei kuitenkaan anneta täysin pureskeltuna. Kaikki alkaa Polaroid-valokuvasta. Tiedättehän reliikin, se laatikon mallinen kamera, joka tuotti instant-valokuvia. Vähän niin kuin Nescafe-instantkahvi, mutta ei sinne päinkään. Polaroidin pointti oli, että kun sillä räpsäisi kuvan, kamera ulosti heti neliön muotoisen valokuvan, joka about minuutin tai jotain (?) sisään kehitti itse itsensä valmiiksi. Eli valkoiseen valokuvapaperiin kehittyi hiljalleen ihan ok värivalokuva.

Elokuvan alkutahdeilla käsi pitelee Polaroid-kuvaa, jossa näkyy miehen takaraivo ja osa selkää. Mies makaa lattialla. Samaista onnetonta on selkeästi ammuttu päähän ja verta on pitkin lattiaa ja seiniä. Kun alkutekstit edelleen vyöryvät ruudulle, käsi ravistelee vähän väliä valokuvaa. Alkaa tapahtua jotain yllättävää. Kuvan värit alkavat haalistua ja muuttuvat keltaisemmiksi, kuva muuttuu epäselvemmäksi. Edelleen vähän väliä käsi ravistelee valokuvaa. Vähitellen kuva muuttuu haaleammaksi ja haaleammaksi, kunnes käsi pitelee tyhjää valokuvapaperineliötä.

Ja siinä tuli filkan tarinankerronnan juju. Leffa kertoo Leonard Shelbystä, joka on menettänyt pysyvästi lyhytmuistinsa ja kaikki uudet muistikuvat katoavat aina n. 10 minuutin välein. Mutta hänellä on missio. Hän etsii vaimonsa murhaajaa. Nopeasti katsoja ymmärtää, tai pitäisi ymmärtää, että elokuva kulkee kronologisesti päinvastaisessa järjestyksessä Leonardin muistia myötäillen. Elokuva rakentuu väri- ja mustavalkokohtauksista, jotka vuorottelevat. Väripätkät kulkevat ajassa taaksepäin. Välissä olevissa mustavalkokohtauksissa Leonard pääosin selittää murhatutkimuksiaan ym. tuntemattomalle henkilölle puhelimessa.

Syvemmälle on turha mennä. Eikä se ole tämän paskalässytyksen tarkoitus, vaan että haluan suositella lämpimästi elokuvaa fiksujen elokuvien ystäville välttäen kuitenkaan itse leimautumasta fiksuksi. Erityisen ekstaattista on elokuvan lopun vyörytys, joka tarjoilee kunnon ylläripylläriä ja maton altavetoa katsojaressukalle. Vallan loistavaa elokuvan siirtyessä lopputeksteihin on, että kunhan saa auki loksahtaneet leuat viimein suljettua herää hillitön tarve katsoa pätkä välittömästi uudestaan. How about that?

Näin helposti kirjapiiri unohti oman tarkoituksensa. Todettakoon kuitenkin, että elokuva perustuu kirjalliseen tuotokseen. Vaan eikös ne kaikki, koska täytyyhän käsikirjoitus olla olemassa ennen kuin aletaan kuvata. On varmasti poikkeuksia, jotka on toteutettu puhtaalla improvisaatiolla. En osaa mainita ensimmäistäkään. Mutta en minä muutenkaan tiedä elokuvista mitään. Tai en ainakaan muista mitään. Koska muistamattomuus on paras puolustus.

“I have to believe in the world outside my own mind. I have to believe that my actions still have meaning, even if I can't remember them. I have to believe that when my eyes are closed, the world's still there. But do I? Do I believe the world's still there? Is it still out there? … Yes. We all need mirrors to remind ourselves who we are. I'm no different. Now... where was I?”