"…kaikki tietää sun tuhkimotarinas nimeltään. Ennen taivas oli avoinna sinullekin, kunnes paha sormi tavoitti karkurin." Oli 6.8.2014 alkuiltapäivä ja aurinko paahtoi kirkkaalta taivaalta nostaen lämpötilan lähelle 30 astetta. Dingo pauhasi autoradiosta samalla kun lasetin menemään pitkin Kukkolanmäentietä niin että hiekka pöllysi. Eihän nopeutta ollut kuin jotain 60 kilometriä tunnissa, mutta rutikuivalla soratiellä siinäkin oli tarpeeksi. Muuten auto olisi lähtenyt tällaiselta tumpulalta lapasesta.
Kohta saavuinkin jo Onnen puodin kohdalle. Talo tönöttää tien varressa edelleen, mutta Onnen puotia ei siinä ole ollut enää aikoihin. Suurten ikkunoiden edessä on verhot, eikä pihassa näy koskaan ketään. Lähikauppa oli ollut historiaa jo pitkän aikaa, kun minulle selvisi, että puljussa ei ollut mitään onnekasta, vaan kauppiaana oli toiminut mies nimeltä Veikko Onne.
Vuonna 1984 Dingo julkaisi uuden sinkkunsa nimellä Levoton Tuhkimo. Olin tuolloin tappi, joka ei ollut kiinnostunut Dingosta eikä lasettanut autolla yhtään minnekään. Ehkä fillarilla serkkujen kanssa Käyrälahden lenkkiä, jos isä antoi luvan. Muusta ei tarvinnut huolehtia kuin siitä, että karkkia, limsaa, leluja ja sarjiksia oli tarpeeksi. Tuona elokuisena iltapäivänä Dingon soidessa taustalla minut valtasi hetkeksi metka olotila, jonka jätän kornien kliseiden välttämiseksi kuvailematta.
maanantai 29. joulukuuta 2014
Muumien pako laaksosta
Muumipappa tähyili huolestuneena taivaanrantaa. Kaukana ulapalla pyörremyrsky Iso Myy lähestyi vääjäämättä Muumilaaksoa. Hemulin ennustukset tuhosta olivat sittenkin totta. Nyt oli toimittava nopeasti.
Pappa oli kerännyt joitakin tarpeellisia tavaroita valmiiksi veneeseensä, kuten kirjoituskoneen ja penaalin täynnä teräviä kyniä. Muumimamma, Muumipeikko, Pikku Myy, Niiskuneiti ja Niisku ottivat kukin omia henkilökohtaisia tavaroitaan mukaan. Mamma halusi ehdottomasti ottaa mukaan juuri leipomansa hedelmäkakun. Lähtiessään Muumimamma huomasi, kuinka lepakotkin pakenivat muumitalon ullakolta.
Kaikki olivat nyt tiiviisti veneessä kuin intiaanit kanootissa. Muumipappa irrotti köydet ja ohjasi veneen irti laiturista. Kaikki muumit eivät olleet enää laaksossa. Taivas synkkeni synkkenemistään ja suunnaton myrsky oli jo aivan lähellä Muumilaaksoa. Kun vene oli loittonemassa laiturista, Pappa huomasi, että tuhansia ja taas tuhansia pystyssä sojottavia hattivatteja oli kerääntynyt rannalle. Niitä oli niin paljon, ettei rantahiekkaa näkynyt ollenkaan. Hattivatit aloittivat huojuntansa ja muodostivat valtavan sähkövarauksen, joka purkautui pilviin ja pyörremyrskyyn, ja ne hajosivat hetkessä muumien tuijottaessa suut ammollaan. Yhtäkkiä sää olikin aurinkoinen ja tyyni. Hattivatit vaelsivat rannalta matkoihinsa.
Kaikki muumit palasivat laaksoon. Samana iltana pidettiin juhlat ja tunnelma oli katossa ja housut kadoksissa, kiitos Muumimamman edellisvuotisen käyneen mansikkamehun.
Pappa oli kerännyt joitakin tarpeellisia tavaroita valmiiksi veneeseensä, kuten kirjoituskoneen ja penaalin täynnä teräviä kyniä. Muumimamma, Muumipeikko, Pikku Myy, Niiskuneiti ja Niisku ottivat kukin omia henkilökohtaisia tavaroitaan mukaan. Mamma halusi ehdottomasti ottaa mukaan juuri leipomansa hedelmäkakun. Lähtiessään Muumimamma huomasi, kuinka lepakotkin pakenivat muumitalon ullakolta.
Kaikki olivat nyt tiiviisti veneessä kuin intiaanit kanootissa. Muumipappa irrotti köydet ja ohjasi veneen irti laiturista. Kaikki muumit eivät olleet enää laaksossa. Taivas synkkeni synkkenemistään ja suunnaton myrsky oli jo aivan lähellä Muumilaaksoa. Kun vene oli loittonemassa laiturista, Pappa huomasi, että tuhansia ja taas tuhansia pystyssä sojottavia hattivatteja oli kerääntynyt rannalle. Niitä oli niin paljon, ettei rantahiekkaa näkynyt ollenkaan. Hattivatit aloittivat huojuntansa ja muodostivat valtavan sähkövarauksen, joka purkautui pilviin ja pyörremyrskyyn, ja ne hajosivat hetkessä muumien tuijottaessa suut ammollaan. Yhtäkkiä sää olikin aurinkoinen ja tyyni. Hattivatit vaelsivat rannalta matkoihinsa.
Kaikki muumit palasivat laaksoon. Samana iltana pidettiin juhlat ja tunnelma oli katossa ja housut kadoksissa, kiitos Muumimamman edellisvuotisen käyneen mansikkamehun.
keskiviikko 17. joulukuuta 2014
Pylly
Pylly on suomen kielen koomisimpia sanoja. Kuullessani tai nähdessäni ”pyllyn” alkaa väkisinkin huvittaa. Yhdestä p:stä, kahdesta y:stä ja kahdesta l:stä muodostuva sana kuulostaa jo itsessään täysin naurettavalta. Kokeile itse. Toista monta kertaa ääneen ”pyllyä” ja huomaat sen itsekin. Vielä enemmän tehoja, kiksejä ja sen sellaisia saa irti, kun hokee ”pyllyä” ääneen seurassa, vaikkapa ruuhkabussissa tai työpaikan viikkopalaverissa.
Riemunkiljahduksia aiheutti aikanaan Levykauppa Äx:n myymä ”Sinä olet kakkapylly” -t-paita. Esitin ylipäällikölle halukkuuteni investoida kyseiseen vaatekappaleeseen, mutta ajatus torpattiin suorilta käsin. Itse asiassa ”kakkakin” on tosi huvittava. Eräällä pienellä punkbändillä on nimenä Kakka-hätä 77 ja se on julkaissut albumin ”Totaalinen kakkahätä” sekä EP:n ”Kakkahätä tappaa”. Tämä jos jokin on puhdasta neroutta.
”Pyllyn” ja ”kakan” koomisuus kumpuaa ilmeisesti itse sanojen ja ympäristön, johon sanat asetetaan, välisestä ristiriidasta. Ne ovat lapsenomaisia ilmaisuja, jotka kytkeytyvät kiinteästi lapsen maailmaan. Kun ”pylly” ja ”kakka” tuodaan aikuisten todellisuuteen, syntyy voimakas kontrasti. Ikään kuin sanat eivät yksinkertaisesti sopisi mihinkään kontekstiin ilman, että ne hyppäisivät sieltä silmille. Mutta juuri siitä ristiriidasta se suurin riemu repeää, ainakin minulle. Lapsellisuussyytökset voi esittää muilla foorumeilla. Kaupan päälle vielä pissaa, puuppaa ja pökäleitä.
Riemunkiljahduksia aiheutti aikanaan Levykauppa Äx:n myymä ”Sinä olet kakkapylly” -t-paita. Esitin ylipäällikölle halukkuuteni investoida kyseiseen vaatekappaleeseen, mutta ajatus torpattiin suorilta käsin. Itse asiassa ”kakkakin” on tosi huvittava. Eräällä pienellä punkbändillä on nimenä Kakka-hätä 77 ja se on julkaissut albumin ”Totaalinen kakkahätä” sekä EP:n ”Kakkahätä tappaa”. Tämä jos jokin on puhdasta neroutta.
”Pyllyn” ja ”kakan” koomisuus kumpuaa ilmeisesti itse sanojen ja ympäristön, johon sanat asetetaan, välisestä ristiriidasta. Ne ovat lapsenomaisia ilmaisuja, jotka kytkeytyvät kiinteästi lapsen maailmaan. Kun ”pylly” ja ”kakka” tuodaan aikuisten todellisuuteen, syntyy voimakas kontrasti. Ikään kuin sanat eivät yksinkertaisesti sopisi mihinkään kontekstiin ilman, että ne hyppäisivät sieltä silmille. Mutta juuri siitä ristiriidasta se suurin riemu repeää, ainakin minulle. Lapsellisuussyytökset voi esittää muilla foorumeilla. Kaupan päälle vielä pissaa, puuppaa ja pökäleitä.
perjantai 5. joulukuuta 2014
Putoilevien päivien pohdintoja
Spontaani juominen on kaunista. Varsinkin kun se tapahtuu päivittäin.
Juo runsaasti vettä, niin virtsaat enemmän.
Joskus on mukavaa huvitella yksikseen, vittuilemalla itselleen.
Minulle tuli hetkeksi sellainen epämiellyttävä hyvänolon tunne, mutta onneksi se meni nopeasti ohi.
Tosikot ovat miellyttävää seuraa, koska heidän härnääminen on erityisen palkitsevaa.
Sivistyssanojen käyttö on muodostunut minulle eräänlaiseksi maneesiksi.
Epävarmat ihmiset käyttävät paljon ”ja”-sanaa ja ”tai”-sanaa tai joitakin muita vaihtoehtoja lisääviä sanoja.
Henkilöllä, jolla on kaikki langat käsissään, ei ole narua josta vetää. Vedettäessä lanka katkeaa helpommin kuin naru.
Työssä ei ole muuta vikaa kuin se, että se maistuu työltä eikä leivältä.
Kaakao maistuu hyvältä, raaka peruna ei.
Juo runsaasti vettä, niin virtsaat enemmän.
Joskus on mukavaa huvitella yksikseen, vittuilemalla itselleen.
Minulle tuli hetkeksi sellainen epämiellyttävä hyvänolon tunne, mutta onneksi se meni nopeasti ohi.
Tosikot ovat miellyttävää seuraa, koska heidän härnääminen on erityisen palkitsevaa.
Sivistyssanojen käyttö on muodostunut minulle eräänlaiseksi maneesiksi.
Epävarmat ihmiset käyttävät paljon ”ja”-sanaa ja ”tai”-sanaa tai joitakin muita vaihtoehtoja lisääviä sanoja.
Henkilöllä, jolla on kaikki langat käsissään, ei ole narua josta vetää. Vedettäessä lanka katkeaa helpommin kuin naru.
Työssä ei ole muuta vikaa kuin se, että se maistuu työltä eikä leivältä.
Kaakao maistuu hyvältä, raaka peruna ei.
torstai 4. joulukuuta 2014
Myyttinen Heinola
Heinola on aina ollut silmissäni lähes myyttinen paikka, mikä johtunee lapsuuden kokemuksista. Kävimme isäni kanssa Heinolassa kerran tai pari kesässä, koska se oli lähin kaupungin tapainen mökiltä katsottuna. Aina oli mentävä rannassa sijaitsevan Suomen suurimpana puuna kehutun valtavan tsaarinpoppelin juurelle. Se oli pakollinen rituaali samoin kuin Heinolan lintutarhalla käynti. Lelukauppaan oli toki päästävä, kerran sellainenkin löytyi. Heinolan Talous-muovi ja Lelu on tainnut olla olemassa iäisyyden siinä kadunkulmassa. Torilta haettiin mansikoita ja syötiin jätskiä. Lopuksi kävimme kaupassa T-market Heinoskassa, ja sieltä tietty Jäähedelmä-karkkeja matkaan.
Heinolan myyttisyyden juju lienee siinä, että vierailin siellä aina kesäisin, jolloin Suomen maassa viemärinkannetkin ovat kauneimmillaan. Saattaisi tulla toinen ääni selloon, jos jumittaisi Heinolassa talvella, koska vaikka Heinolan kaupungissa asustelee tilastojen mukaan parikymmentä tuhatta asukasta, on varsinainen keskusta varsin onneton. Toinen myyttisyyttä lisäävä piirre on, että Heinolan keskusta näyttää aivan samalta kuin lapsuudessani 1980-luvulla. Toisin sanoen infrastruktuuri on jämähtänyt, mutta ei se haittaa, kun on itsekin jämähtänyt.
Aikuisiällä rituaalit siirretään omille lapsille kuin paraskin neuroosi. Auton pysäköin samalle ilmaiselle pysäköintialueelle lähelle toria, johon isänikin aina pysäköi. Tsaarinpoppeli, lintutarha, näkötorni ja lelukauppa kahlataan läpi kuin pyhiinvaellusreitti. Mutta on uusiakin kohteita löytynyt. Maaherranpuiston leikkikenttä on paikka, josta lapset ovat saaneet ilon irti useana kesänä. Viime kesänä menimme ensimmäistä kertaa Kylpylän uimarannalle. On käsittämätöntä, kuinka kaikki nämä vuosikymmenet tämä mahtava keidas on sivuutettu. Minulla ei ole muistikuvaa, että olisin lapsena kertaakaan käynyt siellä. Varmaan siksi, koska mökilläkin oli uimaranta.
Menneenä kesänä pääsin myös vihdoin Heinolan kesäteatteriin. Monina vuosina olen katsellut paikkaa ulkopuolelta ja miettinyt, mahdanko joskus päästä kokemaan sen. Elämys oli hieno ja herätti innon päästä uudestaan. Kaunis kesäilta, kahjo farssi (Ilmasta rahaa) ja hyvä mieli tuottivat lämpimiä muistoja. Varsinkin kun syvensin elämyksen intensiteettiä väliajalla Vat 69:lla Heinolan Heilissä.
Heinolan myyttisyyden juju lienee siinä, että vierailin siellä aina kesäisin, jolloin Suomen maassa viemärinkannetkin ovat kauneimmillaan. Saattaisi tulla toinen ääni selloon, jos jumittaisi Heinolassa talvella, koska vaikka Heinolan kaupungissa asustelee tilastojen mukaan parikymmentä tuhatta asukasta, on varsinainen keskusta varsin onneton. Toinen myyttisyyttä lisäävä piirre on, että Heinolan keskusta näyttää aivan samalta kuin lapsuudessani 1980-luvulla. Toisin sanoen infrastruktuuri on jämähtänyt, mutta ei se haittaa, kun on itsekin jämähtänyt.
Aikuisiällä rituaalit siirretään omille lapsille kuin paraskin neuroosi. Auton pysäköin samalle ilmaiselle pysäköintialueelle lähelle toria, johon isänikin aina pysäköi. Tsaarinpoppeli, lintutarha, näkötorni ja lelukauppa kahlataan läpi kuin pyhiinvaellusreitti. Mutta on uusiakin kohteita löytynyt. Maaherranpuiston leikkikenttä on paikka, josta lapset ovat saaneet ilon irti useana kesänä. Viime kesänä menimme ensimmäistä kertaa Kylpylän uimarannalle. On käsittämätöntä, kuinka kaikki nämä vuosikymmenet tämä mahtava keidas on sivuutettu. Minulla ei ole muistikuvaa, että olisin lapsena kertaakaan käynyt siellä. Varmaan siksi, koska mökilläkin oli uimaranta.
Menneenä kesänä pääsin myös vihdoin Heinolan kesäteatteriin. Monina vuosina olen katsellut paikkaa ulkopuolelta ja miettinyt, mahdanko joskus päästä kokemaan sen. Elämys oli hieno ja herätti innon päästä uudestaan. Kaunis kesäilta, kahjo farssi (Ilmasta rahaa) ja hyvä mieli tuottivat lämpimiä muistoja. Varsinkin kun syvensin elämyksen intensiteettiä väliajalla Vat 69:lla Heinolan Heilissä.
perjantai 7. marraskuuta 2014
Puolivillainen totuus kirjallisuuspiirin tapauksesta
Kirjallisuuden takapihoilla ja tunkioilla temmeltävä yksinäinen katsastaja on saanut eteensä tiivistunnelmaisen 800-sivuisen opuksen Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Ilman koukeroita ilmaistuna luin kirjan ja olihan se aika paska. Sveitsiläisen Joël (Tsouäl) Dickheadin, anteeksi Dickerin kikkailema teos on kerännyt ylistyksiä ja palkintoja pitkin poikin, mutta kirjallisuuspierulle suodun absoluuttisen sävelkorvan sekä totuuden ytimeen kantavan syvyysnäön turvin on todettava, että jos tiivis tunnelma syntyy jahkailusta, olen väärässä seurassa. Useimmiten olenkin. Reippaasti yli puolet kirjasta täyttyi niin hitaasta juonenkuljetuksesta, että maitohapot happanivat jäsenissä. Teinitytön ja keski-ikäisen kirjailijan välinen dialogi oli itkettävän tuskastuttavaa luettavaa tyyliin ”rakastan”, ”minä rakastan enemmän”, ”minä vielä enemmän”, ”ikuisesti rakastan”, ja alusta. Monissa yhteyksissä kehuttu ”kirja pitää otteessaan” ja ”luin sen yhdeltä istumalta, koska en voinut lopettaa” toteutui kirjapiirin kohdalla siten, että ensimmäisen kahdeksankymmenen sivun jälkeen oli pidettävä taukoa toista viikkoa. Eikä tehnyt kipeää.
Kirja palkitsee lukijansa (kuivakka naurahdus) noin 650 sivun savessa kahlaamisen jälkeen. On pelkästään positiivista, että teos lähtee käyntiin jossain vaiheessa. Nimittäin loppupuolella lukija kieputetaan pyörryksiin mukahätkähdyttävillä paljastuksilla ja liukuhihnalta tarjoiltavilla syyllisehdokkailla. Mutta hei, kaikkihan me olemme lopulta syyllisiä. Yritin arvailla asioiden todellista tolaa pitkin kirjaa vain todetakseni tulleeni halpahintaisesti kusetetuksi. Propsit jaetaan siitä, että sveitsiläinen mittatikku kuvaa kirjassaan suorasukaisen poskihoidon ilman kiertoilmaisuja.
Dicker antaa aloitteleville kirjailijoille lyömättömät vinkit venytetyn tiiliskiviromaanin kirjoittamiseen:
Monissa kirja-arvosteluissa on mainittu samankaltaisuudet Twin Peaksiin, mutta missään kohdassa en havainnut metsissä huhuilevia pöllöjä, uhkaavina huojuvia puita, pahuksen hyvää kahvia ja kirsikkapiirakkaa, halkoa vauvana pitävää naista, punaista huonetta, tanssivaa kääpiötä saati transvestiittia FBI-agenttia (kiitti Fox Mulder ja Hank Moody!).
Tässäpä itsetietoisen älykön kirjoittama bestseller, josta löytyy läpitunkeva ”nyt kirjoitan aivan jäätävän eeppisen stoorin” -maku. Aitouden voi hakea paikallisen Prisman maitohyllystä. Voisin esittää kirjasta ontuvan vertauksen sveitsiläiseen linkkuveitseen, josta löytyy tsiljoona toimintoa, mutta ei yhtäkään järkevää työkalua. Mutta en esitä, koska se olisi jo noloa.
Kirja palkitsee lukijansa (kuivakka naurahdus) noin 650 sivun savessa kahlaamisen jälkeen. On pelkästään positiivista, että teos lähtee käyntiin jossain vaiheessa. Nimittäin loppupuolella lukija kieputetaan pyörryksiin mukahätkähdyttävillä paljastuksilla ja liukuhihnalta tarjoiltavilla syyllisehdokkailla. Mutta hei, kaikkihan me olemme lopulta syyllisiä. Yritin arvailla asioiden todellista tolaa pitkin kirjaa vain todetakseni tulleeni halpahintaisesti kusetetuksi. Propsit jaetaan siitä, että sveitsiläinen mittatikku kuvaa kirjassaan suorasukaisen poskihoidon ilman kiertoilmaisuja.
Dicker antaa aloitteleville kirjailijoille lyömättömät vinkit venytetyn tiiliskiviromaanin kirjoittamiseen:
- Ota laaja hahmogalleria ja paljasta hahmoista kaikenlaista vähitellen pitkin tarinaa. Mitä enemmän possea, sitä enemmän paljastettavaa. Ja tarina venyy.
- Kuljeta yhdellä aikatasolla monia tapahtumaketjuja, ns. monta rautaa tulessa (kirjailijan rikostutkimukset, kamppailu kirjan kirjoittamisen ja julkaisemisen kanssa, kuulustelut ja keskustelut oppi-isän kanssa, muiden hahmojen tekemiset).
- Seikkaile eri aikatasoilla. Käytä kaikki keinot menneiden muistelemiseen ja takaumiin. Kun tarinaa kertoo parilla kolmella eri aikatasolla, antaa se huikean mahdollisuuden kasvattaa sivumäärää loputtomiin.
- Etene juonessa verkkaisesti. Ei ole mitään kiirettä vetää ässiä eikä mitään muitakaan kortteja hihasta. Hämää lukijaa turhilla yksityiskohdilla ja tapahtumilla (sivumäärä kasvaa). Jätä olennaisia asioita kertomatta tai lakaise ne taustalle, jotta loppuun saadaan kunnon kliimaksi.
Monissa kirja-arvosteluissa on mainittu samankaltaisuudet Twin Peaksiin, mutta missään kohdassa en havainnut metsissä huhuilevia pöllöjä, uhkaavina huojuvia puita, pahuksen hyvää kahvia ja kirsikkapiirakkaa, halkoa vauvana pitävää naista, punaista huonetta, tanssivaa kääpiötä saati transvestiittia FBI-agenttia (kiitti Fox Mulder ja Hank Moody!).
Tässäpä itsetietoisen älykön kirjoittama bestseller, josta löytyy läpitunkeva ”nyt kirjoitan aivan jäätävän eeppisen stoorin” -maku. Aitouden voi hakea paikallisen Prisman maitohyllystä. Voisin esittää kirjasta ontuvan vertauksen sveitsiläiseen linkkuveitseen, josta löytyy tsiljoona toimintoa, mutta ei yhtäkään järkevää työkalua. Mutta en esitä, koska se olisi jo noloa.
perjantai 31. lokakuuta 2014
Tähän on tultu
Erilaisia vastineita otsikon toteamukseen:
No ei vitussa olla! (vulg.)
Ehkä sinä olet tullut, mutta minut tuotiin.
Tähän tultiin, mutta se hetki meni jo, joten siinä ei olla enää.
Jos tähän on tultu, niin mitä ”tämä” on?
Kiistaton kiteytys. Voitko kuitenkin kertoa yksityiskohtaisemmin, mistä ja miksi tähän on tultu ja miten edetä tästä eteenpäin?
Kun tiivistetään ihmisen tähänastinen elämänkaari noihin kolmeen sanaan, mitä sillä halutaan viestiä? Onko nyt aika laatia jonkinlainen välitilinpäätös? Olenko velvoitettu voivottelemaan vääriä valintoja?
Veit melkein jalat altani, mutta totta puhuen papukaijan tavoin toistettavat mitäänsanomattomat latteudet olisi kaikkien edun kannalta parempi pitää omana tietonaan.
Hienosti lohkaistu. Löysitkö tuon Suomen kansanviisauksien kaatopaikalta?
No niinpäs onkin tultu. Voinko nyt lähteä?
No niinpäs onkin tultu. Voitko nyt poistua?
Niin on että näin on.
Jälkiselitykset: Mestari paljastaa lässytyksensä lähteen, eli pieni taustoittava tarina. Vaimoni ystävä oli kylässä lauantaina. Olin illalla imuroimassa eteisen mattoa, kun hän tuli siihen pällistelemään, jolloin totesin jotakuinkin näin: ”Lauantai-illan huumaa. Toiset juovat viinaa, toiset ovat sosiaalisia, minä siivoan.” Hän lätkäisi pallon takaisin heittämällä pöytään iskulauseensa: ”Tähän on tultu.” Katson, että tokaisu on negatiivisesti latautunut. En käyttänyt mitään yllä olevista vastauksista, koska aivoni eivät reagoi niin nopeasti, vaan yleensä useamman päivän viiveellä. Tiedä häntä, oliko se hänen mielestään kenties trendikäs lohkaisu, mutta heitän villin veikkauksen, ettei hän ole keksinyt sitä itse, vaan on kuullut sen jostain muualta, esim. isältään, isoisältään, isoisoisältään tai esi-isältään. Tai äidiltään, jne.
No ei vitussa olla! (vulg.)
Ehkä sinä olet tullut, mutta minut tuotiin.
Tähän tultiin, mutta se hetki meni jo, joten siinä ei olla enää.
Jos tähän on tultu, niin mitä ”tämä” on?
Kiistaton kiteytys. Voitko kuitenkin kertoa yksityiskohtaisemmin, mistä ja miksi tähän on tultu ja miten edetä tästä eteenpäin?
Kun tiivistetään ihmisen tähänastinen elämänkaari noihin kolmeen sanaan, mitä sillä halutaan viestiä? Onko nyt aika laatia jonkinlainen välitilinpäätös? Olenko velvoitettu voivottelemaan vääriä valintoja?
Veit melkein jalat altani, mutta totta puhuen papukaijan tavoin toistettavat mitäänsanomattomat latteudet olisi kaikkien edun kannalta parempi pitää omana tietonaan.
Hienosti lohkaistu. Löysitkö tuon Suomen kansanviisauksien kaatopaikalta?
No niinpäs onkin tultu. Voinko nyt lähteä?
No niinpäs onkin tultu. Voitko nyt poistua?
Niin on että näin on.
Jälkiselitykset: Mestari paljastaa lässytyksensä lähteen, eli pieni taustoittava tarina. Vaimoni ystävä oli kylässä lauantaina. Olin illalla imuroimassa eteisen mattoa, kun hän tuli siihen pällistelemään, jolloin totesin jotakuinkin näin: ”Lauantai-illan huumaa. Toiset juovat viinaa, toiset ovat sosiaalisia, minä siivoan.” Hän lätkäisi pallon takaisin heittämällä pöytään iskulauseensa: ”Tähän on tultu.” Katson, että tokaisu on negatiivisesti latautunut. En käyttänyt mitään yllä olevista vastauksista, koska aivoni eivät reagoi niin nopeasti, vaan yleensä useamman päivän viiveellä. Tiedä häntä, oliko se hänen mielestään kenties trendikäs lohkaisu, mutta heitän villin veikkauksen, ettei hän ole keksinyt sitä itse, vaan on kuullut sen jostain muualta, esim. isältään, isoisältään, isoisoisältään tai esi-isältään. Tai äidiltään, jne.
perjantai 24. lokakuuta 2014
Musiikillinen herääminen
Luin Apulannan Kaikki yhdestä pahasta -historiikista, kuinka yhdeksänvuotiaan Toni Wirtasen lapsuuden musiikillinen käännekohta oli W.A.S.P:in I wanna be somebody -biisin kuuleminen. Wirtasen kokemus oli ”kuin olisi saanut lapiosta päähän”. Minäkin kuulin kyseisen biisin tuona vuonna 1984, mutta tunne oli pikemminkin kuin olisi lätkitty tiskirätillä naamaan, ei märällä mutta ehkä nihkeällä. Olin 8-vuotias, kun vuotta vanhempi kaverini luukutti biisiä stereoista, enkä oikein tajunnut mitään. Tässä välissä on todettava, että on hienoa, kuinka musiikin avulla voi tietyt lapsuuden tapahtumat ankkuroida ajallisesti. Ehkä se oli vieras kieli, joka pani vierastamaan kappaletta. Tai kummallinen rankka saundi. Kuitenkin uin muiden mukana ja hoilasin pihalla ”aa wona pissön badi” ymmärtämättä, mitä hokema tarkoitti. Samainen kaverini tutustutti minut myös Mötley Crüeen, Twisted Sisteriin, Acceptiin (edes bändin nimeä ei osattu lausua oikein) sekä vuoden 1985 megailmiöön, Europeen. Mistään näistä en innostunut, mutta se ei estänyt piirtelemästä vihkoon Twisted Sisterin logoa, siis sitä T:n ja S:n yhdistelmää.
Vaikken ollutkaan niin kiinnostunut musiikista vielä tuolloin, kuunneltiin kotona musiikkia ja radiota. Matin ja Tepon renkutuksia muistan kuulleeni paljon sekä kaiken maailman finnhits-vuodatuksia Tarja Ylitalosta Kake Randelinin ja Lea Lavenin kautta Frederikiin, joka oli silloin vielä oikeasti kolmekymppinen. Eikä se haitannut, koska kivahan niitä oli kuunnella, kun ymmärsi sisällönkin, vaikkeivät sanoitukset kovin älyllisiä olleet. Mutta se haittasi, kun menin soittamaan yllä mainitulle kaverilleni Mikko Alatalon tuotosta nimeltä Eläimiä suomalaismetsissä ja vielä kehumaan, kuinka hyvä se oli. Kyseinen lastenlaulukasetti oli löytynyt mökiltä ja miellytti minua kovasti, koska siinä oli kivoja tarinoita hassuista jutuista. Sain aika pitkään kuulla pilkkaa aiheesta. Sen siitä sai palkakseen, kun sortui olemaan lapsi.
Paljon myöhemmin aloin havahtua musiikin maagiseen maailmaan, kun ystäväni musiikkimaku herätti kiinnostukseni. Varsinkin Popedan vuoden 1992 uutukainen Svoboda oli kovaa kamaa. Letkeä meininki ja pikkutuhmat sanoitukset upposivat niin hyvin, että oli pakko kopioida levy kasetille. Kopiolaatu oli kammottavaa tunkkaista muminaa. Eppujakin kuunneltiin ja paljon – kukapa ei olisi kuunnellut. Lopulta rohkaistuin ostamaan ensimmäisen äänitteeni. Se oli Miljoonasateen Lelukaupan häät c-kasettina ja vuosi oli 1992. Sanoitukset ovat selkeästi aina olleet minulle olennainen osa kokonaisuutta. Musiikki ei ole vain sävelkulkuja tai taustamelua, vaan sitä pitää todella kuunnella. Tätä vasten on järkeenkäypää, että tartuin ensimmäisenä mestarisanoittaja Heikki Salon vetämään Miljoonasateeseen.
Jälkikirsikkana kakun pohjalla: Olen varma, että Mobilat-voide on talibanien salajuoni. Mobilat on lopusta alkuun luettuna talibom. Sehän on melkein kuin taliban tai talibanien pommi (tali-bomb).
Vaikken ollutkaan niin kiinnostunut musiikista vielä tuolloin, kuunneltiin kotona musiikkia ja radiota. Matin ja Tepon renkutuksia muistan kuulleeni paljon sekä kaiken maailman finnhits-vuodatuksia Tarja Ylitalosta Kake Randelinin ja Lea Lavenin kautta Frederikiin, joka oli silloin vielä oikeasti kolmekymppinen. Eikä se haitannut, koska kivahan niitä oli kuunnella, kun ymmärsi sisällönkin, vaikkeivät sanoitukset kovin älyllisiä olleet. Mutta se haittasi, kun menin soittamaan yllä mainitulle kaverilleni Mikko Alatalon tuotosta nimeltä Eläimiä suomalaismetsissä ja vielä kehumaan, kuinka hyvä se oli. Kyseinen lastenlaulukasetti oli löytynyt mökiltä ja miellytti minua kovasti, koska siinä oli kivoja tarinoita hassuista jutuista. Sain aika pitkään kuulla pilkkaa aiheesta. Sen siitä sai palkakseen, kun sortui olemaan lapsi.
Paljon myöhemmin aloin havahtua musiikin maagiseen maailmaan, kun ystäväni musiikkimaku herätti kiinnostukseni. Varsinkin Popedan vuoden 1992 uutukainen Svoboda oli kovaa kamaa. Letkeä meininki ja pikkutuhmat sanoitukset upposivat niin hyvin, että oli pakko kopioida levy kasetille. Kopiolaatu oli kammottavaa tunkkaista muminaa. Eppujakin kuunneltiin ja paljon – kukapa ei olisi kuunnellut. Lopulta rohkaistuin ostamaan ensimmäisen äänitteeni. Se oli Miljoonasateen Lelukaupan häät c-kasettina ja vuosi oli 1992. Sanoitukset ovat selkeästi aina olleet minulle olennainen osa kokonaisuutta. Musiikki ei ole vain sävelkulkuja tai taustamelua, vaan sitä pitää todella kuunnella. Tätä vasten on järkeenkäypää, että tartuin ensimmäisenä mestarisanoittaja Heikki Salon vetämään Miljoonasateeseen.
Jälkikirsikkana kakun pohjalla: Olen varma, että Mobilat-voide on talibanien salajuoni. Mobilat on lopusta alkuun luettuna talibom. Sehän on melkein kuin taliban tai talibanien pommi (tali-bomb).
perjantai 10. lokakuuta 2014
Muffinia lukuromaanin välissä
Se on saatana muffinssi eikä muffini! En ikinä laittaisi ruokintareikääni muffinia, koska se kuulostaa epäretromaiselta. Tiedän, että kaikki tuhkaluukun ja hormien nuohoojat nauttivat muffineja tuplafrappuccinojensa kanssa. Myöskään muffinsi ei mene seulasta läpi, koska siinä on liian vähän ässiä. Kyllä elämässä pitää olla enemmän ässiä. Kuin tekisi jotain melkein oikein, mutta lopulta ei kuitenkaan, esim. latten rasvattomaan maitoon tai muffinsseja ilman ässiä.
Englannin kielen sana ”muff” (suom. muhvi, jösses kuinka pöljä sana) tarkoitti ennen muinoin naisten kädenlämmitintä, sellaista turkiksesta tehty tuubia, joka oli molemmista päistä avonainen. Tuskin kukaan sellaista reliikkikapistusta enää käyttää. Nykyisin englannin kielen slangissa sanalla on hyvinkin vakiintunut merkitys ilmaisemaan naisen vaginaa. Jossakin tilanteessa sanalla saatetaan tarkoittaa hyvin karvaista toosaa. Suomen kielen vastineista tulee mieleen lähinnä ”tuhero”. Tällaisessa valossa muffinssin suuhun työntäminen ei tunnu ollenkaan huonolta ajatukselta. Varoituksen sana: karvojen poistaminen hampaiden välistä saattaa olla työläs operaatio, joten kannattanee varmuuden vuoksi jättää muffinssit syömättä, ainakin selvästi karvaiset muffinssit.
Tässä ote Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanista (luku 12). Mitä hän mahtoi lauseella tarkoittaa?
"Gathering my mantle about me, and sheltering my hands in my muff, I did not feel the cold."
Bonuskilarit nautin vielä sanasta “lukuromaani”. Törmäsin termiin vasta äskettäin (kaikki nämä vuodet varjelluin), mutta se oli inhoa ja kuvotusta ensisilmäyksellä. Lukunyhveröiden luoma ilmaisu viittaa kirjoihin, joiden kanssa kiva käpertyä sohvan nurkkaan torkkupeitteeseen kaakaomukin kanssa ja sen sellaista imelää mussutusta. Nimi on keksitty kirjallisuuden ”väliinputoajille”, kun on yritetty luoda pesäeroa tyhjäpäiseen roskaviihteeseen, muttei ole kehdattu sanoa teosta syvälliseksikään. Pelleilyssä on espressonvahva selityksen maku ja se voidaan tulkita kirjapierujen oman kilven kiillotukseksi. Tällaiseen luokkaan voidaan heittää melkein mitä tahansa riippuen katsantokannasta. Luodaan keinotekoinen kategoria romaaneille, jotka ovat ikään kuin luettavampia kuin muut romaanit. ”Lukuromaanin” ilmaantuessa näkökenttääni tai kuulotaajuuksilleni käynnistyy oksennusrefleksi välittömästi.
Jälkijunan kirjoitus: Tämä kirjoitus muistuttaa jotakin toista kirjoitusta, en vain millään saa päihini. Mitä?
Englannin kielen sana ”muff” (suom. muhvi, jösses kuinka pöljä sana) tarkoitti ennen muinoin naisten kädenlämmitintä, sellaista turkiksesta tehty tuubia, joka oli molemmista päistä avonainen. Tuskin kukaan sellaista reliikkikapistusta enää käyttää. Nykyisin englannin kielen slangissa sanalla on hyvinkin vakiintunut merkitys ilmaisemaan naisen vaginaa. Jossakin tilanteessa sanalla saatetaan tarkoittaa hyvin karvaista toosaa. Suomen kielen vastineista tulee mieleen lähinnä ”tuhero”. Tällaisessa valossa muffinssin suuhun työntäminen ei tunnu ollenkaan huonolta ajatukselta. Varoituksen sana: karvojen poistaminen hampaiden välistä saattaa olla työläs operaatio, joten kannattanee varmuuden vuoksi jättää muffinssit syömättä, ainakin selvästi karvaiset muffinssit.
Tässä ote Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanista (luku 12). Mitä hän mahtoi lauseella tarkoittaa?
"Gathering my mantle about me, and sheltering my hands in my muff, I did not feel the cold."
Bonuskilarit nautin vielä sanasta “lukuromaani”. Törmäsin termiin vasta äskettäin (kaikki nämä vuodet varjelluin), mutta se oli inhoa ja kuvotusta ensisilmäyksellä. Lukunyhveröiden luoma ilmaisu viittaa kirjoihin, joiden kanssa kiva käpertyä sohvan nurkkaan torkkupeitteeseen kaakaomukin kanssa ja sen sellaista imelää mussutusta. Nimi on keksitty kirjallisuuden ”väliinputoajille”, kun on yritetty luoda pesäeroa tyhjäpäiseen roskaviihteeseen, muttei ole kehdattu sanoa teosta syvälliseksikään. Pelleilyssä on espressonvahva selityksen maku ja se voidaan tulkita kirjapierujen oman kilven kiillotukseksi. Tällaiseen luokkaan voidaan heittää melkein mitä tahansa riippuen katsantokannasta. Luodaan keinotekoinen kategoria romaaneille, jotka ovat ikään kuin luettavampia kuin muut romaanit. ”Lukuromaanin” ilmaantuessa näkökenttääni tai kuulotaajuuksilleni käynnistyy oksennusrefleksi välittömästi.
Jälkijunan kirjoitus: Tämä kirjoitus muistuttaa jotakin toista kirjoitusta, en vain millään saa päihini. Mitä?
perjantai 26. syyskuuta 2014
Erikoinen vieras osui ikkunaan Lempäälässä
Lempääläläisen perheen omakotitalon ikkunaan törmäsi tänä aamuna poikkeuksellinen vieras. Talon isäntä Petri-Taisto Korva-Vahala oli keittiössä nauttimassa aamukaljojaan, kun yhtäkkiä kuului kova jysähdys. ”En ehtinyt nähdä, mikä se oli, mutta ikkuna oikein helisi, joten ajattelin, että iso sen täytyi olla”, kertoo Korva-Vahala. Hän meni tutkimaan tilannetta pihalle, missä häntä kohtasi erikoinen näky.
”Täytyi hieraista silmiä parikin kertaa, ennen kuin uskoin. Siinä pihalla makasi ketarat jojossa ilmielävä norjanlohi. Tosin se oli vielä pökerryksissä, koska se oli osunut aika kovaa ikkunaan. Onneksi sille ei käynyt pahemmin”, toteaa Korva-Vahala.
Myös Kalatalouden laitoksen kalanpäätutkija ja psykologi Ella Salmon pitää havaintoa poikkeuksellisena: ”Kyseessä on selvästi yksilö, koska jokaista pitää kohdella yksilönä ja jokainen yksilö on poikkeuksellinen. Lisäksi kyseinen yksilö on eksynyt muuttoparvesta. Tähän aikaan vuodesta alkaa norjanlohien syysmuutto kohti lämpimämpiä vesiä. Esimerkiksi Malagassa on kuulemma talvikaudella paljon lohifestareita, joihin norjanlohet ovat erityisesti mieltyneet. Tämä kyseinen tapaus on ilmeisesti poikennut muun parven lentoreitiltä todella paljon, ja onnistunut eksymään jopa Lempäälään asti.”
Toivuttuaan iskusta norjanlohi pääsi jatkamaan todennäköisesti oikeaan suuntaan käytyään ensin paikallisen elektroniikkamyymälän kautta. ”Niin, itse asiassa puhelimeni Google-navigointi ohjasi minut tänne, joten niin paljon siihen voi luottaa. Ilmeisesti Malaga ja Lempäälä ovat sama asia, tai ainakin riittävän lähellä toisiaan. Nyt menen ostamaan TomTomin navigaattorin. Ehkä sillä pääsee jopa perille. Se vaan riepoo, että myöhästyn ensimmäisistä bileistä aika paljon. Parit katkarapucocktailit jää nyt nauttimatta. Se on saletti, että tästä ikkunaan lentämisestä tulee infernaaliset niskasäryt. Ei ole nimittäin eka kerta. Onneksi on matkavakuutus ja buranat messissä”, kommentoi norjanlohi Mårten lempääläläisen omakotitalon pihassa.
”Täytyi hieraista silmiä parikin kertaa, ennen kuin uskoin. Siinä pihalla makasi ketarat jojossa ilmielävä norjanlohi. Tosin se oli vielä pökerryksissä, koska se oli osunut aika kovaa ikkunaan. Onneksi sille ei käynyt pahemmin”, toteaa Korva-Vahala.
Myös Kalatalouden laitoksen kalanpäätutkija ja psykologi Ella Salmon pitää havaintoa poikkeuksellisena: ”Kyseessä on selvästi yksilö, koska jokaista pitää kohdella yksilönä ja jokainen yksilö on poikkeuksellinen. Lisäksi kyseinen yksilö on eksynyt muuttoparvesta. Tähän aikaan vuodesta alkaa norjanlohien syysmuutto kohti lämpimämpiä vesiä. Esimerkiksi Malagassa on kuulemma talvikaudella paljon lohifestareita, joihin norjanlohet ovat erityisesti mieltyneet. Tämä kyseinen tapaus on ilmeisesti poikennut muun parven lentoreitiltä todella paljon, ja onnistunut eksymään jopa Lempäälään asti.”
Toivuttuaan iskusta norjanlohi pääsi jatkamaan todennäköisesti oikeaan suuntaan käytyään ensin paikallisen elektroniikkamyymälän kautta. ”Niin, itse asiassa puhelimeni Google-navigointi ohjasi minut tänne, joten niin paljon siihen voi luottaa. Ilmeisesti Malaga ja Lempäälä ovat sama asia, tai ainakin riittävän lähellä toisiaan. Nyt menen ostamaan TomTomin navigaattorin. Ehkä sillä pääsee jopa perille. Se vaan riepoo, että myöhästyn ensimmäisistä bileistä aika paljon. Parit katkarapucocktailit jää nyt nauttimatta. Se on saletti, että tästä ikkunaan lentämisestä tulee infernaaliset niskasäryt. Ei ole nimittäin eka kerta. Onneksi on matkavakuutus ja buranat messissä”, kommentoi norjanlohi Mårten lempääläläisen omakotitalon pihassa.
 |
| Kuva: Mårten keräilee itseään Lempäälässä. |
torstai 25. syyskuuta 2014
Kesäpojat
Eagles-rumpali ja laulaja Don Henley heitti ässän pöytään vuonna 1984. Mies oli siirtynyt 1980 soolouralle riideltyään bändinsä hajalle. Henley oli tuolloin tokaissut, että he soittavat Eaglesin kanssa seuraavan kerran yhdessä, kun helvetti jäätyy. Mainittakoon, että vuonna 1994 Henley ja muu Eagles julkaisi albumin nimeltä ”Hell freezes over”.
Henleyn hihasta löytynyt ässä oli Boys of summer. Nostalgiaa alkuriffeistä alkaen nykysukupolville, mutta sitä se oli jo ilmestyessään: melankolialla ja haikeudella ladattu 37-vuotiaan miehen tilitys katoavaisuudesta. Päällisin puolin kerrotaan kesän loppumisesta ja menetystä rakkaudesta, mutta loppujen lopuksi teemana on ikääntyminen, pettymykset elämässä ja menneisyyden saavutusten kyseenalaistaminen, kuten Henley on itse selittänyt sanoituksiaan.
En oikein tajunnut, mitä tarkoitti biisin kohta ”out on the road today, I saw a Deadhead sticker on a Cadillac”, mutta onneksi on Google. Deadhead oli nimitys Grateful Dead -bändin tosifaneista. Kohta on Henleyn heristely omalle sukupolvellensa arvojen myymisestä. Cadillac Seville, joka oli tuolloin ylemmän keskiluokan (juppien) statussymboli Yhdysvalloissa, ohitti moottoritiellä Henleyn auton ja auton takapuskurissa oli Deadhead-tarra. Kysymys oli siis voimakkaasta ristiriidasta niiden välillä, mitä Cadillac edusti ja mitä Grateful Dead edusti Henleyn sukupolvelle. The Ataris teki vuonna 2003 biisistä rankempaa mättöä tuutanneen hienon version, jossa Deadhead-tarra muuttui Black Flag -tarraksi (maineikas punkbändi keulahahmonaan Henry Rollins). Vuosikymmenet vaihtuivat ja puskuritarrat siinä sivussa, mutta sanoma pysyi samana.
Laulusta tehty musiikkivideo on limittäistä lapsuuden, nuoruuden ja keski-iän kuvausta. Yhdessä kohtauksessa lapsi (Henley?) paukuttaa rumpusetillä rytmiä asunnossa, toisessa stressaantuneen oloinen bisnesmies pyörittää kynää käsissään ja tuijottaa eteensä toimistohuoneessa. Näiden tilanteiden taustalla pyörii seinällä filmi, jossa nuoret rakastavaiset jatkavat ikuista kesäänsä huolettomasti uima-asuissa rannalla juosten ja toisiaan syleillen. Kohtausten välissä (keski-ikäinen) Henley liikkuu pitkin kaupunkia totisena kameraan katsoen ja laulaen. Henleyn laulaessa ”a little voice inside my head said, “Don't look back. You can never look back”” kaikki kolme katsovat taaksensa, lapsi ja bisnesmies kohti filmiä rannalla juoksevasta nuoresta parista. Mies katkaisee kynänsä.
Lisäksi videossa on kohtaus, jossa nuori tyttö makailee sängyllään, lakkaa kynsiään ja katsoo televisiota. Tämänkin kohtauksen taustalla pyörii seinällä filmi miehestä ja naisesta rannalla, mutta tyttö ei katso filmiin päin.
Videon lopussa Henleyn takana liikkunut kaupunkinäkymä paljastuu drive-in-teatterin filmiksi, kun Henley menee autoonsa, peruuttaa pois teatterista ja lähtee ajamaan pitkin öistä kaupungin katua. Video voitti 1985 Music Televisionin vuoden musiikkivideo -palkinnon. Taiteellisen mustavalkoisen videon ohjasi ranskalainen valokuvaaja Jean-Baptiste Mondino. Henley vitsaili, että tuli voittaneeksi palkinnon ajelemalla ympäriinsä pick-upin lavalla seisten. Hän myös myönsi, ettei hänellä ollut hajuakaan, mitä oli tekeillä, kun he kuvasivat otoksia musiikkivideoon.
Boys of summer antoi 1980-luvulle ikimuistoisen tunnarin. Biisi on videota myöten kestänyt 30 vuoden kulutuksen kadottamatta mitään itsestään. Aika on pysähtynyt kappaleen kohdalla. Don Henley on 67-vuotias ukko, mutta ikuisen kesän pojat palaavat aina uudestaan rannalle päivääkään vanhentumatta.
Jälkis: Ai niin, ”boys of summer” -ilmaisulla viitataan Pohjois-Amerikassa yleisesti baseballin pelaajiin, koska kaudet pelataan kesäisin.
Henleyn hihasta löytynyt ässä oli Boys of summer. Nostalgiaa alkuriffeistä alkaen nykysukupolville, mutta sitä se oli jo ilmestyessään: melankolialla ja haikeudella ladattu 37-vuotiaan miehen tilitys katoavaisuudesta. Päällisin puolin kerrotaan kesän loppumisesta ja menetystä rakkaudesta, mutta loppujen lopuksi teemana on ikääntyminen, pettymykset elämässä ja menneisyyden saavutusten kyseenalaistaminen, kuten Henley on itse selittänyt sanoituksiaan.
En oikein tajunnut, mitä tarkoitti biisin kohta ”out on the road today, I saw a Deadhead sticker on a Cadillac”, mutta onneksi on Google. Deadhead oli nimitys Grateful Dead -bändin tosifaneista. Kohta on Henleyn heristely omalle sukupolvellensa arvojen myymisestä. Cadillac Seville, joka oli tuolloin ylemmän keskiluokan (juppien) statussymboli Yhdysvalloissa, ohitti moottoritiellä Henleyn auton ja auton takapuskurissa oli Deadhead-tarra. Kysymys oli siis voimakkaasta ristiriidasta niiden välillä, mitä Cadillac edusti ja mitä Grateful Dead edusti Henleyn sukupolvelle. The Ataris teki vuonna 2003 biisistä rankempaa mättöä tuutanneen hienon version, jossa Deadhead-tarra muuttui Black Flag -tarraksi (maineikas punkbändi keulahahmonaan Henry Rollins). Vuosikymmenet vaihtuivat ja puskuritarrat siinä sivussa, mutta sanoma pysyi samana.
Laulusta tehty musiikkivideo on limittäistä lapsuuden, nuoruuden ja keski-iän kuvausta. Yhdessä kohtauksessa lapsi (Henley?) paukuttaa rumpusetillä rytmiä asunnossa, toisessa stressaantuneen oloinen bisnesmies pyörittää kynää käsissään ja tuijottaa eteensä toimistohuoneessa. Näiden tilanteiden taustalla pyörii seinällä filmi, jossa nuoret rakastavaiset jatkavat ikuista kesäänsä huolettomasti uima-asuissa rannalla juosten ja toisiaan syleillen. Kohtausten välissä (keski-ikäinen) Henley liikkuu pitkin kaupunkia totisena kameraan katsoen ja laulaen. Henleyn laulaessa ”a little voice inside my head said, “Don't look back. You can never look back”” kaikki kolme katsovat taaksensa, lapsi ja bisnesmies kohti filmiä rannalla juoksevasta nuoresta parista. Mies katkaisee kynänsä.
Lisäksi videossa on kohtaus, jossa nuori tyttö makailee sängyllään, lakkaa kynsiään ja katsoo televisiota. Tämänkin kohtauksen taustalla pyörii seinällä filmi miehestä ja naisesta rannalla, mutta tyttö ei katso filmiin päin.
Videon lopussa Henleyn takana liikkunut kaupunkinäkymä paljastuu drive-in-teatterin filmiksi, kun Henley menee autoonsa, peruuttaa pois teatterista ja lähtee ajamaan pitkin öistä kaupungin katua. Video voitti 1985 Music Televisionin vuoden musiikkivideo -palkinnon. Taiteellisen mustavalkoisen videon ohjasi ranskalainen valokuvaaja Jean-Baptiste Mondino. Henley vitsaili, että tuli voittaneeksi palkinnon ajelemalla ympäriinsä pick-upin lavalla seisten. Hän myös myönsi, ettei hänellä ollut hajuakaan, mitä oli tekeillä, kun he kuvasivat otoksia musiikkivideoon.
Boys of summer antoi 1980-luvulle ikimuistoisen tunnarin. Biisi on videota myöten kestänyt 30 vuoden kulutuksen kadottamatta mitään itsestään. Aika on pysähtynyt kappaleen kohdalla. Don Henley on 67-vuotias ukko, mutta ikuisen kesän pojat palaavat aina uudestaan rannalle päivääkään vanhentumatta.
Jälkis: Ai niin, ”boys of summer” -ilmaisulla viitataan Pohjois-Amerikassa yleisesti baseballin pelaajiin, koska kaudet pelataan kesäisin.
maanantai 22. syyskuuta 2014
Pee pal
Moikkelis koikkelis!
Oon 12-v. poitsu Pebanperän raikkaasta kylästä. Harrastan futista, vuorikiipeilyä, ratsastusta, puutarhanhoitoa, enduroa, kavereitten kaa olemista + kaikkee muuta kivaa. Tykkään pitsasta, Turtleseista, He-Maneista ja Star Warsista. Lisäksi luen Pellefanttia, Nykypostia ja Alibia. Etsin kirjekaveria samanikäisistä tytöistä ja pojista. Kuva ois tosi kiva! 123666
Oli niitä aikoja, jolloin kaikissa lehdissä oli oma kirjeenvaihtopalstansa. Kirjoittamaan oppineet nassikat ja esiteinit etsivät ympäri Suomen kirjekavereita samanhenkisistä lajitovereistaan. Sitten rustattiin kirjeitä ja jaettiin kuulumisia sun muuta tauhkaa omasta elämästä. Haukuttiin opettajat, kehuttiin uutta pyörää, tykättiin Ihmemiehestä, liimattiin tarroja ja jaettiin salaisuuksia. Ja jännää oli kai. Siitä en tiedä, kun en tuota harrastusta omakseni kokenut. Oli muutakin tekemistä, tai jotain. Ehkä nenänkaivelua.
Pen pal -ilmiö muuttui marginaalikummajaisten nyhräämiseksi, koska kaikki tietävät miksi. Infantiilit löysivät uudet väylät verkostoitua. Älypuhelinten myötä meno kiihdytettiin uusille leveleille. Facebookia, Twitteriä, Instagramia, WhatsAppia ja Messengeriä 24/7. Ei ole aikaa eikä kärsivällisyyttä odottaa viikkoa vastauskirjeen saapumista. On tapahduttava nyt ja heti, muuten kasetti kärähtää.
Jälkikirjoitusta taasen: Otsikoksi tuli pee pal, koska sanapari hypähti päähäni väärin luetusta tekstistä. Siitä johtivat ajatukseni kirjeenvaihdon hämmentävään kulta-aikaan. Pee pal on sentään ajaton ja voimissaan oleva ilmiö. Yhä naiset menevät kimpassa vessaan. Yhä ristiinkusemisen riemusta saa revittyä ilon irti miesten kesken.
Oon 12-v. poitsu Pebanperän raikkaasta kylästä. Harrastan futista, vuorikiipeilyä, ratsastusta, puutarhanhoitoa, enduroa, kavereitten kaa olemista + kaikkee muuta kivaa. Tykkään pitsasta, Turtleseista, He-Maneista ja Star Warsista. Lisäksi luen Pellefanttia, Nykypostia ja Alibia. Etsin kirjekaveria samanikäisistä tytöistä ja pojista. Kuva ois tosi kiva! 123666
Oli niitä aikoja, jolloin kaikissa lehdissä oli oma kirjeenvaihtopalstansa. Kirjoittamaan oppineet nassikat ja esiteinit etsivät ympäri Suomen kirjekavereita samanhenkisistä lajitovereistaan. Sitten rustattiin kirjeitä ja jaettiin kuulumisia sun muuta tauhkaa omasta elämästä. Haukuttiin opettajat, kehuttiin uutta pyörää, tykättiin Ihmemiehestä, liimattiin tarroja ja jaettiin salaisuuksia. Ja jännää oli kai. Siitä en tiedä, kun en tuota harrastusta omakseni kokenut. Oli muutakin tekemistä, tai jotain. Ehkä nenänkaivelua.
Pen pal -ilmiö muuttui marginaalikummajaisten nyhräämiseksi, koska kaikki tietävät miksi. Infantiilit löysivät uudet väylät verkostoitua. Älypuhelinten myötä meno kiihdytettiin uusille leveleille. Facebookia, Twitteriä, Instagramia, WhatsAppia ja Messengeriä 24/7. Ei ole aikaa eikä kärsivällisyyttä odottaa viikkoa vastauskirjeen saapumista. On tapahduttava nyt ja heti, muuten kasetti kärähtää.
Jälkikirjoitusta taasen: Otsikoksi tuli pee pal, koska sanapari hypähti päähäni väärin luetusta tekstistä. Siitä johtivat ajatukseni kirjeenvaihdon hämmentävään kulta-aikaan. Pee pal on sentään ajaton ja voimissaan oleva ilmiö. Yhä naiset menevät kimpassa vessaan. Yhä ristiinkusemisen riemusta saa revittyä ilon irti miesten kesken.
torstai 28. elokuuta 2014
Kirjallisuuspiiri Dan Fanten L.A:ssa
Olemmepa nyt toikkaroineet Dan Fanten kädenjäljissä. Kai se rappiokirjallisuutta on, kerran viinaa kiskotaan urakalla. Fante heittää opuksissaan peliin alter egonsa (Bruno Dante) ja esittelee tämän kautta vissiin aika pitkälti omia kokemuksiaan ja ajatuksiaan. Ja kenties pudottelee sinne tänne mielikuvituksen tuotetta. Fante on asunut New Yorkissa ja Los Angelesissa, joten tapahtumat sijoittuvat näihin kaupunkeihin.
Dan Fante kuvaa Losia ja sitä asuttavaa kummajaisgalleriaa eläväisin sanankääntein, mutta Nykistä ei tunnu irtoavan oikein mitään. Fanten nalli napsahtaa kertaalleen myös Las Vegasiin. Alla pari pätkää kolmesta eri teoksesta.
Aasin vaihteet
”Päivänvalo oli poissa ja sen korvasivat miljardit saastepölyhiukkaset jotka antoivat lankeavalle pimeydelle viemäriin valuvan veren sävyn. Tämä suunnaton, ylensyönyt, tautinen vaaleanpunainen porsas kaupungiksi vyöryi maiseman läpi niin kauas kuin silmä kantoi, yskien, pärskien ja ahmien sisäänsä kaiken sen mikä kerran oli ollut luonnollista ja koskematonta.”
Pönttö
”Aamuun mennessä, Boil Heightsin slummien palmujen yltä, kesäauringon tulipallo polkaisisi taas savusumun ilmoille. Kolmentoista miljoonan asukkaan kaupunki tukehtui kuoliaaksi päivä kerrallaan.”
”Las Vegas on iso mällitahra, verhoiltu viemäri. Inhosin sitä jopa juoppona. Tunti tunnilta se kasvaa isommaksi ja rumemmaksi, kimalteleva, höyryävä, radioaktiivinen öljylätäkkö, joka saastuttaa Nevadan autiomaata.”
Aasin kaviot
”Rikkaita, elokuvia liukuhihnalta suoltavia tuottajia, hemmoteltuja rocktähdenpaskiaisia, gangstaräppäreitä housunvyöhön tungettuine mustine Glock-pistooleineen, alkkis-ex-näyttelijöitä liian monine rattijuopumuksineen ja tsiljoona hip-hop-pippaloihin hinkuvaa rahantörsääjää. Ihmisyksilöitä, joiden olemus ilmensi Los Angelesille tyypillisiä, luotaantyöntävimpiä piirteitä mitä on: liian suurta egoa ja ylenpalttista vaurautta.”
”Väki lappaa Losiin toivoen löytävänsä jotain sanoinkuvaamatonta, heidän itsensä yläpuolella olevaa. Jotakin jonka voi nimetä ja johon uskoa, heillä on jonkinlainen idea menestyksen tai varallisuuden kertymisen tai tunnustuksen saamisen tuomasta tyydytyksestä. Moinen ei tietenkään koskaan toteudu. Ei vaikka ostetaan isompi talo Brentwoodista tai taas uusi mersu tai hommataan lisää plastiikkakirurgiaa tai kiskotaan enemmän amfetamiinia tai mennään naimisiin jonkun kuntosalitutun kanssa. Mitä tahansa eteen tupsahtaa. Mitä tahansa kunhan kuvitelma ei romahda ja ettei tarvitse kurkistaa sielun maton alle kertynyttä paskaa. Siinä minä porskuttelin heidän kanssaan. Eturivissä ja keskellä. Pääsylippuni leimattiin jo syntymässä.”
”Halveksin Hollywoodia ja niitä kummallisia ahneita mielenvikaisia mutanttirunkkareita jotka se oli poikinut.”
Dan Fante kuvaa Losia ja sitä asuttavaa kummajaisgalleriaa eläväisin sanankääntein, mutta Nykistä ei tunnu irtoavan oikein mitään. Fanten nalli napsahtaa kertaalleen myös Las Vegasiin. Alla pari pätkää kolmesta eri teoksesta.
Aasin vaihteet
”Päivänvalo oli poissa ja sen korvasivat miljardit saastepölyhiukkaset jotka antoivat lankeavalle pimeydelle viemäriin valuvan veren sävyn. Tämä suunnaton, ylensyönyt, tautinen vaaleanpunainen porsas kaupungiksi vyöryi maiseman läpi niin kauas kuin silmä kantoi, yskien, pärskien ja ahmien sisäänsä kaiken sen mikä kerran oli ollut luonnollista ja koskematonta.”
Pönttö
”Aamuun mennessä, Boil Heightsin slummien palmujen yltä, kesäauringon tulipallo polkaisisi taas savusumun ilmoille. Kolmentoista miljoonan asukkaan kaupunki tukehtui kuoliaaksi päivä kerrallaan.”
”Las Vegas on iso mällitahra, verhoiltu viemäri. Inhosin sitä jopa juoppona. Tunti tunnilta se kasvaa isommaksi ja rumemmaksi, kimalteleva, höyryävä, radioaktiivinen öljylätäkkö, joka saastuttaa Nevadan autiomaata.”
Aasin kaviot
”Rikkaita, elokuvia liukuhihnalta suoltavia tuottajia, hemmoteltuja rocktähdenpaskiaisia, gangstaräppäreitä housunvyöhön tungettuine mustine Glock-pistooleineen, alkkis-ex-näyttelijöitä liian monine rattijuopumuksineen ja tsiljoona hip-hop-pippaloihin hinkuvaa rahantörsääjää. Ihmisyksilöitä, joiden olemus ilmensi Los Angelesille tyypillisiä, luotaantyöntävimpiä piirteitä mitä on: liian suurta egoa ja ylenpalttista vaurautta.”
”Väki lappaa Losiin toivoen löytävänsä jotain sanoinkuvaamatonta, heidän itsensä yläpuolella olevaa. Jotakin jonka voi nimetä ja johon uskoa, heillä on jonkinlainen idea menestyksen tai varallisuuden kertymisen tai tunnustuksen saamisen tuomasta tyydytyksestä. Moinen ei tietenkään koskaan toteudu. Ei vaikka ostetaan isompi talo Brentwoodista tai taas uusi mersu tai hommataan lisää plastiikkakirurgiaa tai kiskotaan enemmän amfetamiinia tai mennään naimisiin jonkun kuntosalitutun kanssa. Mitä tahansa eteen tupsahtaa. Mitä tahansa kunhan kuvitelma ei romahda ja ettei tarvitse kurkistaa sielun maton alle kertynyttä paskaa. Siinä minä porskuttelin heidän kanssaan. Eturivissä ja keskellä. Pääsylippuni leimattiin jo syntymässä.”
”Halveksin Hollywoodia ja niitä kummallisia ahneita mielenvikaisia mutanttirunkkareita jotka se oli poikinut.”
torstai 21. elokuuta 2014
Vahvoissa sahdeissa väärin kuultuja juttuja
”Onpa siinä sinulla komea sahtikoira.”
”Minä näen kaiken sahtina.”
”Tehdäänpäs nyt sellainen sahtiajako.”
”Joskus 90-luvulla Suomen presidenttinä oli Martti Sahtivaari.”
”Minä ainakin tykkään eniten sahtimakkarasta.”
”Minä määrään sahdin täällä!”
”En oikein tiedä mitä tekisin. Olen vähän sahdin vaiheilla.”
”Sanotaan mitä sanotaan, mutta kyllä Kekkonen oli aikamoinen sahtimies.”
”Muistaakseni Juicella oli sellainen levy kuin Sahtikaupungin rullaluistelijat.”
”Uusien perunoiden kanssa maistuu vanhan kunnon Sahti-silli.”
”Talvi- ja jatkosodan aikaan tehokkaalla Sahti-kiväärillä torjuttiin paljon hyökkäyksiä.”
”Minusta ihmiseltä tulee edellyttää tiettyjä käyttäytymistapoja, esim. että pystyy käyttäytymään sahdikkaasti eri tilanteissa.”
”Portilla oli pari järjestysmiestä sahdissa.”
”Voitko tyhjentää nuo sahtilaatikot tuolta nurkasta?”
”Televisiosta tulisi tänään Suomen sahdin mies -kisa.”
”Kunnanjohtajan puheen jälkeen vuorossa on sahditustilaisuus.”
”Oletko kuullut, että kokonaisista sahtipavuista saa parempaa juomaa?”
”Ostin uuden sahdinkeittimen. Siinä on sellainen kätevä ominaisuus, että sammuu automaattisesti kahden tunnin kuluttua.”
”Minä näen kaiken sahtina.”
”Tehdäänpäs nyt sellainen sahtiajako.”
”Joskus 90-luvulla Suomen presidenttinä oli Martti Sahtivaari.”
”Minä ainakin tykkään eniten sahtimakkarasta.”
”Minä määrään sahdin täällä!”
”En oikein tiedä mitä tekisin. Olen vähän sahdin vaiheilla.”
”Sanotaan mitä sanotaan, mutta kyllä Kekkonen oli aikamoinen sahtimies.”
”Muistaakseni Juicella oli sellainen levy kuin Sahtikaupungin rullaluistelijat.”
”Uusien perunoiden kanssa maistuu vanhan kunnon Sahti-silli.”
”Talvi- ja jatkosodan aikaan tehokkaalla Sahti-kiväärillä torjuttiin paljon hyökkäyksiä.”
”Minusta ihmiseltä tulee edellyttää tiettyjä käyttäytymistapoja, esim. että pystyy käyttäytymään sahdikkaasti eri tilanteissa.”
”Portilla oli pari järjestysmiestä sahdissa.”
”Voitko tyhjentää nuo sahtilaatikot tuolta nurkasta?”
”Televisiosta tulisi tänään Suomen sahdin mies -kisa.”
”Kunnanjohtajan puheen jälkeen vuorossa on sahditustilaisuus.”
”Oletko kuullut, että kokonaisista sahtipavuista saa parempaa juomaa?”
”Ostin uuden sahdinkeittimen. Siinä on sellainen kätevä ominaisuus, että sammuu automaattisesti kahden tunnin kuluttua.”
torstai 19. kesäkuuta 2014
Jekkumestari
Pienenä poikana yksi lempijekuistani liittyi viinirypäleisiin. Alkuvalmisteluna söin monta viinirypälettä ja kasasin niiden siemenet keoksi. Sitten otin yhden viinirypäleen, halkaisin kahtia ja koversin sen sisään kuopan. Kuoppaan tungin ison kasan syömistäni rypäleistä säilömiäni siemeniä. Sen jälkeen suljin ”kannen” ja tarjosin viinirypälettä isälleni. En muista varmasti, onnistuiko temppu kertaakaan. Taisi onnistuakin, mutta ehkä isäni laittoi rypäleen suuhunsa tietoisena jekustani, jotta sain onnistumisen iloa.
Näkihän sen ilman tiukempaa tarkastelua, että viinirypälettä oli peukaloitu. Sen verran kömpelö oli naamiointi. Jälkeenpäin ajatellen olisi ollut nokkelampaa tehdä vaikka pieni viilto rypäleen päähän ja tunkea viillosta siemenet sisään vaikka jollain tikulla tai veitsen kärjellä. Nykyisin viinirypälejekun toteuttaminen on entistä haastavampaa, koska kaupoissa myytävät viinirypäleet ovat poikkeuksetta siemenettömiä. Täysin munattomilla rypäleillä ei temppua toteuteta.
Päälle päätteeksi vielä vähemmän suositeltava jekku. Sain muksuna hoitotätini lapsilta lahjaksi silloisen kuumimman trendihyödykkeen eli aivastuspulveria. Se oli minikokoinen punainen muovipullo, jossa oli sininen korkki. Sisältöä voi vain arvailla tai googlettaa, mutta arvelen sen sisältäneen ainakin valkopippuria. Eräänä iltana, kun isäni oli nukahtanut sänkyyn, kaivoin pullon ja sirotin jauhetta hänen sieraimiinsa. Reaktio ei ollut toivotunlainen. Hän ryntäsi rakettina vessaan huuhtelemaan kauheaa polttoa ja kirvelyä nenässään. Aivastusta ei tullut, mutta silmitön raivari tuli. Sen havaitsi pään punaisuudesta ja huutamisesta. Aivastuspulveripulloa en sen koommin nähnyt.
Näkihän sen ilman tiukempaa tarkastelua, että viinirypälettä oli peukaloitu. Sen verran kömpelö oli naamiointi. Jälkeenpäin ajatellen olisi ollut nokkelampaa tehdä vaikka pieni viilto rypäleen päähän ja tunkea viillosta siemenet sisään vaikka jollain tikulla tai veitsen kärjellä. Nykyisin viinirypälejekun toteuttaminen on entistä haastavampaa, koska kaupoissa myytävät viinirypäleet ovat poikkeuksetta siemenettömiä. Täysin munattomilla rypäleillä ei temppua toteuteta.
Päälle päätteeksi vielä vähemmän suositeltava jekku. Sain muksuna hoitotätini lapsilta lahjaksi silloisen kuumimman trendihyödykkeen eli aivastuspulveria. Se oli minikokoinen punainen muovipullo, jossa oli sininen korkki. Sisältöä voi vain arvailla tai googlettaa, mutta arvelen sen sisältäneen ainakin valkopippuria. Eräänä iltana, kun isäni oli nukahtanut sänkyyn, kaivoin pullon ja sirotin jauhetta hänen sieraimiinsa. Reaktio ei ollut toivotunlainen. Hän ryntäsi rakettina vessaan huuhtelemaan kauheaa polttoa ja kirvelyä nenässään. Aivastusta ei tullut, mutta silmitön raivari tuli. Sen havaitsi pään punaisuudesta ja huutamisesta. Aivastuspulveripulloa en sen koommin nähnyt.
keskiviikko 18. kesäkuuta 2014
Star Wars -sekoilua kerrakseen
Star Warsin -lehden numero 3/1984 ilmestyi 17.6.1984. Tosin 17.6. oli sunnuntai, joten käytännössä lehti tuli kauppoihin maanantaina. Pieni 8-vuotias poika sai tahtonsa läpi ja hänen isänsä osti tuoreeltaan lehden. Olihan poika saanut jo aiemmin pari vuoden 1983 lehteä, vaikkakin numerot 1/1984 ja 2/1984 olivat jostain syystä jääneet väliin.
Ja sitten nopea leikkaus kolmenkymmenen vuoden päähän. Noin tuo olisi voinut mennä, jos muistaisi tapahtumien kulun. Vaan kun ei muista. Kuitenkin jollain tavoin käsiini päätyi Star Wars -lehden kolme numeroa. Star Wars -huuma oli kova 1980-luvun alkupuolella. Olihan Imperiumin vastaisku saatu purkkiin 1980 ja Jedin paluu 1983, ja vuoden 1983 loppupuolella lätkäistiin Jedin paluun buumissa markkinoille Semic-kustantamon Star Wars -lehti. Leffat tuli vuokrattua R-kioskilta ja katsottua silmät kiiluen moneen kertaan. Varsinkin Hothin jääplaneetan taistelu oli vaikuttava. Kaupat olivat pullollaan erilaisia ukkeleita ja aluksia. Niitä en saanut, vaikka kinusin kuinka. Kuolasin niitä sitten kavereiden luona, varsinkin valtavaa AT-AT-kävelijää, varmaan metrin korkeaa muovimöhkälettä. Star Wars -aiheisia legoja ei ikinä tullut kauppoihin, vaikka muistan haaveilleeni legoista tehdystä x-siipihävittäjästä. Lego ei ollut tuolloin kiinnostunut ulkopuolisten tuotemerkkien lisensoinnista.
Olin kova ahmimaan sarjakuvia 80-luvulla. Aku Ankasta se varmaan alkoi. Sitten tulivat Aku Ankan taskukirjat, Roope-setä, Karvinen, Tenavat, Teräsmies, Transformers, Action Force, Masi, Timo Tiikeri, Älli ja Tälli, Autopartio 525, Navaho (Blueberry), Lucky Luke, Asterix, jne. Star Warsia ei kuitenkaan kertynyt minulle kuin kolme lehteä ja pari albumia. Ehkä johonkin oli laitettava stoppi, koska sarjiksia alkoi kasautua kaikki paikat täyteen. Järjettömästä sarjismäärästä huolimatta olin kateellinen serkuilleni, jotka olivat jäseninä Semicin sarjakuvakerhossa ja saivat joka kuukausi satunnaisen sarjakuvapaketin.
Uusi Star Wars -kuumeilu alkoi sen myötä, kun sain tilaisuuden hankkia pojalleni SW-legoja. Ensimmäisten joukossa luonnollisesti x-siipihävittäjä. Alkuvuodesta kaivoin kellarista esiin vanhat SW-lehteni. Niitä pojan kanssa selailtuani minulle syttyi ajatus, olisiko kenties mahdollista saada täydennettyä jatkokertomus, joka alkoi numerossa 3/1984. Lapsena kiersin tolkuttomasti antikvariaatteja, mutta verkon myötä homma on muuttunut. Sain hankittua kyseisen lehden ja pari muuta kätevästi (ja kalliisti) yhden antikan nettisivujen kautta. Ja sitten tuli ostettua vielä pari lehteä Huutonetistä. Sitten paljon lisää lehtiä Huutonetistä. Ja vielä antikvariaattien sivuilta. Ja vähän ajan päästä minulla olikin käsissäni kaikki Semicin 1980-luvulla ilmestyneet Star Wars -lehdet. Ei niitä onneksi ehtinyt ilmestyä kuin 31 kpl vuosina 1983–1987. Tällainen suoritus ansaitsee vähän sormiheristelyä: noin siinä käy, kun keski-ikäinen mies pääsee nostalgiapäissään touhuilemaan vapaasti. Mutta menköön nyt läpi sormien, siivilän ja sihvelin, sillä ei se ollut sentään kahelein nostalgiafiilistelyostovimmatrippi, jonka olen kokenut. Miten olisi satoja euroja Matchbox-pikkuautoihin?
Ja sitten nopea leikkaus kolmenkymmenen vuoden päähän. Noin tuo olisi voinut mennä, jos muistaisi tapahtumien kulun. Vaan kun ei muista. Kuitenkin jollain tavoin käsiini päätyi Star Wars -lehden kolme numeroa. Star Wars -huuma oli kova 1980-luvun alkupuolella. Olihan Imperiumin vastaisku saatu purkkiin 1980 ja Jedin paluu 1983, ja vuoden 1983 loppupuolella lätkäistiin Jedin paluun buumissa markkinoille Semic-kustantamon Star Wars -lehti. Leffat tuli vuokrattua R-kioskilta ja katsottua silmät kiiluen moneen kertaan. Varsinkin Hothin jääplaneetan taistelu oli vaikuttava. Kaupat olivat pullollaan erilaisia ukkeleita ja aluksia. Niitä en saanut, vaikka kinusin kuinka. Kuolasin niitä sitten kavereiden luona, varsinkin valtavaa AT-AT-kävelijää, varmaan metrin korkeaa muovimöhkälettä. Star Wars -aiheisia legoja ei ikinä tullut kauppoihin, vaikka muistan haaveilleeni legoista tehdystä x-siipihävittäjästä. Lego ei ollut tuolloin kiinnostunut ulkopuolisten tuotemerkkien lisensoinnista.
Olin kova ahmimaan sarjakuvia 80-luvulla. Aku Ankasta se varmaan alkoi. Sitten tulivat Aku Ankan taskukirjat, Roope-setä, Karvinen, Tenavat, Teräsmies, Transformers, Action Force, Masi, Timo Tiikeri, Älli ja Tälli, Autopartio 525, Navaho (Blueberry), Lucky Luke, Asterix, jne. Star Warsia ei kuitenkaan kertynyt minulle kuin kolme lehteä ja pari albumia. Ehkä johonkin oli laitettava stoppi, koska sarjiksia alkoi kasautua kaikki paikat täyteen. Järjettömästä sarjismäärästä huolimatta olin kateellinen serkuilleni, jotka olivat jäseninä Semicin sarjakuvakerhossa ja saivat joka kuukausi satunnaisen sarjakuvapaketin.
Uusi Star Wars -kuumeilu alkoi sen myötä, kun sain tilaisuuden hankkia pojalleni SW-legoja. Ensimmäisten joukossa luonnollisesti x-siipihävittäjä. Alkuvuodesta kaivoin kellarista esiin vanhat SW-lehteni. Niitä pojan kanssa selailtuani minulle syttyi ajatus, olisiko kenties mahdollista saada täydennettyä jatkokertomus, joka alkoi numerossa 3/1984. Lapsena kiersin tolkuttomasti antikvariaatteja, mutta verkon myötä homma on muuttunut. Sain hankittua kyseisen lehden ja pari muuta kätevästi (ja kalliisti) yhden antikan nettisivujen kautta. Ja sitten tuli ostettua vielä pari lehteä Huutonetistä. Sitten paljon lisää lehtiä Huutonetistä. Ja vielä antikvariaattien sivuilta. Ja vähän ajan päästä minulla olikin käsissäni kaikki Semicin 1980-luvulla ilmestyneet Star Wars -lehdet. Ei niitä onneksi ehtinyt ilmestyä kuin 31 kpl vuosina 1983–1987. Tällainen suoritus ansaitsee vähän sormiheristelyä: noin siinä käy, kun keski-ikäinen mies pääsee nostalgiapäissään touhuilemaan vapaasti. Mutta menköön nyt läpi sormien, siivilän ja sihvelin, sillä ei se ollut sentään kahelein nostalgiafiilistelyostovimmatrippi, jonka olen kokenut. Miten olisi satoja euroja Matchbox-pikkuautoihin?
torstai 5. kesäkuuta 2014
Kanuunassa Sokrateen kanssa
Jatkoa ties mistä.
Iso S: Mitä tapahtui? Onko Zeus heittäny mua salamalla päähän?
Mä: Tais olla Dionysos, joka heitti litratolkulla vinettoa sun suuhun.
Iso S: Ei tsiisus, vaikken kaveria tuntenukkaa. Tulis Haades ja hakis pois.
Mä: Tais loppuillasta Athene loistaa poissaolollaan. Eikä Afroditekaan ollu suosiollinen meille. Tuliks jo lueteltuu kaikki jumalat?
Iso S: Niitä riittää vaiks Akropoliksen lampaat söis. Palataa tähän hetkeen. Kupolissa on sen tason zembalot meneillään, että nyt olis Epione tarpeen. Jos sitä ei oo, niin Buranakin kelpaa. Jalatki särkee ettei mitään tolkkuu. Miks ne on noin likasetki? Ei mut, missä mun uudet läpsyttimet on? Ei saatana, joko taas!
Mä: Hukkasiks sä taas sandaalis? Ei hitto, mä voisin kuolla nauruun, mut mä en uskalla nauraa, koska sillon mun pää halkeais saletisti.
Iso S: Ei jaksa itkee niiden perään. Sä sentään löysit makuusijakses ton sohvan, mut mä oon halaillu tätä lattiaa. Mun ikiaikaiset nikamani ei oikein kestä näin kovaa todellisuutta. Sic biscuitus disintegrat.
Mä: Muuten, sydänystäväs Platon ei vissii oo paikalla, jos se ei sit oo sammunu vessaa tai parvekkeelle. Onkohan Platomeisterille lohjennu?
Iso S: Duobus litigantibus tertius gaudet. Kylläpä tänään irtoo. Mut jos se palikka on saanu muuta kuin platonista rakkautta, niin mä hilaan itteni jojoon Parthenonin kattopilarii. Paitsi jos se on eksyny haaskalle, niin sit alkaa pilkkakirves heiluu.
Mä: Hei, eteisest kuuluu jotain kolinaa. Joku hakkaa oveen. Kai täst on raahauduttava kattoon.
…
Mä: Platonhan se siinä, eikä kahen kilon siika. On siinä ovikellokin ettei tarvi takoo reikää oveen. Kerroinks mä sulle osoitteeni?
Platon: Kyl sä kerroit mulle ja monelle muullekin siellä baarissa. Sun onnes, ettei ne lähteny mukaan. Tai epäonnes, miten sen nyt kattoo. Niin joo ovikello. Kato en muistanu tollasenkaa keksinnön olemassaoloo. Ei meillä vanhoina hyvinä aikoina ovikelloi ollu. Eikä kyl tainnu olla oviikaan.
Mä: Missäs on tullu suhailtua viime yönä?
Platon: Paikka oli selkeesti baari, koska siel oli tiski, josta sai viinaa. Mä desinfioin ruoansulatuskanavaani ihan hissukseen, kun siihen tuli pari steroidimöykkyä jotain soidintanssia esittämään. Nostelin pullistelijat seinälle painimestarin varmuudella. Seuraavaks muistan, et joku muija raahaa mua taksiin. Aamul kun heräsin ja katoin siihe viereen, niin meinasin pelästyy paskat toogaani. Totesin, et nyt oli tullu hirvikolari. Liipotin paikalta toogan helmat lepattaen. Täytyy olla kiitollinen, et osa viime yön koettelemuksista on karannu ikuisten ideoiden maailmaan.
Iso S: Toi tarina paransi heti mun päivääni. Tohon on vaan lisättävä, et ylivoimane enemmistö noista Platonin säätämisistä on peräsin idioottimaisten ideoiden maailmasta.
Platon: Taas se vittuilu alko. Taidan nostaa sutkin kuivumaan, et opit tavoille.
Mä: Iisisti, poika, iisisti. Eksä muista, et provoominen on ollu historian alkuhämäristä asti Sokrun heiniä.
Platon: Tiiän tiiän. En vaan jaksais tota sen virnuiluu tässä olotilassa. Darra alkaa päästä niskan päälle. Nyt olis aika kaivaa ne jemmapullot esiin, jos niitä on jossain.
Mä: Mun kovalevy on formatoitu viime yönä, joten etsivä löytää ja löytäjä saa pitää hauskaa. Etsi vaikka keittiöstä.
Platon: Toi alkuhöpinä meni ihan ohi, mut tajusin sanan ”keittiö”. Sinne siis.
…
Platon: Kato löysin tiskipöydältä pari juomatonta viinipulloa. Nyt pojat ilon kautta ja uuteen nousuun! Tästä se lähtee!
Iso S: Vero possumus, poikaseni. Mut nyt mä lähen paskalle.
Iso S: Mitä tapahtui? Onko Zeus heittäny mua salamalla päähän?
Mä: Tais olla Dionysos, joka heitti litratolkulla vinettoa sun suuhun.
Iso S: Ei tsiisus, vaikken kaveria tuntenukkaa. Tulis Haades ja hakis pois.
Mä: Tais loppuillasta Athene loistaa poissaolollaan. Eikä Afroditekaan ollu suosiollinen meille. Tuliks jo lueteltuu kaikki jumalat?
Iso S: Niitä riittää vaiks Akropoliksen lampaat söis. Palataa tähän hetkeen. Kupolissa on sen tason zembalot meneillään, että nyt olis Epione tarpeen. Jos sitä ei oo, niin Buranakin kelpaa. Jalatki särkee ettei mitään tolkkuu. Miks ne on noin likasetki? Ei mut, missä mun uudet läpsyttimet on? Ei saatana, joko taas!
Mä: Hukkasiks sä taas sandaalis? Ei hitto, mä voisin kuolla nauruun, mut mä en uskalla nauraa, koska sillon mun pää halkeais saletisti.
Iso S: Ei jaksa itkee niiden perään. Sä sentään löysit makuusijakses ton sohvan, mut mä oon halaillu tätä lattiaa. Mun ikiaikaiset nikamani ei oikein kestä näin kovaa todellisuutta. Sic biscuitus disintegrat.
Mä: Muuten, sydänystäväs Platon ei vissii oo paikalla, jos se ei sit oo sammunu vessaa tai parvekkeelle. Onkohan Platomeisterille lohjennu?
Iso S: Duobus litigantibus tertius gaudet. Kylläpä tänään irtoo. Mut jos se palikka on saanu muuta kuin platonista rakkautta, niin mä hilaan itteni jojoon Parthenonin kattopilarii. Paitsi jos se on eksyny haaskalle, niin sit alkaa pilkkakirves heiluu.
Mä: Hei, eteisest kuuluu jotain kolinaa. Joku hakkaa oveen. Kai täst on raahauduttava kattoon.
…
Mä: Platonhan se siinä, eikä kahen kilon siika. On siinä ovikellokin ettei tarvi takoo reikää oveen. Kerroinks mä sulle osoitteeni?
Platon: Kyl sä kerroit mulle ja monelle muullekin siellä baarissa. Sun onnes, ettei ne lähteny mukaan. Tai epäonnes, miten sen nyt kattoo. Niin joo ovikello. Kato en muistanu tollasenkaa keksinnön olemassaoloo. Ei meillä vanhoina hyvinä aikoina ovikelloi ollu. Eikä kyl tainnu olla oviikaan.
Mä: Missäs on tullu suhailtua viime yönä?
Platon: Paikka oli selkeesti baari, koska siel oli tiski, josta sai viinaa. Mä desinfioin ruoansulatuskanavaani ihan hissukseen, kun siihen tuli pari steroidimöykkyä jotain soidintanssia esittämään. Nostelin pullistelijat seinälle painimestarin varmuudella. Seuraavaks muistan, et joku muija raahaa mua taksiin. Aamul kun heräsin ja katoin siihe viereen, niin meinasin pelästyy paskat toogaani. Totesin, et nyt oli tullu hirvikolari. Liipotin paikalta toogan helmat lepattaen. Täytyy olla kiitollinen, et osa viime yön koettelemuksista on karannu ikuisten ideoiden maailmaan.
Iso S: Toi tarina paransi heti mun päivääni. Tohon on vaan lisättävä, et ylivoimane enemmistö noista Platonin säätämisistä on peräsin idioottimaisten ideoiden maailmasta.
Platon: Taas se vittuilu alko. Taidan nostaa sutkin kuivumaan, et opit tavoille.
Mä: Iisisti, poika, iisisti. Eksä muista, et provoominen on ollu historian alkuhämäristä asti Sokrun heiniä.
Platon: Tiiän tiiän. En vaan jaksais tota sen virnuiluu tässä olotilassa. Darra alkaa päästä niskan päälle. Nyt olis aika kaivaa ne jemmapullot esiin, jos niitä on jossain.
Mä: Mun kovalevy on formatoitu viime yönä, joten etsivä löytää ja löytäjä saa pitää hauskaa. Etsi vaikka keittiöstä.
Platon: Toi alkuhöpinä meni ihan ohi, mut tajusin sanan ”keittiö”. Sinne siis.
…
Platon: Kato löysin tiskipöydältä pari juomatonta viinipulloa. Nyt pojat ilon kautta ja uuteen nousuun! Tästä se lähtee!
Iso S: Vero possumus, poikaseni. Mut nyt mä lähen paskalle.
keskiviikko 28. toukokuuta 2014
Järjenköyhyyden rikkautta
– Uudet kuulokkeeni ovat aivan mahtavat. Niistä löytyy digitaalinen älynpoisto.
– Siis hälynpoisto?
– Jaa häh? Nyt en oikein tajua.
Lihavat löytävät toisensa helpommin.
Mitä enemmän on aikaa kouluvuosista, sitä old schoolimmaksi tulen.
Psykiatrisella osastolla nautittiin espanjalaiset kuohuviinit secona tai semi secona.
Oli pakko tempaista kunnon pohjat ennen kuin uskalsin mennä verenluovutukseen.
Reppanalla ja skreppanalla on eroa.
Pedde (myös sointuvampi bedde käy) = Kohdattu henkilö vaikuttaa sekä pelleltä että beduiinilta, esim. ”Ei helvetti, mikä bedde toi jonne on.”
Olen kuin vintiltä löytyneet vanhat kalsarit, jotka toistavat aina vain samaa jarruraitaa. Mutta lainatakseni jotakuta englanninkielistä hemmoa: ”Whatever, douche.” Ja muista ainakin tämä yön pimeinä tunteina: minä olen se byrokratia, johon sinä törmäät.
– Siis hälynpoisto?
– Jaa häh? Nyt en oikein tajua.
Lihavat löytävät toisensa helpommin.
Mitä enemmän on aikaa kouluvuosista, sitä old schoolimmaksi tulen.
Psykiatrisella osastolla nautittiin espanjalaiset kuohuviinit secona tai semi secona.
Oli pakko tempaista kunnon pohjat ennen kuin uskalsin mennä verenluovutukseen.
Reppanalla ja skreppanalla on eroa.
Pedde (myös sointuvampi bedde käy) = Kohdattu henkilö vaikuttaa sekä pelleltä että beduiinilta, esim. ”Ei helvetti, mikä bedde toi jonne on.”
Olen kuin vintiltä löytyneet vanhat kalsarit, jotka toistavat aina vain samaa jarruraitaa. Mutta lainatakseni jotakuta englanninkielistä hemmoa: ”Whatever, douche.” Ja muista ainakin tämä yön pimeinä tunteina: minä olen se byrokratia, johon sinä törmäät.
tiistai 27. toukokuuta 2014
Tamu, Pähkinä ja mä
Olen siinä iässä, että voin huoletta tunnustaa aikuisen heteromiehen rakkauteni artisteja Setä Tamu ja Kuningas Pähkinä kohtaan. Nämä hyvän fiiliksen MacGyverit navigoivat reitin tietoisuuteeni vuonna 2012 megahitillä Tyttö sinä olet meritähti, jossa kaksikko esiintyi yhdessä Stigin kanssa nimellä Yön Polte. Stig oli ennestään tuttu nimi, mutta Setä Tamu ja Kuningas Pähkinä olivat kysymysmerkkejä, joten päätin perusteellisena kaverina selvittää taustat. Hyvin nopeasti törmäsinkin vaasalaisen (Kunkku on alun perin ”Keski-Suomen kolli” Jyväskylästä ja oikealta nimeltään Pekka Karppinen) parivaljakon vuonna 2011 julkaisemaan Syksyllä Palmasiin -EP-settiin, joka räjäytti oman pääpankkini. Kokonaisuuden kaikki kolme kappaletta ovat silkkaa sävelin ja sanoin valmistettua Prozacia, mutta kirkkain stara on biisi Kannut (kesä 2011), joka on päässyt lukemattomia kertoja repeatrotaatioon. Kannuja kuunnellessa on vain pakko hymyillä koko ajan.
On tarkennettava, että Syksyllä Palmasiin aloitti Kunkun ja Tamun ns. toisen tulemisen. Heillä oli 2000-luvun alussa yhteisiä biisejä ja jopa pitkäsoitto (Kylpyammeellinen hittejä), joiden tyyli oli erilainen verrattuna vuodesta 2011 alkaneeseen tuotantoon. Biitissä oli luonnollisesti eroa, räpäytys iskettiin tiukemmalla tahdilla, ja aiheet pyörivät dokaamisen, naisten ja autolla ajelun ympärillä, vahva paino dokaamisella. 2000-luvun alun tuotannolla tuntui olevan kohderyhmänä autojaan rassaavat amisteinit, sen verran täynnä keskenkasvuista uhoa kappaleet olivat, esim. Yön kuninkaat osa 2, Heitä paita vittuun, Lauantai, I wish I was Miami Vice. Tuuppaan kuitenkin kaikki pelimerkit pöytään sen puolesta, että nuokin tsibaleet on tehty kieli poskesta läpi -meiningillä, eli rankalla ironian tajulla. Perusaiheet ovat edelleen samoja, mutta 2010-luvulla tyyli on muuttunut rauhallisemmaksi ja hienostuneemmaksi. Ajatusta aikuistumisesta on tosin tulkittava voimakkaasti rivien välistä. Oli tyylin muutos sitten suunniteltua tai ei, ovat kaverit kuitenkin ikääntyneet kymmenellä vuodella ja hipovat neljänkympin ikäpaalua.
Vuonna 2012 ilmestyi seuraava EP nimellä Hiitti. Tässä keskityttiin Palmasia selvästi seesteisempään tunnelmointiin, ja In the heat of the night -musavideolla annettiinkin selkeä vinkki, millaisiin tilaisuuksiin kappaleet sopivat: lunkiin kruisailuun pitkin öisiä kaupungin katuja. Samaa vihjaa levyn kannessa taustalla näkyvät auton ajovalot. Jossain välissä vuotta Setä Tamu heitti soolon kappaleella Jos sä joskus päädyt Berliiniin, jossa hän muistelee Saksan reissujaan. Saman vuoden lopulla pukattiin ilmoille Salaisista kansioista (X-files, tv-sarja ysäriltä) ammentava sinkku Hei Scully, joka keräsi valtaisaa suosiota. Vaikka Kunkun ja Tamun tuotokset ovat kaksimielisyyksillä ja pikkutuhmuuksilla kyllästettyjä, kiitos Kunkun sanoituksien, oli Hei Scully pari x-reittausta tuhmempaa läppää, joten sitä ei sopinut soittaa radiossa lasten kuunteluaikoina. Jossain yhteydessä Tamu mainitsi epäröineensä laulun kertsiin tutustuessaan, että kehtaako hän edes laulaa sellaista.
Vuoden 2013 puolelle mentäessä julkaistiin Boom cityn (Syksyllä Palmasiin -EP) illan viimeiseksi nojailuksi tarkoitettu hidas versio, jonka Tamu lauloi kokonaan, kun alkuperäisessä oli Kunkku mukana räppiosuuksissa. Yön Poltteen kokoonpanolla pullahti Rakkauden ratapiha, joka kuitenkin jäi vähemmälle huomiolle kuin Meritähti. Vuoden lopulla lyötiin pöytään vielä Tango ja Cäsh -sinkku, joka oli taattua tavaraa ja jonka tarkoituksena oli ilmeisesti pitää Pähkinän ja Sedän nimi kuluttajien säilömuistissa. Videon virkaa toimitti hupaisa Busterilla kruisailu (Gerbyn?) vesistöllä.
Ajattelin, että Kannut oli niin kova piikkisuoritus, että sitä on vaikea tai mahdoton ylittää. Toukokuussa 2014 julkaistiin ns. drinkkitrilogian viimeinen osa Poika tapaa tytön diskossa …ja muita tarinoita -EP. Trilogian aiemmat osat olivat siis Syksyllä Palmasiin ja Hiitti, ja jokaisen levyn kannessa komeilee joku drinkki. Poika tapaa tytön diskossa -EP:ltä löytyy aarre nimeltä Mintunlehtitaivas, joka on selvää jatkoa Kannuille (sanoituksien lainausta myöten: ”vodkaa koivunlehtijääsohjoo”) ja yltää koukuttavuudessaan jopa samalle tasolle. Kannujen tavoin Mintunlehtitaivas poraa päähän reiän ja pumppaa reiästä sisään heliumia. Tai no sanotaan vetyä, koska sen noste on parempi. Tällä voimakaksikolla, tarkoitan biisejä enkä alkuainekaasuja, pääsee jo sellaisiin sisäisiin värinöihin, että nirvana ei ole kaukana.
Kotiseuturakkaus on ollut keskeinen teema Sedän ja Pähkiksen 2010-luvun kattauksessa, mm. Gerby, Vaskiluoto, Sundom, Palis = Palosaari = Brandö, Boom city = Vaasa, Hovioikeudenpuisto, Mansikkasaari, Kala-Jannen ravintola, Sky-baari, Strampen-ravintola ja Faros-ravintolalaiva on mainittu. Se onkin tiukkaa timanttia ja mahtavaa peeärrää Vaasalle, onhan kaikenkarvaisten stadin hoodinotkujien lässytystä kuultu siihen pisteeseen, että ärsytyskynnys on ylittynyt jo vuosia sitten.
Lisäksi 2010-luvun tuotannossa henkii ikuinen kesä. Suurimpaan osaan kappaleista on loihdittu päivänpaisteenselvä kesätunnelma. Tämä käy ilmi mm. biiseissä Syksyllä Palmasiin, Boom city, Kannut (kesä 2011), In the heat of the night, Pähkinäsillan tanssit, Mintunlehtitaivas ja Aurinko kun laskee skumppapullon taa. Allekirjoittaneen mieltä kesäiset viritykset hivelevät erityisesti.
Taikuuden takana on Setä ”Gerbyn tiikeri” Tamun (eli Mikko Tamminen = kova tekijä myös kansainvälisesti) huikea taito loihtia ilmaa kevyempiä popsävellyksiä, jotka luovat käsittämätöntä nostetta arjen raskauttamaan kupoliin ja kehoon. Korvamatoisesti tarttuva soundimaailma yhdistettynä Kunkun ja Tamun veikeisiin ja kekseliään kepeisiin sanoituksiin ovat kombinaatio, jolla minut on saatu liittymään kannatusyhdistyksen pysyväisjäseneksi. Se on paljon se tällaiselta kyynisyyteen kompastelevalta keski-ikäiseltä. Ja kaiken hyvän he jakavat vielä ilmaiseksi, vaikka minä olisin ollut valmis maksamaankin biiseistä. Pähkinän ja Tamun seurassa terassit vaihtuvat, mutta kesä jatkuu eikä loppua näy.
Jälkikirjoitus: Soundcloudista voi käydä tsekkaamassa Setä Tamun erikoisen diskoilun Boss’s wife. Hän esittää sen nimellä Gerbyn Ammatti Yhdistys. Sedältä löytyy myös Commodore 64:llä tehtyä settiä! Samoin Kunkulta löytyy samasta paikasta metkaa matskua.
On tarkennettava, että Syksyllä Palmasiin aloitti Kunkun ja Tamun ns. toisen tulemisen. Heillä oli 2000-luvun alussa yhteisiä biisejä ja jopa pitkäsoitto (Kylpyammeellinen hittejä), joiden tyyli oli erilainen verrattuna vuodesta 2011 alkaneeseen tuotantoon. Biitissä oli luonnollisesti eroa, räpäytys iskettiin tiukemmalla tahdilla, ja aiheet pyörivät dokaamisen, naisten ja autolla ajelun ympärillä, vahva paino dokaamisella. 2000-luvun alun tuotannolla tuntui olevan kohderyhmänä autojaan rassaavat amisteinit, sen verran täynnä keskenkasvuista uhoa kappaleet olivat, esim. Yön kuninkaat osa 2, Heitä paita vittuun, Lauantai, I wish I was Miami Vice. Tuuppaan kuitenkin kaikki pelimerkit pöytään sen puolesta, että nuokin tsibaleet on tehty kieli poskesta läpi -meiningillä, eli rankalla ironian tajulla. Perusaiheet ovat edelleen samoja, mutta 2010-luvulla tyyli on muuttunut rauhallisemmaksi ja hienostuneemmaksi. Ajatusta aikuistumisesta on tosin tulkittava voimakkaasti rivien välistä. Oli tyylin muutos sitten suunniteltua tai ei, ovat kaverit kuitenkin ikääntyneet kymmenellä vuodella ja hipovat neljänkympin ikäpaalua.
Vuonna 2012 ilmestyi seuraava EP nimellä Hiitti. Tässä keskityttiin Palmasia selvästi seesteisempään tunnelmointiin, ja In the heat of the night -musavideolla annettiinkin selkeä vinkki, millaisiin tilaisuuksiin kappaleet sopivat: lunkiin kruisailuun pitkin öisiä kaupungin katuja. Samaa vihjaa levyn kannessa taustalla näkyvät auton ajovalot. Jossain välissä vuotta Setä Tamu heitti soolon kappaleella Jos sä joskus päädyt Berliiniin, jossa hän muistelee Saksan reissujaan. Saman vuoden lopulla pukattiin ilmoille Salaisista kansioista (X-files, tv-sarja ysäriltä) ammentava sinkku Hei Scully, joka keräsi valtaisaa suosiota. Vaikka Kunkun ja Tamun tuotokset ovat kaksimielisyyksillä ja pikkutuhmuuksilla kyllästettyjä, kiitos Kunkun sanoituksien, oli Hei Scully pari x-reittausta tuhmempaa läppää, joten sitä ei sopinut soittaa radiossa lasten kuunteluaikoina. Jossain yhteydessä Tamu mainitsi epäröineensä laulun kertsiin tutustuessaan, että kehtaako hän edes laulaa sellaista.
Vuoden 2013 puolelle mentäessä julkaistiin Boom cityn (Syksyllä Palmasiin -EP) illan viimeiseksi nojailuksi tarkoitettu hidas versio, jonka Tamu lauloi kokonaan, kun alkuperäisessä oli Kunkku mukana räppiosuuksissa. Yön Poltteen kokoonpanolla pullahti Rakkauden ratapiha, joka kuitenkin jäi vähemmälle huomiolle kuin Meritähti. Vuoden lopulla lyötiin pöytään vielä Tango ja Cäsh -sinkku, joka oli taattua tavaraa ja jonka tarkoituksena oli ilmeisesti pitää Pähkinän ja Sedän nimi kuluttajien säilömuistissa. Videon virkaa toimitti hupaisa Busterilla kruisailu (Gerbyn?) vesistöllä.
Ajattelin, että Kannut oli niin kova piikkisuoritus, että sitä on vaikea tai mahdoton ylittää. Toukokuussa 2014 julkaistiin ns. drinkkitrilogian viimeinen osa Poika tapaa tytön diskossa …ja muita tarinoita -EP. Trilogian aiemmat osat olivat siis Syksyllä Palmasiin ja Hiitti, ja jokaisen levyn kannessa komeilee joku drinkki. Poika tapaa tytön diskossa -EP:ltä löytyy aarre nimeltä Mintunlehtitaivas, joka on selvää jatkoa Kannuille (sanoituksien lainausta myöten: ”vodkaa koivunlehtijääsohjoo”) ja yltää koukuttavuudessaan jopa samalle tasolle. Kannujen tavoin Mintunlehtitaivas poraa päähän reiän ja pumppaa reiästä sisään heliumia. Tai no sanotaan vetyä, koska sen noste on parempi. Tällä voimakaksikolla, tarkoitan biisejä enkä alkuainekaasuja, pääsee jo sellaisiin sisäisiin värinöihin, että nirvana ei ole kaukana.
Kotiseuturakkaus on ollut keskeinen teema Sedän ja Pähkiksen 2010-luvun kattauksessa, mm. Gerby, Vaskiluoto, Sundom, Palis = Palosaari = Brandö, Boom city = Vaasa, Hovioikeudenpuisto, Mansikkasaari, Kala-Jannen ravintola, Sky-baari, Strampen-ravintola ja Faros-ravintolalaiva on mainittu. Se onkin tiukkaa timanttia ja mahtavaa peeärrää Vaasalle, onhan kaikenkarvaisten stadin hoodinotkujien lässytystä kuultu siihen pisteeseen, että ärsytyskynnys on ylittynyt jo vuosia sitten.
Lisäksi 2010-luvun tuotannossa henkii ikuinen kesä. Suurimpaan osaan kappaleista on loihdittu päivänpaisteenselvä kesätunnelma. Tämä käy ilmi mm. biiseissä Syksyllä Palmasiin, Boom city, Kannut (kesä 2011), In the heat of the night, Pähkinäsillan tanssit, Mintunlehtitaivas ja Aurinko kun laskee skumppapullon taa. Allekirjoittaneen mieltä kesäiset viritykset hivelevät erityisesti.
Taikuuden takana on Setä ”Gerbyn tiikeri” Tamun (eli Mikko Tamminen = kova tekijä myös kansainvälisesti) huikea taito loihtia ilmaa kevyempiä popsävellyksiä, jotka luovat käsittämätöntä nostetta arjen raskauttamaan kupoliin ja kehoon. Korvamatoisesti tarttuva soundimaailma yhdistettynä Kunkun ja Tamun veikeisiin ja kekseliään kepeisiin sanoituksiin ovat kombinaatio, jolla minut on saatu liittymään kannatusyhdistyksen pysyväisjäseneksi. Se on paljon se tällaiselta kyynisyyteen kompastelevalta keski-ikäiseltä. Ja kaiken hyvän he jakavat vielä ilmaiseksi, vaikka minä olisin ollut valmis maksamaankin biiseistä. Pähkinän ja Tamun seurassa terassit vaihtuvat, mutta kesä jatkuu eikä loppua näy.
Jälkikirjoitus: Soundcloudista voi käydä tsekkaamassa Setä Tamun erikoisen diskoilun Boss’s wife. Hän esittää sen nimellä Gerbyn Ammatti Yhdistys. Sedältä löytyy myös Commodore 64:llä tehtyä settiä! Samoin Kunkulta löytyy samasta paikasta metkaa matskua.
keskiviikko 30. huhtikuuta 2014
Kolme kirjallista kurnutusta
Kirjallisuuspiiri on pyörinyt taas aikansa oman navan ympäri ja avautuu nyt kuin simpukka kuorestaan. Lasihelmenä on kaivettu esiin Ilkka Remeksen viimeisin pökellys Omertan liitto. Tämä on ensimmäinen (pohja)kosketus Remeksen kirjalliseen tuotantoon, ja pahalta näyttää. Teos on kuin overdoussit lukeneen ihmelapsen kirjoittama. Lauserakenteet tuntuvat kököiltä, tekstin sujuvuus (kai pitäisi sanoa flow) kompuroi ja virkkeisiin eksyy paljon jonninjoutavaa täytemöhnöä tai nippelin kääntelyä. Yhdentekevää jengiä vilisee ja henkilöt ovat persooniltaan karismaattisen pahvilaatikon tasoa. Tarina on sitä luokkaa morjenstapäivää, että uskottavampaa henkilökuvausta ja juonenkuljetusta olen tavannut Barbapapan saari -teoksessa. Kirjan tiivistelmä: kylvetään EU-liturgiaa ja -salaliittoja ja palkkamurhaajia ja terroristeja ja mafiaa, kirmataan ympäri Eurooppaa totisina torvisektioina, actionaktina paukutellaan pari kertaa pyssyillä ja kaiken kruunaa itkettävän naurettava happy end. Varsinainen nimiviritelmä: Martin Wolfenstein, aijai ja voivoi (toim. huom. Wolfenstein on suosittu PC-räiskintäpeli). Remes on varmaan fiksuna miehenä kehittänyt oman Remes-sovelluksen, jolla hän laatii kirjansa. Huh huijaa, kuka huijaa ja ketä?
Nyt kun Barbapapoista tuli puhe, niin edellä mainittua saariseikkailua voin suositella lämpimästi kuin vastapissatut housut. Jänniä ja opettavaisia juonenkäänteitä on tiedossa ja lopussa Barbapapojen eri väreihin kytkeytyvä rasisminvastainen sanoma on suorastaan nerokas. Miksi Word ei tunnista Barbapapoja, mutta barbipapat ja babapapat ovat ihan hyviä sanoja?
Remeksellä on varmaan ollut parempia päiviä. En vain tiedä, milloin ne olivat. Kenties voisin tarkistaa asennettani ja muuta höpöhöpöä. Kyllä se on poijaat niin, että toiset tykkää äidistä ja toiset Remeksestä ja kolmannet Barbapapoista. Katsotaan myyntilukuja, niin kyllä kansa tietää. Paskat kansa mitään tiedä, mutta turvenuija kansa ansaitsee juuri sellaiset kirjailijat kuin kaljapullojen etikettejä vedenjakajana pitävä keskimääräinen lukutaito edellyttää. Mutta lasketaan nyt tämäkin läpi sormien ja facepalmien, kun pidetään mielessä, että tämä takapajuinen takkutukkapirttiväki oppi vastikään lukemaan ja kirjoittamaan.
Luin ennen Remestä James Ellroyn Mustan Dahlian, ja pöhinöissä oli eroa kuin jehovien lukupiirillä ja teinipissisten puistobisseillalla. Ellroyn tiiliskivessä maanisen ja ahdistavan tunnelman kuristavuus on hermoja riipivää ja raapivaa. Ja tarinaa kuljetetaan niin että kynnet loppuvat kesken. Näihin näppäilyihin kirjallisuuspiiri vetäytyy kuoreensa.
Jälkiriipustus: Kotikutoisuus, se oli se sana, jota etsin. Remes loihtii ulkoisesti pintasilattua kansainvälistä kohkausta, mutta kutina jää Tuuloksen Kapakanmäen lavatansseista. Kukaan ei vain juonut kossua Toyotan takakontista, mikä on sääli. Kaikki kunnioitus lavatansseja kohtaan, on hieno pala kansankulttuuria. On puhdistava kokemus, kun mitättömyys pöllyttää menestyvää kirjailijaa, jolla on oikeita kirjallisia näyttöjä. Hei tietsä, niinku katharsis.
Nyt kun Barbapapoista tuli puhe, niin edellä mainittua saariseikkailua voin suositella lämpimästi kuin vastapissatut housut. Jänniä ja opettavaisia juonenkäänteitä on tiedossa ja lopussa Barbapapojen eri väreihin kytkeytyvä rasisminvastainen sanoma on suorastaan nerokas. Miksi Word ei tunnista Barbapapoja, mutta barbipapat ja babapapat ovat ihan hyviä sanoja?
Remeksellä on varmaan ollut parempia päiviä. En vain tiedä, milloin ne olivat. Kenties voisin tarkistaa asennettani ja muuta höpöhöpöä. Kyllä se on poijaat niin, että toiset tykkää äidistä ja toiset Remeksestä ja kolmannet Barbapapoista. Katsotaan myyntilukuja, niin kyllä kansa tietää. Paskat kansa mitään tiedä, mutta turvenuija kansa ansaitsee juuri sellaiset kirjailijat kuin kaljapullojen etikettejä vedenjakajana pitävä keskimääräinen lukutaito edellyttää. Mutta lasketaan nyt tämäkin läpi sormien ja facepalmien, kun pidetään mielessä, että tämä takapajuinen takkutukkapirttiväki oppi vastikään lukemaan ja kirjoittamaan.
Luin ennen Remestä James Ellroyn Mustan Dahlian, ja pöhinöissä oli eroa kuin jehovien lukupiirillä ja teinipissisten puistobisseillalla. Ellroyn tiiliskivessä maanisen ja ahdistavan tunnelman kuristavuus on hermoja riipivää ja raapivaa. Ja tarinaa kuljetetaan niin että kynnet loppuvat kesken. Näihin näppäilyihin kirjallisuuspiiri vetäytyy kuoreensa.
Jälkiriipustus: Kotikutoisuus, se oli se sana, jota etsin. Remes loihtii ulkoisesti pintasilattua kansainvälistä kohkausta, mutta kutina jää Tuuloksen Kapakanmäen lavatansseista. Kukaan ei vain juonut kossua Toyotan takakontista, mikä on sääli. Kaikki kunnioitus lavatansseja kohtaan, on hieno pala kansankulttuuria. On puhdistava kokemus, kun mitättömyys pöllyttää menestyvää kirjailijaa, jolla on oikeita kirjallisia näyttöjä. Hei tietsä, niinku katharsis.
torstai 17. huhtikuuta 2014
Täysi murkku hyönteiseksi
Tällaiset muurahaistarinat ovat niin nähtyjä, mutta kerron silti, koska murkut ovat mielenkiintoisia ötököitä.
Oli sellainen tavallinen kekomuurahainen, työläinen nimeltä Antti. Antti ahersi ahkerasti aina, kuten työläisen pitääkin. Se oli painanut jo pitkän työuran ja nähnyt kaikenlaista, mutta ennen kaikkea kekonsa kasvun valtavaksi metropoliksi. Antilla päivät kuluivat pääasiassa työn parissa, mutta joskus ehti pysähtyä hetkeksi lepäilemään ja vaihtamaan kuulumisia tovereiden kanssa.
Antilla oli yksi semituttu sotilasmuurahainen, jonka nimi oli Ludwig. Antti ei ollut oikein koskaan keksinyt mitään järkevää juteltavaa Ludwigin kanssa, mitä nyt oli morjenstelut vaihdettu. Yksi syy puheiden vähyyteen oli, että sotilaat olivat tunnetusti aika häijyjä pikku pirulaisia, joilla oli useimmiten tosi lyhyt pinna. Antissa tieto aiheutti ylimääräistä jännitystä sananvaihdossa Ludwigin kanssa. Antti oli kuullut, että muut vanhemmat sotilaat kutsuivat Ludwigia vittuilumielessä lempinimellä Lude, mikä sai Ludwigin raivon partaalle. Kerran yksi nuorempi solttu oli lipsauttanut Ludwigille, että ”Kuis luutii, Lude?” Alkoi kauhea mylly ja sotilas päätyi sairasasemalle. Saldona oli pari katkennutta raajaa ja murtunut tuntosarvi.
Anttia oli viime aikoina alkanut pyöritellä pienessä pollassaan erinäisiä asioita. Anttia mietitytti, oliko koko sivilisaation olemassaolon perustaminen ikuisen kasvun periaatteelle loppujen lopuksi ollenkaan kestävä rakennelma. Kekoa johdettiin tarkoituksella tai silkkaa tyhmyyttä väärille urille. Keon kasvaminen hillittömäksi möhkäleeksi kasvatti epäyhtenäisyyttä. Sisäisiä konflikteja oli usein. Myös logistiset ongelmat lisääntyivät ja sen Antti sai tuntea kitiinikuoressaan. Ruoan ja rakennustarvikkeiden hakumatkat jouduttiin ulottamaan yhä kauemmas, mikä lisäsi riskejä ja työn kuormittavuutta. Pitkillä retkillä sotilaat ottivat jatkuvasti matsia hämähäkkien ja muiden urpojen kanssa, jotka halusivat napsia työläisiä helpoiksi välipaloiksi.
Antti koki paineen kasvavan sisällään ja halusi jakaa ajatuksiaan jonkun kanssa. Antin työkaverit eivät todellakaan olleet mitään järjen pikkujättiläisiä, joten niiden puoleen oli turha kääntyä. Ne eivät muuta osanneet lepohetkinään tehdä kuin ryysiä paikalliseen juottolaan kiskomaan mettä ja nauramaan eritevitseille. Mutta sitten oli Ludwig. Vaikka se oli hermoherkkä sotilas, sen katseessa näkyi jotain terävää. Aivan kuin se olisi funtsinut aivan muita juttuja työläisten kulkua vahtiessaan. Niinpä Antti kerran pysähtyi Ludwigin luo ja alkoi kertoilla sille mielessään liikkuneita asioita. Ludwig tuijotti hetken Anttia hiljaisuuden vallitessa ja latasi sitten täyslaidallisen: ”Etkö sä saatanan marakatti ole tajunnut, että täällä on ihan vitusti jengiä ja lisää tulee koko ajan? Mihin helvettiin sä lykkäät ne, jos me ei kasvateta kekoa? Sano se noille läpipässeille kuhnureille, jotka ryntäilee ohjaustanko ojossa kuningattarien kimppuun. Tai katko niiden vehkeet, ihan sama mulle. Tai hei, perusta sellainen lisääntymisen säännöstelyohjelma. Tai käske porukan muuttaa maalle. ”Ikuisen kasvun periaate”, voi helvetti, nyt mä en jaksa enempää tätä paskaa. Anna mun tehdä työni.”
Siinä se. Antti pani kielikuvalliset hihansa heilumaan. Antti perusti Lion Ants -klubeja, kiltoja ja muita herraseurueen kerhoja, jotta sai siirrettyä kuhnureiden huomion muuhun puuhasteluun. Oikeaan työhön niitä ei voinut opettaa, koska eiväthän ne olisi ikinä oppineet kantamaan edes hiekanjyvää. Eikä saunan takanakaan ollut enää tilaa. Antin idea toimi. Kuningattaret jäivät lehdelle soittelemaan, kun kuhnurit pelasivat pelejä ja jakoivat keskenään tyhmiä ajatuksiaan kerhoissaan. Ja kas, keko pieneni.
Opetus? Ei mitään käryä. Halusin vain kertoa tarinan muurahaisista.
Oli sellainen tavallinen kekomuurahainen, työläinen nimeltä Antti. Antti ahersi ahkerasti aina, kuten työläisen pitääkin. Se oli painanut jo pitkän työuran ja nähnyt kaikenlaista, mutta ennen kaikkea kekonsa kasvun valtavaksi metropoliksi. Antilla päivät kuluivat pääasiassa työn parissa, mutta joskus ehti pysähtyä hetkeksi lepäilemään ja vaihtamaan kuulumisia tovereiden kanssa.
Antilla oli yksi semituttu sotilasmuurahainen, jonka nimi oli Ludwig. Antti ei ollut oikein koskaan keksinyt mitään järkevää juteltavaa Ludwigin kanssa, mitä nyt oli morjenstelut vaihdettu. Yksi syy puheiden vähyyteen oli, että sotilaat olivat tunnetusti aika häijyjä pikku pirulaisia, joilla oli useimmiten tosi lyhyt pinna. Antissa tieto aiheutti ylimääräistä jännitystä sananvaihdossa Ludwigin kanssa. Antti oli kuullut, että muut vanhemmat sotilaat kutsuivat Ludwigia vittuilumielessä lempinimellä Lude, mikä sai Ludwigin raivon partaalle. Kerran yksi nuorempi solttu oli lipsauttanut Ludwigille, että ”Kuis luutii, Lude?” Alkoi kauhea mylly ja sotilas päätyi sairasasemalle. Saldona oli pari katkennutta raajaa ja murtunut tuntosarvi.
Anttia oli viime aikoina alkanut pyöritellä pienessä pollassaan erinäisiä asioita. Anttia mietitytti, oliko koko sivilisaation olemassaolon perustaminen ikuisen kasvun periaatteelle loppujen lopuksi ollenkaan kestävä rakennelma. Kekoa johdettiin tarkoituksella tai silkkaa tyhmyyttä väärille urille. Keon kasvaminen hillittömäksi möhkäleeksi kasvatti epäyhtenäisyyttä. Sisäisiä konflikteja oli usein. Myös logistiset ongelmat lisääntyivät ja sen Antti sai tuntea kitiinikuoressaan. Ruoan ja rakennustarvikkeiden hakumatkat jouduttiin ulottamaan yhä kauemmas, mikä lisäsi riskejä ja työn kuormittavuutta. Pitkillä retkillä sotilaat ottivat jatkuvasti matsia hämähäkkien ja muiden urpojen kanssa, jotka halusivat napsia työläisiä helpoiksi välipaloiksi.
Antti koki paineen kasvavan sisällään ja halusi jakaa ajatuksiaan jonkun kanssa. Antin työkaverit eivät todellakaan olleet mitään järjen pikkujättiläisiä, joten niiden puoleen oli turha kääntyä. Ne eivät muuta osanneet lepohetkinään tehdä kuin ryysiä paikalliseen juottolaan kiskomaan mettä ja nauramaan eritevitseille. Mutta sitten oli Ludwig. Vaikka se oli hermoherkkä sotilas, sen katseessa näkyi jotain terävää. Aivan kuin se olisi funtsinut aivan muita juttuja työläisten kulkua vahtiessaan. Niinpä Antti kerran pysähtyi Ludwigin luo ja alkoi kertoilla sille mielessään liikkuneita asioita. Ludwig tuijotti hetken Anttia hiljaisuuden vallitessa ja latasi sitten täyslaidallisen: ”Etkö sä saatanan marakatti ole tajunnut, että täällä on ihan vitusti jengiä ja lisää tulee koko ajan? Mihin helvettiin sä lykkäät ne, jos me ei kasvateta kekoa? Sano se noille läpipässeille kuhnureille, jotka ryntäilee ohjaustanko ojossa kuningattarien kimppuun. Tai katko niiden vehkeet, ihan sama mulle. Tai hei, perusta sellainen lisääntymisen säännöstelyohjelma. Tai käske porukan muuttaa maalle. ”Ikuisen kasvun periaate”, voi helvetti, nyt mä en jaksa enempää tätä paskaa. Anna mun tehdä työni.”
Siinä se. Antti pani kielikuvalliset hihansa heilumaan. Antti perusti Lion Ants -klubeja, kiltoja ja muita herraseurueen kerhoja, jotta sai siirrettyä kuhnureiden huomion muuhun puuhasteluun. Oikeaan työhön niitä ei voinut opettaa, koska eiväthän ne olisi ikinä oppineet kantamaan edes hiekanjyvää. Eikä saunan takanakaan ollut enää tilaa. Antin idea toimi. Kuningattaret jäivät lehdelle soittelemaan, kun kuhnurit pelasivat pelejä ja jakoivat keskenään tyhmiä ajatuksiaan kerhoissaan. Ja kas, keko pieneni.
Opetus? Ei mitään käryä. Halusin vain kertoa tarinan muurahaisista.
Järjenjuoksun tuolla puolen
Näillä eväillä eiliseen.
Mikään ei herätä aisteja aamulla kuten vastajauhetun paskan tuoksu.
Olen onnistunut nostamaan suomen kielen ilmaisutaitoni nextille levelille.
Ilonpito ilman viinaa on pitoa.
Somettaminen on kirjoitustaidottomien seksuaalisen tyydytyksen muoto.
Olen kärsinyt pitkään univaikeuksista. Oli pakko kokeilla jotain erilaista, joten ostin sellaisen pierutyynyn. Uni ei tule vieläkään, mutta nauru pidentää ikää.
Voiko ejakulaatiosta myöhästyä? kysyy nimim. ”Tulinko väärään aikaan?”
Pääsylippu Pitkälle Saikulle -jekku: Yllätä työkaverit ja kirjoita kakalla työpaikan vessan seinään. Sisältö ja tyyli vapaa.
Mikään ei herätä aisteja aamulla kuten vastajauhetun paskan tuoksu.
Olen onnistunut nostamaan suomen kielen ilmaisutaitoni nextille levelille.
Ilonpito ilman viinaa on pitoa.
Somettaminen on kirjoitustaidottomien seksuaalisen tyydytyksen muoto.
Olen kärsinyt pitkään univaikeuksista. Oli pakko kokeilla jotain erilaista, joten ostin sellaisen pierutyynyn. Uni ei tule vieläkään, mutta nauru pidentää ikää.
Voiko ejakulaatiosta myöhästyä? kysyy nimim. ”Tulinko väärään aikaan?”
Pääsylippu Pitkälle Saikulle -jekku: Yllätä työkaverit ja kirjoita kakalla työpaikan vessan seinään. Sisältö ja tyyli vapaa.
perjantai 11. huhtikuuta 2014
Matt Houston
On joitakin käsittämättömiä tapahtumapätkiä, joita muistaa lapsuudestaan, muttei millään ymmärrä miksi. Yksi tällainen liittyy televisioon. Minulla on kylläkin roppakaupalla muistoja, jotka liittyvät televisioon, mistä olen päätellyt, että minun on annettu killittää töllöä oikein urakalla lapsena.
Olen jäljittänyt muiston vuodelle 1984. Oli kesä ja olimme myöhään yöllä naapurimökillä. Todennäköisesti aikuisilla oli mennyt ”saunominen” pitkäksi, kuten muistelen usein kesällä käyneen. Meitä muksuja oli kuitenkin aika liuta ja kivaa oli, varsinkin jos sai valvoa lapsen näkökulmasta älyttömän myöhään. Olimme mökissä sisällä ja televisio oli auki. Sieltä alkoi oikein vauhdikkaan oloisen toimintasarjan jakso, jossa seikkaili joku kova karju. Jakson juonena oli haiden hyökkäykset ihmisten kimppuun, joka oli oikein jännä ja pelottava juttu 8-vuotiaalle lapselle. Ohjelma näytti tehneen vaikutuksen pikkupoikaan, koska muistijälki on säilynyt näihin päiviin asti. Tai sitten muistamiseen vaikutti jokin muu tekijä tapahtumassa, kuten valvominen yli puolen yön, tai hait, tai että oli kivaa, tai että olimme naapurin mökillä, tai Se Jokin muu, tai ne kaikki yhdessä.
Sarjan nimi oli Matt Houston. Jakso, jota näin, kulki nimellä ”Shark bait”. Tyypillinen kasaritoimintasarja, jota tehtiin jenkeissä vuosina 1982–1985, mutta tuskin kovin moni muistaa sellaisen pyörineen Suomessa. Nimiosassa oli komia kalapuikkoviiksinen könsikäs, kai heteronakin näin voi sanoa, nimeltä Lee Horsley. Matt Houston oli upporikas kaveri, joka oli ryhtynyt paremman tekemisen puutteessa yksityisetsiväksi ja ratkoi milloin mitäkin, mutta useimmiten murhia. Esillepano ja juonenkäänteet ovat nykykatsantokannalla sangen juustoisia, mutta niinhän on käynyt käytännössä kaikille 1980-luvun ohjelmille. Mietipä vaikka autoja, jotka vauhdissa ponnahtavat ilmalentoon mitä käsittämättömimmistä paikoista. Tai hiekkatiellä sutiessaan ulvovia renkaita. Tai aseita, joilla voi ampua loputtomiin lataamatta niihin lisää panoksia. Tai sankareita, jotka voivat lahdata armeijan verran vihulaisia ilman, että heihin osuu yksikään luoti. Tai nyrkkitappeluita, jossa mätkitään toisia surutta ja silti kasvoihin ei jää jälkeä, mitä nyt suupielestä valuu pikkuisen verta. Tai ylinokkelia murhamysteerin ratkojia, jotka törmäävät vahingossa aina uusiin kuolemantapauksiin ja selvittävät murhaajan muun populan toljotellessa umpitolloina ympärillä. Eikä mikään epäkohdista silti vähennä lapsuuden hohtoa noita ohjelmia kohtaan, koska ne olivat, niin, osa lapsuutta.
Jälkkärijuustokaiverrukset: Juustoinen on käyttis sana, joka on imailtu suomeen englannin kielen sanasta ”cheesy”. Juustoisuus on epäuskottavaa, kornia, noloa, feikkiä eli epäaitoa, hölmöä, jne. Yliyrittäminen johtaa juustoiseen lopputulemaan, ks. useimmat blogitekstini mukaan lukien tämä. Juustoisuuteen liittyy usein myötähäpeän tunne. Määritelmä ”juustoinen” voidaan liittää mihin tahansa asiayhteyteen, ei siis ainoastaan tv-ohjelmiin tai elokuviin, vaikka tässä niitä käsittelenkin. ”Matt Juustonin” lisäksi juustoa keränneitä audiovisuaalisia tuotteita ovat esim. Ritari Ässä (The Hoffmeister), Taisteluplaneetta Galactica (se alkuperäinen), Murhasta tuli totta, Terence Hillin & Bud Spencerin sekä Chuck Norrisin koko tuotanto. Ai niin, ja Hollywood Beat, mieletön alkutunnari. Onneksi nykyäänkin osataan tuottaa uutta juustoa maailmaan. Poimitaan vaikka trendi, jossa eläkevaari-ikäiset näyttelijät heiluvat toimintaelokuvien pääosissa.
”Luukutan Houstonii, sen laulut on nii juustosii” – Ruger Hauer: Mä haluun kuolla ennen Bonoo (lainauksen Houstonilla ei ole mitään tekemistä Matt Houstonin kanssa)
Olen jäljittänyt muiston vuodelle 1984. Oli kesä ja olimme myöhään yöllä naapurimökillä. Todennäköisesti aikuisilla oli mennyt ”saunominen” pitkäksi, kuten muistelen usein kesällä käyneen. Meitä muksuja oli kuitenkin aika liuta ja kivaa oli, varsinkin jos sai valvoa lapsen näkökulmasta älyttömän myöhään. Olimme mökissä sisällä ja televisio oli auki. Sieltä alkoi oikein vauhdikkaan oloisen toimintasarjan jakso, jossa seikkaili joku kova karju. Jakson juonena oli haiden hyökkäykset ihmisten kimppuun, joka oli oikein jännä ja pelottava juttu 8-vuotiaalle lapselle. Ohjelma näytti tehneen vaikutuksen pikkupoikaan, koska muistijälki on säilynyt näihin päiviin asti. Tai sitten muistamiseen vaikutti jokin muu tekijä tapahtumassa, kuten valvominen yli puolen yön, tai hait, tai että oli kivaa, tai että olimme naapurin mökillä, tai Se Jokin muu, tai ne kaikki yhdessä.
Sarjan nimi oli Matt Houston. Jakso, jota näin, kulki nimellä ”Shark bait”. Tyypillinen kasaritoimintasarja, jota tehtiin jenkeissä vuosina 1982–1985, mutta tuskin kovin moni muistaa sellaisen pyörineen Suomessa. Nimiosassa oli komia kalapuikkoviiksinen könsikäs, kai heteronakin näin voi sanoa, nimeltä Lee Horsley. Matt Houston oli upporikas kaveri, joka oli ryhtynyt paremman tekemisen puutteessa yksityisetsiväksi ja ratkoi milloin mitäkin, mutta useimmiten murhia. Esillepano ja juonenkäänteet ovat nykykatsantokannalla sangen juustoisia, mutta niinhän on käynyt käytännössä kaikille 1980-luvun ohjelmille. Mietipä vaikka autoja, jotka vauhdissa ponnahtavat ilmalentoon mitä käsittämättömimmistä paikoista. Tai hiekkatiellä sutiessaan ulvovia renkaita. Tai aseita, joilla voi ampua loputtomiin lataamatta niihin lisää panoksia. Tai sankareita, jotka voivat lahdata armeijan verran vihulaisia ilman, että heihin osuu yksikään luoti. Tai nyrkkitappeluita, jossa mätkitään toisia surutta ja silti kasvoihin ei jää jälkeä, mitä nyt suupielestä valuu pikkuisen verta. Tai ylinokkelia murhamysteerin ratkojia, jotka törmäävät vahingossa aina uusiin kuolemantapauksiin ja selvittävät murhaajan muun populan toljotellessa umpitolloina ympärillä. Eikä mikään epäkohdista silti vähennä lapsuuden hohtoa noita ohjelmia kohtaan, koska ne olivat, niin, osa lapsuutta.
Jälkkärijuustokaiverrukset: Juustoinen on käyttis sana, joka on imailtu suomeen englannin kielen sanasta ”cheesy”. Juustoisuus on epäuskottavaa, kornia, noloa, feikkiä eli epäaitoa, hölmöä, jne. Yliyrittäminen johtaa juustoiseen lopputulemaan, ks. useimmat blogitekstini mukaan lukien tämä. Juustoisuuteen liittyy usein myötähäpeän tunne. Määritelmä ”juustoinen” voidaan liittää mihin tahansa asiayhteyteen, ei siis ainoastaan tv-ohjelmiin tai elokuviin, vaikka tässä niitä käsittelenkin. ”Matt Juustonin” lisäksi juustoa keränneitä audiovisuaalisia tuotteita ovat esim. Ritari Ässä (The Hoffmeister), Taisteluplaneetta Galactica (se alkuperäinen), Murhasta tuli totta, Terence Hillin & Bud Spencerin sekä Chuck Norrisin koko tuotanto. Ai niin, ja Hollywood Beat, mieletön alkutunnari. Onneksi nykyäänkin osataan tuottaa uutta juustoa maailmaan. Poimitaan vaikka trendi, jossa eläkevaari-ikäiset näyttelijät heiluvat toimintaelokuvien pääosissa.
”Luukutan Houstonii, sen laulut on nii juustosii” – Ruger Hauer: Mä haluun kuolla ennen Bonoo (lainauksen Houstonilla ei ole mitään tekemistä Matt Houstonin kanssa)
perjantai 28. maaliskuuta 2014
Höynäytetyt maatiaisperunat
Läheisen einehtimispaikkani ruokalista aiheuttaa kaltaiselleni paatuneelle kyynikolle sarkasmin sävyttämiä riemunkiljahduksia. Ruokalan tapa värittää ruoka-annoksien nimiä on kerrassaan upeaa työtä. Löytyy ”talon karitsalaatikkoa”, ”Provencen kanakeittoa”, ”kinkkukiusausta á la Ritva” ja vaikka mitä. Vertaansa vailla on ”höyrytetyt maalaisperunat”, joka on huomattavasti houkuttelevampi ilmaisu keitetyille perunoille. Varsinkin perunoiden maalaisuus on vallan mainio täky. Maaseutuhan majailee yhä mielissämme hohtavan puhtoisena ja saasteettomana idyllinä, missä kaikki on luonnonmukaista ja ahon laitaa käydään ilman paitaa. Perusteeton yleistys; sovitaan sitten niin, että minun mielessäni. Saattaa olla, että maalaisuudella halutaan loppujen lopuksi viestiä siitä, että perunat on keitetty tai höyrytetty kuorineen päivineen ja asiakas saa itse kuoria perunansa. Niin tai näin, miellän perunapellot kiinteästi maaseutuun ja maalaisuuteen kuuluvaksi eikä ajatus cityperunoista juuri mieltä kiihota. Toki tiedostan myös jossain päin viljellyn näkökulman, että kasvatti perunansa sitten missä tahansa kehäkolmosen ulkopuolella, voidaan perunat luokitella maalaisiksi eli landelaisiksi.
Yleensä maalaisperunoilla viitataan kuorellisiin lohkoperunoihin, vaikkakin ymmärrän logiikan edellä kuvatussa nimeämistavassa. Luonnollisesti maalaisempaan tunnelmaan päästään, kun peruna tarjoillaan lähes alkuperäisessä olomuodossaan. Kun vielä malttaisivat jättää perunat pesemättä ja keittämättä, saavutettaisiin maalaisuuden lakipiste. Eikö tällä hetkellä ole raakaravintotrendi? Taidan tyytyä purjehtimaan trendien aallonpohjalla.
Jälkikirpaisu: Olisi mielenkiintoista nähdä tilastot, kuinka paljon perunoiden kulutus ruokalassa vähenee, kun perunat eivät ole valmiiksi kuorittuja. Monella voi olla kuorimiselle fyysinen este, kuten uusavuttomuus, joka voidaan viestiä esim. ilmaisulla ”emmä jaksa”. En pelkää perunoiden kuorimista, koska minulle opetettiin jo lapsena kätevä tekniikka: pitkä viilto perunan päälle pituussuuntaan ja viiltoa aloituskohtana käyttäen kaavitaan veitsen kanssa viillon molemmin puolin kuoret näppärästi ja nopeasti pois. Ihailin aina isoäitini viimeistellyn hiottua tekniikkaa. Silmä tuskin ehti mukaan, kun kuoret olivat suitsait kadonneet perunasta.
Jk 2: ”Pikkuperunat” on aivan älyvapaa lastenohjelma.
perjantai 14. maaliskuuta 2014
Monogram
Eräällä kerralla Kipassa koottavien hyllyä katsoessani äkkäsin Monogram-merkin uuden kuvaston. Vuosi oli 1985. Se oli useita kymmeniä sivuja paksu A4-koon katalogi, joka oli täynnä toinen toistaan hienompia kuvia koottavista. Oli vielä erikseen mentävä tiskille kysymään, onko kuvasto varmasti ilmainen ja saako sen ottaa. Tuota kuvastoa jaksoin selata lukemattomia kertoja. Sieltä löytyi upeita taisteluhävittäjiä ja komeita jenkkirautoja tyyliin Chevrolet Camaro IROC-Z. Kuvasto päätyi ajan saatossa lehtiroskiin ja toinen pienoismallivalmistaja Revell nielaisi Monogramin.
Koottavien vitsi on siinä, että laatikon kannessa on näyttävä piirretty tai maalattu kuva rakennettavan mallin esikuvasta. Ei siis kuvaa valmiista ja viimeistellystä pienoismallista. Upea kuva vetoaa pikkupoikiin ja vähän isompiinkin. Olihan minulla joitakin koottavia. Pikkuriikkisten osien liimailu sottaavalla pienoismalliliimalla ei niin kovin hauskaa ollut. Jotta koottavan olisi saanut näyttämään tyylikkäältä, olisi yksityiskohtiin tarvinnut lukuisia pikkupurkkeja erivärisiä maaleja. En muistaakseni saanut kuin yhden purkin per malli, joten lopputuloksen voi kuvitella. Veteen kastettavien pikku merkkien liimaaminen olikin jo aivan tolkuton homma. Valmiit kyhäelmät makasivat hyllyllä ja keräsivät pölyä. Ei niillä mitään kunnon leikkiä saanut aikaiseksi. Mutta kuvastoa kelpasi selailla kaverin kanssa ja kysellä ”minkä sä ottaisit tältä sivulta”.
perjantai 7. maaliskuuta 2014
Leijonan osa
Tuo maanmainio klassikkoraina, kansallisen identiteetin tutkielma ”Kadonneen leijonan metsästys” kohautti katajaista kansaa vuonna 1992, jolloin kaikki seurasivat henkeä pidätellen uskomatonta dokumentaarista spektaakkelia Ruokolahdelta. Paikkakunnan metsistä etsittiin joukolla suomalaisen itsetunnon käänteissymbolia, vaakunastamme karannutta leijonaa. Kuten suomalaisen surkean itsetunnonkin kohdalla, ei leijonasta näkynyt kuin pari häviävän tulkinnanvaraista jälkeä ja tupsu sieltä, toinen täältä. Eikä viedä tätä keskustelua sellaisten ”tupsujen” suuntaan, turha yrittää. Luotettavin silminnäkijähavainto lienee paikallisen pontikanviljelijän Veikko Petäjäisen todistajalausunnot, jonka mukaan peto olisi raadellut Petäjäisen isännän savusaunan sekä syönyt kaikki siemenperunat hänen kolmen hehtaarin pellostaan. ”Siinä meni saatana syksyn koko ponusato”, kommentoi Petäjäinen kiristelevien tekohampaittensa välistä.
Onneksi valtio riensi tilanteessa hätiin. Se kehitti suomalaiseen vartaloon soveltuvan keinoitsetunnon ja lanseerasi innovaationsa siellä, missä se olisi kaikkien ulottuvilla, eli Alkon hyllyllä. Jottei kukaan sortuisi halpoihin kopioihin, antoi valtio nesteytetylle terapiaistunnolleen ilmeisimmän mahdollisen nimen ”Leijona”.
Ruokolahden naapuripitäjässä, pilvenpolttajistaan tunnetussa Ruoholahden kunnassa, nokitettiin oikein Olan takaa. Kaataahan kateus kuninkaitakin. Lukemattomiin virallisesti kirjattuihin havaintoihin kuuluivat mm. mastodontti, mammutti, ne kolme kaveria siitä riisimuropaketista, Musiikkitalo, politiikkaa puhuva Mars-patukan kääre, Janne Ahosen olympiamitali sekä Haverisen Pasin metsään karannut vuoden 1976 pappa-Tunturi. Myös Bob Marley nähtiin kirkon kulmilla lampsivan kohti Kämäräisen K-valintaa.
Kaiken kaikkiaan kahdenkymmenenkahden vuoden takainen sukellus kansallisen kollektiivisen piilotajunnan pimeään ytimeen jätti käteen hyvin vähän. Koettu joukkoharha leijonasta lienee tätä pohjoista kansaa läpi historian vaivannut itsepetoksen arkkityyppi, saavuttamaton utopia ja ideaali uljaasta kuninkaasta, joka johdattaa vähäpäisen väkensä totisuuden miekka kädessään vehreämmille niityille, joista Olavi Virta lauloi, kunnes niitytkin jäivät ikuiselle kesannolle. ”Venäjä vei karhun, Ruotsi kiekkokullan, ja meille jäi Leijona”, puuskahti Lalli taas kerran sahtipäissään savupirttinsä pöydän ääressä akan nalkuttaessa korvan juuressa. Murheenkryynit eivät keittämällä pehmene.
Onneksi valtio riensi tilanteessa hätiin. Se kehitti suomalaiseen vartaloon soveltuvan keinoitsetunnon ja lanseerasi innovaationsa siellä, missä se olisi kaikkien ulottuvilla, eli Alkon hyllyllä. Jottei kukaan sortuisi halpoihin kopioihin, antoi valtio nesteytetylle terapiaistunnolleen ilmeisimmän mahdollisen nimen ”Leijona”.
Ruokolahden naapuripitäjässä, pilvenpolttajistaan tunnetussa Ruoholahden kunnassa, nokitettiin oikein Olan takaa. Kaataahan kateus kuninkaitakin. Lukemattomiin virallisesti kirjattuihin havaintoihin kuuluivat mm. mastodontti, mammutti, ne kolme kaveria siitä riisimuropaketista, Musiikkitalo, politiikkaa puhuva Mars-patukan kääre, Janne Ahosen olympiamitali sekä Haverisen Pasin metsään karannut vuoden 1976 pappa-Tunturi. Myös Bob Marley nähtiin kirkon kulmilla lampsivan kohti Kämäräisen K-valintaa.
Kaiken kaikkiaan kahdenkymmenenkahden vuoden takainen sukellus kansallisen kollektiivisen piilotajunnan pimeään ytimeen jätti käteen hyvin vähän. Koettu joukkoharha leijonasta lienee tätä pohjoista kansaa läpi historian vaivannut itsepetoksen arkkityyppi, saavuttamaton utopia ja ideaali uljaasta kuninkaasta, joka johdattaa vähäpäisen väkensä totisuuden miekka kädessään vehreämmille niityille, joista Olavi Virta lauloi, kunnes niitytkin jäivät ikuiselle kesannolle. ”Venäjä vei karhun, Ruotsi kiekkokullan, ja meille jäi Leijona”, puuskahti Lalli taas kerran sahtipäissään savupirttinsä pöydän ääressä akan nalkuttaessa korvan juuressa. Murheenkryynit eivät keittämällä pehmene.
perjantai 28. helmikuuta 2014
Wilden kovimmat sivallukset
Muistattehan Kim Wilden? Hän oli se brittipoppari, joka vinkui ”Kids in America” -kasarihitin. Hän on myös kirjoittanut puutarhanhoitoa käsitteleviä kirjoja, koska osaa mitä ilmeisimmin pitää puskansa trimmattuna. Kaikki näkivät tuon tulevan (anglismi, ”everybody saw that coming”). Kim Wilde ei tiettävästi ollut mitään sukua Oscar Wildelle, joka samoin on kyhännyt pari kirjaa, joista en ole yhtäkään lukenut – enkä muuten niitä puutarhakirjojakaan. Oscar oli sutki suustaan ja ehti riehakkaan elinkaarensa aikana heittää eeppistä läppää suuntaan ja toiseen. Tässä toimituksen valitut palat:
Elämä on aivan liian tärkeä asia, jotta sen voisi ottaa vakavasti.
Kaikkihan me olemme katuojassa, mutta jotkut meistä katsovat tähtiin.
Maailmassa on vain kaksi tragediaa: toinen on se, ettei saa mitä haluaa, ja toinen on se, että saa. Jälkimmäinen on paljon pahempi.
Useimmat ihmiset kuolevat sellaiseen hiipivään maalaisjärkeen ja huomaavat liian myöhään, että ainoat asiat, joita ihminen ei kadu, on virheensä.
Mikään ei auta elämässä niin kuin tietoisuus muiden valtavasta huonommuudesta, ja juuri sitä tunnetta minä olen aina vaalinut.
Vakavuus on tyhjien ainoa turvapaikka.
Useimmat ihmiset ovat toisia ihmisiä. Heidän ajatuksensa ovat jonkun toisen mielipiteitä, heidän elämänsä jäljittelyä, heidän intohimonsa sitaatti.
Voiko olla tylsempää postausta kuin sellainen, jossa lainataan ja luetteloidaan jonkun toisen hienoja lausahduksia? Ilmapiiri kävi niin latteaksi, että taidan mennä kaappiin tasaamaan painetta. Otan korin kaljaa kaverikseni, jotta voin käydä rakentavaa dialogia.
Elämä on aivan liian tärkeä asia, jotta sen voisi ottaa vakavasti.
Kaikkihan me olemme katuojassa, mutta jotkut meistä katsovat tähtiin.
Maailmassa on vain kaksi tragediaa: toinen on se, ettei saa mitä haluaa, ja toinen on se, että saa. Jälkimmäinen on paljon pahempi.
Useimmat ihmiset kuolevat sellaiseen hiipivään maalaisjärkeen ja huomaavat liian myöhään, että ainoat asiat, joita ihminen ei kadu, on virheensä.
Mikään ei auta elämässä niin kuin tietoisuus muiden valtavasta huonommuudesta, ja juuri sitä tunnetta minä olen aina vaalinut.
Vakavuus on tyhjien ainoa turvapaikka.
Useimmat ihmiset ovat toisia ihmisiä. Heidän ajatuksensa ovat jonkun toisen mielipiteitä, heidän elämänsä jäljittelyä, heidän intohimonsa sitaatti.
Voiko olla tylsempää postausta kuin sellainen, jossa lainataan ja luetteloidaan jonkun toisen hienoja lausahduksia? Ilmapiiri kävi niin latteaksi, että taidan mennä kaappiin tasaamaan painetta. Otan korin kaljaa kaverikseni, jotta voin käydä rakentavaa dialogia.
tiistai 18. helmikuuta 2014
Kupista asiaa
”Maailma muuttuu, Eskoseni”, olen kuullut jankutettavan lapsuudesta lähtien, mitä tahansa onkaan sitten muuttunut. Tällä Aleksis Kiveltä ryövätyllä ja pieleen siteeratulla lauseella isäni on tahtonut tähdentää minulle, kuinka kaikkeen muutokseen ja kaiken muuttumiseen täytyy elämän taipaleella olla valmis. Näin ainakin kuvittelen hänen tarkoittaneen. Isäni on myös todennut, että ”voi meitä Sortavalan poikia” sekä ”heiphodeeraa”, mutta ei niistä sen enempää.
Olen nauttinut kahvini vakioruokalassani saksalaisella varmuudella valmistetusta Bauscherin valkoisesta kahvimukista. ”Kahvimuki” on turhan rehvakkaasti ilmaistu, koska mukiksi kuppi on liian pieni, ehkä jotain pari desiä vetoisuudeltaan. Bauscher on siis saksalainen kovaposliinituotteita valmistava yritys, joka on kerryttänyt pitkiä perinteitä vuodesta 1881. Ikään kuin joku tiedolla mitään tekisi.
Taannoin havaitsin huolestuttavaa kehitystä kahvikuppivitriinissä. Saksalaisten levollisen tylsänvalkoisten kuppien rinnalle olivat tunkeutuneet Ikean monenkirjavat bulkkimukit. Nyt mukeja olikin tarjolla turkoosina, oranssina, tummanruskeana sekä limenvihreänä. Silmää rauhoittava valkoisuus oli kadonnut. Ei se mitään, tartuin edelleen Bauscheriin ja jätin Ikean mukit omaan arvoonsa.
Kunnes koitti 18. helmikuuta 2014. Bauscherin kuppien määrä oli vähentynyt minimaaliseksi Ikean mukeihin verrattuna. Kun menin hakemaan kahvin, luotettavan lujaa valkoista ei näkynyt enää ollenkaan. Muut kahvinjuojat olivat ehtineet viedä ne. Oli pakko ottaa Ikean muki. Valitsin turkoosin, kun se on niin kiva väri. Ikean ties missä valmistetusta mukista on parempi juoda, koska mukin reuna paksumpi ja miellyttävän pyöristetty. Suurempaa mukia on myös helpompi käsitellä.
”Niin muuttuu mailma, Eskoni.” – Aleksis Kivi: Nummisuutarit
Kuppi kerrallaan.
Olen nauttinut kahvini vakioruokalassani saksalaisella varmuudella valmistetusta Bauscherin valkoisesta kahvimukista. ”Kahvimuki” on turhan rehvakkaasti ilmaistu, koska mukiksi kuppi on liian pieni, ehkä jotain pari desiä vetoisuudeltaan. Bauscher on siis saksalainen kovaposliinituotteita valmistava yritys, joka on kerryttänyt pitkiä perinteitä vuodesta 1881. Ikään kuin joku tiedolla mitään tekisi.
Taannoin havaitsin huolestuttavaa kehitystä kahvikuppivitriinissä. Saksalaisten levollisen tylsänvalkoisten kuppien rinnalle olivat tunkeutuneet Ikean monenkirjavat bulkkimukit. Nyt mukeja olikin tarjolla turkoosina, oranssina, tummanruskeana sekä limenvihreänä. Silmää rauhoittava valkoisuus oli kadonnut. Ei se mitään, tartuin edelleen Bauscheriin ja jätin Ikean mukit omaan arvoonsa.
Kunnes koitti 18. helmikuuta 2014. Bauscherin kuppien määrä oli vähentynyt minimaaliseksi Ikean mukeihin verrattuna. Kun menin hakemaan kahvin, luotettavan lujaa valkoista ei näkynyt enää ollenkaan. Muut kahvinjuojat olivat ehtineet viedä ne. Oli pakko ottaa Ikean muki. Valitsin turkoosin, kun se on niin kiva väri. Ikean ties missä valmistetusta mukista on parempi juoda, koska mukin reuna paksumpi ja miellyttävän pyöristetty. Suurempaa mukia on myös helpompi käsitellä.
”Niin muuttuu mailma, Eskoni.” – Aleksis Kivi: Nummisuutarit
Kuppi kerrallaan.
perjantai 14. helmikuuta 2014
Jaxaax halia
Sanalle ”jaxuhali” napsahti taannoin Suomen ärsyttävimmän sanan titteli, kiitos hesarin köykäisen juttukyhäelmän. Vaikken juuri trendeihin jaksa puuttua, sai tuo sana minut pohtimaan kielen olemusta. Ähäskutti, en tosiaan saanut mitään pohtimista aikaiseksi. *Juxuhali*, eli sinua on hyväntahtoisesti juksattu, joten ethän pahastu.
Sitten on tietty ”äxyhali”, jossa toinen on pahalla tuulella, mutta haluaa silti kertoa, että välittää toisesta. ”Tuxuhali” on usein teennäisen julkisuudenkipeän sotanorsun antama mukavälittämisele, jonka ainoa tarkoitus on tavoitella huomiota muilta.
Lopuksi annetaan vielä ”jäxyhali”. Jäxy eli jäksy on hellittelynimi maskuliiniselle energia- ja terveysjuomalle nimeltä Jägermeister eli Jerkku eli Jekku. Jäxyhali on luultavasti ainoa hali-päätteisistä sanoista, jonka mies voi sanoa menettämättä täydellisesti kasvojaan lajitovereidensa keskuudessa. Jäxyhali liittyy male bondingiin. Siinä riittävän Jägermeister-annoksen nauttimisen seurauksena miehelle syntyy ylitsepursuava tarve osoittaa toveruuttaan samaa sukupuolta edustavaa lähimmäistään kohtaan, mikä purkautuu voimakkaana (ja voimaannuttavana) rutistuksena, jäxyhalina. Toivotuksena jäxyhali toimii siten, että jos ystävällä on ollut jotenkin hankalaa elämässään, niin ilmaisemalla esim. ”jäxyhaleja sulle” häntä voi tyylikkäästi muistuttaa, että viinan avulla ne ongelmat ovat ennenkin ratkenneet (vrt. ”pullon halaaminen”).
Muita tunnettuja haleja: maxuhali, muxuhali, naxuhali, sexihali, möxähali, raxahali, paxuhali, taxahali, taxihali, maxihali, saxihali, suxihali, mixihali, sixihali, vaxihali, faxihali, kaxihali, kixihali, kexihali, lixahali.
Sitten on tietty ”äxyhali”, jossa toinen on pahalla tuulella, mutta haluaa silti kertoa, että välittää toisesta. ”Tuxuhali” on usein teennäisen julkisuudenkipeän sotanorsun antama mukavälittämisele, jonka ainoa tarkoitus on tavoitella huomiota muilta.
Lopuksi annetaan vielä ”jäxyhali”. Jäxy eli jäksy on hellittelynimi maskuliiniselle energia- ja terveysjuomalle nimeltä Jägermeister eli Jerkku eli Jekku. Jäxyhali on luultavasti ainoa hali-päätteisistä sanoista, jonka mies voi sanoa menettämättä täydellisesti kasvojaan lajitovereidensa keskuudessa. Jäxyhali liittyy male bondingiin. Siinä riittävän Jägermeister-annoksen nauttimisen seurauksena miehelle syntyy ylitsepursuava tarve osoittaa toveruuttaan samaa sukupuolta edustavaa lähimmäistään kohtaan, mikä purkautuu voimakkaana (ja voimaannuttavana) rutistuksena, jäxyhalina. Toivotuksena jäxyhali toimii siten, että jos ystävällä on ollut jotenkin hankalaa elämässään, niin ilmaisemalla esim. ”jäxyhaleja sulle” häntä voi tyylikkäästi muistuttaa, että viinan avulla ne ongelmat ovat ennenkin ratkenneet (vrt. ”pullon halaaminen”).
Muita tunnettuja haleja: maxuhali, muxuhali, naxuhali, sexihali, möxähali, raxahali, paxuhali, taxahali, taxihali, maxihali, saxihali, suxihali, mixihali, sixihali, vaxihali, faxihali, kaxihali, kixihali, kexihali, lixahali.
perjantai 31. tammikuuta 2014
Kirjallisuuspystillä päähän
Olen päättänyt myöntää Vuoden Itsetietoisin Tekstitaidetta Tavoitellut Ulostus -palkinnon tänä vuonna itselleni. Harvinaista kirjallisuuspalkintoa ei ole jaettu aiemmin eikä luultavasti jaeta tämän jälkeenkään. Palkintoraati oli valinnan suhteen sangen kaksimielinen. Ankaran kymmenen sekunnin pohdinnan jälkeen raati myönsi palkinnon poikkeuksellisesti julkaisemattoman kirjallisen materiaalin julkaisematta jättämisestä. Raadin mielestä palkinnonsaajan suurin kirjallinen ansio on, ettei ehdokas sentään julkaissut kaikkea vuonna 2013 tuottamaansa tekstiä. Vaan niin tämä metsä vastaa, vaikkei kukaan päästäisi hiiskaustakaan. Alla tekstinäyte vielä julkaisemattomasta olemattomasta teoksesta:
”Tein äkkinäisen liikkeen, jonka tavoitteena oli hyökätä muijan kannuihin kiinni, mutta yllättäen kimmahdin takaisin päin. Ensimmäinen ajatus oli, että kimposin hänen vatsastaan. Tämä on traaginen käänne, joka kohtaa monia yhdessä eläjiä: kumppanin vatsakumpu ohittaa koossaan monet mielenkiintoisemmat ruumiin ulokkeet. Ensishokista toivuttuani ehdin pohtia tapahtunutta tarkemmin. On mahdollista, että nainen on onnistunut selvittämään Kuolemantähden voimakentän kaavan ja törmäsin siihen. Seuraava teoria on, että nainen on Kuolemantähti. Siinä tapauksessa tarvitsen Luke Skywalkerin puhelinnumeron. Yritin jo selvittää sitä Fonectalta, mutta Lukella on nähtävästi salainen numero. On voinut käydä myös niin, että muijan inho ja halveksunta minua kohtaan on vihdoin aineellistunut fyysiseen muotoon ja muodostaa nyt näkymättömän seinän, jota en pysty läpäisemään.”
Paskaan pyrin, mutta paljon paskempaa pukkaa tulemaan – joten tämä paska on nyt taputeltu. Sopisi kakkosmotoksi carpe diemin kanssa. Kolme ”paskaa” yhdessä virkkeessä – olen liekeissä!
Jälkikirjoitus: Uudistan suomen kieltä. Rynnästys eli kannustus = tavoitteellista tissien tiirailua, bongailua tai metsästystä. Päämääränä on löytää isoimmat ja/tai hienoimmat ja kenties jopa päästä niihin käsiksi. Lause-esimerkki: ”Ai missä olin? Kävin jokirannassa vähän rynnästämässä/kannustamassa, kun oli niin hieno ilma.”
”Tein äkkinäisen liikkeen, jonka tavoitteena oli hyökätä muijan kannuihin kiinni, mutta yllättäen kimmahdin takaisin päin. Ensimmäinen ajatus oli, että kimposin hänen vatsastaan. Tämä on traaginen käänne, joka kohtaa monia yhdessä eläjiä: kumppanin vatsakumpu ohittaa koossaan monet mielenkiintoisemmat ruumiin ulokkeet. Ensishokista toivuttuani ehdin pohtia tapahtunutta tarkemmin. On mahdollista, että nainen on onnistunut selvittämään Kuolemantähden voimakentän kaavan ja törmäsin siihen. Seuraava teoria on, että nainen on Kuolemantähti. Siinä tapauksessa tarvitsen Luke Skywalkerin puhelinnumeron. Yritin jo selvittää sitä Fonectalta, mutta Lukella on nähtävästi salainen numero. On voinut käydä myös niin, että muijan inho ja halveksunta minua kohtaan on vihdoin aineellistunut fyysiseen muotoon ja muodostaa nyt näkymättömän seinän, jota en pysty läpäisemään.”
Paskaan pyrin, mutta paljon paskempaa pukkaa tulemaan – joten tämä paska on nyt taputeltu. Sopisi kakkosmotoksi carpe diemin kanssa. Kolme ”paskaa” yhdessä virkkeessä – olen liekeissä!
Jälkikirjoitus: Uudistan suomen kieltä. Rynnästys eli kannustus = tavoitteellista tissien tiirailua, bongailua tai metsästystä. Päämääränä on löytää isoimmat ja/tai hienoimmat ja kenties jopa päästä niihin käsiksi. Lause-esimerkki: ”Ai missä olin? Kävin jokirannassa vähän rynnästämässä/kannustamassa, kun oli niin hieno ilma.”
perjantai 24. tammikuuta 2014
Ei mitään hohtoa Outlook-hotellissa
”Come play with us, Danny”, huokaili loputon mainosviestien ketju. Kylmä hiki alkoi liimata trikoopaitaa päälleni uudeksi ihoksi. Eihän nimeni edes ole Danny. Kenen viestejä oikein saan? Yritin pitää hermoni kurissa, mutta en keksinyt mitään järkevää kikkaa siihen. Ryntäilin sekopäisenä ja eksyneenä sähköpostiviestien labyrintissa. Yhden kulman takana minua odotti yllätys. Kaunis tyttö seisoi edessäni vieno hymy kasvoillaan. Hänessä oli jotain tuttua. Tyttö raotti huuliaan ja lausui ilmoille tuskin kuultavasti: ”Fire walk with me.” Pakokauhu ryöpsähti tajuntaani niin, etten hetkeen nähnyt kuin valkoista. Räpytin silmiäni. Tyttö oli kadonnut. Samassa ymmärsin, että olin nähnyt tytön nuoruudessani lukion pihalla. Nimi oli Laura jotain. En saanut pinnisteltyä sukunimeä mieleeni. Tuli korvensi ohimoitani. Redrum ei ole sama kuin red room. Voiko sähköpostit polttaa?
Tässä vaiheessa olin jo aivan puhki. Olin juossut Cooperin testin nousematta tuoliltani. Mikä oli Cooperin etunimi? Miksi kaikki nimet ovat hukassa? Kuin kaivaisi kirjaimia kynsien alta. Päätin jättää postin kahlaamisen tältä erää tähän. ”All work and no play makes Jack a dull boy.” Käteni hamuili työpöydällä lojuvaa kahvikuppia ja löysi lopulta sen. Nostin kupin huulille. Nuuhkaisu ja kevyt maistiainen. ”A damn fine cup of coffee”, sanoin itselleni. ”A slice of cherry pie with this, it would kill me.” Onneksi kirsikkapiirakkaa ei näillä lakeuksilla näkynyt.
Tässä vaiheessa olin jo aivan puhki. Olin juossut Cooperin testin nousematta tuoliltani. Mikä oli Cooperin etunimi? Miksi kaikki nimet ovat hukassa? Kuin kaivaisi kirjaimia kynsien alta. Päätin jättää postin kahlaamisen tältä erää tähän. ”All work and no play makes Jack a dull boy.” Käteni hamuili työpöydällä lojuvaa kahvikuppia ja löysi lopulta sen. Nostin kupin huulille. Nuuhkaisu ja kevyt maistiainen. ”A damn fine cup of coffee”, sanoin itselleni. ”A slice of cherry pie with this, it would kill me.” Onneksi kirsikkapiirakkaa ei näillä lakeuksilla näkynyt.
maanantai 20. tammikuuta 2014
Leipurin Lasikko in memoriam
Takauma: heinäkuu 2013 ja kesä kukkeimmillaan. Riemurinnoin kaahailen Sysmän kirkonkylälle, sillä okulaareissani siintelevät maailmankaikkeuden parhaimmat berliininmunkit. No en kaahaillut, vaan ajoin harkitsevasti noudattaen sallittuja tiekohtaisia nopeusrajoituksia. Maagisia munkkeja leipoo sysmäläinen pikkuleipomo nimeltään Leipurin Lasikko. Tätä jumalten herkkua olen nauttinut niin kauan kuin muistan, eikä parempaa ole löytynyt. Munkin ylivertaisuus piilee täytteessä, ei kliseisen pinkissä sokerikuorrutteessa. Täyte on vaniljavoikreemiä, jota on lapettu reilulla kädellä munkin väliin. Hintaan 1,70 euroa saa suut makiaksi ja kusetuksen makua ei ole pätkääkään. Kurvaan ensimmäisenä Leipurin Lasikon pihaan, etten vain jää ilman tuoreita kaloripommeja. Mutta kaloripommin sijasta saa eteeni toisenlaisen pommin. Kiinteistö on tyhjillään. Oven ikkunassa on lappu ”liike lopettanut”.
Kahvila-konditoria Leipurin Lasikko oli poistunut kaupparekisteristä 26.4.2013. Samaan syssyyn oli lätkäissyt lapun luukulle kylän legendaarinen juottola Napostella, joka oli osa samaa firmaa ja kiinteistöä. Sysmän kyläkuolema on näyttänyt jo pitkään vääjäämättömältä, mutta silti tuli kulman takaa pesismailasta. Sitä olettaa elämässään monet asiat vakioiksi, jotka jatkuvat ikuisuuteen. Se on harha, johon ihminen tuudittaa itsensä, koska päinvastaisen alituinen olettaminen on psyykkisesti melko rasittavaa. Elämä on ketju huonoja vaihtokauppoja. Nyt vaihdettiin ylivertainen berliininmunkki kauniin katkeraksi muistoksi lapsuuden, nuoruuden ja aikuisiän munkinmässyttelyhetkistä.
Epälogi: Kaikki nämä vuodet olen ollut autuaan tietämätön siitä, mitä ”lasikko” tarkoittaa. Merkillistä, että kiinnostus leipomon nimeen sisältyvää harvinaisempaa sanaa kohtaan herää vasta nyt. Lasikko on se tyypillinen kaikissa leipomo-kahviloissa pönöttävä lasivitriinitiski, jossa pullat ja paakelsit ovat esillä.
Kahvila-konditoria Leipurin Lasikko oli poistunut kaupparekisteristä 26.4.2013. Samaan syssyyn oli lätkäissyt lapun luukulle kylän legendaarinen juottola Napostella, joka oli osa samaa firmaa ja kiinteistöä. Sysmän kyläkuolema on näyttänyt jo pitkään vääjäämättömältä, mutta silti tuli kulman takaa pesismailasta. Sitä olettaa elämässään monet asiat vakioiksi, jotka jatkuvat ikuisuuteen. Se on harha, johon ihminen tuudittaa itsensä, koska päinvastaisen alituinen olettaminen on psyykkisesti melko rasittavaa. Elämä on ketju huonoja vaihtokauppoja. Nyt vaihdettiin ylivertainen berliininmunkki kauniin katkeraksi muistoksi lapsuuden, nuoruuden ja aikuisiän munkinmässyttelyhetkistä.
Epälogi: Kaikki nämä vuodet olen ollut autuaan tietämätön siitä, mitä ”lasikko” tarkoittaa. Merkillistä, että kiinnostus leipomon nimeen sisältyvää harvinaisempaa sanaa kohtaan herää vasta nyt. Lasikko on se tyypillinen kaikissa leipomo-kahviloissa pönöttävä lasivitriinitiski, jossa pullat ja paakelsit ovat esillä.
perjantai 17. tammikuuta 2014
Kirjallisuuspiiri moraalisaarnan syövereissä
Pieni kirjallisuuspiiri kampeaa maallisen bajamajansa ylös kirjallisuuden jätösmailta. Persposkeen on liimautunut mielenkiintoinen uusi kirjallinen tuttavuus. Kirjailijanimellä ”Gigantti” esiintyvä sanataiteilija on julkaissut ohuehkon, mutta runsaasti kysymyksiä sekä pari ajatustakin herättävän teoksen nimeltä ”Ale! Loppukiri nyt käynnissä!” Ennen teoksen käsittelyä on todettava, että Gigantti ei todennäköisesti ole kirjailijan oikea nimi vaan pseudonyymi. Salanimellä on oletettavasti haluttu viestiä sitä, että kirjailijalla on painavaa sanottavaa. Yhtä mahdollista on, että kirjailija kärsii megalomaniasta.
Gigantin ”Ale! Loppukiri nyt käynnissä!” on alleviivaava ja suoraviivainen madonluku ajastamme. Gigantti panostaa kirjassaan visuaalisuuteen. Runsas kuvitus höystettynä provosoivilla tekstinpätkillä, kuten ”shokkihinta!”, ”mieletön hinta!” ja ”säästä 200 e”, toistavat karua kertomaa siitä, mihin ihmiskunta on matkalla. Juonenkuljetus on melko sujuvaa. Siirtyminen isoista kodinkoneista pieniin kodinkoneisiin ja siitä edelleen viihde-elektroniikkaan on toteutettu yllättävän saumattomasti. Tekstit tukevat hienosti kuvitusta. Myös kirjan nimi on ironinen sivallus päin lukijan kasvoja. Meille annetaan lupaus suuresta palkinnosta, joka meitä odottaa – kuilun pohjalla. Niinpä me pysähtymisen sijasta otammekin loppukirin, vaikka kuilun reunan pitäisi selvästi näkyä. Kaikesta näkee, että asialla on raudanluja ammattilainen, jolla on sana hallussa. Voisiko pseudonyymin takana olla kenties Kari Hotakainen? Tai Kaari Utrio?
Loppua kohden kirja saa jopa uhkaavia sävyjä, kun kirjailija ottaa järeät aseet käyttöön viedäkseen sanomansa perille. Tästä esimerkkinä ”hintaromahdus!” ja ”hintapommi!” Merkille pantavaa on myös ylitsepursuava huutomerkkien käyttö. Epäilemättä kysymyksessä on harkittu tehokeino eikä suinkaan vahinko. Kirja on inhorealistinen ja hengästyttävä tilinteko teknologiaa palvovasta kulttuuristamme. Lukijan silmille heitetään kuvia kuvien perään. Luomme katseemme hengellisen taivaan sijasta tavarataivaaseen. Teoksen pyrkimys on tempaista lukijaa kraiveleista kiinni ja ravistella hereille. Tässä onnistutaan erinomaisesti. Viimeiselle sivulle päästyään lukijan takki on tyhjä ja käteen on jäänyt nippu isoja kysymyksiä. Mitä me haluamme elämältämme? Olemmeko hukanneet lopullisesti henkisyytemme ja hengellisyytemme? Täyttääkö materialismin turruttava virta sielujemme tyhjyyden? Lähestyykö ihminen täydellistä esineellistymistä, jossa monikansalliset yritykset ovat varanneet hänelle on roolin kuluttavana (ja kuluvana) hyödykkeenä kulutushyödykkeille? Mitä tänään syötäisiin?
Gigantin ”Ale! Loppukiri nyt käynnissä!” on alleviivaava ja suoraviivainen madonluku ajastamme. Gigantti panostaa kirjassaan visuaalisuuteen. Runsas kuvitus höystettynä provosoivilla tekstinpätkillä, kuten ”shokkihinta!”, ”mieletön hinta!” ja ”säästä 200 e”, toistavat karua kertomaa siitä, mihin ihmiskunta on matkalla. Juonenkuljetus on melko sujuvaa. Siirtyminen isoista kodinkoneista pieniin kodinkoneisiin ja siitä edelleen viihde-elektroniikkaan on toteutettu yllättävän saumattomasti. Tekstit tukevat hienosti kuvitusta. Myös kirjan nimi on ironinen sivallus päin lukijan kasvoja. Meille annetaan lupaus suuresta palkinnosta, joka meitä odottaa – kuilun pohjalla. Niinpä me pysähtymisen sijasta otammekin loppukirin, vaikka kuilun reunan pitäisi selvästi näkyä. Kaikesta näkee, että asialla on raudanluja ammattilainen, jolla on sana hallussa. Voisiko pseudonyymin takana olla kenties Kari Hotakainen? Tai Kaari Utrio?
Loppua kohden kirja saa jopa uhkaavia sävyjä, kun kirjailija ottaa järeät aseet käyttöön viedäkseen sanomansa perille. Tästä esimerkkinä ”hintaromahdus!” ja ”hintapommi!” Merkille pantavaa on myös ylitsepursuava huutomerkkien käyttö. Epäilemättä kysymyksessä on harkittu tehokeino eikä suinkaan vahinko. Kirja on inhorealistinen ja hengästyttävä tilinteko teknologiaa palvovasta kulttuuristamme. Lukijan silmille heitetään kuvia kuvien perään. Luomme katseemme hengellisen taivaan sijasta tavarataivaaseen. Teoksen pyrkimys on tempaista lukijaa kraiveleista kiinni ja ravistella hereille. Tässä onnistutaan erinomaisesti. Viimeiselle sivulle päästyään lukijan takki on tyhjä ja käteen on jäänyt nippu isoja kysymyksiä. Mitä me haluamme elämältämme? Olemmeko hukanneet lopullisesti henkisyytemme ja hengellisyytemme? Täyttääkö materialismin turruttava virta sielujemme tyhjyyden? Lähestyykö ihminen täydellistä esineellistymistä, jossa monikansalliset yritykset ovat varanneet hänelle on roolin kuluttavana (ja kuluvana) hyödykkeenä kulutushyödykkeille? Mitä tänään syötäisiin?
torstai 9. tammikuuta 2014
Yömätöllä Sokrateen kanssa
Jatkoa jostain.
Mä: Kovat oli pojalla puheet, mut tääkö on ainoo saalis tältä illalta? Tässä me väännetään makkaraperunoita eikä hoitoja näy horisontissa.
Iso S: Täs on kieltämättä heikot eväät kehissä. Piparit jäi laatikkoon eikä tää yskökseltä näyttävä majoneesisotku tosiaan mitään ambrosiaa ole.
Mä: Nyt vittu oikeesti, millä me pelastetaan tää fiasko? Peliaikaa on vielä jäljellä, joten ei muuta kuin lapa takasin jäähän. Nyt piirretään uudet kuviot taktiikkatauluun.
Iso S: Nyt jätät noi kiekkometaforat tohon tai multa lentää kiekko. Tää teidän muka urheilulaji on pohjoisten barbaarien junttiviihdettä ja mul on muutenkin vaikeeta pitää sisällä tätä ns. kioskiruoaksi kutsuttua kuraa. Kyl on ruokakulttuuri menny lujaa alamäkeen jos tää on parasta mihin kansalla on varaa. Näin vois ainaki päätellä jonoista. Ja jos saan vielä vittuilla itelleni, niin mun lapa ei oo osoittanu jäähän koko iltana vaan pikemminkin kattoa kohti. Oisko siinä vika eli oli vähän yliyrittämisen makua?
Mä: Voin mä sen verran vinkata, et ne sun jutut oli välillä turhan korkealentosia. Kai sä näit, miten tyhjä katse niillä blondeilla oli? Ei kannata näyttää idiootille, kuinka idiootti se on, kun se ei kuitenkaan hahmota sitä. Oisit vaan puhunu Big Brotherista ja Hulluist Päivist. Kato iso osa ihmisistä nauttii sivistyksensä tv-realityjen ja juorulehtien muodossa.
Iso S: En oo seuraillu näitä viestintävälineitä. Ne tuntuu jotenkin etäisiltä. Eikä ne oo seuraamisen arvosia, koska mä en esiinny niissä. No se oli läppä. Mut voisiksä valottaa, kuka tää Hullu-Päivi on?
Mä: Ei saatana, kato kuka tuolla grillijonossa hoippuu! Sehän on sun frendis Platon. Etkö sä sitä yhdes välis kaivannukin?
Iso S: Yhtä paljo kuin syfilistä. Kai sitä täytyy mennä jututtaa, on se niin orvon näkönen. Mä heitän tän safkan nyt roskiin, koska sieltä se on varmaan tullukin.
…
Iso S: Platon, saatanan onneton paskavarvas! Missä sä oot piilotellu? Ootko pelänny saavas multa kurinpalautuksen?
Platon: Kato pappa itte. Oon mä kuullu perskärpäsistä, mut jo on, kun nyt pörrää perspaarmojakin.
Iso S: Älä yritä olla nokkela. Muista kelle puhut, kersa.
Platon: Pistetäänkö painiksi? Vanhana kansallisena mestarina laitan sut mattoon ennen kuin ehdit sanoa ”Peloponnesos”.
Iso S: Aina sama juttu. Kun sanat juuttuvat kurkkuun heti alkulämmittelyissä, aletaan kammeta esikuvia nurin voimalla. Hengen heikkoutta.
Mä: Noh, isot pojat, eipä aleta heti kehittelee myllyä. Mut asiasta sandaaliin: Mitkä ovat Platoniumin tunnelmat? Onko ollu herukanpoiminta-aika?
Platon: Ei oo herukan herukkaa herunu. Yritin koko illan puhuttaa yhtä messevää perhepäivähoitajaa sukupuolielinten väliseen mittelöön, mutta yksin päädyin agoralle. Muija luiskahti käsistä kusiputkareissulla. Tästä ei paljon Pidot pahene. Mut aattelin tästä tempasta höyrymakkaran naamioon, sinapit toogan rinnuksille ja höökiä kohti seuraavan baarin valoja. Mites teillä? Ei ole tainnut sokraattinen menetelmä purra naisiin, heh.
Iso S: Sokraattinen menetelmä on taas näitä sun juttujas. Ite olisin kutsunu sitä hienovaraisen vittuilun menetelmäks. Oli se vaan hupia, kun veivasin mun kyselyrumbaa ja näin, kuinka jengi alko pudota kärryiltä eikä tajunnu, et mä pidin niitä pilkkanaan. Vanhemmiten oon alkanu suosia enemmän suoraviivaisen vittuilun menetelmää, kun porukka käy koko ajan tyhmemmäks. Miettikää nyt tota Platoniakin: tarkkaavaisin kuuntelija ymmärtää eniten väärin.
Platon: Mä oon kuule tehny sulle sellasen palveluksen, että saisit suudella mun känsäsiä varpaitani. Oli täysi työ muuttaa sun horinoitas ymmärrettäviks kokonaisuuksiks. Vaikka näinhän mä usein, että olit ennen esiintymisiäs liottanu ittes aikamoisis punaviinimarinadeis.
Iso S: Eihän mun puheita ollu tarkotettukaan ymmärrettäviks. Juttuhan oli niin, et tarkotus oli saada sut ymmärtää sun omaa tyhmyyttäs paremmin.
Mä: Te kaksi mussutatte täällä toisillenne vielä huomenaamunakin, jos mä en nyt kohdista teidän huomiotanne johonkin järkevämpään. Mitä jos tehdään niin, että Platon ottaa sen makkaran messiin ja lähetään yksissä tuumin vyöryttään joku kikattava naisseurue jatkoille? Voitte raottaa sanaista arkkuanne oikeaan osoitteeseen. Tee työtä, jolla on tarkoitus, kai te tajuutte.
Iso S: Kuulostaa toimivalta. Ei hukata aikaa enempää.
Platon: Olisko teillä vipata pari paikallisen valuutan yksikköä? Voisin maksaa jöötin käteisellä ja mul on vaan näitä amexin ja dinersin muovilätkiä, kun posti tarjos niitä ilmasiks.
Mä: Kovat oli pojalla puheet, mut tääkö on ainoo saalis tältä illalta? Tässä me väännetään makkaraperunoita eikä hoitoja näy horisontissa.
Iso S: Täs on kieltämättä heikot eväät kehissä. Piparit jäi laatikkoon eikä tää yskökseltä näyttävä majoneesisotku tosiaan mitään ambrosiaa ole.
Mä: Nyt vittu oikeesti, millä me pelastetaan tää fiasko? Peliaikaa on vielä jäljellä, joten ei muuta kuin lapa takasin jäähän. Nyt piirretään uudet kuviot taktiikkatauluun.
Iso S: Nyt jätät noi kiekkometaforat tohon tai multa lentää kiekko. Tää teidän muka urheilulaji on pohjoisten barbaarien junttiviihdettä ja mul on muutenkin vaikeeta pitää sisällä tätä ns. kioskiruoaksi kutsuttua kuraa. Kyl on ruokakulttuuri menny lujaa alamäkeen jos tää on parasta mihin kansalla on varaa. Näin vois ainaki päätellä jonoista. Ja jos saan vielä vittuilla itelleni, niin mun lapa ei oo osoittanu jäähän koko iltana vaan pikemminkin kattoa kohti. Oisko siinä vika eli oli vähän yliyrittämisen makua?
Mä: Voin mä sen verran vinkata, et ne sun jutut oli välillä turhan korkealentosia. Kai sä näit, miten tyhjä katse niillä blondeilla oli? Ei kannata näyttää idiootille, kuinka idiootti se on, kun se ei kuitenkaan hahmota sitä. Oisit vaan puhunu Big Brotherista ja Hulluist Päivist. Kato iso osa ihmisistä nauttii sivistyksensä tv-realityjen ja juorulehtien muodossa.
Iso S: En oo seuraillu näitä viestintävälineitä. Ne tuntuu jotenkin etäisiltä. Eikä ne oo seuraamisen arvosia, koska mä en esiinny niissä. No se oli läppä. Mut voisiksä valottaa, kuka tää Hullu-Päivi on?
Mä: Ei saatana, kato kuka tuolla grillijonossa hoippuu! Sehän on sun frendis Platon. Etkö sä sitä yhdes välis kaivannukin?
Iso S: Yhtä paljo kuin syfilistä. Kai sitä täytyy mennä jututtaa, on se niin orvon näkönen. Mä heitän tän safkan nyt roskiin, koska sieltä se on varmaan tullukin.
…
Iso S: Platon, saatanan onneton paskavarvas! Missä sä oot piilotellu? Ootko pelänny saavas multa kurinpalautuksen?
Platon: Kato pappa itte. Oon mä kuullu perskärpäsistä, mut jo on, kun nyt pörrää perspaarmojakin.
Iso S: Älä yritä olla nokkela. Muista kelle puhut, kersa.
Platon: Pistetäänkö painiksi? Vanhana kansallisena mestarina laitan sut mattoon ennen kuin ehdit sanoa ”Peloponnesos”.
Iso S: Aina sama juttu. Kun sanat juuttuvat kurkkuun heti alkulämmittelyissä, aletaan kammeta esikuvia nurin voimalla. Hengen heikkoutta.
Mä: Noh, isot pojat, eipä aleta heti kehittelee myllyä. Mut asiasta sandaaliin: Mitkä ovat Platoniumin tunnelmat? Onko ollu herukanpoiminta-aika?
Platon: Ei oo herukan herukkaa herunu. Yritin koko illan puhuttaa yhtä messevää perhepäivähoitajaa sukupuolielinten väliseen mittelöön, mutta yksin päädyin agoralle. Muija luiskahti käsistä kusiputkareissulla. Tästä ei paljon Pidot pahene. Mut aattelin tästä tempasta höyrymakkaran naamioon, sinapit toogan rinnuksille ja höökiä kohti seuraavan baarin valoja. Mites teillä? Ei ole tainnut sokraattinen menetelmä purra naisiin, heh.
Iso S: Sokraattinen menetelmä on taas näitä sun juttujas. Ite olisin kutsunu sitä hienovaraisen vittuilun menetelmäks. Oli se vaan hupia, kun veivasin mun kyselyrumbaa ja näin, kuinka jengi alko pudota kärryiltä eikä tajunnu, et mä pidin niitä pilkkanaan. Vanhemmiten oon alkanu suosia enemmän suoraviivaisen vittuilun menetelmää, kun porukka käy koko ajan tyhmemmäks. Miettikää nyt tota Platoniakin: tarkkaavaisin kuuntelija ymmärtää eniten väärin.
Platon: Mä oon kuule tehny sulle sellasen palveluksen, että saisit suudella mun känsäsiä varpaitani. Oli täysi työ muuttaa sun horinoitas ymmärrettäviks kokonaisuuksiks. Vaikka näinhän mä usein, että olit ennen esiintymisiäs liottanu ittes aikamoisis punaviinimarinadeis.
Iso S: Eihän mun puheita ollu tarkotettukaan ymmärrettäviks. Juttuhan oli niin, et tarkotus oli saada sut ymmärtää sun omaa tyhmyyttäs paremmin.
Mä: Te kaksi mussutatte täällä toisillenne vielä huomenaamunakin, jos mä en nyt kohdista teidän huomiotanne johonkin järkevämpään. Mitä jos tehdään niin, että Platon ottaa sen makkaran messiin ja lähetään yksissä tuumin vyöryttään joku kikattava naisseurue jatkoille? Voitte raottaa sanaista arkkuanne oikeaan osoitteeseen. Tee työtä, jolla on tarkoitus, kai te tajuutte.
Iso S: Kuulostaa toimivalta. Ei hukata aikaa enempää.
Platon: Olisko teillä vipata pari paikallisen valuutan yksikköä? Voisin maksaa jöötin käteisellä ja mul on vaan näitä amexin ja dinersin muovilätkiä, kun posti tarjos niitä ilmasiks.
perjantai 3. tammikuuta 2014
Paco oli hieno kaveri
Eräs merkittävä lapsuuteni kiintopiste riistettiin minulta lauantaina 28.12.2013. Tuolloin nukkui pois kaveri nimeltä Paco. Paco oli harmaapapukaija, joka asusteli kolmisenkymmentä vuotta Heinolan lintutarhassa. Paco oli tullut lintutarhalle vuonna 1984 Haminasta, jossa se oli elellyt yksityisomistuksessa yli 20 vuotta. Lapsena kävimme isäni kanssa joka kesä Heinolassa ja aina vierailimme myös lintutarhalla, koska se oli ja on edelleen siitä erityisen hieno nähtävyys, että sinne on vapaa pääsy. Siis ei maksa mitään. Tällaisia huveja ei tässä maassa enää kovin montaa ole. Olen tavannut Pacon joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta joka vuosi vuodesta 1984 lähtien, jolloin olin 8-vuotias vesseli.
Paco oli viihdyttävä veijari koko tuon ajan. Aina se vislaili tai heitteli hokemiaan, kuten klassikoksi muodostunut ”mennään saunaan”. Paco ei pettänyt odotuksia. Viime vuosina omatkin lapseni pääsivät vielä näkemään ja kokemaan Pacon mainion persoonan. Viime kesänä Pacoa ei jostain syystä häkissään näkynyt. Se oli harmittava pettymys, koska Paco oli oikeastaan suurin syy käydä lintutarhalla. Paco oli varmaan minulle läheisin eläinmaailman olento, koska omaa lemmikkiä minulla ei ole koskaan ollut. Kiitos Paco kaikista näistä vuosikymmenistä, joina tuotit iloa elämäni polulla.
Paco oli viihdyttävä veijari koko tuon ajan. Aina se vislaili tai heitteli hokemiaan, kuten klassikoksi muodostunut ”mennään saunaan”. Paco ei pettänyt odotuksia. Viime vuosina omatkin lapseni pääsivät vielä näkemään ja kokemaan Pacon mainion persoonan. Viime kesänä Pacoa ei jostain syystä häkissään näkynyt. Se oli harmittava pettymys, koska Paco oli oikeastaan suurin syy käydä lintutarhalla. Paco oli varmaan minulle läheisin eläinmaailman olento, koska omaa lemmikkiä minulla ei ole koskaan ollut. Kiitos Paco kaikista näistä vuosikymmenistä, joina tuotit iloa elämäni polulla.
torstai 2. tammikuuta 2014
Kielipuolitaitoja
Kun ei osaa oikeita kieliä tai ei ole muuta tekemistä, voi opetella leikkikieliä. Yksi klassisimmista ja varmaan vanhimmista on kontin kieli. Isäni on aina retostellut osaavansa sitä hyvin. Mikään muu kieli ei tainnut nassikkana tarttua hänen umpiluiseen päähänsä. Kontin kielen simppeli sääntö on, että puhuessa jokaisen sanan perään laitetaan ”kontti” ja sitten vaihdetaan liitetyn sanan ja ”kontin” alkutavut keskenään. Otetaan esimerkiksi lause ”Minä haluan haistella likaisia sukkia”, joka kontin kielellä kuuluu: ”Konämintti koluanhantti koistellahantti kokaisialintti kokkiasuntti.” Minulla ei oikein kieli taivu konttiin. Taitaa puuttua jokunen piuha päästä. Isäni kertoi myös, että hänen äitinsä (i. e. isoäitini) osaa hyvin vede-kielen, joka toimii samalla periaatteella kuin kontin kieli. Edellä esitetty lause sanottaisiin vede-kielellä: ”Venämide veluanhade veistellahade vekaisialide vekkiasude.”
Jos kontin ja vede-kielen koukerot eivät aukene, on helpompiakin tarjolla. I-kielessä vaihdetaan sanojen kaikki vokaalit i-kirjaimiksi. Mallilause kuuluu ”Mini hiliin hiistilli likiisii sikkii.” Sanojen muodostaminen helpottuu, jos muikistaa suunsa lausumisen ajaksi ”i-muotoon”. Muita versioita on mm. e-kieli. Tuttavien 8-vuotias penska ehdotti, että lauletaan Munamiehen Pomppufiilis i-kielellä tai sitten Porsaita äidin oomme kaikki e-kielellä. Vastasin hänelle, että ei lauleta.
Alle kouluikäisen ei välttämättä ole helppoa hahmottaa tuollaisia sanaleikkejä, koska jo käsite ”vokaali” menee ufo-osastolle. Kun ei tajua, mitä kirjaimia ylipäätään sanoissa on, milläs löydät vokaalit sanoista. Joten kehitin vielä helpomman leikkikielen, jonka sammakon kutukin ymmärtää. Siinä sanojen kaikki vokaalit ja konsonantit vaihdetaan e-kirjaimiksi. Tähän tapaan: ”Eeeeee eeeeee eeee eeeeeee!” On mahdollista toteuttaa myös i-versiona.
Jos kontin ja vede-kielen koukerot eivät aukene, on helpompiakin tarjolla. I-kielessä vaihdetaan sanojen kaikki vokaalit i-kirjaimiksi. Mallilause kuuluu ”Mini hiliin hiistilli likiisii sikkii.” Sanojen muodostaminen helpottuu, jos muikistaa suunsa lausumisen ajaksi ”i-muotoon”. Muita versioita on mm. e-kieli. Tuttavien 8-vuotias penska ehdotti, että lauletaan Munamiehen Pomppufiilis i-kielellä tai sitten Porsaita äidin oomme kaikki e-kielellä. Vastasin hänelle, että ei lauleta.
Alle kouluikäisen ei välttämättä ole helppoa hahmottaa tuollaisia sanaleikkejä, koska jo käsite ”vokaali” menee ufo-osastolle. Kun ei tajua, mitä kirjaimia ylipäätään sanoissa on, milläs löydät vokaalit sanoista. Joten kehitin vielä helpomman leikkikielen, jonka sammakon kutukin ymmärtää. Siinä sanojen kaikki vokaalit ja konsonantit vaihdetaan e-kirjaimiksi. Tähän tapaan: ”Eeeeee eeeeee eeee eeeeeee!” On mahdollista toteuttaa myös i-versiona.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)