Hassun hauska hauskuuttaja

Vuonna 1986. Jokin satunnainen mistään mitään ymmärtämätön 10-vuotias pikku nulikka ja räkätappi viettää lokoisaa poikamiespojan elämää koulun pihoilla ja lähiöiden metsissä nauttien kaiken uuden ja hämmentävän löytämisen vuosista. Neljännelle luokalle saapuu uusi tyttö. Hän vangitsee kaikkien huomion, koska hän on upea brunette ja ristimänimeltään Elise ilman c:tä. Vähän kuin ”Karla with a K”, muttei ihan saa mätsäämään (googlettakaa Philadelphia-bändi nimeltä The Hooters ja teille avautuu uusi maailma).

Pian tuo alkeellinen koiraanalku huomaa, että vastakkainen sukupuoli osaa olla muutakin kuin ärsyttävä. Tyttöolento osaa tunkeutua ajatuksiin ja pysyä siellä. Siinä vaiheessa kaikki tärkeämpi alkaa vaipua taka-alalle. Naiseuden ylivertainen kaikkivoipaisuus ajaa pojan vaikutusalttiissa mielessä muun yli.

Poika hurmaa uuden tytön, koska hän osaa jotain uniikkia ja persoonaan sidottua. Hän saa tytön nauramaan. Luokassa Elise ilman c:tä lyöttäytyy pojan viereen istumaan ja nauraa hersyvästi pojan teräville ja nokkelille jutuille. Ja hän todellakin nauraa ja paljon. Tuolla poikasella on lyömätön kilpailuetu muihin poikiin nähden. Hän osaa ottaa tilanteen kuin tilanteen haltuun tilannetajullaan, mikä johtaa suoraan häränsilmään osuvaan tilannehuumoriin. Poika on mielissään, sillä hänellä on valttikortti, jota muilta ei löydy.

Siinä kohden saapuu estradille iso kyyninen vitsi. Poika suoriutuu ihan kivasti liikuntatunnilla, mutta hän ei ole urheilija ihan oikeassa joukkueessa. Niinpä hyvin pian pojan korviin saapuu tieto, että tuo luokan upea kaunistus hengailee saman luokan jääkiekon pelaajan kanssa. Vielä silloin ei osannut ymmärtää tilanteen ylivertaista ironiaa.

Vanhoina aikoina naistennaurattajaksi kutsuttiin miestä, joka osasi olla lipevä ja hurmaava, ja joka sai naiset pauloihinsa tyylikkäällä olemuksellaan, sulavalla käytöksellään ja lyömättömällä sanavalmiudellaan. Mutta se ei toiminut niin keskenkasvuisten keskuudessa. Sille 10-vuotiaalle, jolla hormonit olivat alkaneet ampua kovilla, löivät kaikki ne tiedostamattomat tekijät kasvoille lujaa. Katkeraa kalkkia sai niellä ensi kerran elämässään.

Muutamia vuosia sitten samainen poika meni paikalliseen kebab-ravintolaan hakemaan itselleen ja pojalleen mättöä. Ja se samainen tyttö, nyt viittä kymppiä hipovaksi naiseksi kasvanut, seisoi tiskin takana ottamassa tilausta vastaan. Olin hämmentynyt, enkä osannut sanoa hänelle mitään. En tiedä, tunnistiko hän minua. Hänkään ei reagoinut millään tavoin. Oletin, että hän oli omistajan naisystävä tai ystävä, joka oli tullut auttamaan. Hän ei ollut enää luokan kaunein tyttö.

Enpä minäkään ollut aikoinaan, enkä nytkään, komein ja atleettisin poika. Mutta eräs asia oli säilynyt kaikki vuosikymmenet. Minulla on nopea ja oivaltava tilannehuumorin taju. Olen kiitollinen ja ylpeä, että mieleni pystyy yhdistelemään lukemattomia, ei välttämättä suoraan toisiinsa liittyviä, asioita saumattomasti yhteen jokaisessa keskustelutilanteessa.

Olen summa summarum yhä se sama poika, joka olin 40 vuotta sitten. Muistan, kuinka joskus aikoinaan jossain julkisessa tilanteessa, ts. kahvikekkereissä, vaimo iski suoraan vyön alle ja totesi, että minulla on pakonomainen tarve yrittää vetää huomio itseeni, ts. olen huomionkipeä. Sekin on näkökulma, jota ei pidä täysin sivuuttaa. Miksi minulla on tarve yrittää olla hauska? Haluanko sitä kautta hyväksyntää? Heijastaako se heikkoa itsetuntoa? Mikä kaukainen trauma vaikuttaa kaiken taustalla? Kaikkea voi olla kaikessa, eikä mitään silti missään. Emme löydä lopullista vastausta persoonamme kipupisteisiin, vaikka hakisimme sitä maailman joka kolkasta. Mikä yhdestä suunnasta näyttää vahvuudelta, näyttäytyy toisesta suunnasta heikkoudelta. Minkä itse voi nähdä epäitsekkääksi toiminnaksi, muuttuu nopeasti toisen silmissä itsekkääksi. Mutta yksi asia on varma: Vaikka kuka ajattelisi tai sanoisi mitä, haluan tarjota iloa ja hyvää mieltä toisille. Se on aina palkinnut ja palkitsee edelleen minua. Ovatko motiivini vääriä? Ihan helvetin naurettava kysymys.

Nuo nuijat marketeissa kärryineen

Seuraavissa tuskaisan uuvuttavissa kappaleissa seuraa itsensä kohottelua korkealle jalustalle, mikä suorasukaisesti johdetaan yleispäteviksi elämänohjeiksi. Kuten niin kovin usein käy ikääntyvillä ihmisillä, jotka jossain vaiheessa elämäänsä oivaltavat heidän rutiiniensa ja toimintatapojensa olevan ainoa oikea tapa elää. Se oli (itse)ironiaa, jos joku onneton ei tunnistanut.

Olen about ja jotain sinne päin viimeisen viidentoista vuoden ajan ajatellut arkipäiväisiä motorisia liikkeitäni hyötynäkökulmasta. Lähestymiskulmaa kutsutaan yleiskielellä hyötyliikunnaksi. Kaikki alkoi siitä, kun joskus biljardi vuotta sitten työpisteeni sijaitsi rakennuksen neljännessä kerroksessa. Köröttelin alkuun hissillä ylös. Hyvin pian huomasin, että saan vähän väliä odottaa hissiä kohtuullisen tovin. Odotellessa vanha viisaus ”kävellen olisit jo perillä” palasi mieleeni. Niinpä aloin kiltisti käpytellä portaat neljänteen kerrokseen, sillä se tuntui järkevämmältä ratkaisulta. Nykyisin vältän joka tilanteessa hissien käyttöä.

Erinäisiä vuosia takaperin tein muutoksen ruokaostosten tekoon. Olen pääasiallisesti tehnyt perheessämme kodin ruokaostokset, koska vaimo on aina inhonnut ruokakaupassa käyntiä. Niinpä asianosaiselle egon kantajalle sysättiin moinen arkiaskare, sillä minulle ei ole ongelma haahuilla kaupassa. Koska ruokaostokset olivat usein kohtuullisen mittavat nelihenkisessä perheessä, käytin ostoskärryjä. Mutta jossain vaiheessa kärryjen työntely alkoi tuntua vaivaannuttavalta ja kömpelöltä. Päätin siirtyä ostoskoriin. En siihen perässä vedettävään syvään versioon. Se vasta saatanallinen vehje onkin.

Kun aloin kantaa ruokatavaroita korissa, siitä muodostui hyvin äkkiä periaateasia. Vaikka ostokset kattoivat esimerkiksi yo-juhlien tarjoilun, kannoin ne kahdessa korissa, jos yhden vetoisuus ei mitenkään riittänyt. Mikään paino ei ole ollut liikaa. Korin kanniskelu on saanut välillä hieman koomisia piirteitä, kun kantokahva taipuu kaarelle tavaran painosta. Mutta erittäin toimivaa hyötyliikuntaa.

Ostoskärryissä on se ongelma, että ne ovat aina kaikkien tiellä. Sen jälkeen, kun aloin roikottaa koria kädessäni, havaitsin kärryjen kanssa sukkuloivissa ihmisissä piinaavia seikkoja. Iso osa päivittäistavaraostosrituaalia suorittavista ihmisapinoista pitää kiinni kärryn tangosta kuin hukkuva oljenkorresta. Olen miettinyt, että jos yhtäkkiä tempaisisi kärryn heidän käsistään pois, kaatuisivatko he suorin vartaloin lattiaan.

Kärryjen kuljettajat pysäköivät usein suoraan hyllyjen eteen pällistelemään ja miettimään pitkiksi toveiksi, minkä makuisen jogurtin sitä tällä kertaa ottaisi. Samalla pysäköintitapa varmistaa sen, ettei kukaan muu pääse käsiksi mainittuihin tuotteisiin ennen kuin päätöksentekoprosessi on valmistunut. Ja koko ajan täytyy tietenkin pitää kärryistä kiinni, muutenhan ne voivat vaikka kadota ja siirtyä toiseen ulottuvuuteen.

Lukemattomat kerrat olen myös todistanut, kuinka käytävälle pysäköidään kaksi kärryä rinnakkain, jolloin saadaan näppärästi tukittua koko käytävä eikä kukaan pääse kulkemaan ohi. Ja taas ihmetellään ja pyöritellään silmiä, kuinka ihmiset ovat niin töykeitä ja kehtaavat koskea heidän ostoskärryihinsä. Ja vielä siirtää niitä.

Niinpä, jäkä jäkä yap yap yap. On ymmärrettävää, että ihmiset kulkevat kaupoissa autopilotilla eivätkä sen enempää ajattele, sattuuko milloinkin olemaan jonkun edessä. Päässä pyörivät kaikenlaiset muut asiat ja tavara lapetaan kärryihin lihasmuistin avulla. Kukapa menisi ruokakauppaan harjoittamaan tietoista läsnäoloa: ”Ai katsos, nyt tartuin maitopurkkiin. Purkin seinämät antavat hieman periksi, kun otan siitä kiinni. Kämmeneni tuntee sen kostean ja kylmän pinnan ja käteni sen yhden kilogramman painon. Nyt liikutan käsivarttani niin, että maitopurkki laskeutuu turvallisesti ostokärryn pohjalle ja vapauttaa käteni toisen maitopurkin ottamiseen. Olipa kaunis loppuun asti harkittu ja tiedostettu liikerata. Muut ihmiset katsovat minua ihaillen.” Ehkä kannattaisi kokeilla.

Jälkijättöisesti piilotettu Musa-Visa: Harrastelen silloin tällöin teksteissä viittauksia biisien sanoituksiin, jos sellaisia sattuu putkahtamaan mieleen sopivassa kohtaa. Otsikko ”Nuo nuijat marketeissa kärryineen” on yksi sellainen viittaus. Alkuperäinen sanoitus kuuluu ”nuo naiset marketeissa kärryineen”. Mikähän oli tuon klassikkobiisin nimi?

Myyrän mysteeri

Koitti vihdoin myyrän yö
alkoi hällä myyräntyö

kaiveli hän käytäviään
pimeässä rakenteli reittejään

väliin mutusteli multaa omaksi huvikseen
muokkasi mullasta patsaita omiksi kuvikseen

alkoipa sitten ylöspäin kiivetä
huoletta – ei maan alla ote voi livetä

hetken kohottuaan putkahti pintaan
nurmikolle viereen kauan sitten hukatun kintaan

tuokion tuijotteli tuttua kuuta
taivaankappaleen hohteessa alkoi kuivata suuta

nautti kastetta raikasta – se teki hyvää
hetken pienessä hitusessa kenties näki jotain pyhää

sukeltaa sai taas turvaisaan tunneliin
ei pitkäksi aikaa voi upota unelmiin

sokkeloissaan seikkaili vaan pian edessä seisoi
niin suuri outous että sille yhden ja toisen ajatuksen soi

oli kummajaisessa puuta ja rautanauloja
ja seitsemän salpaa ja sama määrä lukkoja

oli tunnelissa myyrä kohdannut iäkkään oloisen oven
mielen kihelmöinnissään päätti nakertaa siihen loven

mutta toimensa suoraviivaisen lopetti yhtäkkiä
jokin kuiskasi ”ainako on viisasta kokeilla kädellä sisälle pimeää säkkiä”

jäi myyrä aprikoimaan alkulähdettä kysymyksen
kuuliko äänen ulkopuolisen vaiko päänsisäisen

vaan kallistui uskomaan että on puheessa järkeä 
ei jokaista ovea, porttia, muuria kannata särkeä

mitä ikinä löytyykään oven takaa
osan hyvän ja pahan vaakakuppi tasan jakaa

jääköön objekti outo lepäämään rauhaan
sidotaan siitä solmu elämän suurten mysteerien kaulanauhaan

heräsi myyrä säpsähtäen sängystään
palasi mieleen kuva epätodellisesta näystään

vaikka jokin oven teljetyn takana odottaa
ehkä sen aika lopullisesti mielen syvyyksiin kadottaa

Kuulitko sen, sana sanalta, halvan kuiskauksen

Onpa hassua, anna tassua
siirry vähän sivulle, näytä ovea kivulle
seiso vasten seinää, niitä elokuussa heinää    
muista vetää vessa, kahlaa kuukaudet karvaat kaamoksessa
pese ikkunat kerran vuoteen, kauniisti olet sijannut vuoteen
pyyhi jalat rappurallissa, vieraannu perheestäsi autotallissa
herää aamuun aurinkoiseen, vaihda kumppanisi kehen tahansa toiseen
lievitä lääkkeillä tuskaa, taksi aamuyöllä uuteen kotiin kuskaa
levolla jaksat koko päivän, tunnet kasvoillasi illan viimeisen valon häivän
tao itsestäsi ulos kaikki paha, halki poikki pinoon hoitaa saha
näe kaikessa hyvää, etsi kengästäsi hiekanjyvää
lue käyttöohjeet huolella, ota paikkasi kummallakin puolella
istu illan tullen sohvalla, pidä toinen käsi oven kahvalla
saata lapsesi kouluun, päätä kaunis liittosi yhteiseen jouluun
kohtele kaikkia yhtä lailla hyvin, kohtaa pystyssä päin vuori mitä syvin
koita selvittää pääsi, yöllä kaikki näkevät sisimpääsi
vedä seuraava mutka suoraksi, tunnustaudu elintasosi eliittihuoraksi
nosta katseesi maasta, lakaise piiristäsi kaikki saasta
karsi oksat omenapuusta, kuule totuus toisten suusta
ihaile naapurin siistittyä pihaa, himoitse vain tuoretta lihaa
syö vitamiinisi ajallaan, hämmästele ajatuksiasi aivan hajallaan
vertaa itseäsi muihin, susihukka ahmii sinut suihin
naura toisille vähintään kerran, nuole kengät joka herran
ole isäntä jonkun muun talossa, arvioi asioita väärässä valossa
pese aamuin illoin hampaasi, paljonpa jäi hiuksia kiinni kampaasi
osta itsellesi puku, hautajaisiin saapuu koko suku
mihin tahansa suuntasi kääntyy, joskus aamukaste jäätyy.

Minä poika huristelen sahalla menemään

En ole maaseudun aboriginaaleja. En osaa ajaa traktoria, leikkuupuimuria, perunannostokonetta enkä mitään, mikä ei näytä selkeältä nelipyöräiseltä ajoneuvolta, jossa on ratti ja joka kulkee loogisesti eteen- ja taaksepäin. Minulla ei ole koskaan ollut lantaa saappaissa enkä ole potkaissut lypsyämpäriä nurin. Vaikka olen viettänyt kaikki lapsuuden kesät monenlaisissa maalaismaisemissa, olen kuitenkin lopulta betonielementtikerrostalolähiöiden (piiiitkä sana!) pihoilla juossut torttuhousu, joka on pyyhkinyt hanurinsa valkaistuun Emboon.

Sivuun aiheesta, mutta ajatelkaas vaikka tätä, uudemmat sukupolveutujat: asuintaloni vieressä oli lastentarha ja samassa rakennuksessa oli korttelipoliisin toimisto! Todellakin sellainen viranomaisvalvonnan muoto oli kuin ”korttelipoliisi”. Kutsuimme heitä penskoina kortsupossuiksi.

Vanhempani olivat totaalilandelaisia. Toinen sikisi Sysmän Nuoramoisten kylästä ja toinen Satakunnan perseen Honkilahdelta. Kumpikin heistä tajusi paeta paikalta 15 vuoden iässä. Äiti Turkuun, isä maailman merille. Ei huono veto, kun on itse nähnyt kummankin kotipitäjän.

Edellinen alustus käyköön todistuksena siitä, että kirjoittelen mitä vain saadakseni kirjoitukselle mittaa. Mutta että jotta kun kunnes jos vaikka tämän päivän opettavaiseen narinaan. Tämä on itse asiassa jo erinäisiä osia blogin historiassa saanut moottorisaha(murhaaja)saagan jatko-osa (etsikää edelliset, jos kiinnostaa), koska tänään vanhan kunnon Stihl oli antamassa parastaan osaavissa käsissä. ”Osaavissa käsissä” oli huumoria, tarkkaan ottaen itseironiaa. Kizz me, pizz me.

Oli aika maksaa työvelkaa, joka oli odottanut pihan perällä viime kesästä lähtien. Tukkipino kutsui viikatemiestään, vaikka viikatteella on aika huono lähteä katkomaan tukkeja. Sano mun sanoneen. Stihl avasi kurkkuaan ja alkoi laulaa säveliään kuin enkelikuoro. Kun on kunnon peli, ei tarvitse paljoa maanitella, että kaveri lähtee kehräämään kuin kissa rukin puolien välissä. Vinkki Puuilon ”moottorisahojen” harkitsijoille.

Säätila oli otollinen raskaammalle hommalle: aurinko porotti kirkkaalta taivaalta sopivan leudossa +25 asteen lämpötilassa. En ole koskaan ollut ajoituksen mestari. Sitten erinäisiin muihin ongelmakohtiin, joista voin ehkä syyttää perimää. Ensinnä on persoonallisuuspiirre, että jos olen jonkin aloittanut, saatan sen päätökseen, vaikka helvetti laskeutuisi maan päälle. Toiseksi on täydellinen välinpitämättömyys kaikista turvallisten työskentelytapojen suosituksista.

Miten edellä mainittu toteutuu? Minulla meni reilu 1,5 tuntia tukkipinon pätkimisessä pölleiksi. Ennen ei lopeteta, ennen kuin on valmista tai fat lady sings. Olin urakan lopussa hikoillut sielunikin ulos. Seuraavaksi turvalliseen työskentelytapaan. Totesin riittäväksi varustukseksi shortsit. Kyllä, juuri niin, shortsit. Ei saappaita, ei housuja, ei takkia, ei paitaa, ei kypärää, ei suojalaseja – no onhan minulla rillit päässä, joten ne toimittavat hyvin suojalasien tehtävää, eikä isoimmat pilkkeet tai tikut osu silmään – pelkät shortsit jalassa ja puutarhahanskat käsissä. Luit oikein, olen hullu ja piittaamaton. Ja todennäköisesti umpityhmä idiootti. Don’t try this at home. Mutta iso plussa, etten sahaillut munasillani. Kävelytie menee tontin vierestä, joten skoudet olisivat olleet aika nopsaan tsekkaamassa tunnelmiani.

En osaa sanoa, mikä on ongelman ydin edellä kuvatussa käyttäytymismallissa. Näin lapsena Sysmässä isän heilumassa moottorisahalla ilman mitään itsesuojeluvaistoa, joten ehkä kyseessä on mallioppiminen tai verenperintö. Tai sitten en vain piittaa pätkääkään (geenit?). Rehellisyyden nimissä oli minulla yksi turvajärjestely: potkaisin varvastossut pois jaloista ennen sahaamista. Niiden kanssa olisi voinut kompastua tai liukastua.

Olen tietoinen moottorisahan käyttäytymisestä ja sen mahdollisista oikukkaista reaktioista kesken työstämisen. Olen myös tehnyt itselleni lupauksen liittyen minun ja Stihlin pyhään liittoon. Näin toimii logiikka pienessä sekavassa päässäni: Sinä päivänä, kun minulle sattuu merkittävä haaveri moottorisahan kanssa, lähtee saha myyntiin. Tietenkin sillä edellytyksellä, että olen edelleen hengissä vahingon jälkeen. Jos olen vuotanut kuiviin pihalla, niin moottorisahan kohtalo ei ole enää minun murheeni. No nyt tuli aika mustaa huumoria. Olihan aika hauskaa, siis minulla. Menkää itseenne ja pysykää siellä. Hyvää yötä, pöyhikää tyyny ja älkää kiehnätkö lakanoita kuumaksi. Katson jo seuraavaan huomiseen.