Tuijotin keittiön pöydän ääressä keltavihreään vaatetukseen sonnustautunutta kaveria, jolla oli punainen lippis päässä. Tyyppi seisoi edessäni ryhdikkäästi koko kymmenen sentin mitallaan. Vaikka olimme siinä kahden, ei bro:sta juttuseuraa herunut. Hän vain tönötti vaitonaisena, kuten usein suomalaiseen luonteenlaatuun istuu. No jaa, ei kiinnostuksen kohde ollut edes suomalainen. Ei, ei hän ollut tonttu eikä maahinen eikä leprechaun. Vaikka olisi se ollut ihan kiva, jos olisi saanut juttuseuraa tontuista. Ei tarvitsisi puhua pääasiassa koiralle. Kuitenkin oman mielenterveyden yleiskuvan kannalta oli erinomainen asia, ettei kaveri pukahtanut sanaakaan, koska hän oli Knorrin Aromat -aromisuolapurkki.
Toki aina olisi ollut sekin mahdollisuus, että olisin kirjoittanut kauniita ja maailmaa syleileviä ajatuksia elämästä, elämisen taidosta, olemassaolosta, tai vaikka ikuisesta keski-iän eksistentiaalisesta kriiseilystä. Mutta en jaksa esittää fiksua, vaikka filmaattinen olenkin. Tyhmää on paljon helpompi esittää. Mennään aromisuolalla. Miksi? Koska voin. Tarkoitan sillä, että voin kirjoittaa totaalisen tyhmää paskaa aiheesta kuin aiheesta ja ihan mihin vuorokauden aikaan tahansa. Sillä se tekee hyvää minulle. Yritän pitää näissä hommissa edes yhden ohjenuoran päässäni. Se on: kirjoita edes jotain (ihan mitä tahansa). Vaikka tappaisin ympäriltäni kaiken elollisen tylsyyteen, on silti hyvä antaa tekstin soljua ulos. Se on aina 100 % parempi kuin tyhjä paperi.
Knorrin Aromat-klassikkomaustetta on lapettu ruokiin jo ammoisista ajoista lähtien, tai ainakin vuodesta 1953, jolloin maustesekoitus tuotiin markkinoille. Sillä on ollut aina vankka asema kotien maustekaapissa. Aromat pääsi Suomessa suurennuslasin alle 2010-luvun tienoilla, kun arominvahvenne natriumglutamaatin (lisäaine E621) ronski käyttö lihajalosteissa nostettiin tikunnokkaan. Natriumglutamaatti on myös Aromatin keskeinen ainesosa.
E621 antaa elintarvikkeisiin monessa yhteydessä mainitun lihaisan umami-maun. Kuitenkin reilu 15 vuotta sitten natriumglutamaatin käyttö demonisoitiin lähes itse Saatanan kätten työksi, minkä jälkeen lihanjalostajat ynnä muut lukemattomat elintarvikefirmat ryhtyivät näyttävästi poistamaan E621:n tuotteidensa ainesosista. Pakkausten kansiin alettiin merkitä näkyvästi ”ei sisällä E621:ä”. Viime aikoihin asti on voinut havaita joissakin leikkelepaketeissa tuon merkinnän, vaikka pahimmasta kohkaamisesta on jo aikaa.
Todellisuudessa natriumglutamaatti ei ole terveydelle haitallinen aine, vaikka se aiheuttaa joillekin yliherkkyysreaktioita*. Toisaalta ihmiset saavat yliherkkyysreaktioita myös pähkinöistä, punaviinistä ja kiivihedelmistä, eikä niitäkään ole poistettu myynnistä. Mutta natriumglutamaatin käytöstä tuli mainehaitta yrityksille, joten siitä oli luovuttava. Sen käyttö oli jossain määrin riistäytynyt käsistä, että jopa tuorelihoihin saatettiin lisätä E621:ä tuomaan vahvempaa makua (tai peittämään vanhan lihan maun?).
Kaikki eivät kuitenkaan luopuneet natriumglutamaatin käytöstä. Näyttävin esimerkki on Kivikylän kotipalvaamo. Suomen suosituimman eineslihapullan Kivikylän Palvarin lihapyörykän valmistusaineissa on E621:ä. Ja hyvältä maistuu.
Natriumglutamaatin jouduttua huonoon valoon umami-maun lisäämiseksi löytyi takaportti. Sen nimi oli hiivauute. Hiivauute sisältää mm. glutamiinihappoa (glutamaattia), joka antaa lihaisaa makua. Sen lisäksi hiivauute sisältää myös muita umami-makua voimistavia aromeita. Hiivauutteella ei ole E-koodia eli se ei ole tuhma lisäaine, joten se ei pistä silmään tuoteselosteessa. Hiivauutetta käytetään nykyisin kaikessa mahdollisessa, missä aiemmin käytettiin natriumglutamaattia. Hiivauutteella on pitkä historia. Briteillä ja ausseilla on pitkät perinteet hiivauutteen käytöstä, sillä nämä kulinaristit ovat perinteisesti levittäneet leipiensä päälle hiivauutetta suoraan purkeista, jotka tottelevat mm. tuotenimiä Marmite ja Vegemite. Omituisen näköistä ja vielä omituisemmalle haisevaa ruskeaa töhnää, mutta koska on kyse brittiläisestä ruokakulttuurista, kenenkään ei tarvitse ihmetellä.
Olen käyttänyt Aromatia ties kuinka kauan ja käytän edelleen. Hyi minua. Minusta ei ole tullut sen takia narkkaria enkä ole rynnännyt carnivorena hullun kiilto silmissä syömään lähimmän marketin lihaosastoa tyhjäksi. En tosin nykyisin käytä Aromatia muualla kuin keitettyjen kananmunien kanssa. Mutta ai että, kuinka hyvältä se maistuu sopivasti ripoteltuna.
Jälkijättöisesti kaikilla mausteilla höystetty kirjoitus: Nykyisin Aromat-maustesuolalla on vihreä lippis ja alumiininen purkki, mutta meillä kotona on vanhempi lasipurkki, jossa oli punainen lippis. Hyvin tärkeä tieto, painakaa mieleen. Tulee varmasti eteen seuraavassa pubivisassa. Tai viimeistään helvetin porteilla.
* Tutkittua ja hutkittua tietoa: ”Natriumglutamaatti: Vaarallinen lisäaine vai harmiton arominparantaja?” Suomen Kuvalehti 28.4.2010.
torstai 14. toukokuuta 2026
Aromi, kas, ja vieläpä aromirikas
sunnuntai 10. toukokuuta 2026
Se rimmaa, mikä rimmaa
Perin pohjin pihalla, iho kananlihalla
kohoaa korkealle, päätyy kiven alle
elämä selätyksellä voittaa, huumorintajua koittaa
kokeillen toisten kengissä, edelleen säilyy hengissä
Yhä yhtä soittoa, vahtii aamunkoittoa
kepillä jäätä, tuuli vihloo päätä
laskee tiilenpäitä, vartoo seesteisiä säitä
lattia, seinät ja katto, elämänsä henkipatto
Keskenkasvuisen käytös, kesken jäänyt näytös
koteloitumaton lokeroon, syvemmälle poteroon
tuohivirsuja vuolee, lastut lattialla kuolee
koho kadoksiin painuu, pinnan väreilyssä kaipuu
Musta taikka punainen, kosketus säilyy kultainen
aukot täyttyvät hiekalla, vielä virkaa miekalla
toistenkin pelot kohtaa, taustalla taivaanranta hohtaa
rooli hoituu rutiinilla, seinä toistuu toisten kuvilla
Sade on aitoa, näkeminen vaatii taitoa
tavataanhan uudelleen, häntä joskus suudelleen
tietä risteävää monta, polku kohti tuntematonta
ei juoksu kesken jää, vaikka olisi jo hämärää
Varjot pakenevat alta, maan tuoksun tuntee matalalta.
keskiviikko 6. toukokuuta 2026
Vabuvibinää
Vapunpäivä 2026. On varhainen aamupäivä ja istun koiran kanssa kotikunnan keskustan koulun edessä nurmikolla. Tiirailemme auringonpaisteessa ympärillemme, emmekä näe missään ainuttakaan liikkuvaa kaksi- tai nelijalkaista. Ei voi puhua yllätyksestä, koska ajankohta on otollinen kylän raitin autioisuudelle.
Olotila ja mieliala ovat jiirissä, ja varmasti karvaturrillakin, koska sen tyytyväisyys perustuu ihailtavan yksinkertaisiin asioihin. Kylvemme valossa ja lämpötila huitelee mukavissa lukemissa. Vapunaattoa tuli juhlistettua juhlistamatta sitä, eli en poksautellut kuoharia enkä nauttinut muussakaan muodossa prosenttivahvuuksilla määriteltäviä tuotteita. En ollut tuulella, joten miksi yrittää väkisin. Ei harmittanut. Heräsin ajoissa ja ajatus juoksi vuoristopuron kirkkaana.
Vapunaatto 1998. Vuorokausi rullaa keskipäivän tienoilla. Olostelu on melko rapeaa ja ajatuksen virrassa on sankkaa sameutta edellisestä yöstä, mutta uusi nousuhumala on jo selvästi alkanut. Fiilistelen pikku kuplassani, vaikka opiskelutoverinikin ovat paikalla. He sössöttävät keskenään jotain, mutta vähät minä heistä. Minulla on omaa hauskaa. Fyysinen sijaintini on ylioppilaskunnan omistaman ”kerhotalon” kellarikerros ja käynnissä on pääainekerhomme vapun pohjienottotilaisuus. Eikä paikalla ole ketään muita kuin järjestävät tahot. Kuka saakelin hullu raahautuisi paikalle tuohon kelloaikaan vapunaattona? Ainakin minä.
Olen ottanut kellarin biletilan stereot hallintaani. Siinä suurin syy mukaviin vibinöihin. Olen siirtynyt (taas) omaan todellisuuteeni. Luukutan musaa hysteerisellä volyymilla, enkä kuule kavereideni hölinöistä mitään. Levylautaselle olen tökännyt Hittibuumi 11 -kokoelma-cd:n, jonka 18 raidan tarjonnasta olen valikoinut peräti kaksi siivua, joita tykitän repeatilla. Kaverit eivät kuitenkaan vaikuta häiriintyvän rankasta aivopesusta, vaan keskittyvät omiin sutinoihinsa. Mahtavatko edes tajuta, että tilassa soi musiikki ihan helvetillisellä voimakkuudella.
Toistan kahta biisiä siksi, koska en miellä muita soittamisen arvoisiksi. Ysärillä sillisalaattikokoelma-cd:t olivat huikean suosittu julkaisumuoto ja niitä tuutattiin tiheästi ulos kaikilla mahdollisilla teemaotsikoilla, kuten mainittu ”Hittibuumi”-sarjan 11. osa. Kahden kappaleen soittolistallani pyörii kehää Ouroboroksen lailla Rolling Stonesin ”Anybody Seen My Baby?” sekä Total Touchin ”Somebody Else’s Lover”. Molemmat olivat tuolloin tuoreita biisejä ja juuri siihen kokoelmalevyt perustuivat: uusien mainstream-listahittien houkuttelevuuteen. Nuoriso osti suut vaahdossa kokoelmia, koska kaikkihan haluavat aina kuunnella juuri niitä biisejä, joita kaikki kuuntelevat.
Olin tallustellut aurinkoisessa kevätsäässä pohjienottotilaisuuteemme suoraan YTHS:n (Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiö) terveysasemalta. Ehei, se ei toiminut yösijanani. Edellisen yön känniseikkailujen seurauksena olin päätynyt erään saman opinahjon opiskelijatytön kämpille. Siinä sitten aamutuimaan lievästi sekavassa mielentilassa tuli jaettua palveluksia puolin ja toisin. Koska itsellä ei sattunut spärdäreitä mukaan eikä seuralainen nauttinut e-pillereitä, oli pelitilanne jokseenkin epäselvä. Päädyimme ratkaisuun, että on pelattava varman päälle ja haettava YTHS:ltä katumuspilleri. Tytön asunnolta ei ollut pitkä matka sinne, mutta tunnelma oli, sanottaisiinko alleviivaten kiusaantunut. Koitin osoittaa olevani edes jonkin asteinen herrasmies ja saatoin daamin terveysasemalle asti. Siinä vaiheessa, kun odotimme päivystyksen jonossa, katsoin parhaaksi liueta paikalta, toki ensin kysyttyäni kohteliaasti luvan tytöltä. Luullakseni oli hänellekin helpotus.
Musiikki pauhaa niin, että pää helkkää. Nautiskelen omalaatuisesta hyggeilystäni bilekellarin baaritiskin takana sterkkojen edessä. Mielenmaisemani säätila alkaa juoma juomalta osoittaa auvoisan sumuisuuden merkkejä, joten kohta taas mennään opiskeluhaalarit lepattaen. Edellisen yön sekoilut katoavat uuteen usvaan. Tuitui ja töttöröö. Ja niin, istun pikkukunnan koulun edessä nurmikolla rapsuttamassa koiraa. On suorastaan häiriintyneen hiljaista. Kuonolainen on onnessaan osakseen suodusta jakamattomasta huomiosta, mitä nyt välillä täytyy tähystellä ja hajustella mahdollisia uhkia horisontissa. Mihinkäs minä jäinkään? Pitäisi varmaan lähteä liikkeelle johonkin suuntaan.
Jälkilaserkiekkoilut: Ostin tuolloin alelaarista Hittibuumi 11:n myös omaan levyhyllyyni. Siellä se on jossain kaapin perällä tänäkin päivänä. Voi minua tunteellista hölmöä. Musiikki on sydämenasia. Enkä ole soittanut sitä vähintään 20 vuoteen. Voi minua… minua.
torstai 30. huhtikuuta 2026
Se pieni ero?
perjantai 24. huhtikuuta 2026
Satunnainen puuharhailija
Joka ainoa kevät takapihan nurmikosta nousee valtoimenaan kivoja pieniä sinisiä kukkia. Ja joka ainoa kevät mietin, mitä nuo kivat pikku kukat ovat. Vaikka pidän hyvin arvokkaana kaikkia mahdollisia kevään merkkejä, kasvien nimet eivät jää päähäni. Niinpä nytkin otin kuvan kukasta ja laitoin Google Geminin kertomaan minulle nimen. Idänsinililja, kaunista.
En pidä puutarhan hoidosta. Toimintaani pihapiirissä ei voi edes kutsua puutarhan hoidoksi. Minulle ”puutarhan hoitoa” on pyyhkiä ruohonleikkurilla nurtsi kuosiin ja siinä sivussa ajaa yli kaiken mahdollisen kasvillisuuden, joka vain sujahtaa leikkurin alle. Vaan kun jotkut kasvit ovat sen verran kookkaita, ettei niitä saa millään menemään ruohonleikkurin teriin, kuten tuntemattomaksi jääneet runsaasti pientä lehtiroskaa tuottavat raivostuttavan ärsyttävät tiheät pensaat, puun mittoihin kasvaneet ties miksi Tuijiksi tai Tarjoiksi kutsutut havupensaat, erilaiset turhia marjoja tuottavat marjapuskat, lehtikuusi, omenapuut, tontin yhtä sivua reunustava kuusiaita sekä toista sivua reunustava marja-aronia. Marja-aronia on siitä vittumainen pensas, että se tuottaa hysteerisellä tarmolla ultraterveellisiä syötäviä marjoja, joita ei kuitenkaan kukaan pysty syömään. Ovat törkeän happamia ja muutenkin häijyn makuisia. Olen kuitenkin kiitollinen siitä, ettei tontilla ollut orapihlajaa.
Yhtäkään kasvia en muista istuttaneeni pihalle. Kaikki kasvusto on reilu kymmenen vuoden takaisten edellisten asukkaiden perua. Sen sijaan olen kunnostautunut kitkemisessä. Se käy kohtuu tehokkaasti. Kun muutimme, olimme täysin kuutamolla omakotitalon vaatimista tehtävistä ja velvoitteista. Piakkoin selvisi, että naapurina asusti kaksi eläkeläistä, joista molemmat olivat tehneet työuransa puutarhurina. Jonkin asteista ironiaa oli havaittavissa. Kaksi umpiurbaania X-sukupolven kakaraa ja naapurina A-luokan viherpeukalot. Naapurin piha on aivan täynnä istutuksia laidasta laitaan, kasvihuonetta ja vaikka mitä himmeliä.
Olen silti tehnyt parhaani, jotta piha näyttäisi päällisin puolin siistiltä. Nurmikko on aina kunnossa eikä mikään näytä olevan hunningolla. Paitsi pihan perän kuusiaita. Naapurin kuusiaita on viimeisen päälle hoidettu ja näyttää siltä, miltä kuusiaidaksi kutsutun aidan pitää näyttää. Siitä, mistä naapurin kuusiaita loppuu ja meidän alkaa, on kuin olisi siirrytty toiseen ulottuvuuteen. ”Kuusiaita” on 10 vuotta täysin vapaasti kasvanut kuusipuurivi. Hieman ahdistaa katsoa sitä. Toisaalta siinä on jotain aitoa ja luonnollista toisin kuin muotoon pakotetussa symmetrisessä aidassa. Se oli paskapuhetta. Ainoa lääke olisi vetäistä moottorisahalla koko hoito nurin.
Syksyn haravointiurakka on tuskien taival. Viisitoista isoa jätesäkillistä haravointijätettä vietäväksi kaatopaikalle, koska ei sitä kaikkea voi mitenkään dumpata vain johonkin pihan perälle. Anopilta pitää lainata peräkärry, mutta välillä säkit ovat jääneet odottelemaan kyytiä pidemmäksi aikaa. Kerran olin marraskuun puolivälissä tyhjentämässä isoiksi möykyiksi jäätyneitä jätesäkkejä 15 asteen pakkasessa ja viimassa. Se oli kerrassaan vitsikästä.
Olen psyykannut itseni suhtautumaan pihahommiin erinomaisena hyötyliikuntana. Roikun suht ketteränä (viisikymppisenä!) simpanssina omenapuissa karsimassa vesiversoja ja muita kummajaisia, kyykin nyhtämässä rikkaruohoa pensaiden juurilta tai kylvän satakilokaupalla kalkkia (turhaan), jottei helvetin esikartanoista kummunnut sammalmatto valtaisi koko pihaa. Olen elänyt yli kolmekymmentä vuotta kerrostaloissa ja hetken rivitalossa, jossa oli Pokemon-kortin kokoinen piha, joten siihen nähden voin antaa itselleni vähintään tyydyttävän arvosanan. Mutta luonto on siitä mainio vastus, että se vie aina lopulta voiton. Aivan se ja sama, mitä ihminen tekee. Luonnon yliluonnollisen periksiantamattoman voiman edessä ihminen jää silmänräpäyksessä lähtöviivalle, vaikka miten pyristelisi. Ja se on hyvä niin, ja toivottavasti pysyykin niin.