Elämä – on, mistä valita

Lähibussikatoksen lasiseinässä on jo noin parin vuoden ajan lukenut puhutteleva kehotus ”choose life”. Se on spreijattu vaaleanpunaisella maalilla. Poikkeuksellista julistuksessa on, että se on tehty ilmiselvästi valmiin sapluunan läpi. Peinttarilla ei ole ollut luottoa omaan käsialaansa. Itse sapluunakaan ei näytä järin ammattimaiselta ja maalia on roiskittu liikaa, koska kirjaimista laskeutuu ikäviä valumajälkiä.

Koiralenkeillä olen kävellyt ohi ja vilkaissut sitä lukemattomia kertoja. Pitkään en suonut lauseelle muita ajatuksia kuin sen, kuinka kehnoa työnjälki on. Muuten se lipui huokoisen pääni läpi sivuuttaen suitsait tietoisuuden ja kiinnittymättä sen paremmin muualle kuin verkkokalvoille hetkellisenä visuaalisena ärsykkeenä.

Kunnes eräänä kauniina päivänä kävi toisin. Katsahdin taas sanoja ja polla alkoi prosessoida. Rationaalinen ajatuksenjuoksu tuotti mielipiteen, että kehotus on ristiriidassa todellisuuden kanssa. Koska olen omassa persoonassani lukemassa pysäkin seinästä, kuinka minun pitäisi valita elämä, en voi mitenkään toteuttaa pyyntöä, koska olen kehollisessa olemassaolon muodossani todistamassa tekstiä. Toistanko itseäni? Ja täsmennyksenä elämä minussa tapahtui jo yli 50 vuotta sitten, eikä silloinkaan kysytty minulta mielipidettä, ottaisinko elämän lahjan vastaan vai en.

Mutta sanapari ei tainnut ollakaan aivan sitä, miltä näytti, ja se johtuu sivistymättömyydestäni. Tuntematon taidemaalari saattoi tehdä fiksun viittauksen populäärikulttuuriin. Vandaali ei välttämättä ollut vain satunnainen uhmakas paskahousuteini, vaan henkilöllä oli ehkä oikea viesti.

Viittaus liittyy kulttimaineessa olevaan elokuvaan Trainspotting, jota en ole koskaan katsonut. Raina pohjautuu Irvine Welshin samannimiseen romaaniin. Se kertoo skottilaisista ”alaluokan” ihmispoloista, jotka rimpuilevat huumekoukussa ja hankkivat rahansa rikoksilla. Elokuva nosti kansainväliseen kuuluisuuteen Ewan McGregorin ja Robert Carlylen. Filmi alkaa monologilla, jonka kertoo McGregorin esittämä heroiiniaddikti Renton, ja monologin sekä tietty koko audiovisuaalisen tuotoksen ensimmäiset sanat ovat ”choose life”. Leffa oli vaimon suosikki joskus myöhäisteini-iässä ja hän fanitti myös Ewan McGregoria. Kuin kirsikkana pöntön pohjalla on elokuvataiteellisella teoksella juhlavuosi, koska se täyttää pyörivät 30 vuotta.

Viesti, jonka katoksen töhrijä halusi mahdollisesti välittää, on kapinointi keskiluokkaista elämäntapaa ja konsumerismia vastaan. Ajatus, että ihmisen todellinen persoona ja identiteetti haalistuvat ja katoavat yhteiskunnassa, joka pakottaa tiettyyn muottiin ja velvoittaa noudattamaan tukahduttavaa käsikirjoitusta, joka pitää epäoikeudenmukaisuuteen perustuvan yhteiskunnan pystyssä, eli ns. Babylon-allegoria.

Viimeistään tässä vaiheessa jokainen kuviteltu lukija natisee jo liitoksistaan uteliaisuudesta, miten alkumonologi kuuluu kokonaisuudessaan. Säästän vaivaa ja puttaan tähän perään kaikkien iloksi Trainspottingin aloittavan saarnan. Näin tyhjentävästi Renton lausui alkukohtauksessa:

“Choose Life. Choose a job. Choose a career. Choose a family. Choose a fucking big television, choose washing machines, cars, compact disc players and electrical tin openers. Choose good health, low cholesterol, and dental insurance. Choose fixed interest mortgage repayments. Choose a starter home. Choose your friends. Choose leisurewear and matching luggage. Choose a three-piece suit on hire purchase in a range of fucking fabrics. Choose DIY and wondering who the fuck you are on Sunday morning. Choose sitting on that couch watching mind-numbing, spirit-crushing game shows, stuffing fucking junk food into your mouth. Choose rotting away at the end of it all, pissing your last in a miserable home, nothing more than an embarrassment to the selfish, fucked up brats you spawned to replace yourselves. Choose your future. Choose life… But why would I want to do a thing like that? I chose not to choose life. I chose something else. And the reasons? There are no reasons. Who needs reasons when you’ve got heroin?”

Choose life? Ok, why the hell not. But who's life? Your life, his life, her life, anyone’s life? 
If I like mine? That movie isn’t ending yet. If I want to know how it ends?

Aromi, kas, ja vieläpä aromirikas

Tuijotin keittiön pöydän ääressä keltavihreään vaatetukseen sonnustautunutta kaveria, jolla oli punainen lippis päässä. Tyyppi seisoi edessäni ryhdikkäästi koko kymmenen sentin mitallaan. Vaikka olimme siinä kahden, ei bro:sta juttuseuraa herunut. Hän vain tönötti vaitonaisena, kuten usein suomalaiseen luonteenlaatuun istuu. No jaa, ei kiinnostuksen kohde ollut edes suomalainen. Ei, ei hän ollut tonttu eikä maahinen eikä leprechaun. Vaikka olisi se ollut ihan kiva, jos olisi saanut juttuseuraa tontuista. Ei tarvitsisi puhua pääasiassa koiralle. Kuitenkin oman mielenterveyden yleiskuvan kannalta oli erinomainen asia, ettei kaveri pukahtanut sanaakaan, koska hän oli Knorrin Aromat -aromisuolapurkki.

Toki aina olisi ollut sekin mahdollisuus, että olisin kirjoittanut kauniita ja maailmaa syleileviä ajatuksia elämästä, elämisen taidosta, olemassaolosta, tai vaikka ikuisesta keski-iän eksistentiaalisesta kriiseilystä. Mutta en jaksa esittää fiksua, vaikka filmaattinen olenkin. Tyhmää on paljon helpompi esittää. Mennään aromisuolalla. Miksi? Koska voin. Tarkoitan sillä, että voin kirjoittaa totaalisen tyhmää paskaa aiheesta kuin aiheesta ja ihan mihin vuorokauden aikaan tahansa. Sillä se tekee hyvää minulle. Yritän pitää näissä hommissa edes yhden ohjenuoran päässäni. Se on: kirjoita edes jotain (ihan mitä tahansa). Vaikka tappaisin ympäriltäni kaiken elollisen tylsyyteen, on silti hyvä antaa tekstin soljua ulos. Se on aina 100 % parempi kuin tyhjä paperi.

Knorrin Aromat-klassikkomaustetta on lapettu ruokiin jo ammoisista ajoista lähtien, tai ainakin vuodesta 1953, jolloin maustesekoitus tuotiin markkinoille. Sillä on ollut aina vankka asema kotien maustekaapissa. Aromat pääsi Suomessa suurennuslasin alle 2010-luvun tienoilla, kun arominvahvenne natriumglutamaatin (lisäaine E621) ronski käyttö lihajalosteissa nostettiin tikunnokkaan. Natriumglutamaatti on myös Aromatin keskeinen ainesosa.

E621 antaa elintarvikkeisiin monessa yhteydessä mainitun lihaisan umami-maun. Kuitenkin reilu 15 vuotta sitten natriumglutamaatin käyttö demonisoitiin lähes itse Saatanan kätten työksi, minkä jälkeen lihanjalostajat ynnä muut lukemattomat elintarvikefirmat ryhtyivät näyttävästi poistamaan E621:n tuotteidensa ainesosista. Pakkausten kansiin alettiin merkitä näkyvästi ”ei sisällä E621:ä”. Viime aikoihin asti on voinut havaita joissakin leikkelepaketeissa tuon merkinnän, vaikka pahimmasta kohkaamisesta on jo aikaa.

Todellisuudessa natriumglutamaatti ei ole terveydelle haitallinen aine, vaikka se aiheuttaa joillekin yliherkkyysreaktioita*. Toisaalta ihmiset saavat yliherkkyysreaktioita myös pähkinöistä, punaviinistä ja kiivihedelmistä, eikä niitäkään ole poistettu myynnistä. Mutta natriumglutamaatin käytöstä tuli mainehaitta yrityksille, joten siitä oli luovuttava. Sen käyttö oli jossain määrin riistäytynyt käsistä, että jopa tuorelihoihin saatettiin lisätä E621:ä tuomaan vahvempaa makua (tai peittämään vanhan lihan maun?).

Kaikki eivät kuitenkaan luopuneet natriumglutamaatin käytöstä. Näyttävin esimerkki on Kivikylän kotipalvaamo. Suomen suosituimman eineslihapullan Kivikylän Palvarin lihapyörykän valmistusaineissa on E621:ä. Ja hyvältä maistuu.

Natriumglutamaatin jouduttua huonoon valoon umami-maun lisäämiseksi löytyi takaportti. Sen nimi oli hiivauute. Hiivauute sisältää mm. glutamiinihappoa (glutamaattia), joka antaa lihaisaa makua. Sen lisäksi hiivauute sisältää myös muita umami-makua voimistavia aromeita. Hiivauutteella ei ole E-koodia eli se ei ole tuhma lisäaine, joten se ei pistä silmään tuoteselosteessa. Hiivauutetta käytetään nykyisin kaikessa mahdollisessa, missä aiemmin käytettiin natriumglutamaattia. Hiivauutteella on pitkä historia. Briteillä ja ausseilla on pitkät perinteet hiivauutteen käytöstä, sillä nämä kulinaristit ovat perinteisesti levittäneet leipiensä päälle hiivauutetta suoraan purkeista, jotka tottelevat mm. tuotenimiä Marmite ja Vegemite. Omituisen näköistä ja vielä omituisemmalle haisevaa ruskeaa töhnää, mutta koska on kyse brittiläisestä ruokakulttuurista, kenenkään ei tarvitse ihmetellä. 

Olen käyttänyt Aromatia ties kuinka kauan ja käytän edelleen. Hyi minua. Minusta ei ole tullut sen takia narkkaria enkä ole rynnännyt carnivorena hullun kiilto silmissä syömään lähimmän marketin lihaosastoa tyhjäksi. En tosin nykyisin käytä Aromatia muualla kuin keitettyjen kananmunien kanssa. Mutta ai että, kuinka hyvältä se maistuu sopivasti ripoteltuna.

Jälkijättöisesti kaikilla mausteilla höystetty kirjoitus: Nykyisin Aromat-maustesuolalla on vihreä lippis ja alumiininen purkki, mutta meillä kotona on vanhempi lasipurkki, jossa oli punainen lippis. Hyvin tärkeä tieto, painakaa mieleen. Tulee varmasti eteen seuraavassa pubivisassa. Tai viimeistään helvetin porteilla.

* Tutkittua ja hutkittua tietoa: ”Natriumglutamaatti: Vaarallinen lisäaine vai harmiton arominparantaja?” Suomen Kuvalehti 28.4.2010.

Se rimmaa, mikä rimmaa

Perin pohjin pihalla, iho kananlihalla
kohoaa korkealle, päätyy kiven alle
elämä selätyksellä voittaa, huumorintajua koittaa
kokeillen toisten kengissä, edelleen säilyy hengissä

Yhä yhtä soittoa, vahtii aamunkoittoa
kepillä jäätä, tuuli vihloo päätä
laskee tiilenpäitä, vartoo seesteisiä säitä
lattia, seinät ja katto, elämänsä henkipatto

Keskenkasvuisen käytös, kesken jäänyt näytös
koteloitumaton lokeroon, syvemmälle poteroon
tuohivirsuja vuolee, lastut lattialla kuolee
koho kadoksiin painuu, pinnan väreilyssä kaipuu

Musta taikka punainen, kosketus säilyy kultainen
aukot täyttyvät hiekalla, vielä virkaa miekalla
toistenkin pelot kohtaa, taustalla taivaanranta hohtaa
rooli hoituu rutiinilla, seinä toistuu toisten kuvilla

Sade on aitoa, näkeminen vaatii taitoa
tavataanhan uudelleen, häntä joskus suudelleen
tietä risteävää monta, polku kohti tuntematonta
ei juoksu kesken jää, vaikka olisi jo hämärää

Varjot pakenevat alta, maan tuoksun tuntee matalalta.

Vabuvibinää

Vapunpäivä 2026. On varhainen aamupäivä ja istun koiran kanssa kotikunnan keskustan koulun edessä nurmikolla. Tiirailemme auringonpaisteessa ympärillemme, emmekä näe missään ainuttakaan liikkuvaa kaksi- tai nelijalkaista. Ei voi puhua yllätyksestä, koska ajankohta on otollinen kylän raitin autioisuudelle.

Olotila ja mieliala ovat jiirissä, ja varmasti karvaturrillakin, koska sen tyytyväisyys perustuu ihailtavan yksinkertaisiin asioihin. Kylvemme valossa ja lämpötila huitelee mukavissa lukemissa. Vapunaattoa tuli juhlistettua juhlistamatta sitä, eli en poksautellut kuoharia enkä nauttinut muussakaan muodossa prosenttivahvuuksilla määriteltäviä tuotteita. En ollut tuulella, joten miksi yrittää väkisin. Ei harmittanut. Heräsin ajoissa ja ajatus juoksi vuoristopuron kirkkaana.

Vapunaatto 1998. Vuorokausi rullaa keskipäivän tienoilla. Olostelu on melko rapeaa ja ajatuksen virrassa on sankkaa sameutta edellisestä yöstä, mutta uusi nousuhumala on jo selvästi alkanut. Fiilistelen pikku kuplassani, vaikka opiskelutoverinikin ovat paikalla. He sössöttävät keskenään jotain, mutta vähät minä heistä. Minulla on omaa hauskaa. Fyysinen sijaintini on ylioppilaskunnan omistaman ”kerhotalon” kellarikerros ja käynnissä on pääainekerhomme vapun pohjienottotilaisuus. Eikä paikalla ole ketään muita kuin järjestävät tahot. Kuka saakelin hullu raahautuisi paikalle tuohon kelloaikaan vapunaattona? Ainakin minä.

Olen ottanut kellarin biletilan stereot hallintaani. Siinä suurin syy mukaviin vibinöihin. Olen siirtynyt (taas) omaan todellisuuteeni. Luukutan musaa hysteerisellä volyymilla, enkä kuule kavereideni hölinöistä mitään. Levylautaselle olen tökännyt Hittibuumi 11 -kokoelma-cd:n, jonka 18 raidan tarjonnasta olen valikoinut peräti kaksi siivua, joita tykitän repeatilla. Kaverit eivät kuitenkaan vaikuta häiriintyvän rankasta aivopesusta, vaan keskittyvät omiin sutinoihinsa. Mahtavatko edes tajuta, että tilassa soi musiikki ihan helvetillisellä voimakkuudella.

Toistan kahta biisiä siksi, koska en miellä muita soittamisen arvoisiksi. Ysärillä sillisalaattikokoelma-cd:t olivat huikean suosittu julkaisumuoto ja niitä tuutattiin tiheästi ulos kaikilla mahdollisilla teemaotsikoilla, kuten mainittu ”Hittibuumi”-sarjan 11. osa. Kahden kappaleen soittolistallani pyörii kehää Ouroboroksen lailla Rolling Stonesin ”Anybody Seen My Baby?” sekä Total Touchin ”Somebody Else’s Lover”. Molemmat olivat tuolloin tuoreita biisejä ja juuri siihen kokoelmalevyt perustuivat: uusien mainstream-listahittien houkuttelevuuteen. Nuoriso osti suut vaahdossa kokoelmia, koska kaikkihan haluavat aina kuunnella juuri niitä biisejä, joita kaikki kuuntelevat.

Olin tallustellut aurinkoisessa kevätsäässä pohjienottotilaisuuteemme suoraan YTHS:n (Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiö) terveysasemalta. Ehei, se ei toiminut yösijanani. Edellisen yön känniseikkailujen seurauksena olin päätynyt erään saman opinahjon opiskelijatytön kämpille. Siinä sitten aamutuimaan lievästi sekavassa mielentilassa tuli jaettua palveluksia puolin ja toisin. Koska itsellä ei sattunut spärdäreitä mukaan eikä seuralainen nauttinut e-pillereitä, oli pelitilanne jokseenkin epäselvä. Päädyimme ratkaisuun, että on pelattava varman päälle ja haettava YTHS:ltä katumuspilleri. Tytön asunnolta ei ollut pitkä matka sinne, mutta tunnelma oli, sanottaisiinko alleviivaten kiusaantunut. Koitin osoittaa olevani edes jonkin asteinen herrasmies ja saatoin daamin terveysasemalle asti. Siinä vaiheessa, kun odotimme päivystyksen jonossa, katsoin parhaaksi liueta paikalta, toki ensin kysyttyäni kohteliaasti luvan tytöltä. Luullakseni oli hänellekin helpotus.

Musiikki pauhaa niin, että pää helkkää. Nautiskelen omalaatuisesta hyggeilystäni bilekellarin baaritiskin takana sterkkojen edessä. Mielenmaisemani säätila alkaa juoma juomalta osoittaa auvoisan sumuisuuden merkkejä, joten kohta taas mennään opiskeluhaalarit lepattaen. Edellisen yön sekoilut katoavat uuteen usvaan. Tuitui ja töttöröö. Ja niin, istun pikkukunnan koulun edessä nurmikolla rapsuttamassa koiraa. On suorastaan häiriintyneen hiljaista. Kuonolainen on onnessaan osakseen suodusta jakamattomasta huomiosta, mitä nyt välillä täytyy tähystellä ja hajustella mahdollisia uhkia horisontissa. Mihinkäs minä jäinkään? Pitäisi varmaan lähteä liikkeelle johonkin suuntaan.

Jälkilaserkiekkoilut: Ostin tuolloin alelaarista Hittibuumi 11:n myös omaan levyhyllyyni. Siellä se on jossain kaapin perällä tänäkin päivänä. Voi minua tunteellista hölmöä. Musiikki on sydämenasia. Enkä ole soittanut sitä vähintään 20 vuoteen. Voi minua… minua.

Se pieni ero?

Mikä ero?

Kenen ero?

Kenen eduksi?

Pitääkö erolle huutaa "eläköön"?

Onko siinä jotain hurraamista?

Onko se hyvä vai huono ero?

Voiko eroa edes luokitella niin?

Missä ero näkyy?

Voiko sen jotenkin erottaa?

Onko erolla merkitystä, jos se on huomaamaton?

Voiko ero olla minussa?

Eroanko jotenkin?

Eroanko töistä?

Eroanko muista?

Aviosta?

Oravanpyörästä?

Yhteiskunnasta?

Kansalaisuudesta?

Todellisuudesta?

Vastuista ja velvoitteista?

Aikaisemmista sanoistani ja teoistani?

Itsestäni?

Identiteetistäni?

Persoonastani?

Ruumiistani?

Mielestäni?

Tietoisuudestani?

Sielustani?