Valonkantaja

“Hei valonkantaja, viaton et ole sinäkään, hei rakkauden antaja, ei oo mitään menetettävää”, lauloi lahtelainen Tehosekoitin-yhtye vuonna 1999 julkaistulla biisillään Valonkantaja. En ole ihan selvillä, mitä Tehis halusi viestiä mainitessaan valonkantajan, mutta kenties kyse oli hetkellisestä läheisyyden ja nautinnon tunteesta tuota ”valon” tuojaa kohtaan. Kunnes sen jälkeen kaikki katoaa biisin yhden yön panojen harrastajan kertomana. Kuuntele kappale ja vedä omat tulkintasi.

Historiallisesti valonkantaja tarkoittaa vähän järeämpää hahmoa. Varsinaista valonkantajaa kutsutaan lystikkäästi nimellä Lucifer, joka juontuu latinan sanoista lux = valo (genetiivi lucis) ja ferre = kantaa, tuoda. Lucifer-sanan kuullessa tulee melko luontevasti mieleen paholainen ja niinhän se on kristinuskon oppien mukaan. Kristittyjen kirjoitusten neronleimauksia myötäillen Lucifer oli Jumalan arkkienkeli, jolla nousi ns. hattuun ja joka päätti alkaa kapinoida. Niinpä Jumala antoi öykkäröivälle Luciferille lopulta fudut Taivaasta. Näin hänestä tuli langennut enkeli eli paholainen. End of tyly stoori.

Muttapa mutta: Lucifer-sanalla on jo antiikin Rooman ajoista lähtien viitattu Kointähteen eli Venukseen, aamunkoiton (eli aamunkoin) tuojaan. Kointähdellä ei siis ole mitään tekemistä koiperhosen kanssa. Venus näkyy auringonnousun suunnassa taivaalla kirkkaana ja on siksi aamunkoiton tähti. Vasta kristityt keksivät kytkeä Luciferin pahuuteen. Kiitos siitä Raamattu. Mielenkiintoista on myös, että Venus on tunnetusti ollut naiseuteen yhdistetty planeetta, jonka symbolinakin toimii naaraan merkki ♀. En olisi naisena järin otettu linkityksestä Luciferiin.

Ja sitten on vielä pyhä Lucia-neito. Hän on myös valontuoja. Miten häneen pitäisi nyt suhtautua? Onko Lucialla jokin sukulaisuussuhde Luciferiin, kerran tekevät vähän ikään kuin samoja hommia? Toivottavasti ei. Jos vaikka ensi joulukuussa Lucia ja Lucifer toisivatkin kimpassa valon pimeyteen. Olisi melkoinen ylläripylläri pällistelemään tulleelle väelle. Se sitten riippuu katsantokannasta, olisiko yllätys negatiivinen vai positiivinen.

Sinä vuonna sinä talvena siellä

Sinäkin vuonna kävelimme Kivistönmäeltä, vaikka oli paukkupakkanen. Matka tuntui iäisyydeltä, vaikka se oli sitä vain lapsen näkökulmasta. Hollolankadun ja Paasikivenkadun kulmassa oli grillikioski, josta tuli aina herkullinen tuoksu. Emme kuitenkaan muistaakseni pahemmin pysähtyneet kioskille noiden vuosien aikana.

Jossain kohtaa oli Meiran tehtaanmyymälä. Joskus isä osti sieltä lihapiirakoita. Pappa laahusti aina hitaammin perässä, koska oli jo lähempänä kahdeksaakymmentä ikävuotta. Mamma kyllä jaksoi, koska oli pappaa paljon nuorempi.

Kisa-alueella oli mahtavaa syödä kuumaa makkaraa sinapin kera. Makkara maistui sitä paremmalta, mitä kovempi pakkanen oli. Katsomoissa kiertelivät myyjät kantaen styrox-kylmälaukuissaan kuumia Milkkis-tetroja samalla huutaa kailottaen ”kuumaa kaakaota!”. Lahden suurhalli haisi aina jotenkin hassulta, mutta siellä oli kiva käydä lämmittelemässä kovimpina pakkasina.

Suurmäen iltamäenlaskussa oli aina upea tunnelma. Poljimme jyrkkään mäkeen lumeen tasanteen, jossa oli parempi seistä pidemmän aikaa. Välillä hytkyimme ja pompimme, jotta hyisessä mäkimontussa olisi lämpimämpi olla. Iltamäkikisassa oli aina monta kymmentä tuhatta katsojaa, parhaimmillaan taisi olla yli 80 000. Mutta silloin olikin vuosi 1989 ja Lahden MM-hiihdot.

Usein pappa ja mamma lähtivät kotiin hyvissä ajoin ennen iltamäkikilpailun loppua, koska pappa ei jaksanut enää olla ja halusi kotiin. Tai ainakin niin mamma aina sanoi. Minä jäin isän kanssa loppuun asti, koska mäkikisan päätyttyä oli ilotulitus. Aivan lopuksi, kun yleisö alkoi purkautua montusta kohti kotia, alkoi kaiuttimista soida Lahden kummallinen mainosbiisi ”Lahti by night”, joka kuulosti jo lapsen korvaankin uskomattoman typerältä ja vanhentuneelta. Minua ärsytti, miksi ääliömäisen tyhmää renkutusta piti ylipäätään soittaa.

Illan päätteeksi taivalsimme isän kanssa takaisin Kivistönmäelle papan ja mamman luokse heidän kerrostaloasuntoonsa. Mamma oli laittanut saunan päälle ja pääsimme heti palattuamme saunomaan. Minua ja isää varten oli sijattu vuoteet patjoille olohuoneen lattialle. Joskus nukuimme vuodesohvallakin, mutta sen jouset natisivat sen verran häiritsevästi, että oli mukavampi nukkua lattialla. Saunan jälkeen ennen nukkumista sain katsoa telkkarista Hart & Hart -sarjaa, jossa ökyrikas Hartin pariskunta ratkoi rikoksia apunaan uskollinen palvelijansa Max. Ohjelman jälkeen oli kiva käydä kuorsaavan isän viereen nukkumaan. Minun oli hyvä olla.

Se tunne, kun rivit näyttävät tyhjemmiltä kuin rivien välit

Aiomme vaalia hartaudella sitä tunnetta myös tänään, niin totta kuin nimeni Kato Haikara, kaikkien itämaisten taistelulajien kruunaamaton suurmestari.

Johonkin on raja vedettävä – jos vaikka ymmärryksen yläpuolelta?

No jaa, kai tuokin johonkin nojaa, muuten se kaatuu omaan mahdottomuuteensa.

Riippumatta katsomuksestasi, katso mieluummin ohi.

Aina voi nähdä itsensä voittajana, kunhan osaa kieltää totuuden.

Seksi – elinvoimainen elinehto jo vuodesta Eeva ja omena.

Olen päässyt elämässäni pitkälle… pitkäaikaislääkitykselle.

Hassua, tässä psyykelääkkeessä on voimakas mentaalin maku.

Päiväni ovat luetut, mutta kuka ne luki ja missä minä olin, kun ne luettiin?

Elän alituisessa hengenvaarassa – en käytä heijastinliiviä. Joten ajakaa rohkeasti yli vaan.

Luulin ostaneeni niska-hartiahierontalaitteen, mutta ostinkin erehdyksessä niska-persehierontalaitteen. Ensin se hieroi ja lopuksi heitti minut asunnostani pihalle.

Kerran matematiikan tunnilla aloin palella niin järjettömästi, että luulin kuolevani hypotenuusaan.

Nukkuminen on kuin polkupyörällä ajaminen – kun sen kerran oppii, ei sitä sen jälkeen voi enää nukahtaa.

Positiivisen ajattelun perusteita: maanantaina kannattaa ajatella, että jo ylihuomenna voi sanoa, että ylihuomenna on perjantai.

Illan päättää mietelause, joka jäi miettimättä loppuun saakka: Be kinder to yourself = Ole itsellesi yllätysmuna.

Pyssyleikkien ihmeellinen immersio

Pyssyleikit kuuluivat olennaisena osana 80-lukulaisen poikalapsen kehityskaareen. Tuolloin ei moisesta käyttäytymisestä saanut militanttifasistinatsileimaa otsaansa ja ohjattu kuudeksi vuodeksi psykoterapiaan vinoon kasvaneen persoonan korjaustelakalle. Minulla ja monillakin muillakin pojilla oli kaapit täynnä nallipyssyjä. On mahdoton arvioida, oliko oma mieltymykseni leikkipyssyihin jotenkin korostuneempi kuin muilla, mutta en ole havainnut peruuttamattomia seuraamuksia aikuisiän minässäni, vaikka harvempi ihminen toki omia vikojaan tunnistaa (tai tunnustaa). En kuitenkaan katso saaneeni traumoja, väkivaltaisia patoutumia eikä muitakaan psyykkisiä häiriöitä pyssyillä leikkimisestä. En ole ollut kaduilla manifestoimassa aselainsäädännön vapauttamista saati ripustamassa ikkunaani MAGA-banderollia tai Konfederaation sotalippua.

Pyssyt olivat kersan katsantokannalta kivoja. Eihän sellainen räkätappi ymmärrä kytkeä niitä globaaleihin ongelmiin, saati kyennyt ajattelemaan, kuinka paljon pahaa ja kuolemaa niillä todellisuudessa aiheutetaan. Kaukana oli kavala maailma lasten leikeistä. Leikkejä ryydittivät tuon ajan toiminta- ja sotaelokuvat, joiden katseluikärajoja kukaan ei vahtinut. Olin jo alle 10-vuotiaana nähnyt aika repertuaarin eri genren leffoja. En sentään pornoleffoja, mutta pornolehtiin oli toki tutustuttu, kiitos maagisten lehtiroskislöytöjen. Monet toimintaleffat olivat lapsellisen hölmöjä ja ideologialtaan kyseenalaisia (mm. Chuck Norrisin kaikki elokuvat), mutta kukapa niitä kriittisesti katsoi. Pääasia, että actionia riitti ja pyssyt paukkuivat.

Nallipyssyt olivat harmittavan kuluvaa tavaraa ja ne hajosivat yleensä nopeassa tahdissa. Mutta onneksi kaupoissa tarjontaa riitti. Oli pistoolia, revolveria, konepistoolia, rynnäkkökivääriä (eli rynkky) ynnä päälle kaikenlaista rasittavasti vilkkuvaa ja ulvovaa laserasetta. Ärsyttävimpiä olivat muoviset ns. markkinapyssyt, jotka pitivät liipaisinta painettaessa ääliömäistä mekaanista rätinää, joka oli muistuttavinaan konetuliaseen ääntä. Ne hajosivat tavallisesti viikon sisällä ostamisesta. Isä oli keksinyt niille vitsikkään yleisnimityksen ”rätättävä konsu”, jolle hän jaksoi aina naureskella. 

Lapsuusajan pyöreillä punaisilla muovinalleilla toimineissa leikkipyssyissä oli sellainen vinha piirre, että nalleissa käytettiin vielä 80-luvulla suhteellisen paljon ruutia. Ruudin määrää vähennettiin myöhemmin huomattavasti ja hyvästä syystä. Kun muovinallirevolverin laukaisi, se kajahti niin kovaa, että taloyhtiön pihoilla tiedettiin lähimetsässä käytävän pyssytaisteluja. Muistan tapauksen, kun kerran taistelun tuoksinassa satuin laukaisemaan revolverin aivan kaverin korvan vieressä. Se teki pipiä. Kaverin korva alkoi soida ja hän kirosi ja huusi jonkin aikaa. Mutta ihan vahinko se oli. Onneksi ei tullut kuulovauriota.

Lapsuudessani pyssyleikit rajoittuivat tiettyyn ikäkauteen ja väistyivät sitten muiden mielenkiinnon kohteiden myötä. Nyt pyssyleikit jatkuvat tästä ikuisuuteen konsoleiden ja verkkopelien taistelutantereilla, eikä niiden leikkien yläikärajaa ole onnistuttu määrittelemään. Alleviivaten miessukupuolen osalta. Niissä saa kivasti ajan kulumaan ja elämän lipumaan käsistä. Silti ei jaksa kiinnostaa kritisoida ja saarnata maanisen verkkopelaamisen aiheuttamista yhteiskunnallisista ongelmista. Vinkukoon, kuka vinkuu. Pojat ovat poikia, tavalla tai toisella, ja kenties parempi niin. Kuten minua viisaampi tokaisi: Ei ole niin, että kun vanhenemme, lakkaamme leikkimästä; vanhenemme, koska lakkaamme leikkimästä.

Piiri kohtaa fiktion fiktiossa

Onko se lintu? Onko se kala? Onko se stafylokokki? Onko se mehujää? Ei, se on kaikenkarvainen kirjapiiri omassa perkussionistisuudessaan gratinoimassa kirjallisuuden periferioita muilta lainatuilla lauseillaan. Mutta mitä on lainattu ja keneltä? Ja ehtikö kukaan huomata, kun kirjapiiri kävi lainaamassa ilman palautuspäivämäärää? Koska kirjapiiri ei toistaiseksi ole jäänyt kiinni lainaustoiminnastaan, toimintaa voidaan täten hyvällä omallatunnolla jatkaa. Kaikkihan on laillista niin kauan kuin ei jää kiinni.

Tällä tapaamiskerralla piirin työtä vieroksuviin Teletapin pörröisiin kätösiin on tarrautunut poikkeuksellinen kirjallinen tuotos. Kas asian tynkä veistellään siitä, että käsissä on fiktiivisen henkilön kirjoittama fiktiivinen teos. Kuinka vastustamattoman paradoksaalista. Simppelillä järkeilyllä voisimme ajatella, että jos mielikuvituksen tuotetta oleva henkilö kirjoittaa mielikuvituksen tuotetta olevan kirjan, ei ko. kirjaa ole olemassa, eikä sitä voi mitenkään lukea.

Mutta kirja on kuin onkin osa fyysistä todellisuutta. Teoksen nimi on ”God hates us all” ja se on Californication-tv-sarjan päähenkilön ja päätoimisen kirjailijan Hank Moodyn käsialaa. Tottahan toki vinksahtaneessa asetelmassa on porsaanreikä. Kirjan on oikeasti kirjoittanut Hank Moodyn ”puolesta” Jonathan Grotenstein, joka on 100 %:n varmuudella joku tyyppi.

Koska piiri on joskus tykästellyt tv-sarjaa Californication, kuten aiemmassa postauksessa mainittiin, emme halua väheksyä kansiin koottua nivaskaa. Vajaa parisataa sivuisessa ytimekkyydessään teos oli yllättävän sujuvaa ja mukaansatempaavaa ajanvietettä. Piiri muistelee ei niin kaiholla, että lukemattomia kertoja olemme törmänneet paikallaan polkevampaan, laahaavampaan ja pitkäveteisempään sisältöön. Nuo kuvailevat sanat taisivat olla pitkälti toistensa synonyymeja.

Kun Hank Moodyn menestysromaania silmäilee, kaikki loksahtaa paikoilleen kuin Rubikin kuutio roskakoriin. Nokkelaa sanailua, monenkirjavien päihteiden kanssa sekoilua, kaheleita hahmoja, naimista ja suhdesotkuja. Täsmälleen samaa mössöä, mitä tarjoiltiin Californicationissa isolla lapiolla. Voimme myhäillen todeta, että taas kerran saa, mitä on tilannutkin.

Ilmeisemmin ilmaistuna kansien väliin sijoitettu à la carte tarjoaa mm. seuraavia makunautintoja: Päähenkilö pääsee uraputkeen marijuanadiilerinä, samainen henkilö kokee hc-vaikeustason törmäyksiä vastakkaiseen sukupuoleen, vastaan marssii kahden täyskäden verran elämässään eksyneitä yksilöitä, yleissivistys lisääntyy koskien New Yorkin Hotel Chelseaa ja sen kulttuurihistoriallista merkitystä, seuraa mielenkiintoinen episodi sekopäisen Etelä-Korean viikonloppureissun muodossa.

Roskaromaani? Kioskikirjallisuutta? Markkinointikikka? Mainostuote? Yhdentekevää. Vertailukohtaa b-luokan liukuhihnakirjallisuuteen ei ole sitten lapsuuden, kun pikkupenskana luin salaa äidin Harlekiini-pokkareista seksikohtauksia vaatehuoneessa.

Onko tarjoilu lopulta hyvää vai huonoa vai kenties katsantokantaan sidottu yksilökokemus? Kirjapiiri luki enempiä kakistelematta höpölöpön, sai kaupan päälle kielikylvyn, eikä tuntenut itseään kertaakaan kusetetuksi päästyään viimeiselle sivulle. Olisi sitä voinut kurjemminkin aikansa kuluttaa, kuten lukemalla Ilkka Remestä tai Tuomas Kyröä. Ja sellaisten ”lukunautintojen” jälkeen olisi kauniisti ilmaistuna vähän harmittanut lyhyen elämänsä hukkaaminen.

Sitten pari mehukasta otetta:

”I’m trying to decide if ”working class” is an oxymoron when a frosted blonde in a work skirt sashays past me.”

“When it comes to emotions, women know how to paint with the full set of oils, while men are busy doodling with crayons.”

“So what can you tell me, Ernesto? That I’m an idiot? That love is impossible? That I’m a stupid gringo whose problems don’t amount to hill of beans?”
“Ah.” Ernesto nods sagely. “Dios nos odia todos.”
“That’s pretty,” says a voice from behind me. It’s K. She looks like she’s been crying.
“What does it mean?”
“I’m pretty sure he said that ´God hates us all´.”

Jälki-istunnollinen espanjan ainekirjoitus: Pikkunäppäränä knopitteluna chileläinen kirjailija ja toimittaja Patricio Jara on kirjoittanut romaanin nimeltä ”Dios nos odia a todos” (2017). Mitä sillä tiedolla tekee? Turha minulta kysyä. Olen vain vapaaehtoistöissä täällä, en suorittamassa yhdyskuntapalvelua.