Kenny Everett, hello!

Ensimmäinen kosketukseni brittiläiseen sketsihuumoriin tapahtui 1980-luvun alkupuolella, kun televisiosta tuuttasi ulos kummajainen nimeltä Kenny Everett Show. Samoihin aikoihin tutustuin myös Benny Hill Show’hun, mutta yhdentekevää, kumpaan törmäsin ensin. Veikataan Everettiä. Ohjelman juonsi sekä 95 % osuudella myös näytteli (sekä käsikirjoitti) teatraalinen ja sekopäisen vauhko kaveri nimeltä Kenny Everett (oikealta nimeltään Maurice Cole). Hän muuntautui kameleontin lailla lukemattomiksi hahmoiksi, jotka hän omaperäiseen tapaansa veti ihan överiksi, kuten sketsihahmoille on ominaista. Minä, ala-astelaisen pikkunulikan hahmossa, killitin silmät pyöreänä sähköjänistä, joka pomppi roolista toiseen heittäen räävitöntä ja välillä pikkutuhmaa juttua. Lähellekään kaikki vitsit eivät menneet jakeluun, mutta Kenny oli vangitsevaa katsottavaa energisessä ilveilyssään.

Hän oli maskeerattuna mm. rokkariksi, punkkariksi, isoryntäiseksi naisnäyttelijäksi, supersankariksi, ranskalaiseksi hurmuriksi sekä milloin miksikin aikansa poptähdeksi, joita hän parodioi. Yhdessä sketsissä hän laulaa Rod Stewartina Do ya think I’m sexyä ja jostain syystä hänen takapuolensa kasvaa esiintymisen aikana massiivisen kokoiseksi, kunnes lopulta hänen peffansa nostaa hänet ilmaan kuin ilmapallon ja vie hänet lavalta kattorakenteisiin. Persosasto täyttyi vedyllä? Miksi? Se oli Kenny Everettiä.

Kenny aloitti työuransa 1960-luvulla eri radiokanavien tiskijukkana eli DJ:nä (disc jockey = äänilevyillä ratsastaja :D). Eniten hän oli töissä BBC:llä ja Capital Radiossa, mutta ehti hän käväistä uransa alussa myös legendaarisella piraattiradioasemalla nimeltä Radio Luxembourg (tässä kohtaa päässä alkaa soida Miljoonasateen Radio Luxembourg -biisin kertsi: ”Kuunsäteenkujan slummikorttelissa, kukkakauppiaan takahuoneessa, mä ja Mervi ja pojat koko yön, rokkia soitetaan…”). Everett oli uuden aikakauden DJ-ammattilainen – multilahjakas moniosaaja, joka juonsi, käsikirjoitti, improvisoi, vitsaili ja pelleili ja muunteli ääntään jatkuvasti, ja siinä sivussa hoiti ohjelman teknisenkin toteutuksen.

Ja nyt pääsemme juhlallisesti – okei joo, ei ole rahaa juhlallisuuksiin – siihen kohtaan, miksi ylipäätään aloin muistella Kennyä. Syksyllä 1975 Queen oli julkaisemassa uutta albumiaan A Night at the Opera. Platalta piti kuitenkin ensin napata single. Freddie Mercury halusi ehdottomasti, että tuo single olisi Bohemian Rhapsody. Mutta levy-yhtiössä oltiin ajatusta vastaan, koska biisin kesto on 5:55, mikä tarkoitti sitä, että kappale ei tulisi saamaan radiosoittoa liiallisen pituutensa vuoksi. Mutta kävi niin, että joku vuoti Freddien nerouden tuotoksen radioon jo ennen julkaisua. Sen sai käsiinsä eräs tiskijukka Capital Radiossa, joka oli iso radiokanava, ja tyyppi innostui älyttömästi kappaleesta ja soitti tiheästi sitä tai sen osia ohjelmassaan. Kuuntelijatkin innostuivat ja halusivat tietää sinkun julkaisupäivän. Aivan oikein, tuo nimenomainen DJ oli Kenny Everett. Hän oli Freddien erittäin hyvä ystävä. Everettillä oli merkittävä osuus Bohemian Rhapsodyn matkassa maineeseen ja kunniaan.

Edellisessä kappaleessa esitetyn tarinan luin Hesarin kuukausiliitteestä nro 9/2026, mistä esiin hyppäsi Kenny Everettin nimi ja flashback hänen maaniseen esiintymiseensä töllön puolella. Everett kuoli vain (?) 50-vuotiaana (hei, minäkin olen 50, mutta en kuollut!) vuonna 1995 sen ajan ”muotisairauteen” AIDS:iin, kuten kävi Freddie Mercuryllekin. Freddien lailla Everett kuului B-rapun miehiin eli tuhkaluukun nuohoojiin eli ruskean reiän ritareihin eli puppelipoikiin, eli oli homppelipomppeli, vaikka oli naimisissa feminiinin ihmisyksilön kanssa 1969–1984. Uskalsi tulla kaapista vasta 1985. Kennyn ilmeikäs naamataulu superliimautui pysyvästi allensa kirjoitetun ja lasketun blogsauttelijan muistipoimuihin. Ja kenties saattoi hänestä siirtyä aikoinaan jotain sen pikkukersan keskeneräiseen persoonaan.

Kuunsiltaa kompuroiva jälkitaajuus: Kuunsäteenkuja on varmasti kaunein kadun nimi, jonka olen koskaan kuullut. Äärettömän runollinen. Sellaista kujaa ei ole olemassa Suomessa. Kuunsäteenkatu on ja se sijaitsee, totta hitossa, Espoossa. Fuckin’ Esbo!

”Yep, that’s him. The same guy. May I run now?”

Serkku nimeltä Janne

Minulla oli aivan mahtava serkku nimeltä Janne. Hän oli siistein tyyppi, jonka tunsin lapsuudessa. Jos miettii, millä yhdellä sanalla olisi voinut luonnehtia Jannea, olisi se ”veijari”. Sitä hän oli, aikamoinen veijari.

Olin vielä ala-astelainen rääpäle, kun hän oli jo teini-iässä. Ikäeroa taisi olla ainakin sellainen kuusi vuotta. Perheelläni oli mökki, kuivan maan torppa, Euran lähellä. En pitänyt paikasta, koska siellä oli tappavan tylsää. Mutta oli juhlaa, jos Janne sattui olemaan maisemissa. Hänen perheellään oli mökki naapurikylässä Honkilahdella, ja hän tuli mielellään mökillemme kyläilemään. Hänellä oli lyhyt matka kruisailla pappa-Tunturillaan meille.

Jannen kanssa oli aina tekemistä ja aina hauskaa. Hän pelleili kaikesta siinä määrin, että vanhemmillaan tahtoi mennä hermot vähän väliä Jannen virnuiluun. Äitiään hän kutsui usein hirveksi (!), ja kuittasi äitinsä puheisiin sanomalla ”Hirvi nii”. Jos hän oli saunomassa meillä, mökkiin palatessaan hän saattoi karjaista ”Terveisiä perseestä!”, johon hänen äitinsä huusi ”Janne!”. Ja hänen isänsä murahti (kossupäissään) tuvan pöydän äärellä vakiokommenttinsa: ”On se piruulinen kakara!”. Jannella oli sellainen ilkikurinen, kimeän räkättävä nauru. Joskus hän härnäsi minuakin, mutta ei pitkään.

Pelasimme Jannen kanssa paljon pelejä – korttia, rulettia (sellainen minipöytäruletti), lautapelejä. Kävimme uimassa Auveljärven kunnan saunalla. Fillaroimme Hinnerjoen Matkabaariin pelaamaan videopeliä. Sivujuonne: Matkabaarin ikimuistoisin videopeli oli pingviinilabyrinttipeli Pengo (vähän kuin Pac-Man), ihan huikea ja myös törkeän raivostuttava! Joskus sain huristella hänen kanssaan pappa-Tuntsalla pitkin hiekkateitä niin, että istuin hänen edessään ja pidin ohjaustangosta kiinni. Mopoksi "mopo" kulki älytöntä vauhtia, joten taisi olla viritetty. Eikä meillä mitään kypäriä ollut koskaan. Välillä olimme hänen mökillään käpysotaa kuusenkävyillä. Niitä heiteltiin niin paljon kuin kädestä lähti, ja Janne oli tietty paljon vahvempi, joten sota päättyi yleensä siihen, että minä sain vähän kovemman osuman (ja mustelman). Juu kyllä, aika kaheli leikki, jossa olisi voinut sattua pahemminkin. Mutta ei sattunut. Lucky me.

Jannen heittokäsi oli muutenkin kunnossa, sillä hän oli atleettinen ja harrasti kilpatasolla keihäänheittoa. Joskus kävimme kävelyttämässä yhden Honkilahden naapuritalon puolikylähullun, juopon metallipajamiehen kultaista noutajaa. Koiran nimi taisi olla ”Pikkanen” tai ”Pikkuinen”. Janne tykkäsi kuunnella Pirkka-Pekka Peteliuksen huumorilauluja (Velipuolikuu-aikakaudelta) ja toisti kasetilta Papukaija G. Pula-aho -kuunnelmia (Spede juttelee suorapuheisen ja rääväsuisen papukaijan kanssa) ja nauraa räkätti päälle. Hänen vanhempiansa kuulemma hävetti, kun kaupungissa Janne leikki ja pelleili pikkulasten kanssa heidän kerrostaloasuntonsa pihalla.

Mutta Jannekin kasvoi lopulta aikuiseksi. Janne pääsi periksiantamattomuutensa avulla oikikseen ja luki itsensä lakimieheksi. Hänelläkään eivät kotiolot olleet ihan helpoimmasta päästä, koska isänsä oli pahemman luokan alkkis. Onneksi ei kuitenkaan väkivaltainen. Äiti oli kyllä kunnollinen ihminen.

En ollut myöhemmällä iällä enää missään yhteydessä Janneen. Sain viitteitä siitä, että hän muuttui. Janne muutti Helsinkiin ja hänestä tuli kapitalismin kansikuvapoika. Janne perusti perheen ja hänen vaimonsa lähetti vuosittain pitkin sukua sellaisen ”perinteisen joulukirjeen”, jossa kerrotaan, mitä perhe on kokenut vuoden aikana. Kirjeessä siis kerrottiin, missä kaikkialla on matkusteltu ja mitä elämyksiä on koettu ja miten kaikki on uskomattoman ihanaa ja täydellistä. Suoraan sanottuna pintasilattua huonosti peiteltyä ja/tai häpeilemättömän peittelemätöntä omahyväistä kehuskelua hyväosaisuudella ja korkealla elintasolla. Kammottavaa luettavaa ainakin ulkopuolisen silmin.

Viimeisen kerran näin Jannen useita vuosia sitten hänen isänsä hautajaisissa. Hän tuli juttelemaan pöytäämme, jossa minä ja vaimoni istuimme. Hyvin äkkiä minulle tuli epämiellyttävä olo. Hän kyseli kaikkea mahdollista meistä siihen sävyyn, että tunsin olevani työhaastattelussa. Muistan, kuinka kesken kysymyspommituksen loin nopeasti merkitsevän katseen (ns. seitinohut silmien muljautus) vaimon suuntaan. Vaimolle nousi samat tunnelmat tilanteesta. Jannella oli mennyt ”menestyjä”-rooli luihin ja ytimiin. Alkuperäisestä Jannesta ei tuntunut olevan mitään jäljellä, paitsi virne kasvoilla. Hän oli myynyt sielunsa jollekin. Minulla on vahva aavistus, mille (vinkki: ei mitään raamatullista, vaikka tulikin mainittua "sielu", vaan ihan "kylmä" ja konkreettinen asia).

Kirjapiiri twistaa juonen tahdissa

Siellä, missä suopursut kukkivat levittäen ilmaan väkevää tuoksuaan, missä karpalot ja hillat jakavat anteliaasti aarteitaan odottaen poimijaansa, jolla on silmää tuolle ajattomalle kauneudelle, missä aistii vuosisatoja vanhat salaisuudet, jotka iättömät syvyydet kätkevät sisäänsä, missä Mikki Hiiri mättähältä mättähälle käy, missä satunnaisessa suonsilmäkkeessä saattaa Kyllikki Saari katsella takaisin iloisesti vilkuttaen, sellaisissa ympäristöissä et tule vahingossakaan törmäämään Kirjapiiriin.

Kirjapiiri, tuo kivettyjen katujen D’Artagnan, ostoskeskusten vilinän Don Quijote, ja yöelämän kiihkeän sykkeen Don Juan, on jälleen kerran päässyt irti näyttämään sen, minkä osaa parhaiten: upottamaan lukijansa itsekehujen pohjattomaan suohon. Siinä sivussa saattaa kaikkivoipaisen piirin säilä sivaltaa jotain onnetonta kirjailijapoloista, joka on sattunut piirin hammasväliin eksymään.

Tässä kohdin, kun savolaisen selkärangan kiero Kirjapiiri on ehtinyt tuhlaamaan jo yli 100 sanan edestä satuhahmolukijoidensa arvotonta aikaa, siirrymme katsastamaan päivän saalista. Piirin aikajanalle on osunut hieman poikkeuksellinen vieras oman navan vinkkelistä katsottuna.

Gillian McAllister on brittiläinen kirjailija, joka on julkaissut 10 romaania, mutta joista vain muutamalle on suotu suomenkielinen muoto. Piirillä oli kunnia dippailla näköreseptoreihinsa hänen tunnetuin teoksensa Väärässä paikassa väärään aikaan. Kukapa ei olisi kohdannut elämänsä varrella joskus VPVA-tilannetta. Eikä siinä mitään väärää ole. Vai onko?

Hittiromaania on mainostettu kirjan sisäkannessa sillä, että opus tuli valituksi Reese Witherspoonin (jenkkinäyttelijä) lukupiiriin. On aiheellista kysyä, onko se sitten jokin referenssi. Tämän piirin vetäjä ei ole koskaan kuullutkaan Reese Witherspoonin lukupiiristä. Gillianin seuraavaan kirjaan kannattaa printata, että hänellä on ollut käsittämätön etuoikeus päästä the one and only Kirjapiirin (kovakouraiseen) käsittelyyn.

Piiri jäi miettimään, mihin genreen reilu 400-sivuinen höpötelmä loksahtaisi. On se selvästi jännitysromaani, koska siinä on hyviksiä ja pahiksia ja rikoksia ja lisäksi ihmetellään, kuka kukakin on. Mutta juonen kronologisen etenemisen kannalta teoksessa on jippo: lähes koko teoksen ajan päähenkilö matkustaa ajassa taaksepäin, ei millään takaumilla, vaan aikuisten oikeasti (ja silti leikisti) siirtyy menneisyyteen, siis oikein spekulatiivista fiktiota. Koko tarina lähtee etenemään, korjaan peruuttamaan, tilanteesta, kun päähenkilö, eli juristi ja perheenäiti, todistaa kotinsa ikkunasta, kuinka hänen tunnollinen ja hyvätapainen teinipoikansa yhtäkkiä puukottaa tuntemattoman miehen hengiltä kadulla.

Kirja on kerännyt suosionsa mitä ilmeisimmin sillä ansiolla, että se viljelee tämän tästä plot twistejä, eli yllättäviä juonenkäänteitä. Pitkin reissua paljastellaan uusia juttuja, joita on pidetty pimennossa ja saadaan aikaiseksi kutkuttavia ohhoh-fiiliksiä. Ja sekös maistuu lukijakunnalle, ainakin niin kauan kuin ei mennä täysin päättömyyksiin. Mutta tämä jännitysfantasiasatu pysyy kuin pysyykin pinnalla, kunhan ei ala vaivata liikaa kaalinpäätään aikajatkumoon kajoamisen seurauksilla. Eihän aivan kaikkea pidä ottaa niin totisen tosissaan, eihän?

Viihdekirjallisuudessa saattaa olla pointtina, että se viihdyttää lukijaansa, eli ei kyllästytä, vituta, nukuta, janota, masenna, sokeuta, jne. Silloin se on täyttänyt tehtävänsä ja lukijalle jää tyydyttynyt olo, ts. lukeminen oli wörttiä. Kirjapiiri tunnustaa, ettei oikein missään kappaleessa varsinaisesti kokenut, että nyt päästiin sivakoimaan sakeaa suvantovaihetta, eli jännite lässähtää ja sivuntäytteeltä maistuva pitkäveteinen lässytys alkaa. Se on hyvin kunnioitettava ominaisuus romaanissa.

Eräästä asiasta rapsahtaa Rouva Kirjailijalle risuja. Kirjan lopun viimeinen aikasiirtymä taaksepäin vesittää jokseenkin häiritsevästi kirjan juonta. Tulee valitettava kutina, että kyseinen kappale nakertaa koko tarinan perustaa. Vähän kuin loppua olisi lipsahdettu tasoittamaan liikaa. Niinpä, Gillian on myynyt teostaan kymmeniä miljoonia kappaleita, Kirjapiiri nolla kappaletta. Aivan totta, pitäisi ensin kirjoittaa kirja, jotta olisi edes minimaalinen mahdollisuus myydä sitä ja päästä jonkin kämyisen wanna-be-kirja-arvostelijan kritisoimaksi. Näihin viisaisiin, tai visaisiin, sanoihin on ihmeen hyvä päättää tämä journalismin (?) kukkanen. Kirjapiiri poistuu takavasemmalle tukeutuen hahmottamaansa kolmeen turvaisaan ulottuvuuteen ja lähtee hetkeksi tuijottamaan syvälle peiliin (miten ihmeessä se on mahdollista?).

Jälki-istuntokirjoitus: Tiesittekö, että kaksi väärää ei muutu oikeaksi, mutta kolme vasenta muuttuu?

Laarin pohjalta kaavittuja katvealueita

“Usko aina itseesi” on erinomainen ohje. Kutsutaan myös itsepetokseksi.

Jos kirjoittaa rivien sijasta rivien väliin, mistä silloin pitää lukea?

Olin näkevinäni kaukana aitoja, vaan olivatko ne aitoja aitoja?

Esteet on tehty pystytettäviksi, ennen kuin ne voi tehdä ylitettäviksi.

Tiedätkö sen kalvavan tunteen, kun jokin kalvaa?

Mikä ihme tässä maksaa? Kaikki ja paljon, tervetuloa Suomeen.

Ei ole ongelma olla pelkkä vitsi, jos kaikki ympärillä ovat isompia.

Näköalattomanakin voi katsella maisemaa.

”Ei ollut järin valaisevaa”, totesi sisälukutaidoton luettuaan pimeässä.

Perse auki on hyvä olla, koska silloin ei jää edes paskaa käteen. Kädetkin pysyvät puhtaampana.

Mieleni minut nujertavi, aivoni astinlautana käyttävi.

Viisaus on sitä, että saa muut huijattua vakuuttumaan älykkyydestään.

Muista aina, ei liikenteessä, mutta muualla: Kun tilanne näyttää tosi pahalta, onneksi Musta Joutsen rientää auttamaan. – Ote laulusta Tikki Hiili erihädässä.

Olipa kerran tyttö nimeltä Pipsa Pippelinpurija, ja joka kerta uusi poikaystävä jätti hänet hyvin nopeasti. Se oli Pipsalle täysi mysteeri, mistä se johtui. Sen pituinen se – hieman lyhennettynä.

Salin kundi

Ennen viime kesäkuuta elämäni aikaiset kuntosalikäynnit mahtuivat yhden käden sormiin. Viime vuoden syksynä ostin paikalliseen kunnan ylläpitämään kuntosaliin 150 kerran kortin. Talven aikana kävin salilla kerran. Enää 149 salikäyntiä käyttämättä. Keväällä ajattelin vakavissani ryhdistäytyä ja alkaa saleilun uudelleen. Sitten kävi hauskasti, että kunta pani kuntosalin remonttiin.

Mutta parempaa olikin luvassa. Kunta toi korvaukseksi setin edistyneitä ulkosalilaitteita käyttöön kaikkien iloksi. Innostuin tosissani. Mikä sen hienompaa kuin treenata kesäisen taivaan alla. Aloin kesäkuussa käydä säännöllisesti ulkosalilla ja homma maistui ihan kivalle. Eräänä iltana juhannuksen jälkeen fillaroin taas salille, mutta vain todetakseni, että kaikki laitteet olivat kadonneet. Kunnan sivuilta selvisi, että ulkosalilaitteet olivat vain viiden viikon kokeilujakso. Ja varsinainen kuntosali oli syksyyn asti remontissa. Hieman alkoi nyppiä.

Kunnan vittumaisesta petoksesta tulistuneena aloin googletella bisnesmuotoista kuntosalitarjontaa. Minulle valkeni hyvin äkkiä, että bisnes perustuu ”jäsenyyksille” ja asiakkaan sitomiselle maksamaan (kalliisti) salibisneksen koko palvelutarjonnan ylläpito, käytti sitten palveluita tai ei. Kuinka ihanan perseestä. Mutta koska minulla oli huutava tarve saada ratkaisu akuuttiin tilanteeseen, löysin Fitness24Seven-ketjun tarjouksen, jolla sai salitella heinäkuun loppuun asti vain vitosella. Toki siinäkin oli koira haudattuna, mutta sentään tajusin, minkälainen koira, joten tartuin täkyyn.

Ja miten siinä kävi? Kävikö, kuten aiemmin hehkuttamalleni juoksuharrastukselle, joka hyytyi sittenkin motivaation puutteeseen (ainakin toistaiseksi, totesi hän itsepetokseensa tyytyväisenä). Liian aikaista valehdella mitään lopullista, mutta alku on ollut lupaava. Kävin ensimmäisen kerran salilla 30.6. Tähän päivään, joka on siis 26.8., mennessä olen käynyt 29 kertaa repimässä intensiivisen 1,5–2 tunnin salirupeaman. Eli keskimäärin joka toinen päivä. Kuulostaako mielipuoliselta? Juuri sitä se on.

50-vuotiaan miehen fysiikkaa on koko ajan koeteltu äärirajoilla. Eri paikat kropassa napsuvat, raksuvat ja poksuvat, milloin on kipua lapaluiden välissä, hartioissa, niskassa, nivusissa, reisissä, pohkeissa, jne. Kipugeeliä on levitelty ympäri kehoa ja välillä annettu tulitukea Buranasta. Jollain ihmeen tuurilla en silti ole joutunut laittamaan tappotahtitreenaamista tauolle. Kaksi kertaa vatsan seudulta revähti ilmeisesti jokin lihas, ja jouduin skippaamaan hetkeksi ab crunch -laitteen railakkaiden kipujen vuoksi. Mutta onneksi se tuli nopeasti kuntoon.

Tyttäreni, jolla on pidempi kokemus salitreenaamisesta, neuvoi minulle, että minun pitäisi keskittyä salipäivinä vuoroin vain tiettyihin osa-alueisiin. Minulla pitäisi siis olla esim. ”käsipäivä” ja ”jalkapäivä”. Viittasin kintaalla tyttäreni järkeville neuvoille, kuinkas muuten, ja totesin hänelle, että minulla on vain kaksi teemaa treenaamisessani: ”kaikkipäivä” ja ”ei mitään -päivä”. Tyttäreni piti asennettani vähintäänkin tyhmänä. Aika näyttää – ainakin ihmisen mieltämän aikakäsityksen hänelle ymmärrettävässä muodossa.

Minulla on kieltämättä masokistisia taipumuksia, kun katsoo treenaamisen intensiteettiä. Salille tullessa heitän luurin lokeroon. Minulla ei ole myöskään kuulokkeita korvilla, kuten lähes kaikilla muilla näyttää olevan. Keskityn vain ja ainoastaan suoritukseen. Luontaisesti muotoutunut ohjelma (jaa mikä hiton PT?) etenee joka kerta jokseenkin näin: jalka -> käsi/rinta -> vatsa -> käsi/selkä -> käsi -> käsi/rinta -> jalka/selkä -> käsi -> jalka -> vatsa -> käsi/rinta. Pidätän oikeuden virheisiin, koska en ole pro. Sessiossa kuluu rattoisasti vähintään sen puolitoista tuntia.

Saatan olla päästäni vialla, joitakin hammaspyöriä aivoista voi olla nyrjähtänyt paikoiltaan, hissi ei välttämättä nouse ylimpiin kerroksiin asti, kaikki lamput eivät syty ullakolla, lepakot viihtyvät joukolla kellotapulissa ja osa Muumeista ei löytänyt koskaan takaisin Muumilaaksoon, koska Mörkö popsi ne poskeensa matkalla. Ymmärrän harrastukseni riskit, että tässä iässä jonkin jäsenen tai nivelen tai lihaksen breikkaaminen saattaa viedä minut pidemmäksi aikaa telakalle. Mutta en voi kuvitella piipahtavani salilla chillisti kevyemmällä asenteella. Ei toimi tälle yksilölle. All in ja veren maku suuhun. Mutta tuloksiakin on tullut, vähemmän yllättävää kyllä, nopeassa tahdissa. Ugh, olen puhunut.