Legoleikin loppu

Legot ovat aina olleet minulle lähellä sydäntä. Iso ylävitonen Tanskanmaalle eeppisen nerokkaasta keksinnöstä. Pikku natiaisena legojen rakentelu oli aina suurta lystiä. Oma suosikkini olivat avaruusaiheiset legot. Kasarilla legosetit olivat rakenteeltaan vielä suht alkeellisia ja ne jakautuivat vain viiteen kategoriaan: kaupunki-, avaruus- ja ritari- ja tekniikkalegot sekä tietysti Duplot. Tytöille kohdennetuista legoista ei ollut hajuakaan.

Jokunen vuosikymmen sitten tapahtui metka juttu, että kasvoin yli legoiän ja oli aika panna legot pakettiin. Niinpä purin ne paloiksi ja arkistoin ne huolellisesti ohjeineen Minigrip-pusseihin. Niistä kertyi reilu muovikassillinen. Kaukana siintävänä ideana oli luovuttaa ne jonain päivänä omien lasten leikittäväksi. Kuinka hellyttävän naiivi ajatus.

Eihän sitä tule siinä yhdessä tietyssä lankapuhelinaikakauden hetkessä ajatelleeksi, millaisia voivat olla legojen evolutiiviset kehitysaskeleet älyteknologia-ajan kersoille kelpaavaksi ajanvietteeksi. Aika jyräsi armotta 80-luvun legodesignin yli. On pakko tunnustaa, että oman lapsuusajan legot näyttävät ihan palikkatason virityksiltä verrattuna nykypäivän arkkitehtuuriin. Jos vaikkapa kohtuu kookkaan legorakennelman kokoamisohjeissa oli tuolloin 20 sivua, niin nyt vastaavassa saattaa olla 50 sivua. Mitä muuta voi todeta kuin sen, että 1980-luku oli kieltämättä totaalista analogista palikka-aikaa. Todellisuus on hieman ”mutkistunut” sen jälkeen.

Toisin sanoen omat reliikkilegoni eivät tietenkään olleet kuranttia käyttötavaraa. Poika sai sittemmin roppakaupalla Star Wars -legoja ja tytär puolestaan Lego Friends -tyttölegoja. Star Wars -legojen suhteen oli minulla vahvasti oma lehmä ojassa, koska olin jo 80-luvulla ollut ko. leffojen ehdotonta kannattajakuntaa. Muistan jopa haaveilleeni, että kunpa tulisi Star Wars -legoja markkinoille. Tulihan niitä, mutta 2000-luvulla, jolloin legot olivat vaihtuneet ajat sitten muihin mielenkiinnon kohteisiin.

Viime aikoina jälkikasvu on löytänyt yhteisen harrastuksen legojen parissa. He realisoivat niitä rahaksi Vintedissä. Ja kaupaksi on käynyt, koska höyrypäisiä keräilijöitä riittää. Ongelma tosikeräiljöiden kanssa on, että he, tietenkin kaikki miehiä, ovat autistisen tarkkoja palikoiden kunnosta. Erityinen huomio kiinnittyy legosettien mukana tuleviin ukkeleihin ja akkeleihin. Ja Star Warsin tapauksessa myös droideleihin. Olen oppinut, että joitakin settejä himoitaan yksistään siksi, että jokin tietty SW-hahmo esiintyy vain kyseisessä julkaisussa. Keräilijät pyytävät kymmenittäin yksityiskohtaisia lisävalokuvia esim. legohahmojen käsivarsista, koska he tietävät, että käsivarsilla on ollut taipumus haljeta ranteen kiinnityskohdasta. Mainittu rakennevika on iäisyysongelma, sillä muistan itsekin nähneeni runsaasti mainittua vauriota. Valitettavasti fundamentalistikeräilijöiden kanssa on kuulemma välillä huumori koetuksella, koska heidän detaljijanollaan ja kitinällään ei ole mitään ylärajaa.

Rahan arvon ymmärtävät jälkeläiseni ovat tienanneet useampia satoja euroja legobisneksissä. Heillä ei ole mitään tunnesiteitä leluihinsa, mikä onkin ihan tervettä. Paitsi ehkä ja kenties joihinkin pehmoleluihin. Mutta legot muuttuvat surutta euroiksi. Luovutin heille myös kaikki kasarilegoni kauppatavaraksi ja lupasin, että he saavat pitää rahat. Oletan, että oikean kohderyhmän löytäessä nuo neljän vuosikymmenen takaiset muinaisjäännökset kilisevät euroina kassaan kuin osuma pajatson keskelle (jaa että mitä?), koska ne jos jotkin ovat keräilyharvinaisuuksia.

Realiteettien kanssa on turha aiheuttaa nokkakolaria. Se vain horjuttaa henkistä tasapainoa. Eri ikäkausina siirrytään elämässä eteenpäin, eikä menneitä aikakausia kannata yrittää balsamoida omiksi mausoleumeikseen. On hyödytöntä sitoa tavaraa oman identiteetin tukipilariksi. On parempi luopua turhasta kuormasta, kun sillä vielä on arvoa jonkun (tollon) silmissä. Muistot säilyvät niiden mielissä, joille niillä on merkitystä.

Säilykepurkkien infernaalinen invaasio

Jokainen tietää sukulaistensa tai tuttujensa joukosta vähintään yhden ihmisen, jolla on tapana tuoda vierailullaan jotain itse tehtyä. Artesaanityössä ja sen hedelmissä ei ole mitään moitittavaa, mutta ongelmaksi saattaa muodostua, ettei mainituilla omien kätten hedelmillä ole viime kädessä mitään käyttöä vastaanottajalle. Suurin murheenkryyni kotitaloudessamme on ollut vuosien, totta puhuen vuosikymmenten, saatossa tuodut säilykkeet.

Itse tehtyjen hillojen, mehujen sekä muiden sörsseleiden tuominen on hyväntahtoinen ele, mikä on suuresti arvostettava asia. Tietenkin lahjan tuojan täytyy olla jollain tasolla ylpeä aikaansaannoksestaan, jotta hän on katsonut tekeleen tuomisen arvoiseksi. Voisihan sitä toki salaa inhoamalleen ihmiselle viedä tuliaisena pohjaan palanutta mansikka-maa-artisokka-punajuuripikkelssiä ja pyytää henkilöä heti maistamaan tuota herkkujen herkkua, jonka on loihtinut juuri hänelle.

Säilykkeiden kertyminen nurkkiin on ollut pitkään todellinen maanvaiva. Kukaan ei ole löytänyt käyttöä niille, eikä kukaan ole tohtinut tai viitsinyt heittää niitä menemään. Tai sitten niiden olemassaolo on vain unohdettu. Purkkeja on jopa kuljetettu mukana muutosta toiseen. Kunnes toissa viikolla reipas tyttäreni otti aloitteen käsiinsä. Inspiroituneena hyppäsin kelkkaan heti mukaan. Purkkien pikku perkeleet olivat rieponeet ja vaivanneet minuakin viimeiset 15 vuotta. Mutta nyt koittaisi se suuri päivä.

Kaikki lähti tytön innosta siivota jääkaappi. Vastassa jääkaapissa oli luonnollisesti myös massiivinen purkkien ja purnukoiden koalitio. Ynnä muutama pullo. Aloimme koota vuosien patinoimia säilykkeitä keittiön tasolle. Osa purkeista löytyi kodinhoitohuoneen perältä hyllyiltä, minne niitä oli tungettu, kun jääkaappiin oli juhlien takia tarvittu tilaa. Lisää löytyi pienemmästä kakkosjääkaapista. Kolusimme joka ainoan sopen ja nurkan talosta piileskelevien hillopurkkien varalta.

Mitä oli menulla tarjolla? Puolukka-aroniamehua, kotitekoista metsämansikkalikööriä, sokeriliemeen säilöttyjä päärynänpaloja, epäilyttävän tummaksi käynyttä puolukkahilloa, mustikkahilloa, omenahilloa, pihlajanmarjahyytelöä ja hullu määrä luumuhilloa, joiden luumut olivat oletettavasti lähtöisin vaimon siskon turhan tuotteliaasta puusta. Kaikkien alkuperästä (maasta vai maan ulkopuolelta), koostumuksesta tai vuosikerrasta ei ollut tietoa, mutta esimerkiksi pihlajanmarjahyytelörasioiden muistan kulkeneen muuttokuormien mukana vähintään vuodesta 2010 lähtien. Pihlajanmarjatökötti näytti kylläkin sellaiselta, että se selviäisi jopa ydinlaskeumasta syömäkelpoisena. Mutta roskis kutsui sitäkin.

Tyhjennettyäni tolkuttomat määrät hilloa ynnä muuta mössöä roskikseen kasassa oli yli kolmekymmentä purkkia, rasiaa ja pulloa vietäväksi kierrätykseen. Avatessani jääkaapin kohtasin häikäisevän utopistisen näyn. Jääkaappi näytti puhtaalta ja tyhjältä. Niin tyhjältä se ei ollut näyttänyt koskaan, ainakaan niin pitkälle, kuin minun muistini kantaa.

Kuvittelin, että säilyketaistelu oli vihdoin käyty loppuun ja voitettu, mutta erehdyin. Tänään löysin kahvipakettihyllyn perältä kaksi pientä purkkia: anopin tekemää kuusenkerkkäsiirappia vm. 2017 ja lakkahyytelöä, parasta ennen toukokuuta 2020. Sanoin tyttärelleni, että luultavasti parin päivän sisällä tulee käymään niin, että herään yhtäkkiä aamuyöstä, nostan peittoa ja löydän vuoteestani hillopurkkeja, minkä jälkeen juoksen hysteerisesti huutaen ovesta ulos yön pimeyteen.

Muumimamman jälkihilloamiset: Englannin kielessä on hauska sana, joka kuvaa ystävää, jota todellisuudessa salaa inhoaa tai jopa vihaa ja jolle voi viedä tuliaisiksi pilaantunutta hilloa. Se on frenemy, eli friend + enemy.

Tarina tädistä

“Tyhjä pää, ei tyhjempää, siitä kertoo värssy tää.”

Noin runoili kummitätini Sirkka noin neljä vuosikymmentä sitten lapsuudenkotini vieraskirjaan. En tiedä, miksi juuri kyseinen virke jäi pysyvästi tässä hetkessä kirjoittavan silloisen lapsen mieleen, mutta viesti riimin takana on simppeli. Se kertoo pään nollaamisesta eli resetoinnista. Ne aikuisten illanvietot, joita muistan lukuisia lapsuudestani, eivät olleet mitään hienostuneita cocktail-juhlia, vaan pitkälti suoraviivaista ryyppäämistä, mikä välillä saattoi johtaa ylilyönteihin. Jeps, olipa iso yllätys.

Vieraskirjat olivat älytön traditio. Kai niitä jotkut pitävät vieläkin. Ehkä se olisi perusteltua, jos pitäisi juhlia, joissa kutsuvieraat ovat järjestäen erinomaisia sanan säilän heiluttajia. Muuten koko idea tuntuu lähinnä kiusalliselta. Lapsuudenkodissani vieraskirjassa toistuivat aina samat sukulaisten ja tuttujen nimet, jotka kiittelivät milloin synttärijuhlista, milloin mukavasta (ryyppy)illasta. Mutta vieraskirjan sisältö oli 97,5-prosenttisesti jaarin jaarin blaa blaa ja hoh hoijaa.

Kerron nyt Sirkka-tädistäni. Älkää kysykö, miksi. Ehkä siksi, että hän siirtyi taannoin rajan toiselle puolen viimeisenä äitini sisarusparvesta. Syy muisteloon ei ole se, että hän olisi ollut jotenkin ikimuistettava ihminen. Hän ei ollut millään tavoin tärkeä minulle, itse asiassa kaikkea muuta. Hän oli outolintu, ainakin, jos verrattiin muihin sisaruksiin. Mutta ei häntä mustaksi lampaaksi voi kutsua.

Vaikka Sirkka oli kummitätini, hän jäi hyvin etäiseksi ihmiseksi. Se johtui hänen persoonastaan. Hän tykkäsi aina kirjoittaa runoja tai jollain tavoin poikkeavaa vieraskirjoihin, minkä ymmärrän oikein hyvin, koska itsekin olisin tehnyt niin, jos olisin joskus kirjoittanut vieraskirjaan. Olen saattanut kirjoittaakin, mutta en muista mitä olisi voinut olla. Sirkassa oli jotain kummallista taiteilijamaista, vaikken koskaan oppinutkaan tuntemaan ihmistä.

Sirkalla oli korostetun kohtelias tapa puhua, mikä kuului lapsen korvaan siltä, että henkilö ei ole järin lämmin, saati lähestyttävä persoona. Sirkan aviomies toimi vanginvartijana Kakolassa, ja hänen kanssaan syntyi ainoa poika. Kontrasti oli melkoinen, kun Sirkka piti äärettömän hillityn olemuksensa joka tilanteessa, ja hänen miehensä taas oli pahimman tason juopporetku. Tosin mies paransi paremmin kuin hyvin tapansa erottuaan Sirkasta, joten hmm…

Sirkka oli töissä Turun keskustassa sijainneen Centrum-tavaratalon lihatiskillä. Kävimme silloin tällöin isäni kanssa ostamassa Sirkalta grillibroileria. Se oli positiivisin muisto tädistäni, kun hän oli valkoinen essu ja lakki Centrumin lihatiskin takana.

Niin, löysin sanan, jota hain. Sirkan käyttäytymisessä oli jotain todella teatraalista. En tiedä, mistä se johtui. Pönkittikö hän itsetuntoaan esittämällä todellista itseään hienostuneempaa ihmistä, vai mitä. Huvittavin muisto oli se, kun isä sai häneltä kanagratiinin reseptin, josta tuli yksi isän suosikkiruoista. Kanagratiinin ohje oli kaikessa yksinkertaisuudessaan kanaa, riisiä, ananaspaloja säilyketölkistä, currya, kaikki vuokaan ja juustoa reippaasti päälle. Isääni huvitti suuresti se, millä saatesanoilla Sirkka antoi reseptin. Se jäi ikuisiksi ajoiksi isäni huvituksen/pilkan arvoiseksi siteeraukseksi. Sirkka lausui kanagratiinista näin: ”Hieman sotkuista, mutta ah, niin hyvää.” Tuo nyanssi, ”ah niin hyvää”, kuvasi Sirkkaa paremmin kuin hyvin.

Harmillisin asia Sirkassa oli hänen lahjansa. En ymmärtänyt alkuunkaan hänen motiivejaan. Halusiko hän olla vain omaperäinen, oliko hän saita, vai mikä oli homman nimi. Lapsen kannalta hänen lahjansa vaikuttivat loukkaavilta. Sirkka antoi joululahjaksi aina aivan käsittämätöntä rihkamaa ja krääsää, joka oli todennäköisesti peräisin Tiimarin alelaarista. Yhtenä esimerkkinä jostain jätetinasta valetut pikkulintujen muotoiset suola- ja pippurisirottimet. Ei olisi paljon vaatinut ostaa halpa Lego, mutta ei. Kaikki Sirkan ”persoonalliset” lahjat päätyivät pikapikaa roskikseen.

En koskaan tajunnut tätiäni. Oliko hän taiteilijasielu, joka ei koskaan kyennyt ilmaisemaan itseään. Sirkka oli poikkeava sisaruskatraasta. Esimerkiksi hänen käytöstapansa olivat äärimmäisessä kontrastissa omaan äitiini, joka oli täysi törkimys sanan varsinaisessa merkityksessä. Viimeisinä elinkuukausinaan Sirkan mieli alkoi tuottaa vakavia harhoja. Hän kuvitteli jatkuvasti, että koko maailma oli tuhoutunut ja kaikki hänen läheisensä olivat kuolleet. Välillä hänen poikansa pystyi tuomaan Sirkan hetkeksi todellisuuteen, mutta sitten hän suistui taas kammottaviin painajaisiinsa. Onneksi hän pääsi lopulta irti niistä. Rauha Sirkka-tädille.

Varaslähtö vaikeuksiin

Vaakamies Väinö vatvoo vaikeita valintojaan
Vaihtoehtojen vähyys valvottaa vapauttaen vajaatoimintojen vyyhdin
Väinö vaikeroi viikon verran vaiteliasta voimattomuuttaan
Vastuu vääntää vikuroivana vitsauksena vatsassa
Vertaistuen vajavuus vaikeuttaa vieroitushoitoa
Vastoin valmiuttaan vastoinkäymisiin Väinö verhoutuu veitsen valossa vihan viittaan
Vallan vaakakupissa vaihtuvuus vartioi vakautta
Vaan valtikka vaatii veronsa varkain
Vähät välitetään väärinkäytöksistä
Valkoinen värjäytyy verenpunaiseksi
Verhot vedetään veljeyden velvoittavuuteen
Varkaiden valiot voivat vokotella voitokkaina
Vihdoin vimma viiltää Väinön virtapankin viileäksi
Vihoviimeinen viisaus viimeistelee väkinäisten vitsien veistelyn
Vajaamielisten virkamies vie vihatun viivanvetonsa viekkaasti virnuillen 
Vähenee vääryys vaateliaiden vihamiesten varomattomuuteen
Vähitellen väistyy valheiden verkko
Vastamäki vääntyy viimein vinoon
Valo vyöryy valtoimenaan vapauden vartijoille
Viljavat vainiot virtaavat vaimeita vastauksiaan
Viisaimmat vaikenevat vaalien varjeluksen vahtikoiraansa

Unien tulkinnanvaraisuuden uusin oppimäärä

Näen nykyisin harvoin unia. Silloin tällöin saatan herätä aamusella, tai tarkkaan ottaen olen herännyt joka aamu tähän hetkeen mennessä, koska jos en olisi herännyt, niin… tiedättehän, mutta takaisin asiaan. Silloin tällöin saatan herätä aamusella varmana siitä, että olen nähnyt viime yönä jotain unta, mutta en saa siitä pinnistelemälläkään kiinni. Se on todella häiritsevää, kun tuntee jonkin jutun olevan aivan hyppysissä, mutta sitten se kuitenkin karkaa kaukaisuuteen.

Mutta viime yönä kävi toisin. Tajun kankaalle tykitettiin sellaista materiaalia, että kenties heräsinkin suu auki. Olin totaalisen tokkurassa herättyäni. Sitä paitsi tyttäreni tuli potkimaan minut hereille, koska olin nukkunut ohi herätyksen. Runsas unikuvaston määrä selittynee sillä, että tunsin nukkuneeni syvässä horroksessa. Hyvä REM-unitila (Rapid Eye Movement) takaa paremmat mahdollisuudet unien näkemiseen. Unen laatu ei ole ollut oikein toivotunlainen viime aikoina. En ole koskaan kärsinyt uniongelmista, mutta viimeiset vuodet ovat tehneet nukkumisesta ailahtelevaa. Syitä on tässä yhteydessä turha yrittää perata.

Viime yön unisatuihin. Ensimmäisessä pätkässä ajoin autolla erämaassa. Erämaa ei näyttänyt suinkaan suomalaiselta erämaalta, vaan auringon polttamalta kivikkoiselta vähäisen kasvillisuuden erämaalta, jonka yleissävy on kellertävä. Minulla oli joku henkilö kyydissä ja ajoimme hiekkatietä. Kauempana näkyi pienen kallion päällä hylätty Teboil-huoltoasema. Ajaessani kohti asema yhtäkkiä romahti kasaan niille sijoilleen. Tokaisin: ”Jaaha, taisivat sitten räjäyttää sen”. Vierustoverini osoitti tien eteen ja sanoi: ”Katso, rauniosta juoksi ulos rotta.” Muistan ajatelleeni harmissani, kuinka moni viaton jyrsijä menetti henkensä ja/tai kotinsa, kun menivät tuhoamaan huoltoaseman. Tien yli vilistänyt jyrsijä teki yhtäkkiä korkean loikan ilmaan, mutta ei laskeutunutkaan alas, vaan jäi leijumaan ilmaan. Sitten se alkoi heiluttaa raajojaan ja lensi pystyasennossa. Elukalla ei ollut minkäänlaisia siiven tapaisia, kuten esim. liito-oravalla, mutta silti se lensi. Totesin vierustoverilleni: ”Tuo ei muuten ole mikään rotta.” Hetken päästä jyrsijä, tai mikä ihme olikaan, laskeutui pienen kiven päälle ja jäi tuijottamaan meitä pystyasennossa. Sen turkissa oli ruskeaa ja valkoista, sillä oli pienet korvalehdet ja suuret tummat silmät, joten läpitunkevan tuijotuksen huomasi hyvin. Filmi katkesi siihen.

Seuraava pätkä oli tavanomaisempi. Olin työkavereiden kanssa jossain lounaalla. Kyselin tiskiltä lohiannoksen hintaa, ja minulle kerrottiin, että pieni lohiannos on 4,30 e, mutta siihen tuli vain vähän lohta ja perunaa tms. Suuremman annoksen hinta olikin 15,20 e, mutta lautasen koosta päätellen siihen tuli ilmeisesti kaikki mahdollinen maan ja taivaan väliltä. Otin suuremman annoksen. Asetuin jonoon odottamaan, koska henkilöstö teki hiki hatussa liukuhihnalta hervottoman kokoisia ruoka-annoksia. Kun oma vuoroni tuli kohdalle, valmiina ei ollut yhtään annosta ja koko henkilökunta lopetti yhtäkkiä työt ja lähti tupakalle viereiseen huoneeseen. Hämmästelin tiskillä ja katsoin, kun tyypit vetivät röökiä ja juoruilivat kaikessa rauhassa viereisessä huoneessa. Ja pitkä jono ihmisiä odotti lounastaan. Kun he lopulta tulivat takaisin, yksi vain totesi: ”Sienet alkaa olla vähissä” ja jatkoi töitään. Filmi katkesi siihen.

Kolmas uni vei minut osaksi rikollisliigaa. Olimme saaliinjaolla jossain piilopaikassa. Porukan pomot jakoivat täysin epäreilusti muille jäsenille, mukaan lukien minä, vain pieniä summia ynnä joitakin aseita, ja pitivät valtaosan saaliista itsellään. Kirosin mielessäni epäoikeudenmukaista touhua, mutten uskaltanut sanoa mitään. Saaliinjaon jälkeen painuin omalle piilokämpälleni, joka oli surkea läävä. Näytti lähinnä joltain slummialueen kyhäelmältä. Otin käteeni ryöstösaaliina saadun Parabellum-pistoolin (kulkee myös nimellä Luger P08), joka tunnetaan erityisesti toisen maailmansodan natsiupseerien vyöltä löytyneenä palvelusaseena. Tähtäilin aseella olematonta kohdetta ja mietin, että minun pitäisi tehdä jotain ”peliliikkeitä” oman asemani parantamiseksi. Filmi katkesi siihen.

Neljännessä unessa löysin itseni ties mistä itä-Euroopan maasta mittailemassa silmilläni korkeaa tornitaloa, joka näytti hieman rähjääntyneeltä ja autiolta. Vieressäni joku kaveri selitti taukoamatta minulle ja muutamalle muulle hienoista visioistaan ja tuottoisista mahdollisuuksista, jotka kytkeytyivät mainittuun rakennukseen. Ymmärsin, että olen päätynyt tilanteeseen sijoittajan tai ”bisnesenkelin” roolissa. Bisnesideana oli kunnostaa tornitalo moderniksi sairaalaksi, mikä tietty kuulostaa jalolta kohteelta sijoittaa, mutta oletettavasti tarkoituksena oli harjoittaa liiketoimintaa eikä hyväntekeväisyyttä, mikä vesitti vahvasti kauniin ajatuksen. Filmi katkesi siihen.

Tuo kaikki tapahtui mieleni syövereissä pelkästään viime yön aikana. Melkoinen vuoristorata-ajelu. Todellisuudessa näin vielä enemmän asioita, mukaan lukien viidennen unen, mutta muistikuvat alkavat hämärtyä. Viidennessä unessa tuntui kuin olisin mukana jossain tv-sarjassa, jossa oli tekeillä murha, mutta en yhtään osaa sanoa, miten minä liityin sarjaan. Sen tiedän, että en ollut osallinen murhasuunnitelmissa. Onneksi.

Siitä pureskelemaan tulkintaa. Pitäisi kai marssia kirjastoon lainaamaan Sigmund Freudin teos Unien tulkinta. Freud käsittääkseni ajatteli, että unet voidaan jäsennellä mielekkäiksi kokonaisuuksiksi vapaan assosiaation menetelmänsä avulla. Freudin mukaan uni on ”tukahdutetun tai torjutun toiveen naamioitu toteutuma”. Mitä hemmettiä minä muka olen toivomassa? Että onnistun jalostamaan lentävän jyrsijän? Ryhdyn lounasravintoloitsijaksi? Rikastuisin rikosten avulla ja ryhtyisin suursijoittajaksi? Mitä ikinä salaa toivonkaan, on naamiointi tainnut onnistua liiankin hyvin. Tai ehkä olenkin vain ihan silleen normaalilla tavalla sekaisin päästäni.

Jälki-Nostradamukset: Parabellum-pistoolin nimi tulee latinasta ”para bellum” ja tarkoittaa ”varaudu sotaan”. Alkuperäinen sitaatti on peräisin roomalaisen Publius Flavius Vegetius Renatuksen (nimiä riittää) teoksesta Epitoma Rei militaris noin vuodelta 390 jaa. ja kuuluu kokonaisuudessaan ”si vis pacem, para bellum” eli ”jos haluat rauhaa, varaudu sotaan”. Nyt tuli kylmää kyytiä. Loppuviikon unet taisivat mennä siinä. No ei oikeasti, tai ei ainakaan tuon takia. En ole herkkis.