Unien tulkinnanvaraisuuden uusin oppimäärä

Näen nykyisin harvoin unia. Silloin tällöin saatan herätä aamusella, tai tarkkaan ottaen olen herännyt joka aamu tähän hetkeen mennessä, koska jos en olisi herännyt, niin… tiedättehän, mutta takaisin asiaan. Silloin tällöin saatan herätä aamusella varmana siitä, että olen nähnyt viime yönä jotain unta, mutta en saa siitä pinnistelemälläkään kiinni. Se on todella häiritsevää, kun tuntee jonkin jutun olevan aivan hyppysissä, mutta sitten se kuitenkin karkaa kaukaisuuteen.

Mutta viime yönä kävi toisin. Tajun kankaalle tykitettiin sellaista materiaalia, että kenties heräsinkin suu auki. Olin totaalisen tokkurassa herättyäni. Sitä paitsi tyttäreni tuli potkimaan minut hereille, koska olin nukkunut ohi herätyksen. Runsas unikuvaston määrä selittynee sillä, että tunsin nukkuneeni syvässä horroksessa. Hyvä REM-unitila (Rapid Eye Movement) takaa paremmat mahdollisuudet unien näkemiseen. Unen laatu ei ole ollut oikein toivotunlainen viime aikoina. En ole koskaan kärsinyt uniongelmista, mutta viimeiset vuodet ovat tehneet nukkumisesta ailahtelevaa. Syitä on tässä yhteydessä turha yrittää perata.

Viime yön unisatuihin. Ensimmäisessä pätkässä ajoin autolla erämaassa. Erämaa ei näyttänyt suinkaan suomalaiselta erämaalta, vaan auringon polttamalta kivikkoiselta vähäisen kasvillisuuden erämaalta, jonka yleissävy on kellertävä. Minulla oli joku henkilö kyydissä ja ajoimme hiekkatietä. Kauempana näkyi pienen kallion päällä hylätty Teboil-huoltoasema. Ajaessani kohti asema yhtäkkiä romahti kasaan niille sijoilleen. Tokaisin: ”Jaaha, taisivat sitten räjäyttää sen”. Vierustoverini osoitti tien eteen ja sanoi: ”Katso, rauniosta juoksi ulos rotta.” Muistan ajatelleeni harmissani, kuinka moni viaton jyrsijä menetti henkensä ja/tai kotinsa, kun menivät tuhoamaan huoltoaseman. Tien yli vilistänyt jyrsijä teki yhtäkkiä korkean loikan ilmaan, mutta ei laskeutunutkaan alas, vaan jäi leijumaan ilmaan. Sitten se alkoi heiluttaa raajojaan ja lensi pystyasennossa. Elukalla ei ollut minkäänlaisia siiven tapaisia, kuten esim. liito-oravalla, mutta silti se lensi. Totesin vierustoverilleni: ”Tuo ei muuten ole mikään rotta.” Hetken päästä jyrsijä, tai mikä ihme olikaan, laskeutui pienen kiven päälle ja jäi tuijottamaan meitä pystyasennossa. Sen turkissa oli ruskeaa ja valkoista, sillä oli pienet korvalehdet ja suuret tummat silmät, joten läpitunkevan tuijotuksen huomasi hyvin. Filmi katkesi siihen.

Seuraava pätkä oli tavanomaisempi. Olin työkavereiden kanssa jossain lounaalla. Kyselin tiskiltä lohiannoksen hintaa, ja minulle kerrottiin, että pieni lohiannos on 4,30 e, mutta siihen tuli vain vähän lohta ja perunaa tms. Suuremman annoksen hinta olikin 15,20 e, mutta lautasen koosta päätellen siihen tuli ilmeisesti kaikki mahdollinen maan ja taivaan väliltä. Otin suuremman annoksen. Asetuin jonoon odottamaan, koska henkilöstö teki hiki hatussa liukuhihnalta hervottoman kokoisia ruoka-annoksia. Kun oma vuoroni tuli kohdalle, valmiina ei ollut yhtään annosta ja koko henkilökunta lopetti yhtäkkiä työt ja lähti tupakalle viereiseen huoneeseen. Hämmästelin tiskillä ja katsoin, kun tyypit vetivät röökiä ja juoruilivat kaikessa rauhassa viereisessä huoneessa. Ja pitkä jono ihmisiä odotti lounastaan. Kun he lopulta tulivat takaisin, yksi vain totesi: ”Sienet alkaa olla vähissä” ja jatkoi töitään. Filmi katkesi siihen.

Kolmas uni vei minut osaksi rikollisliigaa. Olimme saaliinjaolla jossain piilopaikassa. Porukan pomot jakoivat täysin epäreilusti muille jäsenille, mukaan lukien minä, vain pieniä summia ynnä joitakin aseita, ja pitivät valtaosan saaliista itsellään. Kirosin mielessäni epäoikeudenmukaista touhua, mutten uskaltanut sanoa mitään. Saaliinjaon jälkeen painuin omalle piilokämpälleni, joka oli surkea läävä. Näytti lähinnä joltain slummialueen kyhäelmältä. Otin käteeni ryöstösaaliina saadun Parabellum-pistoolin (kulkee myös nimellä Luger P08), joka tunnetaan erityisesti toisen maailmansodan natsiupseerien vyöltä löytyneenä palvelusaseena. Tähtäilin aseella olematonta kohdetta ja mietin, että minun pitäisi tehdä jotain ”peliliikkeitä” oman asemani parantamiseksi. Filmi katkesi siihen.

Neljännessä unessa löysin itseni ties mistä itä-Euroopan maasta mittailemassa silmilläni korkeaa tornitaloa, joka näytti hieman rähjääntyneeltä ja autiolta. Vieressäni joku kaveri selitti taukoamatta minulle ja muutamalle muulle hienoista visioistaan ja tuottoisista mahdollisuuksista, jotka kytkeytyivät mainittuun rakennukseen. Ymmärsin, että olen päätynyt tilanteeseen sijoittajan tai ”bisnesenkelin” roolissa. Bisnesideana oli kunnostaa tornitalo moderniksi sairaalaksi, mikä tietty kuulostaa jalolta kohteelta sijoittaa, mutta oletettavasti tarkoituksena oli harjoittaa liiketoimintaa eikä hyväntekeväisyyttä, mikä vesitti vahvasti kauniin ajatuksen. Filmi katkesi siihen.

Tuo kaikki tapahtui mieleni syövereissä pelkästään viime yön aikana. Melkoinen vuoristorata-ajelu. Todellisuudessa näin vielä enemmän asioita, mukaan lukien viidennen unen, mutta muistikuvat alkavat hämärtyä. Viidennessä unessa tuntui kuin olisin mukana jossain tv-sarjassa, jossa oli tekeillä murha, mutta en yhtään osaa sanoa, miten minä liityin sarjaan. Sen tiedän, että en ollut osallinen murhasuunnitelmissa. Onneksi.

Siitä pureskelemaan tulkintaa. Pitäisi kai marssia kirjastoon lainaamaan Sigmund Freudin teos Unien tulkinta. Freud käsittääkseni ajatteli, että unet voidaan jäsennellä mielekkäiksi kokonaisuuksiksi vapaan assosiaation menetelmänsä avulla. Freudin mukaan uni on ”tukahdutetun tai torjutun toiveen naamioitu toteutuma”. Mitä hemmettiä minä muka olen toivomassa? Että onnistun jalostamaan lentävän jyrsijän? Ryhdyn lounasravintoloitsijaksi? Rikastuisin rikosten avulla ja ryhtyisin suursijoittajaksi? Mitä ikinä salaa toivonkaan, on naamiointi tainnut onnistua liiankin hyvin. Tai ehkä olenkin vain ihan silleen normaalilla tavalla sekaisin päästäni.

Jälki-Nostradamukset: Parabellum-pistoolin nimi tulee latinasta ”para bellum” ja tarkoittaa ”varaudu sotaan”. Alkuperäinen sitaatti on peräisin roomalaisen Publius Flavius Vegetius Renatuksen (nimiä riittää) teoksesta Epitoma Rei militaris noin vuodelta 390 jaa. ja kuuluu kokonaisuudessaan ”si vis pacem, para bellum” eli ”jos haluat rauhaa, varaudu sotaan”. Nyt tuli kylmää kyytiä. Loppuviikon unet taisivat mennä siinä. No ei oikeasti, tai ei ainakaan tuon takia. En ole herkkis.

Viisi hienohelmaa lainehilla

Jatkoa sieltä, täältä tai tuolta.

Sokrates: Kautta Zeuksen zeppeliinin, mikä tuo ukkonen on, joka jylisee päässäni. Jaaha, ihan näyttäisi siltä, että sandaalit osoittavat kohti kattoa, eli se tavallinen tarina taas. Uskallanko udella, mikä maa ja mikä valuutta nyt on vuorossa.
Platon: Tässä olotilassa jättäisin kyselytunnin mahdollisimman lyhyeksi, vanha karvahanuri.
Sokru: Ainakin tunnistan opetuslapseni kädenlämpöisen vittuilun.
Platon: Muistan aina lämmöllä sinua, mölinämaisteri, vaikka oletkin ihan helvetin rasittava paarma.
Mä: Kylläpä ne suut taas napsuu, kun käden ulottuvilla ei ole juomaa.
Sokru: Kohta napsuu myös rystyset, kunhan saan Platonistin näkökenttääni.
Mä: Noh noh, ei tässä mitään myllyjä viritellä. Mutta mistä hitosta Platon ilmestyi tänne? Ja mikä edes on tämä mesta, jota kutsuin just nimellä ”tänne”? Missä ovat kapteeni Morgan ja eversti Sandels?
Platon: Sitten alkoikin toiselta suunnalta kyselytunti. Tähän väliin mainitsen, että nyt riehuu aikamoiset pidot mahassa, joten pian olisi syytä ilmestyä huussi horisonttiin.
Kapteeni Morgan: Mikä mökä nyt taas! Eikö täällä saa kuolleet levätä rauhassa? Kohta alkaa sapeli niittää mainetta ja kunniaa!
Mä: Diplomatia onkin ollut aina yliarvostettua.
Sokru: Ei tässä muuta kuin Platon halusi kohteliaasti vihjaista, että kohta saamme todistaa näyttäviä paskaskraiduja toogassa.
Morgan: No sitten tajuan. Tosimiehillä on aina vähän paskaa housuissa.
Platon: Ei ole edelleenkään housuja.
Mä: Taidat olla Aku Ankalle sukua.
Morgan: Kuka se on? Kuuluuko mate tähän ryyppyremmiin?
Mä: Ei tällä kertaa. Nostan uudelleen kysymyksen esiin: Missä hoodeilla me notkutaan?
Morgan: Näyttää purjeveneen kajuutalta. Tämähän kääntyy vahvasti posin puolelle, jos olemme päässeet jo merille. Voin jo tuntea suolaiset pärskeet ahavoituneilla kasvoillani. Mutta ensin haluan tuntea rommin elävöittävät pärskeet nielussani. No mutta, olen sammunut pullo kädessä. Voi tätä ilon ja onnen päivää!
Eversti Sandels: Vad fan? Heivatkaa purjeet, polttakaa ja jättäkää laiva, everstit ja väkijuomat ensin pelastusveneisiin!
Morgan: Tervehdys taas, Santtu, ja tervetuloa elävien kirjoihin. Sinulla on hyvät unenlahjat. Navigoipa meidät selville vesille täältä, missä olemmekaan. Etkös sinäkin joku merikapteeni ole.
Sandels: Vad i helvete igen? Näytänkö minä merikapteenilta?
Morgan: Ta det lugnt, svedukeikari käkkäräpää. Ihan läpällä heitin.
Sandels: Sitä paitsi tämän tason kadotuksen kantahenkilöstöä ei saa kukaan navigoitua selville vesille. Ystäväiseni, tämän tuomittujen laivan pohja on pysyvästi kiinni rantakivikossa.
Sokru: Kivistä puheen ollen, kassejani kutittaa mielenkiintoisesti.
Mä: Taasko alat heittää legendaa kulkusistasi?
Sokru: Keksitkö parempaa aihetta?
Mä: Totta puhuen en. En keksi mitään aihetta.
Sokru: Sitten voin tarinoida vapaasti perintökalleuksistani.
Platon: Hei tuolla on vessan ovi! Minua ette näekään ainakaan tuntiin. Pelastuin Sokrun kuuluisalta kassimonologilta.
Sandels: Oj joj, tämä aamu alkaakin hyvin…
Mä: Nyt on isoi juttui tulos.
Sokru: Korvat höröllä, niin opitte jotain. Sillä nämä Pallis Athenen, joka muuten oli myös käsitöiden jumalatar, pojat ovat kokeneet paljon sellaista, mistä te pikku kerubit ette osaa uneksiakaan. Oliko se sittenkin Pallas Athene? Tuppaa jumaluudet unohtumaan näin jumalattomassa menossa. Vaikkakin nyt kaksoseni tuntuvat kahdelta painekattilalta. Muistan, kun eräänkin kerran tooga oli hukassa Akropoliksella…
Konstaapeli Meri Poliisi: Heippa pojat, mitäs täällä tapahtuu?
Morgan: Rouva siirtomaavallan edustaja, keskustelemme palleista.
Konstaapeli Meri Poliisi: Sepä kiehtovaa. Kuulkaapa hetki tätä juttua, joka on silkkaa jännää täynnä: Olette murtautuneet laiturissa olleeseen purjeveneeseen ja näystä ja hajusta päätellen ilmeisesti sammuneet tänne. Ja nähtävästi putsanneet veneen viinakaapin. Lähdetäänpä laitokselle selvittelemään vähän asiaa. Limusiini odottaa jo pihalla.
Mä: Pitäisiköhän vihjaista Platonille?
Sokru: Antaa sen jäädä istunnolle. Se vaan puhuisi meidät pahempaan liemeen.
Morgan: Kuulitteko kohtalotoverini, limusiini! Eikös se tarkoita sellaisia ylhäisön hevosvaunuja? Kai teillä on siellä rommitarjoilu?

Tox-kuuri

Havahduimme ja hairahduimme MMT-toimituksessa, että eläimelliset tapamme nauttia elämästä eivät alkuunkaan tue pitkää elinajan odotetta. Huoltomiehemme Tsäbä tosin totesi filosofisesti, tai filateliaalisesti, tai jotain, että onko eliniän venyttäminen ylipäänsä missään määrin varteenotettava tavoite. Mene ja ole tietämättä. Yhtään mitään mistään milloinkaan. Laiskanpulskeaan länsimäiseen hapatukseen tuudittautuminen on kuin jäisi lillumaan lämpöiseen vuohenmaitoon samalla, kun kreikkalaiset neitsyet hierovat varpaitamme kookosrasvalla ja suuhumme pudotellaan ruokosokerilla kuorrutettuja sardiineja.

Mutta MMT, tuo sananvapauden uljain soihdunkantaja, joka alati leikkii tulella, kun kerran joku hölmö antoi soihdun käteen, on suht suoran selkärangan omaavana yhteen hitsautuneena selkärankaisena yhteisönä toista maata. Mitä maata tai mitä valuuttaa, kai se joskus selviää, mutta ainakin pelikorteissa on valittavissa maiksi neljä eri vaihtoehtoa. Muista maista emme tiedä. Olimme kuulleet mystisistä detox-kuureista (detoksifikaatio?), joissa kehosta poistetaan haitalliset ”myrkyt”. Toimituksen kokouksessa todettiin yhteistuumin, että myrkkyjen syöminen on tosi huono idea, eikä toisaalta kukaan halunnut tunnustaa yrittäneensä myrkyttää itseään. Eihän MMT työpaikkana ole ainakaan toistaiseksi niin piinallinen, että sieltä kannattaisi yrittää päästä pois myrkyttämällä itsensä.

Koska emme päässeet yhteisymmärrykseen detoksifikaation toteutustavoista, päätimme helpottaa lähtöasetelmaa ja nippasimme etuliitteen ”de” pois agendastamme. Joku fiksumpi yksilö osasi sanoa, että poistettu sana tarkoittaisi ruotsin kielessä ”he”, joten se varmensi päätöstä, koska olimme vielä enemmän ymmällämme käsitteen sisällöstä.

Rationaalisen ratkaisun myötä pääsimme tilanteeseen, joka tyydytti koko toimitusta. Tox-toksifikaatiokuurin toteuttaminen kirvoitti suorastaan hurraahuutoja joillakin. Vanhastaan tiesimme, että MMT:ssä on vallinnut aina tervehenkinen toksisen maskuliinisuuden kulttuuri, joka tarkoittaa käytännössä, että mies uskaltaa tunnustaa olevansa testosteronia tuottava mies ja vieläpä julkituomaan miehisyyttään eri muodoissa, kuten tekemällä tyhmänrohkeita ja hengenvaarallisia tempauksia, kuolaamalla vastakkaista sukupuolta, uhoamalla juovansa tynnyrillisen viinaa ja esittelemällä sukuelimiään julkisilla paikoilla. Lähtökohdat olivat siis lupaavat.

Mutta toksista maskuliinisuutta ei ollut tarpeen lisätä. Muut toksisuuden muodot kiinnostivat meitä nyt enemmän. Siispä tuumasta toiseen tuumaan, eli päähän pälkähtäneestä ajatuksesta mitattuun 2,54 senttimetriin. Viikon toksifikaatiokuurin jälkeen olimme tilanteessa, että kuuri oli pakko keskeyttää toistaiseksi, jotta joku meistä pystyisi vielä jonain päivänä tekemään töitä. Tai edes hengittäisi vielä seuraavalla viikolla.

Mitä tapahtui? Seitsemän päivän aikana yksikään toimituskunnasta ei muista ymmärtäneensä, kuka tai mikä viime kädessä edes oli. Niinä tiedostetun tietoisuuden hetkinä, jotka ilmenivät satunnaisina kirkastumisen välähdyksinä sakeassa hernerokkasumussa, joku älysi tilata kiinteää ravintoa, joka koostui pizza- ja hampurilaismätöstä. Tilaaja ymmärsi onneksi pyytää jättämään kaikki vihreää muistuttava pois mätön seasta.

Kun lopulta saimme kasattua itsemme yhteiseen kokoukseen, oli yhteenvedon paikka. Jami ehti kokoukseen juuri sopivasti tiputuksesta ja Elli ryömi paikalle käytyään kolmesti vatsahuuhtelussa viikon aikana. Väistämätön summaus viikosta oli, että toksifikaatiokuuri oli suuri menestys ja tulee mitä pikimmiten toteuttaa uudestaan. Ja taas kuultiin hurraahuutoja. Joku taisi tokaista, että pitäisikö ihmisen oppia virheistään. Kaikki räjähtivät nauramaan. Mitä virheitä muka?

Jälkilänkytys: Toki ihminen virheistään jotain oppii: toistamaan niitä.

Nestor

Tyhmältä kuulostava, ja sitähän se on, nimi kuuluu ruotsalaiselle hard rock -bändille, joka soittaa ihan itse tekemäänsä kasarirokkia. Tuskinpa muut kuin alan hartaimmat harrastajat (en kuitenkaan ole hartain harrastaja) tunnistavat nimeä. Nestorin tarina on hämmentävä. Bändi perustettiin vuonna 1989, mutta ensimmäisen levynsä ja läpimurtonsa se teki vuonna 2021.

Nestor sai alkunsa Falköpingin pikkukaupungissa Ruotsissa, kun neljä teini-ikäistä poikaa laulaja Tobias Gustavssonin ja kitaristi Jonny Wemmenstedtin johdolla perustivat bändin. Bändin muiksi jäseniksi tulivat kosketinsoittaja Martin Frejinger, basisti Marcus Åblad ja rumpali Mattias Carlsson. Bändi sai nostetta, kun se vuonna 1993 voitti maanlaajuisen nuorille suunnatun Musik Direkt -kilpailun. Julkisuudesta huolimatta Nestorin ura ei lähtenyt kiitoon ja haaveet albumistakin vesittyivät, ja lopulta vuonna 1995 pojat lähtivät eri suuntiin elämässään. He pitivät kuitenkin silloin tällöin toisiinsa yhteyttä.

Sitten tuli vuosi 2021. Tobias Gustavsson, joka oli kaikki vuodet toiminut musiikkialalla mm. biisintekijänä, keksi pyytää vanhat bändikaverinsa kokoon ja järjestää hieman suuremman mittaluokan jälleennäkemisen. Gustavssonin kohtalaisen kunnianhimoiseen suunnitelmaan kuului mm. kokonaisen albumin teko, musiikkivideot sekä keikkailu. Wemmenstedt oli ollut mukana musiikkibisneksessä ja lisäksi toiminut tatuointiyrittäjänä, Frejinger oli Mölnlycken lukion rehtori, Åblad poliisin ryhmänjohtaja ja Carlsson ammattivalokuvaaja. Vaikka aikaa oli kulunut 26 vuotta, olivat viittä kymppiä käyvät miehet valmiita hyppäämään rokkarin elämään. He halusivat toteuttaa unelmansa, vaikka mahdollisuus avautuikin jokseenkin jälkijunassa. En voi muuta kuin ihailla näiden kavereiden uskomatonta heittäytymistä. On totaalisen hämmentävää kuunnella Nestoria ja ajatella, että nämä heebot päättivät ryhtyä rock-tähdiksi minun iässäni. Helvetillisen hienoa.

Tobias Gustavsson oli primus motor, joka päätti ammentaa Nestorin uudessa tulemisessa surutta kasarihenkeä ja -kuvastoa. Olihan bändillä historiallinen peruste palata noihin aikoihin. Ensimmäinen pitkäsoitto Kids in a Ghost Town julkaistiin syksyllä 2021 ja se pursusi kasarisoundia ja uskomattoman tarttuvia melodioita. Nestor on hiottu ammattimaisuudella täydellisyyteen, eikä mitään ole jätetty sattuman varaan. Biisejä kuunnellessa huomaa nopeasti, että vaikutteita on otettu lukuisilta 80-luvun isoilta bändeiltä. Journey, Survivor, Foreigner, Def Leppard, Toto, Van Halen, Bon Jovi, Cutting Crew, Kiss ja tottakai Ruotsin ylpeys Europe kuuluvat jossain rivien väleissä. Vähän väliä tulee fiilis, että ”tässä on jotain tuttua”. Biisit tarttuvat takiaisen lailla ja jäävät soimaan päähän.

Eikä homma jäänyt yhteen levytykseen. Nestor on keikkaillut koko ajan ja perusti jopa vuosittain järjestettävän Nestorfest-kesäfestarin kotikaupunkiinsa Falköpingiin. Lisäksi vuonna 2024 julkaistiin toinen täyspitkä albumi Teenage Rebel.

Kuten tuon ikäisiltä äijiltä sopii odottaa, on kappaleiden tekemisessä ja esittämisessä mukana hienostunut kieli poskessa -vivahde, mutta ei niitä kunnianhimottomuudesta voi syyttää. Sävellykset ja tuotanto ovat kivikovaa mestariluokkaa. Kannattaa tsekata Nestorin musavideoita, esim. biiseistä 1989, On The Run, Signed In Blood, Caroline ja In The Name Of Rock’n Roll. Svedut osaavat, siis että tsissus mitä settiä.

Nestoria kuunnellessa käy hyvin äkkiä myös selväksi, minkä tason kitarajumala Jonny Wemmenstedt on. Kun Jonny laittaa tilutikkunsa laulamaan, homma on sillä taputeltu. Hän on täysin suvereeni skitan riplaaja ja suureksi riemuksi pääsee käytännössä joka tsibaleella esittelemään käsittämättömiä tilutustaitojaan. Kitarasoolot myötäilevät aina kappaleen sävellystä, joten kaikki menee totaalisen nappiin. Ei voi kuin kuolaten katsoa Jonnyn otteita.

Pakko heittää lopuksi muutamia nostoja, jotka ovat tuoneet minulle huikeaa energiaa, kun kuuntelen Nestoria. Suurin osa Nestorin biiseistä on ollut minulle henkisesti nostattavia. Olen soittanut repeatilla suorastaan mielenvikaisen monta kertaa Carolinea. Vaikka muutenkin styge on mielettömän mieletön (plus tottahan toki Jonnyn kitaratiluttelusoolo!), niin kappaleen outro on parhaimpia, ellei jopa paras, mitä olen koskaan kuullut. Kuuntele kohdasta 3:50, jollei muuten nappaa (I dance with your shadow on the streetlight, can you hear me calling…). Addicted To Your Love, jumalainen draivi biisissä, ja sanat kourivat syvältä henk.koht. tasolla. Teenage Rebel taas on aivan jäätävä kasaripenskan hypetysbiisi. Signed In Blood on bändin nuoruusmuistelokappale ja sellaisena tolkuttoman upea videoineen päivineen: ”Cause when all is said and done, we’re still brothers in arms til’ end of time…”. Ja vielä yksi: Perfect 10, joka lähtiessään laukalle on päivänselvä Kiss-pastissi, ja alkaa sanoilla ”She’s got eyes like Demi Moore and body like Sharon Stone…” Kiitos riittää, minne voin luovuttaa kaikki rahani?

Kyllä vain ja vain kyllä, tämä kaikkinensa on vatsalihaksia kouristava syvä kumarrus ja kunnianosoitus bändille nimeltä Nestor, jonka sattumoisin löysin reilu vuosi sitten. Nestor on antanut minulle suunnattoman paljon lämpöä ja hyvää oloa. He ovat voimaannuttaneet tätä alati kriisiytyvää bloggaria uskomattomalla tavalla. I salute you, we’re still here and shouting out loud!

Sitten sitä ei niin diippii jälkishittii: Nestorin luonnehdintaa lainattuna eräältä toiselta sivustolta: ”This shit is more infectious than Turbo Covid and more fun than a free hobo wine kiosk at an 80s-themed metalfest.”

Vielä vähän lisää jälkishittii: Nestor teki kappaleessa ”Tomorrow” dueton yhdessä Samantha Foxin kanssa!

Valonkantaja

“Hei valonkantaja, viaton et ole sinäkään, hei rakkauden antaja, ei oo mitään menetettävää”, lauloi lahtelainen Tehosekoitin-yhtye vuonna 1999 julkaistulla biisillään Valonkantaja. En ole ihan selvillä, mitä Tehis halusi viestiä mainitessaan valonkantajan, mutta kenties kyse oli hetkellisestä läheisyyden ja nautinnon tunteesta tuota ”valon” tuojaa kohtaan. Kunnes sen jälkeen kaikki katoaa biisin yhden yön panojen harrastajan kertomana. Kuuntele kappale ja vedä omat tulkintasi.

Historiallisesti valonkantaja tarkoittaa vähän järeämpää hahmoa. Varsinaista valonkantajaa kutsutaan lystikkäästi nimellä Lucifer, joka juontuu latinan sanoista lux = valo (genetiivi lucis) ja ferre = kantaa, tuoda. Lucifer-sanan kuullessa tulee melko luontevasti mieleen paholainen ja niinhän se on kristinuskon oppien mukaan. Kristittyjen kirjoitusten neronleimauksia myötäillen Lucifer oli Jumalan arkkienkeli, jolla nousi ns. hattuun ja joka päätti alkaa kapinoida. Niinpä Jumala antoi öykkäröivälle Luciferille lopulta fudut Taivaasta. Näin hänestä tuli langennut enkeli eli paholainen. End of tyly stoori.

Muttapa mutta: Lucifer-sanalla on jo antiikin Rooman ajoista lähtien viitattu Kointähteen eli Venukseen, aamunkoiton (eli aamunkoin) tuojaan. Kointähdellä ei siis ole mitään tekemistä koiperhosen kanssa. Venus näkyy auringonnousun suunnassa taivaalla kirkkaana ja on siksi aamunkoiton tähti. Vasta kristityt keksivät kytkeä Luciferin pahuuteen. Kiitos siitä Raamattu. Mielenkiintoista on myös, että Venus on tunnetusti ollut naiseuteen yhdistetty planeetta, jonka symbolinakin toimii naaraan merkki ♀. En olisi naisena järin otettu linkityksestä Luciferiin.

Ja sitten on vielä pyhä Lucia-neito. Hän on myös valontuoja. Miten häneen pitäisi nyt suhtautua? Onko Lucialla jokin sukulaisuussuhde Luciferiin, kerran tekevät vähän ikään kuin samoja hommia? Toivottavasti ei. Jos vaikka ensi joulukuussa Lucia ja Lucifer toisivatkin kimpassa valon pimeyteen. Olisi melkoinen ylläripylläri pällistelemään tulleelle väelle. Se sitten riippuu katsantokannasta, olisiko yllätys negatiivinen vai positiivinen.