Jatkoa kaukaa tähtien takaa.
Salin kundi – rautaa lapaseen since 6/2026. Olen vihdoin sortunut myös kardiohömpötyksiin. Tähän lördagiin mennessä olen salisuhmurointien loppusilaukseksi rykäissyt kymmenisen kertaa paidan läpimäräksi armottomalla vartin kuntopyöräilyllä, tai spinningpyöräilyllä. No joka tapauksessa vehjettä poljetaan. Se toimii minulle ”puristetaan pojasta viimeisetkin mehut irti” -piiskauksena.
Minussa on eräs edukseni toimiva piirre, mitä tulee salitreenaamisen intensiteettiin. En välttele kipua – suoraan sanottuna tavoittelen sitä. Vanhan viisauden mukaan tässä iässä tunne, että johonkin paikkaan kropassa sattuu, on varmin merkki siitä, että on edelleen elossa. Menen toistoissa poikkeuksetta kipurajalle ja siitä reippaasti yli. Kun alkaa tuntua häijyltä lihaksissa, tarkoittaa se, että ainakin muutaman toiston voi vielä tehdä. Raikasta ja ravitsevaa masokistimeininkiä.
Olen esimerkiksi temponut useamman kerran jalkakyykkyä niin monta kertaa, että on meinannut näkyä silmissä tähtiä. Sivumainintana toistomääräni eri laitteissa ovat yhä mielettömät. Edellä mainitussa pyöräilyssä olen muutamia kertoja repinyt itseni siihen pisteeseen, että on tullut lievää pahoinvointia.
Tällainen lähestymistapa harjoitteluun ei kuulosta ihan tervehenkiseltä. Mutta niin minä toimin, eli sietokyvyn rajoja koettelevan uhmakkaan epätervehenkisesti. Suosittelen lämpimästi. Sillä tavalla saan kovimmat kiksit treenaamisesta. Voin olla tyytyväinen itseeni silloin, kun en ole päästänyt itseäni helpolla. Tässä vaiheessa viisikymppinen keho näyttää olevan jo kohtuu hyvin sopeutunut säälimättömään rääkkäämiseen, vaikka on toki koko ajan pieni pelko perälaudassa, että joku kaunis päivä napsahtaa jostain kehon kohdasta pahemmin.
Kun saliohjelmaan tulee koko ajan pieniä lisukkeita, kehkeytyy ajallinen haaste. Yksi salikäynti kestää suihkuineen nykyään 2,5–3 tuntia ja se on aika paljon. Edelleen tiedän, että pitäisi olla jalkapäivä ja käsipäivä, mutta se kuulostaa tappavan tylsältä. Ja jos toteuttaisin sellaista ohjelmaa, kävisin salilla todennäköisesti joka päivä.
En olisi alkuvuodesta ikinä kuvitellut, että kunnon ylläpitoni lähtee tällaisille urille. Mutta olen päässyt sisään tähän juttuun. Ehkä tässä on vähän sellainen henki, että nyt on viimeinen hetki puristaa tämä keho vielä elämänsä kovimpaan kondikseen. Jos tästä vielä oikein villiinnyn, saatan alkaa jopa juomaan vettä treenaamisen aikana.
Matalalla maa tuoksuu
Tiukan piukkaa asiaa vailla tolkkua.
lauantai 21. marraskuuta 2026
Salin kundin Saturday Special
Järvinen vastaan merinen
Olen aina perinpohjaisesti haltioitunut järvisistä maisemista, eli perinteisellä vastakkainasettelulla olen ”järvi-ihminen”. Sen lisäksi olen myös vesimies, mutta en kuitenkaan supersankari Aquaman, vaikka minua on monesti erehdytty luulemaan häneksi. Järvien maaginen tenho on minussa syvällä dna-koodissa, enkä osaa arvostaa merta juuri mitenkään. Ainoa asia, jossa olen päässyt meren kanssa samoille aallonpituuksille, on ollut, kun olen seilannut ja sekoillut ruotsinlaivalla. Kauan on saanut vesi liplattaa niistäkin ajoista.
Ehdottoman järvittymiseni ymmärtää paremmin, kun kerron rannasta, jossa vietin joka vuosi kuukauden kesästäni aina aikuisuuteen asti. Myös lapseni saivat nauttia lukuisia vuosia samasta rannasta. Isovanhempani hankkivat ensimmäisenä mökkitontin kyseiseen osaan Nuoramoisjärveä 1970-luvun alkupuolella. Saivat kuoria kermat päältä. Vesi oli kirkasta, kuten usein tietenkin on Suomen järvien tapauksessa, mutta lisäksi ranta jatkui siinä kohtaa pitkälle matalana, aikuisella jonnekin reisien kohdalle. Ehkä siinä kulkuset kastuivat, kun kahlasi jonkin matkaa.
Mikä vielä parempaa, samalla tavoin pitkälle jatkui myös rannan pohja, joka oli hienojakoista hiekkaa. Siitä riitti riemua minulle ja viidelle serkulleni (kaikki poikia). Välillä keksimme sotia hiekalla eli otimme hiekkapaakun pohjasta ja heitimme toisiamme. Se lässähti hauskasti kroppaan. Leikki päättyi useimmiten siihen, että joku sai hiekan silmilleen. Saatoimme myös hieroa itsemme yltä päältä hiekkaan ihan muuten vaan. Kun melskasimme järvessä, pohjahiekkaa sekoittui runsaasti uimaveteen, ja sen seurauksena saunan lauteille siirryttyämme olivat uimahousut aina täynnä hiekkaa.
Ironista järvi vs. meri -asetelmassa oli, että olen syntynyt ja koko elämäni asunut merenrantakaupungissa nimeltä Turku, enkä ole koskaan pitänyt merestä. Karuja kokemuksia ammensin mm. Ruissalon rannalta, missä sai nauttia koko rahalla haisevasta vihreästä levästä. Pari kertaa vierailin kaverini perheen mökillä Naantalin Luonnonmaalla, tai oikeastaan paikka oli ”kolhoosi”, jossa oli pari pitkää puutaloa ja ne oli jaettu pieniksi vuokraloma-asunnoiksi. Siellä oli yhteinen sauna ja ranta, josta sain ei niin kauniin muiston merivedestä, joka oli kylmää ja luotaantyöntävän samean harmaata, sekä bonuksena kuvottava savipohja, jonne ei todellakaan halunnut jalkojaan upottaa. Eipä siis ihme, että omassa mielessäni järvi pesi meren 100–0.
Tietenkin Nuoramoisjärven ranta nousee ajatuksissani aivan omiin sfääreihin, sillä se on yksi kullalla kuorrutettu muistojen aarrearkku täynnä lapsuuden riemukkaita ja huolettomia kesiä, ja se nostaa ajatuksiin roppakaupalla muita pieniä kauniita asioita. Siitä kaikesta, mikä liittyy Sysmään ja Nuoramoisiin, muodostuu minulle oma Shangri-La, myyttinen historiaan kadonnut paikka, missä kaikki oli hyvin: helle, auringonpaiste, leikit, nallipyssyt, sarjikset, hyväntuuliset ihmiset, eläväinen kirkonkylä, isovanhemmat, mammani korvapuustit, mökkitien metsämansikat, rantaveden kutevat salakat, Päijät-Hämeen Osuuskaupan kauppa-auto, oranssi soutuvene, natiseva pihakeinu, pyykkilaituri, jne. Ja tietenkin sahti (sitä join vasta täysi-ikäisenä).
maanantai 16. marraskuuta 2026
Kirjapiiri ihan jäissä, melkein häissä
Kas, pieni kirjapiripää kirmailee laitapuolen laitumiltaan deittaamaan sivistyksen airuita. Lahjakas Herra Piiri sukkuloi sujuvasti eri maailmojen välillä tunnistamatta, missä maailmoissa hänen tietoisuutensa milloinkin käyskentelee, ja puhumattakaan, missä ajassa tahi ajattomuudessa. Mutta noin vain kättä kääntämättä kirjapiiri singahtaa korkeimmankin kuilun partaalta parrasvaloihin, kuin vaihtaisi pieruverkkarit frakkiin.
Oppiimme ja ojennukseemme on saapunut vieras ison meren takaa. Kirjailijan nimi on Jason Rekulak ja kirja The Last One at the Wedding. Mainittu Mr. Somebody luikerteli viime vuonna suomalaiseen tietoisuuteen jotain menestystä (2022 Goodreads Choice Award) flexanneella romaanilla Teddy (engl. Hidden Pictures), jossa höystettiin perinteistä proosaa juoneen liittyvillä piirretyillä kuvilla. Pientä kevennystä kaikille reppanoille, jotka vallan uupuvat loputtomien tekstirivien edessä.
Kirjapiirin hypisteleviin hyppysiin takertui herran aiempi kääntämätön tuotos, koska sellaista sattuu paremmissakin kirjapiireissä. Herkkäuskoinen saattaisi ajatella, että kerran häät ovat aiheena, on tarjolla kahmalokaupalla pusuttelua, halailua ja muuta herkistelyä. Väärin! Teos ei olisi koskaan päätynyt tälle palstalle, jos piirille oli herännyt epäilys romanttisesta romskusta, koska silloin sitä ei olisi koskaan luettu.
Piiri toki muistelee lämmöllä lapsuusaikojen kokemuksia kioskiromantiikasta. Järisyttävä oivallus siitä, että mm. Harlekiini- ja Ruusu-sarjojen roskaromantiikkapokkareissa viljeltiin pehmoseksikohtauksia, oli kullanarvoinen pikkupojan henkisen valaistumisen kannalta. Välillä kohtaukset olivat kuumottavan suorasukaisia, mikä tietenkin oli silkkaa herkkua.
Napakan paperimötikän päähenkilönä on viisikymppinen (samaistumispintaa!) UPS-kuski (ei samaistumispintaa!) Frank Szatowski, joka saa kutsun tyttärensä häihin. Kutsu tulee yllätyksenä, koska Frankilla on erään ikävän episodin seurauksena ollut välit totaalisesti poikki tyttäreen muutaman vuoden ajan. Vielä päräyttävämpi tieto on, että tytär on menossa naimisiin sikarikkaan suvun vesan kanssa. Money for nothing and your chicks for free… tehän tiedätte, minä en.
Kirjan Frankie ei mene Hollywoodin, vaan siskonsa ja tämän sijoituslapsen (toim. huom. ei ole verrattavissa sijoitusasuntoon) kanssa jonnekin New Hampshiren korpeen. Sieltä ei löydy kuusen kannon alta mitään, vaan sen sijaan kroisossuvun yksityiskäytössä oleva lomamökkikylä. Eipä aikaakaan, kun ärsyttäväksi vänkääjäksi hahmottuva Frank alkaa kohdata outouksia, jotka saavat äijällä kellot kilkattamaan. Vaan ovatko ne hääkellot? Vai välituntikellot? Ja kenelle kellot soivat? Frankly, my dear, I don’t give a damn.
Juonta ei referoida, koska se on pitkästyttävää, ja sitä paitsi kirjassa on luvassa leuat paikoiltaan loksauttavia käänteitä, joten ei pilata elämyksiä. Mutta piirillä palasi mieleen aiemmista piireistä tuttu Niksu-bro eli Niklas Natt och Dag. Sekä tuo svedukirjailija että Rekulak tarjoavat kaunistelemattomia esimerkkejä ihmisluonnon raadollisuudesta. Siitä kaikissa piileksivästä pimeydestä, joka odottaa tilaisuuttaan ottaa uhrinsa heikon mielen haltuun, kunhan olosuhteet muodostuvat otollisiksi. Tuttuja teemoja: Raha ja valta johtavat kaikkivoipaisuusharhaan, ja narsistiset rikkaat voivat vapaasti ”toteuttaa itseään” ilman, että lakien ja normien kunnioitus, saati moraali, painaisi mieltä (vrt. Epstein, Trump, Musk). Samoin esiin nousee kysymys, kuinka hyvin tunnemme lopulta läheisemme. Ovatko he todella sitä, mitä on ymmärtänyt heidän aina olleen? Vai onko se illuusio, johon on pakottanut itsensä uskomaan, koska ei ole halunnut nähdä totuutta?
Jaaha ja joo, kirjapiiri on lipumassa sameisiin vesiin, joten kauhotaanpa takaisin päivänpaisteeseen. Sellaista lystiä ja kevyttä viihdehömppää on siis tarjolla. Kirjapiirille ei jäänyt hampaankoloon Rekulakin hengentuotoksesta pahempia notkahduksia, mitä nyt pohjustus ennen pääasiaan (eli hääpaikalle) siirtymistä tuntui vähän venytetyltä. Mutta pitkittämisen ja pitkästyttämisen tunne voi johtua siitä, että piiri on kurittanut aivojaan liikaa Instagramin reeleillä.
Ai niin, yksi juttu vielä. Kirjan nimi on huono. Onko sitten ihan tarkoituksella olla harhaanjohtava, mutta lukuun ottamatta sanaa ”häät” otsikko vie ajatukset väärille raiteille. Huomasin nimen perusteella hahmottelevani päässäni loppuratkaisua, joka olikin aivan muuta. Tai ehkä olen taas vain tyhmä, mikä on yhtä todennäköinen vaihtoehto. Tämän itsekivityksen myötä kirjapiiri nousee kuopastaan, ottaa frakkinsa pukupussista ja lähtee nauttimaan pari martinia paikalliselle herrainklubille. Anteeksi, henkilöinklubille.
Jälkitavauskilpailu: Tiesitkö, että Rekulak on lopusta alkuun luettuna ”Kalervo”? Jaa ei ole vai? Antaa sitten koko paskan olla. Ei kiinnosta. Enkä leiki teidän kanssa enää.
perjantai 30. lokakuuta 2026
Salin kundi ihan snägärillä
Kutkuttavan jännittävää jatkoa aiempaan lässytykseen.
Enhän minä missään nakkikioskilla käy, vaan kuntosalilla. Tarkoitan, että minun on annettu ymmärtää, että salirutiinini ovat päin persettä, joten olen vertauskuvallisesti nakkikiskalla aiheesta. Teen siis ilmeisesti kaiken väärin. Huvittavaa kyllä ”kotisalini” sijaitsee ostoskeskuksessa ja salitilan seinänaapurina on hampurilaisravintola. Ostoskeskuksen väliseinät ovat paperia, tai korkeintaan aaltopahvia, ja niinpä grillituoksut puskevat täysin palkein kuntosalin puolelle antamaan motiboostia ahertajille. Totta puhuen, vaikka tuoksuilla olettaisi olevan veden kielelle herauttava vaikutus, niin minua ne etovat, mikä on toki ihan hyvä. Muutoinhan minulle maistuu oikein hyvin burgerit sun muu mättö, mutta varmaan se on niin, että syntyy vastareaktio, kun hajut esiintyvät väärässä ympäristössä.
Pointti on, että olen täysin burgerilla puhdas-/oikeaoppisesta saliharjoittelusta. Enkä myöskään tunne käsitteistöä. Viime viikolla poika kertoi tehneensä jotain liikkeitä smithillä. Sanoin, että anteeksi siis millä. Selvisi, että se on sama laite, jolla olen tehnyt jalkakyykkyä ja penkkipunnerrusta (eli ”penaa”, voi tsiis) jo monta kuukautta. Smith-laite on häkkyrä, jossa ”levytanko liikkuu ylös ja alas kiskojen varassa”. Ok, sivistystä ei voi estää, hän olkoon sitten Mr. Smith, kuka ikinä onkaan. Ainakin juttelen hänen kanssaan jatkossa oikealla nimellä, vaikka muuten teenkin hommat väärin: ”Saanko luvan, Mr. Smith?”
Mutta lyhykäisesti, mitä teen lasteni mielestä väärin: aivan tolkuttomasti toistokertoja, ei ole tarpeeksi lepopäiviä, en vuorottele salikäynneillä eri lihasryhmiä (kuten selkä/vatsa, jalat, kädet), en tee minkäänlaisia lämmittelyjä eli kardiota (kardiovaskulaarinen liikunta) eli aerobista osuutta. En ole katsonut tutoriaaleja, tutustunut oikeanlaisiin saliohjelmiin enkä ole pyytänyt ohjeita personal trainerilta. Kuulostaa pikkulasten ”mää itte!” -käytökseltä. Tähän listaan voin lisätä vielä yhden outouden: kahden tunnin setin aikana en juo ollenkaan. Vesi on palkinto (wtf?!?!), kun kaikki hommat on hoidettu. Ei minulla ole edes juomapulloa. Pannaan harkintaan, että muuttaisin jossain kohtaa hieman vinoutunutta toimintatapaa. Salilla kävijät kuuluvat ilmeisesti järjestäen traumatisoituneeseen tai neuroottiseen joukkoon, joka ei ole päässyt imeväisiän yli tai on vieroitettu rinnasta liian aikaisin. Tai sitten kaikki kärsivät kroonisesta nestehukasta. Sen verran ahkeraan nuo yksilöt turvautuvat juomapulloon. Alkaisikohan hillitön parku, jos veisin joltain pullon?
Jos totta puhutaan, ja kaikkeahan täytyy kokeilla edes kerran elämässään, minua ei liikauta kissan tuhnauksen vertaa, mitä teen väärin tai oikein salilla. Mitä salilla käyskentelyyn tulee, on kaksi johtosääntöä, jotka ohjaavat puuhasteluani: Ensinnäkin on minimoitava riski, etten päädy ennalta määräämättömäksi ajaksi sairastuvalle, tai leikkaussalin pöydälle, tai ruumishuoneen lavetille. Tällaisen hiihtäjän on toimittava huolella ja maltilla.
Toiseksi, edellinen huomioon ottaen, minulla pitää olla salitreenin jälkeen fiilis, että olen todella tehnyt jotain. Välillä katson muiden toimia ja funtsailen, että jotkut näyttävät vain istuvan laitteella 90 % ajasta tekemättä mitään, ts. tuijottaen luuria. Juu, ymmärrän tauot, mutta kuinka hiton pitkiä taukoja täytyy olla toistosarjojen välillä. Minä en mene salille siksi, että notkuisin siellä valtaosan ajasta puhaltelemassa muniini. Nykyisellään minulla kuluu aikaa kaksi tuntia kertakäynnillä, ja se on rankkaa rytinää alusta loppuun. Jollei treenisession päätyttyä ole märkänä sekä paita että kalsarit (hiestä, ei ole virtsankarkailua – vielä), on jotain mennyt vihkoon.
Olen tähän satunnaisotannalla poimitun jumaluuden siunaamaan päivään mennessä käynyt suorittamassa rääkkiäni 57 kertaa, eli hieman vajaa joka toinen päivä. Mikä ihmeellisintä nivelet, lihakset ym. liikkuvat ja rasituksen alaiset osat kropassani ovat kestäneet sen. En ole eläessäni ollut näin tiukassa tikissä. Ja maistuu edelleen hyvälle.
Loppuhuomautus kaikille niille satuhahmoille, jotka eivät tunne kirjoitustyyliäni: teksti saattoi sisältää tarkoituksellisesti provokatiivisia kärjistyksiä.
tiistai 27. lokakuuta 2026
Piilosilla itsensä kanssa
Piilosilla olo oli kiva leikki silloin joskus kauan sitten, jotakuinkin Rooman valtakunnan hajoamisen jälkeen. Oli ihmeellistä, miten hyvin muksuna pystyi piiloutumaan kerrostalokaksioonkin. Varsinkin vaatehuoneet olivat erinomaisia piilopaikkoja. Saatoin kiivetä vaatehuoneen korkeiden hyllyjen päälle makaamaan, eikä kukaan löytänyt. Tuon aikaisissa (1970-luvulla rakennetuissa) kerrostaloissa vaatehuoneet olivat oikeasti huoneen kokoisia. Meidänkin kaksiossa niitä oli jopa kaksi, joista toinen olisi kokonsa puolesta sopinut makuuhuoneeksi. Ja pikkutappi-ikäiset mahtuivat vaikka millaiseen rakoon piiloon. Mahdollisuudet olivat rajattomat.
Aika nopeaan koittaa aika, jolloin huomaa, että on kasvanut kaikista perinteisistä piiloista ulos. Mutta piilosilla olo jatkuu ikäkaudesta toiseen, vaikkakin se muuttaa muotoaan. Meillä ihmispoloisilla löytyy runsaasti syitä piilottaa mitä ihmeellisimpiä juttuja itseltä ja/tai muilta. Eri ikäkausina saattaa kokea tarvetta piilotella mm. epävarmuuttaan, taitojaan, puutteitaan, virheitään, oikeaa luonnettaan tai totuutta. Joku piiloutuu arvostelevilta katseilta, joku toinen piiloutuu toisten selän taakse. Joku onneton piileksii ja kyhjöttää nurkassa, koska on ajettu sinne. Tossun alle on turvaisaa piiloutua, koska tossun omistaja on saanut rautaisen otteen piilottelijan elämänhallinnasta. Kaapissa voi piilotella tulematta koskaan sieltä ulos (en viittaa itseeni).
Nuorempana piilottelin persoonastani ansiokkaasti kaikkea mahdollista, jotta rehvakkaan ja menevän kollin imagoon ei olisi tullut säröä. Mikä olisi ollut hirveämpää kuin kasvonsa menettäminen kaveripiirissä. Tietyissä ympyröissä piti noudattaa ko. piirin vallitsevia normeja. Minkään herkkyyden tai haavoittuvuuden osoittaminen ei tullut kyseeseen. Eikä saanut sortua mihinkään syvällisempiin pohdiskeluihin, tai muuten alkoi sataa ivaa niskaan. Sitä sai sitten yksityisesti omassa kämpässä parkua sydänsuruissaan silmät päästään. Kokemus puhuu. On sattunut sietämättömän kovaa riittävän monesti. Ja ainakin kerran olen vollottanut (kännissä) kavereiden nähden naisasioiden takia.
Kun ikää raksuttaa mittariin, sitä vähemmän löytyy motivaatiota piilotella yhtään mitään. Omalla kohdalla olen funtsinut, että onko kyse itsevarmuudesta vai hällä väliä -asenteesta vai molemmista. On siinä varmasti ”ei ole enää hävittävää” -tunteen vahvistuminen, kun on tarpeeksi kurmootettu vuosikymmenten aikana. Ei ole enää syytä piilotella itseään ja teeskennellä eri tilanteissa, ja voi vähitellen purkaa teeskennellyt roolit. Siinä kehityksessä voi suorasukaisemmaksi muuttuminen tapahtua tahdikkuuden kustannuksella. Ainakin allekirjoittaneella raja hämärtyy välillä ja möläytykset siirtyvät överin puolelle.
Mutta eipä meikäläistä nykyisellään jaksa kaduttaakaan, kunhan en tule lennokkailla jutuillani loukanneeksi ketään – ainakaan kovin pahasti. Sietokynnys on populalla kovin eri korkeuksilla, joten vieraassa seurassa en voi laittaa pystyyn one man show’ta. Ja siinä tulee kolikon kääntöpuoli minussa: vieraassa ympäristössä voin muuttua vaitonaiseksi ja syrjäänvetäytyväksi. Mitäpä tässä voi muuta todeta kuin että ”tällainen mä nyt olen, ottakaa ja/tai jättäkää”. Ja heti perään totean, että pidätän oikeuden muutoksiin. Olisi sangen tyhmää lukita oma käsityksensä itsestä, sillä henkinen kasvu on elinikäinen kotitehtävä. Persoonassa ja identiteetissä on aina muokkaamisen varaa, koska meillä on kyky (tai ainakin teoriassa on) tarkkailla kriittisesti omaa käyttäytymistä. Joo kyllä, onhan se yllättävän vaikeaa, ja taitaa olla suurelle osalle lähes mahdotonta. Apina taisi pudota puusta liian äkkiä.
Faktiset jälkipaljastelut: Psykologian tutkimusaineisto kertoo, että persoonallisuus olisi vakaimmillaan palttiarallaa 40–55 vuoden iässä. Eipä tuota niin selkeästi omalta kantilta pysty arvioimaan, mutta fiilispohjalta on todettava, ettei viimeisen kymmenen vuoden taival ole näyttänyt alkuunkaan vakaalta. Johtuuko sitten persoonallisuuden käymistilasta vai jostain aivan muusta (kuusta?).
Kriittisen itsetutkiskelun laiskanläksy: Ei tämä omalla arvosteluasteikolla järin häävi raapustus ole, mutta kuten aikoinaan armeijassa leirin jälkeen opin: paska reissu, mutta tulipahan tehtyä.
Joku on lukenut näitäkin joskus
-
Olen taas vaihteeksi innostunut luukuttamaan Mikko Kuoppalaa, lupaavaa nuorehkoa sanataiteilijaa (s. 1981), joka myös taiteilijanimellä Pyhi...
-
Takauma: heinäkuu 2013 ja kesä kukkeimmillaan. Riemurinnoin kaahailen Sysmän kirkonkylälle, sillä okulaareissani siintelevät maailmankaikkeu...
-
Mahtava meno, tiukka etukeno, herkällä tatsilla, rumpusatsilla, jee jee jee! Hölmö renkutus jäi päähän, koska se toistui lukemattomia kertoj...
-
Metrilakuindeksi kannattaa huomioida markkinatorilla käydessä, ts. kuinka monta metriä lakua saa viidellä eurolla. Nykyisin lähtökohta taita...
-
Taisi olla itse V. A. Koskenkorva (Valtion Alkon Koskenkorva), joka tokaisi aikoinaan tyhjentävän itsestään selvästi pirtin pöydän ääressä, ...
-
Puolijumalallinen Leevi and the Leavings -legenda, nyttemmin autuaammille laulumaille kaksimielisyyksiä ja muita rasvaisia juttuja viljelemä...
-
Olimme ruokaostoksilla, kun vihannesosastolla äkkäsin superkirsikkatomaatteja. Hilpeästä kevennyksestä huvittuneena vinkkasin vaimollekin nä...
-
Saarioinen taas valmiiksi pöydän laittaa, perinteiset herkut hyvältä maittaa, jouluna on aikaa olla seurassa toisten, kun jouluruokaa on ...
-
Kun viime vuoden kesähelteillä loikkasin kehityksen portaita pari askelmaa ylöspäin ja hankin Android-puhelimen, en tiennyt millaiseen kurim...
-
Uusi Suomi -nettilehdellä on Puheenvuoro-niminen blogipalvelu, johon on hilautunut lukuisia maamme sanavalmiita yksilöitä. Blogipalvelu edus...