Kirjapiiri twistaa juonen tahdissa

Siellä, missä suopursut kukkivat levittäen ilmaan väkevää tuoksuaan, missä karpalot ja hillat jakavat anteliaasti aarteitaan odottaen poimijaansa, jolla on silmää tuolle ajattomalle kauneudelle, missä aistii vuosisatoja vanhat salaisuudet, jotka iättömät syvyydet kätkevät sisäänsä, missä Mikki Hiiri mättähältä mättähälle käy, missä satunnaisessa suonsilmäkkeessä saattaa Kyllikki Saari katsella takaisin iloisesti vilkuttaen, sellaisissa ympäristöissä et tule vahingossakaan törmäämään Kirjapiiriin.

Kirjapiiri, tuo kivettyjen katujen D’Artagnan, ostoskeskusten vilinän Don Quijote, ja yöelämän kiihkeän sykkeen Don Juan, on jälleen kerran päässyt irti näyttämään sen, minkä osaa parhaiten: upottamaan lukijansa itsekehujen pohjattomaan suohon. Siinä sivussa saattaa kaikkivoipaisen piirin säilä sivaltaa jotain onnetonta kirjailijapoloista, joka on sattunut piirin hammasväliin eksymään.

Tässä kohdin, kun savolaisen selkärangan kiero Kirjapiiri on ehtinyt tuhlaamaan jo yli 100 sanan edestä satuhahmolukijoidensa arvotonta aikaa, siirrymme katsastamaan päivän saalista. Piirin aikajanalle on osunut hieman poikkeuksellinen vieras oman navan vinkkelistä katsottuna.

Gillian McAllister on brittiläinen kirjailija, joka on julkaissut 10 romaania, mutta joista vain muutamalle on suotu suomenkielinen muoto. Piirillä oli kunnia dippailla näköreseptoreihinsa hänen tunnetuin teoksensa Väärässä paikassa väärään aikaan. Kukapa ei olisi kohdannut elämänsä varrella joskus VPVA-tilannetta. Eikä siinä mitään väärää ole. Vai onko?

Hittiromaania on mainostettu kirjan sisäkannessa sillä, että opus tuli valituksi Reese Witherspoonin (jenkkinäyttelijä) lukupiiriin. On aiheellista kysyä, onko se sitten jokin referenssi. Tämän piirin vetäjä ei ole koskaan kuullutkaan Reese Witherspoonin lukupiiristä. Gillianin seuraavaan kirjaan kannattaa printata, että hänellä on ollut käsittämätön etuoikeus päästä the one and only Kirjapiirin (kovakouraiseen) käsittelyyn.

Piiri jäi miettimään, mihin genreen reilu 400-sivuinen höpötelmä loksahtaisi. On se selvästi jännitysromaani, koska siinä on hyviksiä ja pahiksia ja rikoksia ja lisäksi ihmetellään, kuka kukakin on. Mutta juonen kronologisen etenemisen kannalta teoksessa on jippo: lähes koko teoksen ajan päähenkilö matkustaa ajassa taaksepäin, ei millään takaumilla, vaan aikuisten oikeasti (ja silti leikisti) siirtyy menneisyyteen, siis oikein spekulatiivista fiktiota. Koko tarina lähtee etenemään, korjaan peruuttamaan, tilanteesta, kun päähenkilö, eli juristi ja perheenäiti, todistaa kotinsa ikkunasta, kuinka hänen tunnollinen ja hyvätapainen teinipoikansa yhtäkkiä puukottaa tuntemattoman miehen hengiltä kadulla.

Kirja on kerännyt suosionsa mitä ilmeisimmin sillä ansiolla, että se viljelee tämän tästä plot twistejä, eli yllättäviä juonenkäänteitä. Pitkin reissua paljastellaan uusia juttuja, joita on pidetty pimennossa ja saadaan aikaiseksi kutkuttavia ohhoh-fiiliksiä. Ja sekös maistuu lukijakunnalle, ainakin niin kauan kuin ei mennä täysin päättömyyksiin. Mutta tämä jännitysfantasiasatu pysyy kuin pysyykin pinnalla, kunhan ei ala vaivata liikaa kaalinpäätään aikajatkumoon kajoamisen seurauksilla. Eihän aivan kaikkea pidä ottaa niin totisen tosissaan, eihän?

Viihdekirjallisuudessa saattaa olla pointtina, että se viihdyttää lukijaansa, eli ei kyllästytä, vituta, nukuta, janota, masenna, sokeuta, jne. Silloin se on täyttänyt tehtävänsä ja lukijalle jää tyydyttynyt olo, ts. lukeminen oli wörttiä. Kirjapiiri tunnustaa, ettei oikein missään kappaleessa varsinaisesti kokenut, että nyt päästiin sivakoimaan sakeaa suvantovaihetta, eli jännite lässähtää ja sivuntäytteeltä maistuva pitkäveteinen lässytys alkaa. Se on hyvin kunnioitettava ominaisuus romaanissa.

Eräästä asiasta rapsahtaa Rouva Kirjailijalle risuja. Kirjan lopun viimeinen aikasiirtymä taaksepäin vesittää jokseenkin häiritsevästi kirjan juonta. Tulee valitettava kutina, että kyseinen kappale nakertaa koko tarinan perustaa. Vähän kuin loppua olisi lipsahdettu tasoittamaan liikaa. Niinpä, Gillian on myynyt teostaan kymmeniä miljoonia kappaleita, Kirjapiiri nolla kappaletta. Aivan totta, pitäisi ensin kirjoittaa kirja, jotta olisi edes minimaalinen mahdollisuus myydä sitä ja päästä jonkin kämyisen wanna-be-kirja-arvostelijan kritisoimaksi. Näihin viisaisiin, tai visaisiin, sanoihin on ihmeen hyvä päättää tämä journalismin (?) kukkanen. Kirjapiiri poistuu takavasemmalle tukeutuen hahmottamaansa kolmeen turvaisaan ulottuvuuteen ja lähtee hetkeksi tuijottamaan syvälle peiliin (miten ihmeessä se on mahdollista?).

Jälki-istuntokirjoitus: Tiesittekö, että kaksi väärää ei muutu oikeaksi, mutta kolme vasenta muuttuu?

Laarin pohjalta kaavittuja katvealueita

“Usko aina itseesi” on erinomainen ohje. Kutsutaan myös itsepetokseksi.

Jos kirjoittaa rivien sijasta rivien väliin, mistä silloin pitää lukea?

Olin näkevinäni kaukana aitoja, vaan olivatko ne aitoja aitoja?

Esteet on tehty pystytettäviksi, ennen kuin ne voi tehdä ylitettäviksi.

Tiedätkö sen kalvavan tunteen, kun jokin kalvaa?

Mikä ihme tässä maksaa? Kaikki ja paljon, tervetuloa Suomeen.

Ei ole ongelma olla pelkkä vitsi, jos kaikki ympärillä ovat isompia.

Näköalattomanakin voi katsella maisemaa.

”Ei ollut järin valaisevaa”, totesi sisälukutaidoton luettuaan pimeässä.

Perse auki on hyvä olla, koska silloin ei jää edes paskaa käteen. Kädetkin pysyvät puhtaampana.

Mieleni minut nujertavi, aivoni astinlautana käyttävi.

Viisaus on sitä, että saa muut huijattua vakuuttumaan älykkyydestään.

Muista aina, ei liikenteessä, mutta muualla: Kun tilanne näyttää tosi pahalta, onneksi Musta Joutsen rientää auttamaan. – Ote laulusta Tikki Hiili erihädässä.

Olipa kerran tyttö nimeltä Pipsa Pippelinpurija, ja joka kerta uusi poikaystävä jätti hänet hyvin nopeasti. Se oli Pipsalle täysi mysteeri, mistä se johtui. Sen pituinen se – hieman lyhennettynä.

Salin kundi

Ennen viime kesäkuuta elämäni aikaiset kuntosalikäynnit mahtuivat yhden käden sormiin. Viime vuoden syksynä ostin paikalliseen kunnan ylläpitämään kuntosaliin 150 kerran kortin. Talven aikana kävin salilla kerran. Enää 149 salikäyntiä käyttämättä. Keväällä ajattelin vakavissani ryhdistäytyä ja alkaa saleilun uudelleen. Sitten kävi hauskasti, että kunta pani kuntosalin remonttiin.

Mutta parempaa olikin luvassa. Kunta toi korvaukseksi setin edistyneitä ulkosalilaitteita käyttöön kaikkien iloksi. Innostuin tosissani. Mikä sen hienompaa kuin treenata kesäisen taivaan alla. Aloin kesäkuussa käydä säännöllisesti ulkosalilla ja homma maistui ihan kivalle. Eräänä iltana juhannuksen jälkeen fillaroin taas salille, mutta vain todetakseni, että kaikki laitteet olivat kadonneet. Kunnan sivuilta selvisi, että ulkosalilaitteet olivat vain viiden viikon kokeilujakso. Ja varsinainen kuntosali oli syksyyn asti remontissa. Hieman alkoi nyppiä.

Kunnan vittumaisesta petoksesta tulistuneena aloin googletella bisnesmuotoista kuntosalitarjontaa. Minulle valkeni hyvin äkkiä, että bisnes perustuu ”jäsenyyksille” ja asiakkaan sitomiselle maksamaan (kalliisti) salibisneksen koko palvelutarjonnan ylläpito, käytti sitten palveluita tai ei. Kuinka ihanan perseestä. Mutta koska minulla oli huutava tarve saada ratkaisu akuuttiin tilanteeseen, löysin Fitness24Seven-ketjun tarjouksen, jolla sai salitella heinäkuun loppuun asti vain vitosella. Toki siinäkin oli koira haudattuna, mutta sentään tajusin, minkälainen koira, joten tartuin täkyyn.

Ja miten siinä kävi? Kävikö, kuten aiemmin hehkuttamalleni juoksuharrastukselle, joka hyytyi sittenkin motivaation puutteeseen (ainakin toistaiseksi, totesi hän itsepetokseensa tyytyväisenä). Liian aikaista valehdella mitään lopullista, mutta alku on ollut lupaava. Kävin ensimmäisen kerran salilla 30.6. Tähän päivään, joka on siis 26.8., mennessä olen käynyt 29 kertaa repimässä intensiivisen 1,5–2 tunnin salirupeaman. Eli keskimäärin joka toinen päivä. Kuulostaako mielipuoliselta? Juuri sitä se on.

50-vuotiaan miehen fysiikkaa on koko ajan koeteltu äärirajoilla. Eri paikat kropassa napsuvat, raksuvat ja poksuvat, milloin on kipua lapaluiden välissä, hartioissa, niskassa, nivusissa, reisissä, pohkeissa, jne. Kipugeeliä on levitelty ympäri kehoa ja välillä annettu tulitukea Buranasta. Jollain ihmeen tuurilla en silti ole joutunut laittamaan tappotahtitreenaamista tauolle. Kaksi kertaa vatsan seudulta revähti ilmeisesti jokin lihas, ja jouduin skippaamaan hetkeksi ab crunch -laitteen railakkaiden kipujen vuoksi. Mutta onneksi se tuli nopeasti kuntoon.

Tyttäreni, jolla on pidempi kokemus salitreenaamisesta, neuvoi minulle, että minun pitäisi keskittyä salipäivinä vuoroin vain tiettyihin osa-alueisiin. Minulla pitäisi siis olla esim. ”käsipäivä” ja ”jalkapäivä”. Viittasin kintaalla tyttäreni järkeville neuvoille, kuinkas muuten, ja totesin hänelle, että minulla on vain kaksi teemaa treenaamisessani: ”kaikkipäivä” ja ”ei mitään -päivä”. Tyttäreni piti asennettani vähintäänkin tyhmänä. Aika näyttää – ainakin ihmisen mieltämän aikakäsityksen hänelle ymmärrettävässä muodossa.

Minulla on kieltämättä masokistisia taipumuksia, kun katsoo treenaamisen intensiteettiä. Salille tullessa heitän luurin lokeroon. Minulla ei ole myöskään kuulokkeita korvilla, kuten lähes kaikilla muilla näyttää olevan. Keskityn vain ja ainoastaan suoritukseen. Luontaisesti muotoutunut ohjelma (jaa mikä hiton PT?) etenee joka kerta jokseenkin näin: jalka -> käsi/rinta -> vatsa -> käsi/selkä -> käsi -> käsi/rinta -> jalka/selkä -> käsi -> jalka -> vatsa -> käsi/rinta. Pidätän oikeuden virheisiin, koska en ole pro. Sessiossa kuluu rattoisasti vähintään sen puolitoista tuntia.

Saatan olla päästäni vialla, joitakin hammaspyöriä aivoista voi olla nyrjähtänyt paikoiltaan, hissi ei välttämättä nouse ylimpiin kerroksiin asti, kaikki lamput eivät syty ullakolla, lepakot viihtyvät joukolla kellotapulissa ja osa Muumeista ei löytänyt koskaan takaisin Muumilaaksoon, koska Mörkö popsi ne poskeensa matkalla. Ymmärrän harrastukseni riskit, että tässä iässä jonkin jäsenen tai nivelen tai lihaksen breikkaaminen saattaa viedä minut pidemmäksi aikaa telakalle. Mutta en voi kuvitella piipahtavani salilla chillisti kevyemmällä asenteella. Ei toimi tälle yksilölle. All in ja veren maku suuhun. Mutta tuloksiakin on tullut, vähemmän yllättävää kyllä, nopeassa tahdissa. Ugh, olen puhunut.

Hassun hauska hauskuuttaja

Vuonna 1986. Jokin satunnainen mistään mitään ymmärtämätön 10-vuotias pikku nulikka ja räkätappi viettää lokoisaa poikamiespojan elämää koulun pihoilla ja lähiöiden metsissä nauttien kaiken uuden ja hämmentävän löytämisen vuosista. Neljännelle luokalle saapuu uusi tyttö. Hän vangitsee kaikkien huomion, koska hän on upea brunette ja ristimänimeltään Elise ilman c:tä. Vähän kuin ”Karla with a K”, muttei ihan saa mätsäämään (googlettakaa philadelphialainen bändi nimeltä The Hooters ja teille avautuu uusi maailma).

Pian tuo alkeellinen koiraanalku huomaa, että vastakkainen sukupuoli osaa olla muutakin kuin ärsyttävä. Tyttöolento osaa tunkeutua ajatuksiin ja pysyä siellä. Siinä vaiheessa kaikki tärkeämpi alkaa vaipua taka-alalle. Naiseuden ylivertainen kaikkivoipaisuus ajaa pojan vaikutusalttiissa mielessä muun yli.

Poika hurmaa uuden tytön, koska hän osaa jotain uniikkia ja persoonaan sidottua. Hän saa tytön nauramaan. Luokassa Elise ilman c:tä lyöttäytyy pojan viereen istumaan ja nauraa hersyvästi pojan teräville ja nokkelille jutuille. Ja hän todellakin nauraa ja paljon. Tuolla poikasella on lyömätön kilpailuetu muihin poikiin nähden. Hän osaa ottaa tilanteen kuin tilanteen haltuun tilannetajullaan, mikä johtaa suoraan häränsilmään osuvaan tilannehuumoriin. Poika on mielissään, sillä hänellä on valttikortti, jota muilta ei löydy.

Siinä kohden saapuu estradille iso kyyninen vitsi. Poika suoriutuu ihan kivasti liikuntatunnilla, mutta hän ei ole urheilija ihan oikeassa joukkueessa. Niinpä hyvin pian pojan korviin saapuu tieto, että tuo luokan upea kaunistus hengailee saman luokan jääkiekon pelaajan kanssa. Vielä silloin ei osannut ymmärtää tilanteen ylivertaista ironiaa.

Vanhoina aikoina naistennaurattajaksi kutsuttiin miestä, joka osasi olla lipevä ja hurmaava, ja joka sai naiset pauloihinsa tyylikkäällä olemuksellaan, sulavalla käytöksellään ja lyömättömällä sanavalmiudellaan. Mutta se ei toiminut niin keskenkasvuisten keskuudessa. Sille 10-vuotiaalle, jolla hormonit olivat alkaneet ampua kovilla, löivät kaikki ne tiedostamattomat tekijät kasvoille lujaa. Katkeraa kalkkia sai niellä ensi kerran elämässään.

Muutamia vuosia sitten samainen poika meni paikalliseen kebab-ravintolaan hakemaan itselleen ja pojalleen mättöä. Ja se samainen tyttö, nyt viittä kymppiä hipovaksi naiseksi kasvanut, seisoi tiskin takana ottamassa tilausta vastaan. Olin hämmentynyt, enkä osannut sanoa hänelle mitään. En tiedä, tunnistiko hän minua. Hänkään ei reagoinut millään tavoin. Oletin, että hän oli omistajan naisystävä tai ystävä, joka oli tullut auttamaan. Hän ei ollut enää luokan kaunein tyttö.

Enpä minäkään ollut aikoinaan, enkä nytkään, komein ja atleettisin poika. Mutta eräs asia oli säilynyt kaikki vuosikymmenet. Minulla on nopea ja oivaltava tilannehuumorin taju. Olen kiitollinen ja ylpeä, että mieleni pystyy yhdistelemään lukemattomia, ei välttämättä suoraan toisiinsa liittyviä, asioita saumattomasti yhteen jokaisessa keskustelutilanteessa.

Muistan, kuinka joskus aikoinaan jossain julkisessa tilanteessa, ts. kahvikekkereissä, vaimo iski suoraan vyön alle ja totesi ärsyyntyneenä pelleilystäni, että minulla on pakonomainen tarve yrittää vetää huomio itseeni, ts. olen huomionkipeä. Sekin on näkökulma, jota ei pidä täysin sivuuttaa. Miksi minulla on tarve yrittää olla hauska? Haluanko sitä kautta hyväksyntää? Heijastaako se heikkoa itsetuntoa? Mikä kaukainen trauma vaikuttaa kaiken taustalla? Kaikkea voi olla kaikessa, eikä mitään silti missään. Emme löydä lopullista vastausta persoonamme kipupisteisiin, vaikka hakisimme sitä maailman joka kolkasta. Mikä yhdestä suunnasta näyttää vahvuudelta, näyttäytyy toisesta suunnasta heikkoudelta. Minkä itse voi nähdä epäitsekkääksi toiminnaksi, muuttuu nopeasti toisen silmissä itsekkääksi. Mutta yksi asia on varma: Vaikka kuka ajattelisi tai sanoisi mitä, haluan tarjota iloa ja hyvää mieltä toisille. Se on aina palkinnut ja palkitsee edelleen minua. Ovatko motiivini vääriä? Ihan helvetin naurettava kysymys.

Nuo nuijat marketeissa kärryineen

Seuraavissa tuskaisan uuvuttavissa kappaleissa seuraa itsensä kohottelua korkealle jalustalle, mikä suorasukaisesti johdetaan yleispäteviksi elämänohjeiksi. Kuten niin kovin usein käy ikääntyvillä ihmisillä, jotka jossain vaiheessa elämäänsä oivaltavat heidän rutiiniensa ja toimintatapojensa olevan ainoa oikea tapa elää. Se oli (itse)ironiaa, jos joku onneton ei tunnistanut.

Olen about ja jotain sinne päin viimeisen viidentoista vuoden ajan ajatellut arkipäiväisiä motorisia liikkeitäni hyötynäkökulmasta. Lähestymiskulmaa kutsutaan yleiskielellä hyötyliikunnaksi. Kaikki alkoi siitä, kun joskus biljardi vuotta sitten työpisteeni sijaitsi rakennuksen neljännessä kerroksessa. Köröttelin alkuun hissillä ylös. Hyvin pian huomasin, että saan vähän väliä odottaa hissiä kohtuullisen tovin. Odotellessa vanha viisaus ”kävellen olisit jo perillä” palasi mieleeni. Niinpä aloin kiltisti käpytellä portaat neljänteen kerrokseen, sillä se tuntui järkevämmältä ratkaisulta. Nykyisin vältän joka tilanteessa hissien käyttöä.

Erinäisiä vuosia takaperin tein muutoksen ruokaostosten tekoon. Olen pääasiallisesti tehnyt perheessämme kodin ruokaostokset, koska vaimo on aina inhonnut ruokakaupassa käyntiä. Niinpä asianosaiselle egon kantajalle sysättiin moinen arkiaskare, sillä minulle ei ole ongelma haahuilla kaupassa. Koska ruokaostokset olivat usein kohtuullisen mittavat nelihenkisessä perheessä, käytin ostoskärryjä. Mutta jossain vaiheessa kärryjen työntely alkoi tuntua vaivaannuttavalta ja kömpelöltä. Päätin siirtyä ostoskoriin. En siihen perässä vedettävään syvään versioon. Se vasta saatanallinen vehje onkin.

Kun aloin kantaa ruokatavaroita korissa, siitä muodostui hyvin äkkiä periaateasia. Vaikka ostokset kattoivat esimerkiksi yo-juhlien tarjoilun, kannoin ne kahdessa korissa, jos yhden vetoisuus ei mitenkään riittänyt. Mikään paino ei ole ollut liikaa. Korin kanniskelu on saanut välillä hieman koomisia piirteitä, kun kantokahva taipuu kaarelle tavaran painosta. Mutta erittäin toimivaa hyötyliikuntaa.

Ostoskärryissä on se ongelma, että ne ovat aina kaikkien tiellä. Sen jälkeen, kun aloin roikottaa koria kädessäni, havaitsin kärryjen kanssa sukkuloivissa ihmisissä piinaavia seikkoja. Iso osa päivittäistavaraostosrituaalia suorittavista ihmisapinoista pitää kiinni kärryn tangosta kuin hukkuva oljenkorresta. Olen miettinyt, että jos yhtäkkiä tempaisisi kärryn heidän käsistään pois, kaatuisivatko he suorin vartaloin lattiaan.

Kärryjen kuljettajat pysäköivät usein suoraan hyllyjen eteen pällistelemään ja miettimään pitkiksi toveiksi, minkä makuisen jogurtin sitä tällä kertaa ottaisi. Samalla pysäköintitapa varmistaa sen, ettei kukaan muu pääse käsiksi mainittuihin tuotteisiin ennen kuin päätöksentekoprosessi on valmistunut. Ja koko ajan täytyy tietenkin pitää kärryistä kiinni, muutenhan ne voivat vaikka kadota ja siirtyä toiseen ulottuvuuteen.

Lukemattomat kerrat olen myös todistanut, kuinka käytävälle pysäköidään kaksi kärryä rinnakkain, jolloin saadaan näppärästi tukittua koko käytävä eikä kukaan pääse kulkemaan ohi. Ja taas ihmetellään ja pyöritellään silmiä, kuinka ihmiset ovat niin töykeitä ja kehtaavat koskea heidän ostoskärryihinsä. Ja vielä siirtää niitä.

Niinpä, jäkä jäkä yap yap yap. On ymmärrettävää, että ihmiset kulkevat kaupoissa autopilotilla eivätkä sen enempää ajattele, sattuuko milloinkin olemaan jonkun edessä. Päässä pyörivät kaikenlaiset muut asiat ja tavara lapetaan kärryihin lihasmuistin avulla. Kukapa menisi ruokakauppaan harjoittamaan tietoista läsnäoloa: ”Ai katsos, nyt tartuin maitopurkkiin. Purkin seinämät antavat hieman periksi, kun otan siitä kiinni. Kämmeneni tuntee sen kostean ja kylmän pinnan ja käteni sen yhden kilogramman painon. Nyt liikutan käsivarttani niin, että maitopurkki laskeutuu turvallisesti ostokärryn pohjalle ja vapauttaa käteni toisen maitopurkin ottamiseen. Olipa kaunis loppuun asti harkittu ja tiedostettu liikerata. Muut ihmiset katsovat minua ihaillen.” Ehkä kannattaisi kokeilla.

Jälkijättöisesti piilotettu Musa-Visa: Harrastelen silloin tällöin teksteissä viittauksia biisien sanoituksiin, jos sellaisia sattuu putkahtamaan mieleen sopivassa kohtaa. Otsikko ”Nuo nuijat marketeissa kärryineen” on yksi sellainen viittaus. Alkuperäinen sanoitus kuuluu ”nuo naiset marketeissa kärryineen”. Mikähän oli tuon klassikkobiisin nimi?