Kas, pieni kirjapiripää kirmailee laitapuolen laitumiltaan deittaamaan sivistyksen airuita. Lahjakas Herra Piiri sukkuloi sujuvasti eri maailmojen välillä tunnistamatta, missä maailmoissa hänen tietoisuutensa milloinkin käyskentelee, ja puhumattakaan, missä ajassa tahi ajattomuudessa. Mutta noin vain kättä kääntämättä kirjapiiri singahtaa korkeimmankin kuilun partaalta parrasvaloihin, kuin vaihtaisi pieruverkkarit frakkiin.
Oppiimme ja ojennukseemme on saapunut vieras ison meren takaa. Kirjailijan nimi on Jason Rekulak ja kirja The Last One at the Wedding. Mainittu Mr. Somebody luikerteli viime vuonna suomalaiseen tietoisuuteen jotain menestystä (2022 Goodreads Choice Award) flexanneella romaanilla Teddy (engl. Hidden Pictures), jossa höystettiin perinteistä proosaa juoneen liittyvillä piirretyillä kuvilla. Pientä kevennystä kaikille reppanoille, jotka vallan uupuvat loputtomien tekstirivien edessä.
Kirjapiirin hypisteleviin hyppysiin takertui herran aiempi kääntämätön tuotos, koska sellaista sattuu paremmissakin kirjapiireissä. Herkkäuskoinen saattaisi ajatella, että kerran häät ovat aiheena, on tarjolla kahmalokaupalla pusuttelua, halailua ja muuta herkistelyä. Väärin! Teos ei olisi koskaan päätynyt tälle palstalle, jos piirille oli herännyt epäilys romanttisesta romskusta, koska silloin sitä ei olisi koskaan luettu.
Piiri toki muistelee lämmöllä lapsuusaikojen kokemuksia kioskiromantiikasta. Järisyttävä oivallus siitä, että mm. Harlekiini- ja Ruusu-sarjojen roskaromantiikkapokkareissa viljeltiin pehmoseksikohtauksia, oli kullanarvoinen pikkupojan henkisen valaistumisen kannalta. Välillä kohtaukset olivat kuumottavan suorasukaisia, mikä tietenkin oli silkkaa herkkua.
Napakan paperimötikän päähenkilönä on viisikymppinen (samaistumispintaa!) UPS-kuski (ei samaistumispintaa!) Frank Szatowski, joka saa kutsun tyttärensä häihin. Kutsu tulee yllätyksenä, koska Frankilla on erään ikävän episodin seurauksena ollut välit totaalisesti poikki tyttäreen muutaman vuoden ajan. Vielä päräyttävämpi tieto on, että tytär on menossa naimisiin sikarikkaan suvun vesan kanssa. Money for nothing and your chicks for free… tehän tiedätte, minä en.
Kirjan Frankie ei mene Hollywoodin, vaan siskonsa ja tämän sijoituslapsen (toim. huom. ei ole verrattavissa sijoitusasuntoon) kanssa jonnekin New Hampshiren korpeen. Sieltä ei löydy kuusen kannon alta mitään, vaan sen sijaan kroisossuvun yksityiskäytössä oleva lomamökkikylä. Eipä aikaakaan, kun ärsyttäväksi vänkääjäksi hahmottuva Frank alkaa kohdata outouksia, jotka saavat äijällä kellot kilkattamaan. Vaan ovatko ne hääkellot? Vai välituntikellot? Ja kenelle kellot soivat? Frankly, my dear, I don’t give a damn.
Juonta ei referoida, koska se on pitkästyttävää, ja sitä paitsi kirjassa on luvassa leuat paikoiltaan loksauttavia käänteitä, joten ei pilata elämyksiä. Mutta piirillä palasi mieleen aiemmista piireistä tuttu Niksu-bro eli Niklas Natt och Dag. Sekä tuo svedukirjailija että Rekulak tarjoavat kaunistelemattomia esimerkkejä ihmisluonnon raadollisuudesta. Siitä kaikissa piileksivästä pimeydestä, joka odottaa tilaisuuttaan ottaa uhrinsa heikon mielen haltuun, kunhan olosuhteet muodostuvat otollisiksi. Tuttuja teemoja: Raha ja valta johtavat kaikkivoipaisuusharhaan, ja narsistiset rikkaat voivat vapaasti ”toteuttaa itseään” ilman, että lakien ja normien kunnioitus, saati moraali, painaisi mieltä (vrt. Epstein, Trump, Musk). Samoin esiin nousee kysymys, kuinka hyvin tunnemme lopulta läheisemme. Ovatko he todella sitä, mitä on ymmärtänyt heidän aina olleen? Vai onko se illuusio, johon on pakottanut itsensä uskomaan, koska ei ole halunnut nähdä totuutta?
Jaaha ja joo, kirjapiiri on lipumassa sameisiin vesiin, joten kauhotaanpa takaisin päivänpaisteeseen. Sellaista lystiä ja kevyttä viihdehömppää on siis tarjolla. Kirjapiirille ei jäänyt hampaankoloon Rekulakin hengentuotoksesta pahempia notkahduksia, mitä nyt pohjustus ennen pääasiaan (eli hääpaikalle) siirtymistä tuntui vähän venytetyltä. Mutta pitkittämisen ja pitkästyttämisen tunne voi johtua siitä, että piiri on kurittanut aivojaan liikaa Instagramin reeleillä.
Ai niin, yksi juttu vielä. Kirjan nimi on huono. Onko sitten ihan tarkoituksella olla harhaanjohtava, mutta lukuun ottamatta sanaa ”häät” otsikko vie ajatukset väärille raiteille. Huomasin nimen perusteella hahmottelevani päässäni loppuratkaisua, joka olikin aivan muuta. Tai ehkä olen taas vain tyhmä, mikä on yhtä todennäköinen vaihtoehto. Tämän itsekivityksen myötä kirjapiiri nousee kuopastaan, ottaa frakkinsa pukupussista ja lähtee nauttimaan pari Martinia paikalliselle herrainklubille. Anteeksi, henkilöinklubille.
Jälkitavauskilpailu: Tiesitkö, että Rekulak on lopusta alkuun luettuna ”Kalervo”? Jaa ei ole vai? Antaa sitten koko paskan olla. Ei kiinnosta. Enkä leiki teidän kanssa enää.
Matalalla maa tuoksuu
Tiukan piukkaa asiaa vailla tolkkua.
maanantai 16. marraskuuta 2026
Kirjapiiri ihan jäissä, melkein häissä
perjantai 30. lokakuuta 2026
Salin kundi ihan snägärillä
Kutkuttavan jännittävää jatkoa aiempaan lässytykseen.
Enhän minä missään nakkikioskilla käy, vaan kuntosalilla. Tarkoitan, että minun on annettu ymmärtää, että salirutiinini ovat päin persettä, joten olen vertauskuvallisesti nakkikiskalla aiheesta. Teen siis ilmeisesti kaiken väärin. Huvittavaa kyllä ”kotisalini” sijaitsee ostoskeskuksessa ja salitilan seinänaapurina on hampurilaisravintola. Ostoskeskuksen väliseinät ovat paperia, tai korkeintaan aaltopahvia, ja niinpä grillituoksut puskevat täysin palkein kuntosalin puolelle antamaan motiboostia ahertajille. Totta puhuen, vaikka tuoksuilla olettaisi olevan veden kielelle herauttava vaikutus, niin minua ne etovat, mikä on toki ihan hyvä. Muutoinhan minulle maistuu oikein hyvin burgerit sun muu mättö, mutta varmaan se on niin, että syntyy vastareaktio, kun hajut esiintyvät väärässä ympäristössä.
Pointti on, että olen täysin burgerilla puhdas-/oikeaoppisesta saliharjoittelusta. Enkä myöskään tunne käsitteistöä. Viime viikolla poika kertoi tehneensä jotain liikkeitä smithillä. Sanoin, että anteeksi siis millä. Selvisi, että se on sama laite, jolla olen tehnyt jalkakyykkyä ja penkkipunnerrusta (eli ”penaa”, voi tsiis) jo monta kuukautta. Smith-laite on häkkyrä, jossa ”levytanko liikkuu ylös ja alas kiskojen varassa”. Ok, sivistystä ei voi estää, hän olkoon sitten Mr. Smith, kuka ikinä onkaan. Ainakin juttelen hänen kanssaan jatkossa oikealla nimellä, vaikka muuten teenkin hommat väärin: ”Saanko luvan, Mr. Smith?”
Mutta lyhykäisesti, mitä teen lasteni mielestä väärin: aivan tolkuttomasti toistokertoja, ei ole tarpeeksi lepopäiviä, en vuorottele salikäynneillä eri lihasryhmiä (kuten selkä/vatsa, jalat, kädet), en tee minkäänlaisia lämmittelyjä eli kardiota (kardiovaskulaarinen liikunta) eli aerobista osuutta. En ole katsonut tutoriaaleja, tutustunut oikeanlaisiin saliohjelmiin enkä ole pyytänyt ohjeita personal trainerilta. Kuulostaa pikkulasten ”mää itte!” -käytökseltä. Tähän listaan voin lisätä vielä yhden outouden: kahden tunnin setin aikana en juo ollenkaan. Vesi on palkinto (wtf?!?!), kun kaikki hommat on hoidettu. Ei minulla ole edes juomapulloa. Pannaan harkintaan, että muuttaisin jossain kohtaa hieman vinoutunutta toimintatapaa. Salilla kävijät kuuluvat ilmeisesti järjestäen traumatisoituneeseen tai neuroottiseen joukkoon, joka ei ole päässyt imeväisiän yli tai on vieroitettu rinnasta liian aikaisin. Tai sitten kaikki kärsivät kroonisesta nestehukasta. Sen verran ahkeraan nuo yksilöt turvautuvat juomapulloon. Alkaisikohan hillitön parku, jos veisin joltain pullon?
Jos totta puhutaan, ja kaikkeahan täytyy kokeilla edes kerran elämässään, minua ei liikauta kissan tuhnauksen vertaa, mitä teen väärin tai oikein salilla. Mitä salilla käyskentelyyn tulee, on kaksi johtosääntöä, jotka ohjaavat puuhasteluani: Ensinnäkin on minimoitava riski, etten päädy ennalta määräämättömäksi ajaksi sairastuvalle, tai leikkaussalin pöydälle, tai ruumishuoneen lavetille. Tällaisen hiihtäjän on toimittava huolella ja maltilla.
Toiseksi, edellinen huomioon ottaen, minulla pitää olla salitreenin jälkeen fiilis, että olen todella tehnyt jotain. Välillä katson muiden toimia ja funtsailen, että jotkut näyttävät vain istuvan laitteella 90 % ajasta tekemättä mitään, ts. tuijottaen luuria. Juu, ymmärrän tauot, mutta kuinka hiton pitkiä taukoja täytyy olla toistosarjojen välillä. Minä en mene salille siksi, että notkuisin siellä valtaosan ajasta puhaltelemassa muniini. Nykyisellään minulla kuluu aikaa kaksi tuntia kertakäynnillä, ja se on rankkaa rytinää alusta loppuun. Jollei treenisession päätyttyä ole märkänä sekä paita että kalsarit (hiestä, ei ole virtsankarkailua – vielä), on jotain mennyt vihkoon.
Olen tähän satunnaisotannalla poimitun jumaluuden siunaamaan päivään mennessä käynyt suorittamassa rääkkiäni 57 kertaa, eli hieman vajaa joka toinen päivä. Mikä ihmeellisintä nivelet, lihakset ym. liikkuvat ja rasituksen alaiset osat kropassani ovat kestäneet sen. En ole eläessäni ollut näin tiukassa tikissä. Ja maistuu edelleen hyvälle.
Loppuhuomautus kaikille niille satuhahmoille, jotka eivät tunne kirjoitustyyliäni: teksti saattoi sisältää tarkoituksellisesti provokatiivisia kärjistyksiä.
tiistai 27. lokakuuta 2026
Piilosilla itsensä kanssa
Piilosilla olo oli kiva leikki silloin joskus kauan sitten, jotakuinkin Rooman valtakunnan hajoamisen jälkeen. Oli ihmeellistä, miten hyvin muksuna pystyi piiloutumaan kerrostalokaksioonkin. Varsinkin vaatehuoneet olivat erinomaisia piilopaikkoja. Saatoin kiivetä vaatehuoneen korkeiden hyllyjen päälle makaamaan, eikä kukaan löytänyt. Tuon aikaisissa (1970-luvulla rakennetuissa) kerrostaloissa vaatehuoneet olivat oikeasti huoneen kokoisia. Meidänkin kaksiossa niitä oli jopa kaksi, joista toinen olisi kokonsa puolesta sopinut makuuhuoneeksi. Ja pikkutappi-ikäiset mahtuivat vaikka millaiseen rakoon piiloon. Mahdollisuudet olivat rajattomat.
Aika nopeaan koittaa aika, jolloin huomaa, että on kasvanut kaikista perinteisistä piiloista ulos. Mutta piilosilla olo jatkuu ikäkaudesta toiseen, vaikkakin se muuttaa muotoaan. Meillä ihmispoloisilla löytyy runsaasti syitä piilottaa mitä ihmeellisimpiä juttuja itseltä ja/tai muilta. Eri ikäkausina saattaa kokea tarvetta piilotella mm. epävarmuuttaan, taitojaan, puutteitaan, virheitään, oikeaa luonnettaan tai totuutta. Joku piiloutuu arvostelevilta katseilta, joku toinen piiloutuu toisten selän taakse. Joku onneton piileksii ja kyhjöttää nurkassa, koska on ajettu sinne. Tossun alle on turvaisaa piiloutua, koska tossun omistaja on saanut rautaisen otteen piilottelijan elämänhallinnasta. Kaapissa voi piilotella tulematta koskaan sieltä ulos (en viittaa itseeni).
Nuorempana piilottelin persoonastani ansiokkaasti kaikkea mahdollista, jotta rehvakkaan ja menevän kollin imagoon ei olisi tullut säröä. Mikä olisi ollut hirveämpää kuin kasvonsa menettäminen kaveripiirissä. Tietyissä ympyröissä piti noudattaa ko. piirin vallitsevia normeja. Minkään herkkyyden tai haavoittuvuuden osoittaminen ei tullut kyseeseen. Eikä saanut sortua mihinkään syvällisempiin pohdiskeluihin, tai muuten alkoi sataa ivaa niskaan. Sitä sai sitten yksityisesti omassa kämpässä parkua sydänsuruissaan silmät päästään. Kokemus puhuu. On sattunut sietämättömän kovaa riittävän monesti. Ja ainakin kerran olen vollottanut (kännissä) kavereiden nähden naisasioiden takia.
Kun ikää raksuttaa mittariin, sitä vähemmän löytyy motivaatiota piilotella yhtään mitään. Omalla kohdalla olen funtsinut, että onko kyse itsevarmuudesta vai hällä väliä -asenteesta vai molemmista. On siinä varmasti ”ei ole enää hävittävää” -tunteen vahvistuminen, kun on tarpeeksi kurmootettu vuosikymmenten aikana. Ei ole enää syytä piilotella itseään ja teeskennellä eri tilanteissa, ja voi vähitellen purkaa teeskennellyt roolit. Siinä kehityksessä voi suorasukaisemmaksi muuttuminen tapahtua tahdikkuuden kustannuksella. Ainakin allekirjoittaneella raja hämärtyy välillä ja möläytykset siirtyvät överin puolelle.
Mutta eipä meikäläistä nykyisellään jaksa kaduttaakaan, kunhan en tule lennokkailla jutuillani loukanneeksi ketään – ainakaan kovin pahasti. Sietokynnys on populalla kovin eri korkeuksilla, joten vieraassa seurassa en voi laittaa pystyyn one man show’ta. Ja siinä tulee kolikon kääntöpuoli minussa: vieraassa ympäristössä voin muuttua vaitonaiseksi ja syrjäänvetäytyväksi. Mitäpä tässä voi muuta todeta kuin että ”tällainen mä nyt olen, ottakaa ja/tai jättäkää”. Ja heti perään totean, että pidätän oikeuden muutoksiin. Olisi sangen tyhmää lukita oma käsityksensä itsestä, sillä henkinen kasvu on elinikäinen kotitehtävä. Persoonassa ja identiteetissä on aina muokkaamisen varaa, koska meillä on kyky (tai ainakin teoriassa on) tarkkailla kriittisesti omaa käyttäytymistä. Joo kyllä, onhan se yllättävän vaikeaa, ja taitaa olla suurelle osalle lähes mahdotonta. Apina taisi pudota puusta liian äkkiä.
Faktiset jälkipaljastelut: Psykologian tutkimusaineisto kertoo, että persoonallisuus olisi vakaimmillaan palttiarallaa 40–55 vuoden iässä. Eipä tuota niin selkeästi omalta kantilta pysty arvioimaan, mutta fiilispohjalta on todettava, ettei viimeisen kymmenen vuoden taival ole näyttänyt alkuunkaan vakaalta. Johtuuko sitten persoonallisuuden käymistilasta vai jostain aivan muusta (kuusta?).
Kriittisen itsetutkiskelun laiskanläksy: Ei tämä omalla arvosteluasteikolla järin häävi raapustus ole, mutta kuten aikoinaan armeijassa leirin jälkeen opin: paska reissu, mutta tulipahan tehtyä.
keskiviikko 30. syyskuuta 2026
Kenny Everett, hello!
Ensimmäinen kosketukseni brittiläiseen sketsihuumoriin tapahtui 1980-luvun alkupuolella, kun televisiosta tuuttasi ulos kummajainen nimeltä Kenny Everett Show. Samoihin aikoihin tutustuin myös Benny Hill Show’hun, mutta yhdentekevää, kumpaan törmäsin ensin. Veikataan Everettiä. Ohjelman juonsi sekä 95 % osuudella myös näytteli (sekä käsikirjoitti) teatraalinen ja sekopäisen vauhko kaveri nimeltä Kenny Everett (oikealta nimeltään Maurice Cole). Hän muuntautui kameleontin lailla lukemattomiksi hahmoiksi, jotka hän omaperäiseen tapaansa veti ihan överiksi, kuten sketsihahmoille on ominaista. Minä, ala-astelaisen pikkunulikan hahmossa, killitin silmät pyöreänä sähköjänistä, joka pomppi roolista toiseen heittäen räävitöntä ja välillä pikkutuhmaa juttua. Lähellekään kaikki vitsit eivät menneet jakeluun, mutta Kenny oli vangitsevaa katsottavaa energisessä ilveilyssään.
Hän oli maskeerattuna mm. rokkariksi, punkkariksi, isoryntäiseksi naisnäyttelijäksi, supersankariksi, ranskalaiseksi hurmuriksi sekä milloin miksikin aikansa poptähdeksi, joita hän parodioi. Yhdessä sketsissä hän laulaa Rod Stewartina Do ya think I’m sexyä ja jostain syystä hänen takapuolensa kasvaa esiintymisen aikana massiivisen kokoiseksi, kunnes lopulta hänen peffansa nostaa hänet ilmaan kuin ilmapallon ja vie hänet lavalta kattorakenteisiin. Persosasto täyttyi vedyllä? Miksi? Se oli Kenny Everettiä.
Kenny aloitti työuransa 1960-luvulla eri radiokanavien tiskijukkana eli DJ:nä (disc jockey = äänilevyillä ratsastaja :D). Eniten hän oli töissä BBC:llä ja Capital Radiossa, mutta ehti hän käväistä uransa alussa myös legendaarisella piraattiradioasemalla nimeltä Radio Luxembourg (tässä kohtaa päässä alkaa soida Miljoonasateen Radio Luxembourg -biisin kertsi: ”Kuunsäteenkujan slummikorttelissa, kukkakauppiaan takahuoneessa, mä ja Mervi ja pojat koko yön, rokkia soitetaan…”). Everett oli uuden aikakauden DJ-ammattilainen – multilahjakas moniosaaja, joka juonsi, käsikirjoitti, improvisoi, vitsaili ja pelleili ja muunteli ääntään jatkuvasti, ja siinä sivussa hoiti ohjelman teknisenkin toteutuksen.
Ja nyt pääsemme juhlallisesti – okei joo, ei ole rahaa juhlallisuuksiin – siihen kohtaan, miksi ylipäätään aloin muistella Kennyä. Syksyllä 1975 Queen oli julkaisemassa uutta albumiaan A Night at the Opera. Platalta piti kuitenkin ensin napata single. Freddie Mercury halusi ehdottomasti, että tuo single olisi Bohemian Rhapsody. Mutta levy-yhtiössä oltiin ajatusta vastaan, koska biisin kesto on 5:55, mikä tarkoitti sitä, että kappale ei tulisi saamaan radiosoittoa liiallisen pituutensa vuoksi. Mutta kävi niin, että joku vuoti Freddien nerouden tuotoksen radioon jo ennen julkaisua. Sen sai käsiinsä eräs tiskijukka Capital Radiossa, joka oli iso radiokanava, ja tyyppi innostui älyttömästi kappaleesta ja soitti tiheästi sitä tai sen osia ohjelmassaan. Kuuntelijatkin innostuivat ja halusivat tietää sinkun julkaisupäivän. Aivan oikein, tuo nimenomainen DJ oli Kenny Everett. Hän oli Freddien erittäin hyvä ystävä. Everettillä oli merkittävä osuus Bohemian Rhapsodyn matkassa maineeseen ja kunniaan.
Edellisessä kappaleessa esitetyn tarinan luin Hesarin kuukausiliitteestä nro 9/2026, mistä esiin hyppäsi Kenny Everettin nimi ja flashback hänen maaniseen esiintymiseensä töllön puolella. Everett kuoli vain (?) 50-vuotiaana (hei, minäkin olen 50, mutta en kuollut!) vuonna 1995 sen ajan ”muotisairauteen” AIDS:iin, kuten kävi Freddie Mercuryllekin. Freddien lailla Everett kuului B-rapun miehiin eli tuhkaluukun nuohoojiin eli ruskean reiän ritareihin eli puppelipoikiin, eli oli homppelipomppeli, vaikka oli naimisissa feminiinin ihmisyksilön kanssa 1969–1984. Uskalsi tulla kaapista vasta 1985. Kennyn ilmeikäs naamataulu superliimautui pysyvästi allensa kirjoitetun ja lasketun blogsauttelijan muistipoimuihin. Ja kenties saattoi hänestä siirtyä aikoinaan jotain sen pikkukersan keskeneräiseen persoonaan.
Kuunsiltaa kompuroiva jälkitaajuus: Kuunsäteenkuja on varmasti kaunein kadun nimi, jonka olen koskaan kuullut. Äärettömän runollinen. Sellaista kujaa ei ole olemassa Suomessa. Kuunsäteenkatu on ja se sijaitsee, totta hitossa, Espoossa. Fuckin’ Esbo!
![]() |
| ”Yep, that’s him. The same guy. May I run now?” |
lauantai 19. syyskuuta 2026
Serkku nimeltä Janne
Minulla oli aivan mahtava serkku nimeltä Janne. Hän oli siistein tyyppi, jonka tunsin lapsuudessa. Jos miettii, millä yhdellä sanalla olisi voinut luonnehtia Jannea, olisi se ”veijari”. Sitä hän oli, aikamoinen veijari.
Olin vielä ala-astelainen rääpäle, kun hän oli jo teini-iässä. Ikäeroa taisi olla ainakin sellainen kuusi vuotta. Perheelläni oli mökki, kuivan maan torppa, Euran lähellä. En pitänyt paikasta, koska siellä oli tappavan tylsää. Mutta oli juhlaa, jos Janne sattui olemaan maisemissa. Hänen perheellään oli mökki naapurikylässä Honkilahdella, ja hän tuli mielellään mökillemme kyläilemään. Hänellä oli lyhyt matka kruisailla pappa-Tunturillaan meille.
Jannen kanssa oli aina tekemistä ja aina hauskaa. Hän pelleili kaikesta siinä määrin, että vanhemmillaan tahtoi mennä hermot vähän väliä Jannen virnuiluun. Äitiään hän kutsui usein hirveksi (!), ja kuittasi äitinsä puheisiin sanomalla ”Hirvi nii”. Jos hän oli saunomassa meillä, mökkiin palatessaan hän saattoi karjaista ”Terveisiä perseestä!”, johon hänen äitinsä huusi ”Janne!”. Ja hänen isänsä murahti (kossupäissään) tuvan pöydän äärellä vakiokommenttinsa: ”On se piruulinen kakara!”. Jannella oli sellainen ilkikurinen, kimeän räkättävä nauru. Joskus hän härnäsi minuakin, mutta ei pitkään.
Pelasimme Jannen kanssa paljon pelejä – korttia, rulettia (sellainen minipöytäruletti), lautapelejä. Kävimme uimassa Auveljärven kunnan saunalla. Fillaroimme Hinnerjoen Matkabaariin pelaamaan videopeliä. Sivujuonne: Matkabaarin ikimuistoisin videopeli oli pingviinilabyrinttipeli Pengo (vähän kuin Pac-Man), ihan huikea ja myös törkeän raivostuttava! Joskus sain huristella hänen kanssaan pappa-Tuntsalla pitkin hiekkateitä niin, että istuin hänen edessään ja pidin ohjaustangosta kiinni. Mopoksi "mopo" kulki älytöntä vauhtia, joten taisi olla viritetty. Eikä meillä mitään kypäriä ollut koskaan. Välillä olimme hänen mökillään käpysotaa kuusenkävyillä. Niitä heiteltiin niin paljon kuin kädestä lähti, ja Janne oli tietty paljon vahvempi, joten sota päättyi yleensä siihen, että minä sain vähän kovemman osuman (ja mustelman). Juu kyllä, aika kaheli leikki, jossa olisi voinut sattua pahemminkin. Mutta ei sattunut. Lucky me.
Jannen heittokäsi oli muutenkin kunnossa, sillä hän oli atleettinen ja harrasti kilpatasolla keihäänheittoa. Joskus kävimme kävelyttämässä yhden Honkilahden naapuritalon puolikylähullun, juopon metallipajamiehen kultaista noutajaa. Koiran nimi taisi olla ”Pikkanen” tai ”Pikkuinen”. Janne tykkäsi kuunnella Pirkka-Pekka Peteliuksen huumorilauluja (Velipuolikuu-aikakaudelta) ja toisti kasetilta Papukaija G. Pula-aho -kuunnelmia (Spede juttelee suorapuheisen ja rääväsuisen papukaijan kanssa) ja nauraa räkätti päälle. Hänen vanhempiansa kuulemma hävetti, kun kaupungissa Janne leikki ja pelleili pikkulasten kanssa heidän kerrostaloasuntonsa pihalla.
Mutta Jannekin kasvoi lopulta aikuiseksi. Janne pääsi periksiantamattomuutensa avulla oikikseen ja luki itsensä lakimieheksi. Hänelläkään eivät kotiolot olleet ihan helpoimmasta päästä, koska isänsä oli pahemman luokan alkkis. Onneksi ei kuitenkaan väkivaltainen. Äiti oli kyllä kunnollinen ihminen.
En ollut myöhemmällä iällä enää missään yhteydessä Janneen. Sain viitteitä siitä, että hän muuttui. Janne muutti Helsinkiin ja hänestä tuli kapitalismin kansikuvapoika. Janne perusti perheen ja hänen vaimonsa lähetti vuosittain pitkin sukua sellaisen ”perinteisen joulukirjeen”, jossa kerrotaan, mitä perhe on kokenut vuoden aikana. Kirjeessä siis kerrottiin, missä kaikkialla on matkusteltu ja mitä elämyksiä on koettu ja miten kaikki on uskomattoman ihanaa ja täydellistä. Suoraan sanottuna pintasilattua huonosti peiteltyä ja/tai häpeilemättömän peittelemätöntä omahyväistä kehuskelua hyväosaisuudella ja korkealla elintasolla. Kammottavaa luettavaa ainakin ulkopuolisen silmin.
Viimeisen kerran näin Jannen useita vuosia sitten hänen isänsä hautajaisissa. Hän tuli juttelemaan pöytäämme, jossa minä ja vaimoni istuimme. Hyvin äkkiä minulle tuli epämiellyttävä olo. Hän kyseli kaikkea mahdollista meistä siihen sävyyn, että tunsin olevani työhaastattelussa. Muistan, kuinka kesken kysymyspommituksen loin nopeasti merkitsevän katseen (ns. seitinohut silmien muljautus) vaimon suuntaan. Vaimolle nousi samat tunnelmat tilanteesta. Jannella oli mennyt ”menestyjä”-rooli luihin ja ytimiin. Alkuperäisestä Jannesta ei tuntunut olevan mitään jäljellä, paitsi virne kasvoilla. Hän oli myynyt sielunsa jollekin. Minulla on vahva aavistus, mille (vinkki: ei mitään raamatullista, vaikka tulikin mainittua "sielu", vaan ihan "kylmä" ja konkreettinen asia).
Joku on lukenut näitäkin joskus
-
Olen taas vaihteeksi innostunut luukuttamaan Mikko Kuoppalaa, lupaavaa nuorehkoa sanataiteilijaa (s. 1981), joka myös taiteilijanimellä Pyhi...
-
Takauma: heinäkuu 2013 ja kesä kukkeimmillaan. Riemurinnoin kaahailen Sysmän kirkonkylälle, sillä okulaareissani siintelevät maailmankaikkeu...
-
Mahtava meno, tiukka etukeno, herkällä tatsilla, rumpusatsilla, jee jee jee! Hölmö renkutus jäi päähän, koska se toistui lukemattomia kertoj...
-
Metrilakuindeksi kannattaa huomioida markkinatorilla käydessä, ts. kuinka monta metriä lakua saa viidellä eurolla. Nykyisin lähtökohta taita...
-
Taisi olla itse V. A. Koskenkorva (Valtion Alkon Koskenkorva), joka tokaisi aikoinaan tyhjentävän itsestään selvästi pirtin pöydän ääressä, ...
-
Puolijumalallinen Leevi and the Leavings -legenda, nyttemmin autuaammille laulumaille kaksimielisyyksiä ja muita rasvaisia juttuja viljelemä...
-
Olimme ruokaostoksilla, kun vihannesosastolla äkkäsin superkirsikkatomaatteja. Hilpeästä kevennyksestä huvittuneena vinkkasin vaimollekin nä...
-
Saarioinen taas valmiiksi pöydän laittaa, perinteiset herkut hyvältä maittaa, jouluna on aikaa olla seurassa toisten, kun jouluruokaa on ...
-
Kun viime vuoden kesähelteillä loikkasin kehityksen portaita pari askelmaa ylöspäin ja hankin Android-puhelimen, en tiennyt millaiseen kurim...
-
Uusi Suomi -nettilehdellä on Puheenvuoro-niminen blogipalvelu, johon on hilautunut lukuisia maamme sanavalmiita yksilöitä. Blogipalvelu edus...
