Mä kuuntelen Jörkkaa, del två

Kaikki tietävät, tai ainakin minä tiedän, että kaikki suomenruotsalaiset ovat syntyperäisiä intellektuelleja, mutta kuka tiesi sen, että Jörn Donner on Suomen siedettävin suomenruotsalainen intellektuelli. Tämä mies on ollut niin monessa mukana, ettei kukaan pysy laskuissa. Tällä hepulla on kaikkien muiden hyvien ominaisuuksien ohessa myös verraton itseironian taju. Mutta osaa Jörkka antaa muillekin. Juuri äskettäin hän lätki suomenruotsalaisella sukallaan eduskunnan toimintaa ympäri korvia:

”Se oli yhtä helvetin ikävää, kuin se on aina ollut”, arvioi Donner kansanedustajan arkea. Eikä Jörn tähän jätä, vaan jakaa vielä lisää karkkia kansalle: ”Ja mitä tulee kansanedustajien yleiseen älykkyysosamäärään, niin sehän ei kovin huikea ole.” Liennyttäen Donner huomauttaa kuitenkin, että eduskunta kuvaa Suomen kansaa: ”Ei me olla tämän fiksumpia.”

Joskus aiemmin mainitsin, kuinka Jörkka lausui kirjakerhon mainoksessa kuolemattomasti ”lukeminen kannattaa aina”. Myöhemmin hän totesi lauseen olevan puppua: ”Ei. Ei se aina kannata. Mutta ei saa myöskään väheksyä sitä.” Lukemisessa on se ongelmallinen piirre, että lukemisen kannattavuus tai kannattamattomuus ratkeaa useimmiten vasta materiaaliin perehtymisen, i. e. sen lukemisen, jälkeen. Harvempi kirja on kesken jäänyt, mutta jokunen vuosi sitten jätin Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolaisen puolitiehen, kun sain tarpeekseni sen päälle liimatun vitsikkäästä ruotsalaisuuden palvonnasta. Antanen Nousiaiselle kuitenkin vielä uuden mahdollisuuden. On paljon muitakin teoksia, jotka olisi saanut jättää kesken, mutta jotka olen kiukulla pakertanut loppuun. Yhtenä esimerkkinä Juha Seppälän Mr. Smith.  Mr. Smithin tapauksessa on kyse niin monella tasolla operoivasta neroudesta, ettei näin tyhmä jamppa saisi ottaa sellaista opusta edes käteensä.

Mutta vielä Jörniin. Jörn Donner on graniitinluja ikoni, jota on imitoitu myötähäpeään asti ja pitkälle sen ylikin. Minkä Jörkka tekee, sitä ei tee muu paremmin. Enkä muuten ole lukenut saati katsonut ainuttakaan Donnerin tuotosta.

Mellanstick: jörniminen on jyystämistä, parhaimmillaan parempaakin.

Mellanstick två: Siis mellanstick? Mikä logiikka siinä on? Mellan on välissä eikä lopussa. No onhan se myös välihuomautus, mutta kuitenkin. Nyt svedut skarpatkaa vähän.

Välipurema 3: Vielä intellektuelli vitsi: Minkä niminen on Jörn Donnerin turkkilainen velipuoli? Jörn Döner.

Mä kuuntelen Jörkkaa - koska hän on oikeassa

”Lukeminen kannattaa aina”, lohkaisi aikoinaan se tavallinen Jörn Donner lojuessaan vetelänä nojatuolissa helvetinmoisen kirjahyllyn edessä. Jörkan läppä oli perusteltu; esittihän hän sen Suuren Suomalaisen Kirjakerhon mainoksessa. Jörnille maksettiin lauseestaan, jota hän tuskin oli itse keksinyt, joten markkinointiviestinnän kaupallisten tarkoitusperien hämärässä valossa on periaatteessa samantekevää, vaikka hän olisi istunut järven jäällä ja ilmoittanut, että hanurinsa palelluttaminen kannattaa aina. Toisaalta SSK:lla ei ollut motiivia kannustaa kansaa jäädyttämään istumalihaksiaan, vaan haalia lisää asiakkaita tyyriiseen (ruots. dyr = kallis) kerhoonsa. Mutta Jörnin ilmoille lausuma mainosslogan on tietty edelleen tiukkaa asiaa.

Kirjan ostaminen on auton ostamisen rinnalla elämän hölmöimpiä hankintoja. En sano tekoja, koska vaikka ostaminenkin on tekemistä, ylittää monien muiden tekojen typeryys ostamisen/kuluttamisen typeryyden moninkertaisesti. Joskus kirjan ostaminen saattaa kuitenkin hipoa jopa idiotismia. Mutta minkäs mahdat, kun muksu kinuaa joka vuosi joululahjaksi sitä jokavuotista Guinnessin ennätysten kirjaa, etkä kykene keksimään mitään järkevämpääkään lasta ilahduttavaa lahjaa. Löytyihän mainittu paperisaaste aina minunkin joululahjatoivomuslistastani. Ja hei, ne kirjat olivat vielä 80-luvun lopussakin mustavalkoisia (kannet olivat värilliset) tiiliskiviä, joiden viihdearvo oli reippaasti heikompi nykyversioihin verrattuna (voi sitä kauniiden kansien kimallusta). Aikuisiällä minulle on valjennut, miksen saanut teosta joka vuosi. Voin sieluni korvin kuulla hiekan kirskunnan hampaissa, kun vanhemmat jonottivat kyseinen kurake käsissään kirjakaupan kassalle. Maksutapahtumasta parin kuukauden sisällä teoksen jälleenmyyntiarvo on nolla. Ja siitä muutaman kuukauden sisällä lukuarvo on nolla, koska seuraavan vuoden painos kolkuttaa jo ovella. Kuinkahan monta ennätyskirjojen keräilijäksi tunnustautuvaa jauhopäätä maailmasta löytyy? Ihmiskunnan jauhojen kosteuden jollain haarukalla tiedostaen heitä täytyy olla paljon. Minulla on vuodelta 1988 ja 1991. Haluaisitko ostaa?

Jaaha, eksyin reitiltäni. Perustelu kirjaostosten hölmöyteen on kirjasto. Sinä ja sinä ja sinä myös maksatte veroissanne kalliin hinnan tällaisen julkisen ja kansalaisille ”ilmaisen” palvelun ylläpidosta. Kirjasto on ideana tolkuttoman hieno ja kansan sivistystä edistävä, jos sitä käytetään. Kyllä vain, edellinen virke oli lattea. Jos se uusin Hotakainen on heti saatava luettavaksi, friikki, niin käy varaamassa kirjastosta. Varausmaksu on 1 euro. Ja siinä lensi ikkunasta ulos senkin julkisen palvelun ilmaisuus. Vaan jos oikein tarkkaan ajattelee, on se niille tarpeettomasti kirjastotointa rasittaville kärsimättömille varaajatontuille ihan oikein. Joku saattaa myös ajatella, eikö verovaroin ylläpidetyn julkisen palvelun osittainen maksullisuus vesitä koko julkisen palvelun idean, mutta minä en ajattele sitä – en ainakaan nyt, kun pitäisi pysyä aiheessa (missä aiheessa?).

Mutta on turha kiertää totuutta: ihmisellä on vimmattu omistamisen tarve. Kirjakin on kivempi, kun se on oma. Puhumattakaan, että joillekin kotikirjasto on statussymboli, vaikkei niitä hyllyntäytteitä olisi ikinä lukenutkaan. Kyllä kelpaa röyhistellä, kun Dostojevskit, Waltarit, Haavikot, Wildet ynnä muut Sartret paistattelevet rinta rinnan Boknäs-hyllyn hellässä huomassa. Turhamaisten ja omahyväisten pölvästien käyttäytymismalleista voisi kirjoittaa kokonaisen kirjasarjan samaisten pölvästien hyllyn täytteeksi, mutta sen saa tehdä joku muu, koska minulla ei ole psykologin analysoivaa ymmärrystä. Puhtain rationaalisin perustein mittavan yksityisen kirjakokoelman hankkiminen ei ole tolkullista toimintaa. Toisaalta puhdas rationaalinen ihminen olisi kuollut sukupuuttoon jo ajat sitten, jolloin tässä ei tarvitsisi pohtia kirjojen ostamisen järkevyyttä. Kirjahan on helppo ja ihan mukavakin lahja. Voi sitä huonomminkin rahansa käyttää, esim. lukupäätteeltä luettavaan e-kirjaan.

Kuten kuka tahansa helposti havaitsee, en ole lunastanut tähän mennessä otsikon ja johdantokappaleen lupaustani kirjoittaa hienosta harrastuksesta eli lukemisesta. Sen sijaan olen kirjoittanut sujuvasti aiheen vierestä ja höpötellyt niitä näitä opusten ostamisesta ja omistamisesta. Asian ytimestä on helppo rönsyillä kauemmas ja kauemmas, kunnes kotisatamaa ei enää näy horisontissa. Se on vähän kuten ihmeellisessä liikemaailmassakin: ensin sitä puristaa kumimassasta renkaita ja saappaita ja yhtäkkiä huomaa valmistavansa maailmanlaajuisesti matkapuhelimia ja muuta elektroniikkaa. Hyppäsin taas sivupolulle. En jaksa enää tässä vaiheessa kirjoittaa siitä, mistä minun piti kirjoittaa, vaan annan sen itsensä olla ja aloitan ensi kerralla tiukemmalla otteella. Sitä ennen on vain ratkaistava seuraava ongelma: miten ote voi pysyä tiukkana, kun on löysät ranteet?

Jälkikirjoitus: Ehkä pari muutakin kysymystä kaipaa ratkaisua: Kumpi oli ensin: nojatuoli vai Jörn Donner? Ja kumpi oli kumpi? Miksi sana ”kumpi” näyttää niin hullulta? Miten välttää useiden peräkkäisten kaksoispisteiden käyttö?

Jälkikirjoitus II – jälkikirjoituksen paluu: ”Onko piirrustus-sanassa yksi vai kaksi ii:tä?” kysyy nimim. sydämmellinen immeinen.

Jälkikirjoitus III – jälkikirjoituksen poika: Tiesitkö, että slangisana jörniä tarkoittaa laiskaa sukupuoliyhteyden harjoittamista (= löysää naimista)? Jörkka oli kova jätkä, kun sai omaan nimeensä perustuvan verbin. Ja muutenkin verbinsä veroinen mies.

Jälkikirjoitus IV – jälkikirjoituksen pojan kosto: Tämä teksti on kirjoitettu alun perin lokakuun alussa kello 3:n ja 5:n välillä aamuyöllä, koska unettomuus vaivasi hieman. Vetoan siihen sekä mielenvikaisuuteen.