Paijataan Alienia

Alien, kaikille populaarikulttuurin historiaa tunteville tuttu pummilla matkustava ”kahdeksas matkustaja”, on ehdottomasti elokuvahistorian häijyimpiä pirulaisia, mitä tiedän. Ensimmäisen leffan mainoslauseena oli lisäksi ”avaruudessa kukaan ei kuule huutoasi”. Eipä ei, eikä kannatakaan huudella pitkin kyliä, koska Alienille tulee helpompi työ löytää ja vaientaa möykkääjä.

Mainittu kummajainen on varsin persoonattomasti ja vaatimattomasti nimetty laiton siirtolainen, joka leffasta toiseen on osoittanut ihmiselle, mitä tarkoittaa, kun evoluutio hioo lajikohtaisen selviytymiskyvyn huippuunsa. Alien-saagan toisessa elokuvassa mörrimöykkyä kutsuttiin myös xenomorfiksi, joka on johdettu kreikan kielen sanoista ja tarkoittaa suomeksi ”vieras (elämän)muoto”. Alienin hahmo syntyi alun perin sveitsiläisen surrealistitaiteilija H. R. Gigerin vähintäänkin omalaatuisessa mielessä ja esiintyi maalauksissaan Necronom IV ja Necronom V.

Tuntemaani elokuvahistoriaa vasten katsoin uteliaisuudesta Disney+ -kanavalta viimeisimmän tuotoksen Alien-saagassa. Ensimmäistä kertaa Alienia tarjoiltiin tuutista sarjamuodossa otsikolla Alien: Earth. Minulla oli jokseenkin skeptiset ennakkofiilikset, millaista saippuaoopperaa oli luvassa. Epäluuloni saivat vahvistusta tuekseen jo heti ensimmäisessä jaksossa. Joukko syöpään kuolemassa olevia lapsia saa uuden elämän, kun heidän tietoisuutensa ja muistonsa siirretään uusiin synteettisiin ihmiskehoihin. Kehot ovat reilu parikymppisten nuorten kehoja. Pari yksilöä näistä uusista ihmenuorista käyttäytyy toki edelleen kiusallisen lapsellisesti, ja sekös on hassua (toim. huom. ei ole, etenkään Alien-sarjassa). Ominaispiirteinä synteettisillä ihmisillä on, että he ovat fyysisesti väkivahvoja verrattuna homo sapiensiin, ja myös ilman tuntoaistia, koska eivät ole millänsäkään edes lävistävistä luodeista. Alkaako haiskahtaa Marvelilta?

Mutta missä on Alien? Se pääsee irralleen kuljetusaluksen syöksyessä maahan ja ensitöikseen lahtaa verryttelynä nipun hylkyä tutkimaan tulleita täyspölvästejä sotilaita sopiviksi annospaloiksi. Sen jälkeen hännäkäs veijari jääkin täysin sivuosaan, kun keskitytään angstaaviin keinonuoriin ja maailmaa hallitsevien suuryritysten juonitteluihin, joista yhden johdossa häärii nuoreksi psykoottiseksi kusiaiseksi varttunut lapsinero (Lex Luthor, sinäkö se oot?). Alkaako haiskahtaa nuortensarjalta?

Kun sarja pääsee hieman edistymään, saadaan mukavasti viimeinenkin naula arkkuun. Sarjan keskeisin synteettinen naishenkilö oppii kommunikoimaan Alienin kanssa. Kohtsillään vaihdellaankin kuulumisia Alienien naksuttelu & raksuttelu -kielellä, joka muistuttaa suuresti silloin tällöin vatsastani kuuluvia ääniä. Ja eikös siitä synny sydämellinen luottamus- ja ystävyyssuhde primitiivisen saalistajan ja tytön välille. Välillä oikein silitellään väärinymmärretyn kuolaajan suippoa päätä. On niin herttaisen ihanaa. Ihan kuin Free Willy tai Musta ori tai Kaunotar ja hirviö tai Lassie palaa kotiin. Alkaako haiskahtaa Alien-raukan kuohitsemiselta?

Viimeisessä jaksossa onnistutaan vielä kertaalleen luuttuamaan lattiaa katsojarievulla. Moninaisten käänteiden jälkeen synteettinen ja sympaattinen nuoriso pääsee niskan päälle läpipöhkössä valtataistelujen köydenvedossa. Kirkasotsaiset tekonuoret saavat vapautensa, eivätkä ole enää tutkimuskohteita, ja poseeraavat supersankareina uljaasti rivissä. Heille tulitukea on antamassa irvisteleväksi lemmikiksi kesytetty Alien hellässä huomassaan lapsi-Alien. Mahtista, uusi Baby Yoda! Mittarit söpöysmaksimiin!

Kaikki kahdeksan jaksoa putkeen lusittuani halusin tunkea pääni syvälle sohvatyynyjen väliin. Olen kuullut, että sarjaa on yleisesti ylistetty. Jos se on oikeasti hyvä, meni minulla jotain olennaista ohi. Saatan olla tyhmä tai vanha tai molempia sarjan nerouden ymmärtämiseen. Kun ne kauniit muistijäljet kertovat murhaavan tehokkaasta pedosta, jonka selviytymismekanismi kehottaa sammuttamaan kaikkien vähänkin liikkuvien organismien elintoiminnot. Ja joka ei todellakaan saavu mestoille haalimaan uusia 
fb-kavereita. Kiitos minua varten ei tarvitse tehdä toista kautta.

Jälkixenosmurffailut: Haluan ehdottomasti jouluksi Baby-Alien -pehmolelun, joka kainalossa näen vaaleanpunaisia unia siitä, kuinka Mikki Hiiri ja Alien menevät samaan kehään myllyttämään celebrity deathmatchin (flashback menneiltä ajoilta). Alien mikkihiiritetty, check.

Kirjapiiri unohtelee jotain juttuja

Kiitävi aika, vierähtävät vuodet, vaan kirjapiiri ei vaivu unholaan, sillä kirjapiirillä on Asiaa, kuten karvahatulla oli vanhoina hyvinä aikoina. Unholan maat ja siellä majailevan majavan Hevi-Sauronin* kaukaa kierrettyään kirjapiiri on saapunut ratsuineen Periferian Preerialle, noille mystisille maille, missä ajan, paikan ja Tokmannin aukioloaikojen taju alkaa nopeasti hämärtyä.

Samalla tavoin tuppaa käymään kirjapiirin törkyisiin käpäliin tipahtaneen spesiaalijulkaisun päähenkilölle. Tuo erikoiskeissi julkaisu tottelee nimeä ”Memento Mori” (ei järin omaperäistä), ja on Jonathan Nolanin, siis ohjaajanero Christopher Nolanin pikkuveljen, kynäilemä novelli. Tässä kohtaa itsekylläinen pyllähdys kohti blogin edellistä kirjapiiri-ilmestystä ”Muistikatkoksia pitkin piiriä”, jossa omaa selkäänsä taputellen kirjapiiri käsitteli elokuvaa Memento, jonka ohjasteli maaliin Christopher Nolan, totta kai. Näin ämpäri sulkeutuu ahneilta marjanpoimijoilta, jolloin kausaalisuhteiden syheröistä polkua seuraten edellä mainittu novelli toimi elokuvan käsikirjoituksen pohjamateriaalina, vaikkei elokuva novellin juonen kuljettelua seuraile.

Iloisia uutisia uupuneille pikku murmeleille: Nauttiaksesi käsittelyssä olevan hyvin haudutetun novellin sinun ei tarvitse taittaa tuskastuttavaa matkaa lähikirjastoon, saati tilata tuskastuttavan hintavaa äänikirjapalvelua, vaan teoksen nimen naputtelu Googleen riittää. Novelli julkaistiin alun perin miesten lifestyle-lehti Esquiren maaliskuun 2001 numerossa ja löytyy nykyisellään ystävällisenä kädenojennuksena Esquiren verkkosivuilta. How delightfully cozy!

Mutta mitä Nolanin pikkuveikka (hih hih) kirjoitti? Hän kirjoitti Earl-nimisestä kaverista (elokuvassa Leonard), joka on asettunut tahi asetettu punkkaamaan pysyvästi sairaalaan, koska ryöstäjän hyökkäyksestä lahjaksi saamansa aivovaurio nollaa hänen lyhytmuistinsa palttiarallaa 10 minuutin sisällä, joten kaikki, mitä hän kokee tuona aikana, muuttuu olemattomaksi hänelle. Earl muistaa ainoastaan vanhat muistot ennen ryöstöä. Valitettavaa on, että Earlin vaimo deletoitiin saman ryöstön yhteydessä. Mutta se tuo Earlille tarkoituksen loppuelämälle: löytää ryöstäjä ja tappaa hänet. Ilmeisesti Earlin viimeinen säilyvä muisto on tappajan kasvot.

Novellissa olennaisessa osassa on tuntematon auttaja, joka kirjoittaa Earlille opastavia kirjeitä ja puhuttelee häntä tuttavallisesti. Oletettavasti Earl itse kirjoittaa kirjeet itselleen, ennen kuin taas resetoituu. Earlilla on siis missio, jonka etenemistä novellissa seurataan. Olennaisessa osassa ovat järjestelmälliset muistiinpanot, jotta Earl pystyy ohjeistamaan itsensä päämääräänsä.

Novelli ei suinkaan ole, kuten ”Uuno Turhapuron muisti palailee pätkittäin” (kuka sellaista muistaa?), vaan tismalleen päinvastoin: muisti katoilee pätkittäin. Kirjapiripää on maiskutellut antaumuksella novellia, ja jälkimakuna on löytynyt sellaisia vivahteita, että novelli voisi olla elokuvalle prologi eli esinäytös. Mutta eipä sillä ketun hännänkään merkitystä, onko se leffalle serkku vai sisko, sillä tarinan stygen voi sisäistellä itseensä ihan tuosta vain snackina.

Mutta että jotta koska kun kunnes jos vaikka kuin, ja sellaista pikku kivaa. Kirjapiiri luo katseensa unohduksen ulapalle, ja samalla ymmärtää itsestään jotain olennaista: on hankala unohtaa tehokkaasti juttuja, kun ei muista, mitä ne jutut ovat. Päätyyn päästyämme napataan novellista lennokkaat lainaukset (in English, ei jaksa yrittää kääntää, persiilleen se menisi):

”This is the tragedy of life. Because for a few minutes of every day, every man becomes a genius. Moments of clarity, insight, whatever you want to call them. The clouds part, the planets get in a neat little line, and everything becomes obvious. … For a few moments, the secrets of the universe are opened to us. Life is a cheap parlor trick.”

“After all, everybody else needs mirrors to remind themselves who they are. You're no different.”

”Time is an absurdity. An abstraction. The only thing that matters is this moment. This moment a million times over.”

Loppukaneettijälkikirjoitus, joka ei liity mihinkään, eikä ole peräisin mistään, mutta joka sopii tähän Jumalan hylkäämään paikkaan kuin tappi vanukkaaseen: ”Nerous on siitä hieno asia, ettei koskaan tiedä, kuinka hullun yksilön kohdalle se osuu.” – Albert Winestain

Toinen yhtä hieno jojotus: ”Jos et ole osunut maaliin, olet osunut ohi.” – Robin-Wilhelm Hood-Tell

* Hedelmä-vihannes-Sauron, ks. teos Taru supermarketin osastojaon herrasta, s. 112.

Muistikatkoksia pitkin piiriä

Yhden henkäyksen sirkus ja köyhän miehen varietee, tuo kaikkivoipa kirjapiiri laskeutuu keskuuteenne katkotuin siivin varustetulla Pegasoksellaan. Oli kieltämättä vähän töyssyinen laskeutuminen kiitoradalle. Mitäpä tällä kertaa oman stabiilin navan ympärillä kiertävä sovittamattoman koherenssin ja eksistenssin singulariteetti on keksinyt? Se-pronominilla kutsuttava kirjapiiri eli itse hän keksi käsitellä elokuvaa, kuinka laama idea. Se on halpa temppu muuttaa kirjapiiri leffapiiriksi, mutta en minä muutenkaan täällä lukijoita puhuttele.

Olipa kerran elokuva, joka teki suuren vaikutuksen nuoreen miehen alkuun. Elokuva ei kuitenkaan muuttanut tämän kaverin elämänkatsomusta tai ruokailutottumuksia tai vessassa käyntien tiheyttä, vaan leffa vaikutti vain erinomaiselta leffalta. Sellaista sattuu, että elokuvaa ei kannata velvoittaa olemaan elämää suurempi elämys, vaikka jo aikoja sitten manan majoille siirtynyt suuri elokuvatietopankki Peter von Bagh päinvastaista saattoi väittääkin. Leffan ei tarvitse käsitellä suuria teemoja, sisältää merkittävää sanomaa, moraalisia opetuksia tai yhteiskunnallista kontribuutiota, tai vilistä piilomerkityksiä. Audiovisuaalisesta pätkästä saa nauttia vaivaamatta sen enempää päätään, ja jos huomaa siinä sivussa saaneensa jotain ajatuksia irti, tai pohdittavaa, tai elämää rikastuttavaa, niin sehän on pelkkää plussaa. Tästä poikkeuksena toki totaalisille nollapollille tarkoitetut leffat, kuten Fast & Furios I–X, Disneyn kaikki Marvel-karjanrehu ja Terrifier-tyyppiset itsetarkoitukselliset verikekkerit. Hyi, hävetkää!

Pitkähkön köntsäjutustelun jälkeen on aika siirtyä ruokaisten popparipatojen äärelle. Elokuva, jonka pitkään kirjoittelin tyttären lukuisten kaverikirjojen sivuille lempileffana. Kirjoitin myös, että lempikukkani on voikukka ja lempieläimeni orava luonnonvaraisena, mutta se ei kuulu tähän, vai kuuluuko? Välttämättä kovin moni ei ole kuullutkaan filkasta, mutta harrastuneet hörhöt ja lajitovereihin kuuluvat entusiastit tunnistavat sen, koska onhan kyse Christopher Nolanin ohjaamasta elokuvasta. Ja sekin, että teos perustuu (löyhästi, löyhkäävästi?) mainitun mestarin veljen Jonathan Nolanin novelliin ”Memento Mori” eli ”muista kuolevaisuutesi”, joka on myös Depeche Moden albumin nimi, mutta sekään ei kuulu tähän.

Elokuvan nimi on Memento. Sen ensi-ilta oli vuonna 2000 Venetsian elokuvajuhlilla. Omaan subjektiiviseen silmääni ja aivosähkökäyriini peilaten leffa on kymmeneen kertaan tislattua neroutta. Suurin nerous on elokuvan rakenne tai kenties täsmällisemmin kronologia. Kun reilu parikymmentä vuotta sitten näin pätkän ekan kerran, oli lopussa Pepsodentilla putsattu suuni auki ja päässä raksutti villisti, tai ainakin yritti raksuttaa.

Mementon alku on jo yksinään näkemisen arvoinen. Alkutekstien vielä pyöriessä katsojan naamaan hierotaan teoksen idea, jotta hieman yksinkertaisempikin jorma, kuten minä, pääsee jyvälle, mistä on kyse. Sitä ei kuitenkaan anneta täysin pureskeltuna. Kaikki alkaa Polaroid-valokuvasta. Tiedättehän reliikin, se laatikon mallinen kamera, joka tuotti instant-valokuvia. Vähän niin kuin Nescafe-instantkahvi, mutta ei sinne päinkään. Polaroidin pointti oli, että kun sillä räpsäisi kuvan, kamera ulosti heti neliön muotoisen valokuvan, joka about minuutin tai jotain (?) sisään kehitti itse itsensä valmiiksi. Eli valkoiseen valokuvapaperiin kehittyi hiljalleen ihan ok värivalokuva.

Elokuvan alkutahdeilla käsi pitelee Polaroid-kuvaa, jossa näkyy miehen takaraivo ja osa selkää. Mies makaa lattialla. Samaista onnetonta on selkeästi ammuttu päähän ja verta on pitkin lattiaa ja seiniä. Kun alkutekstit edelleen vyöryvät ruudulle, käsi ravistelee vähän väliä valokuvaa. Alkaa tapahtua jotain yllättävää. Kuvan värit alkavat haalistua ja muuttuvat keltaisemmiksi, kuva muuttuu epäselvemmäksi. Edelleen vähän väliä käsi ravistelee valokuvaa. Vähitellen kuva muuttuu haaleammaksi ja haaleammaksi, kunnes käsi pitelee tyhjää valokuvapaperineliötä.

Ja siinä tuli filkan tarinankerronnan juju. Leffa kertoo Leonard Shelbystä, joka on menettänyt pysyvästi lyhytmuistinsa ja kaikki uudet muistikuvat katoavat aina n. 10 minuutin välein. Mutta hänellä on missio. Hän etsii vaimonsa murhaajaa. Nopeasti katsoja ymmärtää, tai pitäisi ymmärtää, että elokuva kulkee kronologisesti päinvastaisessa järjestyksessä Leonardin muistia myötäillen. Elokuva rakentuu väri- ja mustavalkokohtauksista, jotka vuorottelevat. Väripätkät kulkevat ajassa taaksepäin. Välissä olevissa mustavalkokohtauksissa Leonard pääosin selittää murhatutkimuksiaan ym. tuntemattomalle henkilölle puhelimessa.

Syvemmälle on turha mennä. Eikä se ole tämän paskalässytyksen tarkoitus, vaan että haluan suositella lämpimästi elokuvaa fiksujen elokuvien ystäville välttäen kuitenkaan itse leimautumasta fiksuksi. Erityisen ekstaattista on elokuvan lopun vyörytys, joka tarjoilee kunnon ylläripylläriä ja maton altavetoa katsojaressukalle. Vallan loistavaa elokuvan siirtyessä lopputeksteihin on, että kunhan saa auki loksahtaneet leuat viimein suljettua herää hillitön tarve katsoa pätkä välittömästi uudestaan. How about that?

Näin helposti kirjapiiri unohti oman tarkoituksensa. Todettakoon kuitenkin, että elokuva perustuu kirjalliseen tuotokseen. Vaan eikös ne kaikki, koska täytyyhän käsikirjoitus olla olemassa ennen kuin aletaan kuvata. On varmasti poikkeuksia, jotka on toteutettu puhtaalla improvisaatiolla. En osaa mainita ensimmäistäkään. Mutta en minä muutenkaan tiedä elokuvista mitään. Tai en ainakaan muista mitään. Koska muistamattomuus on paras puolustus.

“I have to believe in the world outside my own mind. I have to believe that my actions still have meaning, even if I can't remember them. I have to believe that when my eyes are closed, the world's still there. But do I? Do I believe the world's still there? Is it still out there? … Yes. We all need mirrors to remind ourselves who we are. I'm no different. Now... where was I?”

Kuinka porataan syvälle

Minulla on hieman omalaatuinen, joskaan en tiedä, onko poikkeuksellinen, suhde musiikkiin. Jotkut biisit vaikuttavat minuun parhaimmillaan rajusti tunnetasolla. Minulla on ollut pienen 49 vuoden elämäni varrella lukemattomia tilanteita, jossa jokin tsibale ”puhuttelee” minua runtelevan syvällisellä tasolla. Silloin, kun niin tapahtuu, se poraa syvälle.

Tavallinen tapahtumaketju on seuraava: Biisissä saavutaan omassa kokemuksessani tiettyyn kulminaatiopisteeseen. Näitä ”huippukokemuksia” voi olla biisissä useita ja ultimaattumimmin todella tiheässä. Kylmät väreet alkavat vyöryä pitkin selkärankaa ja kehoa. Käsivarsien iho menee kananlihalle ja ihokarvat nousevat pystyyn. Kaikkein tiukimmissa tilanteissa saapuu liikutus, kyyneleet puskevat silmiin ja jopa alkavat valua vuolaina pitkin poskia. Kuulostaako normaalilta? Jos osaat tuntea samoin, kyllä, muussa tapauksessa ei saakeli, miten sekopäistä.

Jos miettii hieman asiaa näin maalaisjärjellä, on oletettava, että oma tunnekeskukseni on yliherkistynyt joillekin äänentaajuuksille, sävelille, melodioille, sävelmille, mitä ikinä ovatkaan. Näin on pakko olettaa, koska fyysiset reaktiot ovat olleet voimakkaita musiikkiin ja monituisiin erilaisiin biiseihin kautta aikain.

Kauan kauan sitten jossain kohtaa kahdenkymmenen vuoden paremmalla puolella erehdyin katsomaan toiseen maailmansotaan liittyvän sotaelokuvan ja japanilaisen vankileirin kuvauksen nimeltä Merry Christmas, Mr. Lawrence (pääosassa David Bowie!). Kun viimeinen kohtaus vyöryi verkkokalvojen reseptoreihin ja lopputekstien mukana alkoi soida Ryuichi Sakamoton säveltämä elokuvan tunnusmusiikki, iski se syvälle pienen olemassaoloni ruumiillistumaan. Vollotin kippurassa olkkarin lattialla kuin pieni lapsi. Se oli absurdi tapahtuma, jota en muista tapahtuneen siinä mittakaavassa koskaan. Itkin niin helvetillisellä voimalla, että räkä alkoi valua. Onneksi ei ollut muita todistamassa. En pysty muistamaan, oliko joitain muita tekijöitä, jotka olivat vaikuttaneet herkistyneeseen tilaani (darra, stressi, parisuhdehuolet, ties mitä). Mutta tapahtumassa oli jotain henkisesti puhdistavaa. Toki elokuvan loppu on erittäin liikuttava, mikä toki boostasi omalta osaltaan tilannetta.

Lukioaikana kuviksen opettaja lupasi vapautuksen joistakin tunneista, jos joko menee leffaan tai katsomaan taidenäyttelyä. Valitsin elokuvan, joka tietenkin oli määrätty opettajan toimesta. Menin siis leffateatteriin katsomaan Schindlerin listan. Se löi ilmat pihalle henkisestä kantistani niin, etten mitenkään pystynyt estämään kyyneleiden valumista leffan lopussa. Juu, meni rönsyilyksi.

Anyways, bytheways, sideways, wrongways, Merry Christmas, Mr. Lawrence polttomerkittiin pysyvästi aivopoimuihini episodina, jossa leffan loppu bondattuna uniikkiin syvältä kouraisevaan melodiaan möyhensi minut murusiksi. Onko se tervettä? Onko se normaalia? Heijastiko se tiedostamattomia traumoja, joita en pystynyt tunnistamaan? Vai oliko se kaikuja jostain paljon kauempaa, mikä menee kauas ihmismielen ymmärryksen tuolle puolen?

Aika ei ole muuttanut reagoimistani musiikkiin mitenkään. Kaikkein viimeisimpinä esimerkkeinä on juuri äskettäin vähintäänkin erikoisten koukeroiden kautta korviini kantautunut Steffen Daumin loihtima pätkä nimeltä ”The Awakening”. Jos et ole kuullut säveltäjästä saati teoksesta, älä huoli, koska ei ole kukaan muukaan. Vaatimattomat 2:25 kestävä sävelmä on jumalaisen kaunis ja kantaa omiin korviini mukanaan mielikuvan aamun sarastuksesta mykistävästi. Useassa kohdassa väreet kulkivat pitkin selkääni. Se oli täysin sattumalta löytynyt sävelmä. Oli totaalisen uskomaton tunne ajaa aamulla töihin autolla ohitustietä, kun lupauksen keväästä tuova aamuaurinko nousi taivaanrannasta valtaisana valopallona suoraan päin kasvoja ja The Awakening pauhasi hurjalla volyymilla autosterkoista. Tunsin siirtyväni hetkeksi jonnekin muualle, mikä reilun 100 km/h tuntinopeudessa ei ole henkilökohtaisen aikajanan jatkuvuuden kannalta paras mahdollinen olotila.

Ja koska mainitsin ”viimeisimpinä esimerkkeinä”, on mainittava toinen aivan tuoreena vieläkin voimakkaammin vaikuttanut sävelmä. Kyseessä on Harry Escottin ”Joan and Boisie”. Jos et ole kuullut tästäkään, et luultavasti ole katsonut tv-sarjaa ”Joan – timanttinen varas”. Nykysukupolville juuri ja juuri siedettävät 2:42 kestävä styge tekee itsestään täydellisen lyhyessä ajassa. Se on soitettu kitaralla ja jotenkin joka näppäilyllä sävelmä kasvaa ja kasvaa ja kasvaa. Kun keskittyy täysin, ymmärtää. Äärettömän kaunis ja perussoinnultaan surumielinen. Väreet kulkivat useita kertoja aaltoina pitkin selkääni ja käsivarteni menivät kananlihalle nostaen kaikki ihokarvat pystyyn.

Elän ja hengitän musiikkia. Haluan musiikin saavan vapaasti ilmaa ja liikkumatilaa ympärilläni, joten parhaimmillaan se tapahtuu autossa äänenvoimakkuuden noustessa kunnioitettaviin lukemiin. Kotona se ei juuri toimi, koska käyttäytymismalli johtaa nopeasti siihen, että minut luokitellaan terroristiksi, johon tulee suhtautua vihamielisesti ja joka on eliminoitava viiveettä. Ymmärrän asian muiden perheenjäsenten kannalta, koska he eivät voi koskaan ymmärtää syvällä tunnetasolla puhuttelevaa intohimoista suhtautumistani musiikkiin. Kaikkein surkuhupaisin piirre ongelmassa on, että tapani ottaa musiikista kaikki irti leimataan muitta mutkitta uhmakkaan teinipojan angstaavaksi käyttäytymiseksi. Mutta siltä se kieltämättä näyttää, kun muut eivät ymmärrä ollenkaan. 49-vuotias teini, jolle vaimo ja täysi-ikäisyyden kynnyksellä olevat lapset joutuvat huutamaan, että nyt laitat sitä musaa hiljemmalle. On se naurettava tilanne.

Ich komme

Kävi niin, että vauhkoonnuttuani tuulettamaan tuntemuksiani Suomen viisuilijoista, tai oikeammin umkeilijoista, jotain jäi vauhdissa välistä. Mikäli vavisuttavaa eroottista myötähäpeää aiheuttaneesta sanoituksesta ei käynyt selväksi, mitä Erika sujuvalla saksallaan halusi sanoa, on "ich komme" suomeksi "minä tulen". On myös mahdollista, että suuri yleisö ei ole elämässään ehtinyt kaikkia korkeakulttuurin osa-alueita märehtimään vielä loppuun, joten valaisen hieman taustaa lauseelle.

"Ich komme" on kliseinen ja parodisia piirteitä saanut hokema, joka on peräisin vanhoista saksalaisista liukuleffoista eli pornoelokuvista. Tahmainen käsi Jallun kansilehdellä voin vannoa, etten ole ehtinyt maallisen taivallukseni aikana perehtyä legendan todenperäisyyteen. En kuitenkaan missään nimessä kiellä, ettenkö olisi pornopätkiä nähnyt yllin kyllikin, mutta germaaninen varhaistuotanto on jäänyt pimentoon.

Tarinan ich kommesta ja siihen liittyvistä sivumateriaaleista opin jo nuorena pojankloppina, joten legendan täytyy olla kohtuuvanhaa perua. Veikkaan syntyhetkeksi 1960-lukua, saattaa olla 70-luvun puolella. Mistä se on kantautunut korviini, en tiedä.

Kuten aiemmin vihjasin, koko myyttiin on liittynyt aikojen saatossa humoristinen aspekti, mikäli ymmärtää taustan. Lentävää lausetta on muistaakseni käytetty myös suomalaisissa sketseissä. Muinaiset esi-isät ovat kertoneet, että saksalaisen pornon aktikohtauksissa vuorosanat ovat toistaneet samaa kaavaa leffasta toiseen tähän tyyliin:

Mies: "Wunderbar! Ich komme jetzt!" eli "Upeaa! Minä tulen nyt!"

Nainen: "Ja, Horst! Ich komme auch!" eli "Kyllä, Horst! Minä tulen myös!"
Tai vaihtoehtoisesti:
Nainen: "Nein, Horst! Nicht so schnell!" eli "Ei, Horst! Ei niin nopeasti!"

Tämä on lyhykäisyydessään koko jutun juju: alkuperä saksalaisen pornoteollisuuden aamuhämärässä. Ja melkein meinasi unohtua eräs hyvin olennainen asia: saksalaisella pornotähdellä täytyy ehdottomasti olla tuuheat pensselit nenän alla. Siis miehellä. Vanhoissa klassikoissa naisilla tuuheus löytyi eri paikasta.

Jälkitulemiset: Yllä tarjoillusta hölkästä piti tulla jälkikäteinen lisäys UMK-kirjoitukseen, mutta karkasi taas vähän pitkäksi.

Mandalorialaisia ja muita uskovaisia

Tykitinpä verkkokalvoille tuossa männä kuukautena Star Wars Mandalorian -sarjan pari tuotantokautta. Disney+ -kanavalta tuskin irtoaa tällä hetkellä paljon muuta kiinnostavaa katsottavaa meikäläiselle, mutta se tuli mukavasti tarjottimelle, kun Epic Games tarjosi kahden kuukauden ilmaisjaksoa kaikille niille, jotka ovat törsänneet rahaa firman Fortnite-peliin. Ja poikahan on laittanut fyffeä sileäksi virtuaalivarusteisiin, joten poiki se jotain hyödyllistä.

Vanhan liiton Star Wars -tikkarina olin epätavallisen kiinnostunut Mandalorianista, koska siinä suhmuroidaan itselle tutuimmassa alkuperäisen trilogian maailmassa. Syöttiä hyödynnetäänkin koko rahalla, sillä old school -fanihörhöjen masurapsutusta on joka jaksossa. Nielen minäkin sen mukisematta, ja kieltämättä aika banaanina olen sarjaa töllöttänyt. Tuttuja hahmoja, tuttuja droideja, tuttuja aluksia, tuttuja paikkoja ja tuttuja tapahtumia tulee vastaan vilisemällä. Kuin olisin tullut kotiin, taisin tullakin. Produktioon upotettu mittava mikkihiirirahavuori näkyy tehosteiden laadussa. Välillä joku maisema kyllä näyttää keinotekoiselta ja jotkut (taistelu)kohtaukset nolon kömpelöiltä ja epäuskottavilta aikuisen silmään, mutta sellaista se on aina ollut Star Warsissa, ts. This Is The Way.

Juonenkuljetus tuntuu tuon tuostakin tönköltä. Mando (tehtiin sinunkaupat) eli oikealta nimeltään Din Djarin poukkoilee planeetalta toiselle edestakaisin pieni vihreä menninkäispehmolelu (se kuuluisa Baby Yoda) kainalossa. Matkan varrelle ripotellaan animaatioista tai leffoista tuttuja tyyppejä sekä älytön määrä harjoitusmaalitauluina toimivia storm troopereita. Osa kummajaisgalleriasta on uusia hahmoja, jotka joidenkin jaksojen kuluttua pelmahtavat uudelleen eteen. Saadaan jaksot näyttämään vähemmän irrallisilta, kun tällä tavalla näppärästi liimaillaan yhteen. Ilkeän Imperiumin jämät tekevät elämän edelleen hankalaksi, varsinkin kun johdossa teutaroi Imperiumille sydämensä menettänyt Moff Gideon mandalorialaisilta pöllitty musta valomiekka kädessään. Taisi loppua väripurkit kesken, kun piti mustaksi jättää. Minä olin aina luullut, että vain jedeillä ja sitheillä on oikeus leikkiä lasermiekoilla. Nämä Imperiumin arvonimet, kuten mainittu moff, ovat aina jaksaneet huvittaa. Uudessa toivossa (Star Wars IV) esiintyi Grand Moff Tarkin, eli suurmoffi Tarkin. Kuulostaa yhtä vakuuttavalta kuin smurffi ja suursmurffi (= pappasmurffi).

Vähän söi mandalorialaisen uskottavuutta, kun kakkoskauden lopussa nimihenkilönä toimiva A-luokan tappaja ja kovakypäräinen karjujen karju vetistelee pienen vihreän isokorvaisen tonttu-ukon edessä. Taitaa heppu pehmetä ja toteaa kohta olevansa väärällä alalla, joten kolmannella tuotantokaudella hän siirtynee jäätelökauppiaaksi Tatooinelle. Boba Fett oli palannut elävien kirjoihin kyllästyttyään punkkaamaan Sarlacc-hiekkakuoppahirviön kidassa (Star Wars VI: Jedin paluu) ja oli onneksi kylmän vittumainen oma itsensä, vaikka joku olikin nyysinyt häneltä iskältä saadun haarniskan. Sekös Bobaa harmitti. Imperiumin iskusotilaiden kypärät olivat kuin munankuoria, kun Boba Fett treenasi vähän vihanhallintaa. Boba Fettin paluun varsinainen syy oli, että Disney on luvannut kaverille oman nimikkosarjan The Book of Boba Fett.

Valomerkin jälkeiset drinksut Mos Eisleyn kanttiinissa: Kyllä olisi kelvannut mandalorialaisen alus Razor Crest legoversiona, mutta kun menivät räjäyttämään sen sarjassa tuhannen päreiksi, niin eihän siinä enää mitään järkeä ole. Kun avaisi ko. legolaatikon ja kurkkaisi sisään, täytyisi todeta, että tämä onkin jo valmis.

Kun meno menee kovaksi, kovat menevät menojaan

Ei se ihan noin käänny, vaikka kuulostaakin suomen kielessä sujuvalta noin ilmaistuna. ”When going gets tough, the tough get going” käännettäisiin oikeammin luultavasti ”kun meno menee kovaksi, kovat ryhtyvät toimeen”. Tai kuten hienommin asia ilmaistaan: ”Olosuhteiden muuttuessa vaikeiksi voimakasluonteiset ihmiset panevat toimeksi”.

Olipa kerran joskus 70- ja 80-luvulla kuuluisuutta nauttinut trinidadjatobagolainen artisti Billy Ocean, suomeksi Ville Valtameri ja oikealta nimeltään Leslie Charles, joten artistinimi oli selvästi toimivampi. Hän levytti 80-luvun puolivälissä kelpo hitiksi muodostuneen biisin ”When going gets tough, the tough get going”. Kappale toimi myös soundtrackina vuoden 1985 hittileffalle Niilin jalokivi (The Jewel of the Nile), joka vuorostaan oli jatko-osa edellisen vuoden seikkailupätkälle Vihreän timantin metsästys (Romancing the Stone).

Nostalgiahöyryily oli taas täydessä vauhdissa Juutuubissa ja tykittelin old-school-hittejä surffaten tuubin kasariflown mainingeilla. Jossain kohtaa hain biisiä, jonka olin taannoin kuullut radiossa ja muistin jonkun tummemman kaverin laulamaksi, mutten millään muistanut kenen (vasta paljon myöhemmin natsasi, että kyseessä oli Stevie Wonderin klassikko Part-time lover, nolo kömmähdys). Hain Billy Oceanin nimellä, mutta ei ollut hänen repertuaarissaan. Sen sijaan löytyivät iskevät tsibaleet Caribbean queen ja edellä mainittu When going gets blaa blaa. Jälkimmäisen musiikkivideota silmäillessäni huomasin kolme valkopukuista taustalaulajaa, jotka näyttivät kovin tutuilta: näyttelijät Michael Douglas, Kathleen Turner ja Danny DeVito. Tajusin oitis, miksi starat olivat eksyneet Billy Oceanin musiikkivideoon, sillä Niilin jalokivi oli yksi lapsuusajan suosikeista, vaikkakin Vihreän timantin metsästys oli parempi. Nämä kassamagneetit tuli kelattua läpi useampaan kertaan VHS:n rahistessa rauhoittavasti HiFi-videonauhurissa.

Leffathan olivat jatkumoa Indiana Jones -buumille, kun muut tuotantoyhtiöt haistoivat genressä vihertävän rahasammon. Myyttisen mystisen aarteen perässä pitkin poikin juokseva seikkailuelokuva reippaalla huumorilla höystettynä, kyllä kiitos ja tähän käteen. Näitä aarrejahtihurlumheitekeleitä tehtailtiin 80-luvulla ja myöhemminkin, kun Amerikan pullaa pukkasi uunista ulos minunlaisteni pikkupenskojen iloksi. Räiskyvän parivaljakon Douglasin ja Turnerin pätkät olivat paksulla dollarinipulla kyhättyjä, mutta myös halpalaarin rimanalituksia riitti. Tiettävästi lajin surkeimpia kalkkunoita olivat leffat Kuningas Salomonin kaivokset sekä jatko-osa Allan Quatermain ja kadonnut kultainen kaupunki, joiden pääosassa puolen euron Indy-kopiona nähtiin kaikkien juustoisten b-luokan kasarikökköleffojen patsasteleva vakiokasvo Richard Chamberlain. Nimi toki kuulostaa ylväältä ja aristokraattiselta, mutta pelkällä nimellä ei pitkälle pötkitty. Lapsena olisin halunnut vuokrata mainitut elokuvat, koska niissä oli siisti kansikuva, mutta onneksi virhe jäi jostain syystä tekemättä.

Enpä ole nähnyt Vihreää timanttia saati Niilin jalokiveä vuosikymmeniin, mutta olisi kiinnostavaa katsoa, onko aika tylsyttänyt nekin viihdykkeet. Niin ei ole käynyt Indiana Joneseille, jos suosiolla unohdetaan se jälkijätteinen viimeinen eli Kristallikallon valtakunta. Billy Ocean täytti äskettäin 70 vuotta ja tarkistettuani tuubista äijän päivän kunnon saatoin todeta, että Billystä oli kuoriutunut myöhemmällä iällä rastafari. Onhan siinä muodonmuutosta, kun edellinen muistikuva oli keski-ikäisestä siistillä afrokuontalolla varustetusta partajepestä isän hittikimarakasetin kannessa. Mikäs siinä, still going dong (wrong? strong?).

The Living Daylights

En sen suuremmalti puutu vuoden 1987 James Bond -elokuvaan 007 vaaran vyöhykkeellä (The Living Daylights, ei järin häävi suomennos), jota tähditti kunnon Bond-tiukkis Timothy Dalton. Pikkupenskana hypetin enemmän Bondeja ja katsoinkin niitä aika tavalla ja aika moneen kertaan, mutta se oli silloin. Jos sieltä jotain kohoaa ylemmäs, niin veikeä Roger Moore ja Elä ja anna toisten kuolla (Live and Let Die). Nyttemmin uusista Bondeista on jäänyt aika vähän muistijälkiä ja velvollisuudentunteesta olen vaivoin jaksanut katsoa ne kertaalleen, jos sitäkään. Yhtään kuitenkaan soimaamatta Daniel Craigia, joka osaa (osasi?) hommansa.

Mutta jotain erityistä on jäänyt mieleen, ja se menee musiikin puolelle. Ties mistä arpajaisvoittona lapsuudenkodin levyhyllyyn ilmestyneestä hittikokoelmatuplaälppäristä (toim. huom. älppäri = LP-levy = vinyylilevy) löytyi 007 vaaran vyöhykkeellä (vieläkin surkea nimi) -leffan tunnaribiisi The Living Daylights, jonka esitti norjalainen kiiltokuvapoikabändi a-ha (paremminkin Suosikin tarrakuvapoikabändi, jos kasaria ajatellaan). Kappale tärähti pojankoltiaisen tajuntaan. Ja kun se löi läpi, niin sahasinkin sitä itselleni ominaisesti riittävästi repeatina, teletappimaisesti uudestaan ja uudestaan. Sävellys oli korvia hivelevä ja Morten Harketin falsetissa kulkeva ääni oli sekin erinomaisen toimiva.

Erityisen kiinnostavaa on myös the living daylights -idiomin merkitys. Alun perin (1700-luvulla) slangisanalla ”daylights” tarkoitettiin nimenomaisesti silmiä. Daylights-sanaa käytettiin pääasiassa uhkauksen yhteydessä, kun haluttiin sulkea toisen silmät voimankäytöllä. Seuraavalla vuosisadalla sana menetti yhteyden silmiin, kun käyttötavaksi vakiintui ilmaisu ”to beat the living daylights out of…”. Suomen kielessäkin idiomi ymmärretään ”lyödä toiselta valot sammuksiin” tai ”hakata taju kankaalle”. ”The living daylights” laajeni viittaamaan kaikkiin aisteihin ja edelleen tajuntaan, joka pitää aistit hereillä. ”Living”-lisäys on oikeastaan tarpeeton toisto ”daylights”-sanan edessä, mutta sillä on ilmeisesti pyritty vahvistamaan ilmaisun merkitystä.

Kun nyt vielä innostun hehkuttamaan a-han muita mainetekoja, niin en mainitse Take On Me:tä, koska sen tietävät kaikki, vaan nostan esiin kaksi omaa suosikkiani myöhemmästä tuotannosta. Toinen on Summer Moved On (Minor Earth Major Sky -albumi vuodelta 2000) ja toinen Forever Not Yours (Lifelines-albumi vuodelta 2002). Varoituksen sana: kaksi mainittua viisua ovat hieman haikeita.

Koska a-han tuotanto ei ole kovin tuttua lukuun ottamatta kahta edellä mainittua (ja se hiton Take On Me), kaivelin vähän tuubista, mitä pojat ovat saaneet aikaiseksi kunnioitettavan pitkällä urallaan. Morten-setä (s. 1959) on ehtinyt a-ha -vouhotuksen rinnalla ja välissä myös soolouralle, kuten niin monet bändikeulat. Sooloilun puolelta löytyi uskomaton Brother. Biisistä tehty video on suorastaan Pysäyttävä isolla P:llä ja pienillä muilla kirjaimilla. Kappaletta kuunnellessa ja katsellessa on liikutus lähellä. Harketin ääni menee luihin ja ytimiin, varsinkin kohdassa ”and here is my problem”, huh huh. On veljistä kaikissa sanan tulkinnoissaan ennenkin laulettu (mm. The Hollies: He Ain’t Heavy, He’s My Brother), mutta Harketin esitys on kerta kaikkiaan kova. Vielä erityismaininnan ansaitsee a-han antaumuksella vetäisemä cover Everly Brothersin hitistä Crying in the Rain.

Post-traumaattinen perjantailisäys: Summer Moved On -biisin ”biitsivideo” on kaikessa poseerauksessaan sekä valon, varjon ja värisävyjen kanssa leikittelyissään vaikuttava. Vangitsee katseen. A-ha osaa luoda dramatiikkaa (tai heillä on taitavat videontekijät – ja kas, videon on ohjannut ruotsalainen Adam Berg, joka sattuu olemaan Kentin laulajan Joakim Bergin veli, round and round it goes…).

Jälkipyllyilyt keski-ikäisen tapaan tarjoiltuna: Eikö niistä sulkeiden sisään sullotuista huomautuksista ja lisäyksistä tule loppua, häh!? (toim. huom. ”ei taida tulla”)

Shokkihoitoa Star Warsin malliin

Alkuperäinen Tähtien sota -trilogia kuului olennaisena osana siihen kuvastoon, josta lapsuuden kultaiset muistot rakentuvat. Näin elokuvat moneen kertaan, kiitos R-kioskin videovuokraamotoiminnan. Uusi toivo säilyi pitkään VHS-kasetilla televisiosta nauhoitettuna aarteena. Siitä oli luovuttava, kun tuli aika arkistoida nuo dvd-aikakauden pilkan kohteet kaatopaikalle. Tilalle sain dvd-setin, josta löytyi George Lucasin myöhemmillä lisäyksillä pilaama versio klassikosta.

Tähtien sodan uusi tuleminen ysärin lopulla sai minutkin elokuvateatteriin pällistelemään Tähtien sodan episodi ykköstä eli Pimeä uhka -pätkää. Mutta se ei tarjonnut lähellekään samaa hohtoa kuin alkuperäiset elokuvat. Tuosta pannukakusta kynsille saaneena kesti vuosia ennen kuin vaivauduin katsomaan dvd:ltä episodit II ja III, jotka sentään onnistuivat jonkin verran nostamaan tasoa, vaikka päätön erikoistehostekohellus jatkui niilläkin.

Aikaa kului ja sitten pöllähti tieto, että episodit VII, VIII ja IX kuvataan. Välissä Lucas oli myynyt koko puljunsa Disneylle. Olin varma, ettei Disney pysty sotkemaan hommaa kuten Lucas teki. The Force Awakens osoitti arvelun oikeaksi. Fanien housut ja silmäkulmat kastuivat, kun Millennium Falcon lennähti ilmaan ja Han Solo, prinsessa Leia ja Luke Skywalker ilmestyivät kankaalle. Vaikka koko elokuva oli vanhojen juonikuvioiden toistoa, saaga oli palannut takaisin raiteilleen.

Oli aikamoinen paukku, kun luin, että ennen episodi kahdeksaa tuleekin itsenäinen elokuva Rogue One – A Star Wars Story. Intokierroksia nosti se, että leffa sijoittuu alkuperäisiin ympyröihin aikaan vähän ennen Uutta toivoa. Näkisi taas vanhat kunnon X-siivet ja Y-siivet toiminnassa sekä ainoat oikeat Stormtrooperit ja Kapinaliiton sotilaat. Vein suupielet vaahtoa tihkuen jälkeläiseni katsomaan herkkujen herkkua. Virhe.

Puitteet elokuvassa ovat kuin Vanhaan Hyvään Aikaan. Mutta mutta mutta. Elokuvien tietyntasoinen keveys oli muuttunut raskaaksi synkkyydeksi, ahdistavaksi tunnelmaksi ja traagisiksi kohtaloiksi. Samaa oli jonkin verran jo The Force Awakensissa, mutta tässä sitä oli potenssiin kymmenen. Koko järkyttävä ja sysimusta loppujakso sai minut katumaan katkerasti, että toin lapseni katsomaan elokuvaa. Rogue One ei ole K12-elokuva, vaan jotain K12:n ja K16:n väliltä. Lapsetkin olivat silmin nähden järkyttyneitä elokuvan päätyttyä eikä syyttä. Kaikki keskeiset hyvikset kuolevat, siis todellakin kaikki. Ei happy endiä lukuun ottamatta loppukohtauksen valon pilkahdusta.

Ruikuttaminen ja ruikkiminen sikseen. Rogue One on tyly elokuva sodan raadollisuudesta täysi-ikäisille aiheen diggaajille. Alkuperäisen Tähtien sodan maailman avautuminen on vanhan koulukunnan jarrulle silkkaa naminamia alusta loppuun, vaikka tarina on lohduton. Loppukliimaksi oli huikea, kun juonenkuljetus johdatti elokuvan päätökseen siihen hetkeen, josta Uuden toivon avauskohtaus alkaa. Taivun tyytyväiseen myhäilyyn henkilöhahmojen (ja robottihahmon) surkeista lopuista huolimatta.

Lapsuuden leffat

Kun vuonna 1983 päädyin koulutielle, sain kaveripiiriini uusia vahvistuksia. Vanhemman näkökulmasta ystäviä voi luokitella ryhmiin ”hyvää seuraa” ja ”ei hyvää seuraa”. Jälkimmäiseen ryhmään kuului poikia, joiden tekemisiä ei juuri vahdittu. Tällaisten kavereiden kanssa sai tehdä kaikkea jännää ja kiellettyä. Niinpä pääsin tutustumaan hyvin nuorena suttuisten VHS-tallenteiden avulla elokuviin, joita ei todellakaan olisi pitänyt näyttää 7–8 -vuotiaalle lapselle. Todettakoon, että tällaisesta toiminnasta koituneet vauriot psyykelle olivat vähäisemmät kuin mitä kuvittelisi. Olipa helppo homma tehdä psykoanalyysi itselle.

Koulukavereiden luona näin hienoja klassikkoelokuvia kuten Karate Kid, Rautaristi (Sam Peckinpahin kohtuuverinen sotaelokuva), Beverly Hills kyttä, Poikkeuksellista rohkeutta (Vietnam-sotaa) ja Villihanhet. Näin myös pätkiä veikeästä filkasta nimeltä Luojan tähden, paetkaa! (Amityville Horror, se alkuperäinen). Siihen aikaan ”kopsittiin” kahden videonauhurin avulla leffoja, jolloin kopiosta tuli kuvanlaadultaan aina alkuperäistä heikompi. Mutta kuvanlaatu ei tietenkään lapsia haittaa, jos kyseessä on korkean ikärajan tiukka toimintapätkä. Niinpä mainittuihin elokuviin sisältyy spesiaalia nostalgia-arvoa. Erityisesti Karate Kid, Beverly Hills kyttä ja Poikkeuksellista rohkeutta olivat sen verran tykkiä matskua, että ne oli pakko katsoa moneen kertaan.

Varsinkin sotaleffat (esim. Rambo 2 ja Platoon – nuoret sotilaat) ruokkivat leikkejä. Tykkäsin Vietnam-aiheisista sotaelokuvista, koska siihen aikaan jenkkileffat ryöstöviljelivät aihetta. Minulla oli hirveä hinku nähdä myös Full Metal Jacket (1987), kun näin siitä pätkiä telkkarin leffaesittelyohjelmassa, mutta tätä tahtoani en saanut läpi, vaan elokuvan näkeminen siirtyi jonnekin täysi-ikäisyyden tuolle puolen. Leikkipyssyjä oli roppakaupalla ja pyssyleikit kuuluivat ehdottomiin suosikkeihin. Ghostbusters-elokuvan näkemisen myötä siirryimme hiipimään taloyhtiön pimeään kellariin ja metsästämään aaveita. Tehtailin Ghostbusters-merkkejä piirtämällä mallista leivinpaperin läpi. Ostin kaverilta Ghostbusters-leffajulisteen, joka oli tainnut ilmestyä Suosikin liitteenä.

Vuosi taisi olla 1984, kun kotiimme kannettiin superhieno ja superkallis Panasonic NV-850 HiFi-VHS-videonauhuri. Isä liittyi R-kioskin VIP-videoklubiin, jolloin pääsin käsiksi valtaviin leffavalikoimiin. VIP-videoklubi lähetti säännöllisesti kotiin A4-kokoisen kuvaston, johon oli lätkitty klubin koko leffavalikoima lyhykäisten juonikuvausten kera. Luin kuvastoa antaumuksella. Vaikka vuokraaminen oli kallista (25–30 markkaa per leffa?), kukkaro aukesi kivuttomasti leffavuokrauksiin. Sain surutta vuokrata haluamiani elokuvia ikärajoista juuri piittaamatta. Saa arvailla, mitä tällä yritettiin kompensoida. Kun leffa vuokrattiin, sain katsoa sen parikin kertaa. Täytyihän saada maksimaalinen hyöty irti. Star Warsit (osat IV, V ja VI), James Bondit (varsinkin Elä ja anna toisten kuolla), Chuck Norrisit (Yksinäinen susi McQuade, Suoraa toimintaa ja Delta Force), Poliisiopistot, Goonies – Arkajalat (näitä leikittiinkin), Gremlins – riiviöt, Clint Eastwoodin spagettiwesternit ja Likaiset Harryt, Terence Hillin ja Bud Spencerin turpiinvetoleffat, Indiana Jonesit, ja lista jatkuu. Jotkut elokuvat olivat niin hyviä, että vuokrasin ne useampaan kertaan. Mitä tulee kotinauhoittamiseen, videonauhuri räjäytti pankin 1980-luvulla. Voi päivää hyvää, kuinka paljon meilläkin oli nauhoitettuja leffoja ja muita ohjelmia. VHS-kaseteilla täytti kevyesti kaapin jos toisenkin.

Niin se vain on, aika kultaa muistot, video killed the radio star ja mitä nyt keksiikään. Aika on laskenut kultaisen sateensa monen lapsuuden unohtumattoman elokuvaelämyksen päälle. Chuck Norrisin totisia tekeleitä tuskin pystyy nykyään katsomaan kuin kännissä ja camp-lasit päässä. Onneksi aika on jättänyt rauhaan sentään joitakin kasaripätkiä.

Requiescat in pace, uskollinen ystävä. Koimme paljon upeita hetkiä yhdessä. Kunnes aloit työksesi syödä videokasetin nauhaa, senkin paska (kuvassa NV-850 Panasonicin sisarmerkin Nationalin nimellä).