En toivo mitään muuta kuin että rakastaisitte minua lähimmäisenänne ja hyväksyisitte minut sellaisena kuin olen, eli
hauskana, vitsikkäänä, seksikkäänä, lihaksikkaana, komeana omenana, outona omenamatona, perikatona, lahona latona, aikajanana, manaajana, rajattoman rajaajana, raadollisena raatajana, ratkeamattoman ratkojana, tulevaisuuden tuhoajana, katalana katanana, kuumana kastanjana, parantumattomana pandemiana, elektronisena enkelinä, mekaanisena messiaana, megalomaanisena messumaistiaisena, katkeamattomana katkeruutena, pomppivana populistina, tahattomana taakkana, taipumattomana takinkääntäjänä, takuuvarmana taapertajana, painottomana painolastina, suutarina tsunamina, sutkina sipattina, saatanallisena sapattina, satunnaisena sakkorysänä, simputtavana simpukkana, viiltävänä viipalekuvauksena, tutkimattomana turjakkeena, monitulkintaisena monumenttina, kotoisena korpimetsänä, tulisena tundrana, lakaistuina lakeuksina, jäätymättöminä jäätikköinä, marinoituneina mantereina, vajoavina valtamerinä, liipottavana linnunratana, maatuvana maailmankaikkeutena.
Siinä ensi alkuun. Jatkuu sivusta seuraavana lukuvuonna.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste itsetunto. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste itsetunto. Näytä kaikki tekstit
perjantai 22. maaliskuuta 2019
perjantai 13. huhtikuuta 2018
Munattoman miehisyyden mitta
Tehdään ensin selväksi, että siitä konkreettisimmasta miehisyyden mitasta en mainitse sanallakaan, koska… niin. Mutta oli aikoja, jolloin minäkin jollain alitajuisella tasolla kuvittelin, että miehisyys ilmestyy pojannulikkaan jollain ihme trikeillä.
90-luvun puolenvälin jälkeen elin vaihetta, jolloin aloin tutustua elämässä uusiin isojen poikien pelisääntöihin, jotka olivat aiemmalle egolleni täysin vieraita ilmiöitä. Suurimman sysäyksen suunnanmuutokselle antoi tutustuminen pullon henkeen, joka tarjosi tilapäisen avun itsevarmuuden puutteeseen sekä tukki joitakin norsunkokoisia aukkoja sosiaalisen kanssakäymisen taidoissa. Tuota ei ole kiva myöntää, vaikkakaan ei ole mikään poikkeuksellinen ilmiö.
Pidin myös paremmin huolta ulkoisesta habituksestani, kuten jokainen nuori koiras, joka haluaa markkina-arvonsa olevan riittävän kompetentti soidinseurojen pariutumisrituaaleissa. Olin aina merkkituotteiden sekakäyttäjä, sillä dödöt ja sen sellaiset tuoksuttimet hankin Itämeren risteilijöiltä ja vaatteet vähän paremmista tavarataloista (ei siis Citymarketista). Minut oli pienestä pitäen kasvatettu luottamaan Merkkiin™. Takit olivat aina Luhtaa ja farkut Levi’siä ja Dieseliä, ainakin joskus yläasteiässä. Myöhemmin tuli vuoroon Mexx, Matinique, Part Two, Dockers, Cottonfield, yms. Henkkamaukkasukupolven esiinmarssia ei ollut vielä tapahtunut, ja vaikka olisi, minua ei sillä marssilla olisi näkynyt.
Tukkaan tööttäsin kaikenlaisia kuontalokiinnitteitä ja naamaan lääpin ties mitä emulsioita. Meikkaamaan en sentään ryhtynyt, vaikka sellaisestakin olin kuullut. Enkä laittanut korvakorua. Johonkin sentään raja. Miesten itsehoitotuotteiden (itsepetostuotteiden?) käyttö oli lähtenyt nousuun ja buumi löysi tiensä minunkin herkkäuskoiseen mieleeni. Puhuttiin metroseksuaalisuudesta ja David Beckhamista, usein samassa lauseessa. Ostin suomenkielisen Men’s Healthin irtonumeroita ja fantasioin, että minustakin tulee sellainen suurmestari kuin mitä lehden sivuilla maalailtiin. Ihme kyllä hyvin pukeutuvaa hienostunutta lihaksikasta vällyvelhoa ei inkarnoitunut lehtiä selailemalla. Vaikka joka lehdessä kerrottiin viisi varmaa kikkaa uljaisiin vatsalihaksiin, en tehnyt yhtäkään enkä alkanut käydä salilla. Men’s Healthien sisältö oli aivan kuten Cosmopolitanin, mutta ”miehisestä” näkökulmasta. Jutut olivat totaalista aivotonta paskaa, jota ei olisi kannattanut ottaa tosissaan vaan viihteen kannalta. Men’s Health ja kaikki muutkin sen aikaiset suomenkieliset miesten elämäntapalehdet lopetettiin vähin äänin. Olinko minä ainoa pöljä, joka osti niitä?
Miehistyminen/miehisyys on kinkkinen kokonaisuus, jota ei rasvoja sivelemällä, lisäravinteita syömällä tai lihaksiaan pussailemalla saavuteta. Saati viinaa tirpomalla, panoja laskemalla, naisia kyykyttämällä tai viiksiä kasvattamalla. Tässä elämän vaiheessa minulla saattaa olla jokin aavistus siitä (huomaa vahva varauksellisuus), mitä se on, mutta en ala availla asiaa, koska tämä ei ole neuvontapalsta. Enkä myöskään uskalla, koska universaalien lainalaisuuksien lateleminen (nojautuen yksilöllisiin kokemuksiin) johtaa oikotietä uskottavuuden harakiriin. Kyllä asia sitten joskus avautuu, ainakin joillekin.
90-luvun puolenvälin jälkeen elin vaihetta, jolloin aloin tutustua elämässä uusiin isojen poikien pelisääntöihin, jotka olivat aiemmalle egolleni täysin vieraita ilmiöitä. Suurimman sysäyksen suunnanmuutokselle antoi tutustuminen pullon henkeen, joka tarjosi tilapäisen avun itsevarmuuden puutteeseen sekä tukki joitakin norsunkokoisia aukkoja sosiaalisen kanssakäymisen taidoissa. Tuota ei ole kiva myöntää, vaikkakaan ei ole mikään poikkeuksellinen ilmiö.
Pidin myös paremmin huolta ulkoisesta habituksestani, kuten jokainen nuori koiras, joka haluaa markkina-arvonsa olevan riittävän kompetentti soidinseurojen pariutumisrituaaleissa. Olin aina merkkituotteiden sekakäyttäjä, sillä dödöt ja sen sellaiset tuoksuttimet hankin Itämeren risteilijöiltä ja vaatteet vähän paremmista tavarataloista (ei siis Citymarketista). Minut oli pienestä pitäen kasvatettu luottamaan Merkkiin™. Takit olivat aina Luhtaa ja farkut Levi’siä ja Dieseliä, ainakin joskus yläasteiässä. Myöhemmin tuli vuoroon Mexx, Matinique, Part Two, Dockers, Cottonfield, yms. Henkkamaukkasukupolven esiinmarssia ei ollut vielä tapahtunut, ja vaikka olisi, minua ei sillä marssilla olisi näkynyt.
Tukkaan tööttäsin kaikenlaisia kuontalokiinnitteitä ja naamaan lääpin ties mitä emulsioita. Meikkaamaan en sentään ryhtynyt, vaikka sellaisestakin olin kuullut. Enkä laittanut korvakorua. Johonkin sentään raja. Miesten itsehoitotuotteiden (itsepetostuotteiden?) käyttö oli lähtenyt nousuun ja buumi löysi tiensä minunkin herkkäuskoiseen mieleeni. Puhuttiin metroseksuaalisuudesta ja David Beckhamista, usein samassa lauseessa. Ostin suomenkielisen Men’s Healthin irtonumeroita ja fantasioin, että minustakin tulee sellainen suurmestari kuin mitä lehden sivuilla maalailtiin. Ihme kyllä hyvin pukeutuvaa hienostunutta lihaksikasta vällyvelhoa ei inkarnoitunut lehtiä selailemalla. Vaikka joka lehdessä kerrottiin viisi varmaa kikkaa uljaisiin vatsalihaksiin, en tehnyt yhtäkään enkä alkanut käydä salilla. Men’s Healthien sisältö oli aivan kuten Cosmopolitanin, mutta ”miehisestä” näkökulmasta. Jutut olivat totaalista aivotonta paskaa, jota ei olisi kannattanut ottaa tosissaan vaan viihteen kannalta. Men’s Health ja kaikki muutkin sen aikaiset suomenkieliset miesten elämäntapalehdet lopetettiin vähin äänin. Olinko minä ainoa pöljä, joka osti niitä?
Miehistyminen/miehisyys on kinkkinen kokonaisuus, jota ei rasvoja sivelemällä, lisäravinteita syömällä tai lihaksiaan pussailemalla saavuteta. Saati viinaa tirpomalla, panoja laskemalla, naisia kyykyttämällä tai viiksiä kasvattamalla. Tässä elämän vaiheessa minulla saattaa olla jokin aavistus siitä (huomaa vahva varauksellisuus), mitä se on, mutta en ala availla asiaa, koska tämä ei ole neuvontapalsta. Enkä myöskään uskalla, koska universaalien lainalaisuuksien lateleminen (nojautuen yksilöllisiin kokemuksiin) johtaa oikotietä uskottavuuden harakiriin. Kyllä asia sitten joskus avautuu, ainakin joillekin.
perjantai 9. lokakuuta 2015
Egorunkkauksen peruskurssi
Jokainen murrosikään päässyt luulisi tietävän, mitä on masturbointi. Toisin kuin omassa varhaisiässäni, seksuaalivalistuksen lähteitä löytyy nykyisin yllin kyllin vastaamaan kaikkien mieltymyksiä, koska meillä on netti, juhla armas lapsien. Lapsuudessa oppikirjoina toimivat aiheeseen pureutuvat tieteelliset julkaisut, kuten Ratto, Jallu ja Erotiikan maailma. Näitä aikakausjulkaisuja saattoi tiirailla lähimetsässä, koska kun mainittuja aarteita löytyi silloin tällöin esim. lehtiroskiksesta, oli ne piilotettava metsään kallion rakoon vanhempien ulottumattomiin. Yleensä seuraavalla kerralla lehtiä ei enää löytynyt, koska muut penskat olivat käyneet lainaamassa niitä tai omat kaverit olivat kavaltaneet ne.
Teini-iässä opetusmateriaalia tarjosi television myöhäisillan ohjelmisto. Opetusfilmeissä seikkaili mm. nainen nimeltä Emmanuelle, joka pystyi näyttämään konkreettisesti, miten alistutaan miehisten fantasioiden kohteeksi.
Kuitenkin vasta aikuisiällä ymmärsin, että fyysisen masturboinnin ohella on olemassa myös henkinen masturbointi. Tätä kokonaisuutta kutsutaan kansan keskuudessa leikkisästi myös egorunkkaukseksi. Henkistä masturbointia voi harrastaa joko yksityisesti tai julkisesti, kuten periaatteessa fyysistäkin, mutta julkisessa fyysisessä masturbaatiossa joutuu usein poliisin kanssa tekemisiin.
Jotta egorunkkauksesta pääsisi nauttimaan hyväksyttävästi täysin palkein, on ymmärrettävä tarkkaan, mitä sillä tarkoitetaan. Sana ”ego” on Sigmund Freudin ajatuskehitelmä ja psykoanalyysin iskänhän tuntevat kaikki. Ego on ”minä”, eli päänupin sisällä vallitseva tietoinen käsitys itsestä. Sigge kytki egoon kiinteästi myös sellaiset viritelmät kuin id eli mielihyväperiaatteella toimiva viettipohja (vaistonvaraisuus) sekä superego eli ympäristön vaikutuksesta muovautunut ja käyttäytymistä ylätasolla ohjaileva moraali (tolkku). Ego tasapainoilee idin ja superegon vallanhimon kanssa ja pyrkii sovitteleviin ratkaisuihin näiden kahden voiman välillä. Kolme kaverusta id, ego ja superego muodostavat yhdessä ihmisen mielen eli psyyken, joka operoi tietoisella ja tiedostamattomalla tasolla (ego tietoisella ja muut tiedostamattomalla). Nyt ollaan jo niin syvällä, että jätetään tämä tähän.
Egorunkkaus on siis minän itsetyydytystä. Henkinen masturbaatio voi olla yksityistä tai julkista, hienovaraista tai suorasukaista, tietoista tai tiedostamatonta. Minän hiveleminen nautinnon saamiseksi on hyväksyttävää niin kauan kuin se ei muodostu ympäristölle haitalliseksi. Myönnettäköön, että sosiaalinen media on liian helppo kohde poimia esimerkkejä haitallisesta julkisesta egorunkkauksesta. Some on kuin luotu mielihyväperiaatteella ohjautuvia ihmisiä varten. Sen takaavat moninaiset visuaaliset toiminnot sekä mahdollisuus jakaa itseään ja omaa ”viisauttaan” kaikille mahdollisille tahoille.
Egon hyväilemisen nautinnon saavuttamiseksi voi toteuttaa monenlaisilla kombinaatioilla. Minäkäsityksen ja itsetunnon pönkittäminen on (äärimmäisellä) kohtuudella annosteltuna ok terveen ja vahvan itsetunnon kannalta, mutta ylikorostuessaan egorunkkaus kertoo hallitsemattomasta ja muista piittaamattomasta mielihyvähakuisuudesta, ts. se viestii kehittymättömästä superegosta ja dominoivasta viettipohjasta. Vahvan itsetunnon lipeäminen valheellisen minäkuvan ja epäterveen itsetunnon puolelle käy liian helposti.
Termissä ”egorunkkaus” on valitettavasti negatiivinen kaiku. Sillä viitataan usein ihmisiin, jotka tietoisesti tai tiedostamatta korostavat julkisesti itseään ominaisuuksiensa tai omaisuutensa kautta. Julkinen egorunkkaus katsotaan herkästi kerskailuksi ja omahyväisyydeksi, jos sitä ei osaa toteuttaa todella hienovaraisesti. Tällaisen suorasukaisen toiminnan tiedostamattomuus voi olla merkki minän kehittymättömyydestä (idin vaikutus, esim. alemmuuskompleksin ylikompensointi), kun taas tietoisuus toiminnasta antaa viitteitä kieroon kasvaneesta superegosta. Monissa kulttuureissa arvostetaan nöyrää ja vaatimatonta ihmistä, joka kanssaihmistensä hyväksi koituvalla toiminnallaan osoittaa erinomaisuutensa ilman, että pitää meteliä siitä. Jos edellä mainittua on liian vaikea toteuttaa, varmin tapa napata koppi hyväksyttävästä egorunkkauksesta on yksityinen henkinen masturbointi, jolloin vältytään ulkoisilta haitoilta. Tekee ihan hyvää tunnustaa joskus itselleen kylppärin peilin edessä, kun kukaan muu ei ole kuulemassa, että olet ihan hyvä ihminen. Paitsi jos olet mulkku kusipää.
Jälkikirkastuminen: edellä esitetty kirjoitus sisältää egorunkkausta.
Myöhäinen jälkikirkastuminen: Olisiko kuitenkin "egorunkkaaminen" oikeakielisempi kuin "egorunkkaus"? Taitaa mennä pilkunrunkkaamiseksi.
Teini-iässä opetusmateriaalia tarjosi television myöhäisillan ohjelmisto. Opetusfilmeissä seikkaili mm. nainen nimeltä Emmanuelle, joka pystyi näyttämään konkreettisesti, miten alistutaan miehisten fantasioiden kohteeksi.
Kuitenkin vasta aikuisiällä ymmärsin, että fyysisen masturboinnin ohella on olemassa myös henkinen masturbointi. Tätä kokonaisuutta kutsutaan kansan keskuudessa leikkisästi myös egorunkkaukseksi. Henkistä masturbointia voi harrastaa joko yksityisesti tai julkisesti, kuten periaatteessa fyysistäkin, mutta julkisessa fyysisessä masturbaatiossa joutuu usein poliisin kanssa tekemisiin.
Jotta egorunkkauksesta pääsisi nauttimaan hyväksyttävästi täysin palkein, on ymmärrettävä tarkkaan, mitä sillä tarkoitetaan. Sana ”ego” on Sigmund Freudin ajatuskehitelmä ja psykoanalyysin iskänhän tuntevat kaikki. Ego on ”minä”, eli päänupin sisällä vallitseva tietoinen käsitys itsestä. Sigge kytki egoon kiinteästi myös sellaiset viritelmät kuin id eli mielihyväperiaatteella toimiva viettipohja (vaistonvaraisuus) sekä superego eli ympäristön vaikutuksesta muovautunut ja käyttäytymistä ylätasolla ohjaileva moraali (tolkku). Ego tasapainoilee idin ja superegon vallanhimon kanssa ja pyrkii sovitteleviin ratkaisuihin näiden kahden voiman välillä. Kolme kaverusta id, ego ja superego muodostavat yhdessä ihmisen mielen eli psyyken, joka operoi tietoisella ja tiedostamattomalla tasolla (ego tietoisella ja muut tiedostamattomalla). Nyt ollaan jo niin syvällä, että jätetään tämä tähän.
Egorunkkaus on siis minän itsetyydytystä. Henkinen masturbaatio voi olla yksityistä tai julkista, hienovaraista tai suorasukaista, tietoista tai tiedostamatonta. Minän hiveleminen nautinnon saamiseksi on hyväksyttävää niin kauan kuin se ei muodostu ympäristölle haitalliseksi. Myönnettäköön, että sosiaalinen media on liian helppo kohde poimia esimerkkejä haitallisesta julkisesta egorunkkauksesta. Some on kuin luotu mielihyväperiaatteella ohjautuvia ihmisiä varten. Sen takaavat moninaiset visuaaliset toiminnot sekä mahdollisuus jakaa itseään ja omaa ”viisauttaan” kaikille mahdollisille tahoille.
Egon hyväilemisen nautinnon saavuttamiseksi voi toteuttaa monenlaisilla kombinaatioilla. Minäkäsityksen ja itsetunnon pönkittäminen on (äärimmäisellä) kohtuudella annosteltuna ok terveen ja vahvan itsetunnon kannalta, mutta ylikorostuessaan egorunkkaus kertoo hallitsemattomasta ja muista piittaamattomasta mielihyvähakuisuudesta, ts. se viestii kehittymättömästä superegosta ja dominoivasta viettipohjasta. Vahvan itsetunnon lipeäminen valheellisen minäkuvan ja epäterveen itsetunnon puolelle käy liian helposti.
Termissä ”egorunkkaus” on valitettavasti negatiivinen kaiku. Sillä viitataan usein ihmisiin, jotka tietoisesti tai tiedostamatta korostavat julkisesti itseään ominaisuuksiensa tai omaisuutensa kautta. Julkinen egorunkkaus katsotaan herkästi kerskailuksi ja omahyväisyydeksi, jos sitä ei osaa toteuttaa todella hienovaraisesti. Tällaisen suorasukaisen toiminnan tiedostamattomuus voi olla merkki minän kehittymättömyydestä (idin vaikutus, esim. alemmuuskompleksin ylikompensointi), kun taas tietoisuus toiminnasta antaa viitteitä kieroon kasvaneesta superegosta. Monissa kulttuureissa arvostetaan nöyrää ja vaatimatonta ihmistä, joka kanssaihmistensä hyväksi koituvalla toiminnallaan osoittaa erinomaisuutensa ilman, että pitää meteliä siitä. Jos edellä mainittua on liian vaikea toteuttaa, varmin tapa napata koppi hyväksyttävästä egorunkkauksesta on yksityinen henkinen masturbointi, jolloin vältytään ulkoisilta haitoilta. Tekee ihan hyvää tunnustaa joskus itselleen kylppärin peilin edessä, kun kukaan muu ei ole kuulemassa, että olet ihan hyvä ihminen. Paitsi jos olet mulkku kusipää.
Jälkikirkastuminen: edellä esitetty kirjoitus sisältää egorunkkausta.
Myöhäinen jälkikirkastuminen: Olisiko kuitenkin "egorunkkaaminen" oikeakielisempi kuin "egorunkkaus"? Taitaa mennä pilkunrunkkaamiseksi.
perjantai 7. maaliskuuta 2014
Leijonan osa
Tuo maanmainio klassikkoraina, kansallisen identiteetin tutkielma ”Kadonneen leijonan metsästys” kohautti katajaista kansaa vuonna 1992, jolloin kaikki seurasivat henkeä pidätellen uskomatonta dokumentaarista spektaakkelia Ruokolahdelta. Paikkakunnan metsistä etsittiin joukolla suomalaisen itsetunnon käänteissymbolia, vaakunastamme karannutta leijonaa. Kuten suomalaisen surkean itsetunnonkin kohdalla, ei leijonasta näkynyt kuin pari häviävän tulkinnanvaraista jälkeä ja tupsu sieltä, toinen täältä. Eikä viedä tätä keskustelua sellaisten ”tupsujen” suuntaan, turha yrittää. Luotettavin silminnäkijähavainto lienee paikallisen pontikanviljelijän Veikko Petäjäisen todistajalausunnot, jonka mukaan peto olisi raadellut Petäjäisen isännän savusaunan sekä syönyt kaikki siemenperunat hänen kolmen hehtaarin pellostaan. ”Siinä meni saatana syksyn koko ponusato”, kommentoi Petäjäinen kiristelevien tekohampaittensa välistä.
Onneksi valtio riensi tilanteessa hätiin. Se kehitti suomalaiseen vartaloon soveltuvan keinoitsetunnon ja lanseerasi innovaationsa siellä, missä se olisi kaikkien ulottuvilla, eli Alkon hyllyllä. Jottei kukaan sortuisi halpoihin kopioihin, antoi valtio nesteytetylle terapiaistunnolleen ilmeisimmän mahdollisen nimen ”Leijona”.
Ruokolahden naapuripitäjässä, pilvenpolttajistaan tunnetussa Ruoholahden kunnassa, nokitettiin oikein Olan takaa. Kaataahan kateus kuninkaitakin. Lukemattomiin virallisesti kirjattuihin havaintoihin kuuluivat mm. mastodontti, mammutti, ne kolme kaveria siitä riisimuropaketista, Musiikkitalo, politiikkaa puhuva Mars-patukan kääre, Janne Ahosen olympiamitali sekä Haverisen Pasin metsään karannut vuoden 1976 pappa-Tunturi. Myös Bob Marley nähtiin kirkon kulmilla lampsivan kohti Kämäräisen K-valintaa.
Kaiken kaikkiaan kahdenkymmenenkahden vuoden takainen sukellus kansallisen kollektiivisen piilotajunnan pimeään ytimeen jätti käteen hyvin vähän. Koettu joukkoharha leijonasta lienee tätä pohjoista kansaa läpi historian vaivannut itsepetoksen arkkityyppi, saavuttamaton utopia ja ideaali uljaasta kuninkaasta, joka johdattaa vähäpäisen väkensä totisuuden miekka kädessään vehreämmille niityille, joista Olavi Virta lauloi, kunnes niitytkin jäivät ikuiselle kesannolle. ”Venäjä vei karhun, Ruotsi kiekkokullan, ja meille jäi Leijona”, puuskahti Lalli taas kerran sahtipäissään savupirttinsä pöydän ääressä akan nalkuttaessa korvan juuressa. Murheenkryynit eivät keittämällä pehmene.
Onneksi valtio riensi tilanteessa hätiin. Se kehitti suomalaiseen vartaloon soveltuvan keinoitsetunnon ja lanseerasi innovaationsa siellä, missä se olisi kaikkien ulottuvilla, eli Alkon hyllyllä. Jottei kukaan sortuisi halpoihin kopioihin, antoi valtio nesteytetylle terapiaistunnolleen ilmeisimmän mahdollisen nimen ”Leijona”.
Ruokolahden naapuripitäjässä, pilvenpolttajistaan tunnetussa Ruoholahden kunnassa, nokitettiin oikein Olan takaa. Kaataahan kateus kuninkaitakin. Lukemattomiin virallisesti kirjattuihin havaintoihin kuuluivat mm. mastodontti, mammutti, ne kolme kaveria siitä riisimuropaketista, Musiikkitalo, politiikkaa puhuva Mars-patukan kääre, Janne Ahosen olympiamitali sekä Haverisen Pasin metsään karannut vuoden 1976 pappa-Tunturi. Myös Bob Marley nähtiin kirkon kulmilla lampsivan kohti Kämäräisen K-valintaa.
Kaiken kaikkiaan kahdenkymmenenkahden vuoden takainen sukellus kansallisen kollektiivisen piilotajunnan pimeään ytimeen jätti käteen hyvin vähän. Koettu joukkoharha leijonasta lienee tätä pohjoista kansaa läpi historian vaivannut itsepetoksen arkkityyppi, saavuttamaton utopia ja ideaali uljaasta kuninkaasta, joka johdattaa vähäpäisen väkensä totisuuden miekka kädessään vehreämmille niityille, joista Olavi Virta lauloi, kunnes niitytkin jäivät ikuiselle kesannolle. ”Venäjä vei karhun, Ruotsi kiekkokullan, ja meille jäi Leijona”, puuskahti Lalli taas kerran sahtipäissään savupirttinsä pöydän ääressä akan nalkuttaessa korvan juuressa. Murheenkryynit eivät keittämällä pehmene.
maanantai 20. syyskuuta 2010
Tämä pohjoisen kansan reppanuus
Tässä päivänä eräänä lähdin hakemaan pitsoja luottopaikasta keskustan laitamilta. Päästyäni paikalle ja tehtyäni tilauksen sain odotukseni ratoksi nähdä mielenkiintoisen ikävystyttävän episodin. Viittäkymmentä kohti kulkeva mieshenkilö tuli selittelemään henkilökunnalle kaikkea joutavaa, mm. orastavasta lentsustaan (jostain syystä en pidä yhtään lentsu-sanasta). Mies oli oletukseni mukaan henkilökuntaa, mutta vapaalla ja päättänyt tulla ilahduttamaan työtovereitaan läsnäolollaan ja hanurista peräisin olevilla jutuillaan. Pitsakokin ilme viestitti muuta kuin ilahduttavaa jälleennäkemistä.
Miehellä oli yllään virtsankeltainen pusakka, joka saattoi olla Luhdan mallistoa vuodelta 1992, sekä perussiniset farkut, joiden lahkeet oli leikattu laskeutumaan samanlevyisinä heti ahterista alaspäin. Farkkuihin oli neulottu ylimääräisiä taskuja, joiden oli varmaan tarkoitus lisätä niiden trendikkyyttä. Joka tapauksessa vaatteet istuivat ryhdittömästi miehen päällä. Otsalta pakeneva hiusraja oli saatu näkyviin kampaamalla harvenevat hiukset suoraan taaksepäin. Suora hiuslaatu saatiin pysymään tässä asennossa käyttämällä apuna vettä. Naamalta löytyi kevyt sänki ja punoitus, jonka veikkasin johtuvan jostakin muusta kuin alkavasta flunssasta, olihan sentään sunnuntai ja kello puolipäivä ja risat.
Hän sai annoksensa, joka sisälsi ranskalaisia ja jotain muuta, ja meni pöytään syömään. Saatuaan aterioitua hän palautti lautasen pitsakokille ja puhalteli annoksen valkosipulin määrää samalla mainiten, ettei hän onneksi ollut treffeille menossakaan. Kokki vastasi, että itsehän hän oli niin paljon sitä annokseen halunnut. Tähän mies totesi jotakuinkin näin: ”Ei kun se oli hyvä vaan, että sitä oli paljon. Mä otan aina niin vitusti valkkaria (= valkosipulimajoneesia), kun mulle on flunssa tulossa. Kato, nyt se alkaa jo puskea läpi.”, ja näytti karvaista kammenselkäänsä kokille.
Tässä vaiheessa sain pitsat mukaani ja mies jäi roikkumaan pitserian tiskille. Jotenkin mies samanaikaisesti huvitti, ärsytti ja säälitti minua. Hän edustaa palaa toivottavasti katoavaa kansanperinnettä. Hän on elävä muinaisjäänne. Kirjoitan päässäni sen tavallisen tarinan loppuun. Miehen vaimo on lähtenyt lasten kanssa jo aikoja sitten. Tai sitten sitä oikeaa ei vaan tahdo löytyä, vaikka keppanakuppiloista olisi tiheällä haravalla etsittykin. Hän elelee poikamiehenä keskustan laitamilla sijaitsevassa yksiössä. Harrastuksiin kuuluvat työ, television tuijottelu, vakioveikkaus ja vakiokänni viikonloppuisin. Krapulan synnyttämää olemassaolon ahdistustaan hän oli lähtenyt purkamaan minnekäs muualle kuin työpaikalleen, joka hänen onnekseen on auki seitsemän päivää viikossa. Sieltä löytyvät tutut ja turvalliset työtoverit, joille voi purkaa tuntojaan eli hölistä turhia, koska he eivät työvelvoitteistaan johtuen pääse karkuunkaan miehen jorinoita.
Hän on reppana, vaikka hän itse kuvittelee olevansa sujuvapuheinen ja menevä mies. Hän ei ole löytänyt olemassaololleen mitään tarkoitusta. Hän ei edes etsi tai mieti sitä. Elämänsä sisällöttömyyttä hän joko ei halua ajatella tai yksinkertaisuuttaan ei kykene ajattelemaan. Sellaiset ajatukset karkotetaan juomalla viinaa ja sen päälle lisää viinaa. Jossain vaiheessa kaikki on jäänyt jauhamaan paikoilleen ja mies on langennut elämään suomalaisen reppanan elämän. Kukaan ei ole neuvomassa hänelle, mitä on tyyli, sivistys, etiketti, oikeat virikkeet ja harrastukset, jne. Paitsi jos hänelle tulee lottopotti fiksun naisen ruumiillistumana, joka potkii miehen mitäänsanomattomuuden ojasta takaisin tielle ja kenties jopa salonkikelpoiseksi maailmanmieheksi matkustamaan naisen kanssa Lappiin ihailemaan ruskaa.
Koskahan Suomi-neito lakkaa valmistamasta näitä peräkammarin poikia, joilta peräkammarikin on jo viety pois?
Miehellä oli yllään virtsankeltainen pusakka, joka saattoi olla Luhdan mallistoa vuodelta 1992, sekä perussiniset farkut, joiden lahkeet oli leikattu laskeutumaan samanlevyisinä heti ahterista alaspäin. Farkkuihin oli neulottu ylimääräisiä taskuja, joiden oli varmaan tarkoitus lisätä niiden trendikkyyttä. Joka tapauksessa vaatteet istuivat ryhdittömästi miehen päällä. Otsalta pakeneva hiusraja oli saatu näkyviin kampaamalla harvenevat hiukset suoraan taaksepäin. Suora hiuslaatu saatiin pysymään tässä asennossa käyttämällä apuna vettä. Naamalta löytyi kevyt sänki ja punoitus, jonka veikkasin johtuvan jostakin muusta kuin alkavasta flunssasta, olihan sentään sunnuntai ja kello puolipäivä ja risat.
Hän sai annoksensa, joka sisälsi ranskalaisia ja jotain muuta, ja meni pöytään syömään. Saatuaan aterioitua hän palautti lautasen pitsakokille ja puhalteli annoksen valkosipulin määrää samalla mainiten, ettei hän onneksi ollut treffeille menossakaan. Kokki vastasi, että itsehän hän oli niin paljon sitä annokseen halunnut. Tähän mies totesi jotakuinkin näin: ”Ei kun se oli hyvä vaan, että sitä oli paljon. Mä otan aina niin vitusti valkkaria (= valkosipulimajoneesia), kun mulle on flunssa tulossa. Kato, nyt se alkaa jo puskea läpi.”, ja näytti karvaista kammenselkäänsä kokille.
Tässä vaiheessa sain pitsat mukaani ja mies jäi roikkumaan pitserian tiskille. Jotenkin mies samanaikaisesti huvitti, ärsytti ja säälitti minua. Hän edustaa palaa toivottavasti katoavaa kansanperinnettä. Hän on elävä muinaisjäänne. Kirjoitan päässäni sen tavallisen tarinan loppuun. Miehen vaimo on lähtenyt lasten kanssa jo aikoja sitten. Tai sitten sitä oikeaa ei vaan tahdo löytyä, vaikka keppanakuppiloista olisi tiheällä haravalla etsittykin. Hän elelee poikamiehenä keskustan laitamilla sijaitsevassa yksiössä. Harrastuksiin kuuluvat työ, television tuijottelu, vakioveikkaus ja vakiokänni viikonloppuisin. Krapulan synnyttämää olemassaolon ahdistustaan hän oli lähtenyt purkamaan minnekäs muualle kuin työpaikalleen, joka hänen onnekseen on auki seitsemän päivää viikossa. Sieltä löytyvät tutut ja turvalliset työtoverit, joille voi purkaa tuntojaan eli hölistä turhia, koska he eivät työvelvoitteistaan johtuen pääse karkuunkaan miehen jorinoita.
Hän on reppana, vaikka hän itse kuvittelee olevansa sujuvapuheinen ja menevä mies. Hän ei ole löytänyt olemassaololleen mitään tarkoitusta. Hän ei edes etsi tai mieti sitä. Elämänsä sisällöttömyyttä hän joko ei halua ajatella tai yksinkertaisuuttaan ei kykene ajattelemaan. Sellaiset ajatukset karkotetaan juomalla viinaa ja sen päälle lisää viinaa. Jossain vaiheessa kaikki on jäänyt jauhamaan paikoilleen ja mies on langennut elämään suomalaisen reppanan elämän. Kukaan ei ole neuvomassa hänelle, mitä on tyyli, sivistys, etiketti, oikeat virikkeet ja harrastukset, jne. Paitsi jos hänelle tulee lottopotti fiksun naisen ruumiillistumana, joka potkii miehen mitäänsanomattomuuden ojasta takaisin tielle ja kenties jopa salonkikelpoiseksi maailmanmieheksi matkustamaan naisen kanssa Lappiin ihailemaan ruskaa.
Koskahan Suomi-neito lakkaa valmistamasta näitä peräkammarin poikia, joilta peräkammarikin on jo viety pois?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)