Miilunpolttajat

Jostain kasarin puolivälin tienoilta ysärin alkupuolelle vanhemmillani oli mökki eräässä tuppukylässä Euran lähettyvillä, sellainen kuivan maan torppa. En viihtynyt siellä oikein koskaan. Tylsä ja epämiellyttävä mesta, ja tönön vieressä seissyt suuri latorakennus oli pelottava paikka mennä vessaan (puucee sijaitsi siis siellä) iltamyöhäisellä, kun oli pimeää. Olin aina kuulevinani outoja ääniä rakennuksesta. Ladossa oli suuri puuvajaosa, jonka perällä puuceekoppi sijaitsi, sitten entinen navettaosa ja lopuksi sauna- ja pukuhuonetilat. Joskus pelkäsin lähes hysteerisesti, kun saatoin kuulla hitaita askelia navettaosan betonilattiaa vasten, tai ikään kuin ladon avovintillä käveli määrätietoisesti joku/jokin. Olisi tullut löysät housuun, jollen olisi istunut jo valmiiksi vessassa. Tarpeet hoidettuani ryntäsin sivuille katsomatta ulos ladosta, etten kohtaisi mitään shokeeraavaa.

Mökin naapurissa asui kaksistaan leppoisa paikallinen pariskunta, joiden tytär oli jo muuttanut pois opiskelemaan. Tekemättä enempiä turhia nimenmuunnoksia todistajien suojelemiseksi heidän nimensä olivat Annikki ja Tuomo. Annikki oli varsinaissuomalainen maalaisemäntä, huivi päässä ja sangen puhelias. Tuomo oli kuiva ja laiha äijänkäppänä, joka ei useimmiten ehtinyt montaa sanaa mihinkään väliin sanomaan, mutta ei se häntä tuntunut haittaavan. Mies oli reuman runtelema ja muistan selvästi hänen karun näköiset koukistuneet kätensä, mutta eipä sairaus hänen työntekoaan estänyt.

Kävimme silloin tällöin isän kanssa moikkaamassa naapureitamme. Annikilla oli huvittava maneeri, sillä aina kun isäni oli äänessä ja selitti jotain juttua, Annikki kiekui joka väliin ”Nii ain!” ja ”Nii oikke!”. Kuittauksia tuli ilmoille niin tiheällä rytmillä, että hokemat palaavat edelleen sangen eläväisinä filminpätkinä tietoisuuteen. Ollessamme kahden kesken isä kutsui Annikkia usein lempinimellä ”Hanhikki”. Sinällään osuva, koska oli hän melkoinen kaakattaja.

Annikin ja Tuomon elinkeino oli miilunpoltto eli grillihiilien valmistus kaupunkilaiskermaperseille. Kyseinen elinkeino taitaa olla kadonnut kokonaan Suomesta, joten saatoin todistaa käsityöläisammatin viimeisiä edustajia tässä maassa. Vierailimme isän kanssa muutaman kerran heidän miilullaan, joka muistutti lähinnä useaan kertaan karrelle palanutta matalaa tehdashallia, joka jollain ihmeen taialla pysyi edelleen pystyssä.

Heidän työnsä oli kaikessa koruttomuudessaan sitä, että he lappoivat miilun ovista sisään puunrunkoja, jotka sitten ”hiillostettiin”, eli virallisesti kuivatislattiin, sopivaan olomuotoon kitupolttamalla eli säätämällä (tai estämällä) miiluun pääsevän hapen määrää. Kun miilunpoltto oli tehty, he pätkivät rungot sopiviksi paloiksi ja pussittivat 10 kg:n säkkeihin. Jo alakoululaisena nuijapäänä ymmärsin, kun katsoin heidän mustanpuhuvaa habitustaan miilulla, että tässä ei leipä helpolla irtoa. Vaatteet noessa, kasvot noessa, kädet noessa enkä tohdi arvata, kuinka paljon nokea oli löytänyt tiensä keuhkoihin asti vuosikymmenten aikana. Rankkaa fyysistä työtä, ja siellä Tuomokin raatoi selkä köyryssä pahasti reumaisena miehenä. Eikä mitään käryä, kuinka leveän leivän syrjään pääsi kiinni tuollaisella elinkeinolla.

Isä kehui aina naapureiden hiiliä korkealaatuisiksi, koska ne eivät sisältäneet ”mujua”, eli sellaista hienojakoista hiilitöhnöä, jolla ei tee mitään. Ehta rakkaudella (?) ja ammattitaidolla synnytetty kotimainen laatutuote. Kaupunkilaislapselle miilunpoltto oli silmät apposelleen avaava näky, joka iskettiin jykevällä hiilihangolla nassikan säilömuistiin. Elettiin sitä ennenkin, ja millä tavalla. Sitä sopii miettiä, kun seuraavan kerran alatte vinkua saatuanne vääränlaista maitoa Latte Macchiatoonne.

Kuutioista keskiluokkaisuuden kujanjuoksuun

Oikeastaan jatkoa viime norpasta.

Oli aikoja, ja onhan niitä edelleen, tarkoitan aikoja, jolloin allekirjoittanut ja joskus allensa laskenut ihmisnäyte edusti totaalista urbanisoitumista yhtä totaalisen betonielementtiarkkitehtuurin ympäröimänä. 1960- ja 1970-luvulla käsistä karannut betonielementtirakentaminen takasi myös tälle koltiaiselle kasvualustan nopeasti ja kustannustehokkaasti legopalikoiden tapaan kyhätyssä kerrostalokuutiossa, ja tietty myös moderneista lähtökohdista suunnitellussa kodissa.

Lisää vettä myllyyn tarjosi 60-luvun lopussa kehitetty BES- eli betonielementtistandardijärjestelmä (oi, kuinka kaunis sana!), jolla naulattiin se, että kaikki talot näyttävät varmasti samanlaisilta. "Kylven ilossa, asun voikilossa", hoilottivat Eput (toim. huom. Epuilta on jäänyt leipomiset vähemmälle, koska voikuutio painaa 0,5 kiloa). Kun tähän lisättiin vielä valtion tukema matalakorkoinen arava-rahoitusjärjestelmä, ei rakennusliikkeiden ja pankkien käsien taputtamisesta tahtonut tulla loppua.

Oho, tuli betonipölyn kuivaa asiaa. Sellaisessa 1975 valmistuneessa monoliitissa vartuin täysi-ikäiseksi ja reippaasti ylikin. Pitkään elin täydessä varmuudessa, etten suostu asumaan viittä kilometriä kauempana keskustasta. Se oli oman napapiirin eli egosentrisyyden aikaa.

Mutta ilmestyi sitten iän tuomia päänsisäisiä muutoksia sekä ulkoisia tekijöitä eli aineellisia ja aineettomia pikku influenssereita, vai oliko kenties deus ex machina, jotka pyörittivät moniongelmaisen ihmis-Rubikin kuution (aka minä) uuteen uskoon. Siihen kuuluivat mm. vaimo, lapset, yhteinen koti ja noin 2978 linkitystä erilaisiin sosiaalisiin, pedagogisiin, psykologisiin, ekonomisiin, sosioekonomisiin, jne. tekijöihin, joista en edelleenkään tajua oikein mitään. Siirryin pois fundamentalistisen urbanismin mukavuusalueelta.

Kaikki tietävät, mitä on keskiluokkaistuminen. Pystyn ruksimaan jokaisen ruudun lomakkeesta mukaan lukien koiran. Pysyväislokaationi on ollut 10 vuoden ajan maaseutumaisemaisessa keskiluokkaiskeskittymässä. Palveluita tarjoavat jopa kaksi päivittäistavarakauppaa, apteekki, paikallinen juottola eli kyläbaari (”minä kannattelen kyläbaarimme pitäjää, vedän kaikki kurkusta mitä jää, pienestä palkkapussistani” -> en oo kannatellu, sori siitä), itsestään selvä kebabbila, pappila ja parturi-kampaamoita. Edellytykset kaikelle kukkealle kehitykselle ovat ideaaliset. Voi tätä oikeastaan lintukodoksi tituleerata.

Mutta jokin nyt kusee tässä yhtälössä. Puhun henkilökohtaisista lähtökohdista. Tiedostan, että elän 49-vuotiaana psyykkisesti vaikeaa ja kuormittavaa vaihetta. Jatkuva sisäinen konflikti käynnissä. Pinnan alla kuhisee ja kuohuu. Kun olen vuosikaudet tuijotellut eri vuodenaikoina väliin hyvinkin autiota taajaman keskustaa tai kylänraittia tai mikä lie, ajatukset ovat päässeet risteilemään sinne tänne. Mieli on levoton. Tilanne pelikentällä on sekava, ellei jopa kaoottinen, ja on huutava tarve uusille strategioille ja taktiikoille. Mutta yhtälössä on muutama muukin kriittinen tekijä pelissä kuin asuinympäristön muuttuja. Tuon yhtälön ratkaisemiseksi kuluu vielä helvetisti tunteja sekä kahvia ja tupakkaa. No ei tupakkaa, koska en käytä nikotiinituotteita, mutta kuulosti vakuuttavammalta. Mutta yhtälö, se on toinen tarina se.

Jälkiteollinen korkealujuusbetonielementtikirjoitus: Jossain päin nettiä tiedettiin, että Eppu Normaalin biisissä Puhtoinen lähiöni mainittu "Voikilo" on Ylöjärvellä sijaitsevan kerrostalon nimi. Ja Eputhan ovat Ylöjärveltä kotoisin.

Hämmentävä jälkikaneetti: Kirjoitin tämän sängyssä 24.4. klo 3.03 - 5.31 välillä. Jaa olisi pitänyt olla parempaa tekemistä? Mitä muka? Ei ollut ainakaan seksiä näköpiirissä.

Homo Urbanus vierailla mailla

Olen pikkupaikkakuntalainen (ja riippuen keneltä kysyy kenties myös pikku paskiainen). Noin, siinä se on tunnustettu. Pikkupaikkakuntalaisuus on toki sangen suhteellinen käsite ja Suomen asukastiheyden tuntien lähes koko maa on täynnä pikkupaikkakuntalaisia. Mutta pidetään katse silti oman maan rajojen sisällä.

Kunta, jossa maallisesti majailen, on kahden tuppukylän pakkoliitto. Siinä on yhdistetty tuppuinen kylä ja vielä tuppuisempi kylä. Itse asun kunnan vähemmän tuppuisessa taajamassa. Välillä on hauska naureskella tuppuisemman taajaman asukkaiden kitinälle, joka on vakiomatskua kunnan asukkaiden puskaradiofacebook-sivuilla, ja miettiä, että kyllä olisi noloa olla noin landelainen, tai jotain valkoista roskaväkeä.

Tässä osassa kuntaa useampi tuhat ihmisnisäkästä, joista joka kolmannella on Tesla. Kyllä traktoreitakin näkyy ja leikkuupuimureita niiden pesimäaikaan, sillä onhan asukastihentymän ympärillä peltoa silmänkantamattomiin. Mutta koska kunta sijaitsee ”oikean” kaupungin kyljessä ja kymmenen kilometrin sisällä on jäätävä kauppakeskus ynnä erilliskauppakeskittymä, katsoisin tämän olevan enemmän ”suburb” eli pientalolähiö. Esikaupungista puhuminen olisi vitsi. Kuitenkin omat kuntarajat takaavat sen, etteivät kaupungin demografiset, infrastruktuuriset ja hallinnolliset ongelmat haise ihan nenään asti. Sen sijaan aito, reilu ja rehellinen suomalainen paska haisee nenään muutamia kertoja vuodessa, kun maanmainiot maajussit levittävät lannat pelloilleen. Ja sitten taas pikku Teslaväki parkuu facessa, kun haisee pahalle. Voi kyynel, ei muuta kuin terapiaan purkamaan traumojaan.

Jutun juoni on, että valtaosa pikkupaikkakuntalaisista on trendikästä urbaania populaa, joka on tullut kasvattamaan perhettään (ja persettään) puhtaaseen ilmaan ja ilmapiiriin. Hajurako kaupunkiin takaa lämpöisen hyggeilevän olotilan, eikä tarvitse pelätä jengisotien ja huumelordien leviävän kunnan kaduille. Ja voi keskittyä rauhassa pohdiskelemaan, onko se naapurin talo, auto tai ego todellakin isompi kuin oma, ja pitäisikö asian alkaa vituttaa.

Sitten täällä on individuaali yksilö nimeltä minä, joka ensimmäiset 27 vuotta kuikuili örkkinä kerrostalolähiöiden betonikuutioissa. Eikä siinä mitään, oli se ihan auvoisaa aikaa. Ja joinakin kesäisinä lauantai-iltapäivinä, kun ulkoilutan dogea ”keskustassa” eikä missään näy ristinsielua, saattaa mieleeni juolahtaa: ”Mitä helvettiä minä oikein teen täällä? Olenko eksynyt Kontuun vai Mordoriin?” (btw en ole koskaan lukenut Tarua sormusten herrasta, koska sen laatuinen hörhöily ei nappaa).

Jälkijeesustelut: Oletko koskaan päässyt katsomaan syvälle ristin sieluun?

Käkeensaajat ry kokoontuu

– Jaahas, se olisi taas aika Kanta-Hämeen käkeensaajat ry:n kokoukselle. Tuttuun tapaan vedetään yhteen toivottavasti tapahtumarikas kulunut viikko. Kuka tällä kertaa aloittaisi? Miten olisi Jorma? Mikäs muuten Jormalla siellä pullottaa?
– Joo se tämä jalassa oleva kipsi, joka pullottaa. Jalka on murtunut aika monesta kohtaa, joten kyllä tässä saa tovin odotella, että pääsisi eroon kipsistä. Älkää sitten ihmetelkö, jos ei ole tulevina kuukausina pahemmin kerrottavaa.
– Kerropa nyt Jorma, miten pääsit ansioitumaan tällä kertaa. Taitaa tulla kunniakas merkintä ansioluetteloon.
– Jos lyhyesti kuvailisi tapahtumien kulun, niin ehtii muutkin päästä ääneen. Siinä oli parkkiksella kokoontunut joku nuorisoporukka, joka oli peilailemassa tuunattuja Audejaan. Letkautin siinä, että tietääkö pojat, mitä ne neljä rengasta Audin nokassa tarkoittaa. Ennen kuin ne ehtivät sen enempää ihmetellä kysymystä, jatkoin, että ne renkaat tarkoittavat sitä, että kuskina on nelinkertainen persläpi. Ehdin sitten vielä lisätä, että taitavat pojat muutenkin olla enemmän persreikien perään, kun ei näy ensimmäistäkään tyttöä porukassa. Että on vissiin peräröörin rassaajien ja tuhkaluukkuun tunkeutujien kokoontumisajo kyseessä. Paljon enempää en ehtinyt vittuilla, kun yksi niistä kaasutti Audilla päin. Yritin väistää, mutta lonkka otti osumaa ja jalka meni murskaksi.
– Aika kovaa settiä pääsit esittämään. Kyllä olet tosi Jorma mieheksi, ei voi muuta sanoa. Eiköhän muut anneta oikein aplodit Jormalle, ennen kuin jatketaan.
* tapu-tapu-tapu-tapu-tapu-tapu-tap-tap *
– Sitten olisi varmaan meidän nuorisojaoston, eli Epen vuoro. Oh hoh, onpa sinulla pää turvoksissa. Pystytkö edes puhumaan?
– Joo, kyllä minulla sentään hampaita suuhun jäi siitä vuorovaikutustilanteesta.
– Kerro nyt Epe ihmeessä, miten tuollaiseen lopputulemaan päädyttiin?
– No joo, tämä on aika tavanomainen tarina. Olimme HPK:n faniklubin kanssa vieraspelissä Porissa. Oli siinä vähän suu kosteana, kun päätin avata sanaisen arkkuni hallin kaljajuottolassa. Totesin paikallisille urpoille, että on tuo Ässät sellainen mekkoihin pukeutuva homolauma, ettei varmaan kannata päästää pelin jälkeen pukukoppiin kameroita todistamaan, mitä siellä tapahtuu. Sitten tulikin pataan oikein kunnolla. Sain siinä lattialla maatessani vielä vähän monoakin kaupan päälle, ennen kuin kaverit ehtivät tulla väliin.
– No olihan tuo aika peruskauraa, mutta sen verran täytyy antaa Epelle tunnustusta, että on pojalla aina ollut hyvin sana hallussa. Seurassa kuin seurassa Epe saa kenet tahansa vittuuntumaan tuossa tuokiossa. On se hieno lahja. Mutta tähän väliin tällainen ilmoitusluonteinen asia. Tämän vuoden Kanta-Hämeen käkeensaajat ry:n kesäretki suuntautuu Pohjanmaalle lestadiolaisten suviseuratapahtumaan. Perinteiseen tapaan soluttaudutaan porukkaan ja aiheutetaan eripuraa kukin omalla tyylillään. Siellä on oikein otollista maaperää aukoa antaumuksella päätään uskiksille. Haastekerroinkin on aika mukava, jos saa suviseurassa kunnon rähinän aikaiseksi. Vanhan kaavan mukaan parhaat suoritukset palkitaan. Muistanette vielä hyvin Riston upean revittelyn viime vuoden Flow-festivaaleilla, minkä seurauksena Risto makasi kaksi viikkoa letkuissa sairaalan vuodeosastolla. Että sellaista, mutta eteenpäin, sanoi hauki rannassa. Jaaha, olisiko nyhveröosastoamme edustavan Kukkakeppi-Kaapon vuoro. No keneltä tuli tällä viikolla turpiin? Saitko tavalliseen tapaan selkäsaunan virtahepotyttöystävältäsi? Tuliko riitaa Warzonen pelaamisesta?

Kori-Antero

Antero tykkäsi koreista. Eritoten hän oli mieltynyt kunnon perinteisiin kaljakoreihin. Sellaisiin jämäköihin muovisiin häkkyröihin, jotka eivät olisi millänsäkään, vaikka laivue B-52-pommikoneita laskisi lastinsa päälle. Niitä oli vain hyvin vaikea enää löytää, kuin myös perinteisiä kaljapulloja. Anterolla oli komerossa jemmassa vanha oranssinen Mallasjuoman kaljakori, koska hänen mielestään se huokui sellaista kansallisromantiikkaa.

Anteron kerta-annos oli yleensä tuo mainittu kaljakorillinen, tai siis keissillinen, joka riitti sopivasti yhteen illanviettoon. Koska kerta-annos kattoi tilavuusmääränä 8 litraa, voisi kuvitella, että Anteron vyötärön yläpuolella sijaitseva säiliö olisi ollut melkoisen kookas. Mutta ei, Antero oli laiha kuin kuivan kesän orava, joten siihen nähden hänen kykynsä absorboida nestettä oli hämmästyttävä. Anteron aineenvaihdunta toimi kiitettävästi, vaikkakin pahat kielet kertoivat, että laihuus johtui yksipuolisesta ruokavaliosta. Kusi juoksi Anterosta kuin sadevesi rännistä noin viidennen oluen jälkeen. Anteron jatkuva vessassa ramppaaminen huvitti hänen ystäviään siinä määrin, että asialle oli annettu oma terminsä: Antsan kusiravit.

Olihan Anterolla toinenkin koreihin liittyvä kiinnostuksen kohde. Hänen isänsä oli opettanut Anteron jo nuorena poikana valmistamaan pärekoreja, ja niitä Antero väkersi ahkerasti niinä luppoaikoina, mitä oluenjuonnilta liikeni. Oli hän yrittänyt yhdistää nämä kaksi harrastusta, mutta viimeistään seuraavana aamuna oli miehelle valjennut, että yhdistelmä ei toiminut. Oli syntynyt sutta ja sekundaa ja hyviä päreitä oli mennyt hukkaan. Tosin meni siinä muutama kerta ja päreiden polttamiset päälle ennen kuin hän oppi läksynsä.

Tienasihan Antero jonkin verran kaljarahaa päretöillään, koska kotimaisille laatutuotteille oli aina kysyntää, kunhan ei ahneeksi sortunut. Oli hän tehnyt välillä muitakin sekalaisia töitä, mutta työsuhteet olivat aina loppuneet lyhyeen, koska hän oli kaiken muun paitsi päretöiden suhteen hieman kärsimätön luonne.

Sattuipa kerran niin, että kauppareissulla ollessaan Antero osti Casino-arvan. Eikä asiaa olisi tässä tarinassa edes mainittu, jollei olisi käynyt niin, että arvasta pätkähti Anterolle päävoitto 250 000 euroa. Siltä seisomalta Antero marssi kotiinsa ja tuikkasi tuleen koko saatanan pärekorivaraston. Tämä antoi viitteitä siitä, että jokin ”klikkasi” Anterossa ja että Antsalla oli patoutumia, jotka etsivät ulospääsyä. Koska pärekorit sijaitsivat kerrostalon häkkivarastossa, tapahtumasta seurasi jonkinmoinen jälkipyykki, mutta se ei miestä enää painanut (hänet todettiin alentuneesti syyntakeiseksi). Antsalla oli nimittäin menolippu Fuerteventuralle, missä hän vietti iäisyyden viettäen luppoista vapaaherran elämää ja Tequila Sunriseja lipitellen, kunnes maksa sanoi poks.

Tarinan opetus: Älä tuhlaa aikaasi luokattoman huonoihin Pärren tuutista tempaistuihin tarinoihin, vaan lopeta vielä, kun voit. Jos pääsit tänne asti, on myöhäistä, ja asia kyrsii sinua loppuelämäsi ajan.

Jäldeskripti: Tämä koko höpölöpö sai alkusysäyksen ruokakaupoissa myytävästä tuoreyrttikasvista, jota henk.koht. pidän hiton pahan makuisena.

Miehekäs sisustuslehti

MMT-toimituksen ohrainen virvoitusjuoma väärään kurkkuun solahti, kun postiluukusta kolahti lehtitilaustarjous uudesta sisustuslehdestä. Lehden mainostettu anti teki niin suuren vaikutuksen, että koko toimitus teki saman tien kestotilauksen, vaikkei ole nähnyt vielä ensimmäistäkään numeroa. Puhumattakaan siitä, että olemme jo melkein voittaneet uuden auton. Arvontakupongin kuvassa näkyi kuitenkin Fiat 500, joten jäimme pienen ihmetyksen valtaan siitä, mitä tekemistä kuvan Fiatilla on palkinnoksi luvatun auton kanssa.

Toimitus on uudesta makasiinista innoissaan kuin pikkupoika pornolehdestä, koska katsomme sillä olevan valtavaa potentiaalia. Haluamme antaa täyden tukemme tällaiselle julkaisulle, joka ei esittele epätoivoisia kikkoja sixpackin kehittämiseen saati kuolleena syntyneitä pokausneuvoja, joten seuraavassa lehden esittelymateriaali lyhentämättömänä:

”Upouusi lehti iskee miehiseen makuun kuin vesuri vävypojan vätyksen pohkeeseen! Koti ja heittiö – sisustus- ja lifestyle-lehti tosikarjuille ja sellaisiksi haluaville! Jos rintamuksessasi orastaa jo ensimmäinen rintakarva, lehti on kuin tehty juuri sinulle! Ensimmäisessä tuplajättinumerossa jopa 169 sivua, joiden päälle kaataa kaljat. Lehden sivut on tehty erityisen imukykyisestä paperista! Avausnumerosta löydät mm. seuraavat mielenkiintoiset artikkelit:
- Kestotesti: kuinka kauan voi asua kämpässä siivoamatta?
- 10 keinoa peittää nopeasti oksennuksen haju asunnossa
- Pelit ja leikit: vietä hauska rähinäkänninen ilta ystävien seurassa – puukkohippa kotosalla
- Etiketti: riittääkö iltakattaukseen pelkkä viina vai pitäisikö olla purtavaa
- Hinta-prosenttisuhde ratkaisee? Asiantuntijaraati arvioi tositirpomiseen ideaaliset noin kympin hedelmäviinit
- Hanki paskainen sohva halvalla kirppikseltä – sohvatyynyjen välissä löytöjen aarreaitta
- Raakana vai lantringilla? Keskustelua dokaamisen filosofiasta
- 5 + 1 hyvää paikkaa sammua illan päätteeksi + BONUS: selviämisputkan sisustusratkaisut
- Yliarvostettu naapurisopu: kuinka välttää häätö vuokrakämpästä
- Viikon menu kympin budjetilla, enemmän pelimerkkejä alkoholiin
- Talotohtori neuvoo: miten osua aamuyöstä avaimella (kotioven) avaimenreikään ilman, että 130 desibeliä ylittyy
- Uudessa reportaasisarjassa Koti ja heittiö kiertää Suomen kovimmissa räkälöissä: Ensimmäinen pysäkki Saarijärvi – hyvää humalaista seuraa (jos sietää keskisuomalaisia), juopuneiden karaokea ja Kari Tapiota jukeboksista.

Hae uusi Koti ja heittiö lehtipisteestä jo tänään! Jos olet jo juonut kaikki päivärahasi, siitä vain kääntämään lehti lähimmästä lehtipisteestä. Pääasia, että me kustantajana saamme rahamme.”

Missä asennossa saunanoven pitää olla, eli sukuriitojen ristitulessa

Päijäthämäläinen sukuhaarani on ollut aina kohtalaisen riitaisaa väkeä, mikä ei liene epätavallista Suomessa varsinkaan perheissä, joissa tiettyyn sukupolveen on kasautunut vähän runsaammin lapsia (suuret ikäluokat). Niinpä lapsuuden kesinä Nuoramoisissa sain todistaa sukumme mökkikolhoosissa monenlaista sukuriitaa, kun isäni välillä purki tuntojaan sisarustensa ja vanhempiensa toiminnasta. Samalla rantatontilla lyhyiden välimatkojen päässä oli isovanhempieni kesämökki sekä kolmen heidän lapsensa pienemmät aitat, joten maaperä oli otollinen reippaalle riitelylle.

Vaikkei sisaruskatras, johon isäni kuului, kasvanut järin suureksi (yhteensä neljä), niin siihenkin mahtui musta lammas. Kyseinen naishenkilö oli perheen kuopus, joka raahasi mökille aina jotain renttuja tai muulla tavoin vinksahtaneita heppuja, jolta oli aina rahat loppu eli juotu, joka sai vanhemmiltaan kaikki törttöilynsä anteeksi, jota hänen vanhempansa tukivat salaa rahallisesti (joka tietenkin tuli ilmi) ja jota hänen vanhempansa tuosta kaikesta huolimatta varauksetta aina kehuivat ja puolustivat, kun taas muut, joilla oli paremmin asiat, jäivät vähälle huomiolle. Ja sehän aiheutti katkeruutta muissa sisarissa. Mainittakoon, että tämä rairaitätini oli kuitenkin ikävuosilla mitattuna aikuinen ja kolmen lapsen äiti, mutta eipä se vauhtia hidastanut, sillä rällääminen jatkui vuosikymmenestä toiseen.

Eräs vakioriidanaihe oli, Sysmässä kun oltiin, sahdin juominen. Isäni, hänen kunnollisempi siskonsa ja isoäitini keittivät lukemattomat sahdit rannan isossa padassa, josta kuurinan läpi laskettuna irtosi kertalaakilla sellainen 60 litraa sameanruskeaa kultaa. Sahtitynnyrin tyhjentämisestä saatiin mehevät riidat. Sahtimaltaat maksavat, jos ei maltaita, niin kuitenkin riittävästi rahaa, ja valmistaminen on työläs prosessi, joten kyllähän se kismittää, jos yksi vapaamatkustaja mieskaveriretkuineen imuroi ison osan tynnyristä. Usein he kävivät yön hiljaisuudessa hakemassa kellarista kannun poikineen ja pikkuhiljaa lipittelivät aamuyön tunneille asti, ja seuraavana päivänä manaamista riitti, kun tynnyrin pinta oli laskenut merkittävästi. Malttoivat jättää sentään hiivat pohjalle. Kun sahti oli hoidettu pois päiväjärjestyksestä, tuli heille tarve palata kaupunkiin. Tämä musta lammas ei osallistunut koskaan kuluihin, koska hänellä oli aina rahat loppu. Samasta syystä riitaa oli aina myös rannan sähkölaskun maksamisesta ja yleisesti epäsuhtaisesta maksamispolitiikasta.

Eräs mahtava riita tuli vessapaperin käyttämisestä. Rannassa oli yksi paskahuussi eli puucee (ei PC), jota kolme ruokataloutta käyttivät. Isäni repi pelihousunsa siitä, kun hänen hunsvotti siskonsa ei ostanut huussiin vessapaperia, vaan tuttuun tapaansa käytti muiden, kas kun oli ilmaista. Vessapaperigate kärjistyi lopulta siihen, että jokaisella oli omat vessapaperinsa puuceessä ja piti olla tarkkana, ettei vain käytä toisen paperia.

Isäni osasi riidellä vanhempiensa kanssa myös ilman deekusiskon osallisuutta. Yksi riita nähtiin aikoinaan yhteisen hernekeiton keittämisestä. Asia kulminoitui herneiden kypsyysasteeseen. Isoisäni vakaa ja tietenkin oikea käsitys oli, että ”herneiden piteä olla hahmossoa” eli herneiden täytyy näkyä ehjinä keitossa. Isäni mukaan hernekeitto oli raakaa, jos herneet eivät ole hajonneet. Sen jälkeen ei yhteisiä hernekeittoja keitelty. Isovanhempani eivät ymmärtäneet myöskään naudanlihan jättämistä sisältä punaiseksi (mediumkypsyys, puhumattakaan rare). Taisi olla selkeä sukupolvikysymys, sillä tuskinpa ennen sotia syntyneet ymmärsivät muuta kuin läpikypsän (ylikypsän) lihan.

Kestoerimielisyyden aihe oli saunanoven asento saunomisen jälkeen. Muistaakseni isovanhempani edustivat tässä asiassa koulukuntaa, joka heittää lopuksi saunanoven selälleen, jotta ilma pääsee vaihtumaan ja sauna kuivumaan. Isäni oli toisella kannalla. Hänen näkemyksensä oli, että saunan oven pitää olla kiinni, jotta kiukaan lämpö saa kuivatettua saunan kunnolla. Hän ei voinut käsittää, että isovanhempani tieten tahtoen mädännyttävät saunan, koska tietenkään se ei kuivu, jos kaikki lämpö päästetään pihalle. Kesällä jokapäiväisen tuntikausien saunomisen ja uimisen jälkeen sauna oli lattiasta kattoon läpimärkä, jolloin isäni jätti lopuksi oven kiinni ja hieman sen jälkeen isoäitini kävi avaamassa oven.

Olen aikuisiällä pohtinut tätä universaalia saunaongelmaa, vaikkakin saunani ei ole lähellekään samalla kuormituksella kuin tuolloin monen perheen käyttämä mökkisauna oli. Sitä käytettiin kovimpina kesinä 5–6 tuntia päivässä kuukauden putkeen. Lukematta Googlea tai asiaan perehtyneitä saunaoppaita olen päätynyt ratkaisuun, jossa alkuun pidetään ovi kiinni, jotta kiuas kuivattaa lauteet, ja vähän myöhemmin avataan ovi, jotta ilma vaihtuu. Tosin jälkimmäisellä ei taida paljon merkitystä olla, koska minulla on etunani koneellinen ilmanvaihto, toisin kuin mökillä oli. Sen aikaisella tekniikalla ilmanvaihtoa edusti räppänä. Toisaalta saunaan voi jäädä silti ummehtunut haju, jos pitää ovea koko ajan kiinni. Mutta kuinka kauan tulisi pitää ovea kiinni ennen kuin sen saa aukaista? Tai jos ovea pitääkin alkuun auki ja sulkee sitten? Täytyy jatkaa riitelyä itseni kanssa, kun ei noita sukulaisiakaan enää lähimaastossa näy.

Tsibale kauneinta Suomea

Kuntien tervetulokyltit ovat mielenkiintoinen ilmiö, jos ei kenenkään muun, niin minun mielestäni. Ne ovat niitä kunnan rajalla tönöttäviä mainoksia, joissa kunnan nimen alle tai ylle joku markkinoinnin Pelle Peloton on keksinyt kunnasta kertovan iskulauseen, joka antaisi mahdollisimman positiivisen mielikuvan satunnaiselle ohikaasuttajalle. Nykyisin nämä ”kyltit” löytyvät varmimmin kunnan kotisivuilta, kun halutaan tehdä sivuille eksyneelle heti kiva vaikutus. Useimmiten tällaiset tiivistykset ovat epäonnistuneita, koska niistä paistaa vahva väkisinvääntämisen meininki, ja myötähäpeä on päällimmäinen tuntemus, joka slogania lukiessa herää. Tämä taas johtuu siitä, että valtaosa Suomen kunnista on niin mitättömiä tuppukyliä, ettei niistä tahdo millään keksiä mitään positiivista sanottavaa. Yli 90 prosentissa tapauksia kunnan silmiinpistävimmät piirteet ovat pelto, metsä ja kirkko, ja niistä yksilöllisen iskulauseen veisteleminen voi käydä hieman työlääksi. Suomen olosuhteissa kaupungeiksi itsensä julistaneillakaan ei ole aihetta henkseleiden paukutteluun, sillä Suomen kaupungit ovat kaikki tuppukyläluokkaa rimaa hipoen yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Tämä ei suinkaan tarkoita, että olisin jokin Suomea alaviistoon tarkkaileva kosmopoliitti, vaan ihan tyytyväinen tuppukylän asukas itsekin.

Rauman rajalla yli viisikymmentä vuotta seissyt ”Ol niingon gotonas” on harvoja onnistuneita sloganeita, joka on aina nostanut vilpittömän hymyn huulille. Siitä tulee väkisinkin hyvä mieli ja lämmin tunne, mikä harvan kunnan rajaa ylittäessä tapahtuu. Siinä ja toisessa tunnetussa Rauma-lauseessa ”Raum o ain Raum” kiteytyy jotain olennaista Raumasta, vaikkei sitä suoraan tiedostakaan. Sellaista aitoutta ei kovin moneen kylttiin ole onnistuttu kiteyttämään (en ole raumalainen). Tämä kehu puuttumatta sen enempää siihen, millainen ”kaupunki” Rauma muuten on. Toisena satunnaisena esimerkkinä Sallan itseironinen ”In the middle of nowhere” huvittaa ja ärsyttää samanaikaisesti. Miksi täytyy käyttää englannin kieltä? Haluaako Salla viestiä myös ulkomaan eläville olevansa ”keskellä ei-mitään” (joten kannattaa kiertää kaukaa)?

Sen sijaan, että alkaisin pitää kuntien mainoslauseiden missikisoja, heitän timangisen ja triangelisen luovuuteni peliin ja tarjoan ilmaista vetoapua kuntien houkuttelevuuden lisäämiseksi. Toimituksen tulenarka ideariihi on käynyt kuumana kuin Grillimaisterin grilli, ja valmista nyhtökauraa on syntynyt. Seuraavassa mainittujen kuntien tulee hetimiten posauttaa singolla vanhat kyltit huitsin Sierra Nevadaan ja pystyttää kiireen vilkkaa uusi sekä sen viereen vuoronumeroautomaatti, koska siitä eteenpäin kuntaan pukkaa sisään väkeä sellaisella tungulla, että osa joutuu odottamaan vuoroaan rajalla, jotta mahtuisi sisään. Nyt valmiina, täältä alkaa laulaa:

Valintasi loppuelämäksi on komero, jos vaihtoehtona on Somero.
Jumala loi maan, ja seitsemäntenä päivänä hylkäsi Loimaan.
Taidat olla vähän tyhmä, jos kohteenasi on Sysmä.
Jos sinulta puuttui vielä masennusdiagnoosi, tsekkaa Vantaa!
Espoo – rikkaiden psykopaattien kasvualusta.
Helsinki – kaupungiksi tiivistynyt ahdistus.
Yhdistetään lohduttomat ja lahjattomat, saadaan Lohja.
Pori – lauma häiriintyneitä alkuihmisiä, joilla pakkomielteenä antaa kaikelle nimi ”karhu”.
Rauma – missä muualla tulisi mieleen kaivaa kaupungin läpi kulkeva leveä avoviemäri?
Jyväskylä – semiyksinkertaisten junttitihentymä keskellä kauneinta Suomea!
Kuopio – kuulla Savon murre ja kuolla myötähäpeästä.
Kuopio – ei ole synti syntyä savolaiseksi, mutta onhan se kauhea häpeä.
Lieksa – pätevä syy alkoholisoitua. (Tämä mainoslause sopii lukemattomiin muihinkin Suomen kuntiin)
Savonlinna – viimeisimmät havainnot 80-luvulta.
Mieti jotain hajutonta, mautonta, väritöntä ja mitätöntä, ja muistat Kouvolan.
Heinola – paikka, jossa kaikki kehitys pysähtyy ennen kuin ehtii edes alkaa.
Hartola – kuningaskunta, jonka kuningasta ei ole koskaan nähty eikä kohta näy enää alamaisiakaan.
Tampere – lääketieteellinen todiste siitä, että geneettisen ärrävian voi yhdistää matalaan äo:hon.
Lahti – Helsingin perstakiainen täytettynä persaukisilla wannabe-hesalaisilla.
Lihamuki – ja sekin oli jo liikaa kerrottu Lahesta.
Turku – maailman suurin elävien vitsien yhteenliittymä.
Mikä olisi vielä häpeällisempää kuin tunnustautua turkulaiseksi – muuta Raisioon!
Rahaa, golfkenttiä, purjehduskenkiä, itseriittoisuutta, vajaaälyisiä satuolentoja – niistä on tehty Naantali!
Uusikaupunki – ainoa syy ylittää kunnanraja on autotehdas.
Uusikaupunki – ei näytä uudelta eikä kaupungilta.
Vaasa – oli täällä aikoinaan huvipuisto.
Putosin puusta, löysin itseni Joensuusta.
Kunhan pääsen irti pannasta, lähden oitis Lappeenrannasta.
Jos et selvinnyt edes peruskoulusta, silloin sinun täytyy olla Oulusta.
Tunge perärööriisi vaivaiskoivusta tehty tappi, ja tunne, kuinka sisällesi kasvaa Lappi. (Ai ei ole kunta? Iha sama.)

Toimituksen jälkihuomautus 11.11.2020: Havahduimme yhtäkkiä karuun tosiasiaan, että tuskinpa kukaan nykysukupolven edustaja tajuaa otsikon viittaavan legendaarisen tunteiden tulkin, Erkki ”Ruusuja hopeamaljassa” Junkkarisen tunnettuun (?) lauluun Kappale kauneinta Suomea (1977), jossa Erkki esittelee myös taidokasta vihellystään.

Toimituksen toinen jälkihuomautus 11.11.2020: ”Erkki Runkkarinen”, hö-hö-hö-hö-hö-snork.

Äleät vai laheat

Isoisäni kuului sarjaan “saatanan kovia löylymiehiä”. Lukemattomat olivat ne kerrat, kun isoäitini tuli mökillä puhisten ulos saunasta ja valitteli, ettei siellä pysty olemaan, kun pappa heitti hullun lailla löylyä. Sitten erinäiset syöpäleikkaukset, vanhuus ym. pikkuvaivat veivät miehestä parhaan terän, eikä löylykauha viuhunut enää entiseen malliin. Isoisäni kärsi selvästi siitä, että löylynotto uuvutti ukon kertakaikkisesti.

Isäni ohjasi minut lapsesta alkaen samaan muottiin. Omaksuin varhain äijäasenteen, että ylälauteilla pysytään, tuli mitä tuli. Vetelät löylyt, itsensä ”hautominen”, eivät olleet mistään kotoisin. Löylyä kuului heittää aina niin, että tuntuu. Löylyn kuuma aalto iski ruoskana selkänahkaan ja pakotti monesti allekirjoittaneen pikku natiaisen kumartumaan pään polvien väliin, jottei joutunut luovuttamaan ja pudottautumaan/ putoamaan ylälauteilta. Kas kun löylymieheksi tuleminen on ankaran harjoittelun tulos. Niinpä vartuttuani huomaan lähinnä tuskastuvani säyseissä löylyissä, ja jotta saunominen tuntuisi mielekkäältä, pitää kärsimyksen tunne olla mukana. Ehtaa masokistimeininikiä.

Seuraavaa sukupolvea en pakottanut samaan piinapenkkiin. Tytär ei ole osoittanut mitään kiinnostusta saunomisen taidetta kohtaan ja poikakin pääasiassa vain silloin, kun uimaveden elementti on mukana kokonaisuudessa. Tosin vähän olen yrittänyt ujuttaa asennevammaa poikaankin. Paikallisessa uimahallissa on kaksi saunaa, jotka on nimetty ”pehmeät löylyt” ja ”kovat löylyt”. Sen verran vahvasti oli asiassa oma löylyämpäri ojassa, että brändäsin pehmeiden löylyjen saunan uudelleen ”lällylöylyiksi”, joten kovien löylyjen sauna on ainoa vaihtoehto. Mutta poika on kyllä pysynyt ryhdikkäästi sielläkin ylälauteilla, vaikka tunnelma on välillä kehittynyt kohtalaisen kuumottavaksi.

Kotona pitäisi löytyä aina jonkinmoinen kauhun tasapaino. Kiuasta ei voi kuumentaa punahehkuiseksi pätsiksi, koska pitää ajatella myös vaimokullan viihtyvyyttä. Samoin löylyä ei voi lappaa surutta kiukaalle, koska silloinkin tulee ankaraa noottia. Kovin löylykunto on rapistunut vuosien myötä. Joskus aikoinaan saatoin repiä sellaiset löylyt, että selkänahka oli rullalla ja ulkoinen olemus muistutti keitettyä hummeria, kun viimein höyrystyin ulos saunasta. Iän myötä kahjotouhuun sisältyy kasvava riski käydä kylmät, jos koettelee moisella menetelmällä äärirajojaan.

Perin kuitenkin isovanhempieni kautta myös kaksi hienoa saunatermiä. ”Olpa äleät löylyt”, saattoi isoäitini todeta, kun joutui pakenemaan saunasta isoisäni innostuttua ottamaan pikkasen löylyä. Äleät löylyt ovat siis kovat ja polttavat, kun taas laheat löylyt ovat pehmeät ja lempeät. Näitä kahta olen jankuttanut kotona saunomisen yhteydessä sen verran ahkeraan, että kumpikin on nykyään pannassa. Taidan olla ärsyttävä pikku nilviäinen. Taidan olla keski-ikäinen, jonka kaikki läpät ovat niin väsyneitä ja kuluneita, että täytyisi pitää suunsa kiinni kuulostaakseen tuoreelta.

Jälkilöylytys: Ja se on muuten saunavasta eikä saunavihta!

Pehmeät lomapöhnät

Lapsuuteni kesinä muistan tätini miehen olleen enimmäkseen vaitelias herra, joka tyytyi yleensä tarkkailemaan tilannetta mieluummin kuin osallistumaan tai ottamaan kantaa mihinkään. Hän oli hiljainen jörrikkä, joka tavallisesti oli pitkälti omissa oloissaan aitallaan sukumme lomakolhoosissa Sysmän Nuoramoisissa. Joskus hän lohkaisi jotain hauskaa ja naureskeli hilpeänä meille nassikoille, jotka vouhotimme pitkin maita ja mantuja. Aikuisiällä minulle valkeni motiivi sedän käyttäytymiseen. Hän oli kaikki lomansa pääosin päissään.

Tätini siippa oli rekkakuski, joten puhkitallatut polut kuluvat hieman lisää todetessani, että raskas työ vaatii raskaat huvit. Mutta ne olivat tosiaan raskaita huveja, kun minulle myöhemmin valotettiin äijän parhaiden päivien juomatottumuksia. Se oli suurin piirtein pullo kirkasta per lomapäivä, siis joka päivä. Silloin, kun ukko näyttäytyi hekottelevan hilpeänä, oli hän reippaammin maistissa. Ja silloin, kun häntä ei näkynyt päivällä toviin ollenkaan, hän retkotti aitassaan sammuneena. Mies hoiti aina työnsä viimeisen päälle tunnollisesti, mutta kun vaihde meni vapaalle, se oli hellurei.

Tätini taas oli onneksi pääosin selvin päin, koska hänen täytyi pitää huolta kännisen rekkakuskin lisäksi myös kahdesta pojastaan. Hän oli sähäkkä moottoriturpa, jolta tuli juttua konekivääritahtiin. Muistan monesti tilanteita, kun tätini hölötti taukoamatta kaikista mahdollisista asioista rekkakuskiäijälleen ja äijä itse oli vain hiljaa. Hiljaisuus johtui siitä, että mies oli sammumispisteessä. Olisi luullut, että monella urospuolisella olisi pinna kiristynyt taukoamattoman kälätyksen edessä, mutta tällä herralla hilpeät tunnelmat säilyivät sitkeästi. Promillet olivat sen verran kovissa lukemissa. Legendaarisimpina tapauksina olen kuullut sattumuksesta, joka tapahtui kerran muinoin, kun ukko oli taas kerran ollut tillin tallin lähestulkoon valot sammuksissa. Mies oli maannut aitan sängyllä hämärän rajamailla ja tätini oli jäkättänyt vieressä miehelleen tämän tilasta, toki ansaitusti. Äijä oli aikansa kuunnellut tai osittain kuunnellut mäkätystä ja lopulta puolitajuttomassa tilassaan tokaissut: ”Mitä huono huokaa, kun on turva kelkassa.” Tätini kertoi joskus jälkeenpäin, että hän ei pystynyt enää sen jälkeen jatkamaan sättimistä, koska häntä alkoi naurattaa niin paljon.

Herra Rekkamiehenkään terveys ei kestänyt sellaisen kuurin kurimusta loputtomiin. Henki pihisee edelleen, mutta ikäviä terveysongelmia piisaa eikä pullo kallistu enää entiseen tahtiin. Aikaakin on tietty kulunut tuollainen 30 vuotta. Itsekin joskus aikuisiällä salakuljetin Sysmän kyliltä ukolle litran Leijonan, vaikka hänellä terveys reistaili jo tuolloin. Täti oli kieltänyt viinan ottamisen, mutta mies tuli vaivihkaa luokseni, kun olin lähdössä kirkolle (siis Sysmään), ja sujautti minulle kaksikymppisen. Pullo toimitettiin rekkakuskin hellään huomaan niin, ettei tätini havainnut (muuta kuin seuraukset myöhemmin). Sain toki moitteet tädiltäni jälkeen päin.

Nuorempana maistuivat väkevämmätkin, mutta nyt neljän kympin pahemmalla puolella nautintoaineet ovat kallistuneet pääosin mallasjuomien puolelle. Viime kesäkin lipui kivasti käsistä kaljaa lipitellessä ja päivänpaistetta ihmetellessä. Juttu on vaan niin, että kaljahampaan kolottaminen täytyisi saada katkeamaan aina jossain kohtaa. En osaa arvioida, missä määrin pitkän kaavan olutmaistajaiset vaivaavat maksaa, mutta vyötäröseudulla harrastus alkaa näkyä väkisinkin ennemmin tai myöhemmin. Viimeistään, kun liikunnan määrä vähenee kelien huonontuessa. Sisäiset ristiriidat repivät sisintäni.

Harrastelijoiden harrasta harrastustoimintaa

Hei sinä kamppailulajien ystävä! Pitkän linjan urheiluseura Porin Karhu-Markut ry järjestää turpiin vetämisen peruskurssin kaikille suomalaisesta perinnelajista kiinnostuneille. Jos tunnet, että karate, judo, jiujitsu, taekwondo, potkunyrkkeily, capoeira, vapaaottelu tahi taiji ovat pelkkiä paritansseja tai olet jo muuten lämmitellyt elämässäsi riittävästi, tarjoamme suoraviivaisen vaihtoehdon suoraselkäisen toiminnan ystäville.

Turpiin, köniin, kuonoon, kupoliin, pataan, daijuun, lättyyn, tauluun ja dunkkuun vetämisen jalo taito on vaipunut kiireiseltä nykyihmiseltä unholaan. Mielialalääkkeet, ryhmäterapiat, trendikahvilat, isyyslomat ynnä muut hölynpölyt ovat tylsyttäneet ihmisestä terän, sen, millainen peto ihminen viime kädessä on. Ydinkysymyksenä on, miten houkutella uudestaan esiin alkukantainen selviytymisvietti, homo sapiensin oikea luonto. Kurssilla on tarkoitus käydä läpi lajin perusotteet ja -taidot sekä harjoitella joitakin tyypillisiä tilanteita (= turpiinvetokinkerit), joissa näistä taidoista on apua.

Perustekniikkaosassa käymme läpi mm. miten käsi puristetaan nyrkkiin, tasapainoinen lyöntiasento, miten lyödään, kuinka kovaa lyödään ja minne pitää lyödä. Jaloille ei tässä lajissa ole juuri käyttöä muuten kuin poliisia karkuun juostessa. Potkiminenhan on kivesten kasvattamiseen kykenemättömien pikku räkänokkien homostelua, kuten myös kaikki painiotteet, lukko-otteet, kuristelut ja muut halimiset.

Kurssilla huomioidaan myös olosuhteet, joissa voidaan päätyä vastakkaiseen lopputulokseen, joka ei tietenkään ole toivottava, mutta joka todennäköisyyksien perusteella on kuitenkin huomioitava. Opettelemme, miten otetaan kunniakkaasti turpiin ilman, että kasvojen menettäminen (vertauskuvallisesti) olisi vaarana. Tällöin esim. maahan sikiöasentoon käpertyminen ja uikuttaminen on poissuljettu vaihtoehto. Harjoittelemme joitakin käyttäytymismalleja, joita noudattamalla saamme osaksemme vastustajan kunnioituksen. Tästä esimerkkinä mielipuolinen nauru kivunlievityskeinona.

Nykyisellään otolliset turpiinvetotilanteet vesittyvät pitkälti turhiin neuvotteluihin, säätämiseen ja lässytykseen. On oivallettava ajoissa, milloin täytyy ryhtyä suoraan toimintaan. Tässäkin aikainen lintu korjaa potin, eli kun huomaat tilanteen aiheuttavan nousujohteista vitutusta, toimi heti, ts. ”lyö ensin, puhu sitten, jos on vielä lisättävää” -metodi (jossa tavallisesti säästyy pitkiltä puheilta). Saat yllätysmomentin puolellesi ja jännitys laukeaa kuin itsestään. Yleensä tämän jälkeen vastapuolen halukkuus avautua vähenee ratkaisevasti. Kannattaa pitää aina mielessä, että halussa tempaista jotakuta turpiin on perustasolla kyse sisäisten ristiriitojen ja turhautumien purkautumiskanavasta. Turpiinvetosessioissa, joissa teot puhuvat ja sanat eivät, on kuitenkin turha alkaa vinkua sellaisista henkimaailman jutuista. Näistä ja monista muista tilannesidonnaisista tekijöistä puhumme osiossa ”turpiin vetämisen psykologiaa”.

Kurssilla esitellään selkeät ja havainnolliset toimintamallit olosuhteisiin, joissa on korkea turpiinvetopotentiaali. Tällaisia olosuhteita ovat tyypillisesti anniskeluravintoloiden jonot, grillijonot, taksijonot, liian halpojen elektroniikkatuotteiden jonot, ilmaisten ämpäreiden jonot, yölliset kohtaamiset torilla, suulaat ja keinotekoisella itsevarmuudella varustetut nuorison edustajat, joukkueurheilutapahtumat, yhteisölliset alkoholitarjoilua sisältävät juhlatilaisuudet (mm. firman pikkujoulut), sukukokoukset, taloyhtiöiden yhtiökokoukset, junioriurheiluseurojen vanhempainpalaverit sekä Porin kaupungin taajama-alueella oleskelu.

Jos olet kiinnostunut lajista, ja mikset saatana olisi, otathan yhteyttä kouluttaja Markku ”mikä vittu sää oot” Karhuseen. Voit myös tulla aukomaan ruokintareikääsi suoraan seuran toimistolle, niin näytämme, miksi naapurissamme sijaitsee menestyvä hammaslääkärikeskus.

Lupauksia herättävä kirjoitelma

MMT:n toimitus yllätettiin jälleen kerran housut kintuissa 31.12.2018, kun vuosi vaihtui 2019:ksi täysin arvaamatta puolenyön aikaan. Vaikka viittaus housuihin toimii yleisesti metaforana, kuljetaan toimituksessa suurimman osan aikaa kirjaimellisesti housut kintuissa. Mutta koska kukaan ei osannut odottaa vuoden vaihtumista vuoden viimeisenä päivänä, tuli kaikille kiire kehittää uudenvuodenlupauksia.

Uudenvuodenlupaukset ovat jokavuotinen perinne, joka perustuu pitkälti siihen, että kehnoksi koettu suoriutuminen menneestä vuodesta synnyttää ihmisessä omantunnon kolkutusta, jonka vaientaminen edellyttää ryhtiliikettä ja pyrkimystä jossain muodossa edellisvuoden versiota paremmaksi ihmiseksi. Uudenvuodenlupaukset toimivat samalla polttoaineena seuraavan vuoden uudenvuodenlupauksille, koska seuraavan vuoden vaihtuessa palautuvat edelliset lupaukset mieleen, jolloin voi todeta niiden epäonnistuneen surkeasti, josta seuraa tunnontuskia, jne.

Uudenvuodenlupaukset tulee tavallisesti tehdä epärealistiselta pohjalta. Lupausten tavoitteet täytyy asettaa riittävän koviksi, jotta ne tuntuvat ankaralta rangaistukselta itselle ja edesauttavat toivottua lopputilannetta, jossa saa todeta tavoitteiden jääneen saavuttamatta ja lupaukset petetyiksi. Pomminvarmoja tapauksia ovat mm. “lupaan laihtua 15 kiloa”, “lue yhden kirjan joka kuukausi”, “nautin alkoholia vain saunakaljan muodossa”, “olen mukavampi kanssaihmisiäni kohtaan”, “en huuda lapsille koko vuonna”, “opettelen soittamaan ukulelea”.

MMT:n toimitus mietti asiaa tällä kertaa toiselta kantilta ja päätyi lopputulemaan, että tänä vuonna uudenvuodenlupausten täytyy synnyttää onnistumisen iloa ja hyvää mieltä. Lupausten tulee noudattaa (mielenvikaisen) järjen ääntä, joten rima asetetaan korkeudelle, josta onnettominkin nahjus (allekirjoittanut) pääsee kevyesti yli. Toimituksen ideariihi tuotti seuraavia perusasioihin keskittyviä lupauksia:

Lupaan tehdä kaikkeni, että hengitän koko tulevan vuoden.
Lupaan tehdä tarpeeni vessaan, paitsi silloin, kun olosuhteiden pakosta tai huomionhakuisuuden stimuloimana teen niitä ulos.
Lupaan sanoa ainakin yhden ystävällisen lauseen tai sanan päivässä (tämä voi olla liian vaikea).
Lupaan, ettei alkoholin kulutukseni ylitä suurkulutuksen rajaa kuin satunnaisesti joitakin kertoja viikossa.
Lupaan, etten hipelöi sukukalleuksiani kuin korkeintaan puolen tunnin vartin välein työaikana.
Lupaan, etten nuku töissä muulloin kuin väsyneenä.
Lupaan, etten pidä itseäni muita parempana ihmisenä pois lukien ne älykääpiöt, joita valtaosa ympäröivästä populasta edustaa.
Lupaan käyttää sarkasmia ja ivallisuutta aseenani joka päivä.
Lupaan nauraa enemmän muille kuin itselleni.
Lupaan ajatella seksiä niin usein kuin muilta aiheilta pystyn. Lupaan myös yrittää minimoida muut ajattelun aiheet.
Lupaan, että lähes kaikki ulosantini on tyhjänpäiväistä paskanjauhantaa ja ääliömäistä länkytystä myös tulevana vuonna.
Lupaan pyrkiä todistamaan kaikille, etten ole vähäisissäkään määrin vakavasti otettava kypsä ihminen.

Siinä joitakin esimerkkejä, joista ammentaa ajatuksia omiin uudenvuodenlupauksiin. Kannattaa muistaa, että lupaukset on paljon mukavampi pitää, kun niissä ei ole mitään todellista sisältöä, vrt. poliitikot. Parempi mieli ja hyvä ruoka on jokaisen oikeus. Ja hyvä lämmin hellä on mieli jokaisen, oi jospa ihmisellä ois lässyti lässyti lällällää.

Riimejä, joita et kuullut

Olemme yhtä perhettä, yhdessä pyyhimme persettä, se tekee höpöä ai että.

Pyöräkorjaamossa sinut tapasin, ja vuoksesi pinnani katkaisin.

Katsoin kanssasi täysikuuta, sekä kaunista simasuuta, mutten löytänyt suusta hampaita, ajatuksissani himoitsin lampaita.

Mä sähkömies oon, kytken sähköt joka paikkaan, ja koska sähkömies oon, juon töihin mennessä Kossun raikkaan.

Olit ylipainoinen mursu, haarovälissäsi kukki suopursu, ja hajukin oli sama, mutta kun veressä virtasi kova kama, rynnistin päällesi salamana.

Ostin lihatiskiltä saunapalvia puoli kiloa, mutta kotona tajusin, ettei se tuottanut iloa, koska oikeastaan lauantaimakkaraa halusin.

Mihin käteni laitan, nilkkani taitan, löydän aitan, vältän haitan, ruman siskoni sinulle naitan, jala jalla jala jala vei.

Oli sinulla sellainen pörheä karvapörrö, tukkoisen tuuhea majava, ja se puri minua palleista, saatanan kiukkuinen majava, kuin entinen Jukka Kajava.

Katsoin sinua kuin Mars-patukkaa, mutta ehdotit vain patikkaa, jälkeenpäin vitutti kuin nokatonta tikkaa.

Otin viikon lomaa, tai kenties kaksi, ja se oli niin somaa, että unohdin palata duuniin, sitten homma meni vähän pahemmaksi, kun dokasin itseni hengiltä.

Tuijotin puiston lehdettömiä puita, ja tajusin sen, kirkkaan ajatuksen, on minullakin luita, joita koirat voivat kaluta, silloin edes joku saattaisi minua haluta.

Sydämeeni vyöryi tunteiden tulva, kuin mainingit rantakallioon ne iskivät, kunnes ymmärsin et on huoleni turha, koska eihän tunnekeskus sijaitse sydämessä vaan aivoissa.

Voiko kohtaloaan juosta karkuun, ken tietää ehkä ei, mut tavaratalon vartijaa voi ja helposti, kun juoksukaljat Jaska mukanaan vei, näin läskille vartijalle nauroi ja vittuilun kosti.

Elämästä pitää nauttia, vaikkei verkoista tulisikaan haukkia, tai saukkia.

Tuli vappu, juhannus ja joulu, sitten puolukka.

Pulliaisten puheenvuoroparaati

Ihmisen kannattaa kerätä elämässään kokemuksia, jotta voi jälkeenpäin kehua olevansa monta kokemusta rikkaampi. Varsinkin minunlaisteni tyhjätaskujen kohdalla se on ainoa väylä rikastua. Kokemukset voivat olla paitsi hyviä, myös huonoja ja siltä väliltä. Kokemuskokoelmani karttui äskettäin jälkikasvun urheiluseuran vanhempainpalaverilla.

Urheiluseuran vanhempainpalaveriin mahtuu kevyesti edustava joukko suomalaisia kaikista yhteiskuntaluokista, monenlaisista lähtökohdista ponnistaneita, erilaisissa ympäristöissä varttuneita, eri tulotasoilla operoivia, mitä hämmästyttävimmillä persoonallisuuden piirteillä varustettuja yksilöitä. Tällainen tiivistetty suomalaisuuden kirjo on mielenkiintoinen kulttuuriantropologinen tarkkailukohde.

Näinkin heterogeenisessä populaatiossa näkee hyvin nopeasti, mistä puusta kukin on veistetty. On niitä, jotka lähettävät vaihtelevissa määrin ärsykkeitä ympäristöönsä ja on niitä, jotka reagoivat niihin. Ja on niitä, jotka pysyvät hiljaa tuli mitä tahansa. Tämänkertaiseen ryhmään mahtui muutama feminiini lajin edustaja, joilla oli kova tarve esittää näkemyksiään, vaikka viestin muotoilusta ja sisällön ohuudesta päätellen olisi ollut parempi jättää esittämättä edes osa niistä. Kuten tavallista, kaikki eivät punnitse sanojaan, vaan antavat huolettomasti pulpahdella ulos kaikenlaista. Allekirjoittanut taas punnitsee sanojaan niin tarkkaan, että katsoo paremmaksi olla useimmissa tilanteissa kokonaan hiljaa. Itsekritiikki on parhaimmillaan sitä, että katsoo ajatustensa ja mielipiteidensä olevan sitä tasoa, ettei yksikään ansaitse saada verbaalista muotoa. Myötähäpeän tunne puskee pintaan, kun henkilö takertuu (hölmöön) johtoajatukseensa ja käy jankuttamaan sitä puuduttavuuteen asti. On hauska bongata vaivautuneita ilmeitä muiden kasvoilla.

Itsensä esille tuomisen tarve ilmenee monilla ja taustalla on taatusti monenkirjavia tietoisia ja tiedostamattomia motiiveja. Tavallaan on kuitenkin hyvä, että pidäkkeettömiä löytyy, koska ilman heitä tuskin syntyisi juurikaan keskustelua. Tarvittaisiin vain joku, joka ohjaa homman takaisin uomiinsa, kun joillakin keulii oikein kunnolla. Eräs mieshenkilö rohkeni heittää ilmoille melko provosoivan mielipiteen joukkueen vanhempien Whatsapp-ryhmästä. Se sisälsi sivalluksen eräille aikuisikäisille ”peukuttajille”, joilla on taipumus heittää kaikkiin juttuihin tyhjiä kuittauksiaan. Mielipide aiheutti ansaitusti kuhinaa. En ole varma, ymmärsivätkö kaikki piikin, mutta hatunnosto herralle, joka pisti itsensä rohkeasti likoon.

Olisin varmaan saanut tilaisuudesta enemmänkin irti, mutta palaverin venyessä ja venyessä keskityin mielessäni rukoilemaan sen päättymistä. Aina jossain vaiheessa tulee vastaan saturaatiopiste, jolloin mielenkiinto tilaisuutta kohtaan romahtaa totaalisesti. Joillekin ei ole mikään ongelma jatkaa avautumista vaikka aamuyölle, kunhan joku vain jaksaa kuunnella.

Kemmi

Minulla oli ilo tutustua jo useampia vuosia sitten käyttökelpoiseen termiin ”kemmi”. Urbaani sanakirja tunnistaa myös kyseisen sanan, mutta aivan eri merkityksissä kuin missä minä opin tuntemaan sen. ”Kemmi”-luonnehdinta tuli julki, kun tuttavaperheen äiti kuvaili aikoinaan rivitaloyhtiön seinänaapuriensa elämäntapaa. Seinänaapurien toiminnassa oli havaittu seuraavia piirteitä: Sekä isä että äiti työttöminä, isä tykkäsi rassata ja tuunata autoa, useampia lapsia perheessä, lapsille huudettiin ja kiroiltiin varsin avoimesti (kuului seinän läpi), sekä isän että äidin oluen kulutus oli normaalia korkeampi.

On turhankin selvää, että kemmi on läheistä sukua myös Atlantin takana tunnetulle ”white thrash” -ilmiölle. Valkoiseksi roskaväeksi kutsuttu kansanosa tunnetaan myös ”traileriväkenä” (asuu paljon asuntovaunuyhteisöissä Yhdysvalloissa) ja ”punaniskoina”. Maantieteellisesti kyseinen kansanosa sijoittuu eritoten Yhdysvaltojen eteläisiin osavaltioihin (”syvä etelä”). Myös avoin rasismi liitetään usein ko. populaan (KKK:n jäsenistöä).

Kemmeihin ei liitetä niin karkeita ominaisuuksia kuin Atlantin takaisiin roskaväkikollegoihin. Kemmien ominaispiirteet ovat kuitenkin niin selvät, että he ovat helposti erotettavissa muusta massasta. Kemmien ja heidän jälkikasvunsa (pikkukemmit) käytöstavat ovat kehnoja, he ovat kovaäänisiä ja tahdittomia, yleissivistyksen taso on heikko, tietämys (ja kiinnostus) päivänpolttavista yhteiskunnallisista asioista sekä muista tapetilla olevista uutisista on olematon, puhuvat mielellään juomisesta, työstään, televisio-ohjelmista sekä autoista ja muista laitteista, katsovat paljon televisiota ja eritoten kotimaisia ”reality”-ohjelmia (Huutokauppakeisari, Viidakon tähtöset, Temptation Island Suomi, kaikki Jethro Rostedtin ohjelmat), käsitys lomanviettopaikasta on Tuurin kyläkauppa, kaikenlaisten pilipalijulkkistyrkkyjen toilailut kiinnostavat ja aihetta ammennetaan esim. Seiskan sivuilta ja iltapäivälehtien appseista. Kemmit ovat tiivis yhteisö, joka esim. juhlissa löytää välittömästi saman aaltopituuden, jolloin he kerääntyvät yhteen kemmimassaksi puhumaan kemmeille yhteisistä asioista ja muut vähemmän kemmiytyneet jäävät auttamattomasti ulkopuolelle.

Ihmisten kategoriointi kemmeiksi on siinä mielessä hieman kaksiteräinen haulikko, että kiikarit voi kääntää ympäri ja miettiä, mitä tällainen luokittelu kertoo itse luokittelijasta. Äkkiä syntyy mielikuva muita pitkin nenänvartta katsovasta elitististä, joka tarkkailee nyrpeän tuomitsevasti tavallista rahvasta ja heidän huvejaan. Mutta ei allekirjoittanut itseään jalustalle ajatellut nostaa. Saatanpa hyvinkin olla vähintään semikemmi (ainakin jonkun mielestä), kun pohdiskelee omia käytöstapoja. Mutta on myös paljon tekijöitä, jotka erottavat minut totaalikemmistä. Se itsetutkiskelusta, -kritiikistä ynnä muista vajavaisten yksilöiden harrastuksista.

Jälkiperiskopointi sekä -kaleidoskopointi: Jos katsoo kiikareilla perinteiseen tyyliin ja kääntää ne sitten ympäri, ei edelleenkään näe omaan sieluunsa, vaan jonnekin aivan muualle.

Kädestä vedetyt kortit

Taisi olla itse V. A. Koskenkorva (Valtion Alkon Koskenkorva), joka tokaisi aikoinaan tyhjentävän itsestään selvästi pirtin pöydän ääressä, että ”niillä korteilla pelataan, jotka on käteen jaettu”. Lausahduksen sipulimaisen kerroksinen monitulkintaisuus on sellainen loputon analyysin aarrearkku, ettei tämän blogin pituus riitä mitenkään sen itseään tyydyttävään läpikäymiseen. Keskitytään siis mieluummin kortteihin, vaikka monet mieltäisivätkin, että käteen on jaettu kunnon korttien sijaan pelkkiä hanuja. V. A. Koskenkorva ei tiettävästi ollut sukua V. A. Koskenniemelle (Veikko Antero Koskenniemi).

Kortit ovat olleet tunnetusti kohtalon symboleita. Tapio Rautavaara -vainaa lauloi korttipakasta ja Ahti Lampi luikautti ylenpalttisen kurjuuden ylistyksen Elämän valttikortit (Oli elämän valttikortit mulla kerran kourassain…), jossa voi kohtuuhelposti arvata, miten korteille kävi. Suomalaisen melankolian käsikirjoituksessa lukee, että kortit ovat pysyvästi hukassa tai ne ovat vähintäänkin väärät kortit. Jo tovin vainautunut Lemmy Kilmister lauloi taas pataässästä (The Ace of Spades), mutta siitä ei ole käryä, miksi hän lauloi siitä.

Nuorna poikana lätkittiin korttia mammani kanssa oikein urakalla. Suosikit olivat huutopussi ja ristiseiska. Mamma oli kova korttihai ja sen sai huomata usein pelissä. Sanontoja löytyi joka maalle, ”ruudut on suuret sano lasimestar”, ”ristillistä ol Tiina-vainaan elämä”, ”pata putos muttei halennu” ja ”hertuuti pyhä isä lapsia”. Mamma ajoi meidät pojat huutopussissa moneen kertaan Porvooseen, jolloin pistetilille sai piirtää silakan tai sen ruodon kuvan (joutui Porvoon silakkamarkkinoille?), ts. pisteet menivät nollille.

Nykyäänkin kortit ovat paljon esillä. Varsinkin natsikorttia on vedetty ahkerasti esiin, kun pyritään leimaamaan toinen syystä tai syyttä suvaitsemattomaksi (lue: rasistiksi). Vastavetona voi tempaista suvakkikortin, jossa toista osapuolta saa syyttää naiivin sokeasta kaiken hyväksyvästä suvaitsevaisuudesta. Tätä kautta päästään kivasti loputtomaan köydenvetoasetelmaan kaikenkarvaisille ja -karvattomille ajattelun monitahokkaille suunnatuilla keskustelupalstoilla. Olen kahlannut korttipakan 52 korttia moneen kertaan läpi, mutten ole tähän päivään mennessä löytänyt kumpaakaan mainituista korteista. Ehkä tärppää Uno-korteista tai Musta Pekka -korteista (hullunkuriset perheet)? Juuri saamani tiedon mukaan nykyisin puhutaankin Pekka-korteista. Onko Pekka vaihtanut väriä? Pekka teki michaeljacksonit? Epäilykset vahvistuvat, että edellä mainitut hukatut kortit löytyisivät Pekan lajitovereista. Olen joskus miehenalkuna tempaissut hullunkuriset perseet, mutta niissä kinkereissä en ole Pekkaa nähnyt, vaikkei kukaan muukaan ollut Pekkaa pahempi.

Korttipelit olivat ihan mukavaa viihdettä. Samasta pakasta pystyy ammentamaan rajattomasti erilaisia pelejä ja temppuja. Miten nerokas keksintö. Länsimaiset pelikortit tunnistaa aina helposti, koska ne ovat lähes poikkeuksetta samankokoisia ja -muotoisia ja tunnusmerkit ovat selvästi havaittavissa. Olihan toki myös oudon soikeat Turun Linna -pelikortit, kuinkas muuten tunnistaisi turkulaisiksi. Pappani jaksoi takoa perinteistä pasianssia mökin pöydän ääressä satoja ja taas satoja tunteja. Kortit haisivat aina törkeän pahalle. Mamma pesi niitä silloin tällöin puhtaammiksi ja vähemmän haiseviksi. Canasta on myös kiehtova peli, jonka serkkuni opetti minulle joskus kymmenvuotiaana. Jossain vaiheessa taisin hävinneeni joitakin kymppejä kaveripiirin Texas Hold ’em turnauksissa. Oli se silti ihan hupia. On sääli, ettei tule enää tartuttua korttipakkaan, kun on älypuhelin. Hei reliikki, lataa korttipeliappsi äläkä vingu kuin Pingu.

Itkettävät jälkisipulit: Joku jossain leffassa tai jossain heitti joskus hienosti toisesta henkilöstä luonnehdinnan, joka meni jotakuinkin ehkä näin: ”Olet kuin sipuli, jonka kuorikerros on paskaa, ja vaikka kuinka kuorisi, niin alta löytyy loputtomiin lisää samaa paskaa.”

Tärkeä jälkikäteinen lisäys, muttei sipulista: nippuside on myös nerokas keksintö.

Karjaa takaisin ja heti

Olen vakaasti sitä mieltä, että Karjaa pitäisi palauttaa Suomelle. Kukapa 2000-luvulla tai aiemmin syntynyt ei muistaisi kaunista Karjaata, sen vehreitä metsiä ja vihantia peltoja. Karjaa jos jokin on osa suomalaista sielunmaisemaa.

Vaan ei ole enää tuota muistojen Karjaata, siitä piti huolen iso paha Kuntauudistus. Kuntauudistus vei Karjaan lähes taistelutta ja liitti sen osaksi Raaseporia (ruots. Raseborg), keinotekoista kaupunkiyhteenliittymää, jonka muodostavat Karjaa (ruots. Karis), Pohja (ruots. Pojo) ja Tammisaari (ruots. Ekenäs).

Karjaa on ollut pitkään Ruotsinkielisten ikeen alla, kuten jostain voi päätellä. Karjaa kätkettiin vuonna 2009 Raaseporin taakse, joka nyt toimii Ruotsinkielisten viimeisenä puolustuslinnakkeena. Epäilyksenalaiseksi voi saattaa, ovatko Kuntauudistus ja Ruotsinkieliset laatineet salaisen sopimuksen, jolla alue jaettiin Ruotsinkielisten etupiiriin. Netissä liikkuu runsaasti huhuja tästä ns. Tripp Trapp -sopimuksesta, joka on nimetty norjalaisen lastenjakkaran mukaan.

Niin kauan kuin säilyvät muistot Karjaasta, on toivoa. Jokaisella yhä elossa olevalla on syvällä sisimmässään kaipuu vielä nähdä Suomen lipun liehuvan Mustion linnan (ruots. Svart slott) tornissa tai lipua venheellään pitkin Krapulaisten kanavaa (ruots. Grabbe kanal). Paljon on vilauteltu, ja on myös väläytelty ajatusta, josko Karjaa vaihdettaisiin Ahvenanmaahan (ruots. Abborreland). Samalla voitaisiin siirtää Ruotsinkieliset samaan paikkaan. Vielä kerran raikaa Karjaan kunnailla laulu ”Hej Karjaasta flickvännin minä löysin”.

Keskeytyksiä kerrakseen

Kimi Räikkönen on joutunut keskeyttämään kisansa. Keskeytys tapahtui 16 kierrosta ruutulipun jälkeen ja johtui bensan loppumisesta. Räikkönen jatkoi radan ympäri ajamista, vaikka muut olivat lopettaneet. Tavoitimme Kimin radan varrelta kävelemästä ja saimme häneltä pikaisen kommentin: ”Nooo, mä tota päätin jatkaa vähän pitempään, kun mä tykkään formuloilla ajamisesta ja kerran autokin toimi eikä radalla sit ollu enää muita häiritsemässä.”

Lisäksi Räikköselle sattui samalle päivälle toinen ikävä keskeytys, kun hän joutui keskeyttämään yhdynnän. Syynä ei ollut rengasrikko, vaan Kimin omien sanojen mukaan ”telkkarista tuli jalkapalloa ja jääkaapissa oli kylmää kaljaa, niin ne alkoi kiinnostaa enemmän”. Hän tarkensi vielä, että ”ei mua sit oikein huvittanut, kun se Minttukin oli jotenkin kylmä eikä ollut mukana siinä jutussa ja se tiuskikin mulle, että ’voisit sä olla edes vinkumatta kuin joku neulalla pistetty jalkapallo’ ja siitä sit mulle tulikin mieleen, että se futismatsi tulee telkusta. Pakastimestakin löytyi tosi kylmää Minttua, niin ei sit mulla ollu enää paha mieli.”

Kolmas ja illan viimeinen keskeytys tapahtui, kun Räikkönen joutui keskeyttämään tuuballa käyntinsä. ”No se kersa alkoi parkua, kun mä olin istunut pytyllä noin 20 minuuttia Aku Ankkaa lukemassa ja mun oli sit pakko nousta siitä, kun Minttu oli häipynyt treenitunnille. Pyllykin tuli vähän huonosti pyyhittyä, siis oma, ei muksun”, kommentoi Kimi tapahtunutta. ”Mut muista tää, mun kakat on pytys, mut Valtterin Bottas”, Räikkönen lohkaisee lopuksi.

Leijonan osa

Tuo maanmainio klassikkoraina, kansallisen identiteetin tutkielma ”Kadonneen leijonan metsästys” kohautti katajaista kansaa vuonna 1992, jolloin kaikki seurasivat henkeä pidätellen uskomatonta dokumentaarista spektaakkelia Ruokolahdelta. Paikkakunnan metsistä etsittiin joukolla suomalaisen itsetunnon käänteissymbolia, vaakunastamme karannutta leijonaa. Kuten suomalaisen surkean itsetunnonkin kohdalla, ei leijonasta näkynyt kuin pari häviävän tulkinnanvaraista jälkeä ja tupsu sieltä, toinen täältä. Eikä viedä tätä keskustelua sellaisten ”tupsujen” suuntaan, turha yrittää. Luotettavin silminnäkijähavainto lienee paikallisen pontikanviljelijän Veikko Petäjäisen todistajalausunnot, jonka mukaan peto olisi raadellut Petäjäisen isännän savusaunan sekä syönyt kaikki siemenperunat hänen kolmen hehtaarin pellostaan. ”Siinä meni saatana syksyn koko ponusato”, kommentoi Petäjäinen kiristelevien tekohampaittensa välistä.

Onneksi valtio riensi tilanteessa hätiin. Se kehitti suomalaiseen vartaloon soveltuvan keinoitsetunnon ja lanseerasi innovaationsa siellä, missä se olisi kaikkien ulottuvilla, eli Alkon hyllyllä. Jottei kukaan sortuisi halpoihin kopioihin, antoi valtio nesteytetylle terapiaistunnolleen ilmeisimmän mahdollisen nimen ”Leijona”.

Ruokolahden naapuripitäjässä, pilvenpolttajistaan tunnetussa Ruoholahden kunnassa, nokitettiin oikein Olan takaa. Kaataahan kateus kuninkaitakin. Lukemattomiin virallisesti kirjattuihin havaintoihin kuuluivat mm. mastodontti, mammutti, ne kolme kaveria siitä riisimuropaketista, Musiikkitalo, politiikkaa puhuva Mars-patukan kääre, Janne Ahosen olympiamitali sekä Haverisen Pasin metsään karannut vuoden 1976 pappa-Tunturi. Myös Bob Marley nähtiin kirkon kulmilla lampsivan kohti Kämäräisen K-valintaa.

Kaiken kaikkiaan kahdenkymmenenkahden vuoden takainen sukellus kansallisen kollektiivisen piilotajunnan pimeään ytimeen jätti käteen hyvin vähän. Koettu joukkoharha leijonasta lienee tätä pohjoista kansaa läpi historian vaivannut itsepetoksen arkkityyppi, saavuttamaton utopia ja ideaali uljaasta kuninkaasta, joka johdattaa vähäpäisen väkensä totisuuden miekka kädessään vehreämmille niityille, joista Olavi Virta lauloi, kunnes niitytkin jäivät ikuiselle kesannolle. ”Venäjä vei karhun, Ruotsi kiekkokullan, ja meille jäi Leijona”, puuskahti Lalli taas kerran sahtipäissään savupirttinsä pöydän ääressä akan nalkuttaessa korvan juuressa. Murheenkryynit eivät keittämällä pehmene.

Uusia sahtisananlaskuja tosi miehisille sahtiveikoille

”Jo on niin hyvää sahtia, ettei itikoidenkaan ininä haittaa”, tokaisi entinen isäntä, kun akka sahdinjuonnista naputti.
Mitä vahvempi sahti, sitä muikeampi mies.
”Ennen sahdilla ojaan kaadun kuin leivällä tiellä pysyn”, tuumi äijä sahtipäissään horsmien seassa.
”Olihan se keskenkäynyttä, mutta milläs sitä muuten janoansa sammutti”, sanoi isäntä, kun keskeneräistä sahtia juotuaan housuihinsa paskansi.
Mies on parhaimmillaan täysissä sielun ja ruumiin sahdeissa.
”Mikä se sellainen saatanan mies on, jollei sahdinteko luonnistu, tai edes sahdinjuonti”, manasi isäntä sahtipäissään kelvotonta jälkikasvuaan.
”Sanasta miestä, kahvasta sahtikannua ja tisseistä Suojasen Sannia”, lausui Tammelan kelpo nuorimies.
Hyvä sahti hymyn tuopi, paras sahti muistin viepi.
Satoi tai paistoi, sahti maistuu – eikä tarvitse piitata, sataako tai paistaako.
Taisi olla taivahan taatto hyvällä tuulella, kun yhdisti sahdissa leivän, juoman ja jälkiruoan.
”Mitä sitä luppoajalla tekisi, jollei sahtia olisi”, tuumaili Lautsillan Ossi pirtinpenkillä.
”Katoavaista on tuo maallinen omaisuus, mutta onneksi sahdit tuli juotua”, totesi isäntä kaaduttuaan sahdeissaan lypsyjakkaralta.
Kyllä sahdista tappelun aikaiseksi saa, mutta se vasta on hyvä syy tapella.
Asiapuhe alkaa, kun sahtikannun pohja pilkottaa.
Jos talo tunnetaan vahvasta sahdista, niin tietää, että talo on vankasti rakennettu.
Viinissä totuus, mutta sahdissa tarkoitus.