Legoleikin loppu

Legot ovat aina olleet minulle lähellä sydäntä. Iso ylävitonen Tanskanmaalle eeppisen nerokkaasta keksinnöstä. Pikku natiaisena legojen rakentelu oli aina suurta lystiä. Oma suosikkini olivat avaruusaiheiset legot. Kasarilla legosetit olivat rakenteeltaan vielä suht alkeellisia ja ne jakautuivat vain viiteen kategoriaan: kaupunki-, avaruus- ja ritari- ja tekniikkalegot sekä tietysti Duplot. Tytöille kohdennetuista legoista ei ollut hajuakaan.

Jokunen vuosikymmen sitten tapahtui metka juttu, että kasvoin yli legoiän ja oli aika panna legot pakettiin. Niinpä purin ne paloiksi ja arkistoin ne huolellisesti ohjeineen Minigrip-pusseihin. Niistä kertyi reilu muovikassillinen. Kaukana siintävänä ideana oli luovuttaa ne jonain päivänä omien lasten leikittäväksi. Kuinka hellyttävän naiivi ajatus.

Eihän sitä tule siinä yhdessä tietyssä lankapuhelinaikakauden hetkessä ajatelleeksi, millaisia voivat olla legojen evolutiiviset kehitysaskeleet älyteknologia-ajan kersoille kelpaavaksi ajanvietteeksi. Aika jyräsi armotta 80-luvun legodesignin yli. On pakko tunnustaa, että oman lapsuusajan legot näyttävät ihan palikkatason virityksiltä verrattuna nykypäivän arkkitehtuuriin. Jos vaikkapa kohtuu kookkaan legorakennelman kokoamisohjeissa oli tuolloin 20 sivua, niin nyt vastaavassa saattaa olla 50 sivua. Mitä muuta voi todeta kuin sen, että 1980-luku oli kieltämättä totaalista analogista palikka-aikaa. Todellisuus on hieman ”mutkistunut” sen jälkeen.

Toisin sanoen omat reliikkilegoni eivät tietenkään olleet kuranttia käyttötavaraa. Poika sai sittemmin roppakaupalla Star Wars -legoja ja tytär puolestaan Lego Friends -tyttölegoja. Star Wars -legojen suhteen oli minulla vahvasti oma lehmä ojassa, koska olin jo 80-luvulla ollut ko. leffojen ehdotonta kannattajakuntaa. Muistan jopa haaveilleeni, että kunpa tulisi Star Wars -legoja markkinoille. Tulihan niitä, mutta 2000-luvulla, jolloin legot olivat vaihtuneet ajat sitten muihin mielenkiinnon kohteisiin.

Viime aikoina jälkikasvu on löytänyt yhteisen harrastuksen legojen parissa. He realisoivat niitä rahaksi Vintedissä. Ja kaupaksi on käynyt, koska höyrypäisiä keräilijöitä riittää. Ongelma tosikeräiljöiden kanssa on, että he, tietenkin kaikki miehiä, ovat autistisen tarkkoja palikoiden kunnosta. Erityinen huomio kiinnittyy legosettien mukana tuleviin ukkeleihin ja akkeleihin. Ja Star Warsin tapauksessa myös droideleihin. Olen oppinut, että joitakin settejä himoitaan yksistään siksi, että jokin tietty SW-hahmo esiintyy vain kyseisessä julkaisussa. Keräilijät pyytävät kymmenittäin yksityiskohtaisia lisävalokuvia esim. legohahmojen käsivarsista, koska he tietävät, että käsivarsilla on ollut taipumus haljeta ranteen kiinnityskohdasta. Mainittu rakennevika on iäisyysongelma, sillä muistan itsekin nähneeni runsaasti mainittua vauriota. Valitettavasti fundamentalistikeräilijöiden kanssa on kuulemma välillä huumori koetuksella, koska heidän detaljijanollaan ja kitinällään ei ole mitään ylärajaa.

Rahan arvon ymmärtävät jälkeläiseni ovat tienanneet useampia satoja euroja legobisneksissä. Heillä ei ole mitään tunnesiteitä leluihinsa, mikä onkin ihan tervettä. Paitsi ehkä ja kenties joihinkin pehmoleluihin. Mutta legot muuttuvat surutta euroiksi. Luovutin heille myös kaikki kasarilegoni kauppatavaraksi ja lupasin, että he saavat pitää rahat. Oletan, että oikean kohderyhmän löytäessä nuo neljän vuosikymmenen takaiset muinaisjäännökset kilisevät euroina kassaan kuin osuma pajatson keskelle (jaa että mitä?), koska ne jos jotkin ovat keräilyharvinaisuuksia.

Realiteettien kanssa on turha aiheuttaa nokkakolaria. Se vain horjuttaa henkistä tasapainoa. Eri ikäkausina siirrytään elämässä eteenpäin, eikä menneitä aikakausia kannata yrittää balsamoida omiksi mausoleumeikseen. On hyödytöntä sitoa tavaraa oman identiteetin tukipilariksi. On parempi luopua turhasta kuormasta, kun sillä vielä on arvoa jonkun (tollon) silmissä. Muistot säilyvät niiden mielissä, joille niillä on merkitystä.

Protskuista patukkaa tarjolla (aka "taitaa tyttö tietää")

Näin kaupan hyllyllä pähkinävälipalapatukan. Se oli nimetty suoraviivaisesti ”Nut bar”. Jos yhtään tunnette mielenliikkeitäni, ja miksi ette tuntisi, tiedätte jo, mihin tämä johtaa. Mielleyhtymät alkoivat sinkoilla suuntaan ja toiseen. Ensimmäisenä ajattelin hullujen baaria. Siellä jos jossain olisi sekopäinen meno aina päällä. Toisaalta en välttämättä haluaisi olla sellaisen baarin asiakkaana saati työntekijänä. Mielenterveysongelmaiset ovat arvaamattomia. Ja niin ovat myös monet baarien kännisistä urossimpansseista ja saalistavista skumppakurpista. Riskit saattavat tuplaantua siinä kohtaa, kun vastaan tulee humalainen, jolla on elimistössä alkoholi-psyykelääkecocktail tai muita sekalaisia mömmöjä. Jostain selittämättömästä syystä komentokeskukseeni (ei se jalkojen välissä oleva) singahti englanninkielinen virke ”I’d rather choose a slut bar than a nut bar”. Eli suomeksi ”Valitsisin mieluummin lopputangon kuin pallipylvään”. Mennäänpä hetkeksi pähkinöiksi.

Pähkinäpatukka on terveyselintarvike, koska siinä on pähkinöitä (tähän väliin varoitus yhdysvaltalaisille lukijoille: kirjoitus sisältää pähkinää). Pähkinät taas ovat proteiinin ja omega-3-rasvahappojen lähde. Proteiini on melkoinen taikasana elintarvikemarkkinoilla, vaikka sitä saa ihan mistä vaan: on eläin-, kasvi- ja maitoproteiineja sekä kananmuna, josta irtoaa samaa hötöä. Juu juu tiedän, TLDR terveystiedon oppitunti.

Tämä unc eli boomer ei ihan hahmota proteiini- ja muita terveyspatukoita, proteiinivanukkaita, -rahkoja, -jogurtteja, -juomia, -pirtelöitä, eikä ylipäätään hillitöntä lisäproteiinijahtia. En ole oikein kartalla lisäravinteiden tarpeellisuudesta ja hyödyistä, vaikka itsekin nautin säännöllisesti vitamiiniporetabletteja, D-vitamiinia ja ym. jänniä juttuja. Ei ainakaan haitaksi ole ollut, kai. Mutta ylitse vyöryvä proteiinituotteiden meri tuikkaa väkisin silmään harhaillessani pitkin Prisman käytäviä eksyneen lapsen katse ahavoituneilla kasvoillani.

En ole sormea heristelemässä, enkä halua leimautua tupajumiksi, joka kitisee uusista trendeistä ja innovaatioista. Kuntoremontin myötä kokeilin 2,5 dl:n tetroissa myytäviä protskujuomia, joita on myynnissä lukuisissa mauissa lukuisten tuottajien tarjoamina noin 2 euron sopuhintaan. Testasin monia sokerillisina versioina, koska en kannata keinotekoisia makeutusaineita. Nehän ovat oikeastaan maitoa, johon on lisäilty pikkuisen sitä sun tätä. Havaitsin riemukseni, että testaamani yksilöt maistuivat suorastaan törkeän hyviltä. Niitä voi kiskoa kitusiinsa noin vain vaikka makean himoon, vähät proteiinista.

Jopa minä muistan taannoiset ajat, kun vaahdottiin superfoodista. Silloin bongattiin metsän, viidakon, meren ja ullakon kätköistä marjoja, juuria, sieniä, homeita yms., jotka tarjoiltiin kaikkeen kyllästyneille länsimaalaisille kuluttajille maailmanluokan ihmeinä alkaen 100 e/kg. Samanaikaisesti keksittiin sama iänikuinen pyörä uudestaan, kun oivallettiin, että pähkinätkin ovat superfoodia. Kaikki taputtivat raivokkaasti käsiään, kunnes kyllästyivät taas.

Tarjonta vastaa kysyntään, ja vielä useammin toisin päin. Nuorempien ihmisheimolaisten fitness- ja sali-intoilu varmaan laukaisi ”funktionaalisten” elintarvikkeiden tarjonnan rakettina taivaalle. Kun kulkee pitkin kylmähyllyä, on vastaan purjehtiva proteiinivanukkaiden armada jokseenkin koominen näky. Pakko käydä hyvin kaupaksi. Ja pakko olla hyvät katteet, eli ovat ns. rahasampoja. Propsit, korjaan protskut, sille.

Talouspaperihylsykriisi

Ehei, tämä ei ole moottoritie ylempään sosiaaliseen luokkaan, eikä myöskään teknologinen romahdus, tämä on talouspaperihylsykriisi. Paljon pahempaa kuin vaikkapa Kuuban ohjuskriisi (jaa mikä?). Mutta ennen kuin mennään talouspaperihylsykriisiin, puhutaan vähän Allusta.

Allu on kaikkien kaveri. Kertakaikkisen symppis tihrusilmäinen pallopäinen lintueläin, jolla on pitkähkö oranssi nokka. Allulla on myös oranssit räpyläjalat. Soittaako kelloja? (toim. välihuomautus: tähän soundtrackiksi Anita Ward: Ring My Bell) Allu on järjettömän kalliiden puun kappaleiden valmistajan Aarikan kuningasidea kultaiselta ysäriltä. Juu, kaikki menneet vuosikymmenet ovat kultaisia. Aika kultaa, ja päälle multaa. Allu oli trendi-ilmiö, joka puskettiin 90-luvulla markkinoille kaikissa mahdollisissa muodoissa: oli pullonavaajaa, korkkiruuvia, muistilapputelinettä, kännykkätelinettä, koriste-esineitä, sirotinta, viinipullon korkkia, mukeja ja lautasia (ei siis puuta), laseja (nekään ei puuta). Seikkailipa Allu myös munan muotoisena, eli kuoriutumattomana Alluna, mutta munallakin oli kuitenkin Allun räpyläjalat. Kuinka herttaisen hassua. Allu-krääsä myi kuin häkä. Hmm, voiko häkää myydä ja myykö se hyvin?

Olen nähnyt taloudessamme seilaavan useampia Alluja. Laatikosta löytyy Allu-viinipullon korkki, kaapista Allu-muki ja pitkin keittiön pöytäpintoja vaeltelee Allu-talouspaperiteline. Sellainen seisova malli, kuten minä, paitsi silloin, kun makaan tai istun. Telineen yläpäässä on yksi valkoinen puupallo kuvastamassa Allun vartaloa ja sen päällä toinen nokalla varustettu pallo, joka muodostaa pään. Allun pään saa irti, jotta talouspaperirullan saa sujautettua telineeseen.

Äskettäin kohtasimme odottamattomia yhteensopivuusongelmia telineen kanssa. Kävi ilmi, että monet valmistajat olivat pienentäneet talouspaperirullan hylsyä. Eli sitä rullan keskellä olevaa pahvista tötteröä. Asia konkretisoitui siten, että talouspaperirulla ei enää pyörinyt telineessä, vaan jäi jumiin Allun vartaloon. Saattoi siinä käydä myös mielessä, että onkohan Allulle päässyt kertymään vähän lisää kiloja, kun takamus jää kiinni hylsyyn, mutten kehdannut vihjaista, koska Allu olisi voinut loukkaantua perin juurin. ”Does my butt look big in this paper towel holder?”, juolahti sekoilevaiseen mieleeni. Tuttu kulunut vitsi kaikenlaisissa anglosaksisissa sarjoissa ja sketseissä, mutta aina yhtä hauska klassikko, kuten ”knock, knock, who´s there” tai ”why did the chicken cross the road” -läpät.

Hylsyjen läpimitan pienentyminen ei ole vainoharhaisessa mielessäni kypsynyt salaliittoteoria, vaan myös muut perheenjäsenet totesivat tapahtuman todeksi. Pieni epäilys kylläkin kytee, että itäisen maan pikku tyrannilla olisi jotain tekemistä asian kanssa, mutta ei mennä nyt siihen. Tilanne oli luisumassa kriisiin, koska olihan Allu-teline palvellut uskollisesti jo vuosikymmeniä, eikä häntä tällaisen naurettavuuden takia pidä siirtää varhaiseläkkeelle. Joten ratkaisu piti löytää. Ei, Allua ei lähetetty rasvaimuun, vartalon kuorintaan tai kankun höyläykseen. Eihän Allun tapaiseen pyhäinjäännökseen sovi kajota kovakouraisin keinoin.

Seisoimme tyttären kanssa Ääsmarketin paperihyllyn edessä. Mittailimme silmämääräisesti talouspaperipakkausten hylsyjen halkaisijoita, kunnes löysimme varteenotettavan ehdokkaan. Ja kyllä vain, we have a winner! Auttavan paperipyyhkeensä ojensi liettualainen Grite, joka osaa yhä valmistaa rehvakkaan kokoisia hylsyjä, eikä mitään kustannustehokkaita slim fit -malleja. Allun valkoinen hanuri sujahti sukkana hylsystä läpi ja jäi vielä pelivaraakin. Ja rullat jatkavat pyörimistään kuin huomista ei olisikaan.

Karanneen menestysreseptin metsästäjät

Tiedättekö kuvion? Minä ainakin tiedän, koska toteutan sitä tässä ja nyt taas. Siinä vaiheessa, kun ”briljantit” uudet ideat ovat loppu ja slut, tulee aika kierrättää vanhoja ideoita uudestaan. Sitä kutsutaan ideaköyhyydeksi ja paikallaan polkemiseksi. Tässä sitä siis ollaan, läpikäymässä suomalaisia menestysreseptejä. Edellinen vierailu aiheessa oli 20.9.2021. Mutta mitäpä sitä ei tekisi pysyäkseen minuutensa pinnalla.

Suomalainen menestysresepti -kilpailu on juidu, jossa etsitään uusia suomalaisia elintarvikeinnovaatioita, jotka voisivat menestyä kuluttajien keskuudessa. En ole koskaan katsonut yhtä ainutta jaksoa televisiosta ko. kilpailua (tuleeko se televisiosta?). Venyn kuitenkin kevyesti siihen, että makustelen näitä ihanaisia uusia suuhunpantavia epätervehenkinen skeptinen asenne taustalla. Vilpittömän positiivista on, että suomalaisia elintarvikkeita pusketaan kuluttajien mieliin tällaisella konseptilla, mutta kuka nielee syötin? Voiko keskiverto joka ilmansuuntaan velkaantunut kaupassakävijä noukkia tuotteen ostoskärryihinsä ja nähdä sen jostain vinkkelistä wörttinä valintana? ”Kotimaisella” on siinä mielessä pahaenteinen kaiku, että tavallisten kuolevaisten kukkaro kevenee yllättävän nopeasti suosiessa kotimaista laatua. Varsinkin, jos se on pientuottajilta lähtöisin. Onneksi nykyisin on tarjolla runsain mitoin myös bulkkikotimaista. Mutta kuten yleisesti osaamme tiedostaa, on se omaa syytämme ja tyhmyyttämme, jos emme ole osanneet luovia mitättömissä pikku elämissämme itseämme riittävän hyvätuloisiksi. Kyynissarkastiset itseruoskinnat sikseen, koska meillä on jotain konkreettista käsissämme. Mitä, no tätä:

Ihastuttavan nostalginen ja joissakin jo kauan sitten historian lehdille siirtyneissä sukupolvissa (kuolin)kelloja soitteleva Viipurilainen kotileipomo Oy (Vääksystä Lahen suunnalta) laskeutui keskuuteemme Sitkas-nimisen ruisviljatuotteen kera. Ja tässä vaiheessa seuraa leiväksi muotoillun objektin tarinan kulminaatiopiste: Sitkas-nimen alla luonnehditaan paperipussiin käärittyä ihmetuotetta lauseella ”pikkasen kova ruistuorenäkkäri”. Näin ikään kuin ikään, olemme saaneet sanavarastoomme uuden käsitteen ”tuorenäkkäri”. Nauraisin katketakseni, jollen olisi liian väsynyt siihen. Kun ensimmäisen kerran luin pussukasta nimityksen ”tuorenäkkäri”, olin vakuuttunut, että tässä on vitsi kyseessä. Eihän tämä voi olla mahdollista. Että tällainen voi mennä läpi. Mutta on se mennyt läpi. Siellä se on tuoreleipäosastolla, vaikka se pitäisi kai asettaa yksin ikiomalle hyllylleen tuoreleipäosaston ja kuivaleipäosaston väliin, niin kuin ei-kenenkään-maa tai neutral zone. Kun maistoin uutuutta, melkein hätkähdin, koska tajusin syöväni ruisleipää. ”Pikkasen kova” olemus ei käynyt suorilta käsin ilmi. Olen syönyt paljon jälkiuunileipää, joka on oikeasti kovaa ja sitkeää settiä, ja myös erinomaista, mutta ”tuorenäkkäri” ei ollut sitä. Se oli… ruisleipää. Maistui ihan hyvältä, eikä siinä mielessä huono tuote, mutta että ”tuorenäkkäri”. Olitteko oikeasti tosissanne kehittäessänne ko. ruisläpyskää, että ”tuorenäkkäri” on vakavasti otettava asia? Kuinka tyhmää väkeä tämä pohjoisen peräaukon perukoilla majaileva kansa loppujen lopuksi on?

Tuorenäkkäri-leikkiä voi leikkiä kuka vain seuraavalla ”menestysreseptillä”: tuorekorppu eli pullapitko, tuorekuivakakku eli kakku, tuoremerisuola eli meri, tuorehiili eli halko, tuorehiiva eli… ?, tuoredarra eli laskuhumala, tuoremysli eli juokse viljapeltoon, tuorerakkaus eli kaiken lävistävä huumaannuttava ihastuminen, tuoreviha eli inhohalveksuntakaunakatkeruuskostonhimo (valitse kolme sinulle lähimpänä sydäntä olevaa), tuorepuuro eli älkää nyt enää jaksako (kyllä jaksan), tuorekuiva eli kostea, tuoreloppu eli kohta maalissa, tuorealku eli alkuräjähdys, tuoreväsynytläppä eli ehkä jossain ajanhetkessä hauska vitsi, jos ymmärtäisi lopettaa ajoissa.

Ok Shakey, vaasalaisen Insane food lab Oy:n maitopohjainen pirtelö, onko sinussa potenssiaalia. ”Herkuttelupirtelöksi” itseään tituleeraava juoma muovipullossa. Fantsua brändäystä ja kuvitusta. Korkataan ja ääntä kohti. Seuraa pieni ylläri. Neste ei maistu eikä tunnu ollenkaan pirtelöltä, vaan nestemäiseltä vanukkaalta. On hankala hahmottaa, onko se hyvä vai huono asia. Herkuttelupirtelön idea aukenee. 280 millilitraa (ei ole paljon ei) karkkia kustantaa 2,90 euroa. Mutta ei, huonommin-kuin-semisti aikuiseen makuun tarkoitettu elintarvike on ulkona kehistä. Nannaa on tottamooses (sic!), mutta pirtelöstä kaukana. Konfliktin ydin on, etten halua juoda vanukasta. Haluan nauttia vanukkaan lusikalla kuin lapsuuden Jacky-makupalat ja Naminami-vanukkaat (RIP).

Pakastealtaan perukoilta meitä tervehtii Pizza Muffin, jonka on loihtinut keskuuteemme Pizza Muffin Oy pääkaupungista. Lootasta näkee maailman laidalle asti, että hihasta on vedetty tuotteistaminen ja visuaalisuus suuren maailman malliin (koska se toimii?). Ihan hyvä yritys ja pointseja ropisee. Pizzamuffinsseja on kolmea eri makua, yksi maku yhdessä viiden tsibaleen laatikossa, ja pepunpehmoisiin hyppysiini hakeutui mozzarella-täytteinen pikku pökäle. Hellyttävän kompakti taikinapötikkä saattaa minut peruskysymysten äärelle. Mitä olen juuri tunkenut suuhuni? Suht paksuun rapsakkaaseen taikinakuoreen kätketyn tomaattimössön kera mozzarellajuustokuorrutteen. Kaiken kaikkiaan maku jepa jeetä, mutta mikä on nautinnon hinta? Vajaan euron per slaagi. Vaikka kuinka yritän, en pysty näkemään tätä riittävän positiivisessa valossa. Liikaa taikinaa, liian vähän täytettä, liikaa ilmaa laatikossa. Yhtäkkiä Pizza Muffin muuttuu sivaltavuuteen taipuvaisessa mielessäni muotoon Pizza Bluffin'.

Kinnarin Tila Hollolasta eli taas Lahen seudulta, established 1667 (Jumankekka! Vuodesta 1667!? Missä olet ollut kaikki nämä vuodet?), on luonut riemuksemme… einesruoan, jonka voimme tunnistaa nimellä ”täysjyväkaura-ateria”. Kaurajaloste ei ole nyhtökauraa tai nöyhtäkauraa tai nöpökauraa tai mitään, mikä voisi olla peräisin Mummo Ankan tilalta, vaan kaura näyttäytyy omassa persoonassaan, toki suurimoina. Otantaani tarttui kolmesta eri vaihtoehdosta ”mausteinen kana ja kasvikset” alaotsikolla ”kotimainen oman tilan täysjyväkaura-ateria”. On mukava kuulla, että tila on oma, eikä ”oikeasti pankin omistama jäätävissä veloissa oleva tila”. Ja vaikka olisi, ei sitä kannata pakettiin printata. Tikkuna silmään ja kepinnokkaan (tsi-hi-hi) syöksyy ”täysjyväkaura-ateria”. Ateriassa on kauraa 11 prosenttia, jonka voi silmämääräisestikin havaita nopeasti. Täysjyväkaura-ateria ei todellisuudessa ole kaura-ateria. Jos ateriakokonaisuus koostuisi tykkänään täysjyväkaurasta, se olisi kaurapuuroa. Joten missä on piffi. Kaurapiffi. Lämmitetty vuoka on kivasti maustettu ja solahtaa tässä suhteessa mukavasti tsydeemeihin sisään. Näen myös selvästi mössön seassa kroolailevat kauranjyvät, jotka tervehtivät minua iloisesti vilkuttaen. Totta se on, kaura on superfoodia ja syö sitä saatanan kauraa ja niin edelleen. Tämä ”ateria” koostuu pääasiassa sekalaisista kasviksista, kanasta, mössöstä, jota sidosaineeksi voi ehkä kutsua, sekä kauran jyvistä. Peak experiencen koen, kun tuoteselosteesta löytyy sana ”galangal”. On koittanut uuden oppimisen hetki. Galangal on inkiväärin sukuisen kasvin juuri. Wikipedia valistaa, että galangalissa on heikko pihkan ja havupuiden aromi. Ok, mutta miksi mainittu mauste on eksynyt supisuomalaiseen ”täysjyväkaura-ateriaan”?

Lätistään loppulorut. Mitä nyt jäi handuun? Onko menestysresepteissä tulevaisuutta? Onko minulla tulevaisuutta? Kuinka kauan? Olenko yhä etsimässä vai olenko jo löytänyt? Jos olen, mitä löysin? Pitääkö minun vielä kysyä jotain? Nyt tuupattu tarjonta on mitä on, mutta pitäähän mennä posin kautta, eikös juu? Jos jokin näistä omaa pidemmän aikavälin markkinapotentiaalia, olkoon se Pizza Muffin. Ei liian hintava (kaikki on suhteellista), snack-tyyppinen purtava, joka reippahasta taikinapitoisuudestaan huolimatta maistuu joltain. Plussapojoja myös, että taikinaan on ujutettu muutakin makua kuin tympeän taikinan maku. Kivat heille ja vielä kivammat minulle, koska sain tähän töherrykseen pituutta 972 sanaa. Ja se on jotain se! 979 sanaa.

Jälkiprenikka: On annettava vielä erityinen kunniamaininta Sitkas-ruistuorenäkkärille yhdestä pikku detaljista. Paketissa lukee 8 kpl (nettopaino 220 g), mutta todellisuudessa ruislätkiä on kahdeksan puolikasta eli 4 kpl. Varmasti tämän saa selitettyä valmistustavalla. Tuotehan on ”tuorenäkkäri”. Siitä huolimatta näppärä silmänkääntötemppu. Verratkaapa muihin ruispalatuotteisiin. Hyvä yritys, mutta på finska kusetuksen maku.

Sitkaampi jälkiprenikka: Sitkas-ruislätkän kilohinta on enemmän kuin huomion arvoinen. Kun esim. Prismassa pussukka kustantaa päivän hintaan 2,70 euroa ja sillä saan 220 g tuota spezialiteettia, tekee se reilu 12 e/kg. Sen jälkeen voitte luoda katseenne tuoreleipähyllyn valikoimaan ja yrittää bongata, kuinka moni leipätuote ylittää 12 euron kilohinnan. Niinpä, leipomotuotteet ovat oma lukunsa, mutta pussitetuista peruskäntyistä ei oikeastaan yksikään pääse lähellekään noita lukemia. Kannattaa pureskella joka suupala kunnolla. 1096 sanaa.

Suomalainen mämmitysresepti

Niin kävi minullekin, askeleissani sekosin, ja maistelin ”suomalaisia menestysreseptejä”. Puolustuksekseni totean, että en oma-aloitteisesti kahminut niitä kaupasta mukaan, vaan ne pesiytyivät nurkkiimme perheen täysikasvuisen naaraan kuljettamana. Ja kun katsoo menestysreseptituotteiden listaa, voin hyvin ymmärtää, miksei niitä ole näkynyt ostoskorissani. Mutta niin ennakkoluuloinen en ole, etten olisi valmis maistamaan näitä mainetta ja kunniaa keränneitä kotimaisia herkkuja. ”Suomalainen menestysresepti” perustuu tv-ohjelmaan, josta en ole koskaan katsonut jaksoakaan.

Mitä on siis tullut tungettua suuhun? No Fallero-falafelpalleroita, savustettua Leikkala-kalaleikkelettä sekä Chia Good -välipalamönjää kolmea eri makua, joten olen syvällä pelissä. Turkulainen viherpillerinpyörittäjä pyöräytti itsensä skaban voittoon palleroimalla Falleroita, pieniä lihapullan korvikkeita, jotka maksavat moninkertaisesti lihapulliin nähden, ainakin jos vertaa HK:n suoltamiin legendaarisiin scheissepulliin, eli päivän hintaan 0,75 euron lihapyöryköihin, joissa on 16 % lihaa. Nekin ovat siis melkein vegeä.

Falleroiden kanssa törmään ongelmaan, että sanasta Fallero minulle tulee mielleyhtymänä fallos. Hyvä, etteivät olleet falloksen muotoisia, koska sitten niitä ei olisi pannut suuhunsa kuin naiset ja hinurijaoston jäsenet. Pussin teksti kiljuu ”ravintolatasoinen falafel!” ja mieltäni jää askarruttamaan, mitä on ravintolatasoinen falafel, koska en muista ravintolassa falafelia syöneeni. Kuulen jo nyt kaukaisuudesta huudon ”saatanan luolamies!” Sivujuonteena mainittakoon, että Word ei tunnista sanaa ”falafel”, vaan tarjoaa tilalle ”faabeli”. Pussissa kehutaan myös ”kasviksia ja härkäpapua = 100 % makua” (kirjoitin aluksi ihan oikeasti vahingossa ”100 % maksua”, ja ymmärsin myöhemmin, että se oli freudilainen lipsahdus). Makua kyllä piisaa oikein kivasti, koska mausteita on lapettu falleroihin kourakaupalla. Herne-lehtikaali ja paahdettu punajuuri ovat makuvaihtoehdot, mutta mausteisuus on päällimmäisenä. Rakenne muodostuu jonkinlaiseksi kompastuskiveksi. Fallerot ovat kovin murenevaisia ja kuivia kuin Saharan hiekka. Nämä vaativat kastikkeen tai dipin. Kaiken kaikkiaan Fallerot ovat ihan mukiinmeneviä, eivät kuitenkaan nakkimukiin.

Leikkala-kalaleikkele saapui ulottuvilleni savun makuisena. Tykkään sanaleikeistä, joten nimestä tulee pojoja. Tummat pilvet kerääntyvät taivaalle, kun luen paketin kannen tuoteselosteesta ”97 % lahna”. Lahna ei todellakaan kuulu makusuosikkeihini ilmeisistä syistä. Tilanne synkkenee, kun Leikkalan tuoksu saavuttaa hajureseptorini. Haju vastaa pariksi viikoksi järveen unohtunutta kalaverkkoa. Maku myötäilee hajua. Valitettavasti lahnan ominaismakua ei millään silmänkääntötempuilla pysty peittämään, joten majailtuaan muutaman viikon jääkaappilootan pohjalla päätyy pakkaus sisältöineen polttokelpoiseen jätteeseen. Tuomiota ei tarvitse enempää alleviivata. Ehkä jollain toisella kalalla voisi pelittää paremmin, mutta että lahna. Tarvitaan vähän suurempi kalan ystävä, jotta näitä voisi itkemättä syödä.

Chia Good -välipalavalmisteella on ääliömäinen ja mielikuvitukseton nimi. Onko se epätoivoinen todisteluyritys siitä, että ”hei uskokaa, on tämä oikeasti hyvää”? Tuotteen määrittely on hankalaa, koska suomen kielessä ei ole tällaiselle yksiselitteistä ilmaisua. Se ei ole jogurttia eikä vanukasta. Vähän kuten Yosa, joka on ”kauravälipala” eli ei kerro mitään tuotteesta. Nämä tuli kaikki maisteltua, makuina sitruuna, mango ja kolme marjaa. Kaikille yhteistä on se, että rakenne on limamainen (kuinka houkuttelevaa) ja joukossa lilluu runsain joukoin pieniä palleroita, jotka muistuttavat kirjolohen mätiä. Oletan näiden pikku kuulien olevan pehmitettyjä chian siemeniä. Kuulemma itse Robert Helenius kävi pehmittämässä ne. Word ei tunnista myöskään sanaa ”chia”, vaan katsoo sanan ”CIA” olevan parempi vaihtoehto. Yhdenkään maku ei aiheuta flippaamista saati backflippaamista, vaikka kolme marjaa onkin maistuvin ehdokas. Tuotteen ulkonäkö ja suutuntuma ovat kauniisti sanottuna luotaantyöntäviä.

Henkilökohtaisista lähtökohdista, tätä pitää aina korostaa, ainoastaan Falleroille uskaltaa povata jonkinlaista tulevaisuutta. Leiklahnakala ja Chia Not So Good eivät mene jatkoon ainakaan tätä jakelukanavaa pitkin. Saatan ja saan olla väärässäkin, koska tuskin kukaan on sitä estämässä. Ilmiö on toistunut usein elämäntaipaleen varrella. Voihan olla niin, että anti-liha -liike kannattelee näitä kyhäelmiä. Onneksi meillä on aina ja ikuisesti mämmi, tuo ylittämätön suomalainen menestysresepti, kunhan vain joku estää Juha Mietoa kuluttamasta Suomen mämmivarantoja loppuun.

Jälkimmäinen menettelyresepti: Aika outoa, etten ole vieläkään maistanut vuoden 2020 voittajaa Rostista, vaikka kuvittelisin sen vastaavan makumieltymyksiäni parhaiten.

Vielä jälkimmäisempi menettelyresepti: Ai niin, onhan meillä myös sahti. Torille!

Nollakerhon nousu ja uho

Näen sen yönmustan sieluni hiilenmustin silmin: Seitsenvuotiaat tulevat isänmaan toivottomuudet Salen kassalla. Hihnalle asetetaan nätisti riviin Heinekeniä, Bavariaa, Lapin Kultaa, Lassoa ja pari Rainbow’ta. Kaikissa lukee tietenkin ”0,0 %”, joten kassatädin on turha vinkua papereiden perään. Koulun jälkeen on räkätappien mukava lipitellä harjoitusbisseä kimpassa kavereiden kanssa ja kehuskella, kuinka ”musta tulee isona samanlainen sieni kuin iskästä, joka imailee ainaski keissin kaljaa joka viikonloppu!” Samalla voi unelmoida siitä hetkestä, kun täysi-ikäiseksi eli 13-vuotiaaksi vartuttuaan saa välikäden avustuksella hyppysiinsä ensimmäiset oikeat kassikaljat ja pääsee örveltelemään ja puhumaan norjaa lähimetsään.

Ensimmäinen kokemukseni nollakerhon oluiden maailmaan oli joku vuosi sitten, kun paikallisessa ruokalassa jaettiin ilmaiseksi Koffin Crisp-olutta. Otin pari tölkkiä ja päätin muuttaa jonkin kahvitauon kaljatauoksi. Crisp olikin juuri niin onnetonta paskaa kuin pelätä sopi. Crisp ei ollut rapean rapsakkaa eikä raikkaan ravitsevaa, vaan laimean katkeraa litkua (itkua?), jonka etäisen usvaisessa kaukaisuudessa siinsi häivähdys oluen makua. Toinen tölkki taisi jäädä juomatta.

Uusien fiksujen sukupolvien ja uuden ajattelutavan myötä on ryhdytty vyöryttämään isolla vaihteella alkoholitonta elämäntapaa. Netti tursuaa mocktail-ohjeita ja nuoren polven hipstereille on lanseerattu käsite ”sober curious”, jotta ajattelumalli saadaan myytyä paremmin trenditietoisille edelläkävijöille. Sen myötä voi blogittaa ja vlogittaa loputtomiin kokemuksiaan uudesta ideaali-itsestä ja oikean identiteetin löytämisestä samalla, kun odottelee kärsimättömänä seuraavaa valtatrendiä rantautuvaksi.

Minulla ei ole mitään syytä pilkata absolutismia, alkoholittomuutta tahi ”sober curiousia” elämänvalintana, mutta enpä myöskään demonisoi alkoholin käyttöä. On niitä pahempiakin vitsauksia, kuten huumeet, köyhyys, ihmisarvoloukkaukset, organisoitu rikollisuus, eriarvoisuus, saastuminen, pandemiat, jatkuvan talouskasvun vaatimus, kyltymätön oman edun tavoittelu, kulutuskulttuuri, jne. Tuon listan myötä tekee mieli juoda itsensä kaatokänniin tai vaikka saman tien hengiltä. Alkoholin käytöstä saa toki helposti aikaiseksi ongelman, eikä sovi väheksyä sen aiheuttamia mittavia häiriöitä perhedynamiikassa. Sellaisella luonteen heikkoudella varustettujen olisi kenties syytä pysyä kokonaan erossa väkijuomista. Blaa blaa blaa sormen heristelyä ja kukkahattuja.

Näillä hötöpuheen markkinoilla on turha parantaa maailmaa, koska ei se niillä parane. Jääköön homma martoille, nutturapäille ja voimallisesti tiedostaville vihernuorille. Palaudun nollan prosentin oluisiin. Haluan yrittää pysytellä terveen uteliaana ja avoimena, enkä takertua menneiden yksittäisten tapausten perusteella juurtuneisiin sementoituihin harhakäsityksiin, siispä kävin hakemassa paikallisesta Heineken 0,0 %:n, Lasso Zeron sekä Rainbow’n alkoholittoman tumman lagerin. Aloitin Rainbow’sta. Rainbow-tölkin kyljissä tähdennetään, että ”nautitaan kylmänä, hyvässä seurassa” ja ”TARJOILLAAN VIILEÄNÄ”, joten makuelämyksen kannalta on ilmeisen kriittistä saattaa juoma optimaaliseen lämpötilaan. (Hyvä) seura täytyy sivuuttaa mahdottomana tehtävänä. Mainittu tumma lager vaikuttaa aluksi lupaavalta, onhan se väriltään aika tummaa, mutta pian havaitsen tiettyjä ongelmia. Tumman oluen karski maltaisuus loistaa poissaolollaan. Heti sen jälkeen hoksaan, mitä maku muistuttaa. Sehän on kotikaljaa, mutta pikkaisen liikaa vedellä jatkettuna. Oivalluksen jälkeen tekobisse alkaakin maistua huijaukselta. Siirryn belgialaiseen Lassoon. Nimi on tuttu väkevämmistä versioista, ja nimestä tulee propseja, sillä siitä syntyy lystejä mielikuvia. Lassossa ollaan selvästi oikeilla jäljillä. Maku on mieto, mutta kuitenkin selvästi havaittavissa, ja se on takuuvarman peruslagerin maku. Tälle voisi antaa varovasti peukkua. Viimeisenä kansainvälinen mammutti, eli hollantilainen Heineken. Seuraa total turn-off. En tahdo muistaa, kuinka voimakkaana humalan maku on oikeassa Heinekenissä, mutta 0,0 %:n mustassa lampaassa olematon maltaan maku kompattuna kitkerällä humalalla (varaus humalalle, voi olla jotain muutakin) tuottaa värisyttäviä fiiliksiä kusen juomisesta. Se on morjens Heineken 0,0 %:lle, mutta juon sen väkisin loppuun, koska se piru maksoi enemmän kuin oikea olut!

Lasso nousee kolmikosta selväksi voittajaksi. On markkinoilla lukuisia muitakin merkkejä, mutta tyydyin pieneen otokseen. Eipä olut ole muutenkaan viime aikoina maistunut, koska pidin taannoin yhdeksän kuukauden mittaisen kaljalakon, jonka seurauksena huomasin jollain tavoin vieraantuneeni oluen mausta. Veljeni, elämme lopun aikoja.

Jälkikusetus: Voitte unohtaa sen kysymyksen, kuinka usein olen juonut kusta. En kerro.

Kolimaista

Päivittäistavaraketju MMT-ryhmän kevääseen kuuluu uuden laajan Kolimaista-tuotesarjan lanseeraus. ”Kolimaista” keskittyy tarjoamaan asiakkaille kyseenalaisista raaka-aineista valmistettuja pilkkahintaisia tuotteita, joiden terveysvaikutuksia ei ole testattu. Kolimaista-tuotteiden tunnuslauseena on ”katso hintaa, älä tuoteselostetta”, mikä tiivistää olennaisen ”kolimaisuuden” ideologiasta. Tämä vastaa laajan kuluttajajoukon vaatimuksiin: hinnan on oltava alin mahdollinen, jotta tuote siirtyisi ostoskoriin, ja laatu on täysin yhdentekevä asia, kunhan tuotteen käyttö ei johda sydämen toiminnan lakkaamiseen tai sairaalahoitoon, koska sairaalan hoitomaksut ovat hävyttömiä, varsinkin teho-osastolla. Kolimaista-sarjan kevään uutuuksiin kuuluvat mm. seuraavat tuotteet:

Paskanajan vaniljakastike
”Millainen aika, sellainen ruoka” voisi kuvastaa hyvin tätä herkullisuudesta kaukana olevaa jälkiruokakastiketta. Hinta on itkettävän naurettava 0,10 euroa litralta, sillä kastikkeessa ei ole ollenkaan vaniljaa eikä vanilliinia eikä juuri mitään muutakaan tolkullista. Jos mietit, miten vaniljan maku on saatu tuotteeseen, vastaus on: ei mitenkään. Paskanajan vaniljakastike maistuu luonnottoman makeille perunajauhoille, koska tuote on pääosin sukraloosilla makeutettua ja perunajauhoilla sakeutettua vettä. Sekä tietysti pitkä lista vaikeaselkoisia ainesosia, mutta ei niistä sen enempää. Keskity olennaiseen: vain 10 senttiä litralta, eli ei kallis, vaan halpa! Huom! Muista ravistella purkkia noin puolen tunnin ajan ennen nauttimista. Toinen huom! Paskanajan vaniljakastike ei vaahtoudu, vaikka kuinka vatkaisit, mutta saattaa joskus alkaa itsekseen vaahdota, jopa jääkaapissa. Syytä emme tiedä, eikä kiinnosta.

Pahoinvoivariini
Tämä uutuus on tavallaan kasvirasvalevite, vaikkakaan kukaan ei tiedä (tai kerro), ovatko levitteen rasvat peräisin kasveista vai mistä. Rasiaa avattaessa on levitteen pinnalla helposti havaittavissa monenkirjavaa ”kasvustoa”, josta voi rikkaalla mielikuvituksella olettaa tuotteen olevan lähellä kasvirasvoja. Rasvat ovat ajan hengen mukaisesti kierrätysmateriaalia eli suodatettu eri teollisuudenalojen jäteöljyistä, joten levitteen ulkonäkö saattaa hieman vaihdella kausittain. Tuotteesta yli puolet on emulgointiainetta, jotta levite saatiin hyväksyttävän kiinteään muotoon. Levitettä esim. leivän päälle siveltäessä saattaa leivän pinnalla joskus näkyä ns. syöpymistä, mutta siitä ei pidä huolestua, koska se on vain tuotteen ominaisuus. Samasta syystä rasian sisäpinnassa on käytetty erikoispinnoitetta. Hinta on kohdillaan: 2500 gramman Pahoinvoivariini-perherasia vain 1,49 euroa! Huom! Tuote ”saattaa” aiheuttaa nopealiikkeisiä laksatiivisia vaikutuksia, joten suosittelemme asettumaan valmiiksi wc-istuimelle ennen tuotteen nauttimista. Toinen huom! Pahoinvoivariinia voi käyttää myös pohjamaalina, kokeile!

Taukki-olut
Olisimme nimenneet oluen erään myötähäpeää ammatikseen tuottavan ja Seiskan lööpeissä viihtyneen turkulaisen miesartistin (ja ex-juopon?) mukaan, mutta koska olisimme joutuneet maksamaan kaiffarille siitä, vaihdoimme oluen nimeä. Juoma on (esikuvansa mukaisesti) niin käsittämätöntä kuraa, että vain makuaistinsa tuhonneet pro-tason sienet pystyvät nielemään sitä kakomatta. Bisse muistuttaa koostumukseltaan myös kirjaimellisesti kuraa, koska sisällöstä vähintään yksi kolmasosa muodostuu jonkin oikean oluen tuotannossa aiemmin käytetystä mallasmäskistä. Mutta kuten ennenkin on ymmärretty hyvän päälle, viis mausta ja koostumuksesta, sillä hinta-prosenttisuhde ratkaisee. Alkoholia tässä herkkujen herkussa (serkussa?) on maireat 9,7 tilavuusprosenttia. Lopputulos on taattu ja kirkossa kuulutettu, mikäli kykenee sivuuttamaan väkevän hiivaisen ja palaneen karstaisen maun. Taukki-olutta on saatavilla 10 litran kanistereissa hintaan 3,95 euroa. Suosittelemme Taukki-oluen kanssa lämpimästi Kolimaista-sarjan Paskavaippa for Men XXXXXL -vaippoja*, kerrassaan lyömätön parivaljakko! Joten aseta kanisteri vierellesi, ota mukava asento sohvalla (Paskavaippa for Men XXXXXL:ien kanssa ei juuri pysty liikkumaan) ja nauti! Varaa myös älypuhelin lähellesi, koska joudut suurella todennäköisyydellä tilaamaan uuden sohvan sekä huoneiston otsonoinnin, jotta haju saadaan kitkettyä asunnosta.

Kaikki uutuudet tulossa MMT-marketteihin lähiaikoina, joten tarkkaile hyllyjäsi! Tarkkaile myös kassejasi. Pitkällä aikavälillä on syytä tarkkailla ihosolukon ja -karvoituksen muutoksia. MMT-ryhmä irtisanoutuu kaikesta vastuusta kaikkien Kolimaista-sarjan tuotteiden käytön ja käytön seurausten suhteen.

* Vaippojen imeytysaineena käytetyt sahanpurut voivat aiheuttaa joillekin ihottumaa, erityisesti olosuhteissa, joissa samaa vaippaa käytetään useampia päiviä.

Kaikki valta maan päällä ja S-marketin kassalla

Muuan miekkonen, voisimme kutsua häntä vaikka Brianiksi, riippui ristillä. Viimeisillä voimillaan hänen onnistui kaivaa lannevaatteensa vyötäröltä (älkää kysykö, miten) kännykkänsä ja käynnistämään S-mobiili -sovelluksensa. Sieltä hän löysi mobiilikupongin, jossa kerrottiin ”tällä kupongilla saat lähimmästä S-ryhmän toimipisteestä yhden taivaspaikan veloituksetta”. Miekkonen painoi ”Lunasta kuponki” -painiketta ja totesi tämän jälkeen: ”Se on lunastettu”. Yhtäkkiä taivaasta jyrähti ääni: ”Ai jai sinä onneton heppu, minkä menit tekemään! Lunastit kupongin liian aikaisin! Minun olisi pitänyt painaa ”Lunasta kuponki” -nappia, jotta olisit voinut hyödyntää edun! Nyt kämmäsit sen verran raskaasti, että jäi etu saamatta! Hyvää päivänjatkoa.” Kyllä sieppasi miestä, kun hän oli roikkunut ristillä koko päivän turhan takia, ja illalla kotona vaimokin sätti pataluhaksi kuultuaan munauksesta. Tasan ei käy taivaspaikat, sanoi Jehovan todistaja, kun laskutoimituksissaan sekosi (sadattaneljättäkymmenettäneljättätuhannetta kertaa).

Jaa, no saatoin pikkaisen värittää tositarinaa, jotta sain siihen enemmän draaman kaarta. Selkeytän nyt ilmaisuani, ja kerron asioiden kulun ilman allegorioita. S-ryhmä on keksinyt toteuttaa vanhan kunnon kuponkialennuksen mobiilisovelluksessaan. Yksi tällainen etu oli, että kilon jööti spagettia irtosi 0,49 eurolla (norm. 1,85 e). Vaimo oli oikein opiskellut kupongin käyttöä etukäteen ja lukenut ohjeista, että ”lunasta kuponki painikkeella ja näytä lunastettu kuponki kassalla”. Näin hän teki, ja lunasti kupongin kassalla vähän ennen kuin näytti sen kassatädille. Mutta kassatädillä olikin toisenlainen käsitys asiasta, ja julisti ääneen, että hänen olisi itse pitänyt painaa painiketta, jotta alennuksen saisi. Vaimo kertoi, mitä ohjeissa oli lukenut ja näytti vielä kupongissa näkyvää aikaleimaa, että se oli muutama sekunti sitten lunastettu. Kassatäti oli vielä mussuttanut jotain ja asia oli jäänyt sikseen. Kotona vaimo havaitsi kuitista, että ilkeä täti ei ollut antanut alennusta.

Rahallisesti ei ole iso asia, mutta periaate on. Voihan aina olla huono päivä, onhan minullakin ollut esim. rankkoja krapulapäiviä, kun aikoinaan nuorena jannuna könötin vuosikaudet Citymarketin kassalla jonkinmoisen tienestin toivossa. Mutta faktat kuitenkin ovat, mitä ovat, ja jonkinlainen ammattimaisuus pitäisi kyetä säilyttämään työssään, vaikka se muuten kuinka katkeraa kalkkia olisikin. Tämän kaiken jälkeen jäljelle jää enää yksi kysymys: missä on Hannu Karpo, kun häntä eniten kaivataan? Tai laittakaa edes Karpon karvalakki tulemaan.

Pullamössöt

Sysmän Nuoramoisissa naapurimökin kahvipöydässä vuonna 1988, tai 1989, tai 1987, tai jonakin vuonna. Naapurimökin poika Juha (nimeä ei muutettu) maukuu: ”Mut äiti, mä en pysty lopettaa pullan syömistä!” Juha oli kietaissut kitaansa jo ties kuinka monta pullapitkon palaa, mutta ei saa tarpeekseen. Juhassa on näkynyt jo tovin, että pulla sekä monen monituinen muu mössö on maistunut jo pidemmän aikaa. Niinpä serkkuni ja minä annamme Juhalle uuden lempinimen Pullamössö. Yllättäen Juha ei tykkää siitä. Hän ruikuttaa serkulleni, kuinka aiemmin kesällä he kutsuivat toisiaan ässiksi, mutta kuinka nyt on ääni kellossa muuttunut. Niin se vain käy takin kääntö poikapiirissä. Tilanne kärjistyy lopulta siihen, että Juha valittaa äidilleen, joka vuorostaan käy selventämässä vanhemmillemme, että Juhaa ei saa kutsua pullamössöksi. Vanhemmat teroittavat, että jatkossa Juhan kutsuminen kuvaavalla lempinimellä ei tule kyseeseen. The end.

Legendaarinen Kværnerin (Masa-Yardsin) telakkajohtaja Martin ”Iso-Masa” Saarikangas nimesi vuonna 1993 edustamamme X-sukupolven (suurin piirtein 1970-luvulla syntyneet) kuvaavammin pullamössösukupolveksi, koska katsoi meidän päässeen liian helpolla kaikesta. Hän oli ilmeisesti havainnut nuoremmissa ikäluokissa selkärangattomuutta. Oli nautittu överit hyvinvointiyhteiskunnasta ja nousukaudesta, mikä oli valmistellut sukupolvemme astumaan työelämään housut nilkoissa, tai vähintäänkin puolitangossa. Pullaa oli työnnetty joka suunnasta suut, korvat ja ruskea reikeli täyteen. Onneksi puolustukseni voi tukeutua siihen, että seuraava sukupolvi on ollut aina selkärangattomampi kuin edellinen, vrt. y-sukupolvi, z-sukupolvi, uusavuttomuus, elämyspakkomielteisyys, sitoutumiskyvyttömyys, ”täytyy olla kivaa” -mentaliteetti, jne. Saakelin saamattomat loiset. Kyllä Iso-Masa pyörisi haudassaan, mutta ei pyöri, koska ei ole kuollut.

Sotien jälkeisinä vuosikymmeninä rakentui uusi uljas Suomi, jonka hedelmiä X-sukupolven penskat saivat nauttia täysin siemauksin. Aikuisiksi varttuneet suuret ikäluokat pääsivät orkestroimaan kulutusjuhlia. 80-luvulla meni lujaa. Työtä piisasi ja tuohta vuoltiin. Vanhempani vaihtoivat auton uuteen aina kolmen vuoden välein, vaikkei edellisellä ollut ajettu 30 000 kilometriä enempää. Mutta täytyi vaihtaa aina uuteen. Äiti kävi Espanjan tai Kreikan aurinkorannoilla pari kertaa vuodessa. Kulttuurielämyksiä hän kävi hakemassa sellaisista kohteista kuin Mallorca, Costa del Sol, Playa del Ingles, Puerto de la Cruz, Fuerteventura ja Rhodos. Sain matkustella ruotsinlaivalla jatkuvasti ja ilmaiseksi, koska äitini oli laivalla töissä. Sen seurauksena (henkilökuntahinnat) karkkia oli kotona hyllyt notkollaan, kuten myös alkoholia, Bregottia, Kallen kaviaaria ja Marlboro-kartonkeja. Äiti röökasi aina sisällä – golden 80’s – ja sivisti itseään jatkuvalla syötöllä Harlekiini- ja Ruusu-sarjan ”rakkausromaaneilla”, joiden eroottisia kohtauksia kävin salaa lukemassa vaatehuoneessa. Minulla taas oli hyllyt notkollaan Aku Ankan taskareita, Matchboxeja, Legoja ja leikkipyssyjä. VHS-nauhuri surisi viimeistä päivää, kun kaikki ohjelmat piti nauhoittaa ja kaikki mahdolliset videot vuokrata R-kioskin VIP-videoklubista. Videonauhurin kanssa samoilla tietämillä ilmestyi kotiin myös hämmentävä maailmanluokan ihme: mikroaaltouuni, jonka vanavedessä alkoi taivaasta pudota mannaa, nimittäin Saarioisten roiskeläppäpitsoja. Lisää mössöä lapsille, jee! Kävimme yhtenä talvena isän kanssa moikkaamassa samaisia mökkinaapureita Lahden Tiirismaalla, jonne he olivat pysäköineet omakotitalon kokoisen Solifer-asuntovaununsa. Siellä he kököttivät neonvärisissä lasketteluhaalareissaan ja trendikkään kammottavissa moon bootseissaan ja kävivät vähän skimbailemassa Tiirismaan rinteessä. 80-luvulla syntyi myös juppi-ilmiö (yup(pie) = young urban professional), jossa raha ja omaisuus oli korkein jumala ja sen täytyi näkyä kaikessa. Tuo ilmiö variaatioineen toistaa itseään katkeamattomana ketjuna vuosikymmenestä toiseen, nimitys vain vaihtuu.

Kuinkas sattuikaan, Tiirismaan laskettelukeskus lopetettiin 1997 ja koko rinne on kasvanut jo kokonaan umpeen. Enpä tiennyt asiaa, kuin nyt. 90-luvun lamakautena ei mennyt enää kovinkaan lujaa. Tai meni, mutta alamäkeen, ja joku ehti saneerata hiihtohissinkin, joka olisi vienyt takaisin ylös.

Terveen itsetunnon tukipilari

Ostin auton. Tapahtumassa ei olisi muuten mitään erikoista, mutta nelipyöräinen sattuu olemaan 44-vuoden eksistenssissäni ensimmäinen omistamani auto. Oikaistakoon, että minulla on ollut enimmäkseen auto-optio tarjolla siitä lähtien, kun 18-vuotiaana onnistuin tunaroimaan itselleni ajokortin. Elon taipaleella on tullut vastaan kaikenlaisia jänniä koukeroita, joiden seurauksena en ole tarvinnut solmia omistussuhdetta autoon. Eikä periaatteessa olisi tarvinnut nytkään, mutta vielä jännempien koukeroiden kautta päädyin lopputulemaan, että on aika rikkoa kuparinen.

Löylynlyömällä 20.3.2020 tehtiin kaupat suomalaisen autokauppaketjun edustajan kanssa sähköpostin välityksellä näkemättä autoa livenä. Näin helposti höynäytettävän heebon ei kannata lähteä leikkimään yksityisten, ulkomaisten ja sen sellaisten jobbareiden kanssa. Olisin liian helppo uhri. Pienten toimitussäätämisten jälkeen auto löysi tiensä kotikulmille ja perjantaina 3. huhtikuuta sain hakea rahareiän kotiin.

Talous on ollut iäisyyden pääosin sellaisella tolalla (vrt. jännät koukerot), että kukkaro ei kerta kaikkiaan ole venynyt moiseen idiootti-investointiin. Mutta kun yllättäen äitimuori otti ja kuukahti pikapikaa itse aiheuttamaansa sairauteen ja vastoin kaikkia ennakko-odotuksia jätti jälkeensä jotain muutakin kuin velkaa, syntyi itsekkään ostoksen mentävä reikeli. Lisäksi pankki halusi antaa ilmaista rahaa eli järkikoroista lainaa, joten illallinen oli katettu. Vähäiselläkään järjen äänellä varustettu ei tartu autoliikkeiden ”nollakorkoisiin” lainatarjouksiin, koska jos hetkeksi pysähtyy miettimään ja vielä löytää näkökenttäänsä lauseen, jossa esiintyy sanapari ”todellinen vuosikorko”, karkaa lainan nollakorkoisuus hetkessä kauimmaisiin galakseihin. Valitettavasti kaikilla ei ole valinnan mahdollisuutta, jos autokuumeessa on pakko saada menopeli perseen alle ja rahoituslähteet ovat vähissä vakuuksien vuoksi.

Sitten kysymykseen, joka on kaikkien huulilla, siis ihan kaikkien. Se merkki. En liittynyt Audi- ja Bemari-runkkareiden kerhoon, koska en halunnut sitä leimaa otsaan. Näiden teiden retardien kusipäisyydestä on olemassa oikea tieteellinen tutkimus (sosiaalipsykologian professori Jan-Erik Lönnqvist, Helsingin yliopisto 2020). Häpeäkseni tunnustan, että katsoin pitkään joitakin BMW-malleja, mutta lopulta luovuin ajatuksesta, koska totta helvetissä baijerilaisten moottoritehtailijoiden tuotteet ovat kysyttyjä markkinoilla, mikä heijastuu niiden hintatasoon. Plus tietenkin maine, eli saksalaisuus, historia, laatuimago jne. Saksalaisten tönkkö muotoilu ei nostata intohimoja, vaikka valtaosalle heijarilla varustettuja riittää muotoiluksi keulan logo. Minä ostin Mazdan. Tarkennettuna Mazda 3:n tai kuten brändiosasto ohjeistaisi, Mazda3:n. Kyllä tosiaan kävi niin, että egoni ei ottanut osumaa valinnasta eikä veitikkani homehtunut juuresta. Sitä on henkinen kypsyys (tässä kohtaa kuuluu nauraa, minulle ainakin maittoi).

Sillä budjetilla, joka minulla oli käytettävissä, irtosi kohtuuvähän ajettu vm. 2015 sedan. Olen seulonut Nettiautoa kuukausikaupalla, kytännyt lukemattomia merkkejä ja malleja ja lukenut koeajoja ja arvioita. Teen perusteellista taustatutkimusta, koska pelkään virheratkaisuja. Rationaalisten perustelujen puolelta päädyin vähän käytettyyn luottomerkkiin, koska halusin minimoida huoltorallin riskin. Kalkkiviivoilla oli yli satatonnia ajettu Mazda6, mutta onneksi palasi tolkku taajamaan ja leikkasin yli 50 tonttua mittarista pois pienentämällä takaluukun numeroa. En katunut. Toinen riskien minimointiin tähdännyt valinta oli moottori. Vaikken tajuakaan järin hyvin asiaa edelleenkään, minut vakuutti Mazdan poikkeava moottorin kehitys. Vai mitä voi sanoa, jos semikokoisen auton keulalla keikkuu kaksilitrainen kone, josta on revitty heppoja irti varsin vaatimattomasti. Sellainen on Skyactiv-G-moottoriteknologia. Kuulostaa luotettavalta. Löysin itsestäni esteetikon (epärationaalisuutta), koska auton kaarevat linjat, coupé-tyylinen kori ja perävaloumpiot puhuttelivat minua kovin. Kauneus on katsojan peilissä.

Saahan autovalintoja arvostella. Tunnistan ihmistyypin eli miestyypin, jolle oma auto toimittaa jumalan virkaa, eli on aina ainoa ja oikea ja virheetön. Kaikki on ok niin kauan, kun puhutaan muiden autojen ongelmista ja vioista, mutta jos aihe eksyy ko. henkilön merkkiin ja malliin, näkyy tyypissä oitis ärsyyntymisen merkkejä. Jokainen saa sanoa Mazdaa japsivitsiksi tai kehittää jotain kekseliäämpää, koska en voisi piitata paskan kiisselin vertaa. Hurmoshenkinen ”automies” en ole.

Jälkikaasutukset: Kirjoitin otsikkoon ”tukipilari”, mutta aluksi siinä luki ”munanjatke”. En halunnut olla kliseinen. Enkä vulgääri. Enkä bulgaari. Enkä tataari. Enkä keräsalaatti. No okei, halusin olla keräsalaatti.

Pahempaa Seppälää

Isken nyt egoloogisen kiilani vastaanpanemattomalla voimalla markkinoiden maanrakoon ja otan säälittävän siivuni suurta suosiota nauttivista muoti- ja lifestyle-blogeista. Jäin kahvipöytäkeskustelussa kiinni merkkielitismistä, kun tsekkasin Lidlin vaatetarjouksia ja dumppasin releet samaan kastiin Tokmannin tarjonnan kanssa. Eräs tovarištš kahvipöydästä totesi, että hän omistaa monta vuotta vanhan Tokmannilta hankitun takin ja hyvä on edelleen.

Kyse on yksinkertaisesti ennakkoasenteesta, koska en ole koskaan ostanut yhtään vaatekappaletta Lidlistä enkä Tokmannilta. Ennakkoasenteen on synnyttänyt mielikuva, jonka mainitut kauppaketjut ovat itse rakentaneet profiloitumalla ”halpa, mutta hyvä, tai ok, tai mukiinmenevä, tai ei ainakaan ihan paska” -kategorian laatikkohallimyymälöiksi. Näiden kohdalla halpuus (sekä hyvyys) on toki suhteellista ja jopa osittain imagoon tukeutuvaa illuusiota, vaan eipä siinä mitään uutta. Se on markkinointia.

Olen kuullut monelta taholta jopa ylistäviä kommentteja Lidlin vaatteiden laadusta, mitä periaatteessa ei ole vaikea uskoa, koska Lidlin käyttötavarakampanjoiden (oksasakset, säilytysrasiat, virtapankki, vedenkeitin, hiomahiiri, jne.) vankkumattomana kannattajana olen todennut, että saksalaisketju myy harvoin kuraa. Tokmannin vaatteista en tiedä mitään, mutta jos esim. miesten ulkotakkien keskihinta pyörii 30 eurossa, tieto ei herätä luottamusta sen asettuessa pitkän ajan kuluessa tietoisuuteeni rakentuneelle hinta-laatukäyrälle.

Kynnys ostaa vaatteita/rättejä halpamyymälästä on korkealla, koska olen aina kuulunut merkinpalvojien koulukuntaan. Joudun kuitenkin tyytymään keskitason brändeihin lompakon ohuuden vuoksi. En pysty mitenkään venymään sadan euron farkkuihin. En ole vaatefriikki, sillä pääosa vaatteistani on useamman vuoden vanhoja, joten en uusi kovin suurella vimmalla garderobiani.

Vuosia sitten lomamatkalla sattuneen hassunhauskan moottoriöljyhaaverin seurauksena jouduin turvautumaan lähimpään Seppälään (R.I.P.) Savonlinnassa ja ostamaan uuden vaatekerran itselleni. Vaatteet olivat loppujen lopuksi ihan käyttökelpoisia ja kestivät useamman vuoden. Värit kylläkin haalistuivat aika äkäiseen. Tuolloin hankittu Seppälän huppari on edelleen käytössä. Se on haalistunut, nuhjaantunut ja nyppyyntynyt, mutta ei haittaa menoa, koska niin olen minäkin.

Jokin aika sitten sivistyin jostain ilmansuunnasta tulleella informaatiolla, kun kuulin/luin, että kertakäyttömuoti on ekologisesti valtava ongelma. Jos vaatteet valmistetaan kestämään vain yhden sesongin ajan, huomioiden koko tuotantoketju raaka-aineiden tuottamisesta vaatteen poisheittämiseen asti on kuormitus ympäristölle aivan älytön ja tarpeeton. Tuskinpa voidaan puhua Fairtradenkaan piirin kuuluvasta toiminnasta. Tästä voisi johtaa, että H&M sekä vastaavat rikoskumppanit pitäisi kieltää lailla. Tai ihmisten pitäisi muuttaa ostokäyttäytymistään. En kiillota omaa sädekehääni, koska olen myös osallinen rikokseen. Vaikken ehkä suoraan, niin ainakin välillisesti.

Pikkuautoileva nuorimies

Leevi and the Leavingsin biisissä Rikas, rakas ja yksinäinen lauletaan ”Sinä nainen joka kaipaat pientä seikkailua toisinaan, olen autoileva poikamies ja innostunut tanssimaan.” Koska otsikon oli tarkoitus viitata minuun enkä ole enää aikoihin ollut poikamies, vaihdoin sanan nuoreksi mieheksi. En ole nuorimieskään, mutta sen verran voi aina valehdella. Itselleen tietenkin.

Älyttömän, turhan ja kaukaa haetun johdannon jälkeen voin uida selville vesille siitä, miten edellinen liittyy mihinkään. Vastikään kirjaviisastuneena edellä mainitun yhtyeen keulahahmon Gösta Sundqvistin elämästä sain tietooni, että Gösta tykkäsi pikkuautojen keräilystä. Mieltymyksen kohteina olivat Matchboxin ja Corgin metalliset pikkuautot, joita karvaturri kuulemma mielellään haeskeli kirppareilta. Tästä palautui mieleeni pahamaineinen episodi omasta elämästäni, joka liittyi samaan harrastukseen. Nyt kotipesien pikku psykiatrit tarkkana, koska seuraa monessa mielessä mehukas tapausesimerkki analysoitavaksi.

Tapaus kehkeytyi ja saavutti kulminaatiopisteensä monta vuotta sitten. Satuin jonkin mielenhäiriön (näitä on ollut aika paljon) kautta saamaan pakkomielteen Matchbox-pikkuautosta, jonka muistin omistaneeni lapsena ja joka katosi selittämättömästi. Kyse oli punaisesta Renault 17 TL -urheiluautosta. Tästä inspiroituneena/kajahtaneena päätin kahlata vähän Huuto.netiä ja kas kummaa, sieltä alkoi löytyä vaikka mitä miniatyyriautoa.

En tainnut heti löytää hakemaani koslaa, mutta haaviin tarttui monenlaista muuta mielenkiintoista pientä nelipyöräistä, jotka olivat omiaan nostattamaan nostalgiapärinöitä. Sekalaisesta myyjien joukosta löytyi nopeasti nokialainen keräilijä, joka myi kernaasti minulle ylijäämämatskuaan. Jossain vaiheessa hän taisi mainita, että Matchboxeja ym. die-casteja löytyi häneltä kaapin perältä toistatuhatta kappaletta. Kenties kaveri hönötti minua kaupanteossa satanolla, mutta hänen pikkuautonsa olivat hyväkuntoisia verrattuna moniin muihin myyjiin, jotka julkesivat tarjota kaupaksi mitä tahansa raatoja, jotka kunnostaan päätelleen olivat levänneet hiekkalaatikon syvyyksissä vuosikymmeniä ennen siirtymistään myyntiartikkeleiksi.

Aikani haalittuani näitä 80-lukulaisen penskan aarteita luottotoimittajaltani hoksasin alkaa tähyillä isoilta apajilta eli Iso-Britannian eBaysta. Mikäs sen otollisempi paikka metsästää Matchboxeja, koska Englanti on niiden alkuperäinen kotimaa. Jos pohjassa luki ”Made in England” ja ”Superfast”, oltiin Aidon Asian äärellä. EBay UK -ympyröissä sekopäisyys sai uusia kierroksia, koska siellä diilejä pyörittivät tosi tekijät. Eräs myyjä lykki joka viikko huutokaupattavaksi ison kasan käytännössä iskemättömiä 70- ja 80-luvun helmiä, joista käytiin huutojen sulkeutumisaikaan sunnuntai-iltaisin ankaria huutoskaboja. Näissä kisoissa yksittäisen pikkuauton hinta saattoi kevyesti kohota yli kymmenen euron, kun Suomessa vielä selvisi muutaman euron kappalehinnalla. Objektien laadullinen taso oli toki ihan toista luokkaa. Monet autoista olivat jopa yhä paketissa vuosikymmenten jälkeen, ei siis koskaan avattukaan. Ovat arvokkaampia avaamattomissa paketeissa. Kuinka ihastuttavan mielipuolista menoa.

Aika pian EBayhin siirtymisen jälkeen sekoilu saavutti kyllääntymispisteensä. Palasiko tolkku takaisin taajamaan vai alkoiko rahanmeno hirvittää, vaikea sanoa. Euroja oli taatusti palanut useampi satanen. Tuli se halvemmaksi kuin autojen keräileminen Teemu Selänteellä. Todellinen tyhjätaskun autoharrastus. Painevalettuja pikku perkeleitä kertyi lopulta yli 70 kappaletta, myös Renault 17 TL. Tapauskertomus voidaan päättää samoihin loppusanoihin kuin viimeksi viitatessani samaan juttuun: tätäkin hulluudella silattua kokoelmaa saa nyt ihailla itsekseen ja kiteyttää tietoisuuteensa sen yhden olennaisen kysymyksen: miksi?

Ihan O:na donitsista

Tapahtui tosielämässä, kuten Valittujen Palojen kaikki jutut. Heitin muksuille kympin kauppakeskuksessa, jotta he saisivat donitsit erään suomalaisen donitsiketjun myyntipisteestä. Niin aivan, Suomessa on yksi donitsiketju ja se on Arnolds. Huikkasin samalla, että ottavat minullekin jonkun. Istuin siinä kahvilla, jonka tarjosi toinen kahvilaketju, kun lapset tulivat takaisin donitsien kera. Poika lätkäisi kuitin minulle käteen ja sanoi, että sait vielä rahaa takaisinkin. Se oli kymmenensenttinen.

Hämmästykseni oli aito. Laatikossa oli kolme perusrinkulaa, eli Original-donitseja, kuten Arnolds nimeää ne. Minun piti vielä pari kertaa varmistaa, että oikeastiko ne maksoivat 3,30 euroa kappale. Kyllä näin oli, koska kuitissakin luki niin. Minulla ei näköjään ollut ajantasaista käsitystä donitsitaikinan maailmanmarkkinahinnan noususta.

Vaikka olenkin aina ollut säästäväinen persoona (Aku Ankassa lukisi saituri tai kitupiikki), niin viime vuosina olen pehmentynyt ja ollut löyhäkätisempi rahan suhteen. En kuitenkaan tarkoita, että minulla olisi varaa kylvää massia ihan suruttomasti sinne tänne. Ymmärrän kyllä kahviloiden kustannusrakenteen, mitä niillä myydyillä Caramel Latteilla, viiden euron kakunpaloilla ja kolmen euron limsapulloilla pitää kattaa. On kaikenlaista palkkakulua, laitehankintoja ja -vuokria, ketjumaksuja, tilavuokria, sähköä, vettä, siivousta, kalusteita, mainontaa, jne. Eikä tietenkään 3,30 euron donitsista jää käteen 3,30 euroa, vaan siitä on poistettava 14 %:n arvonlisävero sekä kaikki valmistuskustannukset. Tästä kaikesta huolimatta ja vaikka kuinka yritän olla vetämättä kukkaronnyörejä kireälle kaulani ympärille, kolmen euron ja kolmenkymmenen sentin donitsi kuulostaa kylmäävältä.

Kun kerran vauhkoonnuin donitsin hinnasta, päätin kaivaa esiin historiatietoja hintakehityksestä, kuten kaikki normaalit ihmiset tekevät. Vuoden 2010 alussa Original maksoi 2,50 euroa ja vuonna 2014 3,00 euroa. Vuodesta 2010 vuoteen 2014 hinnannousu on ollut 20 % (0,5/2,5) ja vuodesta 2014 tähän hetkeen 10 % (0,3/3). Yhteen vedettynä hinnan kasvuprosentti 2010–2018 on ollut 32 % (0,8/2,5), eli kolmannes on tullut hintalappuun lisää painoa. Ehkei ihan indeksikorotuksista voi puhua. Hinnoittelu on kuin Carunan sähkönsiirtokorotuksista sillä erotuksella, etteivät donitsit haukkaa maksukyvystä satoja euroja vuodessa. Olen sanonut tämän aiemminkin ja sanon nyt uudestaan, koska kaiken toistaminen on dementoitumisen ensiaskel (olen varmaan toistanut tuonkin): hintatietoisuus on sitä, ettei kohta huvita ostaa enää mitään.

Syitä moiselle kehitykselle voi vain arvailla. Yleensähän on saanut syyttää franchising-toiminnan ketjumaksuja, jotka riistävät onnettoman ketjuyrittäjärievun nälkäkuoleman partaalle. Mutta en tiedä, miten on Arnoldsin laita asiassa. Tunnustan, että hinnan päivittelyssä on kyse myös mielikuvasta. Donitsi näyttää tuotteena köyhemmältä kuin esim. kunnon hillomunkki tai hieno kakunpala. Donitsissa on vähän kuorrutemössöä ja sitten siinä on reikä. Jos reikä onkin niin kallis? Donitsissa on rahareikä?

Hassunhauska jälkiletkautus: Kirjoitin tekstiin aluksi Arnold’s, koska muistin puljun nimen olleen Arnold’s donuts eli Arnoldin donitsit, kuka Arnold sitten onkaan (Iso-Arska? Raaka-Arska?). Ei varmaan kukaan. Nykyään nimi onkin vain Arnolds eli Arnoldit. Ovat siirtyneet myymään Arnoldeja donitsien sijaan. No oli ihan paska juttu taas.

Munattoman miehisyyden mitta

Tehdään ensin selväksi, että siitä konkreettisimmasta miehisyyden mitasta en mainitse sanallakaan, koska… niin. Mutta oli aikoja, jolloin minäkin jollain alitajuisella tasolla kuvittelin, että miehisyys ilmestyy pojannulikkaan jollain ihme trikeillä.

90-luvun puolenvälin jälkeen elin vaihetta, jolloin aloin tutustua elämässä uusiin isojen poikien pelisääntöihin, jotka olivat aiemmalle egolleni täysin vieraita ilmiöitä. Suurimman sysäyksen suunnanmuutokselle antoi tutustuminen pullon henkeen, joka tarjosi tilapäisen avun itsevarmuuden puutteeseen sekä tukki joitakin norsunkokoisia aukkoja sosiaalisen kanssakäymisen taidoissa. Tuota ei ole kiva myöntää, vaikkakaan ei ole mikään poikkeuksellinen ilmiö.

Pidin myös paremmin huolta ulkoisesta habituksestani, kuten jokainen nuori koiras, joka haluaa markkina-arvonsa olevan riittävän kompetentti soidinseurojen pariutumisrituaaleissa. Olin aina merkkituotteiden sekakäyttäjä, sillä dödöt ja sen sellaiset tuoksuttimet hankin Itämeren risteilijöiltä ja vaatteet vähän paremmista tavarataloista (ei siis Citymarketista). Minut oli pienestä pitäen kasvatettu luottamaan Merkkiin™. Takit olivat aina Luhtaa ja farkut Levi’siä ja Dieseliä, ainakin joskus yläasteiässä. Myöhemmin tuli vuoroon Mexx, Matinique, Part Two, Dockers, Cottonfield, yms. Henkkamaukkasukupolven esiinmarssia ei ollut vielä tapahtunut, ja vaikka olisi, minua ei sillä marssilla olisi näkynyt.

Tukkaan tööttäsin kaikenlaisia kuontalokiinnitteitä ja naamaan lääpin ties mitä emulsioita. Meikkaamaan en sentään ryhtynyt, vaikka sellaisestakin olin kuullut. Enkä laittanut korvakorua. Johonkin sentään raja. Miesten itsehoitotuotteiden (itsepetostuotteiden?) käyttö oli lähtenyt nousuun ja buumi löysi tiensä minunkin herkkäuskoiseen mieleeni. Puhuttiin metroseksuaalisuudesta ja David Beckhamista, usein samassa lauseessa. Ostin suomenkielisen Men’s Healthin irtonumeroita ja fantasioin, että minustakin tulee sellainen suurmestari kuin mitä lehden sivuilla maalailtiin. Ihme kyllä hyvin pukeutuvaa hienostunutta lihaksikasta vällyvelhoa ei inkarnoitunut lehtiä selailemalla. Vaikka joka lehdessä kerrottiin viisi varmaa kikkaa uljaisiin vatsalihaksiin, en tehnyt yhtäkään enkä alkanut käydä salilla. Men’s Healthien sisältö oli aivan kuten Cosmopolitanin, mutta ”miehisestä” näkökulmasta. Jutut olivat totaalista aivotonta paskaa, jota ei olisi kannattanut ottaa tosissaan vaan viihteen kannalta. Men’s Health ja kaikki muutkin sen aikaiset suomenkieliset miesten elämäntapalehdet lopetettiin vähin äänin. Olinko minä ainoa pöljä, joka osti niitä?

Miehistyminen/miehisyys on kinkkinen kokonaisuus, jota ei rasvoja sivelemällä, lisäravinteita syömällä tai lihaksiaan pussailemalla saavuteta. Saati viinaa tirpomalla, panoja laskemalla, naisia kyykyttämällä tai viiksiä kasvattamalla. Tässä elämän vaiheessa minulla saattaa olla jokin aavistus siitä (huomaa vahva varauksellisuus), mitä se on, mutta en ala availla asiaa, koska tämä ei ole neuvontapalsta. Enkä myöskään uskalla, koska universaalien lainalaisuuksien lateleminen (nojautuen yksilöllisiin kokemuksiin) johtaa oikotietä uskottavuuden harakiriin. Kyllä asia sitten joskus avautuu, ainakin joillekin.

IVA raikaa ruokakaupassa

Eräänä illan kellonlyömällä 7.1.2018 nautin elämäni ensimmäisen ruokakaupasta ostetun nelosoluen. Monelle tissuttelijalle, nautiskelijalle, humalahakuiselle, kestokittaajalle ja suurkuluttajalle tammikuun ensimmäinen herran vuonna 2018 saattoi olla kyyneleet silmäkulmaan ja janoisen vaahdon suupieleen nostattava hetki. Myöhästyin reippaasti tuosta hetkestä, kuten tapoihini kuuluu myöhästyä kaikesta mahdollisesta. Mutta ei se haitannut, kestin sen kuin mies vailla nelosolutta muttei menneisyyttä.

Kauppaketjut taidettiin yllättää nelosen vapautumisesta vuodenvaihteessa housut kinkuissa, koska kovin vähänlaisesti on jäykempää ohraista ollut tarjolla kaupan hyllyillä. Nekin vähät ovat äkkiä kadonneet. Olin normi kauppareissulla, kun äkkäsin satunnaisella hyllyllä kyhjöttävän yksinäisen nelos-Sandelsin. Se tuijotti minua siihen malliin anovasti, että sydämeni heltyi ja päätin korkata uuden aikakauden nelosrännin kotimaisella laatutuotteella. Eikä se huono valinta ole ollenkaan. Onhan keskiketterä pikkuveli bulkkituotantoisen kolmosbissepopulaation parhaimmistoa. Nyt tarkkana, äskeinen oli mielipide eikä absoluuttinen totuus.

Niin sitten seitsemännen päivän iltana, joka oli myös lepopäivä kuten olla ja pitää, koska seitsemäntenä päivänä levätään, ja tässä tapauksessa juodaan ohralimonaatia, nostin tuon ihmeellisesti säteilevän kaupan A-oluttölkin huulilleni ja se maistui, kas, oluelle. Mitään muuta ei tapahtunut. Kokemus oli kertakaikkisen lattea, vaikkei maussa mitään vikaa ollut. Hulautin kunnianarvoisan eversti J. A. Sandelsin kurkkuuni ja se oli siinä, puh pah pelistä pois. Painuin pehkuihin odottamaan malttamattomana uutta vekkulia työviikkoa alkavaksi. Kuitenkin se lämmitti mieltäni, että maksoin tölkistä 1,65 euroa enkä 2,03 euroa, kuten Alkon kansanterveyttä painottava hinnoittelu antaa ymmärtää (joo joo alkoholivero räksyti räksyti). Autuas on se, joka säästää tällä tavoin kaljabudjetissa, sillä tietäkää, että suuret kulutusvolyymit takaavat suuremmat säästöt. Kaikki kipin kapin kirmaamaan kauppaan kahmimaan kärryt kukkuroilleen A-luokan säästökohdetta.

Jähmettyneen mielen jälkilämpiäminen: Nelos-Sandels kuulostaa vaativalta taitoluisteluhypyltä. Tiedättehän, ”Yleisö kohahti, kun Alina Tsirgaetsergajeva suoritti huikean nelois-Sandelsin”. Tiedättehän?

Jähmettyneen mielen uudelleen lämpiäminen: Aikuisten oikeassa (sic erat scriptum) elämässä ripeä nelois-Sandelsin suorittaminen synnyttää yleisön kohinan sijasta puolison kitinää. Tasan ei käy onnen lahjat, puhumattakaan muista lahjoista.

Superlatiivista superia supertomaateista

Olimme ruokaostoksilla, kun vihannesosastolla äkkäsin superkirsikkatomaatteja. Hilpeästä kevennyksestä huvittuneena vinkkasin vaimollekin näistä ihmepalleroista ja pohdin, mitä seuraa, kun niitä syö. Vaimo arveli, että muuttuu Superhessuksi. Sanoin, että eihän se niin voi mennä, koska Hessu muuttuu Superhessuksi syömällä superpähkinöitä, ts. vähän tujumpia maapähkinöitä, joita kasvaa Hessun pihalla. Mikki Hiirikin sen ymmärtää, ja hyvänä päivänä Simo Sisu mutta tuskin sentään etsivä Kaasi, että se oli aivan epälooginen ehdotus. Annetaan sen verran myönnytystä, että onhan Superhessulla asunaan punainen villakerrasto.

Minulla ei edelleenkään ota kiinni, mikä on se ratkaiseva ero, joka tekee kirsikkatomaateista superkirsikkatomaatteja. Kenties sitä ei ole, koska kyseessä saattaa olla markkinointinimi eikä todellinen spesiaalilajike, tai sitten kyse on vain hieman kookkaammiksi kasvaneista kirsikkatomaateista. Eikä asialla ole edes mitään merkitystä.

Mutta sille ajatukselle voin hyvin suoda aikaa, mitä voi tapahtua, jos syö superkirsikkatomaatteja. Siitä voisi kuvitella seuraavan seuraavia seuraamuksia:

• Ei mitään, ei niin sitten yhtään mitään. Ei yhtikäs mitään, ei mitään, mitään, mitään, mitään. Ei. Mitään. Mikä sinua vaivaa?
• Elimistöni vastaanottaa hyödyllisiä vitamiineja, Antti Antioksidantteja sekä monenmoisia muita jänskiä pikku hättiäisiä, joilla varmasti on jollain aikavälillä vaikutusta yleisen terveydentilani kehittymiseen johonkin suuntaan.
• Saan superallergisen reaktion. Nassuni alkaa punoittaa, iholleni tulee näppylöitä, kurkku alkaa kihelmöidä ja turvota.
• Superkirsikkatomaatti muljahtaa superliukkaasti kurkkuuni ja tukehdun siihen.
• Saan kuin saankin supervoimia. Muutun punaiseksi pyöreäksi supertomaattimieheksi, joka tomaattipohjaiset tekoveret seisauttavilla ponnahdusvoimillaan pomppii rikoksentekijät, -uusijat ja muut rötöstelijät kanveesiin.
• Minusta tuleekin superpahis. Imen telekineettisillä voimillani kasvihuoneista, vihannestukuista ja marketeista kaikki tomaatit ja perustan tomaattitasavallan, joka perustuu luomaani uuteen tomaattiseen maailmanjärjestykseen. Alistan kaikki kansat valtani ikeeseen kasvattamaan tomaatteja ja syömään ketsuppia aamusta iltaan. Kaikkien tulee lukea ylimaallisen viisaita ajatuksiani ja oppejani, jotka olen koonnut Pieneen Tomaatinpunaiseen Kirjaan.

Jälkipolttoiset Bloody Maryt ilman sitä saatanan selleritikkua: Joitakin lyhyehköjä ajanjaksoja sitten leuhutettiin urakalla ”superfoodia”, joka tarkoittaa mm. kuivattuja goji-marjoja, jotain pähkinöitä ja muita tunnistamattomia köntsäkökkäreitä. Superfoodin kanssa kohkatessa ohjenuorana voidaan pitää, että mitä enemmän se maistuu paskalta, sitä terveellisempää se on.

Eksotiikkaa valaisun ehdoilla

Onko kukaan kokeillut pimeässä kakkaamista? Minä olen joitakin kertoja. Mutta suurimmaksi osaksi en omasta eksotiikan ja jännityksen ääreen hakeutumisen halusta, vaan olosuhteiden pakosta.

Valaisutekniikka on ottanut viime vuosina huimia harppauksia ja vanhat hehkulankaviritelmät on lakaistu historian lehdille, kiitos ja kumarrus Thomas Alva Edison ja adios wolframisydän. Erityiskiitokset myös Humphry Davylle, William Grovelle, Joseph Swanille sekä Heinrich Göbelille. Hehkulamppuja ei tule millään tavalla ikävä, koska ne olivat sähkösyöppöjä alkeellisen tekniikkansa vuoksi ja kärähtivät luvattoman helposti. Jälkimmäisestä saa kiittää valmistajien nokkelaa ansaintalogiikkaa, jossa hehkulanka työstetään niin ohueksi, että se katkeaa pienestäkin kuormituksen vaihtelusta, esim. hengittäessä liian raskaasti hehkulamppua kohti. Tätä ilmiötä kutsutaan hienommin ilmaisulla ”suunniteltu vanheneminen”. Valmistajat sopivat 1920-luvulla kartellista, jossa hehkulampun käyttöikä rajattiin 1000 tuntiin. Perstuntumalla sanon, ja perstuntumaan palaan myös parin kappaleen päästä, etteivät ne lähellekään tuhatta tuntia kestäneet. Varsinkin Philips ansioitui lyhyessä käyttöiässään. Pakko mainita, että Kaliforniassa Livermoren paloasemalla sijaitseva hehkulamppu on toiminut moitteetta vuodesta 1901 (!!!), kas kun hehkulanka on vähän paksumpaa materiaalia.

Led-tekniikka on kääntänyt koko valaisinbisneksen ympäri. Ledit ovat äärimmäisen energiatehokkaita eivätkä ole riippuvaisia minkään vittumaisen ohuen langan napsahtamisesta. Ja ne kestävät ja kestävät ja kestävät kuin liki legendaarinen Duracell-pupu. Sen päälle, että uskomattoman ihmeelliset valoa emittoivat diodit (led = light-emitting diode) eivät kuluta sähköä juuri ollenkaan, on valaistukseen lisätty liiketunnistimet ja aikakatkaisu. Tällaisella energiasäästömyllytyksellä päästään aika lähelle optimaalista tilaa.

Valaisuun kuluvan sähkön säästämisratkaisujen myötä on syntynyt lupsakkaita lieveilmiöitä. Yksi on liikkeestä, tai siis sen puutteesta, sammuvat valot. Olen kyhjöttänyt erinäisiä kertoja pimeässä yleisen vessan kopissa miettien, pitäisikö tästä on olla harmissaan. En ole ollut. Kakan tuuttaaminen on operaationa niin peruskauraa, että jokainen pystyy osumaan pyttyyn ja ohjautumaan paperilla pyyhittävän reikelin kohdalle, oli valoa (tunnelin päässä) tai ei. Samoin on housujen ylösvetämisen kanssa. Joskus olen pelannut huikeaa riskipeliä ja heilauttanut kopin oven auki niin, että oven heilautus on osunut liikesensoriin ja sytyttänyt valot. Liikesensorit ovat aina yleisten tilojen puolella eikä jokaisessa kopissa ole erikseen omaa tunnistinta. Sitten taas ovi kiinni ja lukkoon. Riski syntyy siitä, että joku muu sattuisi samalla oven avaamalla paukkimaan vessaan (ei samaan koppiin, idiootti).

Myös niillä, joilla eivät kaikki wolframilangat hehku ullakolla, on varmaan jo välähtänyt, että löytyyhän kaikilta omasta taskusta lääke pimeneviin wc-tiloihin. Kännykkä tietenkin, mikä muu muka. Siinä on salamavalon virkaa toimittava tehokas led-lamppu. Siitä valoa fyysiseen vaan ei henkiseen pimeyteen, jos homma uhkaa kääntyä jännäkakan puolelle.

Keisari Sahdin uudehkot vaatteet

Keskivanha ja keskinkertainen sahtiparta pääsi taas olennaisen äärelle, kun emeritus sahtiparta senior muisti ainoaa poikaansa tuomalla tuliaisina Tuuloksesta sitä ihteään, sametinruskeaa taikajuomaa tuotettuna Lammin viljavilta mailta, raikkaana kuin päijäthämäläisen vuoristopuron vesi. Johan alkoi suu napsua tuttua tarinaa.

Muutoksen tuulet olivat puhaltaneet. Totta puhuen taisivat puhaltaa jo pari vuotta sitten, mutta mitäs pienistä, tykkään sienistä. Autenttisuuden ja perinteisyyden tuntua tuonut turvallinen kanisterisäilytysratkaisu oli vaihtunut sahtipussukkaan. Korkkia ei enää narautella auki maltaan taivaallisen aromin nuuskimiseen, koska pussin kyljessä on hanapainike, jolloin sahtiaromeita pääsee hajustelemaan vasta mukissa. Varmaan säilyvyyden kannalta parempi ratkaisu, oletan. Nykyaikainen pussitusmenetelmä on haihduttanut nettosisällöstä 0,2 litraa eli vajaan lasillisen kirjaimellisesti arvokasta nestettä. Kanisterissa oli 3 litraa, muovipussissa 2,8 litraa. Hinta ei tietenkään laskenut. Tunnen itseni raa’asti ryöstetyksi, vaikka en maksanutkaan sahtibagista latin latia.

Tässä maassa kaupalliseen jakeluun suunnattua kunnon sahtia on heikosti tarjolla, joten on pidettävä suuta soukemmalla. Myyköön sahtinsa vaikka ääsmarketin muovikassissa, kunhan aitoa tavaraa saa. Iloitkaamme jalosta juomasta ja unohtakaamme toissijaiset kurnutukset. Propsit, pointsit ja respektin iso kumarrus Lammin Sahdille, joka pitää kunniakkaasti kiinni perinteistä ja korkeasta laadusta. Saisivat maksaa jotain noinkin positiivisesta virkkeestä. Tai lähettää sahtia.

Joka katajaan kapsahtaa, löytää mausteen sahtiin.

Ilmaisia palloja

Nyt tuli harhautettua. Eivät ne ilmaisia ole, vaan heliumisia. Niiden hinnoissakaan ei ole enää ilmaa, ainakaan kovin paljon. Okei, no on niissä silti. On ollut jännää seurata vappupallojen evoluutiota ja samalla vanhemmuuteen asti ehtineenä myhäillä, kuinka pitkän sentin voi nykyään säästää noiden turhakkeiden hankintakustannuksissa, kiitokset kauppaketjujen hankintaportaille.

Pirpanaisena torttuhousuna sitä ei vielä ymmärtänyt, millainen rosvojen markkinat vappupallobisnes oli. Oli vain vappupallokauppiaita, jotka myivät niitä torilla hunajaiseen hintaan. Ilmankos kauppiaita oli vapputorilla pilvin pimein. Mutta sitten iskivät kauppaketjut ja taisivat romuttaa ahneiden possujen liiketoimet. Nyt joka kauppa myy foliopalloja, ja pikku piltti saa itsensä kokoisen jättipallon viidellä eurolla. Kaikille tulee hyvä mieli, lapselle ja vanhempien kukkarolle.

Kävelevä vappupallo oli viime vapun kuumin tuote. Neronleimauksen idea on teipata heliumpalloon sellaiset painot (pahvinpalat), ettei se kohoa kattoon, vaan näyttää liukuvan lattiaa pitkin. Sitten palloja voi myydä kävelevinä (?) kissoina, koirina, hevosina, ankkoina, delfiineinä, mustekaloina, makkaraperunoina, jne. (takaisin biologian tunnille). Ja kas näin hokkuspokkus, vappupallon hinta kohosi ruhtinaalliseen 15 euroon. Meillekin tällainen leijuvan liukuvainen kävelevä ihme rantautui, mutta jonkin huijauskoodin avulla saimme sen edullisemmin. Mutta kyllä taas paatuneen miehen vielä paatuneempi lompakko koki kalmaisia kauhun hetkiä.

Vappupallo on meillä perinne ja jokseenkin älyvapaa sellainen. Joka vappu lapsille ostetaan foliopallot, joilla he eivät tee mitään. Kaikkien näiden vuosien aikana niistä on saatu jotain leikkiä aikaiseksi pari hassua kertaa. Palleroiset leijuvat aikansa aaveina pitkin taloa ja elävät omaa elämäänsä autonomisina yksikköinä, kunnes niistä on haihtunut heliumit pihalle siinä määrin, että ne löytyvät jostain nurkasta ruttuisina myttyinä. Sitten ne voi vaivihkaa runtata roskikseen eikä kukaan kysele koskaan niiden perään. Mutta tämäkin leikki loppuu aikanaan, jollen sitten ala ostaa itselleni vappupalloa, mutta se edellyttää sulakkeiden kärähtämistä ullakolla. Niiden viimeistenkin.

”Mikäs vitun mikkihiiri sinä luulet olevasi?”
”Olen palttiarallaa seitsemän euron Mikki Hiiri, hauska tutustua.”
”No tuohon hintaan on todellakin hauska tutustua. Se on sitten käsipäivää, pöpökammoinen nappihousu.”

Iso viitonen

Joku on syöttänyt minulle ajatuksen, että lihantuotanto on yksi maapallomme suurista ekosysteemin kuormittajista, joten tästä tulisi päätellä, että lihanmussutusta pitäisi vähentää. Onneksemme monet elintarviketeollisuuden yritykset ovat ymmärtäneet ottaa osansa kannettavakseen maapallomme tulevaisuudesta. Atria kantaa kortensa kekoon tarjoamalla ruokakassinsa hinnan perään itkeville ja arjen kurimuksessa rimpuileville Kunnon Arki Grillinakkia (juu juu, kaikki isolla). Siinä on lihaa vain 15 prosenttia, joten kunnon arkeen kuuluu 85 prosenttia teurasjätettä sekä täyte-, säilöntä-, lisä- ja ties mitä aineita. Mutta eivät ne ole ihmiselle haitallisia, sanoi elintarvikefirman pukuasuinen setä.

HK venyttää vielä hieman parempaan tulokseen ja lataa Popsi Iso Viitonen -nakkeihin (taas isolla) 13 prosenttia lihaa. Kokemuksen syvällä vatsaäänellä vinkkaan, että tällaiset herkut kannattaa nauttia kylmänä, koska silloin ne muistuttavat ominaisuuksiltaan eniten oikeaa nakkia. Lämmitettäessä ne menettävät ryhtinsä ja muuttuvat jokseenkin vetelän oloisiksi veijareiksi.

Tästä päästäänkin kädenkäänteessä analyysiin, miten suhtautumiseni Iso Viitonen -nakkeihin kuvastaa persoonallisuuttani Big Five -piirreteorian näkökulmasta. Kuten kaikki piilopirttien pikku psykologit tietävät, Big Five -teoria katsoo persoonallisuuden perustuvan viiteen peruspiirteeseen: neuroottisuus eli tunne-elämän epätasapainoisuuden laajuus, ekstraversio eli ulospäin suuntautuminen, sovinnollisuus, tunnollisuus ja avoimuus uusille kokemuksille.

Neuroottisuudessa mennään aika korkeissa lukemissa, jos taipumuksena on kytätä kaupassa ostamiensa tuotteiden valmistusaineita ja lihapitoisuuksia. Taustalla näyttäisi kytevän lisäksi suurempi neuroosi pitkälle prosessoidun ravinnon terveysvaikutuksista meihin ja tuleviin sukupolviin.

Ekstraversiota on jo hieman vaikeampi peilata nakkipaketin kautta. Kaipa se on niin, että jos ajanvietteeksi riittää nakkipaketin arvioiminen, niin tuskin on kyse varsinaisesta seurapiiriperhosesta. Henkilö, joka viihtyy enemmän tavaran kuin ihmisten seurassa, taipuu introversion puolelle.

Sovinnollisuus on myös hieman hankala nakki purtavaksi. On havaittavissa periaatteellista donquijotemaista taistelua elintarviketeollisuuden meille tuputtamaa moskaa vastaan, mutta toisaalta laajamittaisempia tuloksia ei synny, jos asia jää yhden tai kahden ihmisen ostokäyttäytymisen muuttamiseen. Pitäisi mennä heiluttamaan kadulle banderollia ”Lisää lihaa Isoon Viitoseen, ja heti!” Toisaalta tämänkin tasoinen paneutuminen ravinnon laatuun osoittaa välittämistä ainakin lähipiiriään kohtaan.

Henkilöstä löytynee tunnollisuutta, jos kykenee paneutumaan intensiivisesti lihajalosteiden laatuun ja toimimaan omien periaatteidensa mukaan. Tosin ajanhallinta saattaa muodostua ongelmaksi, kun ostosreissut venyvät tuijotellessa lukuisten artikkeleiden tuoteselosteita.

Jos rähisee palstakaupalla elintarviketeollisuuden huolestuttavasta kehityksestä ja muistelee, että ennen oli nakeissa lihaa vähintään 63 % (Popsi Grillinakki), niin avoimuudesta uusille kokemuksille tuskin on kyse. Pikemminkin henkilö on taipuvainen pitämään kiinni vanhoista käytännöistä ja hyväksi havaituista tuotteista. Uusiin kokemuksiin suhtaudutaan varsin varautuneesti.

Jälkilämmitetyt partaansa nauravat nakit: Pienenä lapasena söin pääasiallisesti Popsin Grillinakkeja, jotka ovat aina olleet miellyttävän tikkusuoria moniin muihin oudon käyristyneisiin verrattuna. Ettei väärinymmärrykselle jää sijaa, söin monipuolisesti kaikenlaista ruokaa, en ainoastaan nakkeja. Kesällä tietty kiskottiin grillimaggaraa, Popsin Taifuunia ja Atrillia, ja hyvältä maistui, vaikka lihapitoisuuksista en tiennytkään. Lihaisempien jöötien invaasio tuli vähän myöhemmin.