Hassun hauska hauskuuttaja

Vuonna 1986. Jokin satunnainen mistään mitään ymmärtämätön 10-vuotias pikku nulikka ja räkätappi viettää lokoisaa poikamiespojan elämää koulun pihoilla ja lähiöiden metsissä nauttien kaiken uuden ja hämmentävän löytämisen vuosista. Neljännelle luokalle saapuu uusi tyttö. Hän vangitsee kaikkien huomion, koska hän on upea brunette ja ristimänimeltään Elise ilman c:tä. Vähän kuin ”Karla with a K”, muttei ihan saa mätsäämään (googlettakaa philadelphialainen bändi nimeltä The Hooters ja teille avautuu uusi maailma).

Pian tuo alkeellinen koiraanalku huomaa, että vastakkainen sukupuoli osaa olla muutakin kuin ärsyttävä. Tyttöolento osaa tunkeutua ajatuksiin ja pysyä siellä. Siinä vaiheessa kaikki tärkeämpi alkaa vaipua taka-alalle. Naiseuden ylivertainen kaikkivoipaisuus ajaa pojan vaikutusalttiissa mielessä muun yli.

Poika hurmaa uuden tytön, koska hän osaa jotain uniikkia ja persoonaan sidottua. Hän saa tytön nauramaan. Luokassa Elise ilman c:tä lyöttäytyy pojan viereen istumaan ja nauraa hersyvästi pojan teräville ja nokkelille jutuille. Ja hän todellakin nauraa ja paljon. Tuolla poikasella on lyömätön kilpailuetu muihin poikiin nähden. Hän osaa ottaa tilanteen kuin tilanteen haltuun tilannetajullaan, mikä johtaa suoraan häränsilmään osuvaan tilannehuumoriin. Poika on mielissään, sillä hänellä on valttikortti, jota muilta ei löydy.

Siinä kohden saapuu estradille iso kyyninen vitsi. Poika suoriutuu ihan kivasti liikuntatunnilla, mutta hän ei ole urheilija ihan oikeassa joukkueessa. Niinpä hyvin pian pojan korviin saapuu tieto, että tuo luokan upea kaunistus hengailee saman luokan jääkiekon pelaajan kanssa. Vielä silloin ei osannut ymmärtää tilanteen ylivertaista ironiaa.

Vanhoina aikoina naistennaurattajaksi kutsuttiin miestä, joka osasi olla lipevä ja hurmaava, ja joka sai naiset pauloihinsa tyylikkäällä olemuksellaan, sulavalla käytöksellään ja lyömättömällä sanavalmiudellaan. Mutta se ei toiminut niin keskenkasvuisten keskuudessa. Sille 10-vuotiaalle, jolla hormonit olivat alkaneet ampua kovilla, löivät kaikki ne tiedostamattomat tekijät kasvoille lujaa. Katkeraa kalkkia sai niellä ensi kerran elämässään.

Muutamia vuosia sitten samainen poika meni paikalliseen kebab-ravintolaan hakemaan itselleen ja pojalleen mättöä. Ja se samainen tyttö, nyt viittä kymppiä hipovaksi naiseksi kasvanut, seisoi tiskin takana ottamassa tilausta vastaan. Olin hämmentynyt, enkä osannut sanoa hänelle mitään. En tiedä, tunnistiko hän minua. Hänkään ei reagoinut millään tavoin. Oletin, että hän oli omistajan naisystävä tai ystävä, joka oli tullut auttamaan. Hän ei ollut enää luokan kaunein tyttö.

Enpä minäkään ollut aikoinaan, enkä nytkään, komein ja atleettisin poika. Mutta eräs asia oli säilynyt kaikki vuosikymmenet. Minulla on nopea ja oivaltava tilannehuumorin taju. Olen kiitollinen ja ylpeä, että mieleni pystyy yhdistelemään lukemattomia, ei välttämättä suoraan toisiinsa liittyviä, asioita saumattomasti yhteen jokaisessa keskustelutilanteessa.

Muistan, kuinka joskus aikoinaan jossain julkisessa tilanteessa, ts. kahvikekkereissä, vaimo iski suoraan vyön alle ja totesi ärsyyntyneenä pelleilystäni, että minulla on pakonomainen tarve yrittää vetää huomio itseeni, ts. olen huomionkipeä. Sekin on näkökulma, jota ei pidä täysin sivuuttaa. Miksi minulla on tarve yrittää olla hauska? Haluanko sitä kautta hyväksyntää? Heijastaako se heikkoa itsetuntoa? Mikä kaukainen trauma vaikuttaa kaiken taustalla? Kaikkea voi olla kaikessa, eikä mitään silti missään. Emme löydä lopullista vastausta persoonamme kipupisteisiin, vaikka hakisimme sitä maailman joka kolkasta. Mikä yhdestä suunnasta näyttää vahvuudelta, näyttäytyy toisesta suunnasta heikkoudelta. Minkä itse voi nähdä epäitsekkääksi toiminnaksi, muuttuu nopeasti toisen silmissä itsekkääksi. Mutta yksi asia on varma: Vaikka kuka ajattelisi tai sanoisi mitä, haluan tarjota iloa ja hyvää mieltä toisille. Se on aina palkinnut ja palkitsee edelleen minua. Ovatko motiivini vääriä? Ihan helvetin naurettava kysymys.

Pikkuisen herkumpi serkku

Jos arvata täytyy, niin laitetaan pelimerkit vuoteen 1991. Kesä oli kukkaisimmillaan ja mehiläisimmillään, kun 15-kesäinen minä relailee Sysmän Nuoramoisjärven rannalla mökillä. Olin saanut kuulla, että pikkuserkkuni Kirsi (nimeä ei muutettu) on tulossa käymään Hesan suunnalta. Olin varmaan nähnyt hänet viimeksi, kun olin hyvin paljon nuorempi torttuhousu ja pikkuserkkuni oli myös kersa. Hän oli minua kuitenkin palttiarallaa 3–4 vuotta vanhempi.

Ja sitten hän saapui. Kun Kirsi pelmahti mökkirantaan, olin siitä lähtien sekaisin kuin sekakäyttäjä. Päässäni vain ritisi, kun sain hänet näkökenttääni. Hän oli todellakin kaunis, hyvämuotoinen, päivettyneet sääret minifarkkusortseissa, tummat lyhyehköt hiukset, nätti hymy. Koko hänen vierailunsa ajan ravasin hänen kannoillaan ja kuolasin. Katselin vähän matkan päästä, kun hän meni uimaan bikineissään ja ihailin upeaa näkyä. Vietin kaiken mahdollisen ajan hänen seurassaan.

Siinä sivussa tein itsestäni täydellisen pellen ja naurunalaisen aikuisten silmissä. Jossain vaiheessa isäni, aikansa kiimaista juoksuaikaani todistettuaan, kivahti jotain tähän tyyliin: ”Lopeta nyt helvetissä jo tuo, johan sulle nauraa koko ranta!”. Hermostuin luonnollisesti ja lopetinko, no en. Mutta kyllä varmasti nauroivat sekä kokivat myötähäpeää. Muistelen jossain kohtaa tätini miehenkin virnuilleen, että miten romanssi voi, johon en muuta voinut kuin näyttää hapanta naamaa.

En mahtanut itselleni mitään. Olin nuori jannu, jonka hormonit hyrräsivät ylikierroksilla korkealla hallintani ulottumattomissa. Varmasti kuu-ukkokin heitti facepalmia käyttäytymisestäni. Eiköhän Kirsikin tajunnut asian, mutta hän ei sanonut mitään. Ehkä nautti tilanteesta, tiedä sitten.

Lopulta Kirsin vierailu päättyi, hän palasi pääkaupunkiseudulle ja minä jäin hajoilemaan yksikseni lemmenkipeydessäni. Liihottelin pitkään päiväunissani, mutta karu loppuhan niille tuli.

Tuossa taannoin lounaalla tuli ohimennen juttua serkusten avioliitoista, jolloin edellä kuvattu episodi palasi mieleeni. Tähän asti serkusten väliset avioliitot ovat olleet sallittuja Pohjoismaissa ja isossa osassa Eurooppaa. Rakkaus ei tunne rajoja, paitsi että tuntee jossain kohtaa. Norja on jo kieltänyt serkkujen avioliitot ja samoin ovat tekemässä Ruotsi ja Tanska, ja syynä ovat ilmeisesti järjestetyt pakkoavioliitot, joilla ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa. Suurin ongelma tulee vastaan geeniperimässä: mitä läheisempi sukulainen, sitä enemmän geenistö on samaa, jolloin jälkikasvun tapauksessa mutaatioiden ja perinnöllisten sairauksien riski kasvaa huomattavasti. En periaatteessa näe haittaa serkusten rakkaudessa, paitsi silloin, jos sitä alkaisi tapahtua liian tiheästi eli peräperää monessa polvessa.

Seuraava lakiseikka kylläkin yllätti: Oikeusministeriö voi erityisistä syistä myöntää luvan solmia avioliitto sisaren tai veljen lapsen kanssa. Naimisiin oman tätinsä tai setänsä/enonsa kanssa! Siinä olisikin muilla sukulaisilla sulattelemista. Ja mitkähän ne ”erityiset syyt” mahtavat olla?

Kissa kiertää

Kissa kiertää
kiertää aina vaan
vaan ei se osaa
muutakaan

Kissa aistii lämmön poskillaan
polton tunteen rinnassaan
vaan kiertää kiertää
ain liian kaukana

Kissa kiertää
kiertää ja muistuttaa
et pitäis olla jotain
mitä tavoitella saa

Voi kehää kiertää paikallaan
ja odotella palkintoaan
ja kiertää kieltää
totuutta

Kissa kiertää
kiertää yhä vaan
ei haluu olla
aloillaan

Kissa kiertää
kiertää himoissaan
kiertää kierii
haluissaan

Kissa kiertää
pysyy uskossaan
kiertää miettii
voittoaan

Kissa kiertää
kiertää polkuaan
ei kai maaliin saavu
milloinkaan

Kissa kiertää
lipoo huuliaan
kaikkee ain kuvitella saa
ja kiertää taas uudestaan

Voiko olla tuhoisaa
jos ei osaa lopettaa
vaan kiertää kiertää
sokeena

Ei se haittaa kissaakaan
jos harhoissaan ain olla saa
ja kiertää kiertää
polkuaan

Kissa kiertää
ei tiedä parempaa
yhä kantaa unelmiaan
ja kiertää sietää
taivaltaan

Kissa kiertää
katsoo tähtiin taas
mitä siellä nähdä saa
elättelee toiveitaan
ikuisesti mukanaan

Kissa kiertää
palaa alkuun taas
vaan ei se osaa
muutakaan

Valo on

Näen valon

sillä näen sinut

minä tunnen

valon sisälläni

auringonkeltaisen taivaan

enhän minä pystynyt

vilisevinä aikoina

juoksevina vuosina

elämään aurinkoa

joka taivaalla tanssii

ja säkenöi

haluaa puhua minulle

vihdoin näen sen

näissä kämmenieni juovissa

pitää tapahtua ennen kuin

kirjoitan tarinan loppuun

yhdessä henkäyksessä

yhdessä huokauksessa

toivon olevani yhtä

tämän yhden elämäni

ja sinun elämäsi kanssa

koska tässä ovat

viimeiset siveltimen vedot

haluan tuntea

haluan rakastaa

haluan kaiken sinussa

kaikki on olemassa

tässä todellisuudessa

tässä kokemassamme kaikkeudessa

en peräänny enää

mistään säkeistä

mistään sanoista

mistään teoista

otamme omaksemme

mikä meille on suotu

ne kaikki valot loistavat meille

vaikkemme näkisi niitä

kaikessa on valo

se pitää löytää

Pahemman luokan jälkitakeltelut: Tämä ”hengenluomus” olkoon varoittavana esimerkkinä siitä, mitä tapahtuu, kun kiskoo keittoa lauantai-iltana ja erehtyy kuvittelemaan, että on saavuttanut luovan tilan. Vaikkei mitään tällaista minun pitänyt alun perin edes kirjoittaa, jossain mielenhäiriössä keksin olevani oman elämäni Tommy Tabermann (RIP, olit mainio veikko). Kaiken päälle enempää punnitsematta, niissä liemissä en toki ihmettele, painoin ”julkaise”, koska olinhan juuri rustannut mestariteoksen. Oikeammin mestausteoksen, koska siitä suorituksesta ansaitsee tulla mestatuksi. Seuraavana päivänä oli vuoro pelastaa, mitä pelastettavissa on. Koska perusperiaatteeni on, etten deletoi kokonaan mitään, minkä olen julkaissut, täytyi pökellystä muokata, jotta sitä kestäisi edes katsoa jostain kulmasta päivänvalossa. Joten lukemattomien muokkausten, sanojen ja rivien poistamisten jälkeen lopputulos on yllä. Onnekkaita olette te, jotka ette nähneet alkuperäistä. Tämä on klassinen esimerkki, miten yritetään tehdä paskapökäleestä konvehti lisäämällä sen ympärille kiiltävä kääre.

Ei rahtua sarkasmia, ei häivää ironiaa

Kesän lapsi

valon tytär

hehkuvaksi syntynyt

kotisi auringonkeltainen

korkealla

pilvien yllä

tanssit ilmassa

aistien juhlassa

säteilysi kultaa

lähellesi pääsevät

vaikken edes näkisi sinua

loisteesi on läsnä minussa

saan juoda sinusta

inspiroit

sytytät

herätät

suljet syleilyysi

sylissäsi auringonkehrä