Vabuvibinää

Vapunpäivä 2026. On varhainen aamupäivä ja istun koiran kanssa kotikunnan keskustan koulun edessä nurmikolla. Tiirailemme auringonpaisteessa ympärillemme, emmekä näe missään ainuttakaan liikkuvaa kaksi- tai nelijalkaista. Ei voi puhua yllätyksestä, koska ajankohta on otollinen kylän raitin autioisuudelle.

Olotila ja mieliala ovat jiirissä, ja varmasti karvaturrillakin, koska sen tyytyväisyys perustuu ihailtavan yksinkertaisiin asioihin. Kylvemme valossa ja lämpötila huitelee mukavissa lukemissa. Vapunaattoa tuli juhlistettua juhlistamatta sitä, eli en poksautellut kuoharia enkä nauttinut muussakaan muodossa prosenttivahvuuksilla määriteltäviä tuotteita. En ollut tuulella, joten miksi yrittää väkisin. Ei harmittanut. Heräsin ajoissa ja ajatus juoksi vuoristopuron kirkkaana.

Vapunaatto 1998. Vuorokausi rullaa keskipäivän tienoilla. Olostelu on melko rapeaa ja ajatuksen virrassa on sankkaa sameutta edellisestä yöstä, mutta uusi nousuhumala on jo selvästi alkanut. Fiilistelen pikku kuplassani, vaikka opiskelutoverinikin ovat paikalla. He sössöttävät keskenään jotain, mutta vähät minä heistä. Minulla on omaa hauskaa. Fyysinen sijaintini on ylioppilaskunnan omistaman ”kerhotalon” kellarikerros ja käynnissä on pääainekerhomme vapun pohjienottotilaisuus. Eikä paikalla ole ketään muita kuin järjestävät tahot. Kuka saakelin hullu raahautuisi paikalle tuohon kelloaikaan vapunaattona? Ainakin minä.

Olen ottanut kellarin biletilan stereot hallintaani. Siinä suurin syy mukaviin vibinöihin. Olen siirtynyt (taas) omaan todellisuuteeni. Luukutan musaa hysteerisellä volyymilla, enkä kuule kavereideni hölinöistä mitään. Levylautaselle olen tökännyt Hittibuumi 11 -kokoelma-cd:n, jonka 18 raidan tarjonnasta olen valikoinut peräti kaksi siivua, joita tykitän repeatilla. Kaverit eivät kuitenkaan vaikuta häiriintyvän rankasta aivopesusta, vaan keskittyvät omiin sutinoihinsa. Mahtavatko edes tajuta, että tilassa soi musiikki ihan helvetillisellä voimakkuudella.

Toistan kahta biisiä siksi, koska en miellä muita soittamisen arvoisiksi. Ysärillä sillisalaattikokoelma-cd:t olivat huikean suosittu julkaisumuoto ja niitä tuutattiin tiheästi ulos kaikilla mahdollisilla teemaotsikoilla, kuten mainittu ”Hittibuumi”-sarjan 11. osa. Kahden kappaleen soittolistallani pyörii kehää Ouroboroksen lailla Rolling Stonesin ”Anybody Seen My Baby?” sekä Total Touchin ”Somebody Else’s Lover”. Molemmat olivat tuolloin tuoreita biisejä ja juuri siihen kokoelmalevyt perustuivat: uusien mainstream-listahittien houkuttelevuuteen. Nuoriso osti suut vaahdossa kokoelmia, koska kaikkihan haluavat aina kuunnella juuri niitä biisejä, joita kaikki kuuntelevat.

Olin tallustellut aurinkoisessa kevätsäässä pohjienottotilaisuuteemme suoraan YTHS:n (Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiö) terveysasemalta. Ehei, se ei toiminut yösijanani. Edellisen yön känniseikkailujen seurauksena olin päätynyt erään saman opinahjon opiskelijatytön kämpille. Siinä sitten aamutuimaan lievästi sekavassa mielentilassa tuli jaettua palveluksia puolin ja toisin. Koska itsellä ei sattunut spärdäreitä mukaan eikä seuralainen nauttinut e-pillereitä, oli pelitilanne jokseenkin epäselvä. Päädyimme ratkaisuun, että on pelattava varman päälle ja haettava YTHS:ltä katumuspilleri. Tytön asunnolta ei ollut pitkä matka sinne, mutta tunnelma oli, sanottaisiinko alleviivaten kiusaantunut. Koitin osoittaa olevani edes jonkin asteinen herrasmies ja saatoin daamin terveysasemalle asti. Siinä vaiheessa, kun odotimme päivystyksen jonossa, katsoin parhaaksi liueta paikalta, toki ensin kysyttyäni kohteliaasti luvan tytöltä. Luullakseni oli hänellekin helpotus.

Musiikki pauhaa niin, että pää helkkää. Nautiskelen omalaatuisesta hyggeilystäni bilekellarin baaritiskin takana sterkkojen edessä. Mielenmaisemani säätila alkaa juoma juomalta osoittaa auvoisan sumuisuuden merkkejä, joten kohta taas mennään opiskeluhaalarit lepattaen. Edellisen yön sekoilut katoavat uuteen usvaan. Tuitui ja töttöröö. Ja niin, istun pikkukunnan koulun edessä nurmikolla rapsuttamassa koiraa. On suorastaan häiriintyneen hiljaista. Kuonolainen on onnessaan osakseen suodusta jakamattomasta huomiosta, mitä nyt välillä täytyy tähystellä ja hajustella mahdollisia uhkia horisontissa. Mihinkäs minä jäinkään? Pitäisi varmaan lähteä liikkeelle johonkin suuntaan.

Jälkilaserkiekkoilut: Ostin tuolloin alelaarista Hittibuumi 11:n myös omaan levyhyllyyni. Siellä se on jossain kaapin perällä tänäkin päivänä. Voi minua tunteellista hölmöä. Musiikki on sydämenasia. Enkä ole soittanut sitä vähintään 20 vuoteen. Voi minua… minua.

Nestor

Tyhmältä kuulostava, ja sitähän se on, nimi kuuluu ruotsalaiselle hard rock -bändille, joka soittaa ihan itse tekemäänsä kasarirokkia. Tuskinpa muut kuin alan hartaimmat harrastajat (en kuitenkaan ole hartain harrastaja) tunnistavat nimeä. Nestorin tarina on hämmentävä. Bändi perustettiin vuonna 1989, mutta ensimmäisen levynsä ja läpimurtonsa se teki vuonna 2021.

Nestor sai alkunsa Falköpingin pikkukaupungissa Ruotsissa, kun neljä teini-ikäistä poikaa laulaja Tobias Gustavssonin ja kitaristi Jonny Wemmenstedtin johdolla perustivat bändin. Bändin muiksi jäseniksi tulivat kosketinsoittaja Martin Frejinger, basisti Marcus Åblad ja rumpali Mattias Carlsson. Bändi sai nostetta, kun se vuonna 1993 voitti maanlaajuisen nuorille suunnatun Musik Direkt -kilpailun. Julkisuudesta huolimatta Nestorin ura ei lähtenyt kiitoon ja haaveet albumistakin vesittyivät, ja lopulta vuonna 1995 pojat lähtivät eri suuntiin elämässään. He pitivät kuitenkin silloin tällöin toisiinsa yhteyttä.

Sitten tuli vuosi 2021. Tobias Gustavsson, joka oli kaikki vuodet toiminut musiikkialalla mm. biisintekijänä, keksi pyytää vanhat bändikaverinsa kokoon ja järjestää hieman suuremman mittaluokan jälleennäkemisen. Gustavssonin kohtalaisen kunnianhimoiseen suunnitelmaan kuului mm. kokonaisen albumin teko, musiikkivideot sekä keikkailu. Wemmenstedt oli ollut mukana musiikkibisneksessä ja lisäksi toiminut tatuointiyrittäjänä, Frejinger oli Mölnlycken lukion rehtori, Åblad poliisin ryhmänjohtaja ja Carlsson ammattivalokuvaaja. Vaikka aikaa oli kulunut 26 vuotta, olivat viittä kymppiä käyvät miehet valmiita hyppäämään rokkarin elämään. He halusivat toteuttaa unelmansa, vaikka mahdollisuus avautuikin jokseenkin jälkijunassa. En voi muuta kuin ihailla näiden kavereiden uskomatonta heittäytymistä. On totaalisen hämmentävää kuunnella Nestoria ja ajatella, että nämä heebot päättivät ryhtyä rock-tähdiksi minun iässäni. Helvetillisen hienoa.

Tobias Gustavsson oli primus motor, joka päätti ammentaa Nestorin uudessa tulemisessa surutta kasarihenkeä ja -kuvastoa. Olihan bändillä historiallinen peruste palata noihin aikoihin. Ensimmäinen pitkäsoitto Kids in a Ghost Town julkaistiin syksyllä 2021 ja se pursusi kasarisoundia ja uskomattoman tarttuvia melodioita. Nestor on hiottu ammattimaisuudella täydellisyyteen, eikä mitään ole jätetty sattuman varaan. Biisejä kuunnellessa huomaa nopeasti, että vaikutteita on otettu lukuisilta 80-luvun isoilta bändeiltä. Journey, Survivor, Foreigner, Def Leppard, Toto, Van Halen, Bon Jovi, Cutting Crew, Kiss ja tottakai Ruotsin ylpeys Europe kuuluvat jossain rivien väleissä. Vähän väliä tulee fiilis, että ”tässä on jotain tuttua”. Biisit tarttuvat takiaisen lailla ja jäävät soimaan päähän.

Eikä homma jäänyt yhteen levytykseen. Nestor on keikkaillut koko ajan ja perusti jopa vuosittain järjestettävän Nestorfest-kesäfestarin kotikaupunkiinsa Falköpingiin. Lisäksi vuonna 2024 julkaistiin toinen täyspitkä albumi Teenage Rebel.

Kuten tuon ikäisiltä äijiltä sopii odottaa, on kappaleiden tekemisessä ja esittämisessä mukana hienostunut kieli poskessa -vivahde, mutta ei niitä kunnianhimottomuudesta voi syyttää. Sävellykset ja tuotanto ovat kivikovaa mestariluokkaa. Kannattaa tsekata Nestorin musavideoita, esim. biiseistä 1989, On The Run, Signed In Blood, Caroline ja In The Name Of Rock’n Roll. Svedut osaavat, siis että tsissus mitä settiä.

Nestoria kuunnellessa käy hyvin äkkiä myös selväksi, minkä tason kitarajumala Jonny Wemmenstedt on. Kun Jonny laittaa tilutikkunsa laulamaan, homma on sillä taputeltu. Hän on täysin suvereeni skitan riplaaja ja suureksi riemuksi pääsee käytännössä joka tsibaleella esittelemään käsittämättömiä tilutustaitojaan. Kitarasoolot myötäilevät aina kappaleen sävellystä, joten kaikki menee totaalisen nappiin. Ei voi kuin kuolaten katsoa Jonnyn otteita.

Pakko heittää lopuksi muutamia nostoja, jotka ovat tuoneet minulle huikeaa energiaa, kun kuuntelen Nestoria. Suurin osa Nestorin biiseistä on ollut minulle henkisesti nostattavia. Olen soittanut repeatilla suorastaan mielenvikaisen monta kertaa Carolinea. Vaikka muutenkin styge on mielettömän mieletön (plus tottahan toki Jonnyn kitaratiluttelusoolo!), niin kappaleen outro on parhaimpia, ellei jopa paras, mitä olen koskaan kuullut. Kuuntele kohdasta 3:50, jollei muuten nappaa (I dance with your shadow on the streetlight, can you hear me calling…). Addicted To Your Love, jumalainen draivi biisissä, ja sanat kourivat syvältä henk.koht. tasolla. Teenage Rebel taas on aivan jäätävä kasaripenskan hypetysbiisi. Signed In Blood on bändin nuoruusmuistelokappale ja sellaisena tolkuttoman upea videoineen päivineen: ”Cause when all is said and done, we’re still brothers in arms til’ end of time…”. Ja vielä yksi: Perfect 10, joka lähtiessään laukalle on päivänselvä Kiss-pastissi, ja alkaa sanoilla ”She’s got eyes like Demi Moore and body like Sharon Stone…” Kiitos riittää, minne voin luovuttaa kaikki rahani?

Kyllä vain ja vain kyllä, tämä kaikkinensa on vatsalihaksia kouristava syvä kumarrus ja kunnianosoitus bändille nimeltä Nestor, jonka sattumoisin löysin reilu vuosi sitten. Nestor on antanut minulle suunnattoman paljon lämpöä ja hyvää oloa. He ovat voimaannuttaneet tätä alati kriisiytyvää bloggaria uskomattomalla tavalla. I salute you, we’re still here and shouting out loud!

Sitten sitä ei niin diippii jälkishittii: Nestorin luonnehdintaa lainattuna eräältä toiselta sivustolta: ”This shit is more infectious than Turbo Covid and more fun than a free hobo wine kiosk at an 80s-themed metalfest.”

Vielä vähän lisää jälkishittii: Nestor teki kappaleessa ”Tomorrow” dueton yhdessä Samantha Foxin kanssa!

Valonkantaja

“Hei valonkantaja, viaton et ole sinäkään, hei rakkauden antaja, ei oo mitään menetettävää”, lauloi lahtelainen Tehosekoitin-yhtye vuonna 1999 julkaistulla biisillään Valonkantaja. En ole ihan selvillä, mitä Tehis halusi viestiä mainitessaan valonkantajan, mutta kenties kyse oli hetkellisestä läheisyyden ja nautinnon tunteesta tuota ”valon” tuojaa kohtaan. Kunnes sen jälkeen kaikki katoaa biisin yhden yön panojen harrastajan kertomana. Kuuntele kappale ja vedä omat tulkintasi.

Historiallisesti valonkantaja tarkoittaa vähän järeämpää hahmoa. Varsinaista valonkantajaa kutsutaan lystikkäästi nimellä Lucifer, joka juontuu latinan sanoista lux = valo (genetiivi lucis) ja ferre = kantaa, tuoda. Lucifer-sanan kuullessa tulee melko luontevasti mieleen paholainen ja niinhän se on kristinuskon oppien mukaan. Kristittyjen kirjoitusten neronleimauksia myötäillen Lucifer oli Jumalan arkkienkeli, jolla nousi ns. hattuun ja joka päätti alkaa kapinoida. Niinpä Jumala antoi öykkäröivälle Luciferille lopulta fudut Taivaasta. Näin hänestä tuli langennut enkeli eli paholainen. End of tyly stoori.

Muttapa mutta: Lucifer-sanalla on jo antiikin Rooman ajoista lähtien viitattu Kointähteen eli Venukseen, aamunkoiton (eli aamunkoin) tuojaan. Kointähdellä ei siis ole mitään tekemistä koiperhosen kanssa. Venus näkyy auringonnousun suunnassa taivaalla kirkkaana ja on siksi aamunkoiton tähti. Vasta kristityt keksivät kytkeä Luciferin pahuuteen. Kiitos siitä Raamattu. Mielenkiintoista on myös, että Venus on tunnetusti ollut naiseuteen yhdistetty planeetta, jonka symbolinakin toimii naaraan merkki ♀. En olisi naisena järin otettu linkityksestä Luciferiin.

Ja sitten on vielä pyhä Lucia-neito. Hän on myös valontuoja. Miten häneen pitäisi nyt suhtautua? Onko Lucialla jokin sukulaisuussuhde Luciferiin, kerran tekevät vähän ikään kuin samoja hommia? Toivottavasti ei. Jos vaikka ensi joulukuussa Lucia ja Lucifer toisivatkin kimpassa valon pimeyteen. Olisi melkoinen ylläripylläri pällistelemään tulleelle väelle. Se sitten riippuu katsantokannasta, olisiko yllätys negatiivinen vai positiivinen.

Pirun risteys

Kävin pienen humoristisen sananvaihdon kollegan kanssa työpaikalla, kun kaveri selitti jollekin toiselle jostain ihan minkä vaan myymisestä. Varsinainen aihe jäi minulle epäselväksi, mutta päätin silti sekaantua asiaan omalla asiattomalla kommentillani:

– Auttaisiko, jos myisi myös oman sielunsa?
– Joo siitä vaan. Ei muuta kuin lennät New Orleansiin, vastasi kaveri.
– Jaa häh? Miksi New Orleansiin?
– Etkö sä tiedä sitä tarinaa, kun se tyyppi myi sielunsa paholaiselle risteyksessä? Joku kitaristi.

No en tiennyt, mutta kiinnostus heräsi saman tien. Google laulamaan. Hyvin pian oivalsin, että työkaverini oli ilmeisesti jossain kohtaa eksynyt katsomaan Netflix-dokumentin Devil at the Crossroads. Dokkari kertoo blueskitaristi ja -laulaja Robert Johnsoniin (1911–1938) liittyvästä myytistä, jonka mukaan hän olisi myynyt sielunsa paholaiselle eräässä risteyksessä ja saanut vastalahjana erinomaisen kitaransoittotaidon. Tarina kopioi saksalaista kansantarua Faustista, joka samoin teki risteyksessä diilin sarviveijarin kanssa. Nähtävästi paholainen on viehtynyt risteyksen tarjoamaan symboliikkaan.

Risteyksellä on ollut kautta historian vahva kytkös yliluonnolliseen. Kreikkalaisessa ja roomalaisessa mytologiassa risteyksiin liittyy erilaisia hengellisiä rituaaleja ja uhrauksia, ja uskoa siirtymisestä sekä fyysisesti että henkisesti joihinkin toisiin maailmoihin. Länsimaisista kansantarustoista löytyy enemmänkin kytköksiä risteyksen ja paholaisen välillä, kuin myös brasilialaisissa taruissa.

Legenda Robert Johnsonista ja paholaisesta on yhä elävää historiaa, vaikka onkin pelkkää satuilua ja aikalaisten todistamana todettu vähän erilaiseksi tarinaksi. Myytti alkoi kehittyä Johnsonin kuoleman jälkeen, eikä hänellä itsellään ollut mitään tekemistä sen kanssa, vaikka kirjoittikin lauluja paholaiseen liittyen, kuten ”Hellhound on My Trail” ja ”Me and the Devil Blues”. Mutta saatanan kanssa pelehtiminen on varsin ominaista bluesmusiikissa.

Koska sijoitutaan Yhdysvaltoihin, on Johnsonin treffit vanhan vihtahousun kanssa onnistuttu paikantamaan tarkoin turistihoukuttimeksi. Paholaisen risteys sijaitsee Clarksdalen pikkukaupungissa Mississipin osavaltiossa valtateiden 61 ja 49 risteyksessä. Täytyy toki joka punaniskataajamassa olla jotain nähtävää, kuten risteys. Nippelitietona Clarksdalen löytää navigoimalla New Orleansista 540 kilometriä pohjoiseen, joten bon voyage, olihan New Orleans alun perin ranskalaisten perustama siirtokunta.

Olisihan se vänkää (?), jos voisi törmätä manalan herraan jollain öisellä kadulla. Ja alettaisiin pikku bisnestä tehdä aamuyön tunteina. Hauska ajatusleikki (???). Mitähän kehtaisi pyytää omaa sieluaan vastaan? Ja kuinka kovassa kurssissa sieluni mahtaa olla globaaleilla sielumarkkinoilla? Jälleenmyyntiarvoa voi olla hankala onkia esiin. Kyseessä on luonnollisesti käytetty tuote, kulunut ja virttynyt, ja ajan saatossa kenties tummunutkin. Toki edelleen käyttökelpoinen ja täysin toimiva. En muista, että olisi koskaan ilmoitellut mitään vakavampia vikakoodeja. Enkä kertoisi, jos olisikin.

Näillä kotikulmilla en ole oletettavasti ikinä mainittuun herrasmieheen törmätä, vaikka olen kaikenlaisiin kellonaikoihin kaduilla toikkaroinutkin. Tai ehkä olen, mutta sitten minun on täytynyt olla aika jurrissa. Eikä minkäänlaista katukauppaakaan ole käyty, tai pirustako minä tiedän, mutta arvon blogistille ei ole tarjottu yhtään mitään. Ei edes lämmintä kättä. Ja usein on se tilanne, ettei näillä kaduilla näe edes ristin sielua. Olisikohan sillä muuten kova markkina-arvo? 

”Moi, soittelin, että mä oon nyt täällä. Missä helvetissä sä oot?”
(kuva luotu tekoälyllä)

Kuinka porataan syvälle

Minulla on hieman omalaatuinen, joskaan en tiedä, onko poikkeuksellinen, suhde musiikkiin. Jotkut biisit vaikuttavat minuun parhaimmillaan rajusti tunnetasolla. Minulla on ollut pienen 49 vuoden elämäni varrella lukemattomia tilanteita, jossa jokin tsibale ”puhuttelee” minua runtelevan syvällisellä tasolla. Silloin, kun niin tapahtuu, se poraa syvälle.

Tavallinen tapahtumaketju on seuraava: Biisissä saavutaan omassa kokemuksessani tiettyyn kulminaatiopisteeseen. Näitä ”huippukokemuksia” voi olla biisissä useita ja ultimaattumimmin todella tiheässä. Kylmät väreet alkavat vyöryä pitkin selkärankaa ja kehoa. Käsivarsien iho menee kananlihalle ja ihokarvat nousevat pystyyn. Kaikkein tiukimmissa tilanteissa saapuu liikutus, kyyneleet puskevat silmiin ja jopa alkavat valua vuolaina pitkin poskia. Kuulostaako normaalilta? Jos osaat tuntea samoin, kyllä, muussa tapauksessa ei saakeli, miten sekopäistä.

Jos miettii hieman asiaa näin maalaisjärjellä, on oletettava, että oma tunnekeskukseni on yliherkistynyt joillekin äänentaajuuksille, sävelille, melodioille, sävelmille, mitä ikinä ovatkaan. Näin on pakko olettaa, koska fyysiset reaktiot ovat olleet voimakkaita musiikkiin ja monituisiin erilaisiin biiseihin kautta aikain.

Kauan kauan sitten jossain kohtaa kahdenkymmenen vuoden paremmalla puolella erehdyin katsomaan toiseen maailmansotaan liittyvän sotaelokuvan ja japanilaisen vankileirin kuvauksen nimeltä Merry Christmas, Mr. Lawrence (pääosassa David Bowie!). Kun viimeinen kohtaus vyöryi verkkokalvojen reseptoreihin ja lopputekstien mukana alkoi soida Ryuichi Sakamoton säveltämä elokuvan tunnusmusiikki, iski se syvälle pienen olemassaoloni ruumiillistumaan. Vollotin kippurassa olkkarin lattialla kuin pieni lapsi. Se oli absurdi tapahtuma, jota en muista tapahtuneen siinä mittakaavassa koskaan. Itkin niin helvetillisellä voimalla, että räkä alkoi valua. Onneksi ei ollut muita todistamassa. En pysty muistamaan, oliko joitain muita tekijöitä, jotka olivat vaikuttaneet herkistyneeseen tilaani (darra, stressi, parisuhdehuolet, ties mitä). Mutta tapahtumassa oli jotain henkisesti puhdistavaa. Toki elokuvan loppu on erittäin liikuttava, mikä toki boostasi omalta osaltaan tilannetta.

Lukioaikana kuviksen opettaja lupasi vapautuksen joistakin tunneista, jos joko menee leffaan tai katsomaan taidenäyttelyä. Valitsin elokuvan, joka tietenkin oli määrätty opettajan toimesta. Menin siis leffateatteriin katsomaan Schindlerin listan. Se löi ilmat pihalle henkisestä kantistani niin, etten mitenkään pystynyt estämään kyyneleiden valumista leffan lopussa. Juu, meni rönsyilyksi.

Anyways, bytheways, sideways, wrongways, Merry Christmas, Mr. Lawrence polttomerkittiin pysyvästi aivopoimuihini episodina, jossa leffan loppu bondattuna uniikkiin syvältä kouraisevaan melodiaan möyhensi minut murusiksi. Onko se tervettä? Onko se normaalia? Heijastiko se tiedostamattomia traumoja, joita en pystynyt tunnistamaan? Vai oliko se kaikuja jostain paljon kauempaa, mikä menee kauas ihmismielen ymmärryksen tuolle puolen?

Aika ei ole muuttanut reagoimistani musiikkiin mitenkään. Kaikkein viimeisimpinä esimerkkeinä on juuri äskettäin vähintäänkin erikoisten koukeroiden kautta korviini kantautunut Steffen Daumin loihtima pätkä nimeltä ”The Awakening”. Jos et ole kuullut säveltäjästä saati teoksesta, älä huoli, koska ei ole kukaan muukaan. Vaatimattomat 2:25 kestävä sävelmä on jumalaisen kaunis ja kantaa omiin korviini mukanaan mielikuvan aamun sarastuksesta mykistävästi. Useassa kohdassa väreet kulkivat pitkin selkääni. Se oli täysin sattumalta löytynyt sävelmä. Oli totaalisen uskomaton tunne ajaa aamulla töihin autolla ohitustietä, kun lupauksen keväästä tuova aamuaurinko nousi taivaanrannasta valtaisana valopallona suoraan päin kasvoja ja The Awakening pauhasi hurjalla volyymilla autosterkoista. Tunsin siirtyväni hetkeksi jonnekin muualle, mikä reilun 100 km/h tuntinopeudessa ei ole henkilökohtaisen aikajanan jatkuvuuden kannalta paras mahdollinen olotila.

Ja koska mainitsin ”viimeisimpinä esimerkkeinä”, on mainittava toinen aivan tuoreena vieläkin voimakkaammin vaikuttanut sävelmä. Kyseessä on Harry Escottin ”Joan and Boisie”. Jos et ole kuullut tästäkään, et luultavasti ole katsonut tv-sarjaa ”Joan – timanttinen varas”. Nykysukupolville juuri ja juuri siedettävät 2:42 kestävä styge tekee itsestään täydellisen lyhyessä ajassa. Se on soitettu kitaralla ja jotenkin joka näppäilyllä sävelmä kasvaa ja kasvaa ja kasvaa. Kun keskittyy täysin, ymmärtää. Äärettömän kaunis ja perussoinnultaan surumielinen. Väreet kulkivat useita kertoja aaltoina pitkin selkääni ja käsivarteni menivät kananlihalle nostaen kaikki ihokarvat pystyyn.

Elän ja hengitän musiikkia. Haluan musiikin saavan vapaasti ilmaa ja liikkumatilaa ympärilläni, joten parhaimmillaan se tapahtuu autossa äänenvoimakkuuden noustessa kunnioitettaviin lukemiin. Kotona se ei juuri toimi, koska käyttäytymismalli johtaa nopeasti siihen, että minut luokitellaan terroristiksi, johon tulee suhtautua vihamielisesti ja joka on eliminoitava viiveettä. Ymmärrän asian muiden perheenjäsenten kannalta, koska he eivät voi koskaan ymmärtää syvällä tunnetasolla puhuttelevaa intohimoista suhtautumistani musiikkiin. Kaikkein surkuhupaisin piirre ongelmassa on, että tapani ottaa musiikista kaikki irti leimataan muitta mutkitta uhmakkaan teinipojan angstaavaksi käyttäytymiseksi. Mutta siltä se kieltämättä näyttää, kun muut eivät ymmärrä ollenkaan. 49-vuotias teini, jolle vaimo ja täysi-ikäisyyden kynnyksellä olevat lapset joutuvat huutamaan, että nyt laitat sitä musaa hiljemmalle. On se naurettava tilanne.

Kaikki kiteytyy kääretorttuun

Noin vain hän teki sen. Hän astui varjoista pois. Nöyrä musiikin ammattilainen kirjoitti itsensä tuosta vain yhdellä kertaa Suomirockin historian lehdille. Mutta ei hän todellisuudessa sitä noin vain tehnyt. Hän teki sen yli 20 vuoden sanoittajan kokemuksella. Hän teki sen yhdessä miehensä säveltäjä Aku Rannilan kanssa. Hän tajusi, että jos koskaan, nyt on se viimeinen hetki.

Työkaveri linkkasi sen ensin Teamsiimme. Kuuntelin osittain ja ajattelin, että mikä hiton juttu, joku vitsi vai. Kunnes aloin kuunnella. Ja kuuntelin ja kuuntelin ja kuuntelin ja kuuntelin ja kuuntelin. Sen jälkeen aloin googlettaa, kuka Saara Törmä. Ja ymmärsin. Ymmärsin täydellisesti. Kaikki loksahti yhdellä kertaa kuin olisin yhtäkkiä nähnyt Rubikin kuution kaikki värit kaikilla sivuilla täydellisesti asettuneena paikoilleen. Hän loi täydellisen. Tämä on vavahduttavaa, tämä on sellaista, jonka edessä ei voi muuta kuin mykistyä.

Varmimmaksi vakuudeksi ne kulkivat minua pitkin ja varmistivat, että olen saanut kokea taas jotain ainutlaatuista elämässäni. Kylmät väreet pitkin selkääni ja käsivarsiani, juuri ne, jotka nostavat ihoni kananlihalle. Luettuani Saarasta (s. 1977) ja kuunneltuani hänen haastattelunsa tiesin, mistä on kyse. Tunnen sen saman joka hetki, joka kellon lyömä, joka sekuntiviisarin liikahdus.

Minä kuuntelin, minä todella kuuntelin. Ja jouduin pysähtymään kesken ajamisen bussipysäkille, koska kyyneleet valuivat vuolaina pitkin poskiani. Koska ymmärsin hänet. Kaiken, aivan kaiken, Saaran ihanan upea persoonallinen ääni, sanat, sävellys, soundimaailma, sovitus, kaiken. Tämä jyrää kaiken alleen. Tämä luultavasti oli tässä, koko 2020-luku. Hyvää yötä.

”Mitäpä muutakaan täs kaaoksessa voi, kuin leipoo, mitäpä muutakaan tän maailman raunioil.”

”Pienen hetken yhdessä tääl saa elää, ja leipoo.”

Jälkisaara: Ihan kuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi Saara Törmä näytti täydellisen markkinoinnin oppitunnin ja teki tanssikoreografian biisille ja tanssi sitä lukemattomissa eri tilanteissa. Täyttä heittäytymistä, täyttä täyttymystä, täyttä täydellisyyttä, täyttä. Saaran takia latasin jopa TikTokin puhelimeeni, jotta näkisin hänet. Ja olin ollut vakaasti sillä kannalla, etten todellakaan koskaan lataa TikTokia. Rakastan biisiä, rakastan Saaraa, rakastan kaikkea, mitä hän onnistui tekemään. Kiitos, Saara. Sinä teit sen. Sinä saavutit sen. Juokse käsi kädessä unelmasi kanssa niin pitkälle kuin se ikinä kantaa sinua.

Ich komme

Kävi niin, että vauhkoonnuttuani tuulettamaan tuntemuksiani Suomen viisuilijoista, tai oikeammin umkeilijoista, jotain jäi vauhdissa välistä. Mikäli vavisuttavaa eroottista myötähäpeää aiheuttaneesta sanoituksesta ei käynyt selväksi, mitä Erika sujuvalla saksallaan halusi sanoa, on "ich komme" suomeksi "minä tulen". On myös mahdollista, että suuri yleisö ei ole elämässään ehtinyt kaikkia korkeakulttuurin osa-alueita märehtimään vielä loppuun, joten valaisen hieman taustaa lauseelle.

"Ich komme" on kliseinen ja parodisia piirteitä saanut hokema, joka on peräisin vanhoista saksalaisista liukuleffoista eli pornoelokuvista. Tahmainen käsi Jallun kansilehdellä voin vannoa, etten ole ehtinyt maallisen taivallukseni aikana perehtyä legendan todenperäisyyteen. En kuitenkaan missään nimessä kiellä, ettenkö olisi pornopätkiä nähnyt yllin kyllikin, mutta germaaninen varhaistuotanto on jäänyt pimentoon.

Tarinan ich kommesta ja siihen liittyvistä sivumateriaaleista opin jo nuorena pojankloppina, joten legendan täytyy olla kohtuuvanhaa perua. Veikkaan syntyhetkeksi 1960-lukua, saattaa olla 70-luvun puolella. Mistä se on kantautunut korviini, en tiedä.

Kuten aiemmin vihjasin, koko myyttiin on liittynyt aikojen saatossa humoristinen aspekti, mikäli ymmärtää taustan. Lentävää lausetta on muistaakseni käytetty myös suomalaisissa sketseissä. Muinaiset esi-isät ovat kertoneet, että saksalaisen pornon aktikohtauksissa vuorosanat ovat toistaneet samaa kaavaa leffasta toiseen tähän tyyliin:

Mies: "Wunderbar! Ich komme jetzt!" eli "Upeaa! Minä tulen nyt!"

Nainen: "Ja, Horst! Ich komme auch!" eli "Kyllä, Horst! Minä tulen myös!"
Tai vaihtoehtoisesti:
Nainen: "Nein, Horst! Nicht so schnell!" eli "Ei, Horst! Ei niin nopeasti!"

Tämä on lyhykäisyydessään koko jutun juju: alkuperä saksalaisen pornoteollisuuden aamuhämärässä. Ja melkein meinasi unohtua eräs hyvin olennainen asia: saksalaisella pornotähdellä täytyy ehdottomasti olla tuuheat pensselit nenän alla. Siis miehellä. Vanhoissa klassikoissa naisilla tuuheus löytyi eri paikasta.

Jälkitulemiset: Yllä tarjoillusta hölkästä piti tulla jälkikäteinen lisäys UMK-kirjoitukseen, mutta karkasi taas vähän pitkäksi.

UMK25 – lauluja lattiakaivon laitamilta

Ja niin joulu joutui jo taas sateenkaariväen ja muiden viisuentusiastien keskuuteen, kun Suomen Eurovision Song Contest -pyrkyrit ammuttiin tähtitaivaalle kaiken kansan kohkattavaksi. Lukuisten yleisönosastojen hartaista pyynnöistä viis veisaamatta on MMT valmis ottamaan uuden haasteen vastaan. On vierähtänyt aikaa, kun viimeksi nappasin tähän koukkuun kiinni (UMK21), mutta nyt on sattunut sen verran värikkäitä käänteitä käsittelyssä olevassa pullaisten pulliaisten sirkuksessa, että täytyy sitä pikkasen käydä koittamassa, josko heruisi jotain. Onhan näiden muzakillisten pökellysten tökkiminen kieltämättä herkullinen aihe. Kun ei ole enää Syksyn säveltäkään pilkattavana (toim. huom. jurakaudella joka syksy pidetty laulukilpailu, ei täällä sentään Juicen biisiä pilkata, joku raja).

Tänä vuonna menulla on kirjava kattaus kaikenkarvaista pikku vipeltäjää, joista on kiva puristella turhat ilmat pihalle. Näin intohimoisesti musiikkiin suhtautuvana on hilpeää ottaa hampaisiin biisejä, joiden olennaisin tavoite pitäisi olla viisutuomariston ja -kansan miellyttäminen. Minulla ei ole aavistustakaan, millaisella haravalla nyt nähtävät finalistit on kaavittu kasaan. Mutta siis tuota ding dong ähkin ähkyn ja asian tynkään kiinni:

Neea River – Nightmares
Kun ensimmäistä kertaa kuuntelin tätä eurohumppaa, olin nauttinut herkkua omiksi tarpeikseni minuutin sisällä. Nyt toisella kerralla kykenin kuuntelemaan tsaibadaibaleen jopa loppuun ja muodostamaan jonkinlaisen käsityksen siitä, mitä tuo konebiittiralli oikeasti halusi viestiä yleisölleen. Tunnustan, että uskon ja toivon, että biisissä on varmasti yritetty jotain eikä koskaan saavutettu sitä. Hetkittäin muistojen arkusta mieleen juolahti kaikuja Sashista, mutta ne peittyivät nopeammin kuin äkkiä räikeästi autotunetettuun lauluääneen. Sekin jäi hieman epäselväksi, mistä Neean painajaiset johtuivat. Vahva veikkaus, että hän oli eksynyt lukemaan blogiani.

Nelli Matula – Hitaammin hautaan
Myönnän, että tämäkin mestarisuoritus jäi kesken ensimmäisellä kerralla. Tässä kohdassa ammutaan jo isolla kaliiberilla, kun Nelli Matula on kehissä. Minulle tutuin Matula oli etsivä Matula saksalaisesta poliisisarjasta Kahden keikka. Nelli ei ole etsivä Matulan tytär saati tyttärentytär, jos joku epäilee (mistä -tusta toi dinoboomer oikein puhuu?). Mutta mutta, sanoi Jutta, nyt annan tunnustusta. Jopa minä tajusin, että tässä oikeasti yritetään viestiä jotain järkevää. Biisissä kritisoidaan ihmiset nopeasti loppuun polttavaa (työ)elämänrytmiä. Näyttävä koreografia yhdistettynä nopeaan biittiin palautti mieleeni kasarin tv-sarjan nimeltä Fame (alkutunnari oli aivan mieletön: Fame! I’m gonna live forever…). Aivan oikein, sarjasta tehtiin myös uusioversio jossain 2000-luvulla. Euroviisut huitsiin, sillä ei tämä sinne lähde, mutta tämänkin ikäinen jarris antaa rispektin huomiota kiinnittävälle sisällölle. Jep, ai luulitte tämän olevan tällä ohi. Ei ole. Eeppinen antikliimaksi oli videon loppupoksahdus, joka heitti ilmoille pinkkiä savua. Vanhalle kunnon naamapalmulle oli käyttöä. Sanoituksessa sisältöä, näyttävä koreografia ja poks! C’mon!

Costee – Sekaisin
Turkkusest asti rykäisee estradille costee pienellä alkukirjaimella, onhan vaatimattomuus hyve. Jollain tosi hiton vinksahtaneella tavalla biisi upposi minuuteeni. Iskevä biitti ja olla sekaisin, minne voin maksaa? Näin 48-vuotiaana nulikkana olen edelleen sekaisin kaikesta enkä tiedä edelleenkään, mitä ”musta tulee isona”.  Video on valitettavasti mitä parhainta paskaa, koska siitä kehkeytyy costeen tatskanäyttely. Ja jollei pointti tule riittävän selväksi, tatskojen kuvat heitetään lediheijastuksina seinälle suurennettuina. Ai että, sponsored by your local tatskaliike. Myös jokseenkin päälle liimattu rankistelu biisin ja laulun sävyssä tekee häijyä. Sori, ei millään pahalla, mutta jos tarkkaan ajattelen, on se sittenkin pahalla.

Viivi – Aina
Viisujen pakkoakin pakollisemmat nyyhkytykset tarjoilee hopeavadilla Turun seudun virallinen prinsessa Viivi. Nyt syöksytään mahtipontisuudessa ylimpiin stratosfääreihin, sillä Viivi leiskauttaa sellaisella sielukkuudella ikuisen rakkauden tunnustukset, että jopa hetkellisesti uskoin itsekin. Kunnes realiteetit löivät vastapalloon, ja lujaa. Biisi on leimattu häästygeksi ja kaikki kunnia sille. Sen sanon, ettei tule yllätyksenä, että ”aina” saattaa olla yllättävän lyhyt aika.

Goldielocks – Made of
UMK-tsembaloiden täysin ylittämättömän setin heittää heittämällä Karjalan tyttö Joensuusta eli Goldielocks alias Kultakutri alias Ella Mäntynen. Kun kuulee hänen laulunsa ja sen jälkeen hänen haastattelunsa suomen kielellä, ymmärtää viimeistään, mitä tarkoittaa sana ”kontrasti”. Hää lausuu puheenparressaan sellaista mietä ja sietä, että… että. Biisi sekä video ovat niin törkeetä timanttia, ettei tämän maan valtaväestö kykene millään tietoisuuden tasolla hahmottamaan potentiaalia. Ja sekös surettaa minua musiikkia koko sielustani rakastavaa yli-ikäistä pojankoltiaista, sillä pahin on edessä, eli tämän jälkeen.

Erika Vikman – Ich komme (biisin nimi kaikki isoilla kirjaimilla, en suostu)
Ja siinä hän on. Vapahtaja, Neitsyt Maria ja Maria Magdalena samaan persoonaan kiteytyneenä. Ja minä todella kuuntelin tämän alusta loppuun. Mitäpä sitä ei tekisi mielikuvituksen tuotetta olevien lukijoiden eteen, vaikka tiukkaa teki ja tosissaan. Biisin, performanssin ja sen kaiken synergian harmonista kokonaisuutta on vaikea ymmärtää, kun kaikki on mitä hirvittävintä painajaista, josta ei pysty heräämään koskaan. Jostain mielenkiintoisesta syystä Erikan ääni on sämplätty kuulostamaan täysin Kikalta (RIP). En voi nyt enkä myöhemmin enkä senkään jälkeen ymmärtää, onko tämä sitä, jota Euroviisarit todella haluavat mukaan. Toivon koko sydämestäni, ettei Suomen edustajaksi valittu Erika pääse alkukarsintoja pidemmälle. Löysin kuitenkin kaiken tuon lopun aikojen keskeltä positiivisen asian: tissit ovat aina kiva juttu. Tykkään tisseistä.

Lämpöisen haikea jälkijättöinen kunniamaininta: Hämmentävien käänteiden kautta kisoista diskattiin One Morning Left -bändin pala nimeltä Puppy. Jätän sivuseikaksi sen, mitä ihmettä tapahtui. Ja mitä sen jälkeen tapahtui. Miksi tapahtui, missä tapahtui, mitä joskus tapahtui ja haistakaa nyt jo kaikki. Sitä kaikki kiinnostuneet voivat seurata paskalehdistön paskapalstoilta. Minä pidin äijälaumaa ööröviisupiisin perusteella yhtenä isona vitsinä, kunnes kuuntelin muita tsibaleita. Sitten avautui. Kun kuulin biisiit Creatvres ja Tonight (vaffalla korostustussilla korostaen Creatvres), olin jälleen kerran rakastunut. Eilen, kun hain pojan futistreeneistä, koko paluumatkan soitin toistolla pelkästään Creatvresia (jep, 25 minuuttia samaa biisiä, eikä se ole millään tavoin epätavallinen asia minulle, pystyn kirkkaasti paljon parempaankin). Tarkkailin poikaa, koska hän katkeaa ja sanoo: ”Vaihda nyt sitä biisiä tai edes sammuta se!” Mutta ei sitä tullut. Ei edes auttanut, että lauloin itse mukana biisiä lähes koko matkan. Kaksi selitystä: joko hän on kerta kaikkiaan kännykkänsä sisällön lumoissa tai hänen kärsivällisyytensä on aivan omaa luokkaansa. Pihahdustakaan ei hänestä tullut. Pitkä pinna, sulkee hälyn pois tai… hän piti biisistä? Kunpa vain se olisi se viimeinen vaihtoehto. Höpö höpö haihattelua, viimeinen oli turhan optimistinen näkemys.

Jälkiviisu: Sen jälkeen, kun olin huolella kuunnellut kaikki UMK-biisit, osan hiekkaa ja soraa ja gagagigareita hampaissani samalla jauhaen, kirjoitin tämän lässytyksen loppuun soittamalla pelkästään One Morning Leftin Creatvresia repeatina. Se olen minä kaikessa hulluudessani. Jos menen sisälle lauluun, menen ja syvälle pohjakosketusta myöten. Ja kun olen päässyt pohjalle, en suostu nousemaan sieltä pinnalle. Eikä koskaan voi arvata, minkä genren tai kenen biisi lyö daijun himmeäksi niin, että Sitä on vain pakko toistaa, toistaa, toistaa ja toistaa. Se on hyvin pitkälle etenevää mielihyvän tunnetta ja syvältä kourivaa nautintoa, johon täytyy tarttua kynsin hampain kiinni, ettei se karkaa käsistä.

Mr. Kirjapiiri, oletan

Vaka vahattu Kirjapiiri, tuo meriemme tärskypää, on palannut 100 vuoden yksinäisyyttä huokuvalta hukkaretkeltään kirjasivistyksen pariin. Erämaiden armottomilta aroilta hän yhä ylväänä ratsastaa, tuo tulitukka, tuulisukka ja huuliherpes, tuoden mukanaan järjen valon bisseä imuroivan Seiskan suohon uponneen pohjoisen junttikansan keskuuteen.

Mitäpä hällä (väliä) tällä kertaa on mukanaan? Kenties Dostojevski, Dumas, Hesse, Hemingway, Bukowski? No mutta ei h-vetissä, kuka sellaisia lukee? Kirjapiirin vaikutuspiiriin on päässyt Timo Rossin kirjoittelema ja koostelema Lapinlahden Linnut – miksei asioista puhuta. Tällainen jännääkin jännempi opus tarttui mukaan Prisman alennusmyynnistä. Vaikkei allekirjoittanut ja -laskenut Lappareiden varsinainen fanittaja ollut, on yhtyeestä lämpimiä muistoja varsinkin töllön sketsisarjojen puolelta. Omistipa väitetty Kirjapiiri myös erinäisiä kokoelmalevyjä, vaikkei niitä kovin montaa kertaa jaksanut soittaa.

Mutta historiikin jaksoi lukea riemurinnoin alkuteksteistä melkein lopputeksteihin asti. Lopussa oli Lappareiden koko tuotannon luettelo, joten ne jäivät väliin, hoh-hoijaa imekää parsaa. Kirjapieruun teki syväkairaavan vaikutuksen bändin huikean värikäs ja monivivahteikas ura, joka kantoi 80-luvun alusta aina tänne 2020-luvulle asti. Kateudesta vihertelevänä saa lukea sekalaisen mieslössin edesottamuksista. Totta todellakin, nämä sankarit ovat eläneet rikkaan elämän, joka kaiken kattavassa vaikuttavuudessaan on jopa hämmentävä kokemus. Porukka, jonka itse aikanaan näki huumorilaulujen hoilottajina ja sketsien esittäjinä, oli todellisuudessa multilahjakkuuksien multi-ilmentymä. Toisilleen taukoamatta vittuileva ja riitelevä kaveriporukka saavutti kaiken, mitä saavutettavissa on Suomen mittakaavassa.

Henkilökohtaisessa yksilökokemuksessa kieltämättä teoksen parhainta antia olivat päättömän sekopäiset kiertuekuvaukset. Joissakin kohdissa meni huutonauruksi samalla, kun vedet tirskuivat silmistä veijareiden sekoiluja lukiessa. Kuitenkin, the end is the end of end, eli tässä kohtaa maailmanloppua Kirjapiiri satuloi uskollisen meetvurstinsa valmiiksi karauttamaan seuraavaan saatanallisten säkeiden satamaan. Lopuksi vielä parhaat namiskuukkelit tarjoiltuna pippelinlämpimänä pöytään, ts. pari omaan makuun maistuvinta otetta:

”Heikki Salomaa menetti kerran ruotsinlaivalla täydellisesti todellisuudentajunsa. Salomaa lähti määrätietoisesti hytistään kohti laivan infopistettä, jossa hän ilmoitti poistuvansa oitis ”tästä paskahotellista” vaatien henkilökuntaa tilaamaan hänelle taksin. Laiva seilasi keskellä Itämerta, joten pyyntöä oli vaikea toteuttaa. Henkilökunta yhytti paikalle Liesisen (roudari), joka loihti Salomaalle tuhdit tötsyt, jolla tämä saatiiin sammumaan loppureissun ajaksi.”

”Kun bändi oli viemässä Loimaan Seurahuoneelle liutaa paikallisia tyttöjä mukanaan hotellihuoneeseen, paikan johtaja puuttui peliin ja kielsi ylimääräiset vieraat: ”Minä määrään täällä!” Timo Eränkö ei jäänyt tilanteessa sanattomaksi, vaan totesi johtajalle: ”Sinä et määrää täällä! Minä määrään täällä!” Linnut saivat ikuisen porttikiellon Loimaan Seurahuoneelle.

Melkein koko kansan Vesku

Enpä olisi arvannut, että jonain päivänä kirjoittaisin tällaisesta aiheesta kuin Vesa-Matti Loiri. Mutta jostakin on taivuttava jauhamaan, koska olen historiallisen laajamittaisesti laiminlyönyt rakasta jätetunkiotani.

Ensikosketuksen Loiriin sain 80-lukulaisena kersana, kun Spede Show pyöri töllöttimessä. Sketsikimaraa killitti mielellään, koska hahmot olivat (lapsen silmin) hulvattomia. Pikkupojat, Nasse-setä, Jean-Pierre Kusela, Auvo ja Kultsi ja sen sellaiset olivat silkkaa hupia. Naisen logiikka -jatkumo ei avautunut vielä siinä iässä riittävissä määrin, että sitä olisi pitänyt huvittavana. Lähinnä ärsytti se venytetty jankuttaminen. 1980-luvun värillistä Spede Show’ta ASA 6000:sta tapittaessa ei tullut mieleenkään, että todellisuudessa kyse oli suomiviihteen reliikistä, joka oli saanut alkunsa jo vuonna 1964.

Spede Show’n jälkeen Loiri sai oman nimikkoshow’nsa Vesku Show, joka jatkoi hyväksi havaittua metodia tappaa sketsihahmoista viimeisetkin hauskuuden rippeet kuluttamalla ne loppuun ja sen yli. Parhaitenhan tällä saralla kunnostautuivat aikanaan P-P Petelius ja Aake Kalliala, jotka jatkoivat Hymyhuulissa (hyvä sketsisarja) kehitetyillä hahmoilla seuraaviin sarjoihinsa Pulttibois ja Manitbois (kerrankin osuva nimi), joissa he häpeilemättä lypsivät loputtomiin jo kauan sitten kuollutta lehmää. Mutta isolle osalle kansaa sarjat taisivat olla mitä parhainta viihdettä. Kertoi jotain aivotoiminnan tasosta, jos kykeni nauramaan totaalisen ala-arvoiselle aivoripulille.

Veskun Uuno Turhapuro -toilailut olivat kasarilla parasta A-ryhmää ja varsinaisia rahasampoja, mutta ysärille tultaessa sukellettiin kaikilla mittapuilla pöntöstä alas. Leffojen punainen lanka oli kadonnut historian lehdille ja siitä huolimatta uutta tuuttasi tulemaan. Joka elokuva onnistui alittamaan riman edellistä alempaa. Vielä vähemmän ymmärrystä heruu niille arjen sankareille, jotka pystyvät katsomaan telkkarin Turhapuro-uusintakimaran uudestaan ja uudestaan ja pitää pökellyksiä joka kerta vähintään yhtä hauskoina.

Loiri oli tolkuton monilahjakkuus. Hän oli näyttelijä, laulaja, huilisti, jalkapalloilija, jääkiekkoilija, nyrkkeilijä, vesipalloilija, käsipalloilija, biljardin pelaaja ja naistenmies. Hänen viriliteettinsä on täytynyt kulkea aivan omilla lukemillaan. Vai antoiko ADHD boostia kaikkeen, mene ja tiedä (mitähän sekin tarkoittaa?). Meillä kotona pyöri joitakin vuosia sitten Jalkapalloraketti-kirja vuodelta 1973, jonka kuvituksissa Vesku esitteli maalivahdin torjuntoja. Mihin hän ikinä ryhtyikin, hän onnistui muuttamaan sen käsissään kullaksi. Ja mediahuomio oli taattu.

Loirin laulajan ura ei koskaan uponnut minuun. Loirista alkoi kehkeytyä jo 70-luvulla Suuri (yli)Tulkitsija ja kehitys saavutti lakipisteensä 2000-luvulla. Tästä näkövinkkelistä hänen paras (ja siedettävin) esityksensä on ollut joululaulu nimeltä Tonttu, siis se loputtoman pitkä ”Pakkasyö on ja leiskuen…”. Muuten minulla meni yli ymmärryksen, miten esim. albumeista Ivalo, Inari ja Kasari tuli megasuosittuja. Nämä keuhkotautisen lehtokurpan rohinaa muistuttavat tulkinnat saivat sekä keskikaljakansan että kulttuuripiirit vetistelemään joukkopsykoosissa ja nimittämään Loirin kansallispyhimykseksi. Minun korvissani Loiri veti kaiken niin överiksi, että aloin epäillä hänen esiintyvän kieli poskessa kokeillen, mikä vielä menee läpi.

Ehkei ole syytä epäillä hänen vilpittömyyttään. V-M Loiri oli ilmeisesti heittäytyjä (ilmankos kaikki maalivahtihommat kiinnostivat), joka antoi sielunsa, ruumiinsa ja sydämensä siihen, mitä teki. En toki osaa kuin arvella, että laulajan hommissakin hän varmaan vajosi jonkinlaisiin ”tiloihin” eikä kai osannutkaan toimia muulla tavoin kuin satakymmenen lasissa. Oli aika Veskunkin lähteä, mutta paljon hän ehti. Olisi tainnut suomirockin historian kannalta niinkin merkittävää lauluntekijää kuin Jussi Hakulinen kismittää tapa, jolla hänet sivuutettiin, koska meni kuolemaan päivää ennen Loiria. Sitä voi ihan vapaasti funtsia legendan biisilistaa: Likaiset legendat, Särkynyt enkeli, Antakaa heidän juosta, Kuorotyttö, Joutsenlaulu, Rakkaus on lumivalkoinen, Hän tanssi kanssa enkeleiden, Voima, Rouva Paju ja jatkuu ja jatkuu. Ja vaikka Vesku osasikin tehdä lähes kaikkea ja oli Suuri Taiteilija, niin biisejä hän ei tehnyt. Kevyet mullat Jussi, jäit taas varjoon, etkä saanut sinäkään valtiollisia hautajaisia. Eikä Lindholmin Olli.

Jälki-jussitukset: Kiitos Hakulisen Jussi myös Yö:n biisistä Tie sydämeeni (albumilta Kuolematon 2005). On yksi omista suosikeista, vaikka helmasyntikliseiset sanoitukset pikkasen kirskuvat hiekkana rattaissa.

Skorpioneja illan pimeydessä

Olin äskettäin iltalenkillä koiran kanssa, kun havaitsin pari nuorisotalon virkaa toimittavaa ajoneuvoa parkissa. Tavallisestihan autossa lojuvat kuolemattomat suorittavat sosiaalisia velvoitteitaan kukin uppoutumalla omaan luuriinsa, mitä nyt joku joskus saattaa muistaa laittaa biisin soimaan. Auton kajareista voi kajahtaa nykyään sen sellaisia juttuja, kuten Drake, Travis Scott, Silk Sonic, Dua Lipa tai Billie Eilish, jotka terminaaliseen henkiseen jumitilaan edenneet X-sukupolven edustajat kategorioisivat genreen ”-ttu mitä paskaa”. Mutta tällä kertaa pääsivät yllättämään. Kun jonkin matkan päässä kuulin autosta raikuvan biisin ensisävelet, oivalsin oitis, mitä on tulossa. Se oli Scorpionsin Send me an angel, mikä saikin loihdittua hymyn virneen kulahtaneeseen naamaan.

90-luvun alkupuolella aloin kuluttaa tosissani musiikkia, ja tuolloin myös Scorpions ilmestyi kuvioihin. En erityisemmin fanittanut bändiä, mutta pidin monista kappaleista. Scorpionsin Crazy World oli yksi aivan ensimmäisistä julkaisuista, jotka saivat kunnian liittyä musiikkikokoelmaani virallisena c-kasettina, eikä minään nuhjuisena kohinakopiona. Kasetilla oli Send me an angelin lisäksi mm. radiossa täysin pahki puhki soitettu megahitti Wind of change. Pidin kuitenkin enemmän ensiksi mainitusta ja sen vuoksi oikeastaan kasetin ostinkin. Muut biisit olivat yhdentekevyyden suohon uponnutta tusinamössöä, jota ei kannata muistella.

Scorpionsin vahvuus olikin aina rock-balladeissa, kuten ylitsepääsemätön vuodatus Still loving you. En mikään Scorpions-tietopankki ole, mutta nopeatempoisempia hittejä on vaikea saada mieleen. Pappajengin vanhoilla päivillä muutama vuosi sitten julkaisema We built this house taitaa olla sellainen. Eipä olisi kukaan enää uskonut, että yhtyeeltä olisi tullut enää ainuttakaan superhittiä, mutta niin vain kävi Ein Berliner eli saksalainen munkki (Klaus) Meinella ja (Rudolf) Schenkerillä.

Crazy Worldin vauhdittamana päätin hankkia Scorpionsin seuraavankin pitkäsoiton, joka nimettiin Face the Heat. Se oli kokonaisuudessaan melko latteaa kamaa, joka ei kiinnostanut minua pätkääkään. Paitsi kaksi biisiä, jotka olivat Destin ja Daddy’s girl. Balladeja kumpikin, kas kummaa. Minulle kävi kuitenkin kömmähdys, sillä kasetin ostettuani minulle valkeni, että kappaleet olivat bonusbiisejä, joita ei ollut lisätty kasettiversioon, vaan CD:lle. Pikkaisen kyrsi.

Mitä tulee Daddy’s girl -siivuun, on pahasti väärin puhua sen kohdalla balladista, joka vie ajatukset johonkin hempeilyyn. Sanoitus on kylmäävää kuunneltavaa, sillä aiheena on insesti. Näin traagista matskua harvemmin kuulee biiseissä käsiteltävän.

Scorpions on saanut osaltani levätä rauhassa, sillä lederhosen-rokkarit eivät ole eksyneet aikoihin soittolistoilleni. Varmaan täytyy pitää itselle pieni kertauskurssi Skorppareista. Mutta propseja nykynuorisolle vanhojen sytkäriballadien muistamisesta, saihan hyvän fiiliksen aikaiseksi.

Perjantai... seuraavat räävityt runoilut à la Kunkku ja Setä

Jossain ykkösellä alkaneen vuosituhannen loppuhönkäyksillä Leevi and the Leavings julkaisi kokoelman ”Keskiviikko… 40 ensimmäistä hittiä”. Koska kyseessä oli Leevi eikä mikä tahansa tusinabändi, platan nimelle oli katetta. Kaksi cd-levyllistä biisejä, jotka kaikki olivat tiukkaa tököttiä. Mutta ei siinä vielä lähellekään kaikki ollut. Joku vuosi myöhemmin Leavingseiltä tuli toinen tuplakokoelma ”Torstai… 40 seuraavaa hittiä”, joka sekin oli pullollaan sukupolvien säilömuistiin tallentuneita helmiä. Perjantaita ei koskaan tullut, mutta sen sijaan tuli Gösta Sundqvistin post mortemina Keskeneräinen sinfonia -kokoelma, johon oli kaavittu kasaan cd:n lisäksi dvd. Kokoelman nimi viittaa Göstan vuonna 1991 Radiomafialle tehdyssä haastattelussa mainitsemaan asiaan, että hänellä on sävellettynä puolitoista sinfoniaa. Samassa yhteydessä hän arveli, että ehkä niitä soitetaan hänen hautajaisissaan. Tiedä sitten, oliko totta vai Göden huumoria. Suomen mittakaavassa sellaiset biisintekijät ovat harvassa, jolla on lyödä pöytään vastaavat lukemat, mihin hän venyi.

Kuningas Pähkinän ja Setä Tamun tuotannolla ja LatL:lla ei juuri muita yhteneväisyyksiä ole kuin tuhmuuksien viljely biiseissä, joten aasinsilta on haettu Uranuksen ulkorenkailta. Mutta mainittu seikka onkin yksi niistä jutuista, jotka aktivoivat minun kuuloelimeni (se sanoi ”akti” ja ”elin”, ö-hö-hö-hö-hö). Muilta osin tyyli ja lähestymiskulma asioihin ovat tyystin erilaisia. Mutta se saati täysperävaunullinen rekka eivät estäneet minua kasaamasta toista kokoelmaa Kunkun ja Sedän lohkaisuja. Ja näistä läpäytyksistä puuttuvat vielä kokonaan yhdessä Stigin kanssa Yön Polte -kokoonpanolla loihditut Tyttö sinä olet meritähti, Rakkauden ratapiha, RIP ja Aikamoinen munapää.

”Puhallan kosteeta tuhkaa, niin peace’n love, et paidatki jo kukkaa.” – Kannut (Kesä 2011)
”Kesä tuli taas niin äkkii, en ees ehtiny jättää sua heitteille, vaik ne sano ”älä ota kesäkissaa”, en mun virheitä peittele.” – Kannut (Kesä 2011)
”Duunasin sulle kesäviinin vaan, ite pudottelen Leijonaa, hiekkarannalla mä tsiigaan vaan sun kokispullomuotoja.” – Kannut (Kesä 2011)
”Äkkiä kevennä mun säkkiä, ei hävetä tätiä takapuolel lätkiä.” – Syksyllä Palmasiin
”Huomenna kihloihin, BITCH!, ei vaiskaa.” – Syksyllä Palmasiin
”Tää on Boom City, tyyli coolisti, tanssilattialla kato poika ruumiski.” – Boom City
”Huppu peittää pään, vodkaa ei jää, tunnustuksii mimmi, voit unohtaa ne häät.” – Boom City
”Kelluen kotiin, tää on seikkailuu, taksikuskille osoitteesta veikkailuun.” – Mintunlehtitaivas
”Voin liputtaa, ja nuppiin asti, tultii tiputtaa, ihan tavaksi asti.” – Mintunlehtitaivas
”Lööv juu, lööv juu ool, vodkaa koivunlehtijääsohjoo.” – Mintunlehtitaivas
”Se on pitkän saaren jääteetä, setä kiskoo muinaisjäänteenä, Tom Collinsii, vodkaa ja marjoi, kuha löytyy niitä pienii varjoi.” – Mintunlehtitaivas
”Takakenos, hillitty, charmikas, katseet kotkana ihanas varressas, vinkkaan sulle molemmilla silmillä, sit poke onkin jo kiinni mun pillissä.” – Mintunlehtitaivas
”Laiturin laidalla, kädet kohti taivasta, vaaleeta pääl, njää ei lonkku näy paidalla.” – Mintunlehtitaivas
”Tuu kyytiin tähän suviyön sukkulaan, oot niin ihana, en päästä sua nukkumaan.” – Mintunlehtitaivas
”Toivo, ettei oo heitto, takakontis tuoksukynttilöit ja yks peitto.” – In the heat of the night
”Kaupungin valot himmeen takapeilissä, ei oo huomista, ei oo eilistä.” – In the heat of the night
”Ei oo välii, mitä kadul tapahtuu, tuulilasin läpi valuu koko avaruus.” – In the heat of the night
”En kato taakse, mä katon vaan eteen, neiti silmät kii ja kädet veteen.” – In the heat of the night
”Oon hukas, mutta äärimmäisen lipevä, ottaa silkkibokserit nyt hikeä.” – Pähkinäsillan tanssit
”Ei kesää haittaa liskot, halaa flamingoo, pliis saisinko yhden sädetikkumojiton.” – Pähkinäsillan tanssit
”Sun silmis tähtii, mä vien sut yöllä Mäkkii.” – Pähkinäsillan tanssit
”Vaiks faijas onkin ihan jees, en lähde teidän mökille.” – Pähkinäsillan tanssit
”Tääl on kylmää juomaa, lämmintä jengiä, lämmintä vettä poljen ilman kenkiä.” – P.H.H.
”Jäädä tähän luonnostaan, vihaa tai halaa koko maailmaa.” – P.H.H.
”Ego, sekä nenä, sekä dikki, ei oo pienii.” – Ollaan kaikki pinkkejä sisältä
”Vaik mul on sotamaali, on rauhanpiipus paali, sä saat mun tiipiitä koskettaa.” – Ollaan kaikki pinkkejä sisältä
”Hei girl, varo ettet satu rakastuu, joo kyl sä tiiät, takapenkil aina tapahtuu.” – Musta joki
”Tuu istuun takapöytään, pensselit lonkussa, tilii höylää.” – Tuudiluu
”Kuuluuko eteen, kuuluuko taa, kuuluuko eteen, kuuleeko maa.” – Tuudiluu
”Ennemmin tai myöhemmin, tuut näkee, kun mä itteeni lemmin, abduktion mä tuun lakanaas, Foxi ala väsää sitä X:ää ikkunaan.” – Hei Scully
”Tää on sun ilta, maailma on auki, kymmenen betonii ja elämästä nauti, twist’n shout shiiit, skumppa, onnen oikotie.” – Uunopaita
”Kosteeta ja pilvistä, bitch, on pidelly säitä, tää on oikein ilon ja onnen päivä.” – Uunopaita
”Ja taas bensaa palaa niin kuin ois ’86, takapenkil bullitölkkei, el smokot suus.” – Uunopaita
”Mä ennen Skytä Tapsan grillillä, tuplajuustokas ja maito pillillä.” – Bailukipinä
”Sekasin ku Sipilä, skumpat vodkat kipillä, kukkaa pääl ku hipillä, bitch, bailukipinä.” – Bailukipinä
”Kaupungin valoja hiipien pakoon, luonto mun etupiha, tuulet mun talo.” – Pämpada
”Lännestä, Uumajan kupeesta, juntit sanoo, että ”jätteupeeta”.” – Nyt vaan 100a
”Jatkot kupees Suomen pisimmän sillan, Tamu joi viikon, mä join sen illan.” – Nyt vaan 100a
”Tääl puistikot ja puuta, heinää, tääl kuiskii, jot muuta ei nää, valkost seinää, sävyt on poissa, kuu nousee lännest, muttei se loista.” – Nyt vaan 100a
”Meil on Kala-Jannen sopat, pikku simas lipuu käsistä lomat, mä join omat, hikee otsalla, ponnistetaan maasta, joka on jo pohjalla.” – Nyt vaan 100a
”Haluisin vaan et päivät on pitkii, limee, pepsii, ihan hivenen viskii.” – Fort Ingles
”Vamos fumos bailando señorita una cerveza mi corazon.” – Fort Ingles
”You hate me, but I definitely hate you back.” – Boss’s Wife (Setä Tamu nimellä Gerbyn Ammatti Yhdistys)
“It’s easy to love you, when you’re not here by my side, but when I make love you, I’m thinking about my boss’s wife.” – Boss’s Wife (Setä Tamu nimellä Gerbyn Ammatti Yhdistys)

Kunkun ja Sedän räävit runoilut

Kyllä vain jaksan hehkuttaa Kuningas Pähkinä & Setä Tamu -duoa, jotka taikovat ilmavaa vinolla huumoritatsilla sävytettyä rapdancehöpöä kannattajiensa iloksi. Gubbet (allekirjoittaneen ikäluokkaa) eivät ole juuri koskaan juhlineet parrasvaloissa, vaikka silloin tällöin ovat pinnalle pulpahtaneetkin (mm. Tyttö sinä olet meritähti, Hei Scully ja Ollaan kaikki pinkkejä sisältä). Minullakin heput olivat jonkin aikaa kuuntelutauolla, kunnes heiltä ilmestyi äskettäin kelpo kesä-ep Vamos Fumos Bailando. Lattarirytmien pauloihin pääsee biiseillä Pämpada, Nyt vaan 100a ja Fort Ingles. Vaasan veijarit julkaisivat samoihin aikoihin lisäksi mainion Sky-baaria puffaavan Bailukipinä-siivun.

Setä Tamu eli Mikko Tamminen on maaginen moniosaaja ja biittivelho, joka on työstänyt lukemattomille artisteille hittibiisejä. Sävellykset taitavat olla kaikkinensa Tamun käsialaa, kun taas sanoituksista vastaa käsittääkseni paljolti Kuningas Pähkinä. Kunkun alituiseen suoltamat pikkutuhmuudet ja tippojen tiputtelut iskevät karjusian rasvalla voideltuun ikikeskenkasvuiseen mieleeni kuin just sinne. Keihäänkärkenä Hei Scully, joka kertoo Salaisten kansioiden (X-Files, ysärin huippusuosittu tv-sarja) FBI-tutkija Dana Scullyn inspiroimasta miehisestä masturboinnista. On huikea saavutus, että pystyy rykäisemään kokonaisen biisin hanskaan hakkaamisesta ja kuvailemaan tuota luonnollista harrastusta niin monin värikkäin sanankääntein. Huvittavaa (ja tarkoitushakuista) on myös alkojuomien alituinen luetteleminen biiseissä, kuten skumppa, lonkku, sambuca, mojito. Unohtamatta vaasalaista perinnegrillimättöä juustokasta sekä kotiseuturakkauden alleviivaamista spottaamalla vaasalaisia baareja ym. mestoja (Sky Bar, Faros, Strampen, Tapsan Grilli, Sundom, Gerby, Vaskiluoto, Hovioikeudenpuistikko). Uusista biiseistä täpinöityneenä päätin porautua kaverusten ”aikuistuotannon” (v. 2011–) sanoituksiin ja poimia sieltä erinäisiä mieleen jääneitä helmenvalkoisia helmiä ja klassikon ainesta hipovia lohkaisuja. Pitemmittä puheitta, matto ei synny kuteitta.

”Likainen Setä Tamu, vesi kielellä näkökentäs namu, se päivä biitsil on kesäkeittoo, nymfomaanista kehittelen peittoo.” – Kannut (Kesä 2011)
”Aurinko painuu mailleen, Kunkun kanssa jatketaan iltaa Skylle, sä Strampenin vessaan jäit, ei tainnu meille tulla juhannushäit.” – Kannut (Kesä 2011)
”Hei vilauta sun peffaa, jos sä kehtaat, niin vien sut syksyllä Palmasiin.” – Syksyllä Palmasiin
”Mä oon täydelline sulle niinku mutsilleski, eiks nii.” – Syksyllä Palmasiin
”Setä on täällä taas, tippuu vaatteet lattiaan, mä oon aina valmiina likaiseen leikkiin.” – Boom City
”Oon ollu niin kauan liekeis, et koht oon vaan tuhkaa.” – Boom City
”Sä voit jäädä yöksi, sä voit lähtee mihin vaan, mut mä varotan likka, Setä tarjoo pelkkää likaista rakkautta.” – Boom City
”Suu käy ku Anttilan ovi.” – Mintunlehtitaivas
”Faroksen kannel twerkkaan pelastusliiveissä” – Mintunlehtitaivas
”Mintunlehtitaivas, taas on kätes tuhmas paikas, jos haluut, Setä lähtee sua saattamaan.” – Mintunlehtitaivas
”Diggaan klassisii comboi, niinku auto ja seksi.” – In the heat of the night
”Kaikki lipuu ohi, mä vaan jatkan, ei oo kohdet, on vaan matka.” – In the heat of the night
”Bensat flanupaidalla, mun täytyy kato miehekkäältä haiskahtaa.” – Pähkinäsillan tanssit
”Lähden tansseihin Suave tukassa, kossu munissa, kortonki sukassa.” – Pähkinäsillan tanssit
”Ei tippa tapa, jos se tulee housuun.” – Ollaan kaikki pinkkejä sisältä
”Täs kaupungis on vaan yks laki, mun intiaaninimi on Nessus Pati.” – Ollaan kaikki pinkkejä sisältä
”Kädettömän puolella tiukat on mutkat, ei nappaa kamerat eikä tutkat, ehdotuksesta tehään vaan tuhmat, jos mä kuolen, nelostielle mun tuhkat.” – Musta joki
”Musta joki, pimee tie, näät läpi valuvien kajaalien, ne on ilon kyyneleet, ilmastointi kuivaa ne.” – Musta joki
”Pohjanlahden laitamilla ei lopu heti ilta, tähtitarha, kuunsilta, sunnuntaihin absintilla.” – Tuudiluu
”Pussaa beibi mun habaa tänks.” – Duunattiin mitä vaan
”Hei Scully, dumppaa se Mulderi, tai tapahtuu taas uus murderi, sul on kato kosminen berberi, duunaisin sun mustaa aukkoo selvinkin päin.” – Hei Scully
”Junnun joka tiistai oli odotusten juhlaa, peiton alla käsijumppaa, Nessu ja Nivea.” – Hei Scully
”Istun, sippaan ja nautin, oon hidastanu vauhtii, taivas on auki kuin oisin kosmonautti, feidaa se kyökki ja kaulin.” – P.H.H.
”Kun taivaalt tulee vettä, niin mä nään läpi pilvien, ja silloin tuumin että, tältä tuntuu olla täydellinen.” – Täydellinen mä
”Tää on täs niin selkeenä ku pystyy, sanon tän niin selvänä ku pystyn.” – Aurinko kun laskee skumppapullon taa
”Ei pysty lupaa, et saavun aamuks satamaan, näil vesil on vaan välil liian matalaa.” – Tango ja Cäsh
”Tää elämä ku uunopaita, rikki ja likanen, ei sitä enää puhtaaks saa.” – Uunopaita
”Tänään matkustetaan viinillä kadoksiin, on lördaagifiilis, vien sut pyramidin huipult kohti galaksii, siin on sulle diili.” – Salaliittoi margariittoi
”Sä fiilaat tän, ja Setä tarjoo viel enemmän, eroottisen värinän, jota venannut oot niin pitkään.” – Salaliittoi margariittoi
”Vaikka kauluspaidat on pyykissä, tiskillä seilataan hyvissä, kuohuviinit on kyydissä, mun taivas on aina ysissä.” – Bailukipinä
”Koktailei tekee mieli, ihan nonstoppina, piña colada, mutta tuoppina.” – Pämpada
”Oltiin miljoonii, nyt vaan 100a.” – Nyt vaan 100a
”Jaloissa grande azure, se iso sinine, mä tanssin ittekseen.” – Fort Ingles

UMK21 – taas pissaa korville

Musiikki on aina ollut minulle keskeinen elementti elämässä. Tätä vasten voi ja pitää ihmetellä, miksi kiusata itseään Suomen euroviisuehdokkailla. UMK-kappaleita tulee lähestyä sadomasokistisesta kulmasta, koska biisien tuottama ärsykeskaala kattaa kaiken mahdollisen alkaen halusta vahingoittaa itseään päätyen lähiympäristöön kohdistuviin tuhovimmaisiin adrenaliinin täyteisiin purkauksiin sekä noradrenaliinin synnyttämiin paniikinomaisiin ”juokse tai kuole” -tuntemuksiin. Vaikka olen jo aiemmin sotkenut käteni UMK-tunkioon, ideaköyhänä miehenpuolikkaana tartun uudestaan oljenkorteen. Hupiahan tämä on, UMK-biisien teilaaminen, ja kirjoittaminen.

Oskr – Lie
Matin ja Tepon jälkikasvu Oskari Ruohonen on saapunut kaukaa Turusta edustamaan kunniakkaasti isänmaataan. Saattoi olla vain Tepon jälkikasvua. Oskari Kultakutri saa oikeinkirjoituskokeesta heittämällä nelosen, koska ei onnistunut kirjoittamaan edes nimeään oikein paperiin. Tosin blogisetä on saanut käsityksen, että nuorten huippuunsa viilatussa chattikielessä voi jättää kaikki kirjaimet pois ja tulla silti ymmärretyksi. Mutta mikä lie Oskarin kilpailukappale miehiään? Oskr leipoo sellaiset nyyhkyveivit, että huhhahhei ja halitulijallaa. Vuoden vuodatusta veisataan tippa linssissä ja pumpulinpehmeästi lausuen, mutta biisipä on ontompi kuin hylätty kaasukello.

Teflon Brothers x Pandora – I Love You
Aina mahtuu spedeilyä Eurohumppiin, vaikka pahimmat perseilyt loistavat tänä vuonna poissaolollaan. Ehta eurodancen ikoni ainakin suomalaisten sydämissä on Ruotsin kummityttö Anneli eli Pandora. Teflon Brothersit räppäilevät suomeksi niitä näitä, eikä ketään kiinnosta, koska eivät he ainakaan tosissaan ole tähän kisaan lähteneet, kuka lähtisi? Anneli on edelleen aurinkoinen itsensä, mutta ruotsalaisen kapteenin ankarasta pumppaamisesta huolimatta laiva vajoaa vääjäämättä kehnojen retropelleilyjen yhdentekevään hautaan. Melodiat on muuten pöllitty kasarin videopeleistä, mm. Megamanista. Anneli voisi huutaa apuun DJ Oku Luukkaista.

Danny – Sinä päivänä kun kaikki rakastaa mua
Lipsasen Ilkkahan se siinä, oletan? Tässä on todellakin kyseessä ihka elävänä sama heppu, joka ensimmäisen kerran oli pyrkimässä Euroopan estradeille vuonna 1966. Vuosiluvun numerot ovat oikein, siis 55 vuotta sitten, paljon ennen kuin edes minä synnyin. Kappale edustaa mustan huumorin aina toimivaa genreä, mutta Dannyn legenda tuskin aukeaa muille kuin suomalaisille. Kansainvälisen yleisön reaktion voi helposti kuvitella. Tässä on vain tapahtunut sellainen lapsus, että Danny talutettiin itsensähautaamisbiiseineen vääriin bileisiin, koska K75-leimalla varustettu Muistojen ilta -tilaisuus järjestetään aivan toisaalla.

Laura – Play
Mistä näitä Lauroja oikein tulee? Tällä kertaa veljeskansalta tuontitavarana Suomenlahden paremmalta (?) puolelta. Sitten kävikin taas niin, että sekä artisti että kappale vaipuivat unholaan jo intron aikana. Oliko biisissä introa? Lauloiko hän Valion maitokaakaosta vai Googlen sovelluskaupasta?

Aksel – Hurt
Sateenkaariliikkeen virallinen edustus on turvattu, kun Aksel Kankaanranta palaa bumerangina takaisin viimevuotisen reissun jäätyä lähtötelineisiin. Jälleen lähdetään kaapimaan kattilan pohjalta oikein isolla kauhalla sielukkuutta, kun täytyy laittaa kaikki pelimerkit Aksel-pojan äänen varaan. Ei millään pahalla, mutta Johnny Cashin Hurt oli sielukkaampi. Ja varmana sattui Johnnyyn enemmän kuin tähän pullaposkinulikkaan.

Blind Channel – Dark Side
Linkin Parkhan se siinä, oletan? Apulanta halusi tehdä nu-metallista jälleen mahtavan, ja samaa yrittää tämäkin sokea lapsilauma. Höpönassut rankistelevat itsensä camp-huumorin kategoriaan. Sokea Kanava on määritellyt musiikkinsa väkivaltaiseksi popiksi (violent pop), joka lienee ihan läppä. Jos ei ole, niin facepalmia perään. Jos tämä ei ole nu-metallia, niin mitä sitten? Ainakin hohhoijaa teennäinen tusinatekele ja ties minkä biisin kopionkopionkopio.

Ilta – Kelle mä soitan
Vuonna 1992 Anna Hanski ulisi lankapuhelimeen (uhkailevaan sävyyn?) Jos et sä soita, ja 2021 on ääni luurissa muuttunut sen verran, että Ilta ei edes tiedä, kenelle soittaisi. Paitsi jos hänen ystävänsä nimi on Kelle. Ankaran pohdinnan lomassa Ilta voi päivittää Instaa ja FB:a sekä huidella vähän Snapchatissa. Loppujen lopuksi kuka jaksaa enää 2020-luvulla soittaa kenellekään, eihän kapulaa sitä varten ole keksitty. Biisi ei toimi edes soittoäänenä, koska nykypuhelimien kaiuttimet toistavat äänen liian puhtaasti. Jälkihuomautus: Tuskin edes Kelle jaksaa kuunnella kovin pitkään Iltan marinaa, kun lyö luurin korvaan.

Näin se käy. Taas on sielu puhdistettu kuonasta ja olo kuin katharsis-mankelista läpi vedettynä. Tätä pitäisi harrastaa useammin. Voisiko UMK:n järjestää vaikka joka kuukausi?

Tsibale kauneinta Suomea

Kuntien tervetulokyltit ovat mielenkiintoinen ilmiö, jos ei kenenkään muun, niin minun mielestäni. Ne ovat niitä kunnan rajalla tönöttäviä mainoksia, joissa kunnan nimen alle tai ylle joku markkinoinnin Pelle Peloton on keksinyt kunnasta kertovan iskulauseen, joka antaisi mahdollisimman positiivisen mielikuvan satunnaiselle ohikaasuttajalle. Nykyisin nämä ”kyltit” löytyvät varmimmin kunnan kotisivuilta, kun halutaan tehdä sivuille eksyneelle heti kiva vaikutus. Useimmiten tällaiset tiivistykset ovat epäonnistuneita, koska niistä paistaa vahva väkisinvääntämisen meininki, ja myötähäpeä on päällimmäinen tuntemus, joka slogania lukiessa herää. Tämä taas johtuu siitä, että valtaosa Suomen kunnista on niin mitättömiä tuppukyliä, ettei niistä tahdo millään keksiä mitään positiivista sanottavaa. Yli 90 prosentissa tapauksia kunnan silmiinpistävimmät piirteet ovat pelto, metsä ja kirkko, ja niistä yksilöllisen iskulauseen veisteleminen voi käydä hieman työlääksi. Suomen olosuhteissa kaupungeiksi itsensä julistaneillakaan ei ole aihetta henkseleiden paukutteluun, sillä Suomen kaupungit ovat kaikki tuppukyläluokkaa rimaa hipoen yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Tämä ei suinkaan tarkoita, että olisin jokin Suomea alaviistoon tarkkaileva kosmopoliitti, vaan ihan tyytyväinen tuppukylän asukas itsekin.

Rauman rajalla yli viisikymmentä vuotta seissyt ”Ol niingon gotonas” on harvoja onnistuneita sloganeita, joka on aina nostanut vilpittömän hymyn huulille. Siitä tulee väkisinkin hyvä mieli ja lämmin tunne, mikä harvan kunnan rajaa ylittäessä tapahtuu. Siinä ja toisessa tunnetussa Rauma-lauseessa ”Raum o ain Raum” kiteytyy jotain olennaista Raumasta, vaikkei sitä suoraan tiedostakaan. Sellaista aitoutta ei kovin moneen kylttiin ole onnistuttu kiteyttämään (en ole raumalainen). Tämä kehu puuttumatta sen enempää siihen, millainen ”kaupunki” Rauma muuten on. Toisena satunnaisena esimerkkinä Sallan itseironinen ”In the middle of nowhere” huvittaa ja ärsyttää samanaikaisesti. Miksi täytyy käyttää englannin kieltä? Haluaako Salla viestiä myös ulkomaan eläville olevansa ”keskellä ei-mitään” (joten kannattaa kiertää kaukaa)?

Sen sijaan, että alkaisin pitää kuntien mainoslauseiden missikisoja, heitän timangisen ja triangelisen luovuuteni peliin ja tarjoan ilmaista vetoapua kuntien houkuttelevuuden lisäämiseksi. Toimituksen tulenarka ideariihi on käynyt kuumana kuin Grillimaisterin grilli, ja valmista nyhtökauraa on syntynyt. Seuraavassa mainittujen kuntien tulee hetimiten posauttaa singolla vanhat kyltit huitsin Sierra Nevadaan ja pystyttää kiireen vilkkaa uusi sekä sen viereen vuoronumeroautomaatti, koska siitä eteenpäin kuntaan pukkaa sisään väkeä sellaisella tungulla, että osa joutuu odottamaan vuoroaan rajalla, jotta mahtuisi sisään. Nyt valmiina, täältä alkaa laulaa:

Valintasi loppuelämäksi on komero, jos vaihtoehtona on Somero.
Jumala loi maan, ja seitsemäntenä päivänä hylkäsi Loimaan.
Taidat olla vähän tyhmä, jos kohteenasi on Sysmä.
Jos sinulta puuttui vielä masennusdiagnoosi, tsekkaa Vantaa!
Espoo – rikkaiden psykopaattien kasvualusta.
Helsinki – kaupungiksi tiivistynyt ahdistus.
Yhdistetään lohduttomat ja lahjattomat, saadaan Lohja.
Pori – lauma häiriintyneitä alkuihmisiä, joilla pakkomielteenä antaa kaikelle nimi ”karhu”.
Rauma – missä muualla tulisi mieleen kaivaa kaupungin läpi kulkeva leveä avoviemäri?
Jyväskylä – semiyksinkertaisten junttitihentymä keskellä kauneinta Suomea!
Kuopio – kuulla Savon murre ja kuolla myötähäpeästä.
Kuopio – ei ole synti syntyä savolaiseksi, mutta onhan se kauhea häpeä.
Lieksa – pätevä syy alkoholisoitua. (Tämä mainoslause sopii lukemattomiin muihinkin Suomen kuntiin)
Savonlinna – viimeisimmät havainnot 80-luvulta.
Mieti jotain hajutonta, mautonta, väritöntä ja mitätöntä, ja muistat Kouvolan.
Heinola – paikka, jossa kaikki kehitys pysähtyy ennen kuin ehtii edes alkaa.
Hartola – kuningaskunta, jonka kuningasta ei ole koskaan nähty eikä kohta näy enää alamaisiakaan.
Tampere – lääketieteellinen todiste siitä, että geneettisen ärrävian voi yhdistää matalaan äo:hon.
Lahti – Helsingin perstakiainen täytettynä persaukisilla wannabe-hesalaisilla.
Lihamuki – ja sekin oli jo liikaa kerrottu Lahesta.
Turku – maailman suurin elävien vitsien yhteenliittymä.
Mikä olisi vielä häpeällisempää kuin tunnustautua turkulaiseksi – muuta Raisioon!
Rahaa, golfkenttiä, purjehduskenkiä, itseriittoisuutta, vajaaälyisiä satuolentoja – niistä on tehty Naantali!
Uusikaupunki – ainoa syy ylittää kunnanraja on autotehdas.
Uusikaupunki – ei näytä uudelta eikä kaupungilta.
Vaasa – oli täällä aikoinaan huvipuisto.
Putosin puusta, löysin itseni Joensuusta.
Kunhan pääsen irti pannasta, lähden oitis Lappeenrannasta.
Jos et selvinnyt edes peruskoulusta, silloin sinun täytyy olla Oulusta.
Tunge perärööriisi vaivaiskoivusta tehty tappi, ja tunne, kuinka sisällesi kasvaa Lappi. (Ai ei ole kunta? Iha sama.)

Toimituksen jälkihuomautus 11.11.2020: Havahduimme yhtäkkiä karuun tosiasiaan, että tuskinpa kukaan nykysukupolven edustaja tajuaa otsikon viittaavan legendaarisen tunteiden tulkin, Erkki ”Ruusuja hopeamaljassa” Junkkarisen tunnettuun (?) lauluun Kappale kauneinta Suomea (1977), jossa Erkki esittelee myös taidokasta vihellystään.

Toimituksen toinen jälkihuomautus 11.11.2020: ”Erkki Runkkarinen”, hö-hö-hö-hö-hö-snork.

Pudding sång

Och alla sjunger med!

Jag älskar pudding
Jag vill alltid äta pudding
Pudding är så vackert ja läckert
Pudding är min favorit

Pudding, pudding, pudding
Choklad eller vanilj eller soja eller huvudstad
Jag vill själv vara en pudding

Du kan lita på min pudding
Pudding bor med mig
Pudding är också Ingvar Kamprad
Och naturligtvis Tre Kronor

Pudding, pudding, pudding
Tror du att jag blir galen utan pudding
Så du kan fråga puddingen

Min svenska är dålig
Etersom jag har inte ätit pudding tillräckligt
Jar har också pudding på fickan
Men vad gör pudding på skorna?

Pudding, pudding, pudding
Värför i helvete sjunger jag om pudding
Pudding är så svårt att sjunga

Jag minns inte vad min pudding heter
Pudding är lite folkshemmet
Det finns också andra pudding till exempel samhället
Jag äter pudding från tårna

Pudding, pudding, pudding
Tomas Ledin och Eva Dahlgren vet pudding
Pudding snackar flytande rikssvenska

Nu börjar pudding tid
Det är för sent att förstå pudding
Det menar att pudding seglar förbi
Men du kan inte köra bil utan pudding

Pudding, pudding, pudding, pudding, pudding, pudding, pudding, slut