Nollakerhon nousu ja uho

Näen sen yönmustan sieluni hiilenmustin silmin: Seitsenvuotiaat tulevat isänmaan toivottomuudet Salen kassalla. Hihnalle asetetaan nätisti riviin Heinekeniä, Bavariaa, Lapin Kultaa, Lassoa ja pari Rainbow’ta. Kaikissa lukee tietenkin ”0,0 %”, joten kassatädin on turha vinkua papereiden perään. Koulun jälkeen on räkätappien mukava lipitellä harjoitusbisseä kimpassa kavereiden kanssa ja kehuskella, kuinka ”musta tulee isona samanlainen sieni kuin iskästä, joka imailee ainaski keissin kaljaa joka viikonloppu!” Samalla voi unelmoida siitä hetkestä, kun täysi-ikäiseksi eli 13-vuotiaaksi vartuttuaan saa välikäden avustuksella hyppysiinsä ensimmäiset oikeat kassikaljat ja pääsee örveltelemään ja puhumaan norjaa lähimetsään.

Ensimmäinen kokemukseni nollakerhon oluiden maailmaan oli joku vuosi sitten, kun paikallisessa ruokalassa jaettiin ilmaiseksi Koffin Crisp-olutta. Otin pari tölkkiä ja päätin muuttaa jonkin kahvitauon kaljatauoksi. Crisp olikin juuri niin onnetonta paskaa kuin pelätä sopi. Crisp ei ollut rapean rapsakkaa eikä raikkaan ravitsevaa, vaan laimean katkeraa litkua (itkua?), jonka etäisen usvaisessa kaukaisuudessa siinsi häivähdys oluen makua. Toinen tölkki taisi jäädä juomatta.

Uusien fiksujen sukupolvien ja uuden ajattelutavan myötä on ryhdytty vyöryttämään isolla vaihteella alkoholitonta elämäntapaa. Netti tursuaa mocktail-ohjeita ja nuoren polven hipstereille on lanseerattu käsite ”sober curious”, jotta ajattelumalli saadaan myytyä paremmin trenditietoisille edelläkävijöille. Sen myötä voi blogittaa ja vlogittaa loputtomiin kokemuksiaan uudesta ideaali-itsestä ja oikean identiteetin löytämisestä samalla, kun odottelee kärsimättömänä seuraavaa valtatrendiä rantautuvaksi.

Minulla ei ole mitään syytä pilkata absolutismia, alkoholittomuutta tahi ”sober curiousia” elämänvalintana, mutta enpä myöskään demonisoi alkoholin käyttöä. On niitä pahempiakin vitsauksia, kuten huumeet, köyhyys, ihmisarvoloukkaukset, organisoitu rikollisuus, eriarvoisuus, saastuminen, pandemiat, jatkuvan talouskasvun vaatimus, kyltymätön oman edun tavoittelu, kulutuskulttuuri, jne. Tuon listan myötä tekee mieli juoda itsensä kaatokänniin tai vaikka saman tien hengiltä. Alkoholin käytöstä saa toki helposti aikaiseksi ongelman, eikä sovi väheksyä sen aiheuttamia mittavia häiriöitä perhedynamiikassa. Sellaisella luonteen heikkoudella varustettujen olisi kenties syytä pysyä kokonaan erossa väkijuomista. Blaa blaa blaa sormen heristelyä ja kukkahattuja.

Näillä hötöpuheen markkinoilla on turha parantaa maailmaa, koska ei se niillä parane. Jääköön homma martoille, nutturapäille ja voimallisesti tiedostaville vihernuorille. Palaudun nollan prosentin oluisiin. Haluan yrittää pysytellä terveen uteliaana ja avoimena, enkä takertua menneiden yksittäisten tapausten perusteella juurtuneisiin sementoituihin harhakäsityksiin, siispä kävin hakemassa paikallisesta Heineken 0,0 %:n, Lasso Zeron sekä Rainbow’n alkoholittoman tumman lagerin. Aloitin Rainbow’sta. Rainbow-tölkin kyljissä tähdennetään, että ”nautitaan kylmänä, hyvässä seurassa” ja ”TARJOILLAAN VIILEÄNÄ”, joten makuelämyksen kannalta on ilmeisen kriittistä saattaa juoma optimaaliseen lämpötilaan. (Hyvä) seura täytyy sivuuttaa mahdottomana tehtävänä. Mainittu tumma lager vaikuttaa aluksi lupaavalta, onhan se väriltään aika tummaa, mutta pian havaitsen tiettyjä ongelmia. Tumman oluen karski maltaisuus loistaa poissaolollaan. Heti sen jälkeen hoksaan, mitä maku muistuttaa. Sehän on kotikaljaa, mutta pikkaisen liikaa vedellä jatkettuna. Oivalluksen jälkeen tekobisse alkaakin maistua huijaukselta. Siirryn belgialaiseen Lassoon. Nimi on tuttu väkevämmistä versioista, ja nimestä tulee propseja, sillä siitä syntyy lystejä mielikuvia. Lassossa ollaan selvästi oikeilla jäljillä. Maku on mieto, mutta kuitenkin selvästi havaittavissa, ja se on takuuvarman peruslagerin maku. Tälle voisi antaa varovasti peukkua. Viimeisenä kansainvälinen mammutti, eli hollantilainen Heineken. Seuraa total turn-off. En tahdo muistaa, kuinka voimakkaana humalan maku on oikeassa Heinekenissä, mutta 0,0 %:n mustassa lampaassa olematon maltaan maku kompattuna kitkerällä humalalla (varaus humalalle, voi olla jotain muutakin) tuottaa värisyttäviä fiiliksiä kusen juomisesta. Se on morjens Heineken 0,0 %:lle, mutta juon sen väkisin loppuun, koska se piru maksoi enemmän kuin oikea olut!

Lasso nousee kolmikosta selväksi voittajaksi. On markkinoilla lukuisia muitakin merkkejä, mutta tyydyin pieneen otokseen. Eipä olut ole muutenkaan viime aikoina maistunut, koska pidin taannoin yhdeksän kuukauden mittaisen kaljalakon, jonka seurauksena huomasin jollain tavoin vieraantuneeni oluen mausta. Veljeni, elämme lopun aikoja.

Jälkikusetus: Voitte unohtaa sen kysymyksen, kuinka usein olen juonut kusta. En kerro.

Missä asennossa saunanoven pitää olla, eli sukuriitojen ristitulessa

Päijäthämäläinen sukuhaarani on ollut aina kohtalaisen riitaisaa väkeä, mikä ei liene epätavallista Suomessa varsinkaan perheissä, joissa tiettyyn sukupolveen on kasautunut vähän runsaammin lapsia (suuret ikäluokat). Niinpä lapsuuden kesinä Nuoramoisissa sain todistaa sukumme mökkikolhoosissa monenlaista sukuriitaa, kun isäni välillä purki tuntojaan sisarustensa ja vanhempiensa toiminnasta. Samalla rantatontilla lyhyiden välimatkojen päässä oli isovanhempieni kesämökki sekä kolmen heidän lapsensa pienemmät aitat, joten maaperä oli otollinen reippaalle riitelylle.

Vaikkei sisaruskatras, johon isäni kuului, kasvanut järin suureksi (yhteensä neljä), niin siihenkin mahtui musta lammas. Kyseinen naishenkilö oli perheen kuopus, joka raahasi mökille aina jotain renttuja tai muulla tavoin vinksahtaneita heppuja, jolta oli aina rahat loppu eli juotu, joka sai vanhemmiltaan kaikki törttöilynsä anteeksi, jota hänen vanhempansa tukivat salaa rahallisesti (joka tietenkin tuli ilmi) ja jota hänen vanhempansa tuosta kaikesta huolimatta varauksetta aina kehuivat ja puolustivat, kun taas muut, joilla oli paremmin asiat, jäivät vähälle huomiolle. Ja sehän aiheutti katkeruutta muissa sisarissa. Mainittakoon, että tämä rairaitätini oli kuitenkin ikävuosilla mitattuna aikuinen ja kolmen lapsen äiti, mutta eipä se vauhtia hidastanut, sillä rällääminen jatkui vuosikymmenestä toiseen.

Eräs vakioriidanaihe oli, Sysmässä kun oltiin, sahdin juominen. Isäni, hänen kunnollisempi siskonsa ja isoäitini keittivät lukemattomat sahdit rannan isossa padassa, josta kuurinan läpi laskettuna irtosi kertalaakilla sellainen 60 litraa sameanruskeaa kultaa. Sahtitynnyrin tyhjentämisestä saatiin mehevät riidat. Sahtimaltaat maksavat, jos ei maltaita, niin kuitenkin riittävästi rahaa, ja valmistaminen on työläs prosessi, joten kyllähän se kismittää, jos yksi vapaamatkustaja mieskaveriretkuineen imuroi ison osan tynnyristä. Usein he kävivät yön hiljaisuudessa hakemassa kellarista kannun poikineen ja pikkuhiljaa lipittelivät aamuyön tunneille asti, ja seuraavana päivänä manaamista riitti, kun tynnyrin pinta oli laskenut merkittävästi. Malttoivat jättää sentään hiivat pohjalle. Kun sahti oli hoidettu pois päiväjärjestyksestä, tuli heille tarve palata kaupunkiin. Tämä musta lammas ei osallistunut koskaan kuluihin, koska hänellä oli aina rahat loppu. Samasta syystä riitaa oli aina myös rannan sähkölaskun maksamisesta ja yleisesti epäsuhtaisesta maksamispolitiikasta.

Eräs mahtava riita tuli vessapaperin käyttämisestä. Rannassa oli yksi paskahuussi eli puucee (ei PC), jota kolme ruokataloutta käyttivät. Isäni repi pelihousunsa siitä, kun hänen hunsvotti siskonsa ei ostanut huussiin vessapaperia, vaan tuttuun tapaansa käytti muiden, kas kun oli ilmaista. Vessapaperigate kärjistyi lopulta siihen, että jokaisella oli omat vessapaperinsa puuceessä ja piti olla tarkkana, ettei vain käytä toisen paperia.

Isäni osasi riidellä vanhempiensa kanssa myös ilman deekusiskon osallisuutta. Yksi riita nähtiin aikoinaan yhteisen hernekeiton keittämisestä. Asia kulminoitui herneiden kypsyysasteeseen. Isoisäni vakaa ja tietenkin oikea käsitys oli, että ”herneiden piteä olla hahmossoa” eli herneiden täytyy näkyä ehjinä keitossa. Isäni mukaan hernekeitto oli raakaa, jos herneet eivät ole hajonneet. Sen jälkeen ei yhteisiä hernekeittoja keitelty. Isovanhempani eivät ymmärtäneet myöskään naudanlihan jättämistä sisältä punaiseksi (mediumkypsyys, puhumattakaan rare). Taisi olla selkeä sukupolvikysymys, sillä tuskinpa ennen sotia syntyneet ymmärsivät muuta kuin läpikypsän (ylikypsän) lihan.

Kestoerimielisyyden aihe oli saunanoven asento saunomisen jälkeen. Muistaakseni isovanhempani edustivat tässä asiassa koulukuntaa, joka heittää lopuksi saunanoven selälleen, jotta ilma pääsee vaihtumaan ja sauna kuivumaan. Isäni oli toisella kannalla. Hänen näkemyksensä oli, että saunan oven pitää olla kiinni, jotta kiukaan lämpö saa kuivatettua saunan kunnolla. Hän ei voinut käsittää, että isovanhempani tieten tahtoen mädännyttävät saunan, koska tietenkään se ei kuivu, jos kaikki lämpö päästetään pihalle. Kesällä jokapäiväisen tuntikausien saunomisen ja uimisen jälkeen sauna oli lattiasta kattoon läpimärkä, jolloin isäni jätti lopuksi oven kiinni ja hieman sen jälkeen isoäitini kävi avaamassa oven.

Olen aikuisiällä pohtinut tätä universaalia saunaongelmaa, vaikkakin saunani ei ole lähellekään samalla kuormituksella kuin tuolloin monen perheen käyttämä mökkisauna oli. Sitä käytettiin kovimpina kesinä 5–6 tuntia päivässä kuukauden putkeen. Lukematta Googlea tai asiaan perehtyneitä saunaoppaita olen päätynyt ratkaisuun, jossa alkuun pidetään ovi kiinni, jotta kiuas kuivattaa lauteet, ja vähän myöhemmin avataan ovi, jotta ilma vaihtuu. Tosin jälkimmäisellä ei taida paljon merkitystä olla, koska minulla on etunani koneellinen ilmanvaihto, toisin kuin mökillä oli. Sen aikaisella tekniikalla ilmanvaihtoa edusti räppänä. Toisaalta saunaan voi jäädä silti ummehtunut haju, jos pitää ovea koko ajan kiinni. Mutta kuinka kauan tulisi pitää ovea kiinni ennen kuin sen saa aukaista? Tai jos ovea pitääkin alkuun auki ja sulkee sitten? Täytyy jatkaa riitelyä itseni kanssa, kun ei noita sukulaisiakaan enää lähimaastossa näy.

Pokka pokkana

Viime kesänä olin viettämässä pokeri-iltaa muutaman kaverin kanssa. Edellisestä illasta olikin vierähtänyt aikaa, kun aika tahtoo vierähdellä muiden toimintojen parissa. Aika tuppaa vierähtämään pitkälti niin, ettei oikein edes ymmärrä, miten niin paljon aikaa on ehtinyt vierähtää niin lyhyessä ajassa. Agendana oli juoda kaljaa ja pelata Texas hold’emia. Koska talon isäntä oli avokätinen kestittäjä, oli hän luvannut tarjota juomat sekä purtavaa. Kittasin useampia Sandelseja ja nautin herkullisista grilliantimista. Siinä sivussa hävisin vähän rahaa pelissä. Viimeisellä kierroksella olin jopa lähellä voittoa, mutta kärsivällisyys loppui, koska piti ehtiä yöbussin kyytiin.

Texas hold’em on tai oli muotipeli, jota on lätkitty sankoin joukoin illanvietoissa ja nettikasinoilla. Minun pelihimoni tyydyttyi häviämällä rahaa vain kavereille. Totta puhuen perinteinen pokeri on ollut aina mielenkiintoisempi peli minulle. Versio, jossa jaetaan viisi korttia, joita saa kerran vaihtaa ja jokerit ovat mukana pakassa. Sitten kädessä voi olla pari tai kolmoset tai täyskäsi tai värisuora tai ihan vaan pelkkää paskaa, esim. akkahai.

Pikkumuksuna pelasin kerran serkkujen ja naapurimökin poikien kanssa vesipokkaa. Perinteistä pokeria pelattiin niin, että kierroksen hävinnyt joutui juomaan lasillisen vettä. Jos lähti pissalle, oli lopullisesti ulkona pelistä. Hauskaa riitti, kun naapurin poika kieri järkyttävän kusihädän tuskissaan lattialla.

18-vuotiaana sain nauttia kiljupokerin seuraamuksista. Kaverini oli hankkinut amiskoulutoveriltaan kanisterillisen kiljua, jonka juomisesta pelattiin pokkaa. Kilju oli melkoisen pahaa tavaraa ja kierroksen hävinneen kohtalona oli juoda lasillinen tököttiä. Noin kymmenen kierroksen jälkeen olin joutunut juomaan neljä lasillista hirvitystä ja se riitti. Yritin ihan tosissani voittaa, mutta kortit olivat eri mieltä. Olin siinä vaiheessa lievästi päissäni ja tajusin, että on parasta lopettaa ajoissa. Viinapää ei ollut järin häävi, mutta onneksi järki leikkasi kohtalaisesti. Kaverini ja hänen pikkuveljensä taas tajusivat sen, että kiljua voi lipittää myös ilman korttipeliä. Myöhemmin yöllä veljekset oksensivat sitten urakalla.

Taisin olla kahdenkymmenenviiden ikävuoden tienoilla, kun mökkijuhannuksen alkajaisiksi joku sai nerokkaan ajatuksen kossupokerin pelaamisesta. Koskenkorva on kaliiberiltaan sen verran jäykkää jäpikkää, että hävinnyt ei joutunut juomaan kuin puolikkaan kertakäyttömukillisen. Sekin oli aivan liikaa. Kuten arvata saattaa, tätä versiota pokerista ei tarvinnut kauaa pelata. Muutaman hävityn kierroksen ja nautitun aperitiivin jälkeen eräs toveri ryntäsi mökin parvekkeelle ja laattasi kaiteen yli. Minä en juuri hävinnyt, mutta raakana nautittuna pienikin määrä tuota perinneherkkua saa vatsan kääntymään rivakasti ympäri ja hissin tilttaamaan yläkertaan. Tässä ei puhuta ns. pitkän linjan ammattilaisista, joiden valiojoukkoon yksikään meistä pojanklopeista ei onneksi kuulunut.

Poikasena sain kokea myös pokerin tietokoneversioita, jotka sen aikaisilla tietokoneilla olivat hieman alkeellisia. Muistettavin oli Samantha Fox Poker, jossa Sammy strippasi vaatteita pois, jos tietokone hävisi kierroksen. Kliimaksina näkyivät ne kaksi muotovaliota, jotka tekivät aikoinaan hänetkin kuuluisaksi. Aihetta suureen juhlaan ei kuitenkaan ollut, koska tietokone oli Commodore 64 ja grafiikka sitä itseään eli rakeista pikselimössöä. Mainittakoon, että artisti Samantha Fox ei alkujaan tullut tunnetuksi laulutaidoistaan(?), vaikka Touch me ihan kiva hitti olikin. Luuppasin pikku räkätappina Sammya myös joidenkin lehtien sivuilta. Niissäkin kuvissa hän joutui poseeraamaan ilmeisesti aivan liian helteisissä olosuhteissa. Mutta parempaa ihmisen biologian oppituntia ei olisi voinut kuvitella saavansa.

Normipäivä Aku Ankalle

Tapahtuipa kerran – ja miksei toistekin – Ankkalinnassa. Aku Ankka suuntasi päivänsä päätteeksi läheiseen supermarkettiin ostoksille. Ruokaostosten tekeminen eteni tavalliseen tapaan, kunnes Aku tuli juomaosaston kohdalle. Akun alkoi tehdä mieli Sihi-Colaa. Niinpä hän suuntasi juomahyllyjen luokse, missä lempijuomaa olikin isot hyllypinot tarjolla. Hän otti puolentoista litran Sihi-Cola -pullon pinon päältä, kun hän huomasi, että yksi Sihi-pullo, joka oli jäänyt joskus aiemmin kahden hyllypinon väliin jumiin, sai ilmeisesti hiuksenhienon sysäyksen ja putosi lattialle Akun eteen.

Tästä seurasi tapahtumaketju, joka eteni hyvin nopeasti. Pullo ei suinkaan pudonnut korkealta, etteikö muovipullo olisi sitä normaalisti kestänyt. Pullon kylkeen oli kuitenkin jollain ihmeen kaupalla ilmestynyt pieni reikä, joka yhdessä lattiaosuman pulloon aiheuttaman kovan paineen kanssa toimivat esivalmisteluna tulevalle.

Vaikka reikä tai halkeama pullon kyljessä oli mitätön, oli se kuitenkin riittävä, kun reiästä alkoi ruiskuta hurjalla paineella kolajuomaa Aku-paran päälle. Juoma kasteli hetkessä Akun räpylät, koivet ja etumuksen höyhenpeitteen ennen kuin hän ehti reagoida mitenkään. Tämän jälkeen Aku tajusi perääntyä pullon luota ottamalla pari taka-askelta. Mutta lattialla ollut pullo muutti hieman asentoa (tyhjenemisen ja/tai painemuutoksen seurauksena) ja kolaa ruiskusi korkeammassa kaaressa ikään kuin seuraten Akua, jolloin roiskeet ylsivät vielä Akun lakille, kasvoille ja nutulle.

Tämän jälkeen paine oli laskenut pullossa niin paljon, että suihku väheni ja loppui nopeasti kokonaan. Aku seisoi vähän matkan päässä puoliksi tyhjentyneestä pullosta hölmistyneenä ja yltä päältä tahmealla juomalla kuorrutettuna. Aku vilkaisi edelleen kädessä olevaan ostoskoriinsa ja totesi ruokatarvikkeidensakin olevan märkiä. Akun olotila oli niin epätodellinen, ettei hän ymmärtänyt edes raivostua tilanteesta.

Aku Ankan kohdalla epätodellinen olotila on ymmärrettävä, koska hän on sarjakuvahahmo, eikä siis todellinen. Mutta edellä kuvattu tapahtumaketju on erittäin todellinen ja sattui allekirjoittaneelle 14.11.2018 noin kello 19 paikallisessa Prisma-tavaratalossa. Sihi-Cola oli todellisuudessa Rainbow-kolaa. Minulla ei ole räpylöitä tai höyhenpeitettä, mutta niiden sijaan kenkäni ja farkkujeni lahkeet kastuivat suihkun voimasta läpimäriksi. Perääntymisestä huolimatta sain roiskeita vielä hiuksilleni, kasvoilleni ja takilleni. Hämmästyttävintä koko tapauksessa oli se, kuinka nopeasti kaikki tapahtui. Enkä hermostunut asiasta oikeastaan missään vaiheessa, niin ällikällä lyöty olin. Jossain vaiheessa Prisman käytävällä mieleeni juolahti, ettei tällaista voi tapahtua kuin sarjakuvissa ja sielläkin vain Aku Ankalle.

IVA raikaa ruokakaupassa

Eräänä illan kellonlyömällä 7.1.2018 nautin elämäni ensimmäisen ruokakaupasta ostetun nelosoluen. Monelle tissuttelijalle, nautiskelijalle, humalahakuiselle, kestokittaajalle ja suurkuluttajalle tammikuun ensimmäinen herran vuonna 2018 saattoi olla kyyneleet silmäkulmaan ja janoisen vaahdon suupieleen nostattava hetki. Myöhästyin reippaasti tuosta hetkestä, kuten tapoihini kuuluu myöhästyä kaikesta mahdollisesta. Mutta ei se haitannut, kestin sen kuin mies vailla nelosolutta muttei menneisyyttä.

Kauppaketjut taidettiin yllättää nelosen vapautumisesta vuodenvaihteessa housut kinkuissa, koska kovin vähänlaisesti on jäykempää ohraista ollut tarjolla kaupan hyllyillä. Nekin vähät ovat äkkiä kadonneet. Olin normi kauppareissulla, kun äkkäsin satunnaisella hyllyllä kyhjöttävän yksinäisen nelos-Sandelsin. Se tuijotti minua siihen malliin anovasti, että sydämeni heltyi ja päätin korkata uuden aikakauden nelosrännin kotimaisella laatutuotteella. Eikä se huono valinta ole ollenkaan. Onhan keskiketterä pikkuveli bulkkituotantoisen kolmosbissepopulaation parhaimmistoa. Nyt tarkkana, äskeinen oli mielipide eikä absoluuttinen totuus.

Niin sitten seitsemännen päivän iltana, joka oli myös lepopäivä kuten olla ja pitää, koska seitsemäntenä päivänä levätään, ja tässä tapauksessa juodaan ohralimonaatia, nostin tuon ihmeellisesti säteilevän kaupan A-oluttölkin huulilleni ja se maistui, kas, oluelle. Mitään muuta ei tapahtunut. Kokemus oli kertakaikkisen lattea, vaikkei maussa mitään vikaa ollut. Hulautin kunnianarvoisan eversti J. A. Sandelsin kurkkuuni ja se oli siinä, puh pah pelistä pois. Painuin pehkuihin odottamaan malttamattomana uutta vekkulia työviikkoa alkavaksi. Kuitenkin se lämmitti mieltäni, että maksoin tölkistä 1,65 euroa enkä 2,03 euroa, kuten Alkon kansanterveyttä painottava hinnoittelu antaa ymmärtää (joo joo alkoholivero räksyti räksyti). Autuas on se, joka säästää tällä tavoin kaljabudjetissa, sillä tietäkää, että suuret kulutusvolyymit takaavat suuremmat säästöt. Kaikki kipin kapin kirmaamaan kauppaan kahmimaan kärryt kukkuroilleen A-luokan säästökohdetta.

Jähmettyneen mielen jälkilämpiäminen: Nelos-Sandels kuulostaa vaativalta taitoluisteluhypyltä. Tiedättehän, ”Yleisö kohahti, kun Alina Tsirgaetsergajeva suoritti huikean nelois-Sandelsin”. Tiedättehän?

Jähmettyneen mielen uudelleen lämpiäminen: Aikuisten oikeassa (sic erat scriptum) elämässä ripeä nelois-Sandelsin suorittaminen synnyttää yleisön kohinan sijasta puolison kitinää. Tasan ei käy onnen lahjat, puhumattakaan muista lahjoista.

Keisari Sahdin uudehkot vaatteet

Keskivanha ja keskinkertainen sahtiparta pääsi taas olennaisen äärelle, kun emeritus sahtiparta senior muisti ainoaa poikaansa tuomalla tuliaisina Tuuloksesta sitä ihteään, sametinruskeaa taikajuomaa tuotettuna Lammin viljavilta mailta, raikkaana kuin päijäthämäläisen vuoristopuron vesi. Johan alkoi suu napsua tuttua tarinaa.

Muutoksen tuulet olivat puhaltaneet. Totta puhuen taisivat puhaltaa jo pari vuotta sitten, mutta mitäs pienistä, tykkään sienistä. Autenttisuuden ja perinteisyyden tuntua tuonut turvallinen kanisterisäilytysratkaisu oli vaihtunut sahtipussukkaan. Korkkia ei enää narautella auki maltaan taivaallisen aromin nuuskimiseen, koska pussin kyljessä on hanapainike, jolloin sahtiaromeita pääsee hajustelemaan vasta mukissa. Varmaan säilyvyyden kannalta parempi ratkaisu, oletan. Nykyaikainen pussitusmenetelmä on haihduttanut nettosisällöstä 0,2 litraa eli vajaan lasillisen kirjaimellisesti arvokasta nestettä. Kanisterissa oli 3 litraa, muovipussissa 2,8 litraa. Hinta ei tietenkään laskenut. Tunnen itseni raa’asti ryöstetyksi, vaikka en maksanutkaan sahtibagista latin latia.

Tässä maassa kaupalliseen jakeluun suunnattua kunnon sahtia on heikosti tarjolla, joten on pidettävä suuta soukemmalla. Myyköön sahtinsa vaikka ääsmarketin muovikassissa, kunhan aitoa tavaraa saa. Iloitkaamme jalosta juomasta ja unohtakaamme toissijaiset kurnutukset. Propsit, pointsit ja respektin iso kumarrus Lammin Sahdille, joka pitää kunniakkaasti kiinni perinteistä ja korkeasta laadusta. Saisivat maksaa jotain noinkin positiivisesta virkkeestä. Tai lähettää sahtia.

Joka katajaan kapsahtaa, löytää mausteen sahtiin.

Sahtimaiden sankaritarina

Jo kuulin päijäthämäläisen verenperinnön kutsuvan minua sakkaisen sameisten sahtisammioiden äärelle. Vastustamaton imelän maltainen tuoksu, joka kutsuu voimakkaalla persoonallaan nauttimaan niistä antimista, jotka kumpuavat ylhäisten honkien latvoista aina sammalten peittämiin mättäisiin.

Paljon olen nähnyt sahdin ympärillä tapahtuvan. Olen nähnyt aikuisten miesten kaatuilevan pensaisiin ja paskovan housuihinsa. Olen nähnyt naisten oksentelevan maat mannut. Olen nähnyt sahdilla kyllästetyn lavatanssireissun päätyvän painiotteluun kesäöisellä soratiellä. Olen nähnyt, mihin sahti parhaimmillaan ja pahimmillaan kykenee. Olen nähnyt sahtia rakastettavan ja vihattavan. Olen nähnyt sahtia otettavan ensimmäistä ja viimeistä kertaa, sillä taitamattomille jalo juoma tekee tuhojaan. Korkeintaan nenätippua sellaisille sietäisi antaa. Olen nähnyt rakkaan isoäitini tuovan lapsenlapselleen mukissa ruskeaa kultaa, koska niin perintö siirtyy eteenpäin.

Verisiteet ovat katkenneet esi-isien maihin. Ne repäistiin tylysti poikki heinäkuussa 2016. Kouraan jää sahti, jota nuoremmat sukupolvet osaavat jos osaavat juoda, mutta panemisen lahja on kadonnut sahtikuurnan mukana historian iltahämärään. ”Yö kerran unhoa annoit”, kuten sukuseutujeni Sysmän suuri poika Olavi Virta aikoinaan tulkitsi. Olallekin unhoa antoi yötä paremmin alkoholi, joka vei kuninkaan ojan kautta mullan alle. Loppukaneetti silläkin uhalla, että joku oivaltaa aasinsillan kapeuden, näkymättömyyden ja jopa olemattomuuden.

Vaikkei läpi näekään, voi nähdä ihmeen paljon.

Kahvia ja muita addiktiivisia aineita

Kahvi on jalo hyötykasvi, jonka tuottamista pavuista saadaan paahtamalla, jauhamalla ja uuttamalla aikaiseksi pahaa juomaa. Käsittämätöntä on, kuinka jotkut pystyvät tempomaan kahvinsa mustana naamioon. Kahvin saan maistumaan siedettävimmältä, kun lisään puolet kermaa ynnä maitoa (ei kehtaa laittaa pelkkää kermaa) ja noin viisi teelusikallista sokeria. Kerma taittaa kahvin kitkerää makua paljon paremmin kuin pelkkä maito. Tietenkin airish kohviit ja sen sellaiset uppoavat muitta mutkitta.

Kaikenlaisia suodatinkahvilaatuja olen juonut, mutta hyvään en ole törmännyt. On niissä toki eroja. On vähemmän kuraa, peruskuraa ja törkeää kuraa. Olen myös ihan fiineissä kahviloissa nauttinut kahvijuomia, mutten niissäkään ole kahvista nauttinut. Olen kuullut väitteen, että uusista pavuista vastajauhettu kahvi olisi kaikkea muuta kuin kitkerää, mutta sellaista en tiettävästi ole päässyt kokeilemaan.

Silti juon kahvia, kuulunhan kahvinjuojakansaan. Ei siitä ole paljon aikaa, kun en juonut ollenkaan kahvia. Sitten iski lasten syntymä, työelämä, keski-ikä ynnä muita uuvuttavia tekijöitä. Kahvilla on selkeä välitön piristävä vaikutus minuun. Myös ajattelutoiminta tuntuu saavan lisäkierroksia kahvista. Kahvin positiivisista terveydellisistä vaikutuksista on monenlaisia tieteellisiä todisteita. Tosin sokerin käyttöni on sellaista överitasoa, että haittoja tullee enemmän. Eikä niistä reippaista maitorasvoistakaan taida hyötyä olla. Allekirjoitan väitteen, että sokeri on aikamme pahin huumausaine, koska en ole päässyt kokeilemaan järeämpiä huumausaineita. Sokerin yletön nauttiminen pudottaa vireystasoani huomattavasti. Sokerista ei oikein pääse eroon, jos ei ole rautaista tahtotilaa. Ja minullahan ei ole. Tykkään sokerista eri muodoissa, joten pakko saada lisää.

Kivoimpia sokerin ja kofeiinin yhdistäviä myrkkyliemiä ovat energiajuomat. Niissä ei ole edes kahvin hyviä puolia, vaan pelkkiä huonoja. Joten juon niitäkin ja varmasti liikaa. Tällä hetkellä (ja se hetki meni jo) teinien johtoajatuksena toimii ”ES pärisee” halvimman energiajuoman Euro Shopperin mukaisesti. Energiajuomilla nuoriso pysyy päivät hereillä ja tol(k)uissaan, koska yöt täytyy takoa GTA V:tä ja muita oppimispelejä. Setä kärisee, jonnet tärisee.

Jälkikurnutus: Ulkoilutakissani lukee isolla kirjaimet ”XTS” ja alla selitys ”x-treme series”. Lapsilleko näitä takkeja tehdään? Lisäksi takissa on teksti ”high performance”. Hyvä, jos takki yltää sellaiseen, koska takin kantaja ei yllä, ei edes energiajuomapärinöissä.