Allsång på Skansen, muttei sinne päinkään, nauroi hän partaansa

Sieltä hän taas tulee, kutsuipa kukaan häntä eli ei. Hän on rälssimiesten rälssimies, joka soutelee venhettään pitkin Vänerniä ja Vätterniä hevosensa Roxynante kokassa, ja päräyttää perään vielä Hjälmarenille ja Mälarenille, koska on sen verran riuska soutaja, että kyllähän sitä heittämällä läpi Ruotsin pikku sunnuntaisoudut tekee. Nyt puhutaan asiasta eli ainoastaan ja oikeastaan The Kirjapiiristä, ihmishahmon ottaneesta kirjastoautosta, joka jatkaa ihmetekojaan provinssista toiseen välittämättä koirien haukunnasta.

Mutta mitä kummaa? Kaikessa ylhäisessä hillitseväisyydessään on vanha ”homieni” Nikke-boy eli Niksu eli Niklas Natt och Dag, herraskainen aateliskekkuli ja hepsankeikka, sekä tietenkin maailman paras ruotsalainen siniverinen kirjailija, sutaissut pitkästymistä torjuakseen reilu 500-sivuisen kirjasen suomenkieliseltä nimeltään Toiveet ja kohtalo.

Niklas tuli tunnetuksi skriivailemalla inhopessimistisen trilogian 1793, 1794 ja 1795, mutta nyt hän on tarttunut oman sukupuunsa palleista kiinni. Ehkä hieman vähemmän kekseliästä alkaa pöyhiä omien esi-isien edesottamuksia, mutta ei siitä sovi Niklasta moittia, koska hei, onko jollain muulla varaa lähteä keulimaan suvulla, jonka juuret kantavat yli 700 vuoden päähän. That’s my Nikke, Ruotsin vanhimman aatelissuvun ylväs edustaja.

Mutta, mutta ja tautofonistin soolo, vad i dansande drottning har hänt? Teoksessa useampaan kertaan toistettu Natt och Dagin suvun motto ”kohtalo ja toivo”, kuten kirjan alkuperäisnimikin kuuluu ”ödet och hoppet”, on suomentaja Kari Kosken kovakouraisessa käsittelyssä kääntynyt muotoon ”toiveet ja kohtalo”. Kirjapiiri suistuu vallan sivuraiteille, sillä toive ja toivo ovat eri sanoja, joilla on yllättävää kyllä eri merkitys. Ensinnäkin ”toivo” voidaan ajatella uskoksi ja luottamukseksi parempaan tulevaan, joka saapuu omalle kohdalle (toivossa on hyvä elää), kun taas toive (ett önskemål) on henkilön julkilausuma asiaintilasta, joka toteutuessaan olisi ko. henkilön kannalta suotuisa lopputulema (esim. lahjatoive julgubbelle). Joten mitä Kari Koski olet mennyt tekemään? Sössitkö tosiaan ylvään ja kauniin Natt och Dagin suvun tunnuslauseen? Oliko sinulla darra vai oliko vaimo taas antanut sinulle kyytiä, Kari?

Jaa se kirja? Kannesta kanteen vehkeilyä, juonittelua, loputonta takinkääntöä, rahvaan tollouden päivittelyä, aatelisten pohjatonta ylimielisyyttä, omahyväisyyttä ja kaikkien etuoikeuksien itsestäänselvyytenä pitämistä, kahinointia ja mausteeksi vähän kuolemaa, sivujuonteita vailla tarkoitusta ja maiseman maalailua ja juonen laahailua. Niklakselle on mennyt ”we are family” -moodi päälle ja nyt ollaan niin säyseää aatelispoikaa, että ihan kuin olisi jotain hukassa (fafalta lahjaksi saadut aamutossut?). Rankan raaistava meno on tiessään ja Nikke höpöttelee niitä näitä pyöritellen samalla XO-konjakkitilkkaansa aromilasissaan. Niin tai näin tai noin, lukekaa kirja, jos kiinnostaa. Lukeminen kannattaa aina, vaikka lukemisen jälkeen joutuisikin toteamaan, että tuli luettua paskaa paimentolaiskirjeessä, niin silti se kannatti. Tiedättekö miksi? Siksi.

3 etsivää ja kädenlämpöiset lätinät

Kolme etsivää oli yksi lapsuuden ehdottomista tekstipainotteisista suosikeistani. Kolusin kirjastoautosta aina kaikki 3 etsivää -kirjat, joiden nimi viittasi johonkin yliluonnolliseen. Varsin erikoista kirjoissa oli, vaikkei se tuolloin tuntunut siltä, itse maestro Alfred Hitchcockin eli Alppo Vetokalun nimi isolla kirjan kannessa sekä esikirjoitus kirjan alussa. Kyseisen herran nimen käyttö oli markkinointikikka, jolla toivottiin lisää vetovoimaa kirjoihin. Kun ottaa huomioon, että minäkin olin 80-luvun räkänokka, Alfredin nimen käyttö sillä vuosikymmenellä vaikuttaa näin jälkikäteen oudolta. Hitchcockin tunsin tuolloin hassuna kaljupäisenä mustavalkoisena setänä, joka juonsi ironiseen tyyliin hämmentäviä loppuratkaisuja sisältäviä Alfred Hitchcock esittää -televisiosarjan jaksoja.

Ehkä jonkun mielestä hauska kuriositeetti, että Saksan kansa otti 3 etsivää omakseen kaikkein parhaiten, sillä siellä yhä jatkuvassa kirjasarjassa on jo yli 200 teosta (iso osa germaanien itsensä kirjoittamia) ja lisäksi aihe on poikinut radiokuunnelmasarjaa ja kaikenlaista muuta kahelia. Kiitettävän tasoista fanitusta. Omaankin karvaisehkoon rintaani kohoaa valtaisa lämmön tunne muistellessani jännityksen momentteja kirjojen parissa. Yritin kerran saada oman jälkipolveni innostumaan teoksista, mutta se floppasi komeasti. Olisi kai pitänyt tehdä siitä äppi Google Playhin.

Pohdin kuitenkin aloittavani itse puuhailla kirjasarjaa aiheesta. Koska en omista oikeuksia, enkä sellaisia jaksa hankkia, on ideaa hieman muunneltava. Siitä tulisi vähän kuin tribuutti, mutta esikuva täytyisi tulla selväksi. Heitettyäni jälleen kaiken luovuuteni peliin/roskiin/vessanpönttöön/grilliin syntyi 15 nimeä teoksille. Nyt enää vain sisältö näille, ja homma on valmis painoon:

3 sketsivää ja kuokkiva mummi
3 sketsivää ja runkuttava pupukeijo
3 sketsivää ja ikivihreä skeida
3 sketsivää ja kurkkiva norppa
3 sketsivää ja huoraavan Lolan karvoitus
3 sketsivää ja kiljuva kiljukanisteri
3 sketsivää ja tulisen kebabin aiheuttama kirvelevä perssilmä
3 sketsivää ja kumiset dildot
3 sketsivää ja levenevä Lindan perse
3 sketsivää ja karkaileva pissa
3 sketsivää ja päättömän kokoinen hevosen vehje
3 sketsivää ja karhea kaksoisleuka
3 sketsivää ja palvatut pallit
3 sketsivää ja laukeava vällykäärme
3 sketsivää ja vahattu siiderivalas

Jälkijäkälät: Käsittämätön juttu, että nuo nimet kääntyivät taas kaksimielisyyksiin ja riettauksiin. Mistä ihmeestä se johtuu?

(Epä)onnistuneen lastenkirjailijan uusi testamentti

Ajat ovat muuttumassa, tiesi jo Bob Dylan itsestään selvästi kertoa. Joku hullu sanoisi paremmiksi, toinen hullu sanoisi sekopäisemmiksi. Kiitollisena otan vastaan ajat kuin ajat (kunhan otat kun ajat), toikkaroivat ne eteen minkälaisina tahansa, koska siitä tiedän, että olen ainakin edelleen elossa. Todistin taannoin (Iltalehdestä) kohua, joka syntyi tanskalaisesta lastenanimaatiosta, jossa pääosassa on mursunviiksisen äijän metritolkulla venyvä veitikka. ”Se” on tosin verhottu punavalkoradalliseksi, koska ukko on pukeutunut sen väriseen painitrikooseen. Itse asiassa mies näyttää muinaiselta sirkuksen voimamiehen stereotyypiltä. Superpippelimies ratkaisee sarjassa pöksypytonillaan kaikenlaisia arkipäivän ongelmia ikään kuin joka paikkaan luikerteleva kalu olisi maailman luonnollisin asia. Tulipa mieleen Piko ja Fantasio -sarjakuvan Marsupilami-eläin, jolla oli kahdeksanmetrinen häntä, joka oli kuitenkin kiinnittynyt säädyllisesti taakse, ei eteen. Mutta lapsilla riittää hauskaa, koska sedän häijyn pitkä heijari on hassu. Vielä hassumpaa olisi, jos animaatiosarjan päähenkilö olisi lisäksi pedofiili.

Myös lastenkirjasarja Mestarietsivä Peppunen on pyllynvarma myyntihitti. Kiinnitti tai suorastaan naulitsi se minunkin huomioni. Kyllä vain, joka teoksen kannessa komeilee aina herrasmies, jolla on pään tilalla perse. Persenaama on siloinen, vaikkakaan en tiedä, joutuuko Peppunen sheivaamaan kasvonsa/pyllynsä joka aamu. Jos tämä luonnonoikku juo tai syö, hän tuuppaa ravintonsa kirjaimellisesti hanuriinsa, joten ”työnnä se perseeseesi” ei ole Peppuselle mikään solvaus. Jäin vain miettimään, mitä tapahtuisi, jos joku sanoisi Peppuselle, että ”vedä nyt se pää pois sieltä perseestä ja…”. Ja miten Peppunen käy paskalla? Onko hänen ruoansulatuselimistönsä hyötysuhde 100 %?

Myös kotimaisia yrittäjiä löytyy. Kirjakaupassa bongasin teoksen Isämies ja räjähtävä kakka (ja jatko Isämies ja paha pikkuveli). Voisin lyödä vetoa, että isämiehen täytyy olla setämiehen veli, tai tätimiehen sisko. Jos kirjassa on kakkaa, ja lisäksi jöötit räjähtelevät, niin ei voi olla huono. Todennäköisesti Peppusen kadonneet kakat ovat teleportanneet itsensä tähän kirjaan. Varmemmaksi vakuudeksi kirjan kannessa nipottava kukkahattutäti ilman kukkahattua neuvoo, että ”älkää missään nimessä lukeko tätä!”. Se on sitä käänteispsykologiaa, tulkitsee aikuiseksi kasvanut lapsi.

Lapsikin sen tajuaa, että genitaalit, peba ja ulosteet ovat olleet ikiaikaisesti riemastuttavia ja jänskiä juttuja. Lapselliseen väestönosaan sellainen uppoaa kuin häkä, mikä on muuten kauhea vertaus, koska häkään tukehtuu. Olen minäkin kakka-, pissa- ja pieruhuumorin ankkuroimaton kannattaja. Tällaisista aiheista saa taittaa pe(n)istä loputtomiin, missä kohtaa mennään rajan yli ja missä kohtaa riman ali. Tuskin kuitenkaan voi sanoa, että se olisi halpa keino vedota lapsiin, koska idea se on missä muutkin infantiili-ideat. Tietty kikkeliaiheinen animaatio on jokseenkin vaikeampi pala purtavaksi, vaikka lasten maailmassa asiassa ei nähtäisi mitään ongelmaa. Eivätkös pippeli ja pimppi ole aivan luonnollisia asioita. Aikuisten maailmassa taas alkavat kaikki hälytyskellot kilkattaa, kun havaitaan lastenohjelmassa raavas mies heiluttamassa joka käänteessä suunnatonta vehjettään.

Kori-Antero

Antero tykkäsi koreista. Eritoten hän oli mieltynyt kunnon perinteisiin kaljakoreihin. Sellaisiin jämäköihin muovisiin häkkyröihin, jotka eivät olisi millänsäkään, vaikka laivue B-52-pommikoneita laskisi lastinsa päälle. Niitä oli vain hyvin vaikea enää löytää, kuin myös perinteisiä kaljapulloja. Anterolla oli komerossa jemmassa vanha oranssinen Mallasjuoman kaljakori, koska hänen mielestään se huokui sellaista kansallisromantiikkaa.

Anteron kerta-annos oli yleensä tuo mainittu kaljakorillinen, tai siis keissillinen, joka riitti sopivasti yhteen illanviettoon. Koska kerta-annos kattoi tilavuusmääränä 8 litraa, voisi kuvitella, että Anteron vyötärön yläpuolella sijaitseva säiliö olisi ollut melkoisen kookas. Mutta ei, Antero oli laiha kuin kuivan kesän orava, joten siihen nähden hänen kykynsä absorboida nestettä oli hämmästyttävä. Anteron aineenvaihdunta toimi kiitettävästi, vaikkakin pahat kielet kertoivat, että laihuus johtui yksipuolisesta ruokavaliosta. Kusi juoksi Anterosta kuin sadevesi rännistä noin viidennen oluen jälkeen. Anteron jatkuva vessassa ramppaaminen huvitti hänen ystäviään siinä määrin, että asialle oli annettu oma terminsä: Antsan kusiravit.

Olihan Anterolla toinenkin koreihin liittyvä kiinnostuksen kohde. Hänen isänsä oli opettanut Anteron jo nuorena poikana valmistamaan pärekoreja, ja niitä Antero väkersi ahkerasti niinä luppoaikoina, mitä oluenjuonnilta liikeni. Oli hän yrittänyt yhdistää nämä kaksi harrastusta, mutta viimeistään seuraavana aamuna oli miehelle valjennut, että yhdistelmä ei toiminut. Oli syntynyt sutta ja sekundaa ja hyviä päreitä oli mennyt hukkaan. Tosin meni siinä muutama kerta ja päreiden polttamiset päälle ennen kuin hän oppi läksynsä.

Tienasihan Antero jonkin verran kaljarahaa päretöillään, koska kotimaisille laatutuotteille oli aina kysyntää, kunhan ei ahneeksi sortunut. Oli hän tehnyt välillä muitakin sekalaisia töitä, mutta työsuhteet olivat aina loppuneet lyhyeen, koska hän oli kaiken muun paitsi päretöiden suhteen hieman kärsimätön luonne.

Sattuipa kerran niin, että kauppareissulla ollessaan Antero osti Casino-arvan. Eikä asiaa olisi tässä tarinassa edes mainittu, jollei olisi käynyt niin, että arvasta pätkähti Anterolle päävoitto 250 000 euroa. Siltä seisomalta Antero marssi kotiinsa ja tuikkasi tuleen koko saatanan pärekorivaraston. Tämä antoi viitteitä siitä, että jokin ”klikkasi” Anterossa ja että Antsalla oli patoutumia, jotka etsivät ulospääsyä. Koska pärekorit sijaitsivat kerrostalon häkkivarastossa, tapahtumasta seurasi jonkinmoinen jälkipyykki, mutta se ei miestä enää painanut (hänet todettiin alentuneesti syyntakeiseksi). Antsalla oli nimittäin menolippu Fuerteventuralle, missä hän vietti iäisyyden viettäen luppoista vapaaherran elämää ja Tequila Sunriseja lipitellen, kunnes maksa sanoi poks.

Tarinan opetus: Älä tuhlaa aikaasi luokattoman huonoihin Pärren tuutista tempaistuihin tarinoihin, vaan lopeta vielä, kun voit. Jos pääsit tänne asti, on myöhäistä, ja asia kyrsii sinua loppuelämäsi ajan.

Jäldeskripti: Tämä koko höpölöpö sai alkusysäyksen ruokakaupoissa myytävästä tuoreyrttikasvista, jota henk.koht. pidän hiton pahan makuisena.

Puolivillainen totuus kirjallisuuspiirin tapauksesta

Kirjallisuuden takapihoilla ja tunkioilla temmeltävä yksinäinen katsastaja on saanut eteensä tiivistunnelmaisen 800-sivuisen opuksen Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Ilman koukeroita ilmaistuna luin kirjan ja olihan se aika paska. Sveitsiläisen Joël (Tsouäl) Dickheadin, anteeksi Dickerin kikkailema teos on kerännyt ylistyksiä ja palkintoja pitkin poikin, mutta kirjallisuuspierulle suodun absoluuttisen sävelkorvan sekä totuuden ytimeen kantavan syvyysnäön turvin on todettava, että jos tiivis tunnelma syntyy jahkailusta, olen väärässä seurassa. Useimmiten olenkin. Reippaasti yli puolet kirjasta täyttyi niin hitaasta juonenkuljetuksesta, että maitohapot happanivat jäsenissä. Teinitytön ja keski-ikäisen kirjailijan välinen dialogi oli itkettävän tuskastuttavaa luettavaa tyyliin ”rakastan”, ”minä rakastan enemmän”, ”minä vielä enemmän”, ”ikuisesti rakastan”, ja alusta. Monissa yhteyksissä kehuttu ”kirja pitää otteessaan” ja ”luin sen yhdeltä istumalta, koska en voinut lopettaa” toteutui kirjapiirin kohdalla siten, että ensimmäisen kahdeksankymmenen sivun jälkeen oli pidettävä taukoa toista viikkoa. Eikä tehnyt kipeää.

Kirja palkitsee lukijansa (kuivakka naurahdus) noin 650 sivun savessa kahlaamisen jälkeen. On pelkästään positiivista, että teos lähtee käyntiin jossain vaiheessa. Nimittäin loppupuolella lukija kieputetaan pyörryksiin mukahätkähdyttävillä paljastuksilla ja liukuhihnalta tarjoiltavilla syyllisehdokkailla. Mutta hei, kaikkihan me olemme lopulta syyllisiä. Yritin arvailla asioiden todellista tolaa pitkin kirjaa vain todetakseni tulleeni halpahintaisesti kusetetuksi. Propsit jaetaan siitä, että sveitsiläinen mittatikku kuvaa kirjassaan suorasukaisen poskihoidon ilman kiertoilmaisuja.

Dicker antaa aloitteleville kirjailijoille lyömättömät vinkit venytetyn tiiliskiviromaanin kirjoittamiseen:

• Ota laaja hahmogalleria ja paljasta hahmoista kaikenlaista vähitellen pitkin tarinaa. Mitä enemmän possea, sitä enemmän paljastettavaa. Ja tarina venyy.
• Kuljeta yhdellä aikatasolla monia tapahtumaketjuja, ns. monta rautaa tulessa (kirjailijan rikostutkimukset, kamppailu kirjan kirjoittamisen ja julkaisemisen kanssa, kuulustelut ja keskustelut oppi-isän kanssa, muiden hahmojen tekemiset).
• Seikkaile eri aikatasoilla. Käytä kaikki keinot menneiden muistelemiseen ja takaumiin. Kun tarinaa kertoo parilla kolmella eri aikatasolla, antaa se huikean mahdollisuuden kasvattaa sivumäärää loputtomiin.
• Etene juonessa verkkaisesti. Ei ole mitään kiirettä vetää ässiä eikä mitään muitakaan kortteja hihasta. Hämää lukijaa turhilla yksityiskohdilla ja tapahtumilla (sivumäärä kasvaa). Jätä olennaisia asioita kertomatta tai lakaise ne taustalle, jotta loppuun saadaan kunnon kliimaksi.

Monissa kirja-arvosteluissa on mainittu samankaltaisuudet Twin Peaksiin, mutta missään kohdassa en havainnut metsissä huhuilevia pöllöjä, uhkaavina huojuvia puita, pahuksen hyvää kahvia ja kirsikkapiirakkaa, halkoa vauvana pitävää naista, punaista huonetta, tanssivaa kääpiötä saati transvestiittia FBI-agenttia (kiitti Fox Mulder ja Hank Moody!).

Tässäpä itsetietoisen älykön kirjoittama bestseller, josta löytyy läpitunkeva ”nyt kirjoitan aivan jäätävän eeppisen stoorin” -maku. Aitouden voi hakea paikallisen Prisman maitohyllystä. Voisin esittää kirjasta ontuvan vertauksen sveitsiläiseen linkkuveitseen, josta löytyy tsiljoona toimintoa, mutta ei yhtäkään järkevää työkalua. Mutta en esitä, koska se olisi jo noloa.

Kirjallisuuspiiri moraalisaarnan syövereissä

Pieni kirjallisuuspiiri kampeaa maallisen bajamajansa ylös kirjallisuuden jätösmailta. Persposkeen on liimautunut mielenkiintoinen uusi kirjallinen tuttavuus. Kirjailijanimellä ”Gigantti” esiintyvä sanataiteilija on julkaissut ohuehkon, mutta runsaasti kysymyksiä sekä pari ajatustakin herättävän teoksen nimeltä ”Ale! Loppukiri nyt käynnissä!” Ennen teoksen käsittelyä on todettava, että Gigantti ei todennäköisesti ole kirjailijan oikea nimi vaan pseudonyymi. Salanimellä on oletettavasti haluttu viestiä sitä, että kirjailijalla on painavaa sanottavaa. Yhtä mahdollista on, että kirjailija kärsii megalomaniasta.

Gigantin ”Ale! Loppukiri nyt käynnissä!” on alleviivaava ja suoraviivainen madonluku ajastamme. Gigantti panostaa kirjassaan visuaalisuuteen. Runsas kuvitus höystettynä provosoivilla tekstinpätkillä, kuten ”shokkihinta!”, ”mieletön hinta!” ja ”säästä 200 e”, toistavat karua kertomaa siitä, mihin ihmiskunta on matkalla. Juonenkuljetus on melko sujuvaa. Siirtyminen isoista kodinkoneista pieniin kodinkoneisiin ja siitä edelleen viihde-elektroniikkaan on toteutettu yllättävän saumattomasti. Tekstit tukevat hienosti kuvitusta. Myös kirjan nimi on ironinen sivallus päin lukijan kasvoja. Meille annetaan lupaus suuresta palkinnosta, joka meitä odottaa – kuilun pohjalla. Niinpä me pysähtymisen sijasta otammekin loppukirin, vaikka kuilun reunan pitäisi selvästi näkyä. Kaikesta näkee, että asialla on raudanluja ammattilainen, jolla on sana hallussa. Voisiko pseudonyymin takana olla kenties Kari Hotakainen? Tai Kaari Utrio?

Loppua kohden kirja saa jopa uhkaavia sävyjä, kun kirjailija ottaa järeät aseet käyttöön viedäkseen sanomansa perille. Tästä esimerkkinä ”hintaromahdus!” ja ”hintapommi!” Merkille pantavaa on myös ylitsepursuava huutomerkkien käyttö. Epäilemättä kysymyksessä on harkittu tehokeino eikä suinkaan vahinko. Kirja on inhorealistinen ja hengästyttävä tilinteko teknologiaa palvovasta kulttuuristamme. Lukijan silmille heitetään kuvia kuvien perään. Luomme katseemme hengellisen taivaan sijasta tavarataivaaseen. Teoksen pyrkimys on tempaista lukijaa kraiveleista kiinni ja ravistella hereille. Tässä onnistutaan erinomaisesti. Viimeiselle sivulle päästyään lukijan takki on tyhjä ja käteen on jäänyt nippu isoja kysymyksiä. Mitä me haluamme elämältämme? Olemmeko hukanneet lopullisesti henkisyytemme ja hengellisyytemme? Täyttääkö materialismin turruttava virta sielujemme tyhjyyden? Lähestyykö ihminen täydellistä esineellistymistä, jossa monikansalliset yritykset ovat varanneet hänelle on roolin kuluttavana (ja kuluvana) hyödykkeenä kulutushyödykkeille? Mitä tänään syötäisiin?

Mä kuuntelen Jörkkaa, del två

Kaikki tietävät, tai ainakin minä tiedän, että kaikki suomenruotsalaiset ovat syntyperäisiä intellektuelleja, mutta kuka tiesi sen, että Jörn Donner on Suomen siedettävin suomenruotsalainen intellektuelli. Tämä mies on ollut niin monessa mukana, ettei kukaan pysy laskuissa. Tällä hepulla on kaikkien muiden hyvien ominaisuuksien ohessa myös verraton itseironian taju. Mutta osaa Jörkka antaa muillekin. Juuri äskettäin hän lätki suomenruotsalaisella sukallaan eduskunnan toimintaa ympäri korvia:

”Se oli yhtä helvetin ikävää, kuin se on aina ollut”, arvioi Donner kansanedustajan arkea. Eikä Jörn tähän jätä, vaan jakaa vielä lisää karkkia kansalle: ”Ja mitä tulee kansanedustajien yleiseen älykkyysosamäärään, niin sehän ei kovin huikea ole.” Liennyttäen Donner huomauttaa kuitenkin, että eduskunta kuvaa Suomen kansaa: ”Ei me olla tämän fiksumpia.”

Joskus aiemmin mainitsin, kuinka Jörkka lausui kirjakerhon mainoksessa kuolemattomasti ”lukeminen kannattaa aina”. Myöhemmin hän totesi lauseen olevan puppua: ”Ei. Ei se aina kannata. Mutta ei saa myöskään väheksyä sitä.” Lukemisessa on se ongelmallinen piirre, että lukemisen kannattavuus tai kannattamattomuus ratkeaa useimmiten vasta materiaaliin perehtymisen, i. e. sen lukemisen, jälkeen. Harvempi kirja on kesken jäänyt, mutta jokunen vuosi sitten jätin Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolaisen puolitiehen, kun sain tarpeekseni sen päälle liimatun vitsikkäästä ruotsalaisuuden palvonnasta. Antanen Nousiaiselle kuitenkin vielä uuden mahdollisuuden. On paljon muitakin teoksia, jotka olisi saanut jättää kesken, mutta jotka olen kiukulla pakertanut loppuun. Yhtenä esimerkkinä Juha Seppälän Mr. Smith.  Mr. Smithin tapauksessa on kyse niin monella tasolla operoivasta neroudesta, ettei näin tyhmä jamppa saisi ottaa sellaista opusta edes käteensä.

Mutta vielä Jörniin. Jörn Donner on graniitinluja ikoni, jota on imitoitu myötähäpeään asti ja pitkälle sen ylikin. Minkä Jörkka tekee, sitä ei tee muu paremmin. Enkä muuten ole lukenut saati katsonut ainuttakaan Donnerin tuotosta.

Mellanstick: jörniminen on jyystämistä, parhaimmillaan parempaakin.

Mellanstick två: Siis mellanstick? Mikä logiikka siinä on? Mellan on välissä eikä lopussa. No onhan se myös välihuomautus, mutta kuitenkin. Nyt svedut skarpatkaa vähän.

Välipurema 3: Vielä intellektuelli vitsi: Minkä niminen on Jörn Donnerin turkkilainen velipuoli? Jörn Döner.

Ei-mistään kotoisin, matkalla ei-minnekään

Pieni kirjallisuuspiiri palaa preerialta tukka hulmuten ja kalsareissa hiekkaa perinteisten jarristen lisäksi. Kiinan keisarikin ratsastaa rinnalla. Vaan kun keisarilla ei ole hevonen hallinnassa, niin ratsupa heittää hänet selästään maahan. Naps, kun niska katkeaa, mistä Kiina nyt uuden keisarin saa?

Jantso Jokelin kirjoitti kirjan nimeltä Matkaopas ei-minnekään. Kirja sisältää esseitä. Tämän tiedon pitäisi nostattaa kauhunsekaisia irvistyksiä kaikille niille, jotka ovat äidinkielen tuntinsa lusineet. Muinaisessa peruskoulussa esseenkirjoitustehtävät kulkivat periaatteella ”kirjoita essee aiheesta, josta et tiedä mitään”. Tietämättömyys johtui lapsen oikeudesta olla lapsellinen ja siitä seuranneesta valveutumattomuudesta. Ilmankos syntyy traumoja esseisiin tai koko kirjoittamiseen. Vain eturivin välkyt ja bullshit-bingon kestovoittajat selvisivät aiheista kuivin jaloin. Laudatur-tason esseisti Jokelin tuntee aiheensa ja hoitaa kirjoitelmatyypin kotiin, ikään kuin hän olisi jotenkin pienen kirjallisuuspiirin tunnustusta (tumputusta?) kaivannut.

Jokelin on kirjallisuuspiiriä 10 vuotta nuorempi pojankoltiainen, mutta henkisesti 10 vuotta vanhempi. Silti kirjallisuuspiiri tahtoo väkisinkin tarkkailla tekstejä hieman setämäisesti. Kyynisyyden kyllästämille verkkokalvoille ponnahti kirjasta vain yksi selvästi poikamainen sepitys otsikolla Mystiikan loppu, jossa 26-vuotias kirjailija ruikuttaa elämänsä rakkauden perään. Loppuosa onkin panomies-henkselien paukutusta ja romanttisiin päiväuniin taipuvaisten tyttösten tyhmyyden hämmästelyä. Eiköhän niitä ”elämänsä rakkauksia” kirjailijan oraalle vielä ilmaannu. Mutta yhtä kaikki, kyseinen essee on sangen viihdyttävää luettavaa.

Viihdyttävää luettavaa ovat myös lähestulkoon kaikki muutkin Jokelinin esseet. Kirjan ideana on pääosin funtsia ihmisen suhdetta matkailuun ja johdattaa lukijat ”lähimatkailuun”, eli yleiseen haahuiluun kaupunkien syrjäkujilla, hylätyissä rakennuksissa ja lähiseutujen pikkutaajamissa. Jalkojen liikuttava voima on avainasemassa. Jokelin tykkää urbaanista löytöretkeilystä ja reppu selässä vaeltamisesta siellä sun täällä. Ulkomaille suuntautuvat travellerit ja normituristit Jokelin nimeää parasiiteiksi, vaikka myöntää itsekin syyllistyneensä syntiin. Jokelin saa myytyä idean ainakin pienelle kirjallisuuspiirille.

Jos nyt saa suositella, niin suositellaan. Saako lähettää myös terveisiä? Jos et kestä lukea koko kirjaa, niin lue edes neljä ensimmäistä esseetä. Niistä irtoaa ajateltavaa. Ja tietty aiemmin mainittu Mystiikan loppu (paitsi jos olet nainen). Metsäporno-essee muuten herätti hauskoja muistoja. Sitten pakolliset siteeraukset:

”Suomalais-ugrilaisessa kulttuurissa kulkeminen ei ole yhtä vapauttava elämys. Suurimman osan vuodesta huoleton maisemaan eksyminen merkitsee hypotermiaa.”

”Erään hokeman mukaan keskiluokka on olemassa, jotta he tekisivät kaikki työt, ja köyhät ovat kaiken pohjalla, jotta keskiluokka muistaisi käydä töissä. Opiskelusta on tullut tulikoe, joka opettaa ennen kaikkea asumaan surkeasti, huijaamaan hakemuksissa ja pinnistelemään kovemmin, jotta koirankoppielämä jonain päivänä loppuisi. Muille se tarjoaa muistutuksen siitä, minkä takia elämässä on kannattanut tehdä rahaa, mennä naimisiin ja välttää kulttuuriin ja taiteeseen liittyviä koulutusohjelmia. Elämänsä ja huonejärjestyksensä vakiinnuttaneet keski-ikäiset tarkkailevat usein suorastaan nälkäisinä toisaalta opiskelijaelämän askeettisuutta ja köyhyyttä, toisaalta yöelämään ja liikkuvuuteen purkautuvaa nuoruuden riemua.”

”Rakastan kävelemistä yli kaiken siksi, ettei siihen liity teoriaa eikä muita reunaehtoja kuin maaston ja jaksamisen asettamat rajoitukset. Kävelyretken vallankumouksellisuuteen liittyy mielestäni sekin, ettei sen tarvitse kulkea pitkospuita pitkin vaaramaisemien topeliaaniseen mammankehtoon.”

Jälkikirjoitus: Jos kirja kiehtoi, niin lisäjänskää saa, kun hakee Turun ylioppilaslehden eli tylkkärin arkistoista Jokelinin artikkelit ja kolumnit, joihin moni esseistä pohjautuu.

Toinen jälkikirjoitus: Olisi mielenkiintoista, jos Jokelin kirjoittaisi esseensä uusiksi 10 vuoden kuluttua. Onko silloin periaatteet myyty, onko Jokelin päätynyt tympeään keskiluokkaputkeen Babylonin orjaksi ja onko hän kuuliaisesti lähtenyt vaimonsa kanssa pakettimatkalle Teneriffalle?

Pörinää kansien välistä

Kirjallisuuspiiri on taas tehnyt temput ja lukenut oikein tietoteoksen. Sen nimi on Kuka menestyy ja miksi? Piiri ei ajatellut menestyä kirjan avulla, vaan luki sen kirjoittajan vuoksi. Kirjoittaja on nimittäin Malcolm Gladwell, jota on hypetetty viime vuosina huimiin korkeuksiin varsinkin aiempien kirjojensa Leimahduspiste (The Tipping Point) ja Välähdys (Blink) ansiosta. Tämänkertaisen viritelmän alkuperäinen nimi on Outliers. Nimi viittaa vieraaseen havaintoon/ poikkeustapaukseen. Mitä muuta kirjasta sai irti? No tätä:

• Urheilun juniorisarjoissa pelaavista huomattiin, että ikäluokassaan alkuvuodesta syntyneet menestyvät todennäköisemmin, koska ovat fyysisessä kehityksessä muita edellä.10.000 tunnin sääntö pitää paikkansa. Menestys on sitä todennäköisempää, mitä aiemmin saavuttaa lajissaan 10.000 harjoittelutunnin määrän. Jos siis harjoittelee tarpeeksi rankasti jo nuorella iällä, on hyvät mahdollisuudet päästä huipulle.
• Menestys edellyttää myös ainutlaatuisia tilaisuuksia, joita sattuu kohdalle.
• Syntymävuodella on merkitystä. Jos syntyy oikeina vuosina johonkin suureen murrokseen nähden (esim. teollistuminen, edullisten kotitietokoneiden läpimurto), on tilaisuuden eteen tuleminen todennäköisempää.
• Älykkyysosamäärän vaikutus menestykseen ei ole suoraan verrannollinen. On mitattu, että ÄO:n ylittäessä arvon 115 ihminen on riittävän älykäs menestyäkseen. Tämän kynnysarvon jälkeen ei saavuta sanottavaa ylimääräistä etua, vaikka ÄO olisi esim. vaikka 190.
• Analyyttisen älykkyyden lisäksi tarvitaan ns. käytännöllistä älykkyyttä: tietää, mitä sanoa kenellekin, milloin sanoa ja miten sanoa se maksimaalisen vaikutuksen saavuttamiseksi. Yleinen älykkyys ja käytännöllinen älykkyys ovat keskenään ortogonaalisia, ts. yhden läsnäolo ei edellytä toisen läsnäoloa.
• Käytännön älykkyyttä tulisi harjoitella ja harjoituttaa jo pienestä pitäen. Vanhempien tulisi aktivoida lapsiaan ja saattaa heidät erilaisiin sosiaalisiin tilanteisiin, joista ammentaa käytännön älykkyyttä (harrastukset, rohkaista aktiivisen vuorovaikutukseen aikuisten kanssa).
• Kulttuuriperinnöllä on vaikutusta moniin asioihin. Kulttuuriperintöä on tyypillisimmillään kiinalaisten kova työmoraali, jonka katsotaan johtuvan (kirjassa) vaativasta riisinviljelystä. Se on istuttanut kiinalaisiin kovan ja pitkäjänteisen työnteon perinteen, joka näkyy myös kiinalaisissa sananlaskuissa.

Aiemmista kirjoista tuttua on Gladwellin vuolaat yksityiskohtaiset tapausselostukset, joilla todistellaan esitettyjä teesejä ja saadaan kirjaan kivasti lisää pituutta. Toisaalta ne lisäävät kiinnostavuutta.

Leimahduspiste oli teoksena tymäkkää tavaraa, mutta sen jälkeen on asiasisältö ohentunut. Välähdys pyöri yhden idean ympärillä: alitajuisesta ajattelusta kumpuavan ensivaikutelman (eli intuition) voimaan kannattaa useimmiten luottaa. Tosin vain siinä tapauksessa, että henkilö omaa rautaisen ammattitaidon ja pitkän kokemuksen alaltaan.

Viimeisin sepustus tarjoaa pääasiassa itsestäänselvyyksiä, kuten edeltä voi todeta. Kovalla harjoittelulla saadaan tuloksia, tarvitsee olla riittävän älykäs – ei yliälykäs – menestyäkseen, ihminen tarvitsee elämässään myös käytännön älykkyyttä, ts. tervettä (maalais-) järkeä ja sosiaalisia taitoja, ja muuta diibadaabaa. Kukapa ei näistä olisi kuullut ennenkin. Piiri ei kuitenkaan pyyhi kirjalla peräosastoaan, vaan toteaa sen olevan kohtuuviihdyttävää ja -valistavaa luettavaa. Olihan seassa jotain oikeasti oivaltavaa. Nykypäivänä pallolla haahuilee niin paljon todellisuudesta vieraantuneita kummajaisia, että heille tekisi ihan hyvää lukea vaikka tämä kirja. Tai mikä tahansa kirja.

Näihin syväluotaaviin aatoksiin, eetoksiin, paatoksiin sekä tietenkin logoksiin päättyvät pörinät tällä kertaa. Yksinäinen kirjallisuuspiiri nousee ratsaille ja katoaa proosan preerialle uudet seikkailut silmissään siintäen. I’m a poor lonesome cowboy…

Pieni kirjallisuuspiiri kokoontuu

Pieni kirjallisuuspieru on vihdoin saanut päätökseen massiivisen luku-urakan. Lukuelämyksiä piirissä aiheutti Hunter S. Thompsonin teos Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa. Läpyskää voi suoralta kädeltä suositella lämpimästi kaikille kahdella jalalla eteneville heikon karvapeitteen omaaville ihmisapinoille. Romaani (reportaasi?) kertoo journalisti Raoul Duken (Hunter S. Thompsonin salanimi) ja hänen samoalaisen asianajajansa yrityksestä mennä tekemään juttu Las Vegasissa pidettävästä moottoriurheilutapahtumasta. Piiriä viehätti erityisesti sankarikaksikon koko kirjan mittainen huume- ja alkoholihuuruinen sekoilu ja vainoharhaisuus. Kuten ratidioihin taridioihin radioihin perinteisiin kuuluu, piiri lukee maistiaisiksi valittuja otteita kirjasta.

”Lisäksi urheilutoimitus oli antanut minulle 300 $ käteistä, josta suurin osa oli jo käytetty äärimmäisen vaarallisiin huumeisiin. Auton takakontti näytti poliisin liikkuvalta huumetutkimuslaboratoriolta. Meillä oli kaksi pussia ruohoa, seitsemänkymmentäviisi meskaliinipuristetta, viisi paperimatkaa, suolasirotin puolillaan kokaiinia ja kokonainen galaksi erivärisiä piristäviä, rauhoittavia, huudattavia, naurattavia… ja litra tequilaa, litra rommia, laatikko Budweiseria, puolen litran pullo puhdasta eetteriä sekä kaksi tusinaa amyylia.”

Edessä oli siis lupaava reissu parivaljakolle, vaan kaikki ei kuitenkaan mennyt kuten Strömsössä. Tämä valkenee myös kirjan sankaritoimittajalle:

”Minulle alkoi valjeta sarja hirveitä tosiasioita: tässä sitä oltiin ypöyksin Las Vegasissa tämän aivan käsittämättömän kalliin auton kanssa, täysin huumeista sekaisin, ilman asianajajaa, ilman käteistä, ilman juttua lehteen – ja kaiken muu lisäksi piti vielä hoitaa aivan jumalattoman iso hotellilasku. Olimme tilanneet siihen huoneeseen kaiken mitä ihmiskädet pystyivät kantamaan – muun muassa noin kuusisataa palaa läpikuultavaa Neutrogena -saippuaa. Koko auto oli täynnä sitä – saippuanpaloja pitkin lattioita, saippuanpaloja penkeillä ja hansikaslokerossa. Asianajajani oli päässyt jonkinlaiseen sopimukseen kerroksemme mestitsi-siivoojien kanssa siitä, että meille toimitettaisiin tätä saippuaa – kuusisataa palaa omituista, läpinäkyvää töhkää – ja nyt se kaikki kuului minulle.”

Väliin on aikaa pohdiskella Las Vegasin todellista olemusta:

”Tämä kaupunki on kuin armeija: haiden etiikka vallitsee – haavoittuneet syödään. Suljetussa yhteiskunnassa, jossa kaikki ovat syyllisiä, ainut rikos on jäädä kiinni. Varkaiden valtakunnassa ainut synti on loppujen lopuksi tyhmyys.”

”Vegas on täynnä luontaisia kummajaisia – ihmisiä, jotka ovat aidosti sekaisin – että huumeet eivät oikeastaan ole ongelma, paitsi kytille ja heposyndikaatille. Psykedeeliset aineet ovat melko joutavanpäiväisiä kaupungissa, jossa voi kävellä kasinoon mihin vuorokaudenaikaan hyvänsä ja todistaa gorillan ristiinnaulitsemisen – liekehtivällä neonristillä, joka yhtäkkiä muuttuu ilotulituspyöräksi ja pyörittää petoa väkkäränä kuhisevan pelitoiminnan yläpuolella.”

Railakkaan reissun jäljiltä hotellihuone oli kärsinyt pieniä vaurioita:

”Huone näytti paikalta jossa on tehty tuhoisa eläintieteellinen koe viskillä ja gorilloilla. Kolmen metrin peili oli rikkoutunut, mutta silti kasassa – raskauttava todiste siitä iltapäivästä, kun asianajajani teki amokjuoksun kookospähkinävasara kourassa ja murskasi peilin ja kaikki lamput. Olimme korvanneet lamput Safewayltä ostetuilla punaisilla ja sinisillä joulukuusenlampuilla, mutta peiliä oli mahdoton korvata. Asianajajani vuode näytti karrelle palaneelta rotanpesältä. Tuli oli syönyt yläpuolen, ja loppu oli vietereiden ja nokisen täytteen sekasotkua.”

Oma ammattikuntakin ansaitsee syväanalyysinsa:

”Lehdistö on julma homokopla. Journalismi ei ole ala tai ammatti. Se on runkkujen ja hylkiöiden halpa romuliiteri – valeovi elämän nurjalle puolelle, saastainen kusenpolttama pikku luukku, jonka rakennustarkastaja on naulannut umpeen, mutta joka on silti juuri riittävän syvä että puliukko voi kiivetä sisään suoraan katukäytävältä ja masturboida kuin simpanssi eläintarhan häkissä.”

Tämä tällä kertaa. Tapojensa mukaan piiri ei yritä löytää kirjasta erilaisia tasoja, merkityksiä saati tulkintoja, koska kun taiteesta tehdään tiedettä, on taide pilalla. Pieni kirjallisuuspiiri palaa asiaan, kun saa jotain luettua. Yhtä mahdollista on, että ei palaa, vaikka saisikin jotain luettua.

Mä kuuntelen Jörkkaa - koska hän on oikeassa

”Lukeminen kannattaa aina”, lohkaisi aikoinaan se tavallinen Jörn Donner lojuessaan vetelänä nojatuolissa helvetinmoisen kirjahyllyn edessä. Jörkan läppä oli perusteltu; esittihän hän sen Suuren Suomalaisen Kirjakerhon mainoksessa. Jörnille maksettiin lauseestaan, jota hän tuskin oli itse keksinyt, joten markkinointiviestinnän kaupallisten tarkoitusperien hämärässä valossa on periaatteessa samantekevää, vaikka hän olisi istunut järven jäällä ja ilmoittanut, että hanurinsa palelluttaminen kannattaa aina. Toisaalta SSK:lla ei ollut motiivia kannustaa kansaa jäädyttämään istumalihaksiaan, vaan haalia lisää asiakkaita tyyriiseen (ruots. dyr = kallis) kerhoonsa. Mutta Jörnin ilmoille lausuma mainosslogan on tietty edelleen tiukkaa asiaa.

Kirjan ostaminen on auton ostamisen rinnalla elämän hölmöimpiä hankintoja. En sano tekoja, koska vaikka ostaminenkin on tekemistä, ylittää monien muiden tekojen typeryys ostamisen/kuluttamisen typeryyden moninkertaisesti. Joskus kirjan ostaminen saattaa kuitenkin hipoa jopa idiotismia. Mutta minkäs mahdat, kun muksu kinuaa joka vuosi joululahjaksi sitä jokavuotista Guinnessin ennätysten kirjaa, etkä kykene keksimään mitään järkevämpääkään lasta ilahduttavaa lahjaa. Löytyihän mainittu paperisaaste aina minunkin joululahjatoivomuslistastani. Ja hei, ne kirjat olivat vielä 80-luvun lopussakin mustavalkoisia (kannet olivat värilliset) tiiliskiviä, joiden viihdearvo oli reippaasti heikompi nykyversioihin verrattuna (voi sitä kauniiden kansien kimallusta). Aikuisiällä minulle on valjennut, miksen saanut teosta joka vuosi. Voin sieluni korvin kuulla hiekan kirskunnan hampaissa, kun vanhemmat jonottivat kyseinen kurake käsissään kirjakaupan kassalle. Maksutapahtumasta parin kuukauden sisällä teoksen jälleenmyyntiarvo on nolla. Ja siitä muutaman kuukauden sisällä lukuarvo on nolla, koska seuraavan vuoden painos kolkuttaa jo ovella. Kuinkahan monta ennätyskirjojen keräilijäksi tunnustautuvaa jauhopäätä maailmasta löytyy? Ihmiskunnan jauhojen kosteuden jollain haarukalla tiedostaen heitä täytyy olla paljon. Minulla on vuodelta 1988 ja 1991. Haluaisitko ostaa?

Jaaha, eksyin reitiltäni. Perustelu kirjaostosten hölmöyteen on kirjasto. Sinä ja sinä ja sinä myös maksatte veroissanne kalliin hinnan tällaisen julkisen ja kansalaisille ”ilmaisen” palvelun ylläpidosta. Kirjasto on ideana tolkuttoman hieno ja kansan sivistystä edistävä, jos sitä käytetään. Kyllä vain, edellinen virke oli lattea. Jos se uusin Hotakainen on heti saatava luettavaksi, friikki, niin käy varaamassa kirjastosta. Varausmaksu on 1 euro. Ja siinä lensi ikkunasta ulos senkin julkisen palvelun ilmaisuus. Vaan jos oikein tarkkaan ajattelee, on se niille tarpeettomasti kirjastotointa rasittaville kärsimättömille varaajatontuille ihan oikein. Joku saattaa myös ajatella, eikö verovaroin ylläpidetyn julkisen palvelun osittainen maksullisuus vesitä koko julkisen palvelun idean, mutta minä en ajattele sitä – en ainakaan nyt, kun pitäisi pysyä aiheessa (missä aiheessa?).

Mutta on turha kiertää totuutta: ihmisellä on vimmattu omistamisen tarve. Kirjakin on kivempi, kun se on oma. Puhumattakaan, että joillekin kotikirjasto on statussymboli, vaikkei niitä hyllyntäytteitä olisi ikinä lukenutkaan. Kyllä kelpaa röyhistellä, kun Dostojevskit, Waltarit, Haavikot, Wildet ynnä muut Sartret paistattelevet rinta rinnan Boknäs-hyllyn hellässä huomassa. Turhamaisten ja omahyväisten pölvästien käyttäytymismalleista voisi kirjoittaa kokonaisen kirjasarjan samaisten pölvästien hyllyn täytteeksi, mutta sen saa tehdä joku muu, koska minulla ei ole psykologin analysoivaa ymmärrystä. Puhtain rationaalisin perustein mittavan yksityisen kirjakokoelman hankkiminen ei ole tolkullista toimintaa. Toisaalta puhdas rationaalinen ihminen olisi kuollut sukupuuttoon jo ajat sitten, jolloin tässä ei tarvitsisi pohtia kirjojen ostamisen järkevyyttä. Kirjahan on helppo ja ihan mukavakin lahja. Voi sitä huonomminkin rahansa käyttää, esim. lukupäätteeltä luettavaan e-kirjaan.

Kuten kuka tahansa helposti havaitsee, en ole lunastanut tähän mennessä otsikon ja johdantokappaleen lupaustani kirjoittaa hienosta harrastuksesta eli lukemisesta. Sen sijaan olen kirjoittanut sujuvasti aiheen vierestä ja höpötellyt niitä näitä opusten ostamisesta ja omistamisesta. Asian ytimestä on helppo rönsyillä kauemmas ja kauemmas, kunnes kotisatamaa ei enää näy horisontissa. Se on vähän kuten ihmeellisessä liikemaailmassakin: ensin sitä puristaa kumimassasta renkaita ja saappaita ja yhtäkkiä huomaa valmistavansa maailmanlaajuisesti matkapuhelimia ja muuta elektroniikkaa. Hyppäsin taas sivupolulle. En jaksa enää tässä vaiheessa kirjoittaa siitä, mistä minun piti kirjoittaa, vaan annan sen itsensä olla ja aloitan ensi kerralla tiukemmalla otteella. Sitä ennen on vain ratkaistava seuraava ongelma: miten ote voi pysyä tiukkana, kun on löysät ranteet?

Jälkikirjoitus: Ehkä pari muutakin kysymystä kaipaa ratkaisua: Kumpi oli ensin: nojatuoli vai Jörn Donner? Ja kumpi oli kumpi? Miksi sana ”kumpi” näyttää niin hullulta? Miten välttää useiden peräkkäisten kaksoispisteiden käyttö?

Jälkikirjoitus II – jälkikirjoituksen paluu: ”Onko piirrustus-sanassa yksi vai kaksi ii:tä?” kysyy nimim. sydämmellinen immeinen.

Jälkikirjoitus III – jälkikirjoituksen poika: Tiesitkö, että slangisana jörniä tarkoittaa laiskaa sukupuoliyhteyden harjoittamista (= löysää naimista)? Jörkka oli kova jätkä, kun sai omaan nimeensä perustuvan verbin. Ja muutenkin verbinsä veroinen mies.

Jälkikirjoitus IV – jälkikirjoituksen pojan kosto: Tämä teksti on kirjoitettu alun perin lokakuun alussa kello 3:n ja 5:n välillä aamuyöllä, koska unettomuus vaivasi hieman. Vetoan siihen sekä mielenvikaisuuteen.