Unien tulkinnanvaraisuuden uusin oppimäärä

Näen nykyisin harvoin unia. Silloin tällöin saatan herätä aamusella, tai tarkkaan ottaen olen herännyt joka aamu tähän hetkeen mennessä, koska jos en olisi herännyt, niin… tiedättehän, mutta takaisin asiaan. Silloin tällöin saatan herätä aamusella varmana siitä, että olen nähnyt viime yönä jotain unta, mutta en saa siitä pinnistelemälläkään kiinni. Se on todella häiritsevää, kun tuntee jonkin jutun olevan aivan hyppysissä, mutta sitten se kuitenkin karkaa kaukaisuuteen.

Mutta viime yönä kävi toisin. Tajun kankaalle tykitettiin sellaista materiaalia, että kenties heräsinkin suu auki. Olin totaalisen tokkurassa herättyäni. Sitä paitsi tyttäreni tuli potkimaan minut hereille, koska olin nukkunut ohi herätyksen. Runsas unikuvaston määrä selittynee sillä, että tunsin nukkuneeni syvässä horroksessa. Hyvä REM-unitila (Rapid Eye Movement) takaa paremmat mahdollisuudet unien näkemiseen. Unen laatu ei ole ollut oikein toivotunlainen viime aikoina. En ole koskaan kärsinyt uniongelmista, mutta viimeiset vuodet ovat tehneet nukkumisesta ailahtelevaa. Syitä on tässä yhteydessä turha yrittää perata.

Viime yön unisatuihin. Ensimmäisessä pätkässä ajoin autolla erämaassa. Erämaa ei näyttänyt suinkaan suomalaiselta erämaalta, vaan auringon polttamalta kivikkoiselta vähäisen kasvillisuuden erämaalta, jonka yleissävy on kellertävä. Minulla oli joku henkilö kyydissä ja ajoimme hiekkatietä. Kauempana näkyi pienen kallion päällä hylätty Teboil-huoltoasema. Ajaessani kohti asema yhtäkkiä romahti kasaan niille sijoilleen. Tokaisin: ”Jaaha, taisivat sitten räjäyttää sen”. Vierustoverini osoitti tien eteen ja sanoi: ”Katso, rauniosta juoksi ulos rotta.” Muistan ajatelleeni harmissani, kuinka moni viaton jyrsijä menetti henkensä ja/tai kotinsa, kun menivät tuhoamaan huoltoaseman. Tien yli vilistänyt jyrsijä teki yhtäkkiä korkean loikan ilmaan, mutta ei laskeutunutkaan alas, vaan jäi leijumaan ilmaan. Sitten se alkoi heiluttaa raajojaan ja lensi pystyasennossa. Elukalla ei ollut minkäänlaisia siiven tapaisia, kuten esim. liito-oravalla, mutta silti se lensi. Totesin vierustoverilleni: ”Tuo ei muuten ole mikään rotta.” Hetken päästä jyrsijä, tai mikä ihme olikaan, laskeutui pienen kiven päälle ja jäi tuijottamaan meitä pystyasennossa. Sen turkissa oli ruskeaa ja valkoista, sillä oli pienet korvalehdet ja suuret tummat silmät, joten läpitunkevan tuijotuksen huomasi hyvin. Filmi katkesi siihen.

Seuraava pätkä oli tavanomaisempi. Olin työkavereiden kanssa jossain lounaalla. Kyselin tiskiltä lohiannoksen hintaa, ja minulle kerrottiin, että pieni lohiannos on 4,30 e, mutta siihen tuli vain vähän lohta ja perunaa tms. Suuremman annoksen hinta olikin 15,20 e, mutta lautasen koosta päätellen siihen tuli ilmeisesti kaikki mahdollinen maan ja taivaan väliltä. Otin suuremman annoksen. Asetuin jonoon odottamaan, koska henkilöstö teki hiki hatussa liukuhihnalta hervottoman kokoisia ruoka-annoksia. Kun oma vuoroni tuli kohdalle, valmiina ei ollut yhtään annosta ja koko henkilökunta lopetti yhtäkkiä työt ja lähti tupakalle viereiseen huoneeseen. Hämmästelin tiskillä ja katsoin, kun tyypit vetivät röökiä ja juoruilivat kaikessa rauhassa viereisessä huoneessa. Ja pitkä jono ihmisiä odotti lounastaan. Kun he lopulta tulivat takaisin, yksi vain totesi: ”Sienet alkaa olla vähissä” ja jatkoi töitään. Filmi katkesi siihen.

Kolmas uni vei minut osaksi rikollisliigaa. Olimme saaliinjaolla jossain piilopaikassa. Porukan pomot jakoivat täysin epäreilusti muille jäsenille, mukaan lukien minä, vain pieniä summia ynnä joitakin aseita, ja pitivät valtaosan saaliista itsellään. Kirosin mielessäni epäoikeudenmukaista touhua, mutten uskaltanut sanoa mitään. Saaliinjaon jälkeen painuin omalle piilokämpälleni, joka oli surkea läävä. Näytti lähinnä joltain slummialueen kyhäelmältä. Otin käteeni ryöstösaaliina saadun Parabellum-pistoolin (kulkee myös nimellä Luger P08), joka tunnetaan erityisesti toisen maailmansodan natsiupseerien vyöltä löytyneenä palvelusaseena. Tähtäilin aseella olematonta kohdetta ja mietin, että minun pitäisi tehdä jotain ”peliliikkeitä” oman asemani parantamiseksi. Filmi katkesi siihen.

Neljännessä unessa löysin itseni ties mistä itä-Euroopan maasta mittailemassa silmilläni korkeaa tornitaloa, joka näytti hieman rähjääntyneeltä ja autiolta. Vieressäni joku kaveri selitti taukoamatta minulle ja muutamalle muulle hienoista visioistaan ja tuottoisista mahdollisuuksista, jotka kytkeytyivät mainittuun rakennukseen. Ymmärsin, että olen päätynyt tilanteeseen sijoittajan tai ”bisnesenkelin” roolissa. Bisnesideana oli kunnostaa tornitalo moderniksi sairaalaksi, mikä tietty kuulostaa jalolta kohteelta sijoittaa, mutta oletettavasti tarkoituksena oli harjoittaa liiketoimintaa eikä hyväntekeväisyyttä, mikä vesitti vahvasti kauniin ajatuksen. Filmi katkesi siihen.

Tuo kaikki tapahtui mieleni syövereissä pelkästään viime yön aikana. Melkoinen vuoristorata-ajelu. Todellisuudessa näin vielä enemmän asioita, mukaan lukien viidennen unen, mutta muistikuvat alkavat hämärtyä. Viidennessä unessa tuntui kuin olisin mukana jossain tv-sarjassa, jossa oli tekeillä murha, mutta en yhtään osaa sanoa, miten minä liityin sarjaan. Sen tiedän, että en ollut osallinen murhasuunnitelmissa. Onneksi.

Siitä pureskelemaan tulkintaa. Pitäisi kai marssia kirjastoon lainaamaan Sigmund Freudin teos Unien tulkinta. Freud käsittääkseni ajatteli, että unet voidaan jäsennellä mielekkäiksi kokonaisuuksiksi vapaan assosiaation menetelmänsä avulla. Freudin mukaan uni on ”tukahdutetun tai torjutun toiveen naamioitu toteutuma”. Mitä hemmettiä minä muka olen toivomassa? Että onnistun jalostamaan lentävän jyrsijän? Ryhdyn lounasravintoloitsijaksi? Rikastuisin rikosten avulla ja ryhtyisin suursijoittajaksi? Mitä ikinä salaa toivonkaan, on naamiointi tainnut onnistua liiankin hyvin. Tai ehkä olenkin vain ihan silleen normaalilla tavalla sekaisin päästäni.

Jälki-Nostradamukset: Parabellum-pistoolin nimi tulee latinasta ”para bellum” ja tarkoittaa ”varaudu sotaan”. Alkuperäinen sitaatti on peräisin roomalaisen Publius Flavius Vegetius Renatuksen (nimiä riittää) teoksesta Epitoma Rei militaris noin vuodelta 390 jaa. ja kuuluu kokonaisuudessaan ”si vis pacem, para bellum” eli ”jos haluat rauhaa, varaudu sotaan”. Nyt tuli kylmää kyytiä. Loppuviikon unet taisivat mennä siinä. No ei oikeasti, tai ei ainakaan tuon takia. En ole herkkis.

Aah, numeroita

Tykkään numeroista. Paljolti siksi, että minulla on hyvä numeromuisti, joka taas johtunee pitkään vallalla olleesta työnkuvastani. Hyvää numeromuistia on ylläpidetty valitettavasti muun sorttisen muistamisen kustannuksella. Numerojärjestelmä on äärimmäisen näppärä työkalu mitata jos jonkinlaista asiaa ihmeellisessä maailmassa. Numerot antavat käsityksen mittasuhteista eli menetelmän hahmottaa todellisuutta suhteuttamalla numeraalisia arvoja toisiin numeraalisiin arvoihin. Jos ajattelen ajomatkaa Turusta Helsinkiin, joka on sellainen 168 kilometriä, ja tiedän suurin piirtein, kuinka kauan matka kestää autolla ajaen, niin vastaavasti kuullessani etäisyyden maasta kuuhun olevan 384 400 km ymmärrän, etten viitsi lähteä taittamaan matkaa ainakaan autolla (muut vaikuttavat tekijät poissulkien). Eikä tässä yhteydessä pohdita mahdollisuutta, voisiko Turun irrottaa Suomesta ja lähettää siirtokunnaksi kuuhun.

Monia asioita on helpompi ymmärtää numeroiden kautta. Kohteita voidaan arvioida määrällisesti eli kvantitatiivisesti, kuten lukumäärä, etäisyys, tilavuus ja paino. Mutta kaikkeahan ei voi arvioida niin ”helposti”. Esimerkiksi jos henkilöä X vituttaa kuin pientä oravaa (asiaan liittyy myös jäätynyt käpy), emme voi muodostaa vitutuksen määrälle yleispätevää numeraalista arvoa, vaan meidän täytyy arvioida tunnetilan syvyyttä toisin keinoin. Ehkä tilanne ei ole niin paha, koska henkilöä ei tiettävästi vituta niin paljon kuin isoa oravaa. Arviointi perustuu laadullisiin eli kvalitatiivisiin tekijöihin, esim. irtisanominen taloudellisiin syihin vedoten vituttaa a) silleen ihan pikkukivasti, b) tasaisen varmasti, c) kuin hamsteria, jonka juoksupyörä jumittaa, d) kuin pientä oravaa (jäätynyt käpy) tai e) kuin isoa oravaa (iso jäätynyt käpy).

Toki edellä esitetty esimerkki edellyttää muidenkin irtisanomiseen ja siitä seuraavaan vitutuksen voimakkuuteen liittyvien tekijöiden arviointia. Näitä voivat olla vaikkapa seuraavat:

• Vihasiko työtä jo ennestään vai oliko työ kaikki kaikessa eli pyyhittiinkö samalla koko elämältä tarkoitus. Sekä kaikki välimuodot ja variaatiot näistä ääripäistä.
• Onko työstä kertynyt säästöjä vai ovatko kaikki ansiotulot menneet kädestä suuhun (tai kurkusta alas), ts. pudottiin tyhjän päälle. Sekä mahdollisen velkataakan raskaus kytkeytyen vaikkapa elämäntavan leveyden ja statuksen osoittamisen tarpeeseen (kehittymättömän minän eli egon puutteita).
• Onko kyetty funtsimaan ”plan b” ikävän tapahtuman varalle. Onko uusi työpaikka kiikarissa, onko mahdollisuus kouluttautumiseen ja uuteen uraan, aletaanko lotota ahkerammin, olisiko perintöä joltain suunnalta odotettavissa ja voisiko jotenkin edesauttaa sen haltuun saamista, onko alkoholisoituminen ja syrjäytyminen varteenotettava vaihtoehto, ripustetaanko riippakivi kravatiksi ja soudetaan järven selälle, jne.
• Irtisanomisen uhrin psyykkiset valmiudet, kuten kestääkö ego elintason laskemisen, työn asema oman identiteetin rakennuspalikkana, valtaako mielen välinpitämättömyys eli kaikki on ”iha sama”, onko lähtökohtaisesti optimistinen vai pessimistinen ynnä lukemattomat muut persoonallisuustekijät (se kuuluisa Big Five), jne.

Tässä vaiheessa huomaamme ajaneemme itsemme melko syvälle suohon, koska ymmärrämme, ettei tiedostamallemme todellisuudelle ole suurelta osin olemassa selkeää yksiselitteistä mitta-asteikkoa tai mittaristoa. Numerot ovat kuitenkin lohdullisia, koska ne antavat helpommin ymmärrettävän kuvan asiasta. Eikä todellakaan sekaannuta mihinkään derivaattoihin, integraaleihin, imaginäärilukuihin, sumeaan logiikkaan eikä varsinkaan Schrödingerin kissaan.

Rehellisesti sanottuna ainoa järjellinen motiivi koko räpellyksen kirjoittamiseen oli, että minun piti ilmoittaa tässä rattoisasti soljuvan blogikirjoituksen olevan vuoden 2025 blogikirjoitus numero 50, joka on kirkkaasti uusi henkilökohtainen (mikä muu muka) ennätys jo tässä vaiheessa vuotta. Kaikki muu edellä esitetty on pelkkää ns. palstantäytettä. Aiempi kärkitulos muuten oli 36 raapustusta vuodelta 2014. Ekstranippelinä mainitsen, että tämä on myös maailmanhistorian 290. bloggaukseni. Kohta juhlitaan suuria pyöreitä numeroita, työn ja lukemattomien uusien sivupolkujen merkeissä tietenkin. Hyvät, pahat ja rumat kansalaiset, on aika röyhistää rintaansa ja taputella maltillisesti itseään selkään, ettei suomalaisten arvostama perushyve vaatimattomuus irtoa ruumiista ja lennä tiehensä.

Turvallista matkaa helvettiin

Nähdäksemme olemme saapuneet taas Totuuden lähteille, joten on aika huutaa se ilmoille. Suomessa on saanut yhä voimakkaampaa jalansijaa ”alakulttuuri”, jonka vaikutus näkyy selkeimmin moottoriliikenteelle tarkoitetuilla kulkuväylillä. Tottahan toki tarkoitan alati kasvavaa joukkoa nimeltä Audi-/BMW-/Mersu-/Tesla-kuskit. Kalliiden sähköautojen esiinmarssi on tuonut tuoretta verta perinteiseen saksalaisten premium-autojen koalitioon.

Muutama vuosi sitten sosiaalipsykologian professori Jan-Erik Lönnqvist julkaisi tutkimuksen otsikolla ”Not only assholes drive Mercedes. Besides disagreeable men, also conscientious people drive high-status cars” (3.12.2019). Tutkimus antoi kättä pidempää todistusaineistoa yleiseen havaintoon, että tiettyjen automerkkien omistajiksi valikoituu tietynlaisia käyttäytymishäiriöitä toistavia henkilöitä. Tutkimuksen löydökset olivat mm. seuraavia: Riidanhaluiset, empatiakyvyttömät, epäterveellä itsetunnolla varustetut sekä muita narsistisia persoonallisuuspiirteitä omaavat miehet hankkivat autoikseen aiemmin mainittuja merkkejä. Varallisuuden turmeleva vaikutus ei ole ilmiössä ratkaiseva tekijä, vaan siitä riippumaton häiriintynyt persoonallisuus näyttelee suurta osaa. Vähemmän yllättävästi naisilla ei yhteyttä havaittu, vaan ongelma on yksinomaan miessukupuolella. Tutkimus toteutettiin kyselynä, jolla arvioitiin henkilöiden persoonallisuutta ns. Big Five -persoonallisuustekijöiden kautta (avoimuus, tunnollisuus, tunne-elämän tasapainoisuus, ulospäinsuuntautuneisuus, sovinnollisuus).

Valitettavasti ajankuva on sellainen, että häiriökäyttäytyminen teillä näyttäisi olevan reippaassa kasvussa. Tunnetusti nuorilla miehillä yleinen sairas asenne autoilua kohtaan on saanut moninkertaisen lisäboostin, kun keitokseen on lisätty tutkimuksen todistama ilmiö ja (nimellisesti) aikuisiän saavuttaneet miehet. Tosiurosten tärkein taloudellinen päämäärä elämässä on päästä etuoikeutetun menopelin rattiin, jotta pääsisi aidosti toteuttamaan itseään. Harhainen ylemmyyden tunne ja usko kieroutuneeseen alfauros-illuusioon antavat lisää vauhtia oman elämänsä ”voittajille”. Pääsy näiden infantiilien runkkurinkiin ei ole vaikeaa: Saksasta tuodaan laivalasteittain edullista laatuautoa niitä janoaville lippispäille ja isonkin velan ottaminen unelman saavuttamiseksi on pieni uhraus.

Oman kompetenssinsa todistaminen liikenteessä (ja sitä kautta luonnollisesti koko elämässä) näkyy monessa: jatkuva ylinopeuden ajaminen tilanteessa kuin tilanteessa, pakonomainen tarve kaikkien muiden ohitteluun, ruuhkissa jonojen ohittaminen ja eteen kiilaaminen. Teiden retardeille liikennesäännöt ja tieliikennelaki ovat sanahelinää ja niiden noudattaminen osoitus pelkuruudesta ja impotenssista. Olen alkanut epäillä, että jossain täytyy olla tehdas, joka kloonaa lisää lippispäisiä Audi-, Bemari- ja Tesla-kuskeja liikenteeseen.

Olen visioinut mallin, jossa ajoteillä liikkuminen kiellettäisiin kaikilta muilta paitsi yllä mainittujen parempien autojen paremmilta kuljettajilta. Ja koska asetelma olisi optimaalinen, voitaisiin kumota kaikki säännöt ja lait koskien tiellä liikkumista moottoriajoneuvolla. Tämän jälkeen me kaikki kyvyttömät kuolevaiset voisimme seurata tienpientareilta turvallisen välimatkan päästä, kuinka häiriintyneet narsistiset munapäät ajaisivat kilpaa itsensä ja toisensa hengiltä. Problem solved. Voin jo melkein haistaa raikkaamman asenneilmapiirin.

Jälkihiertämiset: Jos maailman kaikki autot asetettaisiin perä perää jonoon, löytyisi senkin jälkeen jostain Audi-kuski, joka yrittäisi ohittaa ne kaikki. Ei ole minun keksimäni juttu, mutta silti ihan hyvä.

Elämä on sitcom

Ja tietenkin myös laiffii ja suklaarasia sekä kaikenlaista muuta noloa paskaa. Sitcom on puhdas jenkkilaina ja sinällään soveltumaton upotettavaksi suomen kieleen, koska sitcomille eli situation comedylle on olemassa ihan käypä suomalainen vastine ”tilannekomedia”. On kuitenkin ymmärrettävää, millainen houkutus on käyttää englanninkielistä lyhennelmää, sillä se on ytimekkäämpi ja seksikkäämpi ja tuntuu katu-uskottavalta (setäpuhetta), kuten kaikki puheenparteen ujutetut englanninkieliset heitot. Sitcom on niin juurtunut nykysuomen käyttökieleen, että tuskin kenellekään jää epäselväksi termin merkitys. Eipä täällä toimiva mystinen kielitoimisto eli kotimaisten kielten keskuskaan (kotus, koitus?) ole puuttunut asiaan. Olisi siihen voinut tuputtaa esim. ”tilkom”.

Allekirjoittanut pullahiiri on TV-sukupolven tuote, joka varttui kuvaputkitelevision lämpimässä hohteessa. Muistikuvat löytävät tilannekomedioista sellaisia havaintoja kuin Onnen päivät (Happy Days eli Fonzie-sarja), Bill Cosby Show, Tyttökullat (Golden Girls), Kate & Allie ja Terveydeksi (Cheers). Lemmenlaivaakin (Love Boat) mietin, mutta sitä tuskin mielsi ainakaan puhtaaksi tilannekomediaksi. Onnen päiviä näin vain satunnaisesti ja Terveydeksi-sarjasta tuskin katsoin kuin välähdyksiä, koska en nähnyt sarjassa mitään hauskaa. Jostain syystä Cheersin tunnari on silti jäänyt hyvin päähän. Bill Cosbya, Tyttökultia sekä Kate & Allieta katsoin enemmän. Kate & Allie oli semisti tylsä sarja, mutta Tyttökultien jatkuva toistensa nälviminen on jäänyt positiivisena asiana mieleen, samoin Bill Cosbyn eli Huxtablen perheen läpänheitto. Tyttökullat kertoivat vähän varttuneemmista naisista ja sattumoisin huomasin, että sarjan päänäyttelijöistä Betty White on viimeinen elossa oleva ja hänkin 99-vuotias! 80-luvun lopulla putkahti ruutuihin Pulmuset (Married… with Children), joka mullisti genreä. Bundyn kieroutunut perheidylli tarjoili niin rankkaa settiä ja roisia huumoria, että lakoninen ja kyyninen kenkämyyjä Al Bundy leimasi itsensä pysyvästi TV-historiaan, kuten muukin sarjan kauhugalleria. Hauska oli myös silloisen Kolmoskanavan Alf, joka kertoi ko. nimellä kutsutusta rääväsuisesta avaruusolennosta, joka oli majoittunut tavallisen amerikkalaisen perheen jäseneksi. Alfia esitti pölhön näköinen karvanukke (ei kuitenkaan lähellekään yhtä ruma kuin Yoda) ja olipa Suomessakin myynnissä Alf-pehmoleluja ja jopa Alf-sarjista julkaistiin jonkin aikaa.

90-luku toi tullessaan uudet suosikit. Frendit olivat ylitse muiden, todistaahan sen katkeamaton uusintakierrosten ketju televisiossa. Samoin radiopsykiatri Frasierin parissa viihdyin. En tiedä mistä johtui, mutta Seinfeld ja Kaikki rakastavat Raymondia menivät minulta kokonaan ohi. Ehkä Raymond jäi väliin siksi, koska minua ärsytti pääosan esittäjän omahyväinen olemus. Samoin Roseannen päähenkilö oli aivan sietämätön. Tulipa joitain muitakin katsottua jollain intensiteetillä, kuten Hulluna sinuun (Mad About You), Kolmas kivi auringosta (3rd Rock from the Sun), Dharma & Greg sekä Will & Grace -sarjoja.

Onhan siinä yllin kyllin toisen luonteisille ihmisille kestämistä, jos on yksilöitä, jotka katsovat elämää yhtenä pitkänä tilannekomediana (La Divina Commedia?). Valitettavasti tai ei, olen havainnut ko. piirteen voimistuneen omassa käyttäytymisessäni pitkällä aikavälillä. Elämän aivo-, raivo-, sydän- ja muiden tapahtumakohtausten ketju sisältää loputtomiin elementtejä, joista ammentaa tilannesidonnaista huumoria. Ja minähän ammennan ja hämmennän. Valitettavasti ihmisellä on taipumus toistaa maneerejaan ja iän myötä ne tuppaavat jopa voimistumaan. Niin ollen piirteet, jotka aiemmin on mielletty hauskoiksi tai kiinnostaviksi, muuntuvat myöhemmällä iällä rasittaviksi ja kiusallisiksi. Näin myös siksi, että henkilön välittömässä läheisyydessä käyskentelevien kanssaihmisten saturaatiopiste saavutetaan väistämättä ennemmin tai myöhemmin. Olisiko siinä ideaa, että henkilö olisi alati uudistuva, kykenisi luopumaan säännöllisen epäsäännöllisesti kaikenlaisista rutiineistaan ja pinttyneistä tavoistaan, eli tulisi alituiseen joksikin muuksi kuin mitä aiemmin on ollut. Ja lopputulos on nähtävissä kossun kirkkaana: passitus psykiatriseen hoitoon.

EDIT 3.1.2022: Betty White meni sitten poistumaan täältä 31.12.2021. Kohtalaisen kova sattuma. Olisi ollut vain 17 vuorokautta 100-vuotispäivään. Kuolema ei katso kalentereita.

Peilitesti

Ranskalainen ”ajattelija” ja patonginpurija (ei haittaa, vaikka patonki kehitettiin 1900-luvulla) René Descartes (lat. Renaultus Castraatius) letkautti jossain siellä 1600-luvun alkupuoliskolla hävettävän yksinkertaisesti ”ajattelen, siis olen” eli ”cogito ergo sum”. Kuningasajatukseen saattoi vaikuttaa pienissä punkkuhönöissä koetut aistiharhat, jotka saivat hänet epäilemään, että demoni kusettaa hänen aistejaan, joten ainoa, mihin hän voi luottaa, on mieli ja sen tuottama ajattelu, jotka mahdollistavat aistien antaman tiedon epäilemisen.

Vitsi Renén simppelin lausahduksen takana on, että jos henkilö lausahtaa ääneen tai toteaa mielessään ko. viisauden, on hänen tällöin tiedostettava oma olemassaolonsa. Jos kerran ihminen tietää ajattelevansa, hän tietää olevansa olemassa. Näin varmistetaan, että yksilöllä on mieli ja tietoisuus. Toisaalta homma toimii yhtä hyvin, jos vaikka toteaisi ”istun paskalla, siis olen”. Silloin olen sangen tietoinen siitä, että minä omassa persoonassani istun pytyllä ja tuuttaan jötikkää tulemaan. Jos pohtii vastaavasti koiraa, niin se saattaa vain ajatella ”ai jai, jotain pyrkii ulos”, ja jos sillä käy tuuri ja se pääsee heti hoitamaan pakottavan tarpeensa, turri ei jää ihailemaan tuotoksiaan itsetietoisesti ”pyöräytinpä komeat pökäleet”, vaan voi todeta, että haju on tuttu ja turvallinen eivätkä tuoreet paskakikkareet aiheuta ainakaan välitöntä uhkaa sille.

Niin näppärästi ihminen pääsi nostamaan itsensä korkean pylvään päälle suhteessa muuhun eläinkuntaan, koska hänellä oli kielellinen ilmaisukyky todetakseen olemassaolonsa ymmärrettävästi muiden lajitoveriensa keskuudessa. Kyllä siinä selkään taputtajia riitti, kun homo sapiens todistettiin näin yleväksi olennoksi. Kautta historian samainen laji on katsonut täysin tiedostaen oikeudekseen ja velvollisuudekseen väärällä tavalla ajattelevien ja väärin olemassaoloaan harjoittavien massoittaisen tietoisuuden (ja elintoimintojen) sammuttamisen, mutta ehkei kannata nyt puuttua siihen.

Vuosisatoja Descartesin jälkeen ihminen pystyi sen verran hellittämään ylenpalttisesta omahyväisyydestään, että saattoi tunnustaa mahdollisuuden muiden lajien tietoisuuden olemassaoloon. Niinpä kehitettiin yksinkertaisen nerokas peilitesti (mirror self-recognition test eli MSR eli täplätesti), jossa eläimen otsaan lätkäistään täplä joko maalilla tai tarralla ja sitten mennään peilin eteen. Jos eläin tajuaa, että peilissä oleva hahmo on se (hän?) itse, reagoi eläin jollain tapaa täplään, yleensä yrittämällä poistaa sen tavalla tai toisella. Tähän eliittijoukkoon ovat kuuluneet toistaiseksi jotkut ihmisapinalajit, harakka, norsu, pullonokkadelfiini, miekkavalas sekä kaloista paholaisrausku ja tietty puhdistajakalalaji. Koirahan reputtaa testin. Pentuna koiramme rähisi vaatekaapin peiliovelle, mutta kun ikää tuli lisää, uhoaminen ja reagointi loppuivat. Vaan eipä se peilikuvan tunnistamisesta johtunut, vaan luultavimmin siitä, ettei toisesta elukasta synny minkäänlaista hajujälkeä ja sen seurauksena koko juttu menee reippaasti yli karvakuonon ymmärryksen.

On helppo sisäistää nisäkkäiden läsnäolo peilitestin läpäisseiden listalla. Aasian norsut on mielletty hyvinkin fiksuiksi olennoiksi, onhan niillä valtavat aivotkin. Joo joo, koko ei ratkaise, vaan miten niitä käyttää. Lintuja edustava harakka on ollut älykön maineessa, pystyyhän se kuulemma käyttämään jopa apuvälineitä eli ”työkaluja” ratkaistakseen jonkin pulman sekä järjestämään hautajaisrituaalit kuolleelle lajitoverilleen. Harakka voi siis aamulla tsekata kuvajaistaan lätäkön pinnalta ja todeta, ovatko höyhenet kuosissa. Koirallakin on aamutoimensa, omamme ainakin hieroo aina aamuisin päätään mattoon. Myös jotkut varis- ja papukaijalajit pystyvät hyvinkin mutkikkaaseen ongelmanratkaisuun, vaikka reputtavatkin peilitestissä. Ei se automaattisesti tyhmäksi tee, jos ei itseään peilistä tunnista.

Kalojen mukana olo listalla on kuitenkin melko hämmentävää. Toisaalta kaloissahan on kalaöljyä eli runsaasti omega-3-rasvahappoja, joiden tiedetään olevan tärkeä tekijä aivojen hyvinvoinnin ylläpitämiseksi ja aivojen ns. valkean aineen vähenemisen estämiseksi, joten sen perusteella kalojen pitäisi olla neroja. En ollut tosissani. Paholaisrauskujen aivot ovat kaloista suurimmat. Testiin osallistuneet vankeudessa elävät veijarit olivat peilitestissä alkaneet käyttäytyä poikkeuksellisesti. Rausku oli tehnyt peilin edessä voltteja sekä heiluttanut eviään (hei tsiigaa näit siipii!) ja puhaltanut ulos ilmakuplia (hah, meitsilt tulee kuplii!).

Voi helposti kuvitella, että satunnaisesta otoksesta täysikasvuisia homo sapienseja löytyisi kourakaupalla yksilöitä, joilla ei ilmekään värähtäisi peilin edessä, vaikka dippaisi koko pään maalipönttöön. Sitä voi kahlata elämänsä läpi pää sumussa uhraamatta ajatustakaan sille, mitä se olemassaolo ja tietoisuus loppujen lopuksi oikein merkitsee. Monelle on helpompaakin, että mitä vähemmän vilkuilee peiliin, sitä vähemmän ahdistuu. Tietoisuus lisää tuskaa.

Loppulaaki: Descartesin Rellu-sedälle kävi muuten kylmät, sillä ruotsalainen vieraanvaraisuus vei häneltä hengen. Hänet kutsuttiin opettamaan ajattelemista eli filosofiaa 22-vuotiaalle kuningatar Kristiinalle, joka vänkäsi vastaan joka asiassa. Kuten suurilla filosofeilla on tapana, oli ranskis tottunut lossitteluun ja köllimään sängyssä pitkälle päivään harjoittaen ”ajatteluaan”, mutta Ruotsin hovin kurinalaisuus riisti häneltä tällaiset ylellisyydet. Alkoi fransulla v-käyrä nousta. Samoin äijä oli tykännyt sluibailla uuninpankolla kuin kissa, mutta Ruotsissa olivat olosuhteet hieman karummat. Kaiken summana ranskalainen hienohelma sai todeta keuhkokuumeen seurauksena ”en enää ole, joten eipä tarvitse ajatellakaan”.

Lupauksia herättävä kirjoitelma

MMT:n toimitus yllätettiin jälleen kerran housut kintuissa 31.12.2018, kun vuosi vaihtui 2019:ksi täysin arvaamatta puolenyön aikaan. Vaikka viittaus housuihin toimii yleisesti metaforana, kuljetaan toimituksessa suurimman osan aikaa kirjaimellisesti housut kintuissa. Mutta koska kukaan ei osannut odottaa vuoden vaihtumista vuoden viimeisenä päivänä, tuli kaikille kiire kehittää uudenvuodenlupauksia.

Uudenvuodenlupaukset ovat jokavuotinen perinne, joka perustuu pitkälti siihen, että kehnoksi koettu suoriutuminen menneestä vuodesta synnyttää ihmisessä omantunnon kolkutusta, jonka vaientaminen edellyttää ryhtiliikettä ja pyrkimystä jossain muodossa edellisvuoden versiota paremmaksi ihmiseksi. Uudenvuodenlupaukset toimivat samalla polttoaineena seuraavan vuoden uudenvuodenlupauksille, koska seuraavan vuoden vaihtuessa palautuvat edelliset lupaukset mieleen, jolloin voi todeta niiden epäonnistuneen surkeasti, josta seuraa tunnontuskia, jne.

Uudenvuodenlupaukset tulee tavallisesti tehdä epärealistiselta pohjalta. Lupausten tavoitteet täytyy asettaa riittävän koviksi, jotta ne tuntuvat ankaralta rangaistukselta itselle ja edesauttavat toivottua lopputilannetta, jossa saa todeta tavoitteiden jääneen saavuttamatta ja lupaukset petetyiksi. Pomminvarmoja tapauksia ovat mm. “lupaan laihtua 15 kiloa”, “lue yhden kirjan joka kuukausi”, “nautin alkoholia vain saunakaljan muodossa”, “olen mukavampi kanssaihmisiäni kohtaan”, “en huuda lapsille koko vuonna”, “opettelen soittamaan ukulelea”.

MMT:n toimitus mietti asiaa tällä kertaa toiselta kantilta ja päätyi lopputulemaan, että tänä vuonna uudenvuodenlupausten täytyy synnyttää onnistumisen iloa ja hyvää mieltä. Lupausten tulee noudattaa (mielenvikaisen) järjen ääntä, joten rima asetetaan korkeudelle, josta onnettominkin nahjus (allekirjoittanut) pääsee kevyesti yli. Toimituksen ideariihi tuotti seuraavia perusasioihin keskittyviä lupauksia:

Lupaan tehdä kaikkeni, että hengitän koko tulevan vuoden.
Lupaan tehdä tarpeeni vessaan, paitsi silloin, kun olosuhteiden pakosta tai huomionhakuisuuden stimuloimana teen niitä ulos.
Lupaan sanoa ainakin yhden ystävällisen lauseen tai sanan päivässä (tämä voi olla liian vaikea).
Lupaan, ettei alkoholin kulutukseni ylitä suurkulutuksen rajaa kuin satunnaisesti joitakin kertoja viikossa.
Lupaan, etten hipelöi sukukalleuksiani kuin korkeintaan puolen tunnin vartin välein työaikana.
Lupaan, etten nuku töissä muulloin kuin väsyneenä.
Lupaan, etten pidä itseäni muita parempana ihmisenä pois lukien ne älykääpiöt, joita valtaosa ympäröivästä populasta edustaa.
Lupaan käyttää sarkasmia ja ivallisuutta aseenani joka päivä.
Lupaan nauraa enemmän muille kuin itselleni.
Lupaan ajatella seksiä niin usein kuin muilta aiheilta pystyn. Lupaan myös yrittää minimoida muut ajattelun aiheet.
Lupaan, että lähes kaikki ulosantini on tyhjänpäiväistä paskanjauhantaa ja ääliömäistä länkytystä myös tulevana vuonna.
Lupaan pyrkiä todistamaan kaikille, etten ole vähäisissäkään määrin vakavasti otettava kypsä ihminen.

Siinä joitakin esimerkkejä, joista ammentaa ajatuksia omiin uudenvuodenlupauksiin. Kannattaa muistaa, että lupaukset on paljon mukavampi pitää, kun niissä ei ole mitään todellista sisältöä, vrt. poliitikot. Parempi mieli ja hyvä ruoka on jokaisen oikeus. Ja hyvä lämmin hellä on mieli jokaisen, oi jospa ihmisellä ois lässyti lässyti lällällää.

Kyllä, tämä on koirasta

Varoitus ei ole turha: kirjoitan seuraavassa koirasta (eksyen hieman muuhunkin). Jos sinä satunnainen harhailija satut olemaan Koiraihminen, kehotan sinua poistumaan välittömästi takaoven kautta. Saat poistua myös etuoven kautta, mutta se edellyttää 180 asteen käännöstä kannoillasi ja sen jälkeen poistumista. Jos olet Koiraihminen ja lisäksi idiootti tai muuten vain tyhmänpuoleinen, voit yrittää 360 asteen käännöstä kannoillasi ja poistumista sen jälkeen.

Perheellämme on koira, kuten joskus aiemmin olen maininnut, mutta kuka sitä jaksaa muistella. On hyvä omistaa koira, jotta pystyy varmentumaan keski-ikäistymisestään ja -luokkaistumisestaan, jollei se jo kaksilapsesta perheestä, omakotitalosta, perheautosta, holtittomista kuluista sekä alituisesta kiireestä ja väsymyksestä ole tullut selväksi. Koiralla, tuolla canis lupus familiariksella, on ruskeat nappisilmät, kiharainen musta turkki, luppakorvat ja helvetillisen voimakas purenta. Onneksi peto painaa vain parikymmentä kiloa ja sillä on hyvin lauhkea luonne, joten täysikasvuinen ihmisyksilö pystyy laittamaan sille jotenkuten hanttiin. Elukka haisee pääosin korvavaikulle, jonka voimakas aromi pääsee oikeuksiinsa, kun se ravistelee päätään. Välillä se haisee muullekin, varsinkin silloin, kun se sattuu piereskelemään sisätiloissa. Asia ei jää huomaamatta, vaikka äänimerkki jäisikin.

Koira on rodunjalostuksen tuote ja omistuksessamme oleva yksilö on labradorinnoutajan ja villakoiran risteytys. Sillä on hienompi nimi Australian labradoodle. Rakki ei kuitenkaan tullut Australiasta vaan Lapualta. Sen piirteisiin ei kuulu jatkuva uhoaminen, vaikka onkin syntyjään pohojalaanen. Lajike on kehitelty Australiassa, mistä se on kotiutunut tuontitavarana jossain vaiheessa Suomen kamaralle. Se ei ole virallinen rotu Suomessa, vaikka vissiin joku taho yrittää sen saada viralliseksi. Äskeinen virke oli vaahtosuisia rotufundamentalisteja varten. Rotufundamentalistit ovat käsittääkseni Koiraihmisten höyrypäinen ja äärityhmä alalaji. Minulle on yhdentekevää, vaikka elukkaa kutsuisi sekarotuiseksi piskiksi.

Koiramme on äärettömän seurallinen ja leikkisä. Mihin ikinä perseensä kotona laskeekin, se tuo välittömästi jonkun lelun, jotta sitä voisi heittää eläimelle. Jos idea ei tule heti selväksi, se tuo lisää erilaisia heitettäviä leluja. Se tykkää myös varastella sukkia avatusta pesukoneesta, likapyykkikorista tai mistä vain. Ulkona koiran lemppari on käpyjen potkiminen. Säännöt ovat yksinkertaiset, kuinkas muuten. Haetaan alue, josta löytyy männynkäpyjä, valitaan yksi käpy (usein koira valitse kävyn) ja aletaan potkia sitä elukalle. Sitä voi vähän yrittää hämätä, mutta sen refleksit ovat saalistavalle pedolle ominaiset. Kun kävyn potkaisee johonkin suuntaan, karvaturpa ampuu rakettina perään ja tuo sen hetkessä takaisin. Se sinkauttaa kävyn suustaan jalkoihini ja sitten taas alusta. Joskus se on heilauttanut kävyn suustaan ilmaan ja ottanut kopin, eli kopitellut itselleen.

Koiralla on selvästi tunteita. Se on voimakkaasti leimautunut meihin, mikä näkyy erityisesti silloin, kun tulee takaisin kotiin. Se saattaa revetä totaalisesti ja heiluttaa häntäänsä niin kovaa, että koko peräosasto heiluu mukana eikä liikkumisesta tahdo tulla mitään. Se voi myös ylenpalttisesta riemusta johtuen lirauttaa ns. ilopissat lattialle. Kun kotiin tultuaan alkaa rapsutella eläintä, se alkaa ”höristä” onnellisena. Tämä hörinä saattaa äärimmillään muuttua kuulostamaan murinalta. Jonkinlainen koiran versio kehräämisestä.

Jonkun mainoslauseen mukaan pikku petomme on koirien älykkäämmästä päästä, koska siinä on risteytetty kaksi fiksua rotua. Enpä tiedä, kun ei ole vertailupohjaa. Ei eläin ainakaan riittävän älykäs ole valitessaan ihmisen parhaaksi ystäväkseen. Nimittäin Homo sapiens -lajin ihmisapina voi olla tasapainottomuudessaan niin veikeä veitikka, ettei sellaista ystävää soisi pahimmalle vihamiehelleenkään. Siellä jossain aivomassan syvimmissä sopukoissa piilee pimeyden sydän, joka vallan ottaessaan saa oikeissa olosuhteissa aikaan äärimmäisen pahaa jälkeä. Pimeys koppaa kuulan hallintaan vieläpä kauhistuttavan herkästi. Se ihmisyyden nihilistisistä madonluvuista. Tuohon koirakaan ei voi enää todeta kuin: ”Kuka enää vihollisia tarvitsee, kun on tuollainen ystävä.”

Ja taas mennään piskinä lieassa

On pirullinen tilanne, kun haluaisi muistaa jonkin periaatteessa tutun biisin, mutta ei saa päähänsä sitä millään. Juttu sai varmaan lähtölaukauksen siitä, kun kuuntelin bussissa New Orderin Regret-kappaleen ja tästä paukkui mieleen muutakin brittipoppia. Seuraavaksi taisin löytää The La’s -yhtyeen mukavan rämpytyksen There She Goes, jonka siirappinen jenkkibändi Sixpence None the Richer ehti jossain välissä imellyttää. Tovin kuluttua iski tajuntaani muistijälki, joka oli pätkä musiikkivideosta. Videolla on ennen biisin alkua useamman minuutin ”prologi”, jossa mustavalkoisessa pätkässä tuntemattomaksi jäävä hieman päissään oleva vanhempi amerikkalaisgubbe selittää jotain baarissa. Esinäytöksen lopussa mies puhkeaa kyynelehtimään. Kohtaus on autenttinen, tai se ainakin näyttää siltä.

Tuon muistikuvan avulla yritin jäljittää kappaletta Googlessa, mutta kerta toisensa jälkeen tuli seinä vastaan. Selasin myös läpi 80- ja 90-luvun brittipopin hittilistauksia, kun en ollut aivan varma, oliko se ilmestynyt kasarin lopussa vai ysärin puolella. Kävin YouTubessa surffailemassa sen ajan brittibiisejä, mutta sieltä ponnahteli enimmäkseen Oasisia, Verveä ja Bluria. Pitkällisen tuloksettoman kahlaamisen jälkeen oli pakko luovuttaa. Yhtään säveltä saati sanoituksen pätkää ei palannut mieleen, joten taistelu näytti hävityltä.

Lähdin puoli yhdeksän aikoja kävelyttämään koiraa iltalenkille. Tovin talsittuani illan pimeydessä alkoi päässäni soida melodia. Se oli biisin instrumentaaliosiosta, jossa joku soittaa jotain kimeän rouheaa soitinta, varmaan huuliharppua. Sen jälkeen tietoisuuteen alkoi pudota sanoja. ”Something’s wrong with the world”, sen kertosäkeessä mielestäni laulettiin. Mutta se meni pieleen, kun aloin googlettaa kävellessäni. Vastauksena tuli Aerosmithin ”Livin’ on the Edge”, eikä se ole brittiä eikä poppia. Onnekseni kupoliin valui lisää sanoja kertosäkeistöstä. ”I don’t even know what’s going on in myself” oli seuraava pätkä, jolla hain. Se tärppäsi. Kappaleen nimi on Slow Emotion Replay (1993), jonka esittää brittibändi The The (nerokasta). Kertsissä hoetaan ”Everybody knows what’s going wrong with the world, but I don’t even know what’s going on in myself”.

Tuli todellinen voittajan olo, kun asia ratkesi edukseni. Taas kerran aivot toimivat toivotulla tavalla. Kun ongelmasta suostuu hellittämään hetkeksi, jää piilotajunta työstämään ongelmaa ja tuottaa ratkaisun pienellä viiveellä. Sama on toistunut lukuisia kertoja aiemminkin, kun olen pähkäillyt jotain henkilön nimeä tai sanaa, enkä olen kyennyt muistamaan sitä. Jonkin ajan kuluttua vastaus putkahtaa mieleen itsestään. En tarjoa tätä minään uutena ilmiönä, mutta aina sitä saa hämmästellä.

Slow Emotion Replay taisi jäädä aikoinaan pikkuhittiluokkaan, ja tuskin The The -yhtyekään koskaan noussut kovin monen tietoisuuteen. Vaikken minäkään tiedä muuta bändistä, ei se kuitenkaan himmennä stygen hienoutta. Vuonna 1979 perustettu bändi on nähtävästi aktivoitunut uudelleen vuoden 2017 puolella ja julkaissut uutta materiaalia sekä keikkaillut. Hatunnosto yhtyeen keulahahmolle Matt Johnsonille, jonka loihtima myös mainittu kappale on. Ja jottei yksikään nippeliniilo tulisi keulimaan asiasta (vahvasti teoreettinen skenaario), The Then musiikkia ei suinkaan luonnehdita popiksi, vaan postpunkiksi, vaihtoehtorockiksi ja uudeksi aalloksi, jotka siis tarkoittavat jotain.

”Slow Emotion Replay” on muunnos ”slow-motion replay” -termistä, joka tarkoittaa tv:n hidastuskuvaa tai hidastettua toistoa. Nimen voisi kääntää siis ”hidastetuksi tunteiden toistoksi” tai ”tunteiden hidastuskuvaksi”. Biisin nimi tulee esiin vasta sanoituksen viimeisellä rivillä: ”I'm just a slow emotion replay of somebody I used to be”. Jollain lyriikkasivustolla esitettiin hauska tulkinta lauseen merkityksestä kytkemällä se psykodynaamiseen psykologiaan (taas Freud). Ihmisen persoona muovautuu lapsuudessa ja varhaisnuoruudessa vastaan tulleista voimakkaista tunnelatautuneista kokemuksista, jotka aikuiselämässä vain uudelleenkoetaan eli toistetaan hidastettuna pidemmän ajan kuluessa. Taisin juuri kuulla risahtavan äänen, joka syntyi siitä, kun aivoni nyrjähtivät.

Iso viitonen

Joku on syöttänyt minulle ajatuksen, että lihantuotanto on yksi maapallomme suurista ekosysteemin kuormittajista, joten tästä tulisi päätellä, että lihanmussutusta pitäisi vähentää. Onneksemme monet elintarviketeollisuuden yritykset ovat ymmärtäneet ottaa osansa kannettavakseen maapallomme tulevaisuudesta. Atria kantaa kortensa kekoon tarjoamalla ruokakassinsa hinnan perään itkeville ja arjen kurimuksessa rimpuileville Kunnon Arki Grillinakkia (juu juu, kaikki isolla). Siinä on lihaa vain 15 prosenttia, joten kunnon arkeen kuuluu 85 prosenttia teurasjätettä sekä täyte-, säilöntä-, lisä- ja ties mitä aineita. Mutta eivät ne ole ihmiselle haitallisia, sanoi elintarvikefirman pukuasuinen setä.

HK venyttää vielä hieman parempaan tulokseen ja lataa Popsi Iso Viitonen -nakkeihin (taas isolla) 13 prosenttia lihaa. Kokemuksen syvällä vatsaäänellä vinkkaan, että tällaiset herkut kannattaa nauttia kylmänä, koska silloin ne muistuttavat ominaisuuksiltaan eniten oikeaa nakkia. Lämmitettäessä ne menettävät ryhtinsä ja muuttuvat jokseenkin vetelän oloisiksi veijareiksi.

Tästä päästäänkin kädenkäänteessä analyysiin, miten suhtautumiseni Iso Viitonen -nakkeihin kuvastaa persoonallisuuttani Big Five -piirreteorian näkökulmasta. Kuten kaikki piilopirttien pikku psykologit tietävät, Big Five -teoria katsoo persoonallisuuden perustuvan viiteen peruspiirteeseen: neuroottisuus eli tunne-elämän epätasapainoisuuden laajuus, ekstraversio eli ulospäin suuntautuminen, sovinnollisuus, tunnollisuus ja avoimuus uusille kokemuksille.

Neuroottisuudessa mennään aika korkeissa lukemissa, jos taipumuksena on kytätä kaupassa ostamiensa tuotteiden valmistusaineita ja lihapitoisuuksia. Taustalla näyttäisi kytevän lisäksi suurempi neuroosi pitkälle prosessoidun ravinnon terveysvaikutuksista meihin ja tuleviin sukupolviin.

Ekstraversiota on jo hieman vaikeampi peilata nakkipaketin kautta. Kaipa se on niin, että jos ajanvietteeksi riittää nakkipaketin arvioiminen, niin tuskin on kyse varsinaisesta seurapiiriperhosesta. Henkilö, joka viihtyy enemmän tavaran kuin ihmisten seurassa, taipuu introversion puolelle.

Sovinnollisuus on myös hieman hankala nakki purtavaksi. On havaittavissa periaatteellista donquijotemaista taistelua elintarviketeollisuuden meille tuputtamaa moskaa vastaan, mutta toisaalta laajamittaisempia tuloksia ei synny, jos asia jää yhden tai kahden ihmisen ostokäyttäytymisen muuttamiseen. Pitäisi mennä heiluttamaan kadulle banderollia ”Lisää lihaa Isoon Viitoseen, ja heti!” Toisaalta tämänkin tasoinen paneutuminen ravinnon laatuun osoittaa välittämistä ainakin lähipiiriään kohtaan.

Henkilöstä löytynee tunnollisuutta, jos kykenee paneutumaan intensiivisesti lihajalosteiden laatuun ja toimimaan omien periaatteidensa mukaan. Tosin ajanhallinta saattaa muodostua ongelmaksi, kun ostosreissut venyvät tuijotellessa lukuisten artikkeleiden tuoteselosteita.

Jos rähisee palstakaupalla elintarviketeollisuuden huolestuttavasta kehityksestä ja muistelee, että ennen oli nakeissa lihaa vähintään 63 % (Popsi Grillinakki), niin avoimuudesta uusille kokemuksille tuskin on kyse. Pikemminkin henkilö on taipuvainen pitämään kiinni vanhoista käytännöistä ja hyväksi havaituista tuotteista. Uusiin kokemuksiin suhtaudutaan varsin varautuneesti.

Jälkilämmitetyt partaansa nauravat nakit: Pienenä lapasena söin pääasiallisesti Popsin Grillinakkeja, jotka ovat aina olleet miellyttävän tikkusuoria moniin muihin oudon käyristyneisiin verrattuna. Ettei väärinymmärrykselle jää sijaa, söin monipuolisesti kaikenlaista ruokaa, en ainoastaan nakkeja. Kesällä tietty kiskottiin grillimaggaraa, Popsin Taifuunia ja Atrillia, ja hyvältä maistui, vaikka lihapitoisuuksista en tiennytkään. Lihaisempien jöötien invaasio tuli vähän myöhemmin.

Egorunkkauksen peruskurssi

Jokainen murrosikään päässyt luulisi tietävän, mitä on masturbointi. Toisin kuin omassa varhaisiässäni, seksuaalivalistuksen lähteitä löytyy nykyisin yllin kyllin vastaamaan kaikkien mieltymyksiä, koska meillä on netti, juhla armas lapsien. Lapsuudessa oppikirjoina toimivat aiheeseen pureutuvat tieteelliset julkaisut, kuten Ratto, Jallu ja Erotiikan maailma. Näitä aikakausjulkaisuja saattoi tiirailla lähimetsässä, koska kun mainittuja aarteita löytyi silloin tällöin esim. lehtiroskiksesta, oli ne piilotettava metsään kallion rakoon vanhempien ulottumattomiin. Yleensä seuraavalla kerralla lehtiä ei enää löytynyt, koska muut penskat olivat käyneet lainaamassa niitä tai omat kaverit olivat kavaltaneet ne.

Teini-iässä opetusmateriaalia tarjosi television myöhäisillan ohjelmisto. Opetusfilmeissä seikkaili mm. nainen nimeltä Emmanuelle, joka pystyi näyttämään konkreettisesti, miten alistutaan miehisten fantasioiden kohteeksi.

Kuitenkin vasta aikuisiällä ymmärsin, että fyysisen masturboinnin ohella on olemassa myös henkinen masturbointi. Tätä kokonaisuutta kutsutaan kansan keskuudessa leikkisästi myös egorunkkaukseksi. Henkistä masturbointia voi harrastaa joko yksityisesti tai julkisesti, kuten periaatteessa fyysistäkin, mutta julkisessa fyysisessä masturbaatiossa joutuu usein poliisin kanssa tekemisiin.

Jotta egorunkkauksesta pääsisi nauttimaan hyväksyttävästi täysin palkein, on ymmärrettävä tarkkaan, mitä sillä tarkoitetaan. Sana ”ego” on Sigmund Freudin ajatuskehitelmä ja psykoanalyysin iskänhän tuntevat kaikki. Ego on ”minä”, eli päänupin sisällä vallitseva tietoinen käsitys itsestä. Sigge kytki egoon kiinteästi myös sellaiset viritelmät kuin id eli mielihyväperiaatteella toimiva viettipohja (vaistonvaraisuus) sekä superego eli ympäristön vaikutuksesta muovautunut ja käyttäytymistä ylätasolla ohjaileva moraali (tolkku). Ego tasapainoilee idin ja superegon vallanhimon kanssa ja pyrkii sovitteleviin ratkaisuihin näiden kahden voiman välillä. Kolme kaverusta id, ego ja superego muodostavat yhdessä ihmisen mielen eli psyyken, joka operoi tietoisella ja tiedostamattomalla tasolla (ego tietoisella ja muut tiedostamattomalla). Nyt ollaan jo niin syvällä, että jätetään tämä tähän.

Egorunkkaus on siis minän itsetyydytystä. Henkinen masturbaatio voi olla yksityistä tai julkista, hienovaraista tai suorasukaista, tietoista tai tiedostamatonta. Minän hiveleminen nautinnon saamiseksi on hyväksyttävää niin kauan kuin se ei muodostu ympäristölle haitalliseksi. Myönnettäköön, että sosiaalinen media on liian helppo kohde poimia esimerkkejä haitallisesta julkisesta egorunkkauksesta. Some on kuin luotu mielihyväperiaatteella ohjautuvia ihmisiä varten. Sen takaavat moninaiset visuaaliset toiminnot sekä mahdollisuus jakaa itseään ja omaa ”viisauttaan” kaikille mahdollisille tahoille.

Egon hyväilemisen nautinnon saavuttamiseksi voi toteuttaa monenlaisilla kombinaatioilla. Minäkäsityksen ja itsetunnon pönkittäminen on (äärimmäisellä) kohtuudella annosteltuna ok terveen ja vahvan itsetunnon kannalta, mutta ylikorostuessaan egorunkkaus kertoo hallitsemattomasta ja muista piittaamattomasta mielihyvähakuisuudesta, ts. se viestii kehittymättömästä superegosta ja dominoivasta viettipohjasta. Vahvan itsetunnon lipeäminen valheellisen minäkuvan ja epäterveen itsetunnon puolelle käy liian helposti.

Termissä ”egorunkkaus” on valitettavasti negatiivinen kaiku. Sillä viitataan usein ihmisiin, jotka tietoisesti tai tiedostamatta korostavat julkisesti itseään ominaisuuksiensa tai omaisuutensa kautta. Julkinen egorunkkaus katsotaan herkästi kerskailuksi ja omahyväisyydeksi, jos sitä ei osaa toteuttaa todella hienovaraisesti. Tällaisen suorasukaisen toiminnan tiedostamattomuus voi olla merkki minän kehittymättömyydestä (idin vaikutus, esim. alemmuuskompleksin ylikompensointi), kun taas tietoisuus toiminnasta antaa viitteitä kieroon kasvaneesta superegosta. Monissa kulttuureissa arvostetaan nöyrää ja vaatimatonta ihmistä, joka kanssaihmistensä hyväksi koituvalla toiminnallaan osoittaa erinomaisuutensa ilman, että pitää meteliä siitä. Jos edellä mainittua on liian vaikea toteuttaa, varmin tapa napata koppi hyväksyttävästä egorunkkauksesta on yksityinen henkinen masturbointi, jolloin vältytään ulkoisilta haitoilta. Tekee ihan hyvää tunnustaa joskus itselleen kylppärin peilin edessä, kun kukaan muu ei ole kuulemassa, että olet ihan hyvä ihminen. Paitsi jos olet mulkku kusipää.

Jälkikirkastuminen: edellä esitetty kirjoitus sisältää egorunkkausta.

Myöhäinen jälkikirkastuminen: Olisiko kuitenkin "egorunkkaaminen" oikeakielisempi kuin "egorunkkaus"? Taitaa mennä pilkunrunkkaamiseksi.