Piiri kohtaa fiktion fiktiossa

Onko se lintu? Onko se kala? Onko se stafylokokki? Onko se mehujää? Ei, se on kaikenkarvainen kirjapiiri omassa perkussionistisuudessaan gratinoimassa kirjallisuuden periferioita muilta lainatuilla lauseillaan. Mutta mitä on lainattu ja keneltä? Ja ehtikö kukaan huomata, kun kirjapiiri kävi lainaamassa ilman palautuspäivämäärää? Koska kirjapiiri ei toistaiseksi ole jäänyt kiinni lainaustoiminnastaan, toimintaa voidaan täten hyvällä omallatunnolla jatkaa. Kaikkihan on laillista niin kauan kuin ei jää kiinni.

Tällä tapaamiskerralla piirin työtä vieroksuviin Teletapin pörröisiin kätösiin on tarrautunut poikkeuksellinen kirjallinen tuotos. Kas asian tynkä veistellään siitä, että käsissä on fiktiivisen henkilön kirjoittama fiktiivinen teos. Kuinka vastustamattoman paradoksaalista. Simppelillä järkeilyllä voisimme ajatella, että jos mielikuvituksen tuotetta oleva henkilö kirjoittaa mielikuvituksen tuotetta olevan kirjan, ei ko. kirjaa ole olemassa, eikä sitä voi mitenkään lukea.

Mutta kirja on kuin onkin osa fyysistä todellisuutta. Teoksen nimi on ”God hates us all” ja se on Californication-tv-sarjan päähenkilön ja päätoimisen kirjailijan Hank Moodyn käsialaa. Tottahan toki vinksahtaneessa asetelmassa on porsaanreikä. Kirjan on oikeasti kirjoittanut Hank Moodyn ”puolesta” Jonathan Grotenstein, joka on 100 %:n varmuudella joku tyyppi.

Koska piiri on joskus tykästellyt tv-sarjaa Californication, kuten aiemmassa postauksessa mainittiin, emme halua väheksyä kansiin koottua nivaskaa. Vajaa parisataa sivuisessa ytimekkyydessään teos oli yllättävän sujuvaa ja mukaansatempaavaa ajanvietettä. Piiri muistelee ei niin kaiholla, että lukemattomia kertoja olemme törmänneet paikallaan polkevampaan, laahaavampaan ja pitkäveteisempään sisältöön. Nuo kuvailevat sanat taisivat olla pitkälti toistensa synonyymeja.

Kun Hank Moodyn menestysromaania silmäilee, kaikki loksahtaa paikoilleen kuin Rubikin kuutio roskakoriin. Nokkelaa sanailua, monenkirjavien päihteiden kanssa sekoilua, kaheleita hahmoja, naimista ja suhdesotkuja. Täsmälleen samaa mössöä, mitä tarjoiltiin Californicationissa isolla lapiolla. Voimme myhäillen todeta, että taas kerran saa, mitä on tilannutkin.

Ilmeisemmin ilmaistuna kansien väliin sijoitettu à la carte tarjoaa mm. seuraavia makunautintoja: Päähenkilö pääsee uraputkeen marijuanadiilerinä, samainen henkilö kokee hc-vaikeustason törmäyksiä vastakkaiseen sukupuoleen, vastaan marssii kahden täyskäden verran elämässään eksyneitä yksilöitä, yleissivistys lisääntyy koskien New Yorkin Hotel Chelseaa ja sen kulttuurihistoriallista merkitystä, seuraa mielenkiintoinen episodi sekopäisen Etelä-Korean viikonloppureissun muodossa.

Roskaromaani? Kioskikirjallisuutta? Markkinointikikka? Mainostuote? Yhdentekevää. Vertailukohtaa b-luokan liukuhihnakirjallisuuteen ei ole sitten lapsuuden, kun pikkupenskana luin salaa äidin Harlekiini-pokkareista seksikohtauksia vaatehuoneessa.

Onko tarjoilu lopulta hyvää vai huonoa vai kenties katsantokantaan sidottu yksilökokemus? Kirjapiiri luki enempiä kakistelematta höpölöpön, sai kaupan päälle kielikylvyn, eikä tuntenut itseään kertaakaan kusetetuksi päästyään viimeiselle sivulle. Olisi sitä voinut kurjemminkin aikansa kuluttaa, kuten lukemalla Ilkka Remestä tai Tuomas Kyröä. Ja sellaisten ”lukunautintojen” jälkeen olisi kauniisti ilmaistuna vähän harmittanut lyhyen elämänsä hukkaaminen.

Sitten pari mehukasta otetta:

”I’m trying to decide if ”working class” is an oxymoron when a frosted blonde in a work skirt sashays past me.”

“When it comes to emotions, women know how to paint with the full set of oils, while men are busy doodling with crayons.”

“So what can you tell me, Ernesto? That I’m an idiot? That love is impossible? That I’m a stupid gringo whose problems don’t amount to hill of beans?”
“Ah.” Ernesto nods sagely. “Dios nos odia todos.”
“That’s pretty,” says a voice from behind me. It’s K. She looks like she’s been crying.
“What does it mean?”
“I’m pretty sure he said that ´God hates us all´.”

Jälki-istunnollinen espanjan ainekirjoitus: Pikkunäppäränä knopitteluna chileläinen kirjailija ja toimittaja Patricio Jara on kirjoittanut romaanin nimeltä ”Dios nos odia a todos” (2017). Mitä sillä tiedolla tekee? Turha minulta kysyä. Olen vain vapaaehtoistöissä täällä, en suorittamassa yhdyskuntapalvelua.

Sana, joka menetti merkityksensä

Ei se Sana. Kirjoitus ei käsittele Raamattua, uskoa saati sen hukkaamista tai ateismia. Tällä kertaa sana ei saa edes siipiä, vaan pysyttelee turvallisesti siellä, missä maan tuoksu tavoittaa hajureseptorimme. Nyt puhutaan ihan mistä tahansa sanasta, joka voi tiheästi toistettuna kadottaa hetkellisesti merkityksensä, minkä jälkeen sana kuulostaa vain hölmöltä äänteeltä vailla kytköstä mihinkään järjelliseen kohteeseen tai todellisuuteen.

Tuota maanmainiota ilmiötä kutsutaan nimityksellä semanttinen kylläisyys. Jossain mainitaan myös semanttinen kyllästyminen, mutta se viittaa väärin tympääntymiseen, kun tarkoitus on viitata saturaatioon eli kyllääntymiseen. Sanan merkityksen katoaminen on tapahtunut minulle lukemattomia kertoja tyyliin ”höh, kuulostaapa se sana tyhmältä”, mutta nyt sain sille vihdoin oikean termin. Kielitieteilijät varmasti haukottelevat jo partaansa (sukupuolisyrjivä ilmaisu), kun allekirjoittanut pönttö vaahtoaa jostain simppelistä jutusta, mutta tällaiselle katiskaan liian pitkäksi aikaa juuttuneelle körmyniskalle uuden asian oppiminen on jännä juttu. Varsinkin, kun sain tutulle ilmiölle hienon nimityksen. Vautsi vau ja sillee.

Hauskaa vasta onkin, että sain semanttisen kylläisyyden oivalluksen AppleTV:llä pyörivästä draamakomediasarjasta Ted Lasso. Sarjassa Jason Sudeikisin näyttelemä yliopistotason amerikkalaisen jalkapallon valmentaja Ted Lasso palkataan yllättäen kehnosti menestyvän Englannin valioliigajoukkue AFC Richmondin päävalmentajaksi. Mutta tuosta sössötän ehkä joskus toiste – no jaa. Pointti oli, että sarjan 1. kauden jaksossa 6 lausuttiin seuraavat repliikit:

Ted Lasso: ”I’m not planning on that. No, my plan is for my plan to work. But you know what they say about best-laid plans, right? Said “plan” too many times. Word’s lost all it’s meaning now. Plan. Plan. Plan… doesn’t matter.”
...ja hetkeä myöhemmin:
Ted: ”Plan. Plan?”
Coach Beard: ”Word become a sound?”
Ted: “What’s that called again?”
Coach Beard: “Semantic satiation.”

Päivä päivältä enemmän ilmaa läpäisevään pääkoppaani palasi myös kohtaus sitcomista Frendit. Tilanne kehkeytyy 1. kauden jaksossa 15 ”The One With the Stoned Guy”, jossa Jon Lovitzin esittämä ravintolakriitikko Steve maistelee Monican valmistamia ruokia, mutta on niin pilvessä, että koko tilaisuus menee reisille. Steve ahmii herkut ymmärtämättä sen enempää, mitä on syömässä. Monica tarjoilee miehelle lautasellisen tarteletteja, hän imuroi ne kaikki yhtä kyytiä kitaansa, ja toteaa: ”Tartlets! Tartlets! The word has lost all meaning.”

Sanan idean kadottaminen on aika helppo temppu. Siihen riittää vain sanan toistaminen. Pari esimerkkiä. Ketä sinä tarkoitat? Ketä tästä on syyttäminen? Ketä ihmistä arvostat? Tunnetko ketään aidosti fiksua minua lukuun ottamatta? Ketä, ketä, ketä, ketäketäketä. Miten noin älyttömältä kuulostava sana voi tarkoittaa yhtään mitään. Toinen esimerkki: Mahonki, sehän on puulaji tai jotain sinne päin. Mahongista saa kauniita huonekaluja. Mutta että mahonki? Mahonki? Edelleen mahonki? Ma-hon-ki. Minusta se kuulostaa kiinalta. Johtunee siitä, että tulee mieleen mahjong, jolla ei tietty ole mitään tekemistä mahongin kanssa. Mahonki voisi kyllä hyvin olla mahjongin suomalainen muunnos, vähän kuin pesäpallo on baseballin.
”Pelattaisiinko erä mahonkia?”
”Pelaa itses kanssa, nysverö.”

Jälkikirjoitus, joka ei jälkiä jälkeensä jättänyt: ”Vielä niitä mahonkia humisee tuolla Suomen sydänmailla...” No ei tasan humise, eikä ole koskaan humissut, joten jääpä sinne humisemaan tyhmien juttujesi kanssa. Humista. Humista? Kuulostaa typerältä. Onko se ääntä jäljittelevä eli onomatopoeettinen sana? Onomatopoeettinen, oletko tosissasi? Kuinka se voi tarkoittaa mitään? Onko sana jollain tavoin edes eettinen?

Hank Moody - A True Bromance

Tutustuin Henry James ”Hank” Moodyyn ensimmäisen kerran keväällä 2008. Heti ensiesittäytymisen myötä oli selvää, että tämän kaverin vetovoimaa ei pidä aliarvioida. Varsinkin miespuolisen väen kannalta oli parempi, että oli hyvää pataa Hankin kanssa, eikä joutunut törmäyskurssille hänen kanssaan. Kyse ei ollut Hankin kohdalla fyysisistä vahvuuksista, tai tavallaan oli ainakin seksuaalisessa mielessä, vaan hänen ylivertaisesta sanavalmiudestaan ja kyvystään ottaa tilanne kuin tilanne haltuunsa. Viiltävä äly, terävyys, itsevarmuus ja reagointinopeus toivat Hankille kilpailuedun sosiaalisessa kanssakäymisessä erityisesti suhteessa vastakkaiseen sukupuoleen. Siksi oli eduksi, että miehenä oli samalla puolella Hankin kanssa. Se toi mukanaan monenlaisia etuisuuksia sekä toki myös ongelmia.

Hank Moody oli ammatiltaan kirjailija. Suvereeni puhumisen lahja ja taiturimainen sanaston käyttö olivat hänen keskeisiä vahvuuksiaan. Moody julkaisi kolme romaania: South of Heaven, Seasons in the Abyss sekä God Hates Us All, josta muodostui hänen suurin hittinsä. Romaanien mainiot nimet ovat sattumoisin myös legendaarisen thrash metal -bändi Slayerin julkaisemien albumien nimiä.

Kirjoitan Hankista menneessä aikamuodossa, koska hän oli päähenkilönä seitsemän kautta jatkuneessa ja vuonna 2014 päättyneessä tv-sarjassa Californication. Sarja vangitsi kiinnostukseni heti. Suorasukainen epäsovinnainen kirjailijaretku, joka kärsii menestysromaaninsa jälkeisestä tyhjän paperin kammosta, eli englannin kielessä ”writer’s block” -ilmiönä tunnettu psykologinen takalukko. Hank Moodya esitti David Duchovny, jota olin digannut jo Salaisten kansioiden (X-Files) läpimurtoroolinsa (Fox Mulder) aikaan. Hank on keski-ikäinen sinkku, jonka liitto hänen todellisen rakkautensa kanssa hajosi, hän vonkaa joka välissä ex-vaimoaan takaisin, myös nykyisten miesystävien edessä, ja antaa välillä kyseenalaista esimerkkiä teini-ikäiselle tyttärelleen. Aikansa hän käyttää päihteisiin, irtosuhteisiin sekä hanttihommiin, mm. kirjoittamalla blogia Hell-A Magazineen. Täytyy vajota todella alas, jos kirjailija nöyrtyy kirjoittamaan blogia, näkee Hank asian.

Hank Moody on kaikesta hälläväliydestään, cooliudestaan ja itsevarmuudestaan (sellaista henkilöä kuvaa nuorten tällä hetkellä suosima sana ”nonchalant”) huolimatta traaginen hahmo. Hän on tuuliajolla L.A.:ssa, eikä ei pysty kiinnittymään mihinkään. Käytännössä hänen ainoa pelastusrenkaansa on hänen tyttärensä Becca, joka antaa Hankille tarkoituksen läpi sarjan. Vähän väliä hän pyrkii pääsemään takaisin ex-vaimonsa Karenin suosioon ja onnistuukin silloin tällöin, mutta jo seuraavassa käänteessä saa toiminnallaan osakkeensa romahtamaan ja vedettyä mahdollisuutensa vessasta alas.

Hank on reitiltään eksynyt risteilyohjus itsetuhoisessa käyttäytymisessään, mutta pystyy kuitenkin elämään itsensä kanssa, koska hän lopulta uskoo tuovansa perheensä takaisin yhteen. Hän on mielipiteistä välittämättä aina oma häpeämätön itsensä, välillä vastenmielinen ja välillä vastustamaton. Hank Moodyn ainoa oikea ystävä ja uskollinen wingman on hänen agenttinsa Charlie Runkle, ja parivaljakko pitää kolhuista ja kuopista huolimatta yhtä.

Koin hätkähdyttävän oivalluksen. Kun aloin miettiä tätä juttua ja keriä vyyhtiä ajassa taaksepäin, on Hank tainnut myötävaikuttaa oman kirjoitusharrastukseni alkamiseen. Diggasin ihan kybällä Californicationia, koska se oli poikkeuksellinen ja julkea, ts. todella erilainen kuin silotellut ja sliipatut jenkki-sitcomit, joten eipä ihme, että sitä esitettiin myöhäisillassa. Väljästi ajatellen minulla taisi olla bromanssi Hankin kanssa, ja ajankohta näyttäisi sopivan hyvin yksiin oman kirjoittamisharrastukseni kanssa. Tarkoittaa tämän blogin starttia 14.9.2010. Jos näin todella tapahtui joko tietoisella tai tiedostamattomalla tasolla: thanks bro, I owe you a big one!

Jälkijöpötys: ”Bromancen” lisäksi opin sarjasta myös toisen bro-alkuisen sanan: ”Broner”, eli hetkellisen heteroseksuaalisen syvän tunneyhteyden kokeminen miespuolista ystävää kohtaan, mikä tässä tapauksessa yltää erektioon asti, kuitenkaan ilman minkäänlaisia homoseksuaalisia taipumuksia.

Kulissitodellisuuden sietämätön kurimus

“Todellisuus on realityy”, olisi kuningasmäkikotka Matti Nykänen voinut sanoa aikoinaan. Mutta ei sanonut. Samoin Masan suusta olisi voinut kuulla sellaisia kuolemattomia aforismeja kuin ”reality on laiffii”, ”elämä on todellista”, ”lähti kuin hauki kättelystä”, ”kankeana kuin lumiukko heinäkuussa”, ”panettaahan sitä koko ajan, mutta juodaan nyt ensin”. Mutta ei kuultu.

Maajussille morsian, Ensitreffit alttarilla, Sohvaperunat, Temptation Island, Farmi Suomi; mm. näistä minulla on ollut kunnia silloin tällöin kuulla selostuksia työpaikan lounaspöydässä. Edustan selkeää miesvähemmistöä naisvaltaisessa työpaikassa, joten käsiteltävän töllötarjonnan kirjo olisi varmasti hieman erilainen, jos pöydässä istuisi enemmän kulkusilla varustettuja. Mutta menee se näinkin, kun kuuntelee huuli pyöreänä juttuja ohjelmien sisällöistä.

Edellä mainitut kuuluvat enemmän tai vähemmän kategoriaan ”reality”, joka on käsittääkseni saavuttanut jonkinlaisen valta-aseman tv-tarjonnassa. Epätäyden ymmärrykseni mukaan realityissa on perusideana saattaa ihmiset, julkkikset tai tavikset, poikkeuksellisiin tilanteisiin tai puitteisiin, joissa heidän kuitenkin tulisi käyttäytyä omina aitoina itsenään eli ilman valmiiksi annettuja vuorosanoja. Käyttäytymisen luonnollisuuden kameroiden käydessä voi kevyesti kyseenalaistaa. Olosuhteiden poikkeuksellisuus näkyy siinä, että ympäristö, jossa toimitaan, on arkitodellisuudesta irrotettu, valmiiksi käsikirjoitettu asetelma. Realityn kytkös todellisuuteen on lopulta hyvin löyhä. 

Luontoni ei anna periksi katsoa mainittuja ohjelmia, koska koen ne piinaaviksi. En pysty nauttimaan niistä enkä miellä realityja viihteeksi. Työpaikalla on kuitenkin runsaasti niitä, jotka väittämänsä mukaan rentoutuvat niiden parissa. Ohjelmiin osallistujat saattavat joutua nöyryyttäviin ja myötähäpeää aiheuttaviin tilanteisiin, esim. peräkammarin jyväjemmari tuupataan treffeille morsianehdokkaiden kanssa ja sitten killitetään väkinäistä ja piinallista tapahtumaa, jossa molemmat katsovat varpaisiinsa eivätkä keksi mitään sanottavaa. Monet osallistujat osoittavat suorastaan sisäsyntyistä tarvetta nolata itsensä täydellisesti televisiossa. Sitä on julkisuushuoraaminen parhaimmillaan.

Mutta toisaalta, saatoin olla toisaalla, tai jonkun toisen alla. Katsottuani kovasti kehutun rikossarjan Task (HBO Max), aloin pohtia viihdettä ja viihtymistä. Task oli ahdistavaa matskua, joten en voi kehua sanan varsinaisessa merkityksessä viihtyneeni sen parissa, vaikka genressään se olikin hyvin tuotettua settiä. Väkivaltaa, huumeita, kylmäverisiä murhia, kiduttamista, ahdistuneita ihmisiä, psykoottisia sairaita ihmisiä, surkeita ja vielä surkeampia kohtaloita. Ei millään tavoin rentouttavaa sisältöä. Todellisuus tuuttaa jatkuvalla syötöllä samaa materiaalia reseptoreihimme. Sitä vasten on täysin ymmärrettävää sallia itselleen hetkellisen aivopesun tyhjänpäiväisen hötöohjelman ääressä. Ei pääpoloista pidä koko ajan kuonassa kylvettää.

On ikioman korvienvälini ongelma, että luokittelen reality-tyyppiset ohjelmat facepalm-kategoriaan. Viihdettä on jokaiselle juuri se, minkä itse kokee viihdyttäväksi ja mistä nauttii. Ainahan voi naureskella toisten keuhkoamiselle jostain metsäselviytymisseikkailusta tai parisuhdeseksileikeistä, mutta naureskelun tulee olla hyväntahtoista. On egoistista alleviivata omaa ”älyllisyyttään” käyttämällä keppihevosena toisten persoonallisia metodeja rentoutua ja irtautua arjesta. Niin hiton hölmöiltä kuin ne itsestä tuntuisivatkin.

Jälkikäsitelty kirjoitustodellisuus: Tehtiin Matistakin aikoinaan realitya. Mutta hänen elämänsä oli realitya ihmeellisempää.

Paijataan Alienia

Alien, kaikille populaarikulttuurin historiaa tunteville tuttu pummilla matkustava ”kahdeksas matkustaja”, on ehdottomasti elokuvahistorian häijyimpiä pirulaisia, mitä tiedän. Ensimmäisen leffan mainoslauseena oli lisäksi ”avaruudessa kukaan ei kuule huutoasi”. Eipä ei, eikä kannatakaan huudella pitkin kyliä, koska Alienille tulee helpompi työ löytää ja vaientaa möykkääjä.

Mainittu kummajainen on varsin persoonattomasti ja vaatimattomasti nimetty laiton siirtolainen, joka leffasta toiseen on osoittanut ihmiselle, mitä tarkoittaa, kun evoluutio hioo lajikohtaisen selviytymiskyvyn huippuunsa. Alien-saagan toisessa elokuvassa mörrimöykkyä kutsuttiin myös xenomorfiksi, joka on johdettu kreikan kielen sanoista ja tarkoittaa suomeksi ”vieras (elämän)muoto”. Alienin hahmo syntyi alun perin sveitsiläisen surrealistitaiteilija H. R. Gigerin vähintäänkin omalaatuisessa mielessä ja esiintyi maalauksissaan Necronom IV ja Necronom V.

Tuntemaani elokuvahistoriaa vasten katsoin uteliaisuudesta Disney+ -kanavalta viimeisimmän tuotoksen Alien-saagassa. Ensimmäistä kertaa Alienia tarjoiltiin tuutista sarjamuodossa otsikolla Alien: Earth. Minulla oli jokseenkin skeptiset ennakkofiilikset, millaista saippuaoopperaa oli luvassa. Epäluuloni saivat vahvistusta tuekseen jo heti ensimmäisessä jaksossa. Joukko syöpään kuolemassa olevia lapsia saa uuden elämän, kun heidän tietoisuutensa ja muistonsa siirretään uusiin synteettisiin ihmiskehoihin. Kehot ovat reilu parikymppisten nuorten kehoja. Pari yksilöä näistä uusista ihmenuorista käyttäytyy toki edelleen kiusallisen lapsellisesti, ja sekös on hassua (toim. huom. ei ole, etenkään Alien-sarjassa). Ominaispiirteinä synteettisillä ihmisillä on, että he ovat fyysisesti väkivahvoja verrattuna homo sapiensiin, ja myös ilman tuntoaistia, koska eivät ole millänsäkään edes lävistävistä luodeista. Alkaako haiskahtaa Marvelilta?

Mutta missä on Alien? Se pääsee irralleen kuljetusaluksen syöksyessä maahan ja ensitöikseen lahtaa verryttelynä nipun hylkyä tutkimaan tulleita täyspölvästejä sotilaita sopiviksi annospaloiksi. Sen jälkeen hännäkäs veijari jääkin täysin sivuosaan, kun keskitytään angstaaviin keinonuoriin ja maailmaa hallitsevien suuryritysten juonitteluihin, joista yhden johdossa häärii nuoreksi psykoottiseksi kusiaiseksi varttunut lapsinero (Lex Luthor, sinäkö se oot?). Alkaako haiskahtaa nuortensarjalta?

Kun sarja pääsee hieman edistymään, saadaan mukavasti viimeinenkin naula arkkuun. Sarjan keskeisin synteettinen naishenkilö oppii kommunikoimaan Alienin kanssa. Kohtsillään vaihdellaankin kuulumisia Alienien naksuttelu & raksuttelu -kielellä, joka muistuttaa suuresti silloin tällöin vatsastani kuuluvia ääniä. Ja eikös siitä synny sydämellinen luottamus- ja ystävyyssuhde primitiivisen saalistajan ja tytön välille. Välillä oikein silitellään väärinymmärretyn kuolaajan suippoa päätä. On niin herttaisen ihanaa. Ihan kuin Free Willy tai Musta ori tai Kaunotar ja hirviö tai Lassie palaa kotiin. Alkaako haiskahtaa Alien-raukan kuohitsemiselta?

Viimeisessä jaksossa onnistutaan vielä kertaalleen luuttuamaan lattiaa katsojarievulla. Moninaisten käänteiden jälkeen synteettinen ja sympaattinen nuoriso pääsee niskan päälle läpipöhkössä valtataistelujen köydenvedossa. Kirkasotsaiset tekonuoret saavat vapautensa, eivätkä ole enää tutkimuskohteita, ja poseeraavat supersankareina uljaasti rivissä. Heille tulitukea on antamassa irvisteleväksi lemmikiksi kesytetty Alien hellässä huomassaan lapsi-Alien. Mahtista, uusi Baby Yoda! Mittarit söpöysmaksimiin!

Kaikki kahdeksan jaksoa putkeen lusittuani halusin tunkea pääni syvälle sohvatyynyjen väliin. Olen kuullut, että sarjaa on yleisesti ylistetty. Jos se on oikeasti hyvä, meni minulla jotain olennaista ohi. Saatan olla tyhmä tai vanha tai molempia sarjan nerouden ymmärtämiseen. Kun ne kauniit muistijäljet kertovat murhaavan tehokkaasta pedosta, jonka selviytymismekanismi kehottaa sammuttamaan kaikkien vähänkin liikkuvien organismien elintoiminnot. Ja joka ei todellakaan saavu mestoille haalimaan uusia 
fb-kavereita. Kiitos minua varten ei tarvitse tehdä toista kautta.

Jälkixenosmurffailut: Haluan ehdottomasti jouluksi Baby-Alien -pehmolelun, joka kainalossa näen vaaleanpunaisia unia siitä, kuinka Mikki Hiiri ja Alien menevät samaan kehään myllyttämään celebrity deathmatchin (flashback menneiltä ajoilta). Alien mikkihiiritetty, check.

Melkein koko kansan Vesku

Enpä olisi arvannut, että jonain päivänä kirjoittaisin tällaisesta aiheesta kuin Vesa-Matti Loiri. Mutta jostakin on taivuttava jauhamaan, koska olen historiallisen laajamittaisesti laiminlyönyt rakasta jätetunkiotani.

Ensikosketuksen Loiriin sain 80-lukulaisena kersana, kun Spede Show pyöri töllöttimessä. Sketsikimaraa killitti mielellään, koska hahmot olivat (lapsen silmin) hulvattomia. Pikkupojat, Nasse-setä, Jean-Pierre Kusela, Auvo ja Kultsi ja sen sellaiset olivat silkkaa hupia. Naisen logiikka -jatkumo ei avautunut vielä siinä iässä riittävissä määrin, että sitä olisi pitänyt huvittavana. Lähinnä ärsytti se venytetty jankuttaminen. 1980-luvun värillistä Spede Show’ta ASA 6000:sta tapittaessa ei tullut mieleenkään, että todellisuudessa kyse oli suomiviihteen reliikistä, joka oli saanut alkunsa jo vuonna 1964.

Spede Show’n jälkeen Loiri sai oman nimikkoshow’nsa Vesku Show, joka jatkoi hyväksi havaittua metodia tappaa sketsihahmoista viimeisetkin hauskuuden rippeet kuluttamalla ne loppuun ja sen yli. Parhaitenhan tällä saralla kunnostautuivat aikanaan P-P Petelius ja Aake Kalliala, jotka jatkoivat Hymyhuulissa (hyvä sketsisarja) kehitetyillä hahmoilla seuraaviin sarjoihinsa Pulttibois ja Manitbois (kerrankin osuva nimi), joissa he häpeilemättä lypsivät loputtomiin jo kauan sitten kuollutta lehmää. Mutta isolle osalle kansaa sarjat taisivat olla mitä parhainta viihdettä. Kertoi jotain aivotoiminnan tasosta, jos kykeni nauramaan totaalisen ala-arvoiselle aivoripulille.

Veskun Uuno Turhapuro -toilailut olivat kasarilla parasta A-ryhmää ja varsinaisia rahasampoja, mutta ysärille tultaessa sukellettiin kaikilla mittapuilla pöntöstä alas. Leffojen punainen lanka oli kadonnut historian lehdille ja siitä huolimatta uutta tuuttasi tulemaan. Joka elokuva onnistui alittamaan riman edellistä alempaa. Vielä vähemmän ymmärrystä heruu niille arjen sankareille, jotka pystyvät katsomaan telkkarin Turhapuro-uusintakimaran uudestaan ja uudestaan ja pitää pökellyksiä joka kerta vähintään yhtä hauskoina.

Loiri oli tolkuton monilahjakkuus. Hän oli näyttelijä, laulaja, huilisti, jalkapalloilija, jääkiekkoilija, nyrkkeilijä, vesipalloilija, käsipalloilija, biljardin pelaaja ja naistenmies. Hänen viriliteettinsä on täytynyt kulkea aivan omilla lukemillaan. Vai antoiko ADHD boostia kaikkeen, mene ja tiedä (mitähän sekin tarkoittaa?). Meillä kotona pyöri joitakin vuosia sitten Jalkapalloraketti-kirja vuodelta 1973, jonka kuvituksissa Vesku esitteli maalivahdin torjuntoja. Mihin hän ikinä ryhtyikin, hän onnistui muuttamaan sen käsissään kullaksi. Ja mediahuomio oli taattu.

Loirin laulajan ura ei koskaan uponnut minuun. Loirista alkoi kehkeytyä jo 70-luvulla Suuri (yli)Tulkitsija ja kehitys saavutti lakipisteensä 2000-luvulla. Tästä näkövinkkelistä hänen paras (ja siedettävin) esityksensä on ollut joululaulu nimeltä Tonttu, siis se loputtoman pitkä ”Pakkasyö on ja leiskuen…”. Muuten minulla meni yli ymmärryksen, miten esim. albumeista Ivalo, Inari ja Kasari tuli megasuosittuja. Nämä keuhkotautisen lehtokurpan rohinaa muistuttavat tulkinnat saivat sekä keskikaljakansan että kulttuuripiirit vetistelemään joukkopsykoosissa ja nimittämään Loirin kansallispyhimykseksi. Minun korvissani Loiri veti kaiken niin överiksi, että aloin epäillä hänen esiintyvän kieli poskessa kokeillen, mikä vielä menee läpi.

Ehkei ole syytä epäillä hänen vilpittömyyttään. V-M Loiri oli ilmeisesti heittäytyjä (ilmankos kaikki maalivahtihommat kiinnostivat), joka antoi sielunsa, ruumiinsa ja sydämensä siihen, mitä teki. En toki osaa kuin arvella, että laulajan hommissakin hän varmaan vajosi jonkinlaisiin ”tiloihin” eikä kai osannutkaan toimia muulla tavoin kuin satakymmenen lasissa. Oli aika Veskunkin lähteä, mutta paljon hän ehti. Olisi tainnut suomirockin historian kannalta niinkin merkittävää lauluntekijää kuin Jussi Hakulinen kismittää tapa, jolla hänet sivuutettiin, koska meni kuolemaan päivää ennen Loiria. Sitä voi ihan vapaasti funtsia legendan biisilistaa: Likaiset legendat, Särkynyt enkeli, Antakaa heidän juosta, Kuorotyttö, Joutsenlaulu, Rakkaus on lumivalkoinen, Hän tanssi kanssa enkeleiden, Voima, Rouva Paju ja jatkuu ja jatkuu. Ja vaikka Vesku osasikin tehdä lähes kaikkea ja oli Suuri Taiteilija, niin biisejä hän ei tehnyt. Kevyet mullat Jussi, jäit taas varjoon, etkä saanut sinäkään valtiollisia hautajaisia. Eikä Lindholmin Olli.

Jälki-jussitukset: Kiitos Hakulisen Jussi myös Yö:n biisistä Tie sydämeeni (albumilta Kuolematon 2005). On yksi omista suosikeista, vaikka helmasyntikliseiset sanoitukset pikkasen kirskuvat hiekkana rattaissa.

Elämä on sitcom

Ja tietenkin myös laiffii ja suklaarasia sekä kaikenlaista muuta noloa paskaa. Sitcom on puhdas jenkkilaina ja sinällään soveltumaton upotettavaksi suomen kieleen, koska sitcomille eli situation comedylle on olemassa ihan käypä suomalainen vastine ”tilannekomedia”. On kuitenkin ymmärrettävää, millainen houkutus on käyttää englanninkielistä lyhennelmää, sillä se on ytimekkäämpi ja seksikkäämpi ja tuntuu katu-uskottavalta (setäpuhetta), kuten kaikki puheenparteen ujutetut englanninkieliset heitot. Sitcom on niin juurtunut nykysuomen käyttökieleen, että tuskin kenellekään jää epäselväksi termin merkitys. Eipä täällä toimiva mystinen kielitoimisto eli kotimaisten kielten keskuskaan (kotus, koitus?) ole puuttunut asiaan. Olisi siihen voinut tuputtaa esim. ”tilkom”.

Allekirjoittanut pullahiiri on TV-sukupolven tuote, joka varttui kuvaputkitelevision lämpimässä hohteessa. Muistikuvat löytävät tilannekomedioista sellaisia havaintoja kuin Onnen päivät (Happy Days eli Fonzie-sarja), Bill Cosby Show, Tyttökullat (Golden Girls), Kate & Allie ja Terveydeksi (Cheers). Lemmenlaivaakin (Love Boat) mietin, mutta sitä tuskin mielsi ainakaan puhtaaksi tilannekomediaksi. Onnen päiviä näin vain satunnaisesti ja Terveydeksi-sarjasta tuskin katsoin kuin välähdyksiä, koska en nähnyt sarjassa mitään hauskaa. Jostain syystä Cheersin tunnari on silti jäänyt hyvin päähän. Bill Cosbya, Tyttökultia sekä Kate & Allieta katsoin enemmän. Kate & Allie oli semisti tylsä sarja, mutta Tyttökultien jatkuva toistensa nälviminen on jäänyt positiivisena asiana mieleen, samoin Bill Cosbyn eli Huxtablen perheen läpänheitto. Tyttökullat kertoivat vähän varttuneemmista naisista ja sattumoisin huomasin, että sarjan päänäyttelijöistä Betty White on viimeinen elossa oleva ja hänkin 99-vuotias! 80-luvun lopulla putkahti ruutuihin Pulmuset (Married… with Children), joka mullisti genreä. Bundyn kieroutunut perheidylli tarjoili niin rankkaa settiä ja roisia huumoria, että lakoninen ja kyyninen kenkämyyjä Al Bundy leimasi itsensä pysyvästi TV-historiaan, kuten muukin sarjan kauhugalleria. Hauska oli myös silloisen Kolmoskanavan Alf, joka kertoi ko. nimellä kutsutusta rääväsuisesta avaruusolennosta, joka oli majoittunut tavallisen amerikkalaisen perheen jäseneksi. Alfia esitti pölhön näköinen karvanukke (ei kuitenkaan lähellekään yhtä ruma kuin Yoda) ja olipa Suomessakin myynnissä Alf-pehmoleluja ja jopa Alf-sarjista julkaistiin jonkin aikaa.

90-luku toi tullessaan uudet suosikit. Frendit olivat ylitse muiden, todistaahan sen katkeamaton uusintakierrosten ketju televisiossa. Samoin radiopsykiatri Frasierin parissa viihdyin. En tiedä mistä johtui, mutta Seinfeld ja Kaikki rakastavat Raymondia menivät minulta kokonaan ohi. Ehkä Raymond jäi väliin siksi, koska minua ärsytti pääosan esittäjän omahyväinen olemus. Samoin Roseannen päähenkilö oli aivan sietämätön. Tulipa joitain muitakin katsottua jollain intensiteetillä, kuten Hulluna sinuun (Mad About You), Kolmas kivi auringosta (3rd Rock from the Sun), Dharma & Greg sekä Will & Grace -sarjoja.

Onhan siinä yllin kyllin toisen luonteisille ihmisille kestämistä, jos on yksilöitä, jotka katsovat elämää yhtenä pitkänä tilannekomediana (La Divina Commedia?). Valitettavasti tai ei, olen havainnut ko. piirteen voimistuneen omassa käyttäytymisessäni pitkällä aikavälillä. Elämän aivo-, raivo-, sydän- ja muiden tapahtumakohtausten ketju sisältää loputtomiin elementtejä, joista ammentaa tilannesidonnaista huumoria. Ja minähän ammennan ja hämmennän. Valitettavasti ihmisellä on taipumus toistaa maneerejaan ja iän myötä ne tuppaavat jopa voimistumaan. Niin ollen piirteet, jotka aiemmin on mielletty hauskoiksi tai kiinnostaviksi, muuntuvat myöhemmällä iällä rasittaviksi ja kiusallisiksi. Näin myös siksi, että henkilön välittömässä läheisyydessä käyskentelevien kanssaihmisten saturaatiopiste saavutetaan väistämättä ennemmin tai myöhemmin. Olisiko siinä ideaa, että henkilö olisi alati uudistuva, kykenisi luopumaan säännöllisen epäsäännöllisesti kaikenlaisista rutiineistaan ja pinttyneistä tavoistaan, eli tulisi alituiseen joksikin muuksi kuin mitä aiemmin on ollut. Ja lopputulos on nähtävissä kossun kirkkaana: passitus psykiatriseen hoitoon.

EDIT 3.1.2022: Betty White meni sitten poistumaan täältä 31.12.2021. Kohtalaisen kova sattuma. Olisi ollut vain 17 vuorokautta 100-vuotispäivään. Kuolema ei katso kalentereita.

(Epä)onnistuneen lastenkirjailijan uusi testamentti

Ajat ovat muuttumassa, tiesi jo Bob Dylan itsestään selvästi kertoa. Joku hullu sanoisi paremmiksi, toinen hullu sanoisi sekopäisemmiksi. Kiitollisena otan vastaan ajat kuin ajat (kunhan otat kun ajat), toikkaroivat ne eteen minkälaisina tahansa, koska siitä tiedän, että olen ainakin edelleen elossa. Todistin taannoin (Iltalehdestä) kohua, joka syntyi tanskalaisesta lastenanimaatiosta, jossa pääosassa on mursunviiksisen äijän metritolkulla venyvä veitikka. ”Se” on tosin verhottu punavalkoradalliseksi, koska ukko on pukeutunut sen väriseen painitrikooseen. Itse asiassa mies näyttää muinaiselta sirkuksen voimamiehen stereotyypiltä. Superpippelimies ratkaisee sarjassa pöksypytonillaan kaikenlaisia arkipäivän ongelmia ikään kuin joka paikkaan luikerteleva kalu olisi maailman luonnollisin asia. Tulipa mieleen Piko ja Fantasio -sarjakuvan Marsupilami-eläin, jolla oli kahdeksanmetrinen häntä, joka oli kuitenkin kiinnittynyt säädyllisesti taakse, ei eteen. Mutta lapsilla riittää hauskaa, koska sedän häijyn pitkä heijari on hassu. Vielä hassumpaa olisi, jos animaatiosarjan päähenkilö olisi lisäksi pedofiili.

Myös lastenkirjasarja Mestarietsivä Peppunen on pyllynvarma myyntihitti. Kiinnitti tai suorastaan naulitsi se minunkin huomioni. Kyllä vain, joka teoksen kannessa komeilee aina herrasmies, jolla on pään tilalla perse. Persenaama on siloinen, vaikkakaan en tiedä, joutuuko Peppunen sheivaamaan kasvonsa/pyllynsä joka aamu. Jos tämä luonnonoikku juo tai syö, hän tuuppaa ravintonsa kirjaimellisesti hanuriinsa, joten ”työnnä se perseeseesi” ei ole Peppuselle mikään solvaus. Jäin vain miettimään, mitä tapahtuisi, jos joku sanoisi Peppuselle, että ”vedä nyt se pää pois sieltä perseestä ja…”. Ja miten Peppunen käy paskalla? Onko hänen ruoansulatuselimistönsä hyötysuhde 100 %?

Myös kotimaisia yrittäjiä löytyy. Kirjakaupassa bongasin teoksen Isämies ja räjähtävä kakka (ja jatko Isämies ja paha pikkuveli). Voisin lyödä vetoa, että isämiehen täytyy olla setämiehen veli, tai tätimiehen sisko. Jos kirjassa on kakkaa, ja lisäksi jöötit räjähtelevät, niin ei voi olla huono. Todennäköisesti Peppusen kadonneet kakat ovat teleportanneet itsensä tähän kirjaan. Varmemmaksi vakuudeksi kirjan kannessa nipottava kukkahattutäti ilman kukkahattua neuvoo, että ”älkää missään nimessä lukeko tätä!”. Se on sitä käänteispsykologiaa, tulkitsee aikuiseksi kasvanut lapsi.

Lapsikin sen tajuaa, että genitaalit, peba ja ulosteet ovat olleet ikiaikaisesti riemastuttavia ja jänskiä juttuja. Lapselliseen väestönosaan sellainen uppoaa kuin häkä, mikä on muuten kauhea vertaus, koska häkään tukehtuu. Olen minäkin kakka-, pissa- ja pieruhuumorin ankkuroimaton kannattaja. Tällaisista aiheista saa taittaa pe(n)istä loputtomiin, missä kohtaa mennään rajan yli ja missä kohtaa riman ali. Tuskin kuitenkaan voi sanoa, että se olisi halpa keino vedota lapsiin, koska idea se on missä muutkin infantiili-ideat. Tietty kikkeliaiheinen animaatio on jokseenkin vaikeampi pala purtavaksi, vaikka lasten maailmassa asiassa ei nähtäisi mitään ongelmaa. Eivätkös pippeli ja pimppi ole aivan luonnollisia asioita. Aikuisten maailmassa taas alkavat kaikki hälytyskellot kilkattaa, kun havaitaan lastenohjelmassa raavas mies heiluttamassa joka käänteessä suunnatonta vehjettään.

Mandalorialaisia ja muita uskovaisia

Tykitinpä verkkokalvoille tuossa männä kuukautena Star Wars Mandalorian -sarjan pari tuotantokautta. Disney+ -kanavalta tuskin irtoaa tällä hetkellä paljon muuta kiinnostavaa katsottavaa meikäläiselle, mutta se tuli mukavasti tarjottimelle, kun Epic Games tarjosi kahden kuukauden ilmaisjaksoa kaikille niille, jotka ovat törsänneet rahaa firman Fortnite-peliin. Ja poikahan on laittanut fyffeä sileäksi virtuaalivarusteisiin, joten poiki se jotain hyödyllistä.

Vanhan liiton Star Wars -tikkarina olin epätavallisen kiinnostunut Mandalorianista, koska siinä suhmuroidaan itselle tutuimmassa alkuperäisen trilogian maailmassa. Syöttiä hyödynnetäänkin koko rahalla, sillä old school -fanihörhöjen masurapsutusta on joka jaksossa. Nielen minäkin sen mukisematta, ja kieltämättä aika banaanina olen sarjaa töllöttänyt. Tuttuja hahmoja, tuttuja droideja, tuttuja aluksia, tuttuja paikkoja ja tuttuja tapahtumia tulee vastaan vilisemällä. Kuin olisin tullut kotiin, taisin tullakin. Produktioon upotettu mittava mikkihiirirahavuori näkyy tehosteiden laadussa. Välillä joku maisema kyllä näyttää keinotekoiselta ja jotkut (taistelu)kohtaukset nolon kömpelöiltä ja epäuskottavilta aikuisen silmään, mutta sellaista se on aina ollut Star Warsissa, ts. This Is The Way.

Juonenkuljetus tuntuu tuon tuostakin tönköltä. Mando (tehtiin sinunkaupat) eli oikealta nimeltään Din Djarin poukkoilee planeetalta toiselle edestakaisin pieni vihreä menninkäispehmolelu (se kuuluisa Baby Yoda) kainalossa. Matkan varrelle ripotellaan animaatioista tai leffoista tuttuja tyyppejä sekä älytön määrä harjoitusmaalitauluina toimivia storm troopereita. Osa kummajaisgalleriasta on uusia hahmoja, jotka joidenkin jaksojen kuluttua pelmahtavat uudelleen eteen. Saadaan jaksot näyttämään vähemmän irrallisilta, kun tällä tavalla näppärästi liimaillaan yhteen. Ilkeän Imperiumin jämät tekevät elämän edelleen hankalaksi, varsinkin kun johdossa teutaroi Imperiumille sydämensä menettänyt Moff Gideon mandalorialaisilta pöllitty musta valomiekka kädessään. Taisi loppua väripurkit kesken, kun piti mustaksi jättää. Minä olin aina luullut, että vain jedeillä ja sitheillä on oikeus leikkiä lasermiekoilla. Nämä Imperiumin arvonimet, kuten mainittu moff, ovat aina jaksaneet huvittaa. Uudessa toivossa (Star Wars IV) esiintyi Grand Moff Tarkin, eli suurmoffi Tarkin. Kuulostaa yhtä vakuuttavalta kuin smurffi ja suursmurffi (= pappasmurffi).

Vähän söi mandalorialaisen uskottavuutta, kun kakkoskauden lopussa nimihenkilönä toimiva A-luokan tappaja ja kovakypäräinen karjujen karju vetistelee pienen vihreän isokorvaisen tonttu-ukon edessä. Taitaa heppu pehmetä ja toteaa kohta olevansa väärällä alalla, joten kolmannella tuotantokaudella hän siirtynee jäätelökauppiaaksi Tatooinelle. Boba Fett oli palannut elävien kirjoihin kyllästyttyään punkkaamaan Sarlacc-hiekkakuoppahirviön kidassa (Star Wars VI: Jedin paluu) ja oli onneksi kylmän vittumainen oma itsensä, vaikka joku olikin nyysinyt häneltä iskältä saadun haarniskan. Sekös Bobaa harmitti. Imperiumin iskusotilaiden kypärät olivat kuin munankuoria, kun Boba Fett treenasi vähän vihanhallintaa. Boba Fettin paluun varsinainen syy oli, että Disney on luvannut kaverille oman nimikkosarjan The Book of Boba Fett.

Valomerkin jälkeiset drinksut Mos Eisleyn kanttiinissa: Kyllä olisi kelvannut mandalorialaisen alus Razor Crest legoversiona, mutta kun menivät räjäyttämään sen sarjassa tuhannen päreiksi, niin eihän siinä enää mitään järkeä ole. Kun avaisi ko. legolaatikon ja kurkkaisi sisään, täytyisi todeta, että tämä onkin jo valmis.

Kontillinen Nasse-setiä

Olipa silloin ja illoin maanmainio sketsisarja Spede Show, joka oli yksi 80-luvun suomihuumorin kirkkaimpia tähtiä, vaikka joku ymmärrettävästi haluaisi toisin väittää. Totta puhuen minäkään en enää nykyisin suin surminkaan katsoisi kyseistä ohjelmaa, mutta se oli tosiaan silloin. Spede Pasanen, Simo Salminen ja Vesku Loiri kehittivät monenlaisia hahmoja ja kansan suuhun jääneitä hokemia, jotka tietty ovat vaipuneet jo unholan maille. Yksi oli Loirin esittämä Nasse-setä, lastenohjelman juoppo ja lapsia vihaava juontaja, joka oli kaikkea muuta kuin lapsille sopiva ilmestys. Hänen kuuluisa hokemansa oli ”Nasse-setä on nyt hyvin hyvin vihainen” pelottavalla möreällä äänellä. Nasse-setä oli 10-vuotiaankin näkökulmasta huikean hauska hahmo, vaikka Nassen jutut olivat usein K16-matskua.

Toisenlaiseen Nasseen sain tutustua 90-luvun puolivälissä, kun olin (Uuno) armeijan leivissä. Suomen armeijan käyttämällä kaasunaamarilla oli veikeä lempinimi nasse. Mainio pikku kapistus, jonka toimintaan meidät tutustutettiin alokasleirillä. Perehdyttämisen jälkeen meille simuloitiin todellinen tilanne eli kaasunaamarin tiiviystesti, jossa nassen ominaisuudet pääsivät oikeuksiinsa. Alokkaat istutettiin kaasunaamarit päässä ryhmä kerrallaan konttiin istumaan. Ystävällinen yliluutnanttisetä kävi nakkaamassa kyynelkaasukranaatin konttiin ja sitten kontin ovi kiinni, jotta päästiin nauttimaan löylyistä. Kontti pullollaan Nasse-setiä odotti malttamattomana tulevaa kliimaksia. Konttia ei luojan kiitos sentään lukittu, koska hetken päästä oven aukaisumekanismia tarvittiin.

Lähes jokaiselle kontissa istujalle valkeni nopeasti, että kaasunaamari oli kelvollinen ainoastaan vappuna ja halloweenina käytettäväksi. Kuminen naamari oli tarkoitus kiristää hihnoilla tiiviisti kasvojen ympärille, mikä oli teoreettinen olettama. Käytäntö saneli toisenlaista sanomaa. Nassea oli ilmeisen mahdotonta saada kiristettyä niin, etteikö se olisi falskannut jostain kohtaa reunasta. Hyvin pian savusaunan vieraat alkoivat purkautua kontista pihalle kuka minnekin. Jotkut tyytyivät tiristelemään vuolaina vuotavia silmiään, kun toiset rynnistivät lähimpään puskaan oksentamaan. En poistunut ensimmäisten joukossa, mutta eipä nasseni tiivis ollut, joten koitti minunkin aikani. Rynnistin lopulta ulos itku silmissä. Oli todettava Juicen sanoin: ”En ilosta itke, en surusta itke, jos itken, niin itken kyynelkaasusta vaan.” Muistaakseni silmien huuhteleminen vedellä auttoi jonkin verran helvetilliseen kirvelyyn, joka näppituntumalta oli noin kymmenkertaista sipulin höyryihin verrattuna ynnä pahoinvointi kaupan päällisinä. Vatsalaukun sisältö pysyi sentään aloillaan.

Väkisinkin ryömi mieleen ajatus, jos kaasu olisikin ollut kunnon kamaa eikä mitään itkulitkuja. Tositilanteessa olisi ollut joka Nasse-setä kylmänä kuin rautakanki Pakkasherran perseessä, vaikka taistelukaasut taitavat olla kiellettyjä modernissa sivistyneessä (?) sodankäynnissä. Kapiaiset tiesivät tasan tarkkaan, millaisia veijareita nasset olivat, vaikka Puolustusvoimien virallinen kanta varmasti oli, että heillä on varastoissaan pelkästään kuranttia tavaraa. Eiköhän kenttäkokeet jokaisella menneellä alokasryhmällä alleviivanneet asiaa. Ymmärtääkseni SA on poistanut käytöstä ties mistä 1960-luvulta peräisin olevat naamarit ja korvannut ne (toivottavasti) oikeasti toimivilla versioilla.

Katsoinpa hetken töllöä alias Roope-Roope Salminen-Salminen

Heikko hetkeni sai minut avaamaan hetkeksi television ja kääntämään tulolähteen tv-kanavien puolelle (yleensä se on aina PS4-lähteessä). Tilanne oli siinä mielessä poikkeuksellinen, etten yleensä avaa tv:tä enkä varsinkaan katso kanavia. Joskus sorrun Netflixiin tai johonkin kiekon muotoiseen audiovisuaaliseen viihdytykseen. Nykyinen kanavien tarjonta ei saa minua hihkumaan, mutta itku on sitäkin lähempänä. Lukemattomat realityt ja viihdekimarat ovat minulle kestämätön paikka. En ole tosikko enkä pidä itseäni keskimääräistä älykkäämpänä yksilönä (oikeasti pidän), mutta vaatii luonnetta sanoa totisella naamalla viihteeksi sitä, että torakan älykkyydellä (anteeksi torakka) varustetut keskenkasvuiset dokaavat ja panevat toisiaan kilpaa (tai vihkiytyvät ja/tai lisääntyvät tuikituntemattoman kanssa, tai laulavat naamiaisasussa kilpaa, tai leikkivät maajussia kilpaa, tai puivat taltioitua sekstailuaan).

Avasin television, taisi olla perjantai-ilta parhaaseen katseluaikaan. Maikkarilta tuli Posse, jossa hihiteltiin jotain naamioitunutta julkkista, joka sanoi käskystä kaikenlaista älytöntä varaosaliikkeen myyjänä. Katsoin revittelyä ehkä jopa kaksi minuuttia ennen kuin minulle valkeni, että minulla täytyy olla parempaa tekemistä. Kun seuraavan kerran palasin tv:n ääreen, ohjelma oli vaihtunut. Nyt sieltä tuli Vedetään hatusta, joka perustui improvisaationäyttelemiseen. Juontajalla oli koko ajan hauskaa, kun näyttelijät antoivat parastaan, mutta minua ei naurattanut kertaakaan. Taidan olla menettänyt huumorintajuni. Ohjelmassa oli myös jokapaikan multitalentti Roope Salminen. Kaikkihan tuntevat ”iskä löysi nimeni Aku Ankasta” Salmisen, jonka isä on näyttelijä ”haluan minua kutsuttavan Tenavien hahmoksi” Salminen. Taustatutkimusta (?) tehdessäni huomasin, että isä-Salminen on kohtalaisen sikiävää sorttia, kuusi (6) lasta kolmen (3) eri naisen kanssa! Eikä ole lestadiolainen, koska useampi nainen. Hän selvästi haluaa lisää Salmisia näkymään televisiossa ja kuulumaan radiossa.

Kun Vedetään tiedämme kyllä mistä siirtyi mainostauolle, mainostettiin jotain vakavampaa draamasarjaa, jossa näyttelee Roope Salminen. Tässä vaiheessa aloin epäillä, että Roope Salmisen täytyi olla myös Possessa, mutta en vain sattunut huomaamaan häntä. Toisaalta onko mahdollista olla huomaamatta Roope Salmista? Poistuin taas kerran television äärestä. Kun palasin, olivat Kymmenen uutisten uutisankkurit juuri mainostamassa kohta alkavaa Kymmenen uutisia. Seurasi järkyttävä shokki. Ripsa Koskinen-Papunen on ikääntynyt! Ei ole mahdollista! Eihän edellisestä Kymmenen uutisistani ole kuin noin 15 vuotta. Eihän Räpsä ikäänny ikinä, eihän? Itse en ole ainakaan ikääntynyt, enhän? Kauhun tuntemuksissani piehtaroidessani en kiinnittänyt tarkkaan huomiota, mutta oliko Rimpsan uutisankkuriparina Roope Salminen?

Viimeinen isku oli liikaa, joten suljin television. Nukkumaan käydessäni minun oli tarkastettava kaikki sängynaluslaatikot, ettei Roope Salminen piileskelisi niissä. Onneksi laatikoissa oli vain hiiriä, joilla kaikilla oli Roope Salmisen kasvot ja jotka näyttelivät ja räppäsivät ihan kelvollisesti. Yöllä näin painajaista peileillä ympäröidystä Roope Salmisesta, joka lauloi Roope Salmisesta tehtyä serenadia Roope Salmiselle.

Jälkiroopesalmiset: Paranoia? Voitko puhua Roope Salmisen suomea, kiitos Roope Salminen.

Preben Elkjær

Tanskalainen jalkapallo on aina ollut ilo silmälle. Kun Suomea ei ole näkynyt maisemissa arvokisojen aikaan, on voinut kannattaa Tanskaa, sillä ”we are red, we are white, we are danish dynamite!” Plussaa on, että Tanska on läheinen Pohjoismaa ja lisäksi Tanska ei ole Ruotsi. Seurasin vuoden 1992 EM-kisoja, kun Tanska teki jotain käsittämätöntä ja eteni kisojen varapaikalta (korvasi sisällissotaan päätyneen Jugoslavian) Euroopan mestariksi. Siinä on temppu, johon on vaikea löytää vertaistaan. Tosin EM-kisat olivat tuolloin (viimeistä kertaa) vaatimattomat 8 joukkueen kisat, mutta oli siellä kivikovat vastukset. Tulipa mieleen, että Kreikan Euroopan mestaruus 2004 taisi olla yhtä kova suoritus, vaikkei sen kuuluisan puolustusbussin parkkeeraaminen ollut mitään kaunista katseltavaa.

Näin joskus sattumalta Yle Teemalta tai jotain sinne päin tanskalaisen dokumentin Tanskan jalkapallon maajoukkuehistoriasta. Se oli mainio dokkari ja siinä nousi esiin Preben Elkjær, josta en ollut sitä ennen kuullutkaan. Kaveri teki tuhojaan ennen kaikkea 1986 Meksikon MM-kisoissa, joissa hän paukutti neljässä pelissä neljä maalia, joista kolme Uruguayn verkkoon. YouTubesta löytyy kivasti videoita, joista voi todistaa Elkjærin kikkailu- ja viimeistelytaitoja. Kun katsoo Prebenin liikehdintää kentällä, ei voi kuin ihailla: itsevarmaa riplailua yhdistettynä mielettömään juoksuvoimaan ja suorastaan kliiniseen viimeistelyyn. Hän sai maalinteon näyttämään helpolta. Siinä ei lapikas tärissyt, kun jalka heilahti ja pallo oli verkon perukoilla. Näytti myös siltä, ettei ollut sellaista kulmaa tai asentoa, mistä hän ei maalia olisi saanut aikaiseksi.

Preben oli aika veijari muutenkin kuin taiturimaisen ja intohimoisen kenttätoimintansa ansiosta. Hän poltteli rankasti tupakkaa nuorempana, mikä kuulostaa absurdilta huippu-urheilijasta puhuttaessa. Hän tykkäsi myös juhlia, vaikka olisi pitänyt seuraavana päivänä mennä treeneihin tai peliin. FC Kölnissä nuorena jannuna hän joutui törmäyskurssille päävalmentajan kanssa, kun valmentaja tuli sanomaan, että Preben oli nähty poistuneen yökerhosta klo 3 aamuyöllä kahden tytön ja vodkapullon kanssa. ”Ei ole totta”, oli Elkjær vastannut. Tähän valmentaja taas: ”Kyllä on, ystäväni näki sinut.” Elkjær totesi: ”Ok, mutta se oli viskipullo, ei vodka.” Maajoukkuematkalla oli Tanskan päävalmentaja Sepp Piontek määrännyt sakkorangaistuksen, jos joku palaa iltariennoista hotellille vasta aamu yhden jälkeen. Elkjær kävi maksamassa sakon Piontekille etukäteen, koska tiesi, että seuraavana aamuna hänellä ei olisi enää rahaa (eikä hän olisi vielä yhdeltä hotellilla).

Elkjærin ainoa merkittävä saavutus maajoukkueurotöiden lisäksi oli Italian mestaruus Hellas Veronan paidassa vuonna 1985. Hän keräsi legendaarisen maineen seurassa ja sai lempinimen ”pormestari”. Elkjær saa yhä edelleen runsaasti ääniä Veronan pormestarivaaleissa. Hauskana pikku nippelitietona hän muuten aloitti maajoukkuetaipaleensa 19-vuotiaana vuonna 1977 kyykyttämällä Suomea paukutettuaan Tanskan molemmat maalit 2–1 -voitossa.

Ensimmäiset jalkapallon arvokisat, jotka katsoin, olivat vuoden 1988 EM-kisat ja sen jälkeen Italian MM-kisat 1990. Preben Elkjærin viimeiset kisat olivat juurikin nuo 1988 EM:t, joissa Tanska hävisi kaikki kolme alkulohkon peliään ja putosi jatkosta. Elkjæristä en muista mitään, mutta sen sijaan muistan hyvinkin Marco van Bastenin, Ruud Gullitin, Frank Rijkaardin, Ronald Koemanin ja muut Hollannin Euroopan mestarit. Elkjær oli kentällä kahdessa ensimmäisessä ottelussa, mutta ei saanut maaliakaan aikaiseksi, istui penkillä viimeisen pelin Italia-tappiossa ja siihen päättyi hänen maajoukkueuransa 30 vuoden iässä. Pari vuotta myöhemmin hän ripusti nappikset naulaan lopullisesti.

Lapsuuden leffat

Kun vuonna 1983 päädyin koulutielle, sain kaveripiiriini uusia vahvistuksia. Vanhemman näkökulmasta ystäviä voi luokitella ryhmiin ”hyvää seuraa” ja ”ei hyvää seuraa”. Jälkimmäiseen ryhmään kuului poikia, joiden tekemisiä ei juuri vahdittu. Tällaisten kavereiden kanssa sai tehdä kaikkea jännää ja kiellettyä. Niinpä pääsin tutustumaan hyvin nuorena suttuisten VHS-tallenteiden avulla elokuviin, joita ei todellakaan olisi pitänyt näyttää 7–8 -vuotiaalle lapselle. Todettakoon, että tällaisesta toiminnasta koituneet vauriot psyykelle olivat vähäisemmät kuin mitä kuvittelisi. Olipa helppo homma tehdä psykoanalyysi itselle.

Koulukavereiden luona näin hienoja klassikkoelokuvia kuten Karate Kid, Rautaristi (Sam Peckinpahin kohtuuverinen sotaelokuva), Beverly Hills kyttä, Poikkeuksellista rohkeutta (Vietnam-sotaa) ja Villihanhet. Näin myös pätkiä veikeästä filkasta nimeltä Luojan tähden, paetkaa! (Amityville Horror, se alkuperäinen). Siihen aikaan ”kopsittiin” kahden videonauhurin avulla leffoja, jolloin kopiosta tuli kuvanlaadultaan aina alkuperäistä heikompi. Mutta kuvanlaatu ei tietenkään lapsia haittaa, jos kyseessä on korkean ikärajan tiukka toimintapätkä. Niinpä mainittuihin elokuviin sisältyy spesiaalia nostalgia-arvoa. Erityisesti Karate Kid, Beverly Hills kyttä ja Poikkeuksellista rohkeutta olivat sen verran tykkiä matskua, että ne oli pakko katsoa moneen kertaan.

Varsinkin sotaleffat (esim. Rambo 2 ja Platoon – nuoret sotilaat) ruokkivat leikkejä. Tykkäsin Vietnam-aiheisista sotaelokuvista, koska siihen aikaan jenkkileffat ryöstöviljelivät aihetta. Minulla oli hirveä hinku nähdä myös Full Metal Jacket (1987), kun näin siitä pätkiä telkkarin leffaesittelyohjelmassa, mutta tätä tahtoani en saanut läpi, vaan elokuvan näkeminen siirtyi jonnekin täysi-ikäisyyden tuolle puolen. Leikkipyssyjä oli roppakaupalla ja pyssyleikit kuuluivat ehdottomiin suosikkeihin. Ghostbusters-elokuvan näkemisen myötä siirryimme hiipimään taloyhtiön pimeään kellariin ja metsästämään aaveita. Tehtailin Ghostbusters-merkkejä piirtämällä mallista leivinpaperin läpi. Ostin kaverilta Ghostbusters-leffajulisteen, joka oli tainnut ilmestyä Suosikin liitteenä.

Vuosi taisi olla 1984, kun kotiimme kannettiin superhieno ja superkallis Panasonic NV-850 HiFi-VHS-videonauhuri. Isä liittyi R-kioskin VIP-videoklubiin, jolloin pääsin käsiksi valtaviin leffavalikoimiin. VIP-videoklubi lähetti säännöllisesti kotiin A4-kokoisen kuvaston, johon oli lätkitty klubin koko leffavalikoima lyhykäisten juonikuvausten kera. Luin kuvastoa antaumuksella. Vaikka vuokraaminen oli kallista (25–30 markkaa per leffa?), kukkaro aukesi kivuttomasti leffavuokrauksiin. Sain surutta vuokrata haluamiani elokuvia ikärajoista juuri piittaamatta. Saa arvailla, mitä tällä yritettiin kompensoida. Kun leffa vuokrattiin, sain katsoa sen parikin kertaa. Täytyihän saada maksimaalinen hyöty irti. Star Warsit (osat IV, V ja VI), James Bondit (varsinkin Elä ja anna toisten kuolla), Chuck Norrisit (Yksinäinen susi McQuade, Suoraa toimintaa ja Delta Force), Poliisiopistot, Goonies – Arkajalat (näitä leikittiinkin), Gremlins – riiviöt, Clint Eastwoodin spagettiwesternit ja Likaiset Harryt, Terence Hillin ja Bud Spencerin turpiinvetoleffat, Indiana Jonesit, ja lista jatkuu. Jotkut elokuvat olivat niin hyviä, että vuokrasin ne useampaan kertaan. Mitä tulee kotinauhoittamiseen, videonauhuri räjäytti pankin 1980-luvulla. Voi päivää hyvää, kuinka paljon meilläkin oli nauhoitettuja leffoja ja muita ohjelmia. VHS-kaseteilla täytti kevyesti kaapin jos toisenkin.

Niin se vain on, aika kultaa muistot, video killed the radio star ja mitä nyt keksiikään. Aika on laskenut kultaisen sateensa monen lapsuuden unohtumattoman elokuvaelämyksen päälle. Chuck Norrisin totisia tekeleitä tuskin pystyy nykyään katsomaan kuin kännissä ja camp-lasit päässä. Onneksi aika on jättänyt rauhaan sentään joitakin kasaripätkiä.

Requiescat in pace, uskollinen ystävä. Koimme paljon upeita hetkiä yhdessä. Kunnes aloit työksesi syödä videokasetin nauhaa, senkin paska (kuvassa NV-850 Panasonicin sisarmerkin Nationalin nimellä).

Levyraadista on aikaa

Levyraati oli Pöllökanavan viihdyttävä musiikkiaiheinen ohjelma, joka kuului minunkin vakioseurantakohteisiini pitkään. Toisaalta katsoin lapsena televisiosta liki kaiken Heikki Hietaniemen juontamaa Lauantaitanssit-oksetusta lukuun ottamatta. Siinäpä oli aivan päättömän hölmö ohjelma, ainakin lapsen silmin katsottuna.

Levyraadissa pyöritettiin musiikkivideoita (alkuaikoina LP-levyjä tai mitä lie savikiekkoja), joiden sekalaista musiikillista antia arvosteli sekalaisesta seurakunnasta koottu paneeli omien kykyjensä puitteissa. Jokainen antoi tietenkin pisteet kappaleelle asteikolla 1-10. Raadin heterogeeninen kokoonpano varmisti sen, että mielipiteitä kuultiin laidasta laitaan ja väittelyitä syntyi. Tuohon porukkaan ei kuulunut stand up -koomikoita eikä itsensä hauskoiksi hepuiksi havainneita kirjailijoita. Tarkkaan ottaen 1980-luvulla koko stand up -ilmiötä ei ollut olemassakaan, koska se ei ollut vielä tuolloin rantautunut Suomen maaperälle.

Vakionaamoista mieleen syöpyi ohjelmaa juontanut öljyämättömältä ovensaranalta kuulostanut Jukka Virtanen, musiikin teknis-teoreettisella tietämyksellä pätenyt Klaus ”Klasu” Järvinen sekä aina hyväntuulinen tuulihattu Pirkko Liinamaa. Klasu Järvistä pidin erityisen ärsyttävänä ja pitkäveteisenä kaverina, koska hän analysoi kaiken kuulemansa musiikin periaatteella ”jollei se kuulosta jazzilta, se ei ole hyvää”. Pirkko Liinamaa taas tykkäsi lähtökohtaisesti kaikista lauluista, varsinkin niistä, jotka saivat hänet hyvälle tuulelle. Ja jos oikein pinnistelen, muistan myös Raimo Lintuniemen, ikääntyneen herrasmiehen, joka oli aina autuaan pihalla kaikista nykymusiikin ilmiöistä. Raadin muut jäsenet naureskelivatkin aina Lintuniemen tietämättömyydelle. Sellainenkin tyyppi kuin Juha Siltanen oli jossain vaiheessa. Tykkäsin hepusta, koska hänellä oli terävää ja hauskaa juttua. Hän kylläkin oli kirjailija.

Vaan kuitenkin selkein muiston pätkä ohjelmasta on, kun mökillä Sysmässä katsoin kerran Levyraatia, jossa yhdeksi kappaleeksi oli valittu Kolmannen Naisen biisi ”Tästä asti aikaa”. Hataran muistikuvantamisen mukaan tsibale aiheutti siinä määrin konsensusta, kondensiota ja koherenssia, että se taisi ehkä kenties jopa voittaa kyseisen Levyraadin. Voi olla, että muistan väärin. Niinkin on voinut käydä, että muistan väärin sen, että muistan väärin, jne.

Koska ”Tästä asti aikaa” julkaistiin vuonna 1990, Levyraadin jakson on täytynyt tulla samaisen vuoden kesällä. Miksi muistan juuri tuollaisen asian, onkin toinen juttu, tai kolmas. Toisin sanoen en tiedä, mitä lie tiedostamattoman temppuja. Biisi on hieno ja kaihoisan nostalginen ja melankoliaahan minä arvostan. Lopun kitarasoolo on varsin onnistunut. Se on kymmenen pistettä ja tunge jatsi klarinettiisi, Klasu!

Jälkihaihattelut: Raikkaalla ja ravitsevalla 80-luvulla mökillä ei ollut vielä sähköjä, joten me penskat saimme tuijotella pientä mustavalkomatkatelevisiota, joka sai virtansa auton akusta. Kun akut sitten tyhjenivät, isoäitini polki akut tarakalla toistakymmentä kilometriä lataamaan niitä läheiselle tutulle tilalle, jossa oli sähköt. Tosin hän oli silloin kuusikymppinen ja teräskuntoinen täti. Mitäpä sitä ei tekisi (vetelien) lastenlastensa hyvinvoinnin eteen. Edustimmehan serkkujeni kanssa kunniakkaasti nousukauden sokeriliemessä marinoitua x-sukupolvea.

Matt Houston

On joitakin käsittämättömiä tapahtumapätkiä, joita muistaa lapsuudestaan, muttei millään ymmärrä miksi. Yksi tällainen liittyy televisioon. Minulla on kylläkin roppakaupalla muistoja, jotka liittyvät televisioon, mistä olen päätellyt, että minun on annettu killittää töllöä oikein urakalla lapsena.

Olen jäljittänyt muiston vuodelle 1984. Oli kesä ja olimme myöhään yöllä naapurimökillä. Todennäköisesti aikuisilla oli mennyt ”saunominen” pitkäksi, kuten muistelen usein kesällä käyneen. Meitä muksuja oli kuitenkin aika liuta ja kivaa oli, varsinkin jos sai valvoa lapsen näkökulmasta älyttömän myöhään. Olimme mökissä sisällä ja televisio oli auki. Sieltä alkoi oikein vauhdikkaan oloisen toimintasarjan jakso, jossa seikkaili joku kova karju. Jakson juonena oli haiden hyökkäykset ihmisten kimppuun, joka oli oikein jännä ja pelottava juttu 8-vuotiaalle lapselle. Ohjelma näytti tehneen vaikutuksen pikkupoikaan, koska muistijälki on säilynyt näihin päiviin asti. Tai sitten muistamiseen vaikutti jokin muu tekijä tapahtumassa, kuten valvominen yli puolen yön, tai hait, tai että oli kivaa, tai että olimme naapurin mökillä, tai Se Jokin muu, tai ne kaikki yhdessä.

Sarjan nimi oli Matt Houston. Jakso, jota näin, kulki nimellä ”Shark bait”. Tyypillinen kasaritoimintasarja, jota tehtiin jenkeissä vuosina 1982–1985, mutta tuskin kovin moni muistaa sellaisen pyörineen Suomessa. Nimiosassa oli komia kalapuikkoviiksinen könsikäs, kai heteronakin näin voi sanoa, nimeltä Lee Horsley. Matt Houston oli upporikas kaveri, joka oli ryhtynyt paremman tekemisen puutteessa yksityisetsiväksi ja ratkoi milloin mitäkin, mutta useimmiten murhia. Esillepano ja juonenkäänteet ovat nykykatsantokannalla sangen juustoisia, mutta niinhän on käynyt käytännössä kaikille 1980-luvun ohjelmille. Mietipä vaikka autoja, jotka vauhdissa ponnahtavat ilmalentoon mitä käsittämättömimmistä paikoista. Tai hiekkatiellä sutiessaan ulvovia renkaita. Tai aseita, joilla voi ampua loputtomiin lataamatta niihin lisää panoksia. Tai sankareita, jotka voivat lahdata armeijan verran vihulaisia ilman, että heihin osuu yksikään luoti. Tai nyrkkitappeluita, jossa mätkitään toisia surutta ja silti kasvoihin ei jää jälkeä, mitä nyt suupielestä valuu pikkuisen verta. Tai ylinokkelia murhamysteerin ratkojia, jotka törmäävät vahingossa aina uusiin kuolemantapauksiin ja selvittävät murhaajan muun populan toljotellessa umpitolloina ympärillä. Eikä mikään epäkohdista silti vähennä lapsuuden hohtoa noita ohjelmia kohtaan, koska ne olivat, niin, osa lapsuutta.

Jälkkärijuustokaiverrukset: Juustoinen on käyttis sana, joka on imailtu suomeen englannin kielen sanasta ”cheesy”. Juustoisuus on epäuskottavaa, kornia, noloa, feikkiä eli epäaitoa, hölmöä, jne. Yliyrittäminen johtaa juustoiseen lopputulemaan, ks. useimmat blogitekstini mukaan lukien tämä. Juustoisuuteen liittyy usein myötähäpeän tunne. Määritelmä ”juustoinen” voidaan liittää mihin tahansa asiayhteyteen, ei siis ainoastaan tv-ohjelmiin tai elokuviin, vaikka tässä niitä käsittelenkin. ”Matt Juustonin” lisäksi juustoa keränneitä audiovisuaalisia tuotteita ovat esim. Ritari Ässä (The Hoffmeister), Taisteluplaneetta Galactica (se alkuperäinen), Murhasta tuli totta, Terence Hillin & Bud Spencerin sekä Chuck Norrisin koko tuotanto. Ai niin, ja Hollywood Beat, mieletön alkutunnari. Onneksi nykyäänkin osataan tuottaa uutta juustoa maailmaan. Poimitaan vaikka trendi, jossa eläkevaari-ikäiset näyttelijät heiluvat toimintaelokuvien pääosissa.

”Luukutan Houstonii, sen laulut on nii juustosii” – Ruger Hauer: Mä haluun kuolla ennen Bonoo (lainauksen Houstonilla ei ole mitään tekemistä Matt Houstonin kanssa)

Ei mitään hohtoa Outlook-hotellissa

”Come play with us, Danny”, huokaili loputon mainosviestien ketju. Kylmä hiki alkoi liimata trikoopaitaa päälleni uudeksi ihoksi. Eihän nimeni edes ole Danny. Kenen viestejä oikein saan? Yritin pitää hermoni kurissa, mutta en keksinyt mitään järkevää kikkaa siihen. Ryntäilin sekopäisenä ja eksyneenä sähköpostiviestien labyrintissa. Yhden kulman takana minua odotti yllätys. Kaunis tyttö seisoi edessäni vieno hymy kasvoillaan. Hänessä oli jotain tuttua. Tyttö raotti huuliaan ja lausui ilmoille tuskin kuultavasti: ”Fire walk with me.” Pakokauhu ryöpsähti tajuntaani niin, etten hetkeen nähnyt kuin valkoista. Räpytin silmiäni. Tyttö oli kadonnut. Samassa ymmärsin, että olin nähnyt tytön nuoruudessani lukion pihalla. Nimi oli Laura jotain. En saanut pinnisteltyä sukunimeä mieleeni. Tuli korvensi ohimoitani. Redrum ei ole sama kuin red room. Voiko sähköpostit polttaa?

Tässä vaiheessa olin jo aivan puhki. Olin juossut Cooperin testin nousematta tuoliltani. Mikä oli Cooperin etunimi? Miksi kaikki nimet ovat hukassa? Kuin kaivaisi kirjaimia kynsien alta. Päätin jättää postin kahlaamisen tältä erää tähän. ”All work and no play makes Jack a dull boy.” Käteni hamuili työpöydällä lojuvaa kahvikuppia ja löysi lopulta sen. Nostin kupin huulille. Nuuhkaisu ja kevyt maistiainen. ”A damn fine cup of coffee”, sanoin itselleni. ”A slice of cherry pie with this, it would kill me.” Onneksi kirsikkapiirakkaa ei näillä lakeuksilla näkynyt.