Satunnainen puuharhailija

Joka ainoa kevät takapihan nurmikosta nousee valtoimenaan kivoja pieniä sinisiä kukkia. Ja joka ainoa kevät mietin, mitä nuo kivat pikku kukat ovat. Vaikka pidän hyvin arvokkaana kaikkia mahdollisia kevään merkkejä, kasvien nimet eivät jää päähäni. Niinpä nytkin otin kuvan kukasta ja laitoin Google Geminin kertomaan minulle nimen. Idänsinililja, kaunista.

En pidä puutarhan hoidosta. Toimintaani pihapiirissä ei voi edes kutsua puutarhan hoidoksi. Minulle ”puutarhan hoitoa” on pyyhkiä ruohonleikkurilla nurtsi kuosiin ja siinä sivussa ajaa yli kaiken mahdollisen kasvillisuuden, joka vain sujahtaa leikkurin alle. Vaan kun jotkut kasvit ovat sen verran kookkaita, ettei niitä saa millään menemään ruohonleikkurin teriin, kuten tuntemattomaksi jääneet runsaasti pientä lehtiroskaa tuottavat raivostuttavan ärsyttävät tiheät pensaat, puun mittoihin kasvaneet ties miksi Tuijiksi tai Tarjoiksi kutsutut havupensaat, erilaiset turhia marjoja tuottavat marjapuskat, lehtikuusi, omenapuut, tontin yhtä sivua reunustava kuusiaita sekä toista sivua reunustava marja-aronia. Marja-aronia on siitä vittumainen pensas, että se tuottaa hysteerisellä tarmolla ultraterveellisiä syötäviä marjoja, joita ei kuitenkaan kukaan pysty syömään. Ovat törkeän happamia ja muutenkin häijyn makuisia. Olen kuitenkin kiitollinen siitä, ettei tontilla ollut orapihlajaa.

Yhtäkään kasvia en muista istuttaneeni pihalle. Kaikki kasvusto on reilu kymmenen vuoden takaisten edellisten asukkaiden perua. Sen sijaan olen kunnostautunut kitkemisessä. Se käy kohtuu tehokkaasti. Kun muutimme, olimme täysin kuutamolla omakotitalon vaatimista tehtävistä ja velvoitteista. Piakkoin selvisi, että naapurina asusti kaksi eläkeläistä, joista molemmat olivat tehneet työuransa puutarhurina. Jonkin asteista ironiaa oli havaittavissa. Kaksi umpiurbaania X-sukupolven kakaraa ja naapurina A-luokan viherpeukalot. Naapurin piha on aivan täynnä istutuksia laidasta laitaan, kasvihuonetta ja vaikka mitä himmeliä.

Olen silti tehnyt parhaani, jotta piha näyttäisi päällisin puolin siistiltä. Nurmikko on aina kunnossa eikä mikään näytä olevan hunningolla. Paitsi pihan perän kuusiaita. Naapurin kuusiaita on viimeisen päälle hoidettu ja näyttää siltä, miltä kuusiaidaksi kutsutun aidan pitää näyttää. Siitä, mistä naapurin kuusiaita loppuu ja meidän alkaa, on kuin olisi siirrytty toiseen ulottuvuuteen. ”Kuusiaita” on 10 vuotta täysin vapaasti kasvanut kuusipuurivi. Hieman ahdistaa katsoa sitä. Toisaalta siinä on jotain aitoa ja luonnollista toisin kuin muotoon pakotetussa symmetrisessä aidassa. Se oli paskapuhetta. Ainoa lääke olisi vetäistä moottorisahalla koko hoito nurin.

Syksyn haravointiurakka on tuskien taival. Viisitoista isoa jätesäkillistä haravointijätettä vietäväksi kaatopaikalle, koska ei sitä kaikkea voi mitenkään dumpata vain johonkin pihan perälle. Anopilta pitää lainata peräkärry, mutta välillä säkit ovat jääneet odottelemaan kyytiä pidemmäksi aikaa. Kerran olin marraskuun puolivälissä tyhjentämässä isoiksi möykyiksi jäätyneitä jätesäkkejä 15 asteen pakkasessa ja viimassa. Se oli kerrassaan vitsikästä.

Olen psyykannut itseni suhtautumaan pihahommiin erinomaisena hyötyliikuntana. Roikun suht ketteränä (viisikymppisenä!) simpanssina omenapuissa karsimassa vesiversoja ja muita kummajaisia, kyykin nyhtämässä rikkaruohoa pensaiden juurilta tai kylvän satakilokaupalla kalkkia (turhaan), jottei helvetin esikartanoista kummunnut sammalmatto valtaisi koko pihaa. Olen elänyt yli kolmekymmentä vuotta kerrostaloissa ja hetken rivitalossa, jossa oli Pokemon-kortin kokoinen piha, joten siihen nähden voin antaa itselleni vähintään tyydyttävän arvosanan. Mutta luonto on siitä mainio vastus, että se vie aina lopulta voiton. Aivan se ja sama, mitä ihminen tekee. Luonnon yliluonnollisen periksiantamattoman voiman edessä ihminen jää silmänräpäyksessä lähtöviivalle, vaikka miten pyristelisi. Ja se on hyvä niin, ja toivottavasti pysyykin niin.

Kaksi karvaista kaveria luomukävelyllä

Luomu on kiva juttu, eikös joopa joo. Sana huokuu aitoutta, alkuperäisyyttä, luotettavuutta ja luonnollisesti luonnollisuutta. Sana vie ajatukset sinne, missä aurinko luo loistoaan kirkkaalta taivaalta keskipäivän kultaamilla niityillä, heinä heilimöi, maleksitaan ilman paitaa ahon laidalla korsi suussa ja löydetään heili Karjalasta. Luomu luo varmuuden, että olen hyvän äärellä, kuten luomurinnat. Minäkin ostaisin mielelläni kaiken luomuna, jos tilin saldo kestäisi sellaisen periaatteen. Tuo haisi tekosyyltä; eiköhän se kestäisi.

Käyn koiran kanssa kävelyllä lähes aina luomuperiaatteella. Idea noudattaa luonnonmukaisuutta koiran ulkoilutuksessa toteutuu, kun koira saa seurata vaistojaan ja vainuaan ja kulkea sinne, minne se haluaa. Nelijalkaisena semiprimitiivisenä elukkana se kuitenkin on taatusti lähempänä luontoa kuin minä. Nyt The Koiraihmisillä ovat nousseet kaikki karvat pystyyn: ”Ei noin voi missään nimessä toimia, koska koira saa käsityksen, että se on pomo! Omistajan täytyy aina näyttää, kenellä on ohjat!” Taisipa juuri kolahtaa postilaatikkoon muutama koiravauhkojen lähettämä putkipommi ja pernaruttokirje (oh, those good ol’ days). Parahimmat kaikkitietävät karvakuonoprofessionaalit, voin vilpittömin mielin todeta, että en välitä. Maailmaan mahtuu ainoita oikeita ratkaisuja ja niiden innokkaita kertojia, mutta rikon tiedostaen sääntöjä ja koitan kestää ankarat seuraamukset.

Tulen kaikissa tilanteissa hyvin juttuun kiharaisen karvahanurin kanssa ja se uskoo pääasiassa aina, kun sanon sille jotain. Pois lukien tilanteet, kun se saa hysteerisen sekoboltsirähinäkohtauksen nähdessään vieraan koiran, koska se on kovin arka olento. Itse näen asian niin, että koiran kuuluu saada toteuttaa itseään, ja minua rehellisesti säälittää koirat, jotka joutuvat kuuliaisesti seuraamaan omistajansa autopilotilla navigointia pitkin yhteiskunnan infrastruktuurin tarjoamia ohjattuja kulkuväyliä. Kuten rotat labyrintissa. Eihän kukaan tieltä halua eksyä. Ehtikö joku kysymään tietä?

Koiran seuraaminen sen viitoittamaa polkua avaa monia mahdollisuuksia. Kun kulkee nelivedon perässä maat, mannut, metsät, matalikot, ryteiköt, tienpientareet, ojan pohjat ja usein monet niistä varmuuden vuoksi pariin kertaan yhden kävelylenkin aikana (joka voi kestää vaikka 1,5 tuntia), voi saada runsaasti uusia ideoita ja näkökulmia asioihin.

Oppii havainnoimaan, olemaan hereillä ympäristössä paremmin. Eikä kävelytä dogea naama kiinni kännykässä. Kun könyää turrin kanssa epätasaisissa maastoissa, täytyy olla koko ajan tarkkana, ettei kompastu, taita nilkkaansa tai puhkaise silmäänsä. Samalla saa notkeutta nikamiinsa ja tasapainoaisti paranee.

Kun katsoo ympärilleen, on mahdollisuus nähdä uutta muuten tutussa ympäristössä. Kun havainnoi tarkemmin, näkee enemmän. Myös muut aistit saavat paremmin virikkeitä, kun keskittyy kuuntelemaan ja haistelemaan luontoa. Maistella ei kuitenkaan kannata ainakaan kaikkia maan antimia.

Kun seuraa koiraa käymättömiin korpimaihin, tai edes lähimetsikköön, on taatusti lähempänä luontoa kuin muuten olisi. Stressi ja ahdistus lievittyvät kuin itsestään. Ajatus kohdistuu paremmin lystikkään luontokappaleen läsnäoloon ja vuorovaikutukseen sen kanssa.

Tällaisia hullutuksia tällä kertaa. Ei luonnosta saisi täysin vieraantua, saati alkaa pelätä sitä. Poistu rohkeasti ihmisen tehokkuusperiaatteella valjastamalta ”turva-alueelta” pusikoihin keräämään punkkeja itseesi, tai vaikka kyyn puremia.

Nuo tummanpuhuvat viattomat pikku perkeleet

Siinä tuijottavat minua läpinäkyvästä muovista tehdyssä vankilassaan. Mietin, onko niillä tajua yhtään mistään vai ohjaavatko niitä vain kehnot hermoratakyhäelmät. Monista kohtaamistani ihmisistä olen miettinyt samaa. Ne hyörivät pitkin poikin, välillä toistensa päällä, ja meno näyttää kaikin puolin totaalisen päättömältä. Heitin niille tänään kurkun siivun, mutta kesti tovin ennen kuin pari niistä tajusi, että ”iha jees” safkaa oli tarjolla ja että slaissii kannattaa mennä imailemaan kaikella hartaudella.

Mistäkö puhun, no sistäkö puhun. Ei kuulu sinulle. No joo, kuuluu sittenkin. Tiedättekö sen jutun, kun avaruuskoira (ei kai Laika?) löysi kuusta mehevän ydinluun ja kysyi: ”Mitä kuuluu?” Nuo edellä kuvailemani julman näköiset pikku einarit eivät kuulu Suomen luontoon. Minulla ei ole pienintäkään käryä, mihin luontoon ne kuuluvat tai mikä niiden todellinen luonto on, mutta ehkei minun pidä kiusata itseäni moisella kuriositeetilla. Ei nimittäin kuulu luontooni.

Puhun heinäsirkoista. Tänäkin aamuna aamupalaruisleipiäni mutustellessa tuijotin keittiön pöydällä silmästä silmään/silmiin häijyn näköisiä tummanruskeita tai lähes mustia sirkkoja. On niillä kai ehkä kenties ainakin mustat päät, mutta toisaalta minulla ei ole järin hyvää värierottelukykyä. Heinäsirkat ovat kotoisin lemmikkieläinkaupasta, mutta eivät ne lemmikkejä ole. Niiden ainoa olemassaolon tarkoitus on olla ravintoa toiselle eläimelle. Niin toimii luonnon ravintoketju.

Välillä pikku vitsaukset pääsevät karkuun jollain mystisellä tavalla lootastaan. Varmaan silloin, kun niitä on poimittu laatikosta safkaksi. Sitten monen päivän päästä voin tulla keittiöön ja keskellä keittiön lattiaa möllöttää yksi mainittu tollo tuntosarvet sojottaen. Katson sitä ja mietin, missä sekin on hengaillut kaikki nuo vuorokaudet ennen ilmestymistään. Ehkä se on käynyt naisissa ja Vegasissa ja ajanut mantereen halki vuoden ’74 Barracudallaan ja nauttinut vapaudesta. Saa se miehissäkin käydä, jos vaikka on naissirkka. (Wokettajat herätys: törkeää sukupuoliroolilokerointia!)

Hoppas så, koska näille oman elämänsä pikku luusereille on luvassa karu (ei se japanilainen tulkinta) kohtalo. Ne viruvat kuolemansellissään odottaen kuolemantuomion täytäntöönpanoa. Onneksi piruparat eivät tajua, mikä niitä odottaa. Tuskinpa ne tajuavat jutun juonta siinäkään vaiheessa, kun loppu koittaa. Siinäpä ne pikku turvenuijat pyörivät posliinikupissa ympäri ymmärtämättä, että hetken kuluttua koittaa viimeinen voitelu.

Miksi tämä kaikki pitää tapahtua. Vain ja ainoastaan siksi, että yksi pieni symppiksen näköinen gekko saa ravintoa. Sillä tuo harjasgekko on se oikea lemmikki. En minä sitäkään elukkaa halunnut, mutta sitäkään mielipidettä ei minulta kysytty. Voin vain todeta asioiden tapahtuvan. Gekko on siitä valikoiva eläin, että se ei kelpuuta ravinnoksi muita kuin liikkuvia hyönteisiä. Liskoaivot (jos haluat lukea ihmisen liskoaivoista, lue) eivät ymmärrä, että kohde on ruokaa, jollei se liiku. Joten jos tuonelan sirkka delaa, gekko ei tajua, että sen voisi skruudata. Eli tismalleen päinvastoin kuin ihmisellä. Niin kauan kuin ruoka ei liiku, (länsimainen) ihminen syö sen enemmän kuin mielellään.

Toisin kuin hyönteisiin kuuluvien heinäsirkkojen kohdalla, tunnen suurempaa sielujen sympatiaa gekkoa kohtaa. Se katsoo minua silmiin. Se kiipeää pleksisessä tyrmässään minua kohti. Ja uskokaa tai uskokaa, olen tuntenut yhteyttä tuota olentoa kohtaan. Vitsi piilee siinä, että sillä on puhuttelevat silmät. Katson sitä ja minulle herää tunne, että katseen takana on ymmärrys. Yksinkertaisemmin ilmaistuna näyttää siltä, että se ei ole tyhmä katse.

Gekolle on annettu nimi. Nimi on GOAT Norbert. GOAT tulee tietenkin sanoista Greatest Of All Time. Mutta yleisesti se/hän on meille Gono. Peilaan itseäni toisen lajin edustajaan, joka osaa katsoa minua ja kenties jopa arvioida minua, jolloin se on minulle arvokkaampi kuin jokin muu, joka ei kykene samaan suoritukseen. Mutta viime kädessä se on väärä tapa arvottaa toisia lajeja.

On tsiljardeja hyönteisiä, on tsiljardeja liskoja eli matelijoita, on tsiljardeja nisäkkäitä, kuten yksi minä. Eikä ole olemassa lukua ”tsiljardi”. Kyllä sisälläni jokin liikahtaa, kun pudotan sirkat kuppiin, jossa ne pyörivät ympäri tietämättä, että kohta ne ovat osa gekon ruoansulatusta. Ne ovat osa ravintoketjua. Aina jokin on jonkin toisen ravintoa. Ihminen tuo kärsimystä ja kuolemaa kanssaeläimilleen, jotta voisi tyydyttää ravinnon tarpeensa. Ihminen on ravintoketjun ylin pää, paitsi jos Alien-xenomorph otetaan huomioon. Ihminen voi syödä kaikki muut eliöt ihan koska vaan, jos niin haluaa. Tietty monen eliön kohdalla se saattaa olla viimeinen ateria, kun jotkut tuppaavat olemaan melko myrkyllisiä, enkä tarkoita tässä kohtaa eliön luonteen vinoumaa.

Niin ne heinäsirkat. Ne ovat hyönteisiä ja luotaantyöntäviä. Gono syö ne hyvällä ruokahalulla ja lopputuloksena on kylläinen ja tyytyväinen gekko. Vaikka heinäsirkkoja kuinka yrittäisi ymmärtää, ei se onnistu. Toisin on gekolla, kun katsoo sitä silmiin. Minä olen katsonut lukemattomia kertoja. Se on väkisinkin ajatteleva ja älyllinen olento. Ja niin edelleen ekosysteemi rullaa yksinkertaisella ohjesäännöllä: syökää toisianne. Bon Appétit!

Mistä nämä kaikki saukot tulevat?

Saukko eli lutra lutra, tuo vesistöissä lutraava pikku näätäeläin, on tällä kertaa MMT-toimituksen ornitologisen kiinnostuksen kohteena. Näköreseptoreissamme on viime aikoina vipeltänyt runsain mitoin mainittuja jyrsijöitä, emmekä edes tiedä, mistä ne ovat tulleet. Joku ehdotti, että holtittoman alkoholin nauttimisen rajoittaminen työpaikalla saattaisi vähentää saukkopopulaation määrää, mutta nauroimme räkäisesti hänelle. Muiden vaihtoehtojen käytyä vähiin ei ole ollut muuta mahdollisuutta kuin perehtyä niiden toimintaan ja rituaaleihin. Seuraavassa esitämme joitakin havaintoja erilaisista yksilöistä ja lajityypillisestä käyttäytymisestä.

Saukoton perustelu = sanallinen tai kirjallinen perustelu, jossa ei ole käytetty apuna saukkoa (enemmän tästä piakkoin ilmestyvässä teoksessamme Saukkoamisen perusteet alakouluikäisille, s. 234.)
Saukko tietämyksessä = kernaasti keskusteluihin osallistuva yksilö, joka paikkaa yleissivistyksen puutettaan siirtymällä puhumaan saukoista, esim. ”Ai katsoinko sen eilisen delfiinidokumentin? Tiesitkö, että saukot tykkäävät leikkiä?”, tai ”Yleisen talouskasvun käyrä osoittaa selvästi sen, että saukot syövät pääasiassa kalaa.”
Saukottelu = kahden saukon välinen matsi.
Saukkokohta = puhelias saukko, jonka pölinän sisällöstä vähintään puolet jää arvailujen varaan.
Kaulasaukko = rintavan puoleinen naaras, jolla on pakonomainen tarve tuoda esille luonnon suomia ulokkeitaan.
Saukkopahvi = alias Lutra Passepartout, ranskalainen turkiseläin, jonka pseudosivistynyt käytös ei peitä tosiseikkaa, että se on tyhmä kuin toimituksen edelleen kadoksissa oleva vasemman jalan saapas.
Peräsaukko = Tämä vipeltäjä on iänikuinen perässähiihtäjä ja kolmas pyörä, joka ei ymmärrä häipyä näköpiiristä, vaikka polvillaan anelisi. Lisäksi sen verran liukas luikku, että ehtii nyrkin edestä pois. Anglosaksien kielessä tapaus on klassinen PITA.
SA-ukko = Suomen armeijan käynyt vanha jermusaukko, jonka katkeamattomat kalastustarinat vanhoilta hyviltä ajoilta kyllästyttävät hengiltä kaikki seuraan eksyneet saukot.
SA-ukko (nro II) = Suomen Akatemian rahoituksen saanut saukko, joka tutkii divetymonoksidin erilaisia käyttömahdollisuuksia.
Sauk-ko = eteläkorealainen saukko, joka nappaa ykkössijan kaikissa sanojen tavauskilpaluissa.
S-aukko = osuuskauppatoimintaa pakkomielteisesti fanittava veitikka.
K-aukko = kirjoitusvirhe.
Xaukko = tuntematon näätämäinen tekijä elämämme yhtälössä.
Per Saukko = ruotsinkielinen veijari, joka on tunnettu hauskoista (ja loppuun kuluneista) vitseistään.
Anu Saukko = nipottava pikku pirulainen, jolla pätemisen tarve hallitsemastaan anatomian termistöstä.
Musta saukko = Kun tämä tummanpuhuva olento ilmestyy pihapiiriin, se on menoa silloin. Kahvit kuitenkin kannattaa aina tarjota, mustana totta kai.
Saludukko = saukoille tarjottava kahvi.

Erikoinen vieras osui ikkunaan Lempäälässä

Lempääläläisen perheen omakotitalon ikkunaan törmäsi tänä aamuna poikkeuksellinen vieras. Talon isäntä Petri-Taisto Korva-Vahala oli keittiössä nauttimassa aamukaljojaan, kun yhtäkkiä kuului kova jysähdys. ”En ehtinyt nähdä, mikä se oli, mutta ikkuna oikein helisi, joten ajattelin, että iso sen täytyi olla”, kertoo Korva-Vahala. Hän meni tutkimaan tilannetta pihalle, missä häntä kohtasi erikoinen näky.

”Täytyi hieraista silmiä parikin kertaa, ennen kuin uskoin. Siinä pihalla makasi ketarat jojossa ilmielävä norjanlohi. Tosin se oli vielä pökerryksissä, koska se oli osunut aika kovaa ikkunaan. Onneksi sille ei käynyt pahemmin”, toteaa Korva-Vahala.

Myös Kalatalouden laitoksen kalanpäätutkija ja psykologi Ella Salmon pitää havaintoa poikkeuksellisena: ”Kyseessä on selvästi yksilö, koska jokaista pitää kohdella yksilönä ja jokainen yksilö on poikkeuksellinen. Lisäksi kyseinen yksilö on eksynyt muuttoparvesta. Tähän aikaan vuodesta alkaa norjanlohien syysmuutto kohti lämpimämpiä vesiä. Esimerkiksi Malagassa on kuulemma talvikaudella paljon lohifestareita, joihin norjanlohet ovat erityisesti mieltyneet. Tämä kyseinen tapaus on ilmeisesti poikennut muun parven lentoreitiltä todella paljon, ja onnistunut eksymään jopa Lempäälään asti.”

Toivuttuaan iskusta norjanlohi pääsi jatkamaan todennäköisesti oikeaan suuntaan käytyään ensin paikallisen elektroniikkamyymälän kautta. ”Niin, itse asiassa puhelimeni Google-navigointi ohjasi minut tänne, joten niin paljon siihen voi luottaa. Ilmeisesti Malaga ja Lempäälä ovat sama asia, tai ainakin riittävän lähellä toisiaan. Nyt menen ostamaan TomTomin navigaattorin. Ehkä sillä pääsee jopa perille. Se vaan riepoo, että myöhästyn ensimmäisistä bileistä aika paljon. Parit katkarapucocktailit jää nyt nauttimatta. Se on saletti, että tästä ikkunaan lentämisestä tulee infernaaliset niskasäryt. Ei ole nimittäin eka kerta. Onneksi on matkavakuutus ja buranat messissä”, kommentoi norjanlohi Mårten lempääläläisen omakotitalon pihassa.

Kuva: Mårten keräilee itseään Lempäälässä.

Täysi murkku hyönteiseksi

Tällaiset muurahaistarinat ovat niin nähtyjä, mutta kerron silti, koska murkut ovat mielenkiintoisia ötököitä.

Oli sellainen tavallinen kekomuurahainen, työläinen nimeltä Antti. Antti ahersi ahkerasti aina, kuten työläisen pitääkin. Se oli painanut jo pitkän työuran ja nähnyt kaikenlaista, mutta ennen kaikkea kekonsa kasvun valtavaksi metropoliksi. Antilla päivät kuluivat pääasiassa työn parissa, mutta joskus ehti pysähtyä hetkeksi lepäilemään ja vaihtamaan kuulumisia tovereiden kanssa.

Antilla oli yksi semituttu sotilasmuurahainen, jonka nimi oli Ludwig. Antti ei ollut oikein koskaan keksinyt mitään järkevää juteltavaa Ludwigin kanssa, mitä nyt oli morjenstelut vaihdettu. Yksi syy puheiden vähyyteen oli, että sotilaat olivat tunnetusti aika häijyjä pikku pirulaisia, joilla oli useimmiten tosi lyhyt pinna. Antissa tieto aiheutti ylimääräistä jännitystä sananvaihdossa Ludwigin kanssa. Antti oli kuullut, että muut vanhemmat sotilaat kutsuivat Ludwigia vittuilumielessä lempinimellä Lude, mikä sai Ludwigin raivon partaalle. Kerran yksi nuorempi solttu oli lipsauttanut Ludwigille, että ”Kuis luutii, Lude?” Alkoi kauhea mylly ja sotilas päätyi sairasasemalle. Saldona oli pari katkennutta raajaa ja murtunut tuntosarvi.

Anttia oli viime aikoina alkanut pyöritellä pienessä pollassaan erinäisiä asioita. Anttia mietitytti, oliko koko sivilisaation olemassaolon perustaminen ikuisen kasvun periaatteelle loppujen lopuksi ollenkaan kestävä rakennelma. Kekoa johdettiin tarkoituksella tai silkkaa tyhmyyttä väärille urille. Keon kasvaminen hillittömäksi möhkäleeksi kasvatti epäyhtenäisyyttä. Sisäisiä konflikteja oli usein. Myös logistiset ongelmat lisääntyivät ja sen Antti sai tuntea kitiinikuoressaan. Ruoan ja rakennustarvikkeiden hakumatkat jouduttiin ulottamaan yhä kauemmas, mikä lisäsi riskejä ja työn kuormittavuutta. Pitkillä retkillä sotilaat ottivat jatkuvasti matsia hämähäkkien ja muiden urpojen kanssa, jotka halusivat napsia työläisiä helpoiksi välipaloiksi.

Antti koki paineen kasvavan sisällään ja halusi jakaa ajatuksiaan jonkun kanssa. Antin työkaverit eivät todellakaan olleet mitään järjen pikkujättiläisiä, joten niiden puoleen oli turha kääntyä. Ne eivät muuta osanneet lepohetkinään tehdä kuin ryysiä paikalliseen juottolaan kiskomaan mettä ja nauramaan eritevitseille. Mutta sitten oli Ludwig. Vaikka se oli hermoherkkä sotilas, sen katseessa näkyi jotain terävää. Aivan kuin se olisi funtsinut aivan muita juttuja työläisten kulkua vahtiessaan. Niinpä Antti kerran pysähtyi Ludwigin luo ja alkoi kertoilla sille mielessään liikkuneita asioita. Ludwig tuijotti hetken Anttia hiljaisuuden vallitessa ja latasi sitten täyslaidallisen: ”Etkö sä saatanan marakatti ole tajunnut, että täällä on ihan vitusti jengiä ja lisää tulee koko ajan? Mihin helvettiin sä lykkäät ne, jos me ei kasvateta kekoa? Sano se noille läpipässeille kuhnureille, jotka ryntäilee ohjaustanko ojossa kuningattarien kimppuun. Tai katko niiden vehkeet, ihan sama mulle. Tai hei, perusta sellainen lisääntymisen säännöstelyohjelma. Tai käske porukan muuttaa maalle. ”Ikuisen kasvun periaate”, voi helvetti, nyt mä en jaksa enempää tätä paskaa. Anna mun tehdä työni.”

Siinä se. Antti pani kielikuvalliset hihansa heilumaan. Antti perusti Lion Ants -klubeja, kiltoja ja muita herraseurueen kerhoja, jotta sai siirrettyä kuhnureiden huomion muuhun puuhasteluun. Oikeaan työhön niitä ei voinut opettaa, koska eiväthän ne olisi ikinä oppineet kantamaan edes hiekanjyvää. Eikä saunan takanakaan ollut enää tilaa. Antin idea toimi. Kuningattaret jäivät lehdelle soittelemaan, kun kuhnurit pelasivat pelejä ja jakoivat keskenään tyhmiä ajatuksiaan kerhoissaan. Ja kas, keko pieneni.

Opetus? Ei mitään käryä. Halusin vain kertoa tarinan muurahaisista.

Koiranomistajien vuodenaika

Nyt on juuri se aika vuodesta, jota kaikki koiraihmiset ovat odottaneet kuin kevätaurinkoa nousevaa. Ulkoillessa paikassa jos toisessa pääsee nauttimaan hajuaistin kautta ihmisen luovuuden ja periksiantamattomuuden hedelmää. Minne meneekin, sierainten hajureseptoreiden herkimpiä kieliä hivelee koiranpaskan tuoksun jylhä sinfonia.

Koiranomistajat ovat ylistettävän järjestäytynyttä ja suunnitelmallista väkeä. Tarvitaan melkoista kykyä massojen mobilisointiin, kun koiraihmiset sankoin joukoin puurtavat luontokappaleidensa kanssa koko pitkän talven saadakseen koristeltua kaikki tienvierustojen lumipenkereet ulosteella. Mutta kevään koittaessa tuon pitkällisen työn tuloksia kelpaakin sitten kaikkien ihailla. Raskas työ palkitaan aina ja tässä tapauksessa palkinto on sitäkin loisteliaampi. Useasti täytyy oikein varta vasten pysähtyä ja vetää keuhkot täyteen keväistä koiranjätöksen rehevän mehevää aromia.

Valitettavasti olen nähnyt joidenkin ilonpilaajien kaappaavan pötköt pussiin ja heittävän roskikseen. He eivät ole ymmärtäneet, että koirasta tuleva uloste on maailman luonnollisin asia ja kiinteä osa luonnon ekosysteemiä, tarkemmin ilmaistuna kävelyteiden varsien flooraa ja faunaa. Onneksi kuitenkin koiraihmiset ovat enimmäkseen esimerkillisiä filantrooppeja ja haluavat jakaa ilon ja riemun hauvojensa paskasta kaikkien kesken. Malja teille koiranomistajat, olkaa ylpeitä työstänne ja saavutuksestanne!

Jälkikihnutus: Harkitsen vakavasti koiran hankkimista. Ensisijaisena valintakriteerinä on koira, josta irtoaa suurin paskakasa. Onko tanskandoggi sellainen? Veisin mielelläni sen tuuttailemaan kakkakekojaan joka paikkaan, kuten lasten leikkipuistoihin ja vaikka ihmisten kotiportaille. Jaettu ilo on paras ilo.

Lupsakkaat luppakorvat

Lukion lopettanut Lenni luikauttaa laulun lehmälle. Linnutkin liikuttuvat loilotuksesta. Luulikki Lehmä lepää levollisena, luulee laulua liturgiaksi. Luokaton lepakko lentää ladon lautaseinään. Lannistumaton lahna lilluu lammessa. Lumikko lipoo läpinäkyvästä lähteestä. Lenni lukee lumpeenlehdistä lankeemuksen loistosta. Laiturin liplatus luo lumouksen luomakunnalle.

Lavatansseissa lapikkaat liukuvat liukkaalla lattialla. Leena lupailee levottomalle Lasselle limppua. Lassen luumut laulavat lumotun Leenan lupauksista. Leena liukenee linjurilla Lassen lipittäessä lientä. Lasse luimii laamana Ladassaan. Löylynlyömä luuseri loihe lausumaan Leenaa lylleröksi lutkaksi.

Lammaskoira Laikku lumoutui liikaa lampaista. Latvasta laho luppakorva liehitteli laitumen luontokappaleita. Lantakasan lukit lällättelivät Laikulle. Laamasen Late lahtasi lasolpäissään Laikun. Louskutus loppui lyhyeen.

Loppulöpinä: Leikit leikkinä, Lissut lämpiminä. Lisää löysää lätinää!