Pyssyleikkien ihmeellinen immersio

Pyssyleikit kuuluivat olennaisena osana 80-lukulaisen poikalapsen kehityskaareen. Tuolloin ei moisesta käyttäytymisestä saanut militanttifasistinatsileimaa otsaansa ja ohjattu kuudeksi vuodeksi psykoterapiaan vinoon kasvaneen persoonan korjaustelakalle. Minulla ja monillakin muillakin pojilla oli kaapit täynnä nallipyssyjä. On mahdoton arvioida, oliko oma mieltymykseni leikkipyssyihin jotenkin korostuneempi kuin muilla, mutta en ole havainnut peruuttamattomia seuraamuksia aikuisiän minässäni, vaikka harvempi ihminen toki omia vikojaan tunnistaa (tai tunnustaa). En kuitenkaan katso saaneeni traumoja, väkivaltaisia patoutumia eikä muitakaan psyykkisiä häiriöitä pyssyillä leikkimisestä. En ole ollut kaduilla manifestoimassa aselainsäädännön vapauttamista saati ripustamassa ikkunaani MAGA-banderollia tai Konfederaation sotalippua.

Pyssyt olivat kersan katsantokannalta kivoja. Eihän sellainen räkätappi ymmärrä kytkeä niitä globaaleihin ongelmiin, saati kyennyt ajattelemaan, kuinka paljon pahaa ja kuolemaa niillä todellisuudessa aiheutetaan. Kaukana oli kavala maailma lasten leikeistä. Leikkejä ryydittivät tuon ajan toiminta- ja sotaelokuvat, joiden katseluikärajoja kukaan ei vahtinut. Olin jo alle 10-vuotiaana nähnyt aika repertuaarin eri genren leffoja. En sentään pornoleffoja, mutta pornolehtiin oli toki tutustuttu, kiitos maagisten lehtiroskislöytöjen. Monet toimintaleffat olivat lapsellisen hölmöjä ja ideologialtaan kyseenalaisia (mm. Chuck Norrisin kaikki elokuvat), mutta kukapa niitä kriittisesti katsoi. Pääasia, että actionia riitti ja pyssyt paukkuivat.

Nallipyssyt olivat harmittavan kuluvaa tavaraa ja ne hajosivat yleensä nopeassa tahdissa. Mutta onneksi kaupoissa tarjontaa riitti. Oli pistoolia, revolveria, konepistoolia, rynnäkkökivääriä (eli rynkky) ynnä päälle kaikenlaista rasittavasti vilkkuvaa ja ulvovaa laserasetta. Ärsyttävimpiä olivat muoviset ns. markkinapyssyt, jotka pitivät liipaisinta painettaessa ääliömäistä mekaanista rätinää, joka oli muistuttavinaan konetuliaseen ääntä. Ne hajosivat tavallisesti viikon sisällä ostamisesta. Isä oli keksinyt niille vitsikkään yleisnimityksen ”rätättävä konsu”, jolle hän jaksoi aina naureskella. 

Lapsuusajan pyöreillä punaisilla muovinalleilla toimineissa leikkipyssyissä oli sellainen vinha piirre, että nalleissa käytettiin vielä 80-luvulla suhteellisen paljon ruutia. Ruudin määrää vähennettiin myöhemmin huomattavasti ja hyvästä syystä. Kun muovinallirevolverin laukaisi, se kajahti niin kovaa, että taloyhtiön pihoilla tiedettiin lähimetsässä käytävän pyssytaisteluja. Muistan tapauksen, kun kerran taistelun tuoksinassa satuin laukaisemaan revolverin aivan kaverin korvan vieressä. Se teki pipiä. Kaverin korva alkoi soida ja hän kirosi ja huusi jonkin aikaa. Mutta ihan vahinko se oli. Onneksi ei tullut kuulovauriota.

Lapsuudessani pyssyleikit rajoittuivat tiettyyn ikäkauteen ja väistyivät sitten muiden mielenkiinnon kohteiden myötä. Nyt pyssyleikit jatkuvat tästä ikuisuuteen konsoleiden ja verkkopelien taistelutantereilla, eikä niiden leikkien yläikärajaa ole onnistuttu määrittelemään. Alleviivaten miessukupuolen osalta. Niissä saa kivasti ajan kulumaan ja elämän lipumaan käsistä. Silti ei jaksa kiinnostaa kritisoida ja saarnata maanisen verkkopelaamisen aiheuttamista yhteiskunnallisista ongelmista. Vinkukoon, kuka vinkuu. Pojat ovat poikia, tavalla tai toisella, ja kenties parempi niin. Kuten minua viisaampi tokaisi: Ei ole niin, että kun vanhenemme, lakkaamme leikkimästä; vanhenemme, koska lakkaamme leikkimästä.

Miehiä katsastamassa

Olen viime päivinä katsellut miehiä, pääasiassa keski-ikäisiä miehiä. Välillä on hankala erottaa, ovatko varhaiskeski-ikäisiä, myöhäiskeski-ikäisiä vai keskikeski-ikäisiä. Osa saattaa näyttää ikäistään vanhemmalta, osa ikäistään vielä vanhemmalta, mutta en minä. Olen kyllä katsellut myös nuorempia miehiä. Ok, en ole katsellut sillä silmällä, vaan oikeammin ilmaistuna tarkkaillut. Ei minua sateenkaaren alle saa. Naiset ovat namia.

Olen tarkkaillut lähinnä siksi, että minua on huolettanut noin yleisesti heidän ruumiinrakenteensa. Isolla osalla rinnan ympärys jää kirkkaasti kakkoseksi vatsan ympärykselle. Mitä syvemmälle keski-ikäisyyteen syöksytään, sitä suuremmalla todennäköisyydellä mies on nostanut kädet pystyyn ja lössähtää sulautuakseen osaksi sohvaa epäpyhäksi symbioosiksi. Mutta tilanne on hälyttävä myös nuoremmissa sukupolvissa. Terä näyttää tylsyvän hyvin nopeasti nuoremmistakin, kun vakiinnutaan parisuhteeseen ja perheenisiksi. Siinä kohtaa on ilmeisesti aika höllätä ja hankkia isivartalo. Huom! En syytä tapahtumaketjusta naissukupuolta. Peace, ladies.

Joskus tulee sellainen vinksahtanut ajatus päähän, jos tuo narsistinen idän rosvolauma päättäisikin suunnata katseet tänne ja pitäisi kutsua kynnelle kykenevät aseisiin. Miten noista paikalleen maadoitetuista pullasorsista leivottaisiin taistelukelpoisia? Missä ajassa? Tietty siinä kohtaa monen motivaatio saattaisi kasvaa huimasti, kun tiedostaisi, että rintamalla oma henkikulta on paljolti myös taistelukunnosta kiinni. No onhan tuo vielä melko kaukaa haettu kauhuskenaario, mutta tässä maailmantilanteessa kuitenkin huomioon otettava optio. Kaikkea hassua sitä tulee mieleen.

Ajatukseni ei ole saarnata, ladella madonlukuja tai syöttää mitään naurettavaa fitness-propagandaa liikunnan ja treenaamisen iloista. Tai vinkua dopamiineista, serotoniineista, kreatiineista, proteiineista tai mistään, mikä päättyy -iiniin. Ymmärrän hyvin, kuinka helppoa on käpertyä oman pikku kuution sisään, laulella itselleen tuutulauluja ja jäädä sinne köllimään kenenkään häiritsemättä. Ikää tulee, kynnys kaikkeen kasvaa, kuutio pienenee ja Epämukavuuden valtameri valtaa alati uusia alueita minuuden ympäriltä.

Ei minullakaan helppoa ole. Päätin muuttaa elämäni suuntaa tämän vuoden tammikuussa. On kulunut aikaa vasta viisi kuukautta. Välillä tuntuu, että ote lipsuu ja sitten omatunto alkaa antaa tukkapöllyä. Toisaalta kun seurailen ympärilläni vaeltavia pulla- tai makkara- tai kaljasorsia tai millä ikinä pötsi onkaan kasvatettu, minussa syntyy voimakas vastareaktio. Sisälläni alkaa jokin karjua: ”Ei saatanan saatana! Minä en anna periksi! Minä en ole yksi noista!” Ja se antaa taas uutta motivaatiota.

Itse kaivetusta kuopasta on hiton vaikea nousta pois. On niin helppoa vain antaa periksi ja makailla kuopan pohjalla hyväksyen tilanteen. Onhan se kiva elää rauhan aikaa oman itsensä kanssa. Miksi kehittää mielessään konfliktia omasta olemassaolostaan. Minulla totaalinen turhautuminen elämääni kasvatti sisäisen paineen sellaisiin lukemiin, että oli pakko toimia, jottei mieli murenisi. Pään sisältä muutos alkoi. Siihen tarvitsee vahvan sysäyksen, alkuun panevan voiman. Mutta paljon se vaatii. Mitään ei tapahdu vain sormia napsauttamalla. Minulla oli helpompi lähtötilanne, koska en ollut koskaan antanut itseni lässähtää täysin ja peruskunto oli kohtuullisen hyvällä tolalla. Taitaa olla myös vähän geenejä kiittäminen.

Enpä tiedä, mikä tämänkin kirjoituksen tarkoitus oli. Ehkä se oli eniten muistutus itselleni. Ja pelkkää plussaahan se, että pystyy kirjoittamaan. On se sitten kujerrusta tai kurimusta, kunhan tekstiä tulee. Mielenhallinta, tahdonvoima, itsekuri, luonteenlujuus, päättäväisyys, kärsivällisyys, periksiantamattomuus, selkeys, epäröimättömyys, jne. Poimi kaikki mukaan ja toimi. Ihan kuin minulla olisi nuo kaikki hanskassa, salli mun nauraa. No sallin toki.

Ohkaisen ohukainen jälkkärikirjoitus: Muistatteko Tenavien Sallin? Minä muistan.

Turvallista matkaa helvettiin

Nähdäksemme olemme saapuneet taas Totuuden lähteille, joten on aika huutaa se ilmoille. Suomessa on saanut yhä voimakkaampaa jalansijaa ”alakulttuuri”, jonka vaikutus näkyy selkeimmin moottoriliikenteelle tarkoitetuilla kulkuväylillä. Tottahan toki tarkoitan alati kasvavaa joukkoa nimeltä Audi-/BMW-/Mersu-/Tesla-kuskit. Kalliiden sähköautojen esiinmarssi on tuonut tuoretta verta perinteiseen saksalaisten premium-autojen koalitioon.

Muutama vuosi sitten sosiaalipsykologian professori Jan-Erik Lönnqvist julkaisi tutkimuksen otsikolla ”Not only assholes drive Mercedes. Besides disagreeable men, also conscientious people drive high-status cars” (3.12.2019). Tutkimus antoi kättä pidempää todistusaineistoa yleiseen havaintoon, että tiettyjen automerkkien omistajiksi valikoituu tietynlaisia käyttäytymishäiriöitä toistavia henkilöitä. Tutkimuksen löydökset olivat mm. seuraavia: Riidanhaluiset, empatiakyvyttömät, epäterveellä itsetunnolla varustetut sekä muita narsistisia persoonallisuuspiirteitä omaavat miehet hankkivat autoikseen aiemmin mainittuja merkkejä. Varallisuuden turmeleva vaikutus ei ole ilmiössä ratkaiseva tekijä, vaan siitä riippumaton häiriintynyt persoonallisuus näyttelee suurta osaa. Vähemmän yllättävästi naisilla ei yhteyttä havaittu, vaan ongelma on yksinomaan miessukupuolella. Tutkimus toteutettiin kyselynä, jolla arvioitiin henkilöiden persoonallisuutta ns. Big Five -persoonallisuustekijöiden kautta (avoimuus, tunnollisuus, tunne-elämän tasapainoisuus, ulospäinsuuntautuneisuus, sovinnollisuus).

Valitettavasti ajankuva on sellainen, että häiriökäyttäytyminen teillä näyttäisi olevan reippaassa kasvussa. Tunnetusti nuorilla miehillä yleinen sairas asenne autoilua kohtaan on saanut moninkertaisen lisäboostin, kun keitokseen on lisätty tutkimuksen todistama ilmiö ja (nimellisesti) aikuisiän saavuttaneet miehet. Tosiurosten tärkein taloudellinen päämäärä elämässä on päästä etuoikeutetun menopelin rattiin, jotta pääsisi aidosti toteuttamaan itseään. Harhainen ylemmyyden tunne ja usko kieroutuneeseen alfauros-illuusioon antavat lisää vauhtia oman elämänsä ”voittajille”. Pääsy näiden infantiilien runkkurinkiin ei ole vaikeaa: Saksasta tuodaan laivalasteittain edullista laatuautoa niitä janoaville lippispäille ja isonkin velan ottaminen unelman saavuttamiseksi on pieni uhraus.

Oman kompetenssinsa todistaminen liikenteessä (ja sitä kautta luonnollisesti koko elämässä) näkyy monessa: jatkuva ylinopeuden ajaminen tilanteessa kuin tilanteessa, pakonomainen tarve kaikkien muiden ohitteluun, ruuhkissa jonojen ohittaminen ja eteen kiilaaminen. Teiden retardeille liikennesäännöt ja tieliikennelaki ovat sanahelinää ja niiden noudattaminen osoitus pelkuruudesta ja impotenssista. Olen alkanut epäillä, että jossain täytyy olla tehdas, joka kloonaa lisää lippispäisiä Audi-, Bemari- ja Tesla-kuskeja liikenteeseen.

Olen visioinut mallin, jossa ajoteillä liikkuminen kiellettäisiin kaikilta muilta paitsi yllä mainittujen parempien autojen paremmilta kuljettajilta. Ja koska asetelma olisi optimaalinen, voitaisiin kumota kaikki säännöt ja lait koskien tiellä liikkumista moottoriajoneuvolla. Tämän jälkeen me kaikki kyvyttömät kuolevaiset voisimme seurata tienpientareilta turvallisen välimatkan päästä, kuinka häiriintyneet narsistiset munapäät ajaisivat kilpaa itsensä ja toisensa hengiltä. Problem solved. Voin jo melkein haistaa raikkaamman asenneilmapiirin.

Jälkihiertämiset: Jos maailman kaikki autot asetettaisiin perä perää jonoon, löytyisi senkin jälkeen jostain Audi-kuski, joka yrittäisi ohittaa ne kaikki. Ei ole minun keksimäni juttu, mutta silti ihan hyvä.

Metsurismiehen triumfanttinen tulikaste

A.D. 8.8.2021. Noin kolmenkymmenenkuuden käynnistyshihnasta nykäisyn sekä ryyppyvivun antaumuksellisen veivaamisen jälkeen Stihl MS181CBE pärähti viimein kunnolla käyntiin. Sieraimiin tunkeutui raikas polttoaineen tuoksu. Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua sekä hento jännäpissan aromi. Tulevaan suoritukseen oli valmistauduttu huolella. Teräketjuöljysäiliö oli täytetty teknisellä kasviöljyllä, mitä hittoa se sitten tarkoittaakaan, ja 2-tahtilöpöä oli tankissa riittävästi. Varustuskin näytti olevan kunnossa: t-paita, vanhat Addun urheilushortsit ja isältä muinoin ennakkoperintönä saadut hitsarin rukkaset. Päässä keikkuvat rillit olivat suojavisiiri. Sandaalit oli potkittu jaloista paremman tasapainon saavuttamiseksi. Eihän sitä sovi kompuroida miten sattuu moottorisaha handussa.

Alkulämmittelyt oli tarkoitus hoitaa kaatuneella katajan rungolla sekä erinäisillä puolilahoilla karahkoilla. Pätkiminen hoituikin näpsäkästi ilman suurempia itselle aiheutettuja veritekoja, mitä nyt säärestä tuli vähän verta, ilmeisesti oksan aiheuttamana. Paljaalla jalkaterällä sai mukavasti painettua runkoa, ettei se pyörähtänyt sahan alta pois. Samoin kannatti pitää ajatuksissaan kirkkaana joitakin sahaamisen perusperiaatteita, jotka isä oli aikoinaan käytännön taitoja vieroksuvaan mieleeni teroittanut. Etukäteen kevyeltä vaikuttaneen alkulämmittelyn jälkeen olikin aika ottaa hieman huilia, sillä t-paita oli läpimärkä hiestä ja naamasta valui samaa tavaraa solkenaan niin, että se sokaisi näkökentän. Olo oli kuin puolimaratonin juosseella, vaikken sellaista ole juossutkaan, enkä juokse.

Erinäisten lepotuntien jälkeen siirryttiin päälajin pariin. Mökin vieressä oli pystyyn kuollut pihlaja, joka oli ikävästi kallellaan mökin suuntaan. Onneksi kyseessä ei ollut mikään suuri yksilö. Valmistauduin uuteen kokemukseen googlaamalla puunkaadon perusteet. Katsoin, etteivät kaikki toimenpiteet olleet sovellettavissa pihlajan kapeahkoon runkoon. Teimme vaimon kanssa valmiiksi toteutumisskenaarion ja ryhdyimme toimeen. Koska pihlaja nojasi väärään suuntaan, oli varmuuden vuoksi vedettävä runkoon sidotulla köydellä pihlajaa hieman eri suuntaan. Vaimo haki koiran talutushihnan köyden virkaa toimittamaan. Kun laitoin pantaa ja hihnaa kiinni puuhun, kysäisin vaimolta, aikooko hän viedä pihlajan kävelylle.

Eeppiseen kliimaksiin. Ensin piti sahata puuhun poispäin talosta lovi vinoon 60 asteen kulmaan, saattoi olla jopa 72,5 (ei todellakaan ollut kulmamittaa mukana). Sanoin Stihlille ”Anna mulle lovee!” ja antoihan se. Seuraavaksi pöristelin vaakaan niin, että puusta irtosi kiva kiila. Vaimo veti hihnasta ja minä työnsin, eikä puu ei hievahtanut mihinkään. Ok, riittämätön kiila, joten sahaamaan lisää. Aikani rouhittuani alkoi kuulua lupaavaa rätinää. Saha äkkiä pois ja touchdown! Vaimon vetoavulla puu kaatui muualle kuin talon päälle, joten projektin voi katsoa onnistuneen. Jälkilämpöinä vielä oksat pois ja runko pätkiin, ja yleisön villisti hurratessa näihin kuviin.

Äijäkkäät pärinät moottorisahasta

Olen pariin otteeseen käsitellyt moottorisahan monitahoista tematiikkaa, joten mieleni halajaa taas aiheen äärelle. Sitten viime näkemän, eli vuoden 2015, asiaan on tullut uusia juonenkäänteitä. Huvittavaa kyllä, omistan nykyisin ihan oikean moottorisahan. Omistussuhde syntyi jo vuonna 2017, mutta ei kaikkea ehdi huutelemaan kylillä samoin tein. Toiseksi on hyvä kerryttää pitkän aikavälin käyttökokemuksia, vaikkakaan niitä ei ole tähän päivään mennessä kertynyt.

Taisin joskus huikata vitsillä isälleni, kun hän kyseli, tarvitsenko jotain, että osta moottorisaha. Yllätys olikin melkoinen, kun hän eräs kesäpäivä kurvasi talon pihaan ja rykäisi takakontista esiin moottorisahan. Vielä erikoisemmaksi asian teki, että isäni ei ole koskaan osoittanut minkäänlaista luottamusta kädentaitojani kohtaan, pikemminkin alleviivannut, että käytännön hommiin minusta ei ole. Eikä auton rattiin. Eikä minusta muutenkaan saa miestä tekemälläkään. Poikkeuksellisen lahjan myötä heräsi sellainenkin epäilys, onko isälläni jokin motiivi päästä minusta lopullisesti eroon.

Hyvä puoli on, etten ehtinyt kuolla pois omistamatta moottorisahaa. Isäpappa on aina ymmärtänyt laadun päälle ja ettei köyhällä ole varaa ostaa halpaa, joten saha on kunnon kalu, eli Stihl MS181CBE. Ongelmana taas on se, ettei tahdo oikein löytyä kohteita, mihin sahaa käyttää. Talokin on tiiliverhoiltu, joten teräketju menisi huonoon kuntoon. Pihalla on yksi massiivinen riippakoivu, mutta kunnioitukseni majesteettista komeutta kohtaan on niin suuri, etten tohdi muuta kuin vähän karsia häntä. Se on ollut täällä paljon ennen minua ja toivottavasti on täällä myös minun jälkeeni.

Sahan käyttö on siis jäänyt todella vähälle. Lähinnä olen pätkinyt joitakin paksumpia oksia, mutta todelliseen puunkaatoon ei ole tullut kutsua. Ei ole metsää eikä enää suvun mökkiäkään tontteineen. Ei viitsi salakaatajaksikaan ryhtyä, ainakaan tällä kokemuksella. Olen ollut puunkaatohommissa apumiehenä, mutta siihen se jää. Näillä meriiteillä tuskin kannattaa toivoa kutsua mihinkään järeämpiin urakoihin, niin ehkä lapsetkin ehtivät nähdä isänsä elossa vielä täysi-ikäisiksi vartuttuaan.

Viime heinäkuun helteissä tuli pätkittyä harjoituksen vuoksi paksumpia karahkoja takapihalla. Treenin suoritin luonnollisesti kunnon varusteissa, eli shortseissa ja varvassandaaleissa. Täytyyhän suvun perinteitä kunnioittaa. En muuten edes omista turvasaappaita, kypärää, visiiriä, tms. sahausrekvisiittaa. Näpertely meni muuten hanskaan (ei ollut hanskojakaan), mutta hauskana pikkuseikkana voin mainita, että sahailusessiossa onnistuin pudottamaan sahan kädestäni jalkapöytäni päälle. Saha ei ollut käynnissä tuolloin, mutta teräketjusta tuli pienet vertavuotavat skraidut. Mutta en senkään jälkeen hakenut parempia jalkineita. Jos ei kerrasta opi, niin turha yrittää myöhemminkään.

Äleät vai laheat

Isoisäni kuului sarjaan “saatanan kovia löylymiehiä”. Lukemattomat olivat ne kerrat, kun isoäitini tuli mökillä puhisten ulos saunasta ja valitteli, ettei siellä pysty olemaan, kun pappa heitti hullun lailla löylyä. Sitten erinäiset syöpäleikkaukset, vanhuus ym. pikkuvaivat veivät miehestä parhaan terän, eikä löylykauha viuhunut enää entiseen malliin. Isoisäni kärsi selvästi siitä, että löylynotto uuvutti ukon kertakaikkisesti.

Isäni ohjasi minut lapsesta alkaen samaan muottiin. Omaksuin varhain äijäasenteen, että ylälauteilla pysytään, tuli mitä tuli. Vetelät löylyt, itsensä ”hautominen”, eivät olleet mistään kotoisin. Löylyä kuului heittää aina niin, että tuntuu. Löylyn kuuma aalto iski ruoskana selkänahkaan ja pakotti monesti allekirjoittaneen pikku natiaisen kumartumaan pään polvien väliin, jottei joutunut luovuttamaan ja pudottautumaan/ putoamaan ylälauteilta. Kas kun löylymieheksi tuleminen on ankaran harjoittelun tulos. Niinpä vartuttuani huomaan lähinnä tuskastuvani säyseissä löylyissä, ja jotta saunominen tuntuisi mielekkäältä, pitää kärsimyksen tunne olla mukana. Ehtaa masokistimeininikiä.

Seuraavaa sukupolvea en pakottanut samaan piinapenkkiin. Tytär ei ole osoittanut mitään kiinnostusta saunomisen taidetta kohtaan ja poikakin pääasiassa vain silloin, kun uimaveden elementti on mukana kokonaisuudessa. Tosin vähän olen yrittänyt ujuttaa asennevammaa poikaankin. Paikallisessa uimahallissa on kaksi saunaa, jotka on nimetty ”pehmeät löylyt” ja ”kovat löylyt”. Sen verran vahvasti oli asiassa oma löylyämpäri ojassa, että brändäsin pehmeiden löylyjen saunan uudelleen ”lällylöylyiksi”, joten kovien löylyjen sauna on ainoa vaihtoehto. Mutta poika on kyllä pysynyt ryhdikkäästi sielläkin ylälauteilla, vaikka tunnelma on välillä kehittynyt kohtalaisen kuumottavaksi.

Kotona pitäisi löytyä aina jonkinmoinen kauhun tasapaino. Kiuasta ei voi kuumentaa punahehkuiseksi pätsiksi, koska pitää ajatella myös vaimokullan viihtyvyyttä. Samoin löylyä ei voi lappaa surutta kiukaalle, koska silloinkin tulee ankaraa noottia. Kovin löylykunto on rapistunut vuosien myötä. Joskus aikoinaan saatoin repiä sellaiset löylyt, että selkänahka oli rullalla ja ulkoinen olemus muistutti keitettyä hummeria, kun viimein höyrystyin ulos saunasta. Iän myötä kahjotouhuun sisältyy kasvava riski käydä kylmät, jos koettelee moisella menetelmällä äärirajojaan.

Perin kuitenkin isovanhempieni kautta myös kaksi hienoa saunatermiä. ”Olpa äleät löylyt”, saattoi isoäitini todeta, kun joutui pakenemaan saunasta isoisäni innostuttua ottamaan pikkasen löylyä. Äleät löylyt ovat siis kovat ja polttavat, kun taas laheat löylyt ovat pehmeät ja lempeät. Näitä kahta olen jankuttanut kotona saunomisen yhteydessä sen verran ahkeraan, että kumpikin on nykyään pannassa. Taidan olla ärsyttävä pikku nilviäinen. Taidan olla keski-ikäinen, jonka kaikki läpät ovat niin väsyneitä ja kuluneita, että täytyisi pitää suunsa kiinni kuulostaakseen tuoreelta.

Jälkilöylytys: Ja se on muuten saunavasta eikä saunavihta!

Munattoman miehisyyden mitta

Tehdään ensin selväksi, että siitä konkreettisimmasta miehisyyden mitasta en mainitse sanallakaan, koska… niin. Mutta oli aikoja, jolloin minäkin jollain alitajuisella tasolla kuvittelin, että miehisyys ilmestyy pojannulikkaan jollain ihme trikeillä.

90-luvun puolenvälin jälkeen elin vaihetta, jolloin aloin tutustua elämässä uusiin isojen poikien pelisääntöihin, jotka olivat aiemmalle egolleni täysin vieraita ilmiöitä. Suurimman sysäyksen suunnanmuutokselle antoi tutustuminen pullon henkeen, joka tarjosi tilapäisen avun itsevarmuuden puutteeseen sekä tukki joitakin norsunkokoisia aukkoja sosiaalisen kanssakäymisen taidoissa. Tuota ei ole kiva myöntää, vaikkakaan ei ole mikään poikkeuksellinen ilmiö.

Pidin myös paremmin huolta ulkoisesta habituksestani, kuten jokainen nuori koiras, joka haluaa markkina-arvonsa olevan riittävän kompetentti soidinseurojen pariutumisrituaaleissa. Olin aina merkkituotteiden sekakäyttäjä, sillä dödöt ja sen sellaiset tuoksuttimet hankin Itämeren risteilijöiltä ja vaatteet vähän paremmista tavarataloista (ei siis Citymarketista). Minut oli pienestä pitäen kasvatettu luottamaan Merkkiin™. Takit olivat aina Luhtaa ja farkut Levi’siä ja Dieseliä, ainakin joskus yläasteiässä. Myöhemmin tuli vuoroon Mexx, Matinique, Part Two, Dockers, Cottonfield, yms. Henkkamaukkasukupolven esiinmarssia ei ollut vielä tapahtunut, ja vaikka olisi, minua ei sillä marssilla olisi näkynyt.

Tukkaan tööttäsin kaikenlaisia kuontalokiinnitteitä ja naamaan lääpin ties mitä emulsioita. Meikkaamaan en sentään ryhtynyt, vaikka sellaisestakin olin kuullut. Enkä laittanut korvakorua. Johonkin sentään raja. Miesten itsehoitotuotteiden (itsepetostuotteiden?) käyttö oli lähtenyt nousuun ja buumi löysi tiensä minunkin herkkäuskoiseen mieleeni. Puhuttiin metroseksuaalisuudesta ja David Beckhamista, usein samassa lauseessa. Ostin suomenkielisen Men’s Healthin irtonumeroita ja fantasioin, että minustakin tulee sellainen suurmestari kuin mitä lehden sivuilla maalailtiin. Ihme kyllä hyvin pukeutuvaa hienostunutta lihaksikasta vällyvelhoa ei inkarnoitunut lehtiä selailemalla. Vaikka joka lehdessä kerrottiin viisi varmaa kikkaa uljaisiin vatsalihaksiin, en tehnyt yhtäkään enkä alkanut käydä salilla. Men’s Healthien sisältö oli aivan kuten Cosmopolitanin, mutta ”miehisestä” näkökulmasta. Jutut olivat totaalista aivotonta paskaa, jota ei olisi kannattanut ottaa tosissaan vaan viihteen kannalta. Men’s Health ja kaikki muutkin sen aikaiset suomenkieliset miesten elämäntapalehdet lopetettiin vähin äänin. Olinko minä ainoa pöljä, joka osti niitä?

Miehistyminen/miehisyys on kinkkinen kokonaisuus, jota ei rasvoja sivelemällä, lisäravinteita syömällä tai lihaksiaan pussailemalla saavuteta. Saati viinaa tirpomalla, panoja laskemalla, naisia kyykyttämällä tai viiksiä kasvattamalla. Tässä elämän vaiheessa minulla saattaa olla jokin aavistus siitä (huomaa vahva varauksellisuus), mitä se on, mutta en ala availla asiaa, koska tämä ei ole neuvontapalsta. Enkä myöskään uskalla, koska universaalien lainalaisuuksien lateleminen (nojautuen yksilöllisiin kokemuksiin) johtaa oikotietä uskottavuuden harakiriin. Kyllä asia sitten joskus avautuu, ainakin joillekin.

Pyhimys syöksi käsitteiden viidakkoon

Olen taas vaihteeksi innostunut luukuttamaan Mikko Kuoppalaa, lupaavaa nuorehkoa sanataiteilijaa (s. 1981), joka myös taiteilijanimellä Pyhimys tunnetaan. Hänen tuotoksensa on kiinnostanut aiemminkin, aluksi osana Ruger Hauer -nimistä kokoonpanoa, ja myöhemmin olen kuunnellut hänen uudempia soolotööttäyksiään, kuten biisejä 1%, Celeste, Kynnet, Kynnet ja Korni Uni. Mistään Teflon Brothersista ei tässä yhteydessä kannata puhua, vaikka onhan silläkin viihdearvonsa.

Pyhimys on siitä mielenkiintoinen tapaus, että hänen vuodatuksensa vaikuttavat usein hieman poukkoilevilta ja vaikeatulkintaisilta. Välillä herää ajatus, että mitään punaista lankaa ei olekaan ja räpäytykset ovat puhdasta tajunnanvirtaa vailla päätä ja häntää. Monen kappaleen (pessimistisen?) sisällön perusteella voi epäillä, että keski-iän eksistentiaalinen kriisi kolkuttelee Kuoppalan pääkoppaa. Tai sitten synkkyys myy.

Joskus jutut menevät niin korkealta ja kovaa yli, että on pakko opiskella, jotta tajuaisi edes jotain Pyhin sana-akrobatiasta. Kynnet, Kynnet -kappaleessa oli kohta ”jos oltais beta cuck fight club, saataisko me itsetuntoo”. Fight club on käsitteenä tuttu David Fincherin maineikkaan elokuvan ansiosta (alun perin Chuck Palahniukin romaani), mutta ”beta cuck” vaati selvittämistä. Onneksi on Urban Dictionary, johon voi aina luottaa.

Beta cuck on ”henkilö, joka ei koskaan saavuttanut miehuuttaan ja joka valitsee aina turvallisen vaihtoehdon riskipitoisen sijaan, ts. hän on nyhverö”. Asia alkaa valjeta. Beeta tarkoittaa vastakohtaa alfalle eli alfaurokselle, jonka avaaminen tuskin on tarpeen. Cuck erillisenä sanana ilmaisee miestä, joka ”hakee epätoivoisesti hyväksyntää ja vastakaikua naiselta ja on sen eteen valmis uhraamaan itsekunnioituksensa, omanarvontuntonsa ja kaiken sen, mitä hän ansaitsisi ihmisenä romanttisessa suhteessa, esim. uskollisuuden ja rehellisyyden”. Cuck on lyhennetty versio sanasta ”cuckold”. Suomen kielessä on edellä mainituille selkeä vastine ”aisankannattaja”.

Näiden sanojen ympärillä törmäsin myös muihin jännittäviin käsitteisiin, kuten nu-male, joka tarkoittaa ”miehiä, joilta puuttuu maskuliinisuus ja jotka jokaisessa väittelyssä tai nettikeskustelussa hyppäävät naisten puolelle, jotta saisivat hyväksyntää heiltä, ja tällä tavoin kuvittelevat valheellisesti saavansa vastapalveluksena heiltä seksiä”. Nu-malet kuvataan pääsääntöisesti valkoisiksi ultraliberaaleiksi pseudointellektuelleiksi hipstereiksi, joilla on usein paksukehyksiset silmälasit ja huoliteltu parta. Nu-malen luonnehdintaan sopii ilmaisu ”male feminist” ja hänen käyttäytymistänsä katsotaan ohjaavan voimakkaasti ”valkoisen miehen syyllisyydentunto”. Sitä en jaksa selittää.

”Brownie points” on kuvitteellinen sosiaalinen valuutta, joka tarkoittaa positiivisen huomion saamista ja suosion ansaitsemista erilaisilla hyvillä teoilla tai imartelulla tai toimimalla muulla tavoin positiivisessa valossa, mikä kuitenkin johtaa henkilön itsensä kannalta hedelmättömään lopputulokseen, ks. nu-malen toiminta edellä.

Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä oli taannoin (13.2.2018) artikkeli ”soy boy” -haukkumasanasta, joka on kuulemma levinnyt jo Suomeenkin (soijapoika). Määritelmä on aika yhteneväinen edeltävien käsitteiden kanssa eli siinäkin viitataan maskuliinisuuden puutteeseen. Tällaisen setämiehen kielenkäyttöön soijapoika ei ole tarttunut, mutta kyse onkin enemmän nuorisokulttuurista eli penskojen slangista. Hauska ajatus sinällään, että teinipojat megispäissään herjaavat toisiaan keskustelupalstoilla soijapojiksi, vaikka äänenmurros on kesken ja parrankasvu kaukainen tulevaisuuden utopia, puhumattakaan oikeasta kontaktista vastakkaiseen (/samaan?) sukupuoleen.

Moottorisahaneitsyyden menetys

Olen nyt menettänyt moottorisahaneitsyyteni. Tapaus sattui 4.8. kuluvaa vuotta ja kunnian sai Stihl MS 180 C, jonka isoisäni on aikoinaan hankkinut, joten mikäs sen hienompaa. Vehje syö bensaa ja puskee pakokaasuja, joten oikean moottorisahan tunnusmerkit täyttyvät. Jos käsiini olisi eksynyt joku letkuvetoinen lelu, koko juttu olisi jäänyt kirjoittamatta.

Koska moottorisaha on laite, joka kovan metelin ja vinhasti pyörivän teräketjun vuoksi herättää pelonsekaista kunnioitusta, en lähtenyt huitomaan suin päin omin päin, vaan oppimestarina toimi kunnioitettu isäni, jolla on vankempi kokemus polttomoottoriperusteisesta sahaamisesta sekä kaikesta muusta, mitä universumissa ja sen ulkopuolella tapahtuu. Ei hänkään mikään metsuri ole, mutta kuitenkin enemmän käytännön mies. Itse olisin luultavasti aloittanut lukemalla ensin kaksi tuntia käyttöohjekirjaa, ennen kuin olisin kajonnut sahaan.

Sahaaminen sujui ilman kummempia virheitä. Tosin kohde oli helppo: kapeahkoja runkoja pätkittiin pölleiksi. Tavoitteita vielä jäi, koska en päässyt kaatamaan puuta. Tämä saattaa kuulostaa melko säälittävältä 39-vuotiaan miehen suusta, ja säälittävää se onkin. Betonikuutiossa kasvanut nulikka pidettiin kaukana fyysisestä työstä, kun poika ohjattiin keskittymään koulumenestykseen. Käytännön kädentyöt (ei kaksimielisyyksiä) ovat olleet aikuisten juttuja, ja itse sain keskittyä lukemiseen, leikkimiseen, nyhjäämiseen, nuhjaamiseen sekä yleiseen luuhaamiseen. Niinpä samainen isäni on ollut keskeisessä asemassa tekemässä karhunpalvelusta, kun ymmärrykseni monesta hyödyllisestä käytännön tiedosta ja taidosta on jäänyt lapsipuolen asemaan.

Mutta tarkoitukseni ei ollut nyt purkaa traumaattista suhdetta vanhempiini, vaan puhua moottorisahailusta. Lapsuudestani voin jatkaa myöhemmin psykoterapeutin sohvalla itkeä pillittäen nallekarhu kainalossa. Sahaamiskokemus oli kaiken kaikkiaan positiivinen, vaikka eka kerta saattaa usein mennä sähläämiseksi. Pää on vain pidettävä kylmänä ja ottaa lunkisti. Huomasin, että jo lyhytaikainen sahan käyttö käy yllättävän paljon käsivoimille. Asiaan varmasti vaikutti se, että sessiossa oli ylimääräistä puristusta, kun piti varmistaa, ettei saha hyppää vahingossakaan käsistä.

Psyykkisestä vinkkelistä tapahtuma kasvatti pykälän verran miehuutta tähän löylyn- ja vaimonlyömään runkoon, kuten odottaa sopi. Nyt voin alkaa haaveilla, josko jonain päivänä sitä saisi ihan oman sahan. Sen perään voi miettiä, mitä sillä tekisi. Täytyisi varmaan ostaa metsää. Saha maksaa rahaa, varsinkin jos haluaa yläpeukut keräävän Polttomoottoroidun Sahan. Köyhällä ei ole vara ostaa halpaa. Reilun kaupankäynnin nykytulkinnan eli Kusetuksen Lain mukaisesti kalliillakin saa paskan käteen, jos ei osaa ottaa asioista perin pohjin selvää.

Käsi kalsareissa

Nyt käsi sydämelle, kuinka moni mies on pidellyt kättä kalsareiden sisällä? Kättä ei tarvitse laittaa sydämelle, jos se on jo kalsareissa. Muinaisessa Pulmuset-sarjassa Al Bundy aina töistä kotiin saavuttuaan rojahti ensimmäisenä sohvalle ja työnsi käden housun etumuksesta sisään. Ja aina se oli olevinaan hauskaa. Al Bundy teki tosin suorituksen vajavaisesti: käsi meni hädin tuskin puolittain housuihin, joten vällykäärmeelle asti sormet tuskin mitenkään ulottuivat. Ehjän suorituksen esti varmaan vapautta vaalivan Amerikan Yhdysvaltojen siveyslait.

Heijarin helliminen on joka miehen perusoikeus. Siinähän ei ole kysymys karkeasta Spanking The Monkey -tilanteesta, vaan hellästä hetkestä uskollisimman ystävän kanssa. Se on hyvin tehokas stressinpurkutapa. Pieni kuopsuttelu, kutittelu ja silittely muistuttavat miestä elämän perusarvoista, siitä miten parhaat asiat elämässä ovat kovin yksinkertaisia.

Joten tartu toimeen rohkeasti. Toki kannattaa varata mahdollisimman rauhallinen hetki kahdenkeskisen kaveruuden vahvistamiseen, etteivät ulkoiset häiriötekijät pilaa tuokiota. Pahimpia ulkoisia häiriötekijöitä on samassa taloudessa asusteleva räksyttävä naishenkilö, jolta saattaa irrota sellaisia rakentavia kommentteja kuin ”taasko sulla on käsi siellä palleissa?” ja ”lopeta, toi on tosi iljettävää”. Nainen ei voi koskaan ymmärtää.

Neiteilyä

Luin kirjaa, jossa kerrottiin seuraavaa: ”Maskuliinisuus-feminiinisyys kertoo yhteiskunnan arvoista. - - Feminiiniset maat ovat ”hoivamaita” eli pehmeisiin arvoihin satsataan. Skandinavian maat ovat melko feminiinisiä…” Mitä?! Näinkö täällä on käynyt? Täällä vain lellitään ja löllitään ihmisiä ja laitetaan vähän lisää pumpulia ympärille. Missä on talvisodan henki ja missä on Rokka, kun oikein hyvää miestä tarvitaan? Olemmeko valumassa Ruotsin kanssa samaan kastiin; kohta löydämme itsemme folkhemmetistä (suom. kansankoti) ja juoksemme kiljahdellen majstångin (suom. juhannussalko) ympäri surströmmingit (suom. hapansilakka) suupielessä. Itkeä vollotamme päivittäin kaljupäisen Olof Palmemme eli Urkin perään ja diskuteeraamme (suom. keskustelemme) loputtomiin hyvässä hengessä auringon laskiessa paapuurin puolelle ja kasteen laskeutuessa purjekenkiemme päälle.

Hep ja hop, eipäs lähdetä vielä keulimaan. Kirjaa siteeraten: ”Kun ns. ”kovat arvot” ja materia hallitsevat, kyse on maskuliinisuudesta. Näissä maissa suositaan tiukkoja lakeja ja rangaistuksia.” Jaaha, vai niin. Maskuliinisessa päässä tempaistaan muijaa turpaan, jos se kehtaa avata suunsa julkisella paikalla ja riepotellaan tukasta pitkin kyliä ja kaupan päälle annetaan koko naapuruston kivitettäväksi. Jos ei naapurusto jaksa, niin saa kivittää itse itsensä. Ja överiksi meni. Laeissa ja rangaistuksissa on vielä opittavaa monelta sharia-lakia soveltavalta maalta. Vankilathan meillä vastaavat moldovalaista neljän tähden hotellia. Materiaa täällä osataan palvoa sujuvasti, kysy vaikka Jyke ”Paljonko laitetaan” Kataiselta ja Alex ”Irvikissa” Stubbilta.

Taidanpa sittenkin taipua pehmoiluarvoihin ja feminiinistelyyn. Hoivataan ja ymmärretään kaikkia ja kaikkea ja toivotaan, että saadaan vastakaikua. Paitsi ei ymmärretä materian edessä kumartavia suuryritysten sätkynukkeja. Heidät vedetään yksi toisensa perään kölin alta ja pudotetaan pihakaivoon testaamaan veden syvyyttä. Ja tietty joskus täytyy kuulua perkeleitä ja nyt pojat ylitetään tuo suo niin että heilahtaa ja juodaan kori viinaa ja kyynelehditään keihään MM-kullan tahdissa. Mutta eivät ole Seppo Rädyn (kumarrusta myös Kinnusen Kimmolle ja Kimmon The Amisviiksille) jälkeen löytäneet miehiä keihään varteen. On se saatana kumma, kun joutuu katselemaan vuodesta toiseen rähmällään makaavia itkupillejä. Porilaisten marssi!

Moottorisaha on äijää

Tänään oivalsin, että moottorisaha on työkaluna äijämäisyyden huipentuma. Kaikilta mieheksi itsensä tunnistavilta ja tunnustavilta pitäisi löytyä moottorisaha kaapista. Moottorisahan pitää olla oikea polttomoottorikäyttöinen peli eikä mikään nolo sähköjohtorimpula. Sähkökäyttöiset sahat on tarkoitettu kyvyttömille sekä naisille ja lapsille. Sellaista käyttää yli kahdeksankymppinen isoäitinikin. Ajatelkaapa vaikka metsuria viemässä sähkömoottorisahaansa ja parin kilometrin jatkojohtoroikkaa metsään.

Tietenkään pelkkä moottorisaha kaapissa ei riitä. Sahan täytyy tulla myös ulos kaapista. Sahansa suvereenisti hallitseva ammattimies on tosimies. Sahaa käytettäessä suojavarusteisiin kuuluvat kauhtunut t-paita, farkut ja varvastossut vuodelta 1984. Kypärät, suojavisiirit ynnä muut turvarukkaset on keksitty liian myöhään rinnasta vieroitettuja epävarmoja ressukoita ja työsuojeluviranomaisia pelkääviä varten.

Voiko sitä kuvitella hienompaa näkyä kuin tosimies istumassa aamukasteisessa metsässä juuri kaadetun puun kannolla ja nauttimassa hyvin ansaittua aamuoluttaan (0,33 litran lasipullosta) uskollinen moottorisaha vierellään. Sahan on oltava luotettava kuin suomalainen ydinvoimala, joten sitä ei haeta Hong Kong -tavaratalosta. Sieltä voi saada käteensä vaikka millaisen hasardiviritelmän, jolla korkeintaan saa itsensä hengiltä. Joka paikkakunnalta löytyy varmasti paikallinen Pehkosen Kone ja Erä, josta saa oikeita sahoja, kuten Stihl tai Husqvarna. Suomalaista moottorisahaa ei valitettavasti ole markkinoilla nähty enää aikoihin.

Ja kuten sanottua, moottorisahan omistava mies on äijä sanan oikeassa merkityksessä. Jonenikulat ja jounihynyset eivät ole äijiä nähneetkään. Moottorisahan omistava mies ei paukuta päätään televisiossa, lehdissä tai blogeissa. Miehen (ja moottorisahan) teot puhuvat omaa kieltään. Alhaisesta testosteronitasosta tai kivesten vajaatoiminnasta kärsiville pitäisi määrätä lääkitykseksi moottorisahan käyttöä.

En ole koskaan omistanut moottorisahaa. Onneksi en, koska luultavasti saisin sillä irrotettua kaikki jäsenet ruumiistani. Toisaalta pelko on turha, koska tuskin saisin käyntiin sellaista vehjettä. Enkä varmasti saisi ikinä vaimolta lupaa edes koskea niin vaaralliseen laitteeseen.

Tämä pohjoisen kansan reppanuus

Tässä päivänä eräänä lähdin hakemaan pitsoja luottopaikasta keskustan laitamilta. Päästyäni paikalle ja tehtyäni tilauksen sain odotukseni ratoksi nähdä mielenkiintoisen ikävystyttävän episodin. Viittäkymmentä kohti kulkeva mieshenkilö tuli selittelemään henkilökunnalle kaikkea joutavaa, mm. orastavasta lentsustaan (jostain syystä en pidä yhtään lentsu-sanasta). Mies oli oletukseni mukaan henkilökuntaa, mutta vapaalla ja päättänyt tulla ilahduttamaan työtovereitaan läsnäolollaan ja hanurista peräisin olevilla jutuillaan. Pitsakokin ilme viestitti muuta kuin ilahduttavaa jälleennäkemistä.

Miehellä oli yllään virtsankeltainen pusakka, joka saattoi olla Luhdan mallistoa vuodelta 1992, sekä perussiniset farkut, joiden lahkeet oli leikattu laskeutumaan samanlevyisinä heti ahterista alaspäin. Farkkuihin oli neulottu ylimääräisiä taskuja, joiden oli varmaan tarkoitus lisätä niiden trendikkyyttä. Joka tapauksessa vaatteet istuivat ryhdittömästi miehen päällä. Otsalta pakeneva hiusraja oli saatu näkyviin kampaamalla harvenevat hiukset suoraan taaksepäin. Suora hiuslaatu saatiin pysymään tässä asennossa käyttämällä apuna vettä. Naamalta löytyi kevyt sänki ja punoitus, jonka veikkasin johtuvan jostakin muusta kuin alkavasta flunssasta, olihan sentään sunnuntai ja kello puolipäivä ja risat.

Hän sai annoksensa, joka sisälsi ranskalaisia ja jotain muuta, ja meni pöytään syömään. Saatuaan aterioitua hän palautti lautasen pitsakokille ja puhalteli annoksen valkosipulin määrää samalla mainiten, ettei hän onneksi ollut treffeille menossakaan. Kokki vastasi, että itsehän hän oli niin paljon sitä annokseen halunnut. Tähän mies totesi jotakuinkin näin: ”Ei kun se oli hyvä vaan, että sitä oli paljon. Mä otan aina niin vitusti valkkaria (= valkosipulimajoneesia), kun mulle on flunssa tulossa. Kato, nyt se alkaa jo puskea läpi.”, ja näytti karvaista kammenselkäänsä kokille.

Tässä vaiheessa sain pitsat mukaani ja mies jäi roikkumaan pitserian tiskille. Jotenkin mies samanaikaisesti huvitti, ärsytti ja säälitti minua. Hän edustaa palaa toivottavasti katoavaa kansanperinnettä. Hän on elävä muinaisjäänne. Kirjoitan päässäni sen tavallisen tarinan loppuun. Miehen vaimo on lähtenyt lasten kanssa jo aikoja sitten. Tai sitten sitä oikeaa ei vaan tahdo löytyä, vaikka keppanakuppiloista olisi tiheällä haravalla etsittykin. Hän elelee poikamiehenä keskustan laitamilla sijaitsevassa yksiössä. Harrastuksiin kuuluvat työ, television tuijottelu, vakioveikkaus ja vakiokänni viikonloppuisin. Krapulan synnyttämää olemassaolon ahdistustaan hän oli lähtenyt purkamaan minnekäs muualle kuin työpaikalleen, joka hänen onnekseen on auki seitsemän päivää viikossa. Sieltä löytyvät tutut ja turvalliset työtoverit, joille voi purkaa tuntojaan eli hölistä turhia, koska he eivät työvelvoitteistaan johtuen pääse karkuunkaan miehen jorinoita.

Hän on reppana, vaikka hän itse kuvittelee olevansa sujuvapuheinen ja menevä mies. Hän ei ole löytänyt olemassaololleen mitään tarkoitusta. Hän ei edes etsi tai mieti sitä. Elämänsä sisällöttömyyttä hän joko ei halua ajatella tai yksinkertaisuuttaan ei kykene ajattelemaan. Sellaiset ajatukset karkotetaan juomalla viinaa ja sen päälle lisää viinaa. Jossain vaiheessa kaikki on jäänyt jauhamaan paikoilleen ja mies on langennut elämään suomalaisen reppanan elämän. Kukaan ei ole neuvomassa hänelle, mitä on tyyli, sivistys, etiketti, oikeat virikkeet ja harrastukset, jne. Paitsi jos hänelle tulee lottopotti fiksun naisen ruumiillistumana, joka potkii miehen mitäänsanomattomuuden ojasta takaisin tielle ja kenties jopa salonkikelpoiseksi maailmanmieheksi matkustamaan naisen kanssa Lappiin ihailemaan ruskaa.

Koskahan Suomi-neito lakkaa valmistamasta näitä peräkammarin poikia, joilta peräkammarikin on jo viety pois?