Keskipäivän demoni

Kun kymmenen vuotta sitten astelin lääkärin vastaanotolle, olin ladattu täyteen vihamielisyyttä, turhautumista ja ahdistusta sekä kokenut juuri semipahan romahduksen, tai burn-outin, tai mikä olikaan. Kyllästyneen oloinen keski-ikäinen mieslääkäri tuijotti minua ilmeettömästi, kuunteli vuodatukseni ja kirjoitti minulle sairaslomaa diagnoosilla ”määrittämätön ahdistuneisuushäiriö” (diagnoosikoodi F41.9). Tietenkin se oli määrittämätön, koska en ollut vielä täyttänyt virallisia testilomakkeita, joilla diagnosoidaan asiakkaan masennustilan vakavuus.

Tuosta hetkestä noin viikko eteenpäin minulle saatiinkin todettua ihan oikea ”keskivaikea masennustila” (diagnoosikoodi F32.1). Masennuksen määrittävät lomakkeet (esim. BDI-21 = Beck Depression Inventory, 21 kysymystä) ovat sellaista tuubaa, että kultakalakin saisi teeskenneltyä itselleen masennusdiagnoosin, joka takaa pitkän sairaslomajakson sekä helpon pääsyn ”ilopillereiden” ihmeelliseen mikä-mikä-maahan. Mainitsen tähän väliin, että minä en feikannut tilaani.

Kukaan ei viime kädessä pysty kyseenalaistamaan diagnoosin todenperäisyyttä. Kas kun depression juurisyihin ei lopulta pääse käsiksi muut kuin asianosainen henkilö itse perustuen avoimuutensa tasoon, vaikkakin mieleen porautumiseen on olemassa aputyökaluja, kuten psykoterapia. Ainahan ihmisen henkilöhistoriasta saadaan kaivettua esiin trauma jos toinenkin. Mutta yhtä helposti masennus voidaan kuitata ”aivokemialliseksi häiriötilaksi” ja homma on sillä taputeltu. Siitä siirrytäänkin sutjakkaasti suoraan nauttimaan lääkeyhtiöiden tarjoamia kemikaalicocktaileja, joilla aivomassan viritystila saadaan käännettyä pois matalataajuuksilta.

Erään vastaanottokäynnin ja keskustelusession päätteeksi edellä mainittu outousviboja huokunut tylsäkatseinen mieslääkäri vinkkasi jotain erikoista: ilmeisesti vakuuttuneena potentiaalistani käyttää aivojani ajattelemiseen hän sanoi, että jos haluan perehtyä aiheeseen enemmän, voisin tutustua Andrew Solomonin teokseen Keskipäivän demoni – masennuksen atlas (The Noonday Demon, 2001).

Tein työtä käskettyä. Lainasin teoksen kirjastosta, koska olin utelias. Toden totta teos oli atlas – yli 700-sivuinen mammutti, joka tukehdutti minut heti alkutaipaleella. Kirjaa ei kuitenkaan sovi aliarvioida; se oli sijoitettu The Guardian -lehden 2000-luvun 100 merkittävintä teosta -listalla sijalle 23. Solomon käy läpi viralliset ja vaihtoehtoiset hoitomuodot samalla filosofoiden ja tilittäen oman elämänsä masennusvaihetta. Omakohtaiset todella diipin depression kuvaukset olivat niin karua luettavaa, että katsoin paremmaksi painaa kirjan kannet kiinni. En ollut valmis lukemaan hc-tason synkkää settiä, kun itse en kuitenkaan ollut niin pahassa jamassa. Solomon ei ole mikään elämän kolhima ihmisriepu, vaan yltäkylläisyydessä varttunut hyväosainen. Ja edelleen elossa, sillä hän pääsi vaikeimpien kausiensa yli, ei toki ilman mielialalääkkeiden apua. Hän on toiminut toimittajana mm. New York Timesissa ja lisäksi hän valmistui viisikymppisenä psykologiksi Cambridgen yliopistosta.

On sanottu, että masennus on ennen kaikkea hyvinvointiyhteiskunnan ongelma. Kun asiat ovat muuten oikein kivasti, voi luppoajalla ahdistua ja hukkua oman mielensä syövereihin. Mutta se ei kuitenkaan ole totuus, sillä huonompiosaisten masennusongelmat jäävät pitkälti diagnoositilastojen ulkopuolelle johtuen juurikin siitä, että he putoavat maksullisten turvaverkkojen ulkopuolelle. Ei ole rahaa lääkäriin saati lääkkeisiin. Silloin on selvittävä muilla tavoin – ui tai uppoa.

Autiomaahan vetäytyneillä varhaisilla (300–400-luvun) kristityillä munkeilla turhautuminen, kärsimättömyys, itsensä kyseenalaistaminen, välinpitämättömyys, merkityksettömyys, ahdistuminen jne. näyttäytyi keskipäivän demonina. He olivat heränneet jo hyvin varhain aamulla ja puolen päivän pahimpaan kuumuuteen mennessä hoitaneet isolta osin työvelvoitteensa ja rukousharjoitteensa. Keskipäivän aikaan saattoi hengähtää, jolloin demoni sai tilaisuutensa ja iski: keskittyminen herpaantui ja ajatukset pääsivät harhailemaan omia polkujaan päätyen pahimmassa tapauksessa syöksykierteeseen.

Keskipäivän demoni/paholainen on kristinuskon piirissä tunnettu pitkään myös käsitteellä acedia. Esim. jo Homeros käytti termiä Ilias-teoksessaan. Acedialla viitattiin masennuksen oireisiin, tosin liittyen ennen kaikkea uskon velvoitteisiin, ts. (hengellinen) uupumus, melankolia ja merkityksettömyyden tunne.

Minulle demoni ei ole näyttänyt pahimpia puoliaan kuin ajoittain. Se ei ole keskittänyt aktiivisuuttaan kuitenkaan keskipäivään, vaan on voinut pyörähtää vieraisilla mihin vuorokauden aikaan tahansa ja jäänyt joskus kyläilemään vähän pidemmäksi toviksi. On hyvin mahdollista, että mainitun matkakumppanin saa pantua järjestykseen kurinalaisella ja johdonmukaisella oman käyttäytymisen muutoksella. Ei kannata heittäytyä pelkän lääkityksen varaan. Luonnollisemmat keinot voivat auttaa jopa paljon enemmän kuin lääkkeet. Niistä voi lukea asiantuntevammista julkaisuista. Tai myöhemmin täältä, jos viitsin kirjoittaa.

Minulla on nyt upea juhlavuosi käsissä. Viis viidestäkymmenestä ikävuodesta, kun on onnistunut napsimaan mielialamömmöjä täydet kymmenen vuotta putkeen. Mitähän kivaa sitä keksisi? Taidan teettää itselleni T-paidan, johon printtaan tekstin ”Yhä pystyssä – kiitos psyykelääkkeet 2016–2026”.

Piiri kohtaa fiktion fiktiossa

Onko se lintu? Onko se kala? Onko se stafylokokki? Onko se mehujää? Ei, se on kaikenkarvainen kirjapiiri omassa perkussionistisuudessaan gratinoimassa kirjallisuuden periferioita muilta lainatuilla lauseillaan. Mutta mitä on lainattu ja keneltä? Ja ehtikö kukaan huomata, kun kirjapiiri kävi lainaamassa ilman palautuspäivämäärää? Koska kirjapiiri ei toistaiseksi ole jäänyt kiinni lainaustoiminnastaan, toimintaa voidaan täten hyvällä omallatunnolla jatkaa. Kaikkihan on laillista niin kauan kuin ei jää kiinni.

Tällä tapaamiskerralla piirin työtä vieroksuviin Teletapin pörröisiin kätösiin on tarrautunut poikkeuksellinen kirjallinen tuotos. Kas asian tynkä veistellään siitä, että käsissä on fiktiivisen henkilön kirjoittama fiktiivinen teos. Kuinka vastustamattoman paradoksaalista. Simppelillä järkeilyllä voisimme ajatella, että jos mielikuvituksen tuotetta oleva henkilö kirjoittaa mielikuvituksen tuotetta olevan kirjan, ei ko. kirjaa ole olemassa, eikä sitä voi mitenkään lukea.

Mutta kirja on kuin onkin osa fyysistä todellisuutta. Teoksen nimi on ”God hates us all” ja se on Californication-tv-sarjan päähenkilön ja päätoimisen kirjailijan Hank Moodyn käsialaa. Tottahan toki vinksahtaneessa asetelmassa on porsaanreikä. Kirjan on oikeasti kirjoittanut Hank Moodyn ”puolesta” Jonathan Grotenstein, joka on 100 %:n varmuudella joku tyyppi.

Koska piiri on joskus tykästellyt tv-sarjaa Californication, kuten aiemmassa postauksessa mainittiin, emme halua väheksyä kansiin koottua nivaskaa. Vajaa parisataa sivuisessa ytimekkyydessään teos oli yllättävän sujuvaa ja mukaansatempaavaa ajanvietettä. Piiri muistelee ei niin kaiholla, että lukemattomia kertoja olemme törmänneet paikallaan polkevampaan, laahaavampaan ja pitkäveteisempään sisältöön. Nuo kuvailevat sanat taisivat olla pitkälti toistensa synonyymeja.

Kun Hank Moodyn menestysromaania silmäilee, kaikki loksahtaa paikoilleen kuin Rubikin kuutio roskakoriin. Nokkelaa sanailua, monenkirjavien päihteiden kanssa sekoilua, kaheleita hahmoja, naimista ja suhdesotkuja. Täsmälleen samaa mössöä, mitä tarjoiltiin Californicationissa isolla lapiolla. Voimme myhäillen todeta, että taas kerran saa, mitä on tilannutkin.

Ilmeisemmin ilmaistuna kansien väliin sijoitettu à la carte tarjoaa mm. seuraavia makunautintoja: Päähenkilö pääsee uraputkeen marijuanadiilerinä, samainen henkilö kokee hc-vaikeustason törmäyksiä vastakkaiseen sukupuoleen, vastaan marssii kahden täyskäden verran elämässään eksyneitä yksilöitä, yleissivistys lisääntyy koskien New Yorkin Hotel Chelseaa ja sen kulttuurihistoriallista merkitystä, seuraa mielenkiintoinen episodi sekopäisen Etelä-Korean viikonloppureissun muodossa.

Roskaromaani? Kioskikirjallisuutta? Markkinointikikka? Mainostuote? Yhdentekevää. Vertailukohtaa b-luokan liukuhihnakirjallisuuteen ei ole sitten lapsuuden, kun pikkupenskana luin salaa äidin Harlekiini-pokkareista seksikohtauksia vaatehuoneessa.

Onko tarjoilu lopulta hyvää vai huonoa vai kenties katsantokantaan sidottu yksilökokemus? Kirjapiiri luki enempiä kakistelematta höpölöpön, sai kaupan päälle kielikylvyn, eikä tuntenut itseään kertaakaan kusetetuksi päästyään viimeiselle sivulle. Olisi sitä voinut kurjemminkin aikansa kuluttaa, kuten lukemalla Ilkka Remestä tai Tuomas Kyröä. Ja sellaisten ”lukunautintojen” jälkeen olisi kauniisti ilmaistuna vähän harmittanut lyhyen elämänsä hukkaaminen.

Sitten pari mehukasta otetta:

”I’m trying to decide if ”working class” is an oxymoron when a frosted blonde in a work skirt sashays past me.”

“When it comes to emotions, women know how to paint with the full set of oils, while men are busy doodling with crayons.”

“So what can you tell me, Ernesto? That I’m an idiot? That love is impossible? That I’m a stupid gringo whose problems don’t amount to hill of beans?”
“Ah.” Ernesto nods sagely. “Dios nos odia todos.”
“That’s pretty,” says a voice from behind me. It’s K. She looks like she’s been crying.
“What does it mean?”
“I’m pretty sure he said that ´God hates us all´.”

Jälki-istunnollinen espanjan ainekirjoitus: Pikkunäppäränä knopitteluna chileläinen kirjailija ja toimittaja Patricio Jara on kirjoittanut romaanin nimeltä ”Dios nos odia a todos” (2017). Mitä sillä tiedolla tekee? Turha minulta kysyä. Olen vain vapaaehtoistöissä täällä, en suorittamassa yhdyskuntapalvelua.

Kymmenen harha-askelta mielen mestaukseen

Saanen antaa luvan itselleni esitellä itseni. Olen Garri Guggensberg, henkisen valmennuksen überbuddha ja monien menehtyneiden shelf help -kirjojen kirjoittaja. Olen mestari yhdistelemään satunnaisia asioita toisiinsa järjettömillä aasinsilloilla sekä laukomaan naurettavia yksinkertaisuuksia suurina viisauksina. Välillä höpisen ”opettavaisia” tarinoita omasta elämästäni, joista lopuksi kukaan ei löydä mitään pointtia saati yhtymäkohtaa yhtään mihinkään. Olin joskus aiemmin tavallinen kuolevainen, joka jossain vaiheessa oivalsi, että minussa on suuren ajattelijan ainesta ja osaan kirjoittaa tekstiä (kaikki on suhteellista).

Minulla on myös laaja ystäväpiiri, johon luonnollisesti kuuluu pelkästään suuria ajattelijoita. Siteeraan ystäviäni mielelläni, koska ulosanti, mitä he säteilevät, edustaa timantiksi hiottua viisautta. Seuraavaksi haluan esitellä valittuja otteita viimeisimmästä teoksestani 10 harha-askelta mielen mestaukseen:

”Kaikella on siis hintansa, mutta senkin uhalla, että mahdollisesti saavutamme mestaruuden jollain elämän osa-alueella, kutsun sinut edelleen tälle tutkimusmatkalle.”
MMT kommentoi: Tämä lainaus siksi, että on sattunut koominen kömmähdys lauserakenteessa. Eli kirjoittaja pitää uhkana, että saavutamme mestaruuden jollain elämän osa-alueella? Huono lähtökohta teokselle. Puhumattakaan, että koko virke koostuu tyhjistä sanoista, tyhjistä vihjailuista, tyhjästä sisällöstä.

”Tieto on tärkeää, ymmärrys vielä jalompaa. Opi rakastamaan viisautta, jalosta ymmärrys teoiksi ja ymmärrä tekoja. Silloin viisaus on elämää ja elämä viisautta.”
MMT kommentoi: Yksi esimerkki siitä, miten korneilla latteuksilla voi vetää maton oman hengentuotteensa alta jo alkumetreillä.

”Sekä mielessä että kehossa toimii sopeumaongelmien systeemi. Sopeumaongelma tarkoittaa yleisimmin tilannetta, jossa yksilön on vaikea sopeutua ympäristön muutoksiin ja vaatimuksiin. Sopeumaongelma syntyy usein (kehomielijärjestelmän) vajaakäytön tai liikakäytön seurauksena.”
MMT:n kommentti: Luonnollinen ongelmatilanne, johon ihminen elämässään törmää, verhottuna pseudoälylliseen diipadaapajargoniin.

”Uteliaisuuden avulla voimme päästä mestaruuden polulle pelaamaan oikeaa ja tärkeää peliä nimeltään hyvä elämä.”
MMT:n kommentti: Voi hyvää päivää, mikä naamapalmua säteilevä täytelauseiden pohjanoteeraus.

”Ihminen on pääsääntöisesti tavoitteisiin ja tuloksiin tähtäävä olento.”
MMT:n kommentti: Huh huh, onpa rohkea yleistys. Entä jos olemmekin todellisuudessa päämäärättömiä pimeässä harhailijoita, joiden mieleen on alusta asti yhteiskuntajärjestelmän vaikutuspiiriin joutuneina istutettu illuusio merkityksellisyydestä ja tietynlaisten elämäntavoitteiden saavuttamisen palkitsevuudesta?

”Ihminen, joka ei tunne sisäistä motivaatiotaan, ei tunne sydäntään, ja hän käy oikeutta salaisuuksien puolesta. Salaisuuksien puolustaminen johtaa salaisuuksien toteuttamaan kohtaloon.”
MMT:n kommentti: Nyt operoidaan sellaisella metatasolla, että kuulostaa joltain BS-mystiikalta. Salaisuuksista puhuminen on tosi jännää, eikö vaan? Terkkuja Rhonda Byrneltä.

”Tien ja tehtävän selkeyttäminen avaa ymmärrystä siitä, mikä on tien oikea suunta ja mitkä ovat tavoitteet. Selkeys auttaa hahmottamaan mestaruuden polkua. Ajattelun kirkkaudessa ja selkeydessä on voimaa. Mestaruuden polku on päämäärätietoista etenemistä.”
MMT:n kommentti: Aina voi yrittää puhutella lukijaa jossain ylätason sfääreissä leijuvilla ontoilla elämänohjeilla. Raaputapa vähän tuonkin verbaalisen ilmapallon pintaa ja kas, kuuluu poks.

”Kun päätetään olla tekemättä tarpeeksi siksi, että päätöksen seuraukset tuntuvat liian kivuliailta tässä ja nyt, saattaa päättämättömyydestä seurata kivun pitkittyminen.” (Mika Aaltola kirjassaan Havahtuminen).
MMT:n kommentti: Ehdottomasti siteerauksen arvoinen virke. Yksinkertaisenkin viestin voi muuttaa kapulakielellä kryptiseksi. Toki sen ymmärtää, kun tiedostaa, millaisen oraakkelin suusta se on lähtenyt.

”Kun epäonnistut, kannattaa muistaa Matti Nykäsen sanat. ”Jos joku on varma, niin se on aivan varma.””
MMT:n kommentti: Tämä oli vitsi, olihan? Tutkittuani kontekstia alkoi nousta pelko puseroon, että ei ole.

”Luopumisen viisautta onkin luopua kulloinkin oikeista asioista.”
MMT:n kommentti: Alkeellinen moka hämärtää viestin sisältö ilmaisemalla asia (loppuun harkitsematta) päin persettä. Ajatuksena varmaan oli, että pitäisi luopua oikein valituista vääristä asioista, eikä luopua oikeista ja jättää väärät jäljelle. Tai luopua oikeista asioista ja pitää feikit ja mielikuvituksen tuotetta olevat asiat?

”Parempi ajattelu synnyttää parempaa elämää, mahdollisesti.” – Esa Saarinen
MMT:n kommentti: Lopun kaneetti ”mahdollisesti” kruunaa tämänkin verbaalisen kalkkunan ja maksimoi huumoriarvon. Perusvarmaa Esaa, ehkä kenties mahdollisesti.

”Kun tiedät, että et ymmärrä, olet oikealla tiellä. Kun ymmärrät, niin opit. Kun osaat, niin uskot. Kun uskot, niin tunnet. Kun tunnet, olet.”
MMT:n kommentti: Piirileikkiä voi jatkaa loputtomiin: Kun et ymmärrä, niin opit. Kun uskot, niin osaat. Kun tunnet, niin uskot. Kun olet, niin tunnet, ettet tiedä, että ymmärrät, kun opit, että uskot, että hukkasit punaisen lankasi juuri lopullisesti.

”Mentaalinen kirkkaus on aivojen ja sydämen sekä ajattelun ja tunteiden liitto.”
MMT:n kommentti: Eiköhän lausuta jotain ylevää ja maailmoja syleilevää ilman järjellistä sisältöä. Katsos vaan, onnistui.

”On inhimillistä eksyä polulta. Mikäli polkua ei ole laisinkaan, sille ei voi palata. Aina voi aloittaa alusta, ja tutulle polulle voi palata. Kun polku on selkeä, muista pitää kirkkaana mielessä, kuka sitä kulkee ja kuka menoasi ohjaa: maailma, muut ihmiset vai sinä.”
MMT:n kommentti: VMP, alkaa jo pikkuhiljaa riittää. Polku-sanaa kannattaa viljellä, koska se vihjaa uskonnoissa ja itämaisessa mystiikassa jostain suuresta viisaudesta ja korkeammista päämääristä. Metatason järkeilyä for ultra-dummies.

Myönnän syyllisyyteni, että olen aika tuhma poika kirjoittaessani tällaista. Todellisuudessa edellä esitetyssä rivakassa pilkkakirveen heilutuksessa on roastauksen kohteena entinen Karhuryhmän poliisi Harri Gustafsberg ja hänen elämänhallintaoppaansa ”10 askelta mielen mestaruuteen”. En ole hetkeen lukenut mitään yhtä hölmöä vakavissaan kirjoitettua tekstiä. Kokonaisuudessaan tyhjyyttään kumiseva horina ”mielen mestaruudesta” kuulostaa päälle liimatun väkinäiseltä yliyrittämiseltä rakentaa jotain tuotemerkkiä. Oliko jo perustettu nettikauppa, josta saa ”Mielen Mestari” -t-paitoja ja -lippiksiä?

Teos ei ole kuitenkaan läpeensä huono (toim. huom. kehu!) ja loppua kohden voi löytyä monelle pallolla pyörivälle pönttöpäälle paljonkin pohdittavaa ja sovellettavaa. Joskaan ei mitään omaperäisen nerokasta, mutta tämän alan kirjallisuudessa törmää tuskin koskaan sellaiseen (joka ei olisi varastettu jostain muualta historian hämärästä). Suurin ongelma on, että ensimmäisen noin 60 sivun aikana suuri henkinen guru-ukko laukoo sellaisella antaumuksella latteuksia ja ääliömäisyyksiä, että se murentaa pitkälti uskottavuuden kaikelta sen jälkeiseltä annilta.

11. jälkiaskeljälki: Toimitukseen juuri tulleen tiedon mukaan Harrilta pötkähtää piakkoin uusi tuotos elämäämme sulostuttamaan. Nimi on ”10 askelta päätöksentekoon”. Eli Harrin ikioma brändi onkin ”10 askelta ties mihin”. Siitä sitten jatkamaan: 10 askelta kuilun partaalle ja yli, 10 askelta portaita pitkin taivasta tavoitellen, 10 askelta lähimpään Alkoon, 10 askelta toisten varpailla, 10 askelta oikealla tiellä, mutta väärään suuntaan. Jäämme odottamaan ”mielenkiinnolla”.

Kirjapiiri unohtelee jotain juttuja

Kiitävi aika, vierähtävät vuodet, vaan kirjapiiri ei vaivu unholaan, sillä kirjapiirillä on Asiaa, kuten karvahatulla oli vanhoina hyvinä aikoina. Unholan maat ja siellä majailevan majavan Hevi-Sauronin* kaukaa kierrettyään kirjapiiri on saapunut ratsuineen Periferian Preerialle, noille mystisille maille, missä ajan, paikan ja Tokmannin aukioloaikojen taju alkaa nopeasti hämärtyä.

Samalla tavoin tuppaa käymään kirjapiirin törkyisiin käpäliin tipahtaneen spesiaalijulkaisun päähenkilölle. Tuo erikoiskeissi julkaisu tottelee nimeä ”Memento Mori” (ei järin omaperäistä), ja on Jonathan Nolanin, siis ohjaajanero Christopher Nolanin pikkuveljen, kynäilemä novelli. Tässä kohtaa itsekylläinen pyllähdys kohti blogin edellistä kirjapiiri-ilmestystä ”Muistikatkoksia pitkin piiriä”, jossa omaa selkäänsä taputellen kirjapiiri käsitteli elokuvaa Memento, jonka ohjasteli maaliin Christopher Nolan, totta kai. Näin ämpäri sulkeutuu ahneilta marjanpoimijoilta, jolloin kausaalisuhteiden syheröistä polkua seuraten edellä mainittu novelli toimi elokuvan käsikirjoituksen pohjamateriaalina, vaikkei elokuva novellin juonen kuljettelua seuraile.

Iloisia uutisia uupuneille pikku murmeleille: Nauttiaksesi käsittelyssä olevan hyvin haudutetun novellin sinun ei tarvitse taittaa tuskastuttavaa matkaa lähikirjastoon, saati tilata tuskastuttavan hintavaa äänikirjapalvelua, vaan teoksen nimen naputtelu Googleen riittää. Novelli julkaistiin alun perin miesten lifestyle-lehti Esquiren maaliskuun 2001 numerossa ja löytyy nykyisellään ystävällisenä kädenojennuksena Esquiren verkkosivuilta. How delightfully cozy!

Mutta mitä Nolanin pikkuveikka (hih hih) kirjoitti? Hän kirjoitti Earl-nimisestä kaverista (elokuvassa Leonard), joka on asettunut tahi asetettu punkkaamaan pysyvästi sairaalaan, koska ryöstäjän hyökkäyksestä lahjaksi saamansa aivovaurio nollaa hänen lyhytmuistinsa palttiarallaa 10 minuutin sisällä, joten kaikki, mitä hän kokee tuona aikana, muuttuu olemattomaksi hänelle. Earl muistaa ainoastaan vanhat muistot ennen ryöstöä. Valitettavaa on, että Earlin vaimo deletoitiin saman ryöstön yhteydessä. Mutta se tuo Earlille tarkoituksen loppuelämälle: löytää ryöstäjä ja tappaa hänet. Ilmeisesti Earlin viimeinen säilyvä muisto on tappajan kasvot.

Novellissa olennaisessa osassa on tuntematon auttaja, joka kirjoittaa Earlille opastavia kirjeitä ja puhuttelee häntä tuttavallisesti. Oletettavasti Earl itse kirjoittaa kirjeet itselleen, ennen kuin taas resetoituu. Earlilla on siis missio, jonka etenemistä novellissa seurataan. Olennaisessa osassa ovat järjestelmälliset muistiinpanot, jotta Earl pystyy ohjeistamaan itsensä päämääräänsä.

Novelli ei suinkaan ole, kuten ”Uuno Turhapuron muisti palailee pätkittäin” (kuka sellaista muistaa?), vaan tismalleen päinvastoin: muisti katoilee pätkittäin. Kirjapiripää on maiskutellut antaumuksella novellia, ja jälkimakuna on löytynyt sellaisia vivahteita, että novelli voisi olla elokuvalle prologi eli esinäytös. Mutta eipä sillä ketun hännänkään merkitystä, onko se leffalle serkku vai sisko, sillä tarinan stygen voi sisäistellä itseensä ihan tuosta vain snackina.

Mutta että jotta koska kun kunnes jos vaikka kuin, ja sellaista pikku kivaa. Kirjapiiri luo katseensa unohduksen ulapalle, ja samalla ymmärtää itsestään jotain olennaista: on hankala unohtaa tehokkaasti juttuja, kun ei muista, mitä ne jutut ovat. Päätyyn päästyämme napataan novellista lennokkaat lainaukset (in English, ei jaksa yrittää kääntää, persiilleen se menisi):

”This is the tragedy of life. Because for a few minutes of every day, every man becomes a genius. Moments of clarity, insight, whatever you want to call them. The clouds part, the planets get in a neat little line, and everything becomes obvious. … For a few moments, the secrets of the universe are opened to us. Life is a cheap parlor trick.”

“After all, everybody else needs mirrors to remind themselves who they are. You're no different.”

”Time is an absurdity. An abstraction. The only thing that matters is this moment. This moment a million times over.”

Loppukaneettijälkikirjoitus, joka ei liity mihinkään, eikä ole peräisin mistään, mutta joka sopii tähän Jumalan hylkäämään paikkaan kuin tappi vanukkaaseen: ”Nerous on siitä hieno asia, ettei koskaan tiedä, kuinka hullun yksilön kohdalle se osuu.” – Albert Winestain

Toinen yhtä hieno jojotus: ”Jos et ole osunut maaliin, olet osunut ohi.” – Robin-Wilhelm Hood-Tell

* Hedelmä-vihannes-Sauron, ks. teos Taru supermarketin osastojaon herrasta, s. 112.

Rouva Blackwellin kirjakauppa

Välittömästi näkee, että Tillie Blackwellille hänen kirjakauppansa on kaikki kaikessa. Todellisuudessa näin ei aivan ole, mutta kauppaan sisään astuessaan saa väistämättä sellaisen kuvan. Rouva Blackwellin Kyläkirjakauppa, kuten kyltissä kaupan sisäänkäynnin päällä lukee, hipoo täydellisyyttä, ja kenties saavuttaakin sen, jos Tillieltä kysytään. Kaikki viimeisen päälle rivissä ja järjestyksessä, jopa kaikki myytävät kynät laatikoissaan siististi suorassa. Ei pölyhiukkasta missään, ei edes likaa lattialla (miten se on mahdollista?). Kirjallisuuden rakastajalle näky on kerrassaan lumoava. Kun sisään astuu, tuntuu kuin syvä rauha ja levollisuus asettuisi sydämeen.

Tummanruskeat kirjahyllyt ympäröivät kirjakaupan seiniä lattiasta kattoon. Tummanpuhuva sisustus luo hieman hämyisen, mutta kodikkaan tunnelman tilaan. Rouva Blackwell valikoi kirjakokoelmansa tarkkaan harkiten ja usean vuosikymmenen kokemukseensa luottaen. Hänen on onnistunut haravoida verkon syövereistä mitä ihmeellisimpiä kiinnostavia pienpainoksia ja muita erikoisuuksia, joita ei suurista verkkokirjakaupoista löydy.

Rouva Blackwellin aviomies, Amos Blackwell, auttaa kirjakaupan arjessa aina, kun omilta kiireiltään ehtii. Nimittäin alle 3000 asukkaan Greentownin (pikemminkin kylä) keskuskadulla sijaitsevaa Rouva Blackwellin Kyläkirjakauppaa vastapäätä toisella puolen katua on Blackwellin Pyörä, jota pyörittää herra Blackwell. Yrityksen puutteesta ei pariskuntaa voi moittia. Herra Blackwell on uskomattoman taitava käsistään, eikä sellaista työkalua olekaan, joka ei Amoksen kädessä pysyisi. Blackwellin Pyörän erikoisuus on englantilaisen perinnepyörävalmistaja Pashleyn edustus. Pashley (perustettu 1926) on Englannin vanhin polkupyörävalmistaja, ja jokainen pyörä on koottu käsityönä, rakkaudella tietenkin.

Ei ole yllättävää, että herra ja rouva Blackwell rakastavat pyöräretkiä. Avioparilla ei ole lapsia, joten heillä sitäkin enemmän aikaa toisilleen. Heidän kotiseutunsa Wairarapan alue tarjoaa ylitsepursuavasti mahdollisuuksia seikkailla polkupyörällä. Kumpikin on teräksen kovassa kunnossa, vaikka Tillie lähestyy viittäkymmentä ikävuotta ja Amos on viidenkymmenenviiden. Pyöräily on heille rakas harrastus, vaikkei ainoa.

Rouva Blackwellin kyläkirjakauppa on Greentownin sydän. Jokainen paikkakunnalle eksyvä turisti löytää varmasti tiensä kirjakauppaan. Julkisivu kutsuu, tai melkeinpä käskee, tulemaan sisään. Tillie on persoonana rajattoman sosiaalinen ja utelias. Kun sisään astuu turisteja, reppureissaajia, diginomadeja ja sen sellaisia travellereita, kysymysten tulvalle ei tule loppua. Tillie haluaa tietää, mistä päin kukin tulee, minne on suuntaamassa, miksi on eksynyt Greentowniin, onko yksin vai seuran kanssa matkassa, mistä on kotoisin, mitä tekee työkseen, jne. puhumattakaan siitä, kuinka paljon hänellä riittää juttua myös kaikesta muusta, tietenkin eritoten kirjallisuudesta.

Kun rouva Blackwell tuntee, että satunnaisella vieraalla on erityinen side kirjallisuuteen, hän haluaa ehdottomasti esitellä kirjakaupan perällä sijaitsevan kirjavarastohuoneen. Sinne pääsevät ihastelemaan harvat. Varastohuoneessa on vähintään tuplaten niin paljon kirjoja kuin kaupan puolella. Siellä on arvokkaita erikoispainoksia ja harvinaisuuksia, joista suurin osa on kaupan, kunhan hinnasta päästään yhteisymmärrykseen. Useimmiten varastohuoneeseen pääsevät vieraat ovat juurikin nuoria yksin matkassa olevia reppureissaajia ja seikkailijoita, sillä he ovat Tillien mielestä kovin kiehtovia tapauksia.

Toisen hyvin rakkaan harrastuksen herra ja rouva Blackwell löysivät jo yli kaksikymmentä vuotta sitten Tillien tilaamista hyvin vaikeasti saatavilla olevista teoksista. Muutamasta hämmentävän vangitsevasta kirjasta, jotka sisälsivät jopa elämänkatsomuksen mullistavia salaisuuksia, he saivat idean, josta syntyi heille pysyvä yhteinen kiinnostuksen kohde. He jopa varta vasten rakensivat harrastushuoneen, jotta voisivat viettää enemmän aikaa yhdessä ja tuntea yhteenkuuluvuutta.

Rouva Blackwellista on ollut valitettavaa, että kiinnostavat turistivieraat ovat vähentyneet viime vuosina. Parin edellisen vuosikymmenen aikana Wairarapan alueella on kadonnut jäljettömiin useita nuoria reissaajia. Saattaa olla jopa yli kaksikymmentä. Nuoret ovat toki alttiimpia ottamaan riskejä tuntemattomilla alueilla liiallisen itseluottamuksen kannustamana. Alueella on jyrkänteitä, tiheitä metsäalueita, tietenkin valtameri sekä muita vaaran paikkoja, jotka voivat helposti koitua kohtaloksi varomattomalle. Rouva Blackwell on huomannut, että nuoret reissaajat ovat levottomia ja keskittymiskyky ei todellakaan ole parhaasta päästä. Ne ovat huonoja ominaisuuksia ihmisyksilöille, jotka ovat omin päin matkassa. Sellaiset ihmiset tekevät helpommin kohtalokkaita virheitä.

Rouva Blackwellin (ja myös herra Blackwellin) mielestä oikeiden fyysisten kirjojen lukeminen parantaisi jokaisen kärsivällisyyttä. Nykyinen ”instant”-kulttuuri tarjoilee liikaa nopeita ja helppoja ratkaisuja keskittymiskyvyttömille nuorille. Tillie itse kokee, että hän voi osaltaan ohjata nuoria kiireettömämpään elämäntapaan. Ohjausta hän mielellään tarjoaakin kyläkirjakauppaansa piipahtamaan tuleville seikkailijoille. Kirjat ovat avain pitkäjänteisyyteen ja laajempaan ymmärrykseen kaiken olevaisuudesta. Kirjoille täytyy uhrata aikaa. Kirjoille täytyy uhrata.

Allsång på Skansen, muttei sinne päinkään, nauroi hän partaansa

Sieltä hän taas tulee, kutsuipa kukaan häntä eli ei. Hän on rälssimiesten rälssimies, joka soutelee venhettään pitkin Vänerniä ja Vätterniä hevosensa Roxynante kokassa, ja päräyttää perään vielä Hjälmarenille ja Mälarenille, koska on sen verran riuska soutaja, että kyllähän sitä heittämällä läpi Ruotsin pikku sunnuntaisoudut tekee. Nyt puhutaan asiasta eli ainoastaan ja oikeastaan The Kirjapiiristä, ihmishahmon ottaneesta kirjastoautosta, joka jatkaa ihmetekojaan provinssista toiseen välittämättä koirien haukunnasta.

Mutta mitä kummaa? Kaikessa ylhäisessä hillitseväisyydessään on vanha ”homieni” Nikke-boy eli Niksu eli Niklas Natt och Dag, herraskainen aateliskekkuli ja hepsankeikka, sekä tietenkin maailman paras ruotsalainen siniverinen kirjailija, sutaissut pitkästymistä torjuakseen reilu 500-sivuisen kirjasen suomenkieliseltä nimeltään Toiveet ja kohtalo.

Niklas tuli tunnetuksi skriivailemalla inhopessimistisen trilogian 1793, 1794 ja 1795, mutta nyt hän on tarttunut oman sukupuunsa palleista kiinni. Ehkä hieman vähemmän kekseliästä alkaa pöyhiä omien esi-isien edesottamuksia, mutta ei siitä sovi Niklasta moittia, koska hei, onko jollain muulla varaa lähteä keulimaan suvulla, jonka juuret kantavat yli 700 vuoden päähän. That’s my Nikke, Ruotsin vanhimman aatelissuvun ylväs edustaja.

Mutta, mutta ja tautofonistin soolo, vad i dansande drottning har hänt? Teoksessa useampaan kertaan toistettu Natt och Dagin suvun motto ”kohtalo ja toivo”, kuten kirjan alkuperäisnimikin kuuluu ”ödet och hoppet”, on suomentaja Kari Kosken kovakouraisessa käsittelyssä kääntynyt muotoon ”toiveet ja kohtalo”. Kirjapiiri suistuu vallan sivuraiteille, sillä toive ja toivo ovat eri sanoja, joilla on yllättävää kyllä eri merkitys. Ensinnäkin ”toivo” voidaan ajatella uskoksi ja luottamukseksi parempaan tulevaan, joka saapuu omalle kohdalle (toivossa on hyvä elää), kun taas toive (ett önskemål) on henkilön julkilausuma asiaintilasta, joka toteutuessaan olisi ko. henkilön kannalta suotuisa lopputulema (esim. lahjatoive julgubbelle). Joten mitä Kari Koski olet mennyt tekemään? Sössitkö tosiaan ylvään ja kauniin Natt och Dagin suvun tunnuslauseen? Oliko sinulla darra vai oliko vaimo taas antanut sinulle kyytiä, Kari?

Jaa se kirja? Kannesta kanteen vehkeilyä, juonittelua, loputonta takinkääntöä, rahvaan tollouden päivittelyä, aatelisten pohjatonta ylimielisyyttä, omahyväisyyttä ja kaikkien etuoikeuksien itsestäänselvyytenä pitämistä, kahinointia ja mausteeksi vähän kuolemaa, sivujuonteita vailla tarkoitusta ja maiseman maalailua ja juonen laahailua. Niklakselle on mennyt ”we are family” -moodi päälle ja nyt ollaan niin säyseää aatelispoikaa, että ihan kuin olisi jotain hukassa (fafalta lahjaksi saadut aamutossut?). Rankan raaistava meno on tiessään ja Nikke höpöttelee niitä näitä pyöritellen samalla XO-konjakkitilkkaansa aromilasissaan. Niin tai näin tai noin, lukekaa kirja, jos kiinnostaa. Lukeminen kannattaa aina, vaikka lukemisen jälkeen joutuisikin toteamaan, että tuli luettua paskaa paimentolaiskirjeessä, niin silti se kannatti. Tiedättekö miksi? Siksi.

Hyvä usko vai -inen

Tänään pidämme uskonnon tunnin. Tunnustan, että uskon asioiden käsittely saattaa olla monin paikoin tulenarka aihe, mutta enpä ennenkään ole mistään piitannut. Enkä piittaa nytkään. ”Piitata”, onpa tyhmältä kuulostava sana. Pii on alkuaine (sekä myös 3,14159 26535 89793 23846 26433 83279 50288 41971 69399 37510 58209 74944 59230 78164 06286 20899 86280 34825 34211 70679) ja Tata intialainen automerkki. Kysyikö joku?

Tarinamme aiheena on heikosti tunnettu uskonto nimeltään bokononismi. En aio millään tavoin tuomita tai antaa siunaustani (heh) bokononismille, vaan yritän esittää sen keskeisen ideologian objektiivisesti ja tiivistetysti. Uskonnon perustana eli oppikirjana on Bokononin kirja, jonka kirjoitti henkilö nimeltä Bokonon. Eikö olekin yllättävää. Kirja ei ole yhdenkään jumalan sanelema saati ylipäätään jumalallista alkuperää, vaan Bokonon oli ihan tavallinen heppu, joka otti nimekseen Bokonon. Oikea nimi oli Lionel Boyd Johnson, syntynyt vuonna 1891. Uskonnon vaikutusalue on ollut Karibianmerellä ja sitä on tiettävästi tunnustanut melko pieni joukko ihmisiä. Bokononismia voidaan kuitenkin pitää kristinuskon haarana, koska se tunnustaa kristinuskon Jumalan olemassaolon.

Kokoan seuraavassa bokononismin keskeiset opit oheisilla palluroilla:

• ”Dynaaminen jännitys” on kattava ja merkittävä käsite käytännössä koko maailmaa kannattelevasta tasapainotilasta. Ydinajatuksena on, että ainoastaan asettamalla hyvä ja paha vastakkain keskenään ikuiseen konfliktin tilaan voidaan saavuttaa tasapaino, esim. hyvä yhteiskunta rakentuu sille. Olennaista on myös, että dynaaminen jännitys on koko ajan riittävän tiedostettu ja läsnä oleva ihmisten elämässä.
• Karass on kahden tai useamman ihmisen muodostama entiteetti, ryhmä, eräässä mielessä ihmisistä koostuva pienoisuniversumi, jossa jokin heitä yhdistävä asia johdattaa heidän elämäänsä ja toimintaansa ja kietoo heidän kohtalonsa yhteen. Useimmiten karassin jäsenet eivät kykene tiedostamaan karassiaan.
• Wampeter on karassin keskus. Bokononin kirja sanoo: ”Ei voi olla karassia ilman wampeteria, kuten ei voi olla pyörää ilman napaa.” Kuten edellä viitattiin, wampeter on jokin karassin jäseniä yhdistävä tekijä ja se voi olla mikä tahansa: puu, kivi, eläin, ajatus, kirja, sävelmä esimerkiksi. Karassissa on vaikuttamassa aina kaksi wampeteria: yksi, jonka merkitys on kasvamassa, ja toinen, jonka merkitys on vähenemässä, eli nouseva ja laskeva wampeter.
• Duprass on karass, joka koostuu vain kahdesta ihmisestä ja johon ei pysty liittymään ketään muita.
• Vin-dit on äkillinen ja hyvin henkilökohtainen sysäys tai hetkellinen kokemus kohti bokononismia. Vin-dit merkitsee kokijalleen, että Jumala tietää hänestä kaiken ja Jumalalla on häntä varten olemassa yksityiskohtaiset suunnitelmat.
• Boko-maru -rituaali tarkoittaa tajuntojen yhdistämistä ja on bokononismin ylin mahdollinen rakkauden osoitus, mikä tapahtuu asettamalla kahden ihmisen paljaat jalkapohjat toisiaan vasten.

Ymmärryksen laajentamiseksi alla vielä joitakin suoria sitaatteja Bokononin kirjasta.

”Sattui niin kuin tarkoitettu oli.”

”Tiikeri käy metsälle, lentää lintunen. ”Miksi? miksi? Ihmettelee yksin ihminen. Tiikeri käy nukkumaan, puuhun lintunen. ”Minä yksin ymmärrän”, sanoo ihminen.”

”Kypsyys on katkeraa pettymystä, johon ei löydy lievitystä, jollei naurun tuomaa oteta lukuun.”

”Valheeseen tarttuu rakastunut itseään pettäen. Rakkaudettomain kalansilmät sanovat totuuden.”

”Historia! Lukekaa sitä ja itkekää!”

”Kavahtakaa häntä, joka pyrkii ankarasti pääsemään perille jostain, onnistuu siinä, eikä ole yhtään entistä viisaampi. Hän on täynnä pakottavaa kaunaa niitä kohtaan, jotka ovat tietämättömiä, mutta eivät ole tulleet tietämättömyyteensä vaikeuksien kautta.”

Kuitenkin kenties kirkkaimmaksi kiteytynein viisaus, jonka Bokonon lausuu kirjassaan, sanotaan jo teoksen ensimmäisessä lauseessa: ”Jokainen totuus, jonka aion teille kertoa, on häpeämätön valhe.” Koko Bokononin kirja on vain ja ainoastaan aiemmin mainitun kaverin rikkaassa mielikuvituksessa syntynyttä satuilua. Ja mikä vieläkin mielenkiintoisempaa, ei ole olemassakaan Bokononin kirjaa eikä myöskään Bokononia. Todellisuudessa olette todistaneet edellä vonnegutismia, eli kirjailija Kurt Vonnegutin luovuuden tuotosta. Bokononismin uskonnon hän kehitti vuonna 1963 julkaistuun kirjaansa Cat’s Cradle eli Kissan kehto. Kissan kehdolla viitataan sormien väliin pingotettavaan naruleikkiin.

Jepulis jee, eikös tämä ollut tässä. Lukekaa kirja tai mikä tahansa kaunokirjallinen teos tai edes kirjaksi kutsuttava teos ja sivistäkää itseänne. (Näillä sanoin asetun teidän reppanoiden yläpuolelle, heippa hei, kiva katsoa teitä täältä ylhäältä. Näytättepä te pieniltä sittiäisiltä siellä. Ikään kuin teillä olisi jotain merkitystä. Koetteko itsenne tärkeäksi, newsflash for you, ette ole.)

Jälkibokononismit: Miten päädyin lukemaan tuon kirjan? Kuuntelin Laurenne/Louhimo
-kokoonpanon (Netta Laurenne ja Noora Louhimo) uutta biisiä ”Cradle”, jonka kertosäkeessä mainitaan ”Cats in the cradle”. Muistin myös omasta nuoruudestani Ugly Kid Joen (cover)biisin Cats In the Cradle. Päädyin googlettamaan, mitä tuolla ilmaisulla halutaan sanoa. Sitten päädyin jossain kohtaa ilmaisuun ”Cat’s cradle” eli kissan kehto, jne. jne. jne. jne. jne. jne. jne. jne. jne. jne. You know? I know. Ja samma på finska.

Mr. Kirjapiiri, oletan

Vaka vahattu Kirjapiiri, tuo meriemme tärskypää, on palannut 100 vuoden yksinäisyyttä huokuvalta hukkaretkeltään kirjasivistyksen pariin. Erämaiden armottomilta aroilta hän yhä ylväänä ratsastaa, tuo tulitukka, tuulisukka ja huuliherpes, tuoden mukanaan järjen valon bisseä imuroivan Seiskan suohon uponneen pohjoisen junttikansan keskuuteen.

Mitäpä hällä (väliä) tällä kertaa on mukanaan? Kenties Dostojevski, Dumas, Hesse, Hemingway, Bukowski? No mutta ei h-vetissä, kuka sellaisia lukee? Kirjapiirin vaikutuspiiriin on päässyt Timo Rossin kirjoittelema ja koostelema Lapinlahden Linnut – miksei asioista puhuta. Tällainen jännääkin jännempi opus tarttui mukaan Prisman alennusmyynnistä. Vaikkei allekirjoittanut ja -laskenut Lappareiden varsinainen fanittaja ollut, on yhtyeestä lämpimiä muistoja varsinkin töllön sketsisarjojen puolelta. Omistipa väitetty Kirjapiiri myös erinäisiä kokoelmalevyjä, vaikkei niitä kovin montaa kertaa jaksanut soittaa.

Mutta historiikin jaksoi lukea riemurinnoin alkuteksteistä melkein lopputeksteihin asti. Lopussa oli Lappareiden koko tuotannon luettelo, joten ne jäivät väliin, hoh-hoijaa imekää parsaa. Kirjapieruun teki syväkairaavan vaikutuksen bändin huikean värikäs ja monivivahteikas ura, joka kantoi 80-luvun alusta aina tänne 2020-luvulle asti. Kateudesta vihertelevänä saa lukea sekalaisen mieslössin edesottamuksista. Totta todellakin, nämä sankarit ovat eläneet rikkaan elämän, joka kaiken kattavassa vaikuttavuudessaan on jopa hämmentävä kokemus. Porukka, jonka itse aikanaan näki huumorilaulujen hoilottajina ja sketsien esittäjinä, oli todellisuudessa multilahjakkuuksien multi-ilmentymä. Toisilleen taukoamatta vittuileva ja riitelevä kaveriporukka saavutti kaiken, mitä saavutettavissa on Suomen mittakaavassa.

Henkilökohtaisessa yksilökokemuksessa kieltämättä teoksen parhainta antia olivat päättömän sekopäiset kiertuekuvaukset. Joissakin kohdissa meni huutonauruksi samalla, kun vedet tirskuivat silmistä veijareiden sekoiluja lukiessa. Kuitenkin, the end is the end of end, eli tässä kohtaa maailmanloppua Kirjapiiri satuloi uskollisen meetvurstinsa valmiiksi karauttamaan seuraavaan saatanallisten säkeiden satamaan. Lopuksi vielä parhaat namiskuukkelit tarjoiltuna pippelinlämpimänä pöytään, ts. pari omaan makuun maistuvinta otetta:

”Heikki Salomaa menetti kerran ruotsinlaivalla täydellisesti todellisuudentajunsa. Salomaa lähti määrätietoisesti hytistään kohti laivan infopistettä, jossa hän ilmoitti poistuvansa oitis ”tästä paskahotellista” vaatien henkilökuntaa tilaamaan hänelle taksin. Laiva seilasi keskellä Itämerta, joten pyyntöä oli vaikea toteuttaa. Henkilökunta yhytti paikalle Liesisen (roudari), joka loihti Salomaalle tuhdit tötsyt, jolla tämä saatiiin sammumaan loppureissun ajaksi.”

”Kun bändi oli viemässä Loimaan Seurahuoneelle liutaa paikallisia tyttöjä mukanaan hotellihuoneeseen, paikan johtaja puuttui peliin ja kielsi ylimääräiset vieraat: ”Minä määrään täällä!” Timo Eränkö ei jäänyt tilanteessa sanattomaksi, vaan totesi johtajalle: ”Sinä et määrää täällä! Minä määrään täällä!” Linnut saivat ikuisen porttikiellon Loimaan Seurahuoneelle.

3 etsivää ja kädenlämpöiset lätinät

Kolme etsivää oli yksi lapsuuden ehdottomista tekstipainotteisista suosikeistani. Kolusin kirjastoautosta aina kaikki 3 etsivää -kirjat, joiden nimi viittasi johonkin yliluonnolliseen. Varsin erikoista kirjoissa oli, vaikkei se tuolloin tuntunut siltä, itse maestro Alfred Hitchcockin eli Alppo Vetokalun nimi isolla kirjan kannessa sekä esikirjoitus kirjan alussa. Kyseisen herran nimen käyttö oli markkinointikikka, jolla toivottiin lisää vetovoimaa kirjoihin. Kun ottaa huomioon, että minäkin olin 80-luvun räkänokka, Alfredin nimen käyttö sillä vuosikymmenellä vaikuttaa näin jälkikäteen oudolta. Hitchcockin tunsin tuolloin hassuna kaljupäisenä mustavalkoisena setänä, joka juonsi ironiseen tyyliin hämmentäviä loppuratkaisuja sisältäviä Alfred Hitchcock esittää -televisiosarjan jaksoja.

Ehkä jonkun mielestä hauska kuriositeetti, että Saksan kansa otti 3 etsivää omakseen kaikkein parhaiten, sillä siellä yhä jatkuvassa kirjasarjassa on jo yli 200 teosta (iso osa germaanien itsensä kirjoittamia) ja lisäksi aihe on poikinut radiokuunnelmasarjaa ja kaikenlaista muuta kahelia. Kiitettävän tasoista fanitusta. Omaankin karvaisehkoon rintaani kohoaa valtaisa lämmön tunne muistellessani jännityksen momentteja kirjojen parissa. Yritin kerran saada oman jälkipolveni innostumaan teoksista, mutta se floppasi komeasti. Olisi kai pitänyt tehdä siitä äppi Google Playhin.

Pohdin kuitenkin aloittavani itse puuhailla kirjasarjaa aiheesta. Koska en omista oikeuksia, enkä sellaisia jaksa hankkia, on ideaa hieman muunneltava. Siitä tulisi vähän kuin tribuutti, mutta esikuva täytyisi tulla selväksi. Heitettyäni jälleen kaiken luovuuteni peliin/roskiin/vessanpönttöön/grilliin syntyi 15 nimeä teoksille. Nyt enää vain sisältö näille, ja homma on valmis painoon:

3 sketsivää ja kuokkiva mummi
3 sketsivää ja runkuttava pupukeijo
3 sketsivää ja ikivihreä skeida
3 sketsivää ja kurkkiva norppa
3 sketsivää ja huoraavan Lolan karvoitus
3 sketsivää ja kiljuva kiljukanisteri
3 sketsivää ja tulisen kebabin aiheuttama kirvelevä perssilmä
3 sketsivää ja kumiset dildot
3 sketsivää ja levenevä Lindan perse
3 sketsivää ja karkaileva pissa
3 sketsivää ja päättömän kokoinen hevosen vehje
3 sketsivää ja karhea kaksoisleuka
3 sketsivää ja palvatut pallit
3 sketsivää ja laukeava vällykäärme
3 sketsivää ja vahattu siiderivalas

Jälkijäkälät: Käsittämätön juttu, että nuo nimet kääntyivät taas kaksimielisyyksiin ja riettauksiin. Mistä ihmeestä se johtuu?

Kirjapiirin vilistelevät vuodet

Zattuiba hazzuzti, että kauniisti kansiin sidottu kaunokirjallinen tuotos lankesi vaka vanha kirjapierun eteen kuin hanhenmaksapallerolautanen ruotsalaisen aatelisherran aamiaispöytään. Puhummehan Nikke-pojan – sillä tarkoitan äkta svensk aatelismiestä Niklas Natt och Dagia, ja oikeasti sukunimi on Natt och Dag – taannoin suomennetusta vuosilukutrilogian (tetralogia, pentalogia, heksalogia, metrologia, patologia, seksologia?) toisesta osasta 1794. Olisipa ollut raikkaan ravitsevaa, jos Niklas tai joku kirjan päähahmo olisi päättänyt pitää sapattivuoden ja kakkososa olisikin ollut 1795 (eka osa oli 1793). Olisiko se vituttanut lukijoita vai tarjonnut jännittävän, mutta kovin käytetyn, lähestymistavan rikkoa kronologinen järjestys ja tarjota mahdollisuuden palata myöhemmin mystisyyden verhon peittämään ajanjaksoon? Miksi spekuloida sellaisia, kun ketään ei kiinnosta?

Mikä tässä kiinnostaa, jos kiinnostaa, on, että herraskainen pökelsi uuden teoksen, jossa jatketaan noin suurin piirtein siitä, mihin viimeksi vuonna 1793 jäätiin. Eipä siinä kai kummempia, kun siirryttiin seuraavaan vuoteen, avattiin välissä julgåvat, sitten tuli uusivuosi ja vähän skumppaa nautittiin ja hoilattiin joukolla falle-ralle-raa vilkkuvaan ledinauhaan kiedotun hapansilakkapurkin ympärillä. Saattoi siinä Martin vähän irrotella ja kaatua teatraalisesti hankeen, mille kaikki nauroivat kohteliaasti, koska kaikkihan Martinin tuntevat, millainen velikulta hän on.

Kirjapiiri toivottaa Martinin todellisen helvetin perukoille, sillä Natt och Dag näyttää meille siniverisen perinpohjaisuudella kaikessa julmuudessaan, kuinka mieletöntä elämä on. Ei ole olemassa hyviä ihmisiä eikä onnellisia loppuja, vaan kaikki piehtaroivat saastaisissa synneissään ja loputtomasta pimeydestä kumpuavissa sairaissa mielihaluissaan, ja naiivit ihmiset ovat hyväksikäytettäviä räsynukkeja, joille kauheinkaan kohtalo ei ole yhtään liioiteltu, koska sen he ovat vähintäänkin ansainneet. Sellaiset voi sadistisella tyydytyksellä imeä kuiviin ja sen jälkeen polkea syvälle saveen. Oikeudenmukaisuudesta käy, että vahvemman kuuluu tuhota ilman säälin häivää heikommat, kunnes löytyy seuraava vahvempi, joka tuhoaa edellisen. Maanpäällisen helvetin virkaa toimittaa aistinvarainen todellisuus, josta jokainen elämän lahjan vastaanottaessaan pääsee nauttimaan, ja ihmiskunta kaiken luoja, joka helvetin ympärilleen on onnistunut rakentamaan.

Siinäpä kiteytettynä Niklaksen kirjoihinsa eläväisesti kuvailema maailma. Kuulostaako kivalta? Totta hitossa kuulostaa. Siksipä kirjan nimeen vuosiluvun perään runoiltiin kuvaavampi alaotsikko ”Elävien haudasta”. Elävien hauta on kirjan mukaan lempinimi mielisairaalalle. Piirillä ei ole kärsivällisyyttä sukeltaa teoksen syvempään analysointiin, vaan pureskelee sen nopeasti ja sylkäisee lopuksi ysköspallona tienpientareelle. Aatelisen Lemon Juice & Glycerine -pehmoisin käsin muovattu opus kuitenkin pursuaa kielen estetiikkaa, vaikka suomeksi onkin. On hämmentävää, kuinka nihilistisellä otteella siniverinen ryöpyttää päähenkilöitään. Vaikka tapahtumat saavat järkyttäviä käänteitä, ei huolta, sillä kulman takana odottaa jotain pahempaa. Kirjan edetessä helvettikin alkaa vaikuttaa armeliaalta paikalta verrattuna poloisiin ihmiskohtaloihin.

Lyckligt slutia on turha odotella vastaantulevaksi, koska kirjan hahmoille ainoa helpotuksen huokaus on se viimeinen henkäys, joka suusta pääsee ulos. Herkkisten kannattaa pysyä loitolla Niken madonluvuista, mutta kaikille sadomasokistisia ja inhopessimistisiä taipumuksia itsessään havaitseville paperinivaska on silkkaa namiskuukkelia. Vaikka bokringin isossa osassa läpikahlaamia opuksia löytyy paljon hohhoijaa-osastolle kuuluvaa joutokäyntiä, suvantovaiheita ja sen sellaista pitkäveteisyyttä, jolla kirjat saadaan kirjan pituisiksi, eivätkä jää novelleiksi, niin Niklaksen tekstiä jaksaa lukea, ja se on iso ansio se. Ja uskokaa hyvällä, kun sanon, että en tiedä, mistä puhun.

Kirjapiiri elollisen maailman peruselementin parissa

Kesäloman viiden viikon mittaisen ankaran relaksoitumisen uuvuttama kirjapieru löytää viimein arkitodellisuuden kylpyhuoneen lattialta ja havaitsee helpotuksekseen, että lattian kaakelit näyttävät tutuilta. Hetken keskusteltuaan kaakeleiden kanssa piiri varmistuu, että tunnemme hyvinkin toisemme. Lattiakaakeleiden rauhoittavaan värimaailmaan turvautuen kirjapiiri tekee pikaisen johtopäätöksen, että havahtuminen on tapahtunut ihmisymmärryksen käsittämässä ulottuvuudessa, joten piiri voi orientoitua sulavasti takaisin episkopaalisen falliseen elementtiinsä, kunhan ensin kadonneiden seitsemän kuukauden mysteeri on ratkaistu.

Kirjapiiri on kohdannut jyrkän nousujohteisen, eli taas fallisen, menestystarinansa aikana jos jonkinlaista kotimaista piipertäjää, jotka kehtaavat kutsua itseään kirjailijoiksi. Monen kohdalla moisen itsepetoksen määrää on mahdoton mitata millään asteikolla. Mutta tällä kertaa kynänvarressa on ollut kirjailija kovalla koolla, joten silkasta kunnioituksesta piiri ottaa alushousut päästään. Piirin tappavan trendikäs lukuhaaste on tuonut ulottuvillemme kotimaisen uutuusteoksen, jossa käsitellään raikkaalla otteella ulosteita. Aiheen hienostuneen vivahteikas käsittelytapa teki suuren säväyksen kuppikuntamme keskenkasvuiseen henkiseen ilmapiiriin. Romaanin nimi on ”Isämies ja räjähtävä kakka”. Piiri tuntee olevansa jokseenkin vieraalla maaperällä, koska toistaiseksi sen lukuhaasteeseen on sisältynyt pääasiassa maailmankirjallisuuden klassikoita, kuten Puppe leikkii, Sanna lääkärissä ja Barbapapa avaruudessa. Tietenkään unohtamatta iki-ihanaa lukuromaania Teemu ja pippeli. Nyt käsittelyyn alistettu teos oli haastava lukukokemus jo monimutkaisen juonirakenteensa ja järisyttävän 150 sivun pituutensa vuoksi. Kuvia sentään on joka sivulla ja fontti ja rivivälit kiitettävän suuria.

Yhdeksäntoista ja puolen viikon luku-urakka on kuitenkin saatu maaliin ja on aika kiskoa langat yhteen. Yksinkertaistaaksemme ja nopeuttaaksemme mittavan ja polveilevan teoksen perkaamista otamme tekniikka- ja vimpainlehdistä tutun lähestymistavan kirjan läpikäymiseen.

Kiitämme:
Kirjassa mainitaan monta kertaa kakka.
Kakka räjähtää.
Kirjassa on havaittava juoni, jossa jahdataan kakkaräjäyttäjää.
Kirjan yhtenä päähenkilönä on umpityhmä poliisi, joten teos tarjoilee tiukkaa realismia.
Kirja on avainpepputuote.

Moitimme:
Kirjan sivuilla alati kommentoiva nipomummo jaksaa vinkua joka asiasta. Niuhottava mummo alkoi ottaa pannuun.
Taas kerran nokkela pikkutyttö ratkoo kaikki mysteerit. Olisi ollut esim. nokkela zombie tai nokkela kenkä.
Teokseen olisi mahtunut enemmän kakkaa.
Kirjapiiri oli kovin odottanut kakan räjähtävän edes kerran pyllystä, mutta niin ei tapahtunut.
Teoksessa oli liian vähän pissaa.

Mitään muuta järkevää sanottavaa ei enää löydy, joten tästä päätellen olemme päässeet päätökseen tämänkertaisen palstamme osalta. Kirjapiiri kiskaisee kalsarit takaisin päähänsä, satuloi keppihevosensa (heppikevonen, hö hö öhö höö), tähyilee savannille sarvikuonojen ja hippojen varalta ja laukkaa kuin kynsilaukka seuraaviin sössötyksiin.

(Epä)onnistuneen lastenkirjailijan uusi testamentti

Ajat ovat muuttumassa, tiesi jo Bob Dylan itsestään selvästi kertoa. Joku hullu sanoisi paremmiksi, toinen hullu sanoisi sekopäisemmiksi. Kiitollisena otan vastaan ajat kuin ajat (kunhan otat kun ajat), toikkaroivat ne eteen minkälaisina tahansa, koska siitä tiedän, että olen ainakin edelleen elossa. Todistin taannoin (Iltalehdestä) kohua, joka syntyi tanskalaisesta lastenanimaatiosta, jossa pääosassa on mursunviiksisen äijän metritolkulla venyvä veitikka. ”Se” on tosin verhottu punavalkoradalliseksi, koska ukko on pukeutunut sen väriseen painitrikooseen. Itse asiassa mies näyttää muinaiselta sirkuksen voimamiehen stereotyypiltä. Superpippelimies ratkaisee sarjassa pöksypytonillaan kaikenlaisia arkipäivän ongelmia ikään kuin joka paikkaan luikerteleva kalu olisi maailman luonnollisin asia. Tulipa mieleen Piko ja Fantasio -sarjakuvan Marsupilami-eläin, jolla oli kahdeksanmetrinen häntä, joka oli kuitenkin kiinnittynyt säädyllisesti taakse, ei eteen. Mutta lapsilla riittää hauskaa, koska sedän häijyn pitkä heijari on hassu. Vielä hassumpaa olisi, jos animaatiosarjan päähenkilö olisi lisäksi pedofiili.

Myös lastenkirjasarja Mestarietsivä Peppunen on pyllynvarma myyntihitti. Kiinnitti tai suorastaan naulitsi se minunkin huomioni. Kyllä vain, joka teoksen kannessa komeilee aina herrasmies, jolla on pään tilalla perse. Persenaama on siloinen, vaikkakaan en tiedä, joutuuko Peppunen sheivaamaan kasvonsa/pyllynsä joka aamu. Jos tämä luonnonoikku juo tai syö, hän tuuppaa ravintonsa kirjaimellisesti hanuriinsa, joten ”työnnä se perseeseesi” ei ole Peppuselle mikään solvaus. Jäin vain miettimään, mitä tapahtuisi, jos joku sanoisi Peppuselle, että ”vedä nyt se pää pois sieltä perseestä ja…”. Ja miten Peppunen käy paskalla? Onko hänen ruoansulatuselimistönsä hyötysuhde 100 %?

Myös kotimaisia yrittäjiä löytyy. Kirjakaupassa bongasin teoksen Isämies ja räjähtävä kakka (ja jatko Isämies ja paha pikkuveli). Voisin lyödä vetoa, että isämiehen täytyy olla setämiehen veli, tai tätimiehen sisko. Jos kirjassa on kakkaa, ja lisäksi jöötit räjähtelevät, niin ei voi olla huono. Todennäköisesti Peppusen kadonneet kakat ovat teleportanneet itsensä tähän kirjaan. Varmemmaksi vakuudeksi kirjan kannessa nipottava kukkahattutäti ilman kukkahattua neuvoo, että ”älkää missään nimessä lukeko tätä!”. Se on sitä käänteispsykologiaa, tulkitsee aikuiseksi kasvanut lapsi.

Lapsikin sen tajuaa, että genitaalit, peba ja ulosteet ovat olleet ikiaikaisesti riemastuttavia ja jänskiä juttuja. Lapselliseen väestönosaan sellainen uppoaa kuin häkä, mikä on muuten kauhea vertaus, koska häkään tukehtuu. Olen minäkin kakka-, pissa- ja pieruhuumorin ankkuroimaton kannattaja. Tällaisista aiheista saa taittaa pe(n)istä loputtomiin, missä kohtaa mennään rajan yli ja missä kohtaa riman ali. Tuskin kuitenkaan voi sanoa, että se olisi halpa keino vedota lapsiin, koska idea se on missä muutkin infantiili-ideat. Tietty kikkeliaiheinen animaatio on jokseenkin vaikeampi pala purtavaksi, vaikka lasten maailmassa asiassa ei nähtäisi mitään ongelmaa. Eivätkös pippeli ja pimppi ole aivan luonnollisia asioita. Aikuisten maailmassa taas alkavat kaikki hälytyskellot kilkattaa, kun havaitaan lastenohjelmassa raavas mies heiluttamassa joka käänteessä suunnatonta vehjettään.

Noppamiekkailua parhaasta päästä

Naapurin kaveri oli saanut lahjaksi erikoisen opuksen. Se oli pokkarin kokoinen miekan ja magian fantasiamaailmaan sijoittuva kirja, joka olikin peli. Pelikirja oli jaettu 400 lyhykäiseen kappaleeseen, joissa sai tehdä itse valintoja, miten edetä pelissä, tyyliin ”jos haluat avata arkun, siirry kappaleeseen se ja se, jos taas haluat jatkaa mieluummin matkaa, siirry kappaleeseen se ja se”. Pelissä saattoi kerätä reppuun matkan varrelta löytämiään hienoja esineitä ja kultarahoja. Joillekin esineille ja mynteille oli myöhemmin pelissä jopa käyttöä. Välillä kohtasi ystävällisiä olentoja, joiden kanssa tuli mukavasti juttuun, ja välillä otettiin noppamittelöä hättiäisiä vastaan. Opuksessa oli myös siellä täällä komeita piirroskuvia kirjan tapahtumista. Kirja oli yläotsikoitu Taistelupeli-nimikkeellä ja itse teoksen nimi oli Velhovuoren aarre. Sen olivat kirjoittaneet herrat Ian Livingstone ja Steve Jackson. Näillä nykyisin vanhoilla herroilla on hyvin pitkä ansiolista alalta. Peli nostatti pikku pojankoltiaisessa sellaisen hypen, että oli pakko saada itsekin sellainen omistukseen.

Velhovuoren aarre oli Taistelupeli-sarjan (Fighting Fantasy) ensimmäinen osa, jonka Otava julkaisi vuonna 1987. Taistelupeli-kirjat myötäilivät Suomeenkin tuolloin rantautunutta roolipelitrendiä, joskin kirjat olivat kädestä pitäen ohjattuja perinteisiä pelejä, kun taas roolipeleissä olivat eväät levällään omien liirumlaarumien luomista varten. En koskaan vajonnut roolipelien suohon, koska ne vaikuttivat aivan liian sekavilta ja vaikeaselkoisilta minun käsityskyvylleni. Menköön tyhmyyden piikkiin, mutta en voinut ymmärtää, miksi peliin pitäisi itse luoda käsikirjoitus. Penskana kävin kerran JollyP-nimisessä lelukaupassa ja näin hyllyssä suomennetun RuneQuest-roolipelin lisäosan Omenakuja. Kirjanen herätti mielenkiinnon, koska sen kannessa oli kuva haarniskaan sonnustautuneesta ja asein varustellusta tuiman näköisestä ankasta. Veijari näytti enemmän ankalta kuin Aku Ankka (netti kertoi, että nimi oli Vaakkujaakko, mahtava nimi). Opus sisälsi karttoja, kuvia ja kuvauksia olennoista, alueista ja ties mistä, muttei mitään valmista pelin tapaista. Niin kivoilta kuin RuneQuest, Dungeons & Dragons ja sen sellaiset näyttivätkin, minua ei kiehtonut ajatus, että pitäisi omin kätösin tekaista peli johonkin kontekstiin. Aivan liian työlästä, ja miksi maksaa kaikista sääntökirjoista ja nopista ja figuureista, ja sen kaiken jälkeenkään ei ole olemassa mitään pelattavaa? Onneksi pääsin muksuna käsiksi sellaisiin upeisiin lautapeleihin kuin Talisman ja HeroQuest (ja Space Crusade), joita pelattiin tolkullisesti laadituilla säännöillä ja johdonmukaisella kaavalla. Ne sivusivat roolipelimaailmaa, mutta eivät onneksi olleet roolipelejä.

Siis takaisin Taistelupeleihin. Velhovuoren aarteen jatkoksi julkaistiin Mustan Tornin valtias ja Kauhujen metsä, jotka olivat kivaa actionia, vaikka Mustan tornin valtiaaseen ympätty taikojen tekeminen riepoi mieltä. Kauhujen metsä oli perinteistä miekalla mättöä. Näiden jälkeen seurasivat osat 4 ja 5 eli Avaruuden vangit ja Varkaiden kaupunki. Jälkimmäinen oli kerrassaan fantastista meininkiä Port Blacksandin kaupungissa, mutta Avaruuden vangit oli megalomaaninen pettymys. Nimen mukaisesti kirja oli Star Trekistä ideansa kopioinut scifi-seikkailupeli, joka ei toiminut pätkääkään. Se oli piinallisen huonoa luettavaa ja pelattavaa, mm. peli päättyi joka käänteessä äkilliseen kuolemaan, mutta onneksi roskan pystyi unohtamaan ja palaamaan neljään hyvään teokseen.

Odotin pitkään ja hartaasti seuraavia osia Otavalta, mutta niitä ei koskaan ilmestynyt. Suosio ei ollut riittävän laajamittaista. En silloin tiennyt, oliko kirjoja edes tehty enemmän kuin nuo viisi. Kaivoin tietooni aikuisiällä, että olihan niitä julkaistu sellainen 60 kappaletta. Ja sitten keksin haalia kymmenittäin uudelleen julkaistuja englanninkielisiä Fighting Fantasy -opuksia itselleni. Pakkomielteisyyden tähtihetken selostus jääköön väliin, koska olen jo maininnut asiasta toisaalla, enkä jaksa toistaa toistaa toistaa poistaa loistaa soistaa itseäni aina.

Kirjapiirin suhinaa kaislikossa

On tullut aika herätellä pitkään unohduksen rämeillä uinunut yhden levottoman hengen kirjapiiri, karkottaa hauet rannasta, karistaa katkenneet kaislat vettyneen klubitakin harteilta ja ryhtyä möyhentämään kirjoihin ja kansiin saatettua tuotosta, joka erikoisten käänteiden kautta eksyi näihin fyysistä työtä vieroksuviin vauvanpehmeisiin kätösiin. Eivät ne olleet erikoisia, eivätkä edes käänteitä. Hain opuksen kirjastosta.

Teos sen sijaan on aika erikoinen, varsinkin näissä rahvaanomaisissa käsissä. Kirjan on kirjoittanut herra (sanan varsinaisessa merkityksessä) nimeltä Niklas Natt Och Dag ja 400-sivuisen eepoksen nimi on jäntevästi ja tylsän yksinkertaisesti 1793. Pikku piiri voisi kirjoittaa täyspitkän artikkelin pelkästään miehen nimestä, mikä tuntuukin aika hyvältä idealta. Vaikka me sivistymättömät moukat kuvittelemme, että Niklaksen toinen etunimi olisi Natt, kolmas etunimi Och ja sukunimi Dag, niin paljon enempää ei voisi ryteikköön mennä. Niklaksella on Ruotsin tyylikkäin sukunimi Natt Och Dag, koska Nikke sattuu olemaan Ruotsin vanhimman aatelissuvun jäsen. Olisihan se tosi fantsua, jos oma sukunimi olisi ”Yö Ja Päivä” tai edes ”Yöjapäivä”, mutta kirjapiirillä ja Niklaksella on tosiaan eroa kuin yöllä ja päivällä, koska tämä veijari jos kuka on svenska talande bättre folk. Eikä tässä yhteydessä tarvitse mainita sanallakaan suomenruotsalaisia. Heille piiri tyrskähtää säälivän vahingoniloisesti. Sisäsiittoiset rantaruotsalaiset.

Mutta kyllä aatelisherra kivasti kirjoittaa, kerran keksi keski-iällä ryhtyä kirjailijaksi. Niklaksella oli varmaan siinä 35 ikävuoden jälkeen jonain aurinkoisena iltapäivänä vapaamuurarien salongissa kaffettelun lomassa juolahtanut mieleen, että mitähän sitä elämällään tekisi, kun ei viitsisi vapaaherrana koko loppuelämäänsä lötkötellä. Niinpä hän rykäisi itsensä esikoiskirjailijaksi 37-vuotiaana. Agentteja ja muita sparraajia löytyi jonoksi asti, kun kerran pappa, pappas pappa och så vidare betalar.

Vaikka kirjan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1793 Tukholmassa, ei siitä mitään pukudraamaa loihdita, vaan karu rikosromaani. Sen verran lahjakkaasti Nikke kuvailee kuvottavia raakuuksia, ettei jää epäselväksi, että homo homini lupus est, kuten jollain rivillä pikkunäppärästi todetaan. Kirjailija kehuskelee jälkisanoissa, että taustatutkimusta on tehty huolella, ja helppohan se on uskoa ajankuvausta pällistellessään. Ei ole ollut tavallisen kansan oloissa hurraamista. Hygienia ei ollut parhailla kantimillaan 1700-luvun lopussa. Vaikka kansa rypee omissa jätöksissään ja kittaa viimeisetkin roponsa kurkusta alas, muistaa Niklas myös ylhäisöä. Aatelisto vuorostaan piehtaroi sen tason moraalittomuudessa, että harvalla riittää mielikuvituksen tahi maallista rikkautta niihin sfääreihin asti. Näissä puitteissa kaksi raskaamman jälkeen elämän kolhimaa miehen raatoa tutkii ja hutkii karmeaa murhaa. Mutta jos oikein juoni kiinnostaa, sopii lukea kirja. Ihan sujuvasti se 400 sivua meni. Tietty oli nähtävissä tuttua sivujuonteisiin eksymistä, mistä noustiin kuiville kytkemällä rönsyily jonkin aasinsillan kautta pääjuoneen. Hyvä metodi, kun halutaan leipoa kirjaan lisää paksuutta, on juoksuttaa lukijan harhauttamiseksi jonkin sivuhenkilön elämänkaarta kymmensivukaupalla. Paitsi jos kirjailija petasi hahmoja valmiiksi tulevaa käyttöä varten.

Socker på toppenina on aateliskirjailijalta ilmestynyt vastikään Ruotsissa jo toinen teos, jonka nimi on jännittävästi 1794. Odottelemme suomennosta. Samaan hengenvetoon tulee tieto, että esikoiskirja on laajentunut trilogiaksi asti. Tästä seuraten persaukinen kirjapiiri voisi järjestää lukijakilpailun siitä, mikä tulee olemaan trilogian viimeisen osan nimi. Pääpalkintona saa haistella hetken aitoa Natt Och Dagin suvun vaakunalla varustettua virallista rintataskunenäliinaa.

Jälkikasteinen kirjoitus kaislojen keskeltä: Jos joku mainitsee helvetin esikartanoista karanneen sanan ”lukuromaani”, pääsee muitta mutkitta jonon ohi mestauslavalle. Vaikkakin äskeinen esitys oli selkeä lukublogikirjoitus. Eli tarkoitettu luettavaksi, ei syötäväksi, ei haisteltavaksi eikä varsinkaan hiplailtavaksi. Muuten tulee syyte bloggauksen seksuaalisesta häirinnästä.

Epäonnistuneen lastenkirjailijan testamentti

Yritin aikoinaan ryhtyä lastenkirjailijaksi, mutta kaikki yritelmäni potkittiin kustantajan kyydistä pientareelle jo alkumetreillä. En tänä päivänäkään ymmärrä, mikä meni pieleen, sillä tarina-aihioni olivat mielikuvituksellisia ja opettavaisia, kuten lastenkirjojen pitääkin olla. Seuraavassa esittelen joitakin.

Pikku pepun orkesteri
Tarina kertoo tuntemattomana pysyvän lapsen pepusta, jossa suolibakteerit päättävät vaihtelun vuoksi perustaa orkesterin. Tästä seuraa, että lapsen perärööri alkaa soida mitä merkillisimpiä melodioita. Ulkomaailmassa aiheuttamastaan kohusta hämmentyneenä bakteerikanta päättää haudata soittimensa vähin äänin ja pysytellä perinteisempien virikkeiden parissa, kuten ilmavaivojen tuottamisen.

Pikku toukka paksuperse
Pikkuinen toukka on perso ahmimiselle ja tolkuttoman syömisen aiheuttama ylipaino kasaantuu toukan peräpäähän. Ongelma kasvaa sellaisiin mittasuhteisiin, että toukan on vaikea liikkua enää minnekään. Apuun rientää sittiäisten rasvaimukeskus. Sittiäiset imevät imukärsillään toukan hanuriosastosta ylimääräisen läskin pois, mistä toukka on ylen kiitollinen. Toukka oppii, mitä merkitsee liikunnan ja syömisen tasapainottaminen.

Perseilijöiden urheilukisat
Pierukaasujen usvaisessa laaksossa majaansa pitävä seesteinen perseiden kylä päättää järjestää ensimmäiset yleisurheilukilpailunsa. Kisaohjelma suunnitellaan huolellisesti, kisapaikat rakennetaan ja lopulta kaikki on tiptop-kunnossa ja kisat valmiina alkamaan. Mutta kun ensimmäinen kisapäivä koittaa, kaikki menee päin persettä: perseet häiritsevät taukoamatta toistensa suorituksia, yleisö öykkäröi ja kannustamisen sijaan ivaa ja herjaa urheilijoita, ja päättömän perseilyn seurauksena kisat päättyvät kaaokseen, joukkotappeluun ja tulipaloon. Kisapaikat tuhoutuvat korjauskelvottomaan kuntoon. Perseet toteavat, että on parempi unohtaa jatkossa älyttömät vouhotukset ja keskittyä arkirutiineihin.

Joka kerta kustantajalta tuli sama tyly vastaus: "Tarinasi on perseestä." Miksi?

Kaunokirjallista hukkakauraa

Tänään on poikkeuksellisen juhlava päivä, koska aion kokeilla hämmentävää metodia ja lukea kuuluvaan ääneen otteita tekeillä olevasta kaunokirjallisesta teoksestani Iltahämärästä aamuhämärään, ja välissä oli pimeää. Tämä on mielenkiintoinen uusi aluevaltaus, sillä allekirjoittanut tunnetaan ennestään lähinnä tiukan faktapitoisista julkaisuistaan. Tulevaa maailmankirjallisuuden klassikkoa voisi luonnehtia film noir -henkiseksi pukudraamaslapstickfarssiksi. Luvassa on siis jotain, mitä on vaikea sanoin kuvailla, vaikka juuri teinkin niin. Sitten lukemaan, sutkautti Lasse Pöysti:

”Mies istui autossa ja odotti. Parin minuutin jälkeen oli selvää, että pari minuuttia kuluu nopeasti. Kymmenen minuuttiakin kului vielä kohtuullisessa ajassa, mutta puoli tuntia alkoi jo tuntua yllättävän pitkältä ajalta. Odottaminen on tuskallista, jos vilkuilee koko ajan kelloa. 45 minuutin kohdalla hän huomasi, että oli jyrsinyt kaikki kyntensä kynsinauhoja myöten pois. Tunnin kuluttua hän tunsi, että oli valmis repimään vaatteet yltään ja juoksemaan ulos sateeseen raivopäisesti karjuen. Hän katsahti ratin alle jalkatilaan. Lattialla olevista tumpeista päätellen hän oli polttanut tunnissa askillisen tupakkaa, täydet 20 kappaletta. Auto näytti savustamolta.”

”Nainen ilmestyi kylpyhuoneesta näyttävässä rokokoo-puvussa. Ilma tihentyi niin, että sitä olisi voinut kauhoa lusikalla suuhun. Mies loi liian pitkän katseen naiseen.
– Mitä tuijotat? Etkö ole ennen nähnyt tällaista pukua? Nainen tivasi.
– Olen useinkin, mutta en tuollaisen naisen päällä, mies vastasi.
Nainen vaikeni ja tuijotti seinään. Pitkän hiljaisuuden päätteeksi hän otti yöpöydältä savukkeen ja sytytti sen tulitikulla. Nainen otti syvän nautinnollisen henkosen ja enempää hän ei ehtinytkään, koska rokokoo-puku roihahti pudotetusta tulitikusta ilmiliekkeihin. Mies toimi nopeasti ja sai sammutettua puvun persialaisella matolla, joka sattui lojumaan käyttämättömänä lattialla. Nainen säilyi vahingoittumattomana, mutta puku oli karrella.
– Oletko kuullut, että tupakointi voi tappaa? Mies totesi kuivasti.
– Olen useinkin, mutta en tuollaisen miehen suusta, nainen vastasi kylmän rauhallisesti.
Mies hiljeni hetkeksi ja pohti, mitä nainen lauseella tarkoitti.”

”Mies astui baariin. Illan viimeiset valonsäteet siivilöityivät likaisista ikkunoista sisälle kuin antaen häivähdyksen inhimillisyyttä baarin turmeltuneeseen asiakaskuntaan. Pöydissä notkuva ihmissaasta suorastaan kerjäsi tulla siivotuksi pois. Ihmiskunta kaipasi kasvojenpesua ja täältä sen voisi hyvin aloittaa. Käsi hapuili vaivihkaa housujen vyötäröllä selän puolella sijaitsevaa henkivakuutusta, Colt M1911A1:tä tai tuttujen kesken Colt Governmentia. Kenties persoonaton valinta, mutta mutka oli lähtenyt matkaan sopuhintaan tutun kaverin kanikonttorista. Luotettava sotaratsu kuitenkin. Baarin väki ei juuri uutta asiakasta noteerannut. Miehen katse luotasi nopeasti pöytien ja baaritiskin surkimukset, mutta kohdetta ei näkynyt. Nyt oli hyvä hetki ottaa pienet hermopaineen hellittäjät.
– Triplaviski, Vat 69:tä, hän murahti baarimikolle.
Mies tempaisi viskin yhdellä huikalla. Lämmin tunne valtasi kehon. Tätä hän todella tarvitsi.
– Toinen, hän ähkäisi.
Kolmannen triplaviskin puolessa välissä kohde ei ollut saapunut edelleenkään. Kaksi miestä oli tullut baariin hetki sitten ja asettunut nurkkapöytään oluidensa kanssa. Miehen näkemä valokuva kohteesta oli ollut hieman suttuinen, mutta hän uskoi kyllä tunnistavansa tämän luonnossa. Nopeasti nautittu Vat 69 alkoi kuitenkin tehdä selvää jälkeä miehen havainnointikyvystä. Päässä kieppui ja se saattoi vaarantaa tehtävän. Sitten baarin ovi avautui. Se oli hän. Mies joi viskin loppuun ja kohensi ryhtiään. Nainen käveli suoraan tiskille ja oli jo tilaamassa, kun mies tarttui hänen käsivarteensa.
– Sinuna en tekisi sitä, mies kuiskasi.
– Kuinka julkeat? Etkö tiedä, kuka olen? Nainen henkäisi.
– Tiedän ja uskon, että vielä tutummaksi tullaan. Mies heitti humalaisen virnistyksen.
– Kykenetkö muka hoitamaan mitään hommaa? Haiset härskisti viinalle.
– Sinä et pysty kuvittelemaankaan, mihin minä kykenen.
Seuraavassa hetkessä miehen kyvyille tuli kysyntää, sillä hän havaitsi naisen olan yli, että nurkkapöydän kaksi oluennauttijaa olivat tempaisseet revolverinsa esiin ja tähtäsivät hyvin päättäväisesti miestä ja naista baaritiskillä. Kun ensimmäiset laukaukset kajahtivat, mies oli jo syöksynyt nainen otteessaan lattialle. Baaritiskin takana ollut peili helähti säpäleiksi. Siinä tuli seitsemän vuotta epäonnea. Mies toivoi, että tappajien epäonni konkretisoituisi hyvin pian. Pari luotia pysähtyi tiskin jykevään puuhun. Baarimikko kiljui ja sukelsi tiskin taakse. Sieltä täältä kuului ryminää, kun asiakkaat suojautuivat kukin minnekin.
– Ryömi baaritiskin taakse! Mies ohjeisti naista.
Turvallinen Colt 45 löysi tiensä käteen rivakasti. Aseen jämerä kahva tuntui kädessä lähes euforiselta. Mies kierähti lattialla ja laukaisi kolmasti kohti revolverimiehiä. Kaikki menivät ohi. Tappajat hakivat suojaa pöytien takaa.
– Saatanan viski, mies sihahti hampaiden välistä.
Hutikuteihin ei olisi enää varaa, sillä lippaassa oli neljä luotia jäljellä. Varalippaat olivat jääneet auton hansikaslokeroon.”

Neuvottelut kustannusosakeyhtiö MMT:n kanssa ovat loppusuoralla. Tätä herkkua on luvassa kenties jo lähivuosikymmeninä, mikäli kustantajaa on uskominen.

Jesse on koira

Tyttäreni ahmii Jesse-nimisestä kultaisestanoutajasta kertovia lastenkirjoja. Näitä teoksia on ilmestynyt vuodesta 2004 lähtien melko railakasta tahtia kaikkiaan 25 kappaletta. Kaikki sarjan kirjat on nimetty periaatteella ”Jesse jokinkoira” yhtä lukuun ottamatta (Jesse ja kohtalokas kurssi, miksi oi miksi?), esimerkkeinä Jesse löytökoira, Jesse laivakoira, Jesse joulukoira, Jesse muotikoira, Jesse kylpyläkoira, Jesse pääsiäiskoira ja Jesse aarrekoira. Uusimmassa osassa ”Jesse aavekoira” voisi harhautua kuvittelemaan, että Jesse heittää ruokakupin nurkkaan ja siirtyy seikkailemaan tuonpuoleisesta käsin henkenä, mutta siitä ei sentään ole kyse.

Vähintään keskinkertaisilla hoksottimilla varustetut ovatkin jo oivaltaneet, mihin pyrin. Kyllä vain ja vain kyllä: haluan antaa arvon Jesse-kirjailijoille Mervi ja Marvi Jalolle täysin vastikkeetta vinkkejä tulevien kirjojen aiheisiin ja juoniin. Vaikkei ilmaisia lounaita olekaan, niin ilmaisia luovan ajattelun antimia tarjoillaan nyt isolla litramitalla (n. 1,09 litraa). Kas tässä, olkaatten hyväkkäitä:

Jesse kaljakoira

Jesse tutustuu uteliashenkisenä luontokappaleena paikalliseen lähiöpubiin ja pääsee kunnolla keskioluen makuun. Tästä kehkeytyy kaljanhuuruinen seikkailu, jossa karaokeillat, jukebox-riitelyt, valomerkit ja kovanyrkkiset ovimiehet käyvät Jesselle tutuiksi. Välillä ulvotaan voimasanoja ja Hopeista kuuta betonilähiöiden takapihoilla. Erityisesti Karhu-olutmerkkiin mieltynyt Jesse saa lähiöbaareissa lempinimen Jesse Karhukoira. Myöhemmin Jessen alkoholinkäyttö riistäytyy käsistä ja muuttuu rasitteeksi läheisille, mutta siitä kerrotaan tarkemmin jatko-osassa Jesse katkokoira.

Jesse natsikoira

Jesse eksyy väärään seuraan ja se houkutellaan suvaitsemattomuuden suvantoon. Jesse ajelee turkkinsa lyhyeksi, tatuoi hakaristin kylkeensä ja ostaa kaksi paria maihareita. Se käy öisin puremassa maahanmuuttajia torilla ja huutelemassa valkoisen (valkokultaisen?) koirarodun ylivaltaa eduskuntatalon portailla. Tämä kaikki on kuitenkin syvästi ristiriidassa Jessen sisimmän ystävällisen ja auttavaisen persoonan kanssa, ja niinpä Jesse joutuu lopulta psykiatriseen koirahoitolaitokseen, josta Jesse kotiutuu henkisesti eheytyneenä koirana.

Jesse naamakoira

Jesse pääsee jyvälle, mikä on some ja innostuu siitä täysin palkein. Yhtäkkiä Jesse löytää itsensä Facebookista, Instagramista, Twitteristä sekä Snapchatista. Lähes sarjatulella lähetetyt selfiet sekä muut päivitykset tyyliin ”söin ison satsin Friskiesiä”, ”kakkasin eteisen matolle”, ”haistelin tänään naapurin terrierin pyllyä”, ”sain uuden puruluun”, ”huh, kun henki haisee”, ”kalusin rikki emännän lempitennarit”, ”söin suklaalevyn ja pääsin vatsahuuhteluun”, ”pääsin mukaan NASAn koulutusohjelmaan ja minusta tulee Jesse avaruuskoira” ajavat Jessen lähipiirin hulluuden partaalle. Ratkaisu löytyy, kun omistaja lopulta kieltäytyy maksamasta Jessen mobiililaajakaistan kuukausimaksua.

Jesse huumekoira

Oikein arvattu.

Piiri pöyhii Apulantaa

Jo joutui armas aika ja suvi suloinen, mutta jätetään Armas ja Suvi miettimään, jäikö Arvo ansaitsematta, kun piirun verran paremman kirjapiirin tahmaisiin käsiin on tarttunut mestariteos, jota ei saa ravistelemallakaan irti. Ari Väntäsen tykittämä Apulanta-yhtyeen historiikki Kaikki yhdestä pahasta on sellaista herkkujen herkkua, että oksat helvettiin muovikuusesta. Onhan se niin ja näin on, että paperinivaskan julkaisusta on vierähtänyt tovi isovaarin taskunauriissa, mutta asiaa täytyi vähän kypsytellä, vaikken tiedäkään, mitä haluan sanoa sillä. En ole rock-elämänkertoihin ennen kajonnut, mutta tämän luinkin pariin kertaan. Sen verran miellyttävää oli perehtyä näiden saman sukupolven jannujen edesottamuksiin. Tapahtumaympäristöinä pyörivät Heinola ja Lahti ovat myös kovin tuttuja mestoja, joten sekin lisäsi vetoa.

Bändin jäsenet Toni, Sipe, Antti, Tuukka, Jönssi/Parta-Sami ja muu revohka sukkuloivat läpi 1990- ja 2000-lukujen punk-, punkrock-, rock-, poprock- ja rockrock -skenen törmäten moniin hienoihin persooniin. Matkalle mahtuu mitä viihdyttävimpiä tarinoita ja sattumuksia. Kirja perustuu pitkälti Wirtasen Tonin ja Santapukin Sipen/Simon tarinointiin. Heinolan Heilin helmoista ponnistanut (ei se sieltä ponnistanut, mutta kuulosti hauskalta) bändi on hilannut itsensä hämmentävällä TSI-mentaliteetilla (se toinen TSI, ei volkkarin surkea moottori) kansakunnan kaapin päälle, koska kaappiin tämä kolmen hengen pikkujättiläinen ei enää mahtuisikaan. Teos on pullollaan hyviä heittoja ja hulvattomia juttuja, joten tässä muutama esimerkki:

”Levyllä (Mikä ihmeen Apulanta?) vierailevat Tuukka Temonen ja Tehosekoittimen Matti Mikkola, jotka soittavat Melody-Pops-tikkareita.”

Toni: ”Temonen on hienoin lavahahmo ikinä. Sen soitto oli aluksi ihan paskaa, koska ei ihminen sellaisissa asennoissa soittamaan pysty, mutta voi vittu, miten hienolta se näytti. Tuukalla oli muuvit hallussa. Se kaatuili, se oli kuin Morrison ja Cobain samassa paketissa, todella viihdyttävä esiintyjä.”

Toni: ”Väsyneen iskelmähitin soittaminen oli mulle ja Sipelle kainalopieruvitsi. … No, me mentiin Sipen kanssa Hämeenlinnaan, soiteltiin kaduilla ja nähtiin silloinen valtiovarainministeri Iiro Viinanen. Se ei suostunut kirjoittamaan kitaraani, että ”köyhiltä selkä poikki”, vaikka pyysin.”

”Apulanta alkoi jakaa Lyseonmäen koululla rockstipendiä. Sipe: ”Pankki tai klubi saattoi antaa heinolalaiselle huippuabiturientille lakkiaisissa satasen tai muutaman kymmenen markkaa. Me päätettiin jakaa kolmentuhannen markan stipendi ”rockhenkisestä toiminnasta”.”

Sipe: ”Mä menin kevätjuhlaan kuuntelemaan, kun rehtori kuulutti Apulanta-yhtymän stipendin – me oltiin yhtymä silloin. Oli hauskaa, kun vanhan liiton opettaja joutui puhumaan juhlayleisön edessä rockhenkisestä toiminnasta. Lukion hikarit olivat nyreinä, kun saivat vain pikkurahoja kun taas se hyljeksitty rokkari sai kolme tonnia.”

Toni: ”Me improvisoitiin siellä Simon kanssa sinkulle (Reunalla) b-puolet. Syntyi Gorillaz-henkiset ja reggaevaikutteiset kappaleet ”Rai-rai-rai” ja ”Japa-japa-jaa”. Kirjoitin lyriikat pahvilautasen pohjaan samalla kun ajoin autolla studiolle. Vitutti niin, ettei ole tottakaan. Kun toimitusjohtaja Tiainen sai b-puolet kuultavakseen, se soitti ja sanoi: ”En ole koskaan hävennyt yhtäkään Apulanta-biisiä, mutta nyt sekin muuttui.” No itsepähän tilasi.”

Toni: ”Reunalla-sinkku ilmestyi samana päivänä kuin Heinola 10. Albumillahan Reunalla on nimeltään Reunallat, koska me päätettiin laittaa kaikkien biisien nimien perään t. Se vasta oli paska idea.”

Vain yksi asia jäi askarruttamaan fragmentoitunutta mieltämme: mitä se tahma käsissämme oli?

Iskeviä lauseita

Iskevien lauseiden kirjoittaminen on tärkeä taito monissa tilanteissa, kuten metsään eksyessä tai tulipalon sattuessa kohdalle. Agatha Christie siirtyi käyttämään lyhyitä lauseita, kun tarinassa oli tarkoitus tihentää tunnelmaa tai lisätä jännitystä. Täytyypä harjoitella.

Kape survaisi nyrkkinsä Liipan leukaperiin. Liipan leuasta kuului ilkeä rusahdus. ”Vinkkaan, että voisit hankkia oman Gambinan”, Kape lausui ja otti pullon Liipan kädestä.
”Hooka-hey!”, huusi kapteeni Sörensen ohjatessaan risteilyaluksensa keulan laivaterminaalin seinästä sisään.
Kranaatit iskeytyivät poteron lähimaastoon. Korviahuumaava jytinä lamautti aivot. Virtanen työnsi kypärän syvemmälle päähän ja painautui alemmas poteroon. Seuraavassa hetkessä Virtasen Janin äiti ryntäsi raivoissaan huoneeseen. ”Nyt loppui se Call of Dutyn pelaaminen”, äiti huusi.
Matti juoksi alasti pihalle, mutta kompastui saman tien puunkarahkaan. Matin meisseli rouhaisi mehevästi soraa. Matin kasvot helahtivat infernaalisesta kivusta punaiseksi.
Jereä ei huvittanut kävelyttää puolikuollutta koiraa. Mutta ulos päästyään mopsi alkoi heti keulia.
Mirkka näytti hölmistyneelle Tsupelle, miten haulikko katkaistaan oikeaoppisesti. Tsupe oli sahannut poikki tukin muttei piippua.
Pandora avasi lippaan, ja sieltä alkoi tulvia ysäridancea. Lipas olikin soittorasia.
Sami katsoi näytön virtuaalipaperilla hehkuvia sanoja. ”Pikku Siiklin retket. Pienen siemenperunan ihmeelliset seikkailut kasvimaalla.” Jokin tässä hommassa ei natsannut. Sami ei vain kyennyt hahmottamaan, mikä.

Ei oikein toiminut. Taidan jättää tällaiset hommat osaavien ihmisten käsiin. Hutkitaan, sanoi Onni Oravan serkkupoika Sakari Orava polvikierukasta.

Puolivillainen totuus kirjallisuuspiirin tapauksesta

Kirjallisuuden takapihoilla ja tunkioilla temmeltävä yksinäinen katsastaja on saanut eteensä tiivistunnelmaisen 800-sivuisen opuksen Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Ilman koukeroita ilmaistuna luin kirjan ja olihan se aika paska. Sveitsiläisen Joël (Tsouäl) Dickheadin, anteeksi Dickerin kikkailema teos on kerännyt ylistyksiä ja palkintoja pitkin poikin, mutta kirjallisuuspierulle suodun absoluuttisen sävelkorvan sekä totuuden ytimeen kantavan syvyysnäön turvin on todettava, että jos tiivis tunnelma syntyy jahkailusta, olen väärässä seurassa. Useimmiten olenkin. Reippaasti yli puolet kirjasta täyttyi niin hitaasta juonenkuljetuksesta, että maitohapot happanivat jäsenissä. Teinitytön ja keski-ikäisen kirjailijan välinen dialogi oli itkettävän tuskastuttavaa luettavaa tyyliin ”rakastan”, ”minä rakastan enemmän”, ”minä vielä enemmän”, ”ikuisesti rakastan”, ja alusta. Monissa yhteyksissä kehuttu ”kirja pitää otteessaan” ja ”luin sen yhdeltä istumalta, koska en voinut lopettaa” toteutui kirjapiirin kohdalla siten, että ensimmäisen kahdeksankymmenen sivun jälkeen oli pidettävä taukoa toista viikkoa. Eikä tehnyt kipeää.

Kirja palkitsee lukijansa (kuivakka naurahdus) noin 650 sivun savessa kahlaamisen jälkeen. On pelkästään positiivista, että teos lähtee käyntiin jossain vaiheessa. Nimittäin loppupuolella lukija kieputetaan pyörryksiin mukahätkähdyttävillä paljastuksilla ja liukuhihnalta tarjoiltavilla syyllisehdokkailla. Mutta hei, kaikkihan me olemme lopulta syyllisiä. Yritin arvailla asioiden todellista tolaa pitkin kirjaa vain todetakseni tulleeni halpahintaisesti kusetetuksi. Propsit jaetaan siitä, että sveitsiläinen mittatikku kuvaa kirjassaan suorasukaisen poskihoidon ilman kiertoilmaisuja.

Dicker antaa aloitteleville kirjailijoille lyömättömät vinkit venytetyn tiiliskiviromaanin kirjoittamiseen:

• Ota laaja hahmogalleria ja paljasta hahmoista kaikenlaista vähitellen pitkin tarinaa. Mitä enemmän possea, sitä enemmän paljastettavaa. Ja tarina venyy.
• Kuljeta yhdellä aikatasolla monia tapahtumaketjuja, ns. monta rautaa tulessa (kirjailijan rikostutkimukset, kamppailu kirjan kirjoittamisen ja julkaisemisen kanssa, kuulustelut ja keskustelut oppi-isän kanssa, muiden hahmojen tekemiset).
• Seikkaile eri aikatasoilla. Käytä kaikki keinot menneiden muistelemiseen ja takaumiin. Kun tarinaa kertoo parilla kolmella eri aikatasolla, antaa se huikean mahdollisuuden kasvattaa sivumäärää loputtomiin.
• Etene juonessa verkkaisesti. Ei ole mitään kiirettä vetää ässiä eikä mitään muitakaan kortteja hihasta. Hämää lukijaa turhilla yksityiskohdilla ja tapahtumilla (sivumäärä kasvaa). Jätä olennaisia asioita kertomatta tai lakaise ne taustalle, jotta loppuun saadaan kunnon kliimaksi.

Monissa kirja-arvosteluissa on mainittu samankaltaisuudet Twin Peaksiin, mutta missään kohdassa en havainnut metsissä huhuilevia pöllöjä, uhkaavina huojuvia puita, pahuksen hyvää kahvia ja kirsikkapiirakkaa, halkoa vauvana pitävää naista, punaista huonetta, tanssivaa kääpiötä saati transvestiittia FBI-agenttia (kiitti Fox Mulder ja Hank Moody!).

Tässäpä itsetietoisen älykön kirjoittama bestseller, josta löytyy läpitunkeva ”nyt kirjoitan aivan jäätävän eeppisen stoorin” -maku. Aitouden voi hakea paikallisen Prisman maitohyllystä. Voisin esittää kirjasta ontuvan vertauksen sveitsiläiseen linkkuveitseen, josta löytyy tsiljoona toimintoa, mutta ei yhtäkään järkevää työkalua. Mutta en esitä, koska se olisi jo noloa.