Ich komme

Kävi niin, että vauhkoonnuttuani tuulettamaan tuntemuksiani Suomen viisuilijoista, tai oikeammin umkeilijoista, jotain jäi vauhdissa välistä. Mikäli vavisuttavaa eroottista myötähäpeää aiheuttaneesta sanoituksesta ei käynyt selväksi, mitä Erika sujuvalla saksallaan halusi sanoa, on "ich komme" suomeksi "minä tulen". On myös mahdollista, että suuri yleisö ei ole elämässään ehtinyt kaikkia korkeakulttuurin osa-alueita märehtimään vielä loppuun, joten valaisen hieman taustaa lauseelle.

"Ich komme" on kliseinen ja parodisia piirteitä saanut hokema, joka on peräisin vanhoista saksalaisista liukuleffoista eli pornoelokuvista. Tahmainen käsi Jallun kansilehdellä voin vannoa, etten ole ehtinyt maallisen taivallukseni aikana perehtyä legendan todenperäisyyteen. En kuitenkaan missään nimessä kiellä, ettenkö olisi pornopätkiä nähnyt yllin kyllikin, mutta germaaninen varhaistuotanto on jäänyt pimentoon.

Tarinan ich kommesta ja siihen liittyvistä sivumateriaaleista opin jo nuorena pojankloppina, joten legendan täytyy olla kohtuuvanhaa perua. Veikkaan syntyhetkeksi 1960-lukua, saattaa olla 70-luvun puolella. Mistä se on kantautunut korviini, en tiedä.

Kuten aiemmin vihjasin, koko myyttiin on liittynyt aikojen saatossa humoristinen aspekti, mikäli ymmärtää taustan. Lentävää lausetta on muistaakseni käytetty myös suomalaisissa sketseissä. Muinaiset esi-isät ovat kertoneet, että saksalaisen pornon aktikohtauksissa vuorosanat ovat toistaneet samaa kaavaa leffasta toiseen tähän tyyliin:

Mies: "Wunderbar! Ich komme jetzt!" eli "Upeaa! Minä tulen nyt!"

Nainen: "Ja, Horst! Ich komme auch!" eli "Kyllä, Horst! Minä tulen myös!"
Tai vaihtoehtoisesti:
Nainen: "Nein, Horst! Nicht so schnell!" eli "Ei, Horst! Ei niin nopeasti!"

Tämä on lyhykäisyydessään koko jutun juju: alkuperä saksalaisen pornoteollisuuden aamuhämärässä. Ja melkein meinasi unohtua eräs hyvin olennainen asia: saksalaisella pornotähdellä täytyy ehdottomasti olla tuuheat pensselit nenän alla. Siis miehellä. Vanhoissa klassikoissa naisilla tuuheus löytyi eri paikasta.

Jälkitulemiset: Yllä tarjoillusta hölkästä piti tulla jälkikäteinen lisäys UMK-kirjoitukseen, mutta karkasi taas vähän pitkäksi.

UMK25 – lauluja lattiakaivon laitamilta

Ja niin joulu joutui jo taas sateenkaariväen ja muiden viisuentusiastien keskuuteen, kun Suomen Eurovision Song Contest -pyrkyrit ammuttiin tähtitaivaalle kaiken kansan kohkattavaksi. Lukuisten yleisönosastojen hartaista pyynnöistä viis veisaamatta on MMT valmis ottamaan uuden haasteen vastaan. On vierähtänyt aikaa, kun viimeksi nappasin tähän koukkuun kiinni (UMK21), mutta nyt on sattunut sen verran värikkäitä käänteitä käsittelyssä olevassa pullaisten pulliaisten sirkuksessa, että täytyy sitä pikkasen käydä koittamassa, josko heruisi jotain. Onhan näiden muzakillisten pökellysten tökkiminen kieltämättä herkullinen aihe. Kun ei ole enää Syksyn säveltäkään pilkattavana (toim. huom. jurakaudella joka syksy pidetty laulukilpailu, ei täällä sentään Juicen biisiä pilkata, joku raja).

Tänä vuonna menulla on kirjava kattaus kaikenkarvaista pikku vipeltäjää, joista on kiva puristella turhat ilmat pihalle. Näin intohimoisesti musiikkiin suhtautuvana on hilpeää ottaa hampaisiin biisejä, joiden olennaisin tavoite pitäisi olla viisutuomariston ja -kansan miellyttäminen. Minulla ei ole aavistustakaan, millaisella haravalla nyt nähtävät finalistit on kaavittu kasaan. Mutta siis tuota ding dong ähkin ähkyn ja asian tynkään kiinni:

Neea River – Nightmares
Kun ensimmäistä kertaa kuuntelin tätä eurohumppaa, olin nauttinut herkkua omiksi tarpeikseni minuutin sisällä. Nyt toisella kerralla kykenin kuuntelemaan tsaibadaibaleen jopa loppuun ja muodostamaan jonkinlaisen käsityksen siitä, mitä tuo konebiittiralli oikeasti halusi viestiä yleisölleen. Tunnustan, että uskon ja toivon, että biisissä on varmasti yritetty jotain eikä koskaan saavutettu sitä. Hetkittäin muistojen arkusta mieleen juolahti kaikuja Sashista, mutta ne peittyivät nopeammin kuin äkkiä räikeästi autotunetettuun lauluääneen. Sekin jäi hieman epäselväksi, mistä Neean painajaiset johtuivat. Vahva veikkaus, että hän oli eksynyt lukemaan blogiani.

Nelli Matula – Hitaammin hautaan
Myönnän, että tämäkin mestarisuoritus jäi kesken ensimmäisellä kerralla. Tässä kohdassa ammutaan jo isolla kaliiberilla, kun Nelli Matula on kehissä. Minulle tutuin Matula oli etsivä Matula saksalaisesta poliisisarjasta Kahden keikka. Nelli ei ole etsivä Matulan tytär saati tyttärentytär, jos joku epäilee (mistä -tusta toi dinoboomer oikein puhuu?). Mutta mutta, sanoi Jutta, nyt annan tunnustusta. Jopa minä tajusin, että tässä oikeasti yritetään viestiä jotain järkevää. Biisissä kritisoidaan ihmiset nopeasti loppuun polttavaa (työ)elämänrytmiä. Näyttävä koreografia yhdistettynä nopeaan biittiin palautti mieleeni kasarin tv-sarjan nimeltä Fame (alkutunnari oli aivan mieletön: Fame! I’m gonna live forever…). Aivan oikein, sarjasta tehtiin myös uusioversio jossain 2000-luvulla. Euroviisut huitsiin, sillä ei tämä sinne lähde, mutta tämänkin ikäinen jarris antaa rispektin huomiota kiinnittävälle sisällölle. Jep, ai luulitte tämän olevan tällä ohi. Ei ole. Eeppinen antikliimaksi oli videon loppupoksahdus, joka heitti ilmoille pinkkiä savua. Vanhalle kunnon naamapalmulle oli käyttöä. Sanoituksessa sisältöä, näyttävä koreografia ja poks! C’mon!

Costee – Sekaisin
Turkkusest asti rykäisee estradille costee pienellä alkukirjaimella, onhan vaatimattomuus hyve. Jollain tosi hiton vinksahtaneella tavalla biisi upposi minuuteeni. Iskevä biitti ja olla sekaisin, minne voin maksaa? Näin 48-vuotiaana nulikkana olen edelleen sekaisin kaikesta enkä tiedä edelleenkään, mitä ”musta tulee isona”.  Video on valitettavasti mitä parhainta paskaa, koska siitä kehkeytyy costeen tatskanäyttely. Ja jollei pointti tule riittävän selväksi, tatskojen kuvat heitetään lediheijastuksina seinälle suurennettuina. Ai että, sponsored by your local tatskaliike. Myös jokseenkin päälle liimattu rankistelu biisin ja laulun sävyssä tekee häijyä. Sori, ei millään pahalla, mutta jos tarkkaan ajattelen, on se sittenkin pahalla.

Viivi – Aina
Viisujen pakkoakin pakollisemmat nyyhkytykset tarjoilee hopeavadilla Turun seudun virallinen prinsessa Viivi. Nyt syöksytään mahtipontisuudessa ylimpiin stratosfääreihin, sillä Viivi leiskauttaa sellaisella sielukkuudella ikuisen rakkauden tunnustukset, että jopa hetkellisesti uskoin itsekin. Kunnes realiteetit löivät vastapalloon, ja lujaa. Biisi on leimattu häästygeksi ja kaikki kunnia sille. Sen sanon, ettei tule yllätyksenä, että ”aina” saattaa olla yllättävän lyhyt aika.

Goldielocks – Made of
UMK-tsembaloiden täysin ylittämättömän setin heittää heittämällä Karjalan tyttö Joensuusta eli Goldielocks alias Kultakutri alias Ella Mäntynen. Kun kuulee hänen laulunsa ja sen jälkeen hänen haastattelunsa suomen kielellä, ymmärtää viimeistään, mitä tarkoittaa sana ”kontrasti”. Hää lausuu puheenparressaan sellaista mietä ja sietä, että… että. Biisi sekä video ovat niin törkeetä timanttia, ettei tämän maan valtaväestö kykene millään tietoisuuden tasolla hahmottamaan potentiaalia. Ja sekös surettaa minua musiikkia koko sielustani rakastavaa yli-ikäistä pojankoltiaista, sillä pahin on edessä, eli tämän jälkeen.

Erika Vikman – Ich komme (biisin nimi kaikki isoilla kirjaimilla, en suostu)
Ja siinä hän on. Vapahtaja, Neitsyt Maria ja Maria Magdalena samaan persoonaan kiteytyneenä. Ja minä todella kuuntelin tämän alusta loppuun. Mitäpä sitä ei tekisi mielikuvituksen tuotetta olevien lukijoiden eteen, vaikka tiukkaa teki ja tosissaan. Biisin, performanssin ja sen kaiken synergian harmonista kokonaisuutta on vaikea ymmärtää, kun kaikki on mitä hirvittävintä painajaista, josta ei pysty heräämään koskaan. Jostain mielenkiintoisesta syystä Erikan ääni on sämplätty kuulostamaan täysin Kikalta (RIP). En voi nyt enkä myöhemmin enkä senkään jälkeen ymmärtää, onko tämä sitä, jota Euroviisarit todella haluavat mukaan. Toivon koko sydämestäni, ettei Suomen edustajaksi valittu Erika pääse alkukarsintoja pidemmälle. Löysin kuitenkin kaiken tuon lopun aikojen keskeltä positiivisen asian: tissit ovat aina kiva juttu. Tykkään tisseistä.

Lämpöisen haikea jälkijättöinen kunniamaininta: Hämmentävien käänteiden kautta kisoista diskattiin One Morning Left -bändin pala nimeltä Puppy. Jätän sivuseikaksi sen, mitä ihmettä tapahtui. Ja mitä sen jälkeen tapahtui. Miksi tapahtui, missä tapahtui, mitä joskus tapahtui ja haistakaa nyt jo kaikki. Sitä kaikki kiinnostuneet voivat seurata paskalehdistön paskapalstoilta. Minä pidin äijälaumaa ööröviisupiisin perusteella yhtenä isona vitsinä, kunnes kuuntelin muita tsibaleita. Sitten avautui. Kun kuulin biisiit Creatvres ja Tonight (vaffalla korostustussilla korostaen Creatvres), olin jälleen kerran rakastunut. Eilen, kun hain pojan futistreeneistä, koko paluumatkan soitin toistolla pelkästään Creatvresia (jep, 25 minuuttia samaa biisiä, eikä se ole millään tavoin epätavallinen asia minulle, pystyn kirkkaasti paljon parempaankin). Tarkkailin poikaa, koska hän katkeaa ja sanoo: ”Vaihda nyt sitä biisiä tai edes sammuta se!” Mutta ei sitä tullut. Ei edes auttanut, että lauloin itse mukana biisiä lähes koko matkan. Kaksi selitystä: joko hän on kerta kaikkiaan kännykkänsä sisällön lumoissa tai hänen kärsivällisyytensä on aivan omaa luokkaansa. Pihahdustakaan ei hänestä tullut. Pitkä pinna, sulkee hälyn pois tai… hän piti biisistä? Kunpa vain se olisi se viimeinen vaihtoehto. Höpö höpö haihattelua, viimeinen oli turhan optimistinen näkemys.

Jälkiviisu: Sen jälkeen, kun olin huolella kuunnellut kaikki UMK-biisit, osan hiekkaa ja soraa ja gagagigareita hampaissani samalla jauhaen, kirjoitin tämän lässytyksen loppuun soittamalla pelkästään One Morning Leftin Creatvresia repeatina. Se olen minä kaikessa hulluudessani. Jos menen sisälle lauluun, menen ja syvälle pohjakosketusta myöten. Ja kun olen päässyt pohjalle, en suostu nousemaan sieltä pinnalle. Eikä koskaan voi arvata, minkä genren tai kenen biisi lyö daijun himmeäksi niin, että Sitä on vain pakko toistaa, toistaa, toistaa ja toistaa. Se on hyvin pitkälle etenevää mielihyvän tunnetta ja syvältä kourivaa nautintoa, johon täytyy tarttua kynsin hampain kiinni, ettei se karkaa käsistä.

UMK21 – taas pissaa korville

Musiikki on aina ollut minulle keskeinen elementti elämässä. Tätä vasten voi ja pitää ihmetellä, miksi kiusata itseään Suomen euroviisuehdokkailla. UMK-kappaleita tulee lähestyä sadomasokistisesta kulmasta, koska biisien tuottama ärsykeskaala kattaa kaiken mahdollisen alkaen halusta vahingoittaa itseään päätyen lähiympäristöön kohdistuviin tuhovimmaisiin adrenaliinin täyteisiin purkauksiin sekä noradrenaliinin synnyttämiin paniikinomaisiin ”juokse tai kuole” -tuntemuksiin. Vaikka olen jo aiemmin sotkenut käteni UMK-tunkioon, ideaköyhänä miehenpuolikkaana tartun uudestaan oljenkorteen. Hupiahan tämä on, UMK-biisien teilaaminen, ja kirjoittaminen.

Oskr – Lie
Matin ja Tepon jälkikasvu Oskari Ruohonen on saapunut kaukaa Turusta edustamaan kunniakkaasti isänmaataan. Saattoi olla vain Tepon jälkikasvua. Oskari Kultakutri saa oikeinkirjoituskokeesta heittämällä nelosen, koska ei onnistunut kirjoittamaan edes nimeään oikein paperiin. Tosin blogisetä on saanut käsityksen, että nuorten huippuunsa viilatussa chattikielessä voi jättää kaikki kirjaimet pois ja tulla silti ymmärretyksi. Mutta mikä lie Oskarin kilpailukappale miehiään? Oskr leipoo sellaiset nyyhkyveivit, että huhhahhei ja halitulijallaa. Vuoden vuodatusta veisataan tippa linssissä ja pumpulinpehmeästi lausuen, mutta biisipä on ontompi kuin hylätty kaasukello.

Teflon Brothers x Pandora – I Love You
Aina mahtuu spedeilyä Eurohumppiin, vaikka pahimmat perseilyt loistavat tänä vuonna poissaolollaan. Ehta eurodancen ikoni ainakin suomalaisten sydämissä on Ruotsin kummityttö Anneli eli Pandora. Teflon Brothersit räppäilevät suomeksi niitä näitä, eikä ketään kiinnosta, koska eivät he ainakaan tosissaan ole tähän kisaan lähteneet, kuka lähtisi? Anneli on edelleen aurinkoinen itsensä, mutta ruotsalaisen kapteenin ankarasta pumppaamisesta huolimatta laiva vajoaa vääjäämättä kehnojen retropelleilyjen yhdentekevään hautaan. Melodiat on muuten pöllitty kasarin videopeleistä, mm. Megamanista. Anneli voisi huutaa apuun DJ Oku Luukkaista.

Danny – Sinä päivänä kun kaikki rakastaa mua
Lipsasen Ilkkahan se siinä, oletan? Tässä on todellakin kyseessä ihka elävänä sama heppu, joka ensimmäisen kerran oli pyrkimässä Euroopan estradeille vuonna 1966. Vuosiluvun numerot ovat oikein, siis 55 vuotta sitten, paljon ennen kuin edes minä synnyin. Kappale edustaa mustan huumorin aina toimivaa genreä, mutta Dannyn legenda tuskin aukeaa muille kuin suomalaisille. Kansainvälisen yleisön reaktion voi helposti kuvitella. Tässä on vain tapahtunut sellainen lapsus, että Danny talutettiin itsensähautaamisbiiseineen vääriin bileisiin, koska K75-leimalla varustettu Muistojen ilta -tilaisuus järjestetään aivan toisaalla.

Laura – Play
Mistä näitä Lauroja oikein tulee? Tällä kertaa veljeskansalta tuontitavarana Suomenlahden paremmalta (?) puolelta. Sitten kävikin taas niin, että sekä artisti että kappale vaipuivat unholaan jo intron aikana. Oliko biisissä introa? Lauloiko hän Valion maitokaakaosta vai Googlen sovelluskaupasta?

Aksel – Hurt
Sateenkaariliikkeen virallinen edustus on turvattu, kun Aksel Kankaanranta palaa bumerangina takaisin viimevuotisen reissun jäätyä lähtötelineisiin. Jälleen lähdetään kaapimaan kattilan pohjalta oikein isolla kauhalla sielukkuutta, kun täytyy laittaa kaikki pelimerkit Aksel-pojan äänen varaan. Ei millään pahalla, mutta Johnny Cashin Hurt oli sielukkaampi. Ja varmana sattui Johnnyyn enemmän kuin tähän pullaposkinulikkaan.

Blind Channel – Dark Side
Linkin Parkhan se siinä, oletan? Apulanta halusi tehdä nu-metallista jälleen mahtavan, ja samaa yrittää tämäkin sokea lapsilauma. Höpönassut rankistelevat itsensä camp-huumorin kategoriaan. Sokea Kanava on määritellyt musiikkinsa väkivaltaiseksi popiksi (violent pop), joka lienee ihan läppä. Jos ei ole, niin facepalmia perään. Jos tämä ei ole nu-metallia, niin mitä sitten? Ainakin hohhoijaa teennäinen tusinatekele ja ties minkä biisin kopionkopionkopio.

Ilta – Kelle mä soitan
Vuonna 1992 Anna Hanski ulisi lankapuhelimeen (uhkailevaan sävyyn?) Jos et sä soita, ja 2021 on ääni luurissa muuttunut sen verran, että Ilta ei edes tiedä, kenelle soittaisi. Paitsi jos hänen ystävänsä nimi on Kelle. Ankaran pohdinnan lomassa Ilta voi päivittää Instaa ja FB:a sekä huidella vähän Snapchatissa. Loppujen lopuksi kuka jaksaa enää 2020-luvulla soittaa kenellekään, eihän kapulaa sitä varten ole keksitty. Biisi ei toimi edes soittoäänenä, koska nykypuhelimien kaiuttimet toistavat äänen liian puhtaasti. Jälkihuomautus: Tuskin edes Kelle jaksaa kuunnella kovin pitkään Iltan marinaa, kun lyö luurin korvaan.

Näin se käy. Taas on sielu puhdistettu kuonasta ja olo kuin katharsis-mankelista läpi vedettynä. Tätä pitäisi harrastaa useammin. Voisiko UMK:n järjestää vaikka joka kuukausi?

UMK – lauluja kopiokoneesta

Joskus saa polttaa näppinsä ajankohtaisissa aiheissa, jos antaa itselleen luvan siihen. Annoin luvan, joten sain sen. Aina ja iäisesti ajankohtainen Suomen oma viisukarsinta UMK eli Ulkomaankielisen Mämmin Kokoontumisajo huristellaan läpi joka vuosi, jotta suomalaiset viisufanit pääsisivät tuntemaan myötähäpeää kansainvälisessä laulukilpailussa. Kuuntelussa ovat tämän vuoden ehdokkaat, vaikka yhtä hyvin voisin höristellä viime vuoden tai sitä edellisen vuoden ehdokkaat. Laulun luikaukset on nyt niin kuultu, joten jokainen ansaitsee nopean ja tuskallisen tuomion. Here are the votes of MMT jury:

Alva: Arrows. Kuvottavaa liukuhihnateinipaskaa.
Anni Saikku: Reach Out For The Sun. Tekosielukasta Adele-kopiopaskaa.
Club La Persé: My Little World. Jäätävää perseilypaskaa.
Emma: Circle of Light. Druidipaskaa Sherwoodin dance-metsästä.
Günther & D’Sanz: Love Yourself. Säälittävää ysäripaskaa.
Knucklebone Oscar & The Shangri-La Rubies: Caveman. Ultrahävettävää naamapalmupaskaa.
Lauri Yrjölä: Helppo elämä. Vaivaannuttavaa kimityssekäsikiöpaskaa oudolla kielellä.
My First Band: Paradise. Äärirasittavaa jankutuspaskaa. Don’t Break My Corazonilla olisi voittanut.
Norma John: Blackbird. Unettavaa taidepelleilypaskaa.
Zühlke: Perfect Villain. Kornia bad ass -paskaa.

Ihan virkistävää tämä vaihteluna oli. En ole pahemmin katsonut telkkarista UMK:ia enkä Euroviisuja, mutta laulut voin hyvin kuunnella, jotta on mitä haukkua. Tällaisiin maalitauluihin ampuu vaikka lonkalta, mutta nuo tekeleet ansaitsevat kaiken mahdollisen kuonan niskoilleen. Sitä paitsi päätin jo etukäteen, että kaikki ovat paskaa. Ei tarvinnut perua lähtöoletusta. Helpottaa kivasti arvostelemista. Monet kuitenkin lausuvat englantia niin vakuuttavasti ettei voi kuin kadehtia.

Isoisävainaani korkein artistin vertailukohde oli A. Aimo. Hänen mukaansa muut ”leäppivät suutoan”, mutta A. Aimo osasi laulaa. Voisikohan A. Aimon vielä lähettää viisuihin? Kuoli 1963? Mitä se haittaa? Eiväthän ne muutkaan tee muuta kuin heiluvat taustanauhojen tahtiin. A. Aimo ei heiluisi, paitsi jos joku heiluttaisi.