Talouspaperihylsykriisi

Ehei, tämä ei ole moottoritie ylempään sosiaaliseen luokkaan, eikä myöskään teknologinen romahdus, tämä on talouspaperihylsykriisi. Paljon pahempaa kuin vaikkapa Kuuban ohjuskriisi (jaa mikä?). Mutta ennen kuin mennään talouspaperihylsykriisiin, puhutaan vähän Allusta.

Allu on kaikkien kaveri. Kertakaikkisen symppis tihrusilmäinen pallopäinen lintueläin, jolla on pitkähkö oranssi nokka. Allulla on myös oranssit räpyläjalat. Soittaako kelloja? (toim. välihuomautus: tähän soundtrackiksi Anita Ward: Ring My Bell) Allu on järjettömän kalliiden puun kappaleiden valmistajan Aarikan kuningasidea kultaiselta ysäriltä. Juu, kaikki menneet vuosikymmenet ovat kultaisia. Aika kultaa, ja päälle multaa. Allu oli trendi-ilmiö, joka puskettiin 90-luvulla markkinoille kaikissa mahdollisissa muodoissa: oli pullonavaajaa, korkkiruuvia, muistilapputelinettä, kännykkätelinettä, koriste-esineitä, sirotinta, viinipullon korkkia, mukeja ja lautasia (ei siis puuta), laseja (nekään ei puuta). Seikkailipa Allu myös munan muotoisena, eli kuoriutumattomana Alluna, mutta munallakin oli kuitenkin Allun räpyläjalat. Kuinka herttaisen hassua. Allu-krääsä myi kuin häkä. Hmm, voiko häkää myydä ja myykö se hyvin?

Olen nähnyt taloudessamme seilaavan useampia Alluja. Laatikosta löytyy Allu-viinipullon korkki, kaapista Allu-muki ja pitkin keittiön pöytäpintoja vaeltelee Allu-talouspaperiteline. Sellainen seisova malli, kuten minä, paitsi silloin, kun makaan tai istun. Telineen yläpäässä on yksi valkoinen puupallo kuvastamassa Allun vartaloa ja sen päällä toinen nokalla varustettu pallo, joka muodostaa pään. Allun pään saa irti, jotta talouspaperirullan saa sujautettua telineeseen.

Äskettäin kohtasimme odottamattomia yhteensopivuusongelmia telineen kanssa. Kävi ilmi, että monet valmistajat olivat pienentäneet talouspaperirullan hylsyä. Eli sitä rullan keskellä olevaa pahvista tötteröä. Asia konkretisoitui siten, että talouspaperirulla ei enää pyörinyt telineessä, vaan jäi jumiin Allun vartaloon. Saattoi siinä käydä myös mielessä, että onkohan Allulle päässyt kertymään vähän lisää kiloja, kun takamus jää kiinni hylsyyn, mutten kehdannut vihjaista, koska Allu olisi voinut loukkaantua perin juurin. ”Does my butt look big in this paper towel holder?”, juolahti sekoilevaiseen mieleeni. Tuttu kulunut vitsi kaikenlaisissa anglosaksisissa sarjoissa ja sketseissä, mutta aina yhtä hauska klassikko, kuten ”knock, knock, who´s there” tai ”why did the chicken cross the road” -läpät.

Hylsyjen läpimitan pienentyminen ei ole vainoharhaisessa mielessäni kypsynyt salaliittoteoria, vaan myös muut perheenjäsenet totesivat tapahtuman todeksi. Pieni epäilys kylläkin kytee, että itäisen maan pikku tyrannilla olisi jotain tekemistä asian kanssa, mutta ei mennä nyt siihen. Tilanne oli luisumassa kriisiin, koska olihan Allu-teline palvellut uskollisesti jo vuosikymmeniä, eikä häntä tällaisen naurettavuuden takia pidä siirtää varhaiseläkkeelle. Joten ratkaisu piti löytää. Ei, Allua ei lähetetty rasvaimuun, vartalon kuorintaan tai kankun höyläykseen. Eihän Allun tapaiseen pyhäinjäännökseen sovi kajota kovakouraisin keinoin.

Seisoimme tyttären kanssa Ääsmarketin paperihyllyn edessä. Mittailimme silmämääräisesti talouspaperipakkausten hylsyjen halkaisijoita, kunnes löysimme varteenotettavan ehdokkaan. Ja kyllä vain, we have a winner! Auttavan paperipyyhkeensä ojensi liettualainen Grite, joka osaa yhä valmistaa rehvakkaan kokoisia hylsyjä, eikä mitään kustannustehokkaita slim fit -malleja. Allun valkoinen hanuri sujahti sukkana hylsystä läpi ja jäi vielä pelivaraakin. Ja rullat jatkavat pyörimistään kuin huomista ei olisikaan.

Karanneen menestysreseptin metsästäjät

Tiedättekö kuvion? Minä ainakin tiedän, koska toteutan sitä tässä ja nyt taas. Siinä vaiheessa, kun ”briljantit” uudet ideat ovat loppu ja slut, tulee aika kierrättää vanhoja ideoita uudestaan. Sitä kutsutaan ideaköyhyydeksi ja paikallaan polkemiseksi. Tässä sitä siis ollaan, läpikäymässä suomalaisia menestysreseptejä. Edellinen vierailu aiheessa oli 20.9.2021. Mutta mitäpä sitä ei tekisi pysyäkseen minuutensa pinnalla.

Suomalainen menestysresepti -kilpailu on juidu, jossa etsitään uusia suomalaisia elintarvikeinnovaatioita, jotka voisivat menestyä kuluttajien keskuudessa. En ole koskaan katsonut yhtä ainutta jaksoa televisiosta ko. kilpailua (tuleeko se televisiosta?). Venyn kuitenkin kevyesti siihen, että makustelen näitä ihanaisia uusia suuhunpantavia epätervehenkinen skeptinen asenne taustalla. Vilpittömän positiivista on, että suomalaisia elintarvikkeita pusketaan kuluttajien mieliin tällaisella konseptilla, mutta kuka nielee syötin? Voiko keskiverto joka ilmansuuntaan velkaantunut kaupassakävijä noukkia tuotteen ostoskärryihinsä ja nähdä sen jostain vinkkelistä wörttinä valintana? ”Kotimaisella” on siinä mielessä pahaenteinen kaiku, että tavallisten kuolevaisten kukkaro kevenee yllättävän nopeasti suosiessa kotimaista laatua. Varsinkin, jos se on pientuottajilta lähtöisin. Onneksi nykyisin on tarjolla runsain mitoin myös bulkkikotimaista. Mutta kuten yleisesti osaamme tiedostaa, on se omaa syytämme ja tyhmyyttämme, jos emme ole osanneet luovia mitättömissä pikku elämissämme itseämme riittävän hyvätuloisiksi. Kyynissarkastiset itseruoskinnat sikseen, koska meillä on jotain konkreettista käsissämme. Mitä, no tätä:

Ihastuttavan nostalginen ja joissakin jo kauan sitten historian lehdille siirtyneissä sukupolvissa (kuolin)kelloja soitteleva Viipurilainen kotileipomo Oy (Vääksystä Lahen suunnalta) laskeutui keskuuteemme Sitkas-nimisen ruisviljatuotteen kera. Ja tässä vaiheessa seuraa leiväksi muotoillun objektin tarinan kulminaatiopiste: Sitkas-nimen alla luonnehditaan paperipussiin käärittyä ihmetuotetta lauseella ”pikkasen kova ruistuorenäkkäri”. Näin ikään kuin ikään, olemme saaneet sanavarastoomme uuden käsitteen ”tuorenäkkäri”. Nauraisin katketakseni, jollen olisi liian väsynyt siihen. Kun ensimmäisen kerran luin pussukasta nimityksen ”tuorenäkkäri”, olin vakuuttunut, että tässä on vitsi kyseessä. Eihän tämä voi olla mahdollista. Että tällainen voi mennä läpi. Mutta on se mennyt läpi. Siellä se on tuoreleipäosastolla, vaikka se pitäisi kai asettaa yksin ikiomalle hyllylleen tuoreleipäosaston ja kuivaleipäosaston väliin, niin kuin ei-kenenkään-maa tai neutral zone. Kun maistoin uutuutta, melkein hätkähdin, koska tajusin syöväni ruisleipää. ”Pikkasen kova” olemus ei käynyt suorilta käsin ilmi. Olen syönyt paljon jälkiuunileipää, joka on oikeasti kovaa ja sitkeää settiä, ja myös erinomaista, mutta ”tuorenäkkäri” ei ollut sitä. Se oli… ruisleipää. Maistui ihan hyvältä, eikä siinä mielessä huono tuote, mutta että ”tuorenäkkäri”. Olitteko oikeasti tosissanne kehittäessänne ko. ruisläpyskää, että ”tuorenäkkäri” on vakavasti otettava asia? Kuinka tyhmää väkeä tämä pohjoisen peräaukon perukoilla majaileva kansa loppujen lopuksi on?

Tuorenäkkäri-leikkiä voi leikkiä kuka vain seuraavalla ”menestysreseptillä”: tuorekorppu eli pullapitko, tuorekuivakakku eli kakku, tuoremerisuola eli meri, tuorehiili eli halko, tuorehiiva eli… ?, tuoredarra eli laskuhumala, tuoremysli eli juokse viljapeltoon, tuorerakkaus eli kaiken lävistävä huumaannuttava ihastuminen, tuoreviha eli inhohalveksuntakaunakatkeruuskostonhimo (valitse kolme sinulle lähimpänä sydäntä olevaa), tuorepuuro eli älkää nyt enää jaksako (kyllä jaksan), tuorekuiva eli kostea, tuoreloppu eli kohta maalissa, tuorealku eli alkuräjähdys, tuoreväsynytläppä eli ehkä jossain ajanhetkessä hauska vitsi, jos ymmärtäisi lopettaa ajoissa.

Ok Shakey, vaasalaisen Insane food lab Oy:n maitopohjainen pirtelö, onko sinussa potenssiaalia. ”Herkuttelupirtelöksi” itseään tituleeraava juoma muovipullossa. Fantsua brändäystä ja kuvitusta. Korkataan ja ääntä kohti. Seuraa pieni ylläri. Neste ei maistu eikä tunnu ollenkaan pirtelöltä, vaan nestemäiseltä vanukkaalta. On hankala hahmottaa, onko se hyvä vai huono asia. Herkuttelupirtelön idea aukenee. 280 millilitraa (ei ole paljon ei) karkkia kustantaa 2,90 euroa. Mutta ei, huonommin-kuin-semisti aikuiseen makuun tarkoitettu elintarvike on ulkona kehistä. Nannaa on tottamooses (sic!), mutta pirtelöstä kaukana. Konfliktin ydin on, etten halua juoda vanukasta. Haluan nauttia vanukkaan lusikalla kuin lapsuuden Jacky-makupalat ja Naminami-vanukkaat (RIP).

Pakastealtaan perukoilta meitä tervehtii Pizza Muffin, jonka on loihtinut keskuuteemme Pizza Muffin Oy pääkaupungista. Lootasta näkee maailman laidalle asti, että hihasta on vedetty tuotteistaminen ja visuaalisuus suuren maailman malliin (koska se toimii?). Ihan hyvä yritys ja pointseja ropisee. Pizzamuffinsseja on kolmea eri makua, yksi maku yhdessä viiden tsibaleen laatikossa, ja pepunpehmoisiin hyppysiini hakeutui mozzarella-täytteinen pikku pökäle. Hellyttävän kompakti taikinapötikkä saattaa minut peruskysymysten äärelle. Mitä olen juuri tunkenut suuhuni? Suht paksuun rapsakkaaseen taikinakuoreen kätketyn tomaattimössön kera mozzarellajuustokuorrutteen. Kaiken kaikkiaan maku jepa jeetä, mutta mikä on nautinnon hinta? Vajaan euron per slaagi. Vaikka kuinka yritän, en pysty näkemään tätä riittävän positiivisessa valossa. Liikaa taikinaa, liian vähän täytettä, liikaa ilmaa laatikossa. Yhtäkkiä Pizza Muffin muuttuu sivaltavuuteen taipuvaisessa mielessäni muotoon Pizza Bluffin'.

Kinnarin Tila Hollolasta eli taas Lahen seudulta, established 1667 (Jumankekka! Vuodesta 1667!? Missä olet ollut kaikki nämä vuodet?), on luonut riemuksemme… einesruoan, jonka voimme tunnistaa nimellä ”täysjyväkaura-ateria”. Kaurajaloste ei ole nyhtökauraa tai nöyhtäkauraa tai nöpökauraa tai mitään, mikä voisi olla peräisin Mummo Ankan tilalta, vaan kaura näyttäytyy omassa persoonassaan, toki suurimoina. Otantaani tarttui kolmesta eri vaihtoehdosta ”mausteinen kana ja kasvikset” alaotsikolla ”kotimainen oman tilan täysjyväkaura-ateria”. On mukava kuulla, että tila on oma, eikä ”oikeasti pankin omistama jäätävissä veloissa oleva tila”. Ja vaikka olisi, ei sitä kannata pakettiin printata. Tikkuna silmään ja kepinnokkaan (tsi-hi-hi) syöksyy ”täysjyväkaura-ateria”. Ateriassa on kauraa 11 prosenttia, jonka voi silmämääräisestikin havaita nopeasti. Täysjyväkaura-ateria ei todellisuudessa ole kaura-ateria. Jos ateriakokonaisuus koostuisi tykkänään täysjyväkaurasta, se olisi kaurapuuroa. Joten missä on piffi. Kaurapiffi. Lämmitetty vuoka on kivasti maustettu ja solahtaa tässä suhteessa mukavasti tsydeemeihin sisään. Näen myös selvästi mössön seassa kroolailevat kauranjyvät, jotka tervehtivät minua iloisesti vilkuttaen. Totta se on, kaura on superfoodia ja syö sitä saatanan kauraa ja niin edelleen. Tämä ”ateria” koostuu pääasiassa sekalaisista kasviksista, kanasta, mössöstä, jota sidosaineeksi voi ehkä kutsua, sekä kauran jyvistä. Peak experiencen koen, kun tuoteselosteesta löytyy sana ”galangal”. On koittanut uuden oppimisen hetki. Galangal on inkiväärin sukuisen kasvin juuri. Wikipedia valistaa, että galangalissa on heikko pihkan ja havupuiden aromi. Ok, mutta miksi mainittu mauste on eksynyt supisuomalaiseen ”täysjyväkaura-ateriaan”?

Lätistään loppulorut. Mitä nyt jäi handuun? Onko menestysresepteissä tulevaisuutta? Onko minulla tulevaisuutta? Kuinka kauan? Olenko yhä etsimässä vai olenko jo löytänyt? Jos olen, mitä löysin? Pitääkö minun vielä kysyä jotain? Nyt tuupattu tarjonta on mitä on, mutta pitäähän mennä posin kautta, eikös juu? Jos jokin näistä omaa pidemmän aikavälin markkinapotentiaalia, olkoon se Pizza Muffin. Ei liian hintava (kaikki on suhteellista), snack-tyyppinen purtava, joka reippahasta taikinapitoisuudestaan huolimatta maistuu joltain. Plussapojoja myös, että taikinaan on ujutettu muutakin makua kuin tympeän taikinan maku. Kivat heille ja vielä kivammat minulle, koska sain tähän töherrykseen pituutta 972 sanaa. Ja se on jotain se! 979 sanaa.

Jälkiprenikka: On annettava vielä erityinen kunniamaininta Sitkas-ruistuorenäkkärille yhdestä pikku detaljista. Paketissa lukee 8 kpl (nettopaino 220 g), mutta todellisuudessa ruislätkiä on kahdeksan puolikasta eli 4 kpl. Varmasti tämän saa selitettyä valmistustavalla. Tuotehan on ”tuorenäkkäri”. Siitä huolimatta näppärä silmänkääntötemppu. Verratkaapa muihin ruispalatuotteisiin. Hyvä yritys, mutta på finska kusetuksen maku.

Sitkaampi jälkiprenikka: Sitkas-ruislätkän kilohinta on enemmän kuin huomion arvoinen. Kun esim. Prismassa pussukka kustantaa päivän hintaan 2,70 euroa ja sillä saan 220 g tuota spezialiteettia, tekee se reilu 12 e/kg. Sen jälkeen voitte luoda katseenne tuoreleipähyllyn valikoimaan ja yrittää bongata, kuinka moni leipätuote ylittää 12 euron kilohinnan. Niinpä, leipomotuotteet ovat oma lukunsa, mutta pussitetuista peruskäntyistä ei oikeastaan yksikään pääse lähellekään noita lukemia. Kannattaa pureskella joka suupala kunnolla. 1096 sanaa.

Suomalainen mämmitysresepti

Niin kävi minullekin, askeleissani sekosin, ja maistelin ”suomalaisia menestysreseptejä”. Puolustuksekseni totean, että en oma-aloitteisesti kahminut niitä kaupasta mukaan, vaan ne pesiytyivät nurkkiimme perheen täysikasvuisen naaraan kuljettamana. Ja kun katsoo menestysreseptituotteiden listaa, voin hyvin ymmärtää, miksei niitä ole näkynyt ostoskorissani. Mutta niin ennakkoluuloinen en ole, etten olisi valmis maistamaan näitä mainetta ja kunniaa keränneitä kotimaisia herkkuja. ”Suomalainen menestysresepti” perustuu tv-ohjelmaan, josta en ole koskaan katsonut jaksoakaan.

Mitä on siis tullut tungettua suuhun? No Fallero-falafelpalleroita, savustettua Leikkala-kalaleikkelettä sekä Chia Good -välipalamönjää kolmea eri makua, joten olen syvällä pelissä. Turkulainen viherpillerinpyörittäjä pyöräytti itsensä skaban voittoon palleroimalla Falleroita, pieniä lihapullan korvikkeita, jotka maksavat moninkertaisesti lihapulliin nähden, ainakin jos vertaa HK:n suoltamiin legendaarisiin scheissepulliin, eli päivän hintaan 0,75 euron lihapyöryköihin, joissa on 16 % lihaa. Nekin ovat siis melkein vegeä.

Falleroiden kanssa törmään ongelmaan, että sanasta Fallero minulle tulee mielleyhtymänä fallos. Hyvä, etteivät olleet falloksen muotoisia, koska sitten niitä ei olisi pannut suuhunsa kuin naiset ja hinurijaoston jäsenet. Pussin teksti kiljuu ”ravintolatasoinen falafel!” ja mieltäni jää askarruttamaan, mitä on ravintolatasoinen falafel, koska en muista ravintolassa falafelia syöneeni. Kuulen jo nyt kaukaisuudesta huudon ”saatanan luolamies!” Sivujuonteena mainittakoon, että Word ei tunnista sanaa ”falafel”, vaan tarjoaa tilalle ”faabeli”. Pussissa kehutaan myös ”kasviksia ja härkäpapua = 100 % makua” (kirjoitin aluksi ihan oikeasti vahingossa ”100 % maksua”, ja ymmärsin myöhemmin, että se oli freudilainen lipsahdus). Makua kyllä piisaa oikein kivasti, koska mausteita on lapettu falleroihin kourakaupalla. Herne-lehtikaali ja paahdettu punajuuri ovat makuvaihtoehdot, mutta mausteisuus on päällimmäisenä. Rakenne muodostuu jonkinlaiseksi kompastuskiveksi. Fallerot ovat kovin murenevaisia ja kuivia kuin Saharan hiekka. Nämä vaativat kastikkeen tai dipin. Kaiken kaikkiaan Fallerot ovat ihan mukiinmeneviä, eivät kuitenkaan nakkimukiin.

Leikkala-kalaleikkele saapui ulottuvilleni savun makuisena. Tykkään sanaleikeistä, joten nimestä tulee pojoja. Tummat pilvet kerääntyvät taivaalle, kun luen paketin kannen tuoteselosteesta ”97 % lahna”. Lahna ei todellakaan kuulu makusuosikkeihini ilmeisistä syistä. Tilanne synkkenee, kun Leikkalan tuoksu saavuttaa hajureseptorini. Haju vastaa pariksi viikoksi järveen unohtunutta kalaverkkoa. Maku myötäilee hajua. Valitettavasti lahnan ominaismakua ei millään silmänkääntötempuilla pysty peittämään, joten majailtuaan muutaman viikon jääkaappilootan pohjalla päätyy pakkaus sisältöineen polttokelpoiseen jätteeseen. Tuomiota ei tarvitse enempää alleviivata. Ehkä jollain toisella kalalla voisi pelittää paremmin, mutta että lahna. Tarvitaan vähän suurempi kalan ystävä, jotta näitä voisi itkemättä syödä.

Chia Good -välipalavalmisteella on ääliömäinen ja mielikuvitukseton nimi. Onko se epätoivoinen todisteluyritys siitä, että ”hei uskokaa, on tämä oikeasti hyvää”? Tuotteen määrittely on hankalaa, koska suomen kielessä ei ole tällaiselle yksiselitteistä ilmaisua. Se ei ole jogurttia eikä vanukasta. Vähän kuten Yosa, joka on ”kauravälipala” eli ei kerro mitään tuotteesta. Nämä tuli kaikki maisteltua, makuina sitruuna, mango ja kolme marjaa. Kaikille yhteistä on se, että rakenne on limamainen (kuinka houkuttelevaa) ja joukossa lilluu runsain joukoin pieniä palleroita, jotka muistuttavat kirjolohen mätiä. Oletan näiden pikku kuulien olevan pehmitettyjä chian siemeniä. Kuulemma itse Robert Helenius kävi pehmittämässä ne. Word ei tunnista myöskään sanaa ”chia”, vaan katsoo sanan ”CIA” olevan parempi vaihtoehto. Yhdenkään maku ei aiheuta flippaamista saati backflippaamista, vaikka kolme marjaa onkin maistuvin ehdokas. Tuotteen ulkonäkö ja suutuntuma ovat kauniisti sanottuna luotaantyöntäviä.

Henkilökohtaisista lähtökohdista, tätä pitää aina korostaa, ainoastaan Falleroille uskaltaa povata jonkinlaista tulevaisuutta. Leiklahnakala ja Chia Not So Good eivät mene jatkoon ainakaan tätä jakelukanavaa pitkin. Saatan ja saan olla väärässäkin, koska tuskin kukaan on sitä estämässä. Ilmiö on toistunut usein elämäntaipaleen varrella. Voihan olla niin, että anti-liha -liike kannattelee näitä kyhäelmiä. Onneksi meillä on aina ja ikuisesti mämmi, tuo ylittämätön suomalainen menestysresepti, kunhan vain joku estää Juha Mietoa kuluttamasta Suomen mämmivarantoja loppuun.

Jälkimmäinen menettelyresepti: Aika outoa, etten ole vieläkään maistanut vuoden 2020 voittajaa Rostista, vaikka kuvittelisin sen vastaavan makumieltymyksiäni parhaiten.

Vielä jälkimmäisempi menettelyresepti: Ai niin, onhan meillä myös sahti. Torille!

Nollakerhon nousu ja uho

Näen sen yönmustan sieluni hiilenmustin silmin: Seitsenvuotiaat tulevat isänmaan toivottomuudet Salen kassalla. Hihnalle asetetaan nätisti riviin Heinekeniä, Bavariaa, Lapin Kultaa, Lassoa ja pari Rainbow’ta. Kaikissa lukee tietenkin ”0,0 %”, joten kassatädin on turha vinkua papereiden perään. Koulun jälkeen on räkätappien mukava lipitellä harjoitusbisseä kimpassa kavereiden kanssa ja kehuskella, kuinka ”musta tulee isona samanlainen sieni kuin iskästä, joka imailee ainaski keissin kaljaa joka viikonloppu!” Samalla voi unelmoida siitä hetkestä, kun täysi-ikäiseksi eli 13-vuotiaaksi vartuttuaan saa välikäden avustuksella hyppysiinsä ensimmäiset oikeat kassikaljat ja pääsee örveltelemään ja puhumaan norjaa lähimetsään.

Ensimmäinen kokemukseni nollakerhon oluiden maailmaan oli joku vuosi sitten, kun paikallisessa ruokalassa jaettiin ilmaiseksi Koffin Crisp-olutta. Otin pari tölkkiä ja päätin muuttaa jonkin kahvitauon kaljatauoksi. Crisp olikin juuri niin onnetonta paskaa kuin pelätä sopi. Crisp ei ollut rapean rapsakkaa eikä raikkaan ravitsevaa, vaan laimean katkeraa litkua (itkua?), jonka etäisen usvaisessa kaukaisuudessa siinsi häivähdys oluen makua. Toinen tölkki taisi jäädä juomatta.

Uusien fiksujen sukupolvien ja uuden ajattelutavan myötä on ryhdytty vyöryttämään isolla vaihteella alkoholitonta elämäntapaa. Netti tursuaa mocktail-ohjeita ja nuoren polven hipstereille on lanseerattu käsite ”sober curious”, jotta ajattelumalli saadaan myytyä paremmin trenditietoisille edelläkävijöille. Sen myötä voi blogittaa ja vlogittaa loputtomiin kokemuksiaan uudesta ideaali-itsestä ja oikean identiteetin löytämisestä samalla, kun odottelee kärsimättömänä seuraavaa valtatrendiä rantautuvaksi.

Minulla ei ole mitään syytä pilkata absolutismia, alkoholittomuutta tahi ”sober curiousia” elämänvalintana, mutta enpä myöskään demonisoi alkoholin käyttöä. On niitä pahempiakin vitsauksia, kuten huumeet, köyhyys, ihmisarvoloukkaukset, organisoitu rikollisuus, eriarvoisuus, saastuminen, pandemiat, jatkuvan talouskasvun vaatimus, kyltymätön oman edun tavoittelu, kulutuskulttuuri, jne. Tuon listan myötä tekee mieli juoda itsensä kaatokänniin tai vaikka saman tien hengiltä. Alkoholin käytöstä saa toki helposti aikaiseksi ongelman, eikä sovi väheksyä sen aiheuttamia mittavia häiriöitä perhedynamiikassa. Sellaisella luonteen heikkoudella varustettujen olisi kenties syytä pysyä kokonaan erossa väkijuomista. Blaa blaa blaa sormen heristelyä ja kukkahattuja.

Näillä hötöpuheen markkinoilla on turha parantaa maailmaa, koska ei se niillä parane. Jääköön homma martoille, nutturapäille ja voimallisesti tiedostaville vihernuorille. Palaudun nollan prosentin oluisiin. Haluan yrittää pysytellä terveen uteliaana ja avoimena, enkä takertua menneiden yksittäisten tapausten perusteella juurtuneisiin sementoituihin harhakäsityksiin, siispä kävin hakemassa paikallisesta Heineken 0,0 %:n, Lasso Zeron sekä Rainbow’n alkoholittoman tumman lagerin. Aloitin Rainbow’sta. Rainbow-tölkin kyljissä tähdennetään, että ”nautitaan kylmänä, hyvässä seurassa” ja ”TARJOILLAAN VIILEÄNÄ”, joten makuelämyksen kannalta on ilmeisen kriittistä saattaa juoma optimaaliseen lämpötilaan. (Hyvä) seura täytyy sivuuttaa mahdottomana tehtävänä. Mainittu tumma lager vaikuttaa aluksi lupaavalta, onhan se väriltään aika tummaa, mutta pian havaitsen tiettyjä ongelmia. Tumman oluen karski maltaisuus loistaa poissaolollaan. Heti sen jälkeen hoksaan, mitä maku muistuttaa. Sehän on kotikaljaa, mutta pikkaisen liikaa vedellä jatkettuna. Oivalluksen jälkeen tekobisse alkaakin maistua huijaukselta. Siirryn belgialaiseen Lassoon. Nimi on tuttu väkevämmistä versioista, ja nimestä tulee propseja, sillä siitä syntyy lystejä mielikuvia. Lassossa ollaan selvästi oikeilla jäljillä. Maku on mieto, mutta kuitenkin selvästi havaittavissa, ja se on takuuvarman peruslagerin maku. Tälle voisi antaa varovasti peukkua. Viimeisenä kansainvälinen mammutti, eli hollantilainen Heineken. Seuraa total turn-off. En tahdo muistaa, kuinka voimakkaana humalan maku on oikeassa Heinekenissä, mutta 0,0 %:n mustassa lampaassa olematon maltaan maku kompattuna kitkerällä humalalla (varaus humalalle, voi olla jotain muutakin) tuottaa värisyttäviä fiiliksiä kusen juomisesta. Se on morjens Heineken 0,0 %:lle, mutta juon sen väkisin loppuun, koska se piru maksoi enemmän kuin oikea olut!

Lasso nousee kolmikosta selväksi voittajaksi. On markkinoilla lukuisia muitakin merkkejä, mutta tyydyin pieneen otokseen. Eipä olut ole muutenkaan viime aikoina maistunut, koska pidin taannoin yhdeksän kuukauden mittaisen kaljalakon, jonka seurauksena huomasin jollain tavoin vieraantuneeni oluen mausta. Veljeni, elämme lopun aikoja.

Jälkikusetus: Voitte unohtaa sen kysymyksen, kuinka usein olen juonut kusta. En kerro.

Pahempaa Seppälää

Isken nyt egoloogisen kiilani vastaanpanemattomalla voimalla markkinoiden maanrakoon ja otan säälittävän siivuni suurta suosiota nauttivista muoti- ja lifestyle-blogeista. Jäin kahvipöytäkeskustelussa kiinni merkkielitismistä, kun tsekkasin Lidlin vaatetarjouksia ja dumppasin releet samaan kastiin Tokmannin tarjonnan kanssa. Eräs tovarištš kahvipöydästä totesi, että hän omistaa monta vuotta vanhan Tokmannilta hankitun takin ja hyvä on edelleen.

Kyse on yksinkertaisesti ennakkoasenteesta, koska en ole koskaan ostanut yhtään vaatekappaletta Lidlistä enkä Tokmannilta. Ennakkoasenteen on synnyttänyt mielikuva, jonka mainitut kauppaketjut ovat itse rakentaneet profiloitumalla ”halpa, mutta hyvä, tai ok, tai mukiinmenevä, tai ei ainakaan ihan paska” -kategorian laatikkohallimyymälöiksi. Näiden kohdalla halpuus (sekä hyvyys) on toki suhteellista ja jopa osittain imagoon tukeutuvaa illuusiota, vaan eipä siinä mitään uutta. Se on markkinointia.

Olen kuullut monelta taholta jopa ylistäviä kommentteja Lidlin vaatteiden laadusta, mitä periaatteessa ei ole vaikea uskoa, koska Lidlin käyttötavarakampanjoiden (oksasakset, säilytysrasiat, virtapankki, vedenkeitin, hiomahiiri, jne.) vankkumattomana kannattajana olen todennut, että saksalaisketju myy harvoin kuraa. Tokmannin vaatteista en tiedä mitään, mutta jos esim. miesten ulkotakkien keskihinta pyörii 30 eurossa, tieto ei herätä luottamusta sen asettuessa pitkän ajan kuluessa tietoisuuteeni rakentuneelle hinta-laatukäyrälle.

Kynnys ostaa vaatteita/rättejä halpamyymälästä on korkealla, koska olen aina kuulunut merkinpalvojien koulukuntaan. Joudun kuitenkin tyytymään keskitason brändeihin lompakon ohuuden vuoksi. En pysty mitenkään venymään sadan euron farkkuihin. En ole vaatefriikki, sillä pääosa vaatteistani on useamman vuoden vanhoja, joten en uusi kovin suurella vimmalla garderobiani.

Vuosia sitten lomamatkalla sattuneen hassunhauskan moottoriöljyhaaverin seurauksena jouduin turvautumaan lähimpään Seppälään (R.I.P.) Savonlinnassa ja ostamaan uuden vaatekerran itselleni. Vaatteet olivat loppujen lopuksi ihan käyttökelpoisia ja kestivät useamman vuoden. Värit kylläkin haalistuivat aika äkäiseen. Tuolloin hankittu Seppälän huppari on edelleen käytössä. Se on haalistunut, nuhjaantunut ja nyppyyntynyt, mutta ei haittaa menoa, koska niin olen minäkin.

Jokin aika sitten sivistyin jostain ilmansuunnasta tulleella informaatiolla, kun kuulin/luin, että kertakäyttömuoti on ekologisesti valtava ongelma. Jos vaatteet valmistetaan kestämään vain yhden sesongin ajan, huomioiden koko tuotantoketju raaka-aineiden tuottamisesta vaatteen poisheittämiseen asti on kuormitus ympäristölle aivan älytön ja tarpeeton. Tuskinpa voidaan puhua Fairtradenkaan piirin kuuluvasta toiminnasta. Tästä voisi johtaa, että H&M sekä vastaavat rikoskumppanit pitäisi kieltää lailla. Tai ihmisten pitäisi muuttaa ostokäyttäytymistään. En kiillota omaa sädekehääni, koska olen myös osallinen rikokseen. Vaikken ehkä suoraan, niin ainakin välillisesti.

Keksihurjastelua

Domino on keksi, joka lapsuudenkodissa majaili usein jääkaapin alapuolella olevassa kaapissa. Dominot saivat olla minun rähmäkäpäliltäni rauhassa, koska ne olivat tylsän makuisia. Täyte maistui, mutta tumma kaakaokeksi ei. Ei ollut pokkaa raapia täytteitä naamariin ja palauttaa pelkkiä keksiosia takaisin pakettiin. Olisi pitänyt kokeilla, niin olisi jäänyt lapsuusmuisto reaktiosta, jonka temppu olisi synnyttänyt vanhemmille.

Ehkä asia oli myös niin, että olin hieman valikoivampi makeuksien suhteen. Monelle penskalle riittää tiedoksi, että jossain paljon sokeria ja he ohjautuvat välittömästi tuotetta kohti. En koskaan ollut mikään makeisten suurmättäjä. Osasyynä käyttäytymiselle kenties oli, että meillä oli aina karkkia tarjolla yllin kyllin. Itse asiassa lähes koko yksi vaatehuoneen pitkä hylly oli omistettu artikkelille. Lienee selitys paikallaan. Äitini oli laivalla töissä, joten sieltä namusia kannettiin enemmän kuin omiin tarpeisiin. Oliko järkeä, no ei.

Koska Domino ei ole koskaan sytyttänyt intohimojani, yhtä oudolta näyttää nykyinen intoilu Oreo-keksejä kohtaan. Oreota survotaan joka rakoon ikään kuin se olisi hämmästyttäväkin keksintö. Luulin Oreota pelkäksi jenkkiläiseksi Domino-kopioksi, mutta asia onkin toisin päin, koska Oreo kehitettiin joitakin vuosikymmeniä ennen Dominoa. Käsittääkseni kombinaatio ”Oreo ja maito” on ollut Yhdysvalloissa aina Se Juttu, osa americanaa ja kulttuurista perintöä. Kollektiivinen muisto, jonka jokainen jenkkikersa jakaa lapsuudestaan. Vähän kuin uunituore lämmin pulla ja maito Suomessa, mutta jokseenkin säälittävämpää, koska kyseessä on kaupallinen tuote. Varmaan Oreo-rummutus Suomessa on markkinoinnin taidonnäyte, mutta hienosti se pieni pirulainen on ujutettu pirtelöihin, jäätelöihin, suklaalevyihin ja ties minne muualle, mitä en muista. Ikävä myöntää, mutta maistettuani Oreota oli se enemmän minun makuuni kuin Domino. Mutta en silti osta, koska en muutenkaan.

Lopuksi maistellaan vielä Marie-keksi. Marie on mysteeri. Luulisi, että jokaisella hieman vanhemman sukupolven edustajalla on muistikuva Marie-kekseistä. Se on keksi, joka jokaisessa kodissa on jossain vaiheessa asustellut määrittelemättömiä aikoja kaapissa, mutta kukaan ei tiedä, miten se sinne on tullut ja kuka niitä on syönyt. Keksi, jonka tunkee suuhunsa siinä vaiheessa, kun ei tiedä mitään muuta suuhun pantavaa. Keksi, joka oli olemassa jo silloin, kun mitään muista keksejä ei ollut. Mitäänsanomaton keksi, joka saattaa maistua miedosti vaniljalta ja makealta, mutta siitä huolimatta ei miltään. Keksi kuin teksti, jonka juuri kirjoitin kekseistä.

Iso viitonen

Joku on syöttänyt minulle ajatuksen, että lihantuotanto on yksi maapallomme suurista ekosysteemin kuormittajista, joten tästä tulisi päätellä, että lihanmussutusta pitäisi vähentää. Onneksemme monet elintarviketeollisuuden yritykset ovat ymmärtäneet ottaa osansa kannettavakseen maapallomme tulevaisuudesta. Atria kantaa kortensa kekoon tarjoamalla ruokakassinsa hinnan perään itkeville ja arjen kurimuksessa rimpuileville Kunnon Arki Grillinakkia (juu juu, kaikki isolla). Siinä on lihaa vain 15 prosenttia, joten kunnon arkeen kuuluu 85 prosenttia teurasjätettä sekä täyte-, säilöntä-, lisä- ja ties mitä aineita. Mutta eivät ne ole ihmiselle haitallisia, sanoi elintarvikefirman pukuasuinen setä.

HK venyttää vielä hieman parempaan tulokseen ja lataa Popsi Iso Viitonen -nakkeihin (taas isolla) 13 prosenttia lihaa. Kokemuksen syvällä vatsaäänellä vinkkaan, että tällaiset herkut kannattaa nauttia kylmänä, koska silloin ne muistuttavat ominaisuuksiltaan eniten oikeaa nakkia. Lämmitettäessä ne menettävät ryhtinsä ja muuttuvat jokseenkin vetelän oloisiksi veijareiksi.

Tästä päästäänkin kädenkäänteessä analyysiin, miten suhtautumiseni Iso Viitonen -nakkeihin kuvastaa persoonallisuuttani Big Five -piirreteorian näkökulmasta. Kuten kaikki piilopirttien pikku psykologit tietävät, Big Five -teoria katsoo persoonallisuuden perustuvan viiteen peruspiirteeseen: neuroottisuus eli tunne-elämän epätasapainoisuuden laajuus, ekstraversio eli ulospäin suuntautuminen, sovinnollisuus, tunnollisuus ja avoimuus uusille kokemuksille.

Neuroottisuudessa mennään aika korkeissa lukemissa, jos taipumuksena on kytätä kaupassa ostamiensa tuotteiden valmistusaineita ja lihapitoisuuksia. Taustalla näyttäisi kytevän lisäksi suurempi neuroosi pitkälle prosessoidun ravinnon terveysvaikutuksista meihin ja tuleviin sukupolviin.

Ekstraversiota on jo hieman vaikeampi peilata nakkipaketin kautta. Kaipa se on niin, että jos ajanvietteeksi riittää nakkipaketin arvioiminen, niin tuskin on kyse varsinaisesta seurapiiriperhosesta. Henkilö, joka viihtyy enemmän tavaran kuin ihmisten seurassa, taipuu introversion puolelle.

Sovinnollisuus on myös hieman hankala nakki purtavaksi. On havaittavissa periaatteellista donquijotemaista taistelua elintarviketeollisuuden meille tuputtamaa moskaa vastaan, mutta toisaalta laajamittaisempia tuloksia ei synny, jos asia jää yhden tai kahden ihmisen ostokäyttäytymisen muuttamiseen. Pitäisi mennä heiluttamaan kadulle banderollia ”Lisää lihaa Isoon Viitoseen, ja heti!” Toisaalta tämänkin tasoinen paneutuminen ravinnon laatuun osoittaa välittämistä ainakin lähipiiriään kohtaan.

Henkilöstä löytynee tunnollisuutta, jos kykenee paneutumaan intensiivisesti lihajalosteiden laatuun ja toimimaan omien periaatteidensa mukaan. Tosin ajanhallinta saattaa muodostua ongelmaksi, kun ostosreissut venyvät tuijotellessa lukuisten artikkeleiden tuoteselosteita.

Jos rähisee palstakaupalla elintarviketeollisuuden huolestuttavasta kehityksestä ja muistelee, että ennen oli nakeissa lihaa vähintään 63 % (Popsi Grillinakki), niin avoimuudesta uusille kokemuksille tuskin on kyse. Pikemminkin henkilö on taipuvainen pitämään kiinni vanhoista käytännöistä ja hyväksi havaituista tuotteista. Uusiin kokemuksiin suhtaudutaan varsin varautuneesti.

Jälkilämmitetyt partaansa nauravat nakit: Pienenä lapasena söin pääasiallisesti Popsin Grillinakkeja, jotka ovat aina olleet miellyttävän tikkusuoria moniin muihin oudon käyristyneisiin verrattuna. Ettei väärinymmärrykselle jää sijaa, söin monipuolisesti kaikenlaista ruokaa, en ainoastaan nakkeja. Kesällä tietty kiskottiin grillimaggaraa, Popsin Taifuunia ja Atrillia, ja hyvältä maistui, vaikka lihapitoisuuksista en tiennytkään. Lihaisempien jöötien invaasio tuli vähän myöhemmin.

Colailua

”Drinkin’ rum and Coca-Cola, go down Point Koomahnah, both mother and daughter, workin’ for the Yankee dollar” oli yksi niistä renkutuksista, joita saatoin lapsena kuulla automatkoilla kasettisoittimesta, kun isäni itse nauhoittamat kasetit avarsivat musiikillista maailmankuvaani. En tajunnut laulusta muuta kuin että siinä lauletaan rommista ja Coca-Colasta. Laululla on muuten mielenkiintoinen historia, jota voi googletella omien mielihalujen mukaan.

Vaikka rommi ja kokis on onnistunut yhdistelmä samoin kuin sitruunainen versio Cuba Libre, asian ytimessä on tällä kertaa kola. Juon sitä aika paljon. Harvassa on ne päivät, jolloin ei kasvisuutejuomaa kaatuisi kurkusta alas. Määrällisesti kuljetaan kai vielä kohtuuden rajoissa. Ainakin näin valehtelen itselleni. Lukiossa rinnakkaisluokalla oli minua pari päätä pitempi urpo, jonka näki välitunnilla aina Pepsi-pullo kädessä. Kuulemma kiskoi sitä pari litraa päivässä, ja nimenomaan sen oli oltava Pepsiä, ei mitään muuta merkkiä.

Minulle uppoaa kaikki merkit ihan sujuvasti, mutta sokerittomia versioita en suosi. Sen verran on kuitenkin annettava myönnytystä, että Pepsi Max on siedettävän makuinen, vaikka siinäkin makeutusaineet tulevat selvästi esiin. Jos rankataan merkkejä, on Pepsi ollut perinteisesti ykkönen, vaikka viime aikoina on tullut ryystettyä runsaasti Rainbow-bulkkikolaa, koska budjetti tykkää siitä ja se kuitenkin maistuu kolalta. Kaikkien aikojen suosikki on lapsuuden nostalgiaherkku Schweppes Cola, joka valitettavasti katosi Suomesta jo vuosikymmeniä sitten. Olikohan todella maku parempi vai onko aika kullannut senkin?

Lapsena tuli satunnaisesti juotua myös Dr Pepperiä, josta en juuri pitänyt, koska maku oli outo, mutta koska minua vanhemmat serkkuni ylistivät Deeku Pepperiä, niin pakkohan sitä oli juoda. Nykyisin arvostan Pepperin yleisestä linjasta poikkeavaa makua. Vaikka Dr Pepper kuuluu limsojen ryöstöhintaluokkaan, on se miellyttävää vaihtelua. Mieleen on jäänyt myös mahtava tv-mainos, jossa parrakas prätkäukko ajelee kylmäkaapilla varustetulla trikellä pitkin aavikkoa ja sinkoilee limua kaikille janoisille. Mainos oli yllättävää kyllä suomalaista tuotantoa ja löytyy tietenkin Youtubesta. Muistin syövereihin tallentui myös mainokseen liittynyt laulunpätkä: ”Dr Pepper USA [juu-es-ei], toiset tykkää, toiset ei. Ovela maku, pakko maistaa!”

Pitkästyttävät pölinät pitkosta

Tässäpä mainio esimerkki iän tuomista eduista. Jos Hercule Poirot kehotti käyttämään pieniä harmaita aivosoluja, minun aivosolujeni harmaus johtuu niiden elottomuudesta. Hoksottimet kärsivät sellaisesta kuolonkankeudesta, ettei voi kuin päivitellä, kuinka saatanan tyhmä ihminen voi olla. Ostin joitakin päiviä sitten pullapitkon. Tunnustaudun satunnaiseksi pullan mussuttajaksi, kunhan ei muodostuisi pahaksi tavaksi. Tällä kertaa terveydelle hengenvaaralliseksi vehnäseksi valikoitui Jokioisten Leivän tuotos nimeltä ”Kappeevoipitko”.

Järsin heti ensi nälkään jonkin verran, sillä jos ihminen jollain selviää elämässä, niin se on vehnäjauhon, voin ja sokerin yhdistelmä. Sen jälkeen pitkonpätkä jäi roikkumaan pöydälle useiksi päiviksi. Palataan hieman taaksepäin. Jo kaupassa ihmettelin sanaa ”kappee”. En kerta kaikkiaan tajunnut, mitä sana voi tarkoittaa. Päättelin, että kyseessä on jokin jokioislainen erikoismurresana, jonka merkityksen voi ymmärtää vain syntyperäinen jokioislainen.

Useamman päivän kuluttua tartuin pitkoon ja päätin, että tungen sen naamariini vaikka väkisin, ettei menisi pilalle. Siinä pullaa jäystäessäni katselin käärepaperia ja silloin minulla välähti: ”kappee” tarkoittaa kapeaa. Tunsin itseni idiootiksi, mikä tosin nykyisin ei ole ollenkaan harvinaista. Jos tarkalla voisilmällä havainnoi pitkon muotoja, saattaa se olla perinteistä pullapitkoa kapeampi. Käänsin käärepaperin ympäri ja sieltä löytyi lisävalaisua pitkon nimelle:

”Tampere–Turku-rautatieltä vedettiin kapearaiteinen teollisuusrata Humppilasta Jokioisten kautta Forssaan 1898. Reitti oli ensimmäinen yleiseen liikenteeseen otettu kapearaiteinen rautatie Suomessa. Lähes koko rata kulki Jokioisten kartanon omistamalla maalla.”

Tämä varmasti kiinnosti kaikkia, tai vähintäänkin junabongareita ja pienoisrautatieharrastelijoita. ”Pidä saastaiset sormesi kaukana minun Märklinistäni!”, kimitti eräs sekavan oloinen setämies takarivistä. Kaikki Conania katsoneet tietävät, millä äänensävyllä edellinen repliikki pitää lausua. Selväpäisempi ihminen voi helposti saattaa epäilyksenalaiseksi rautatien ja pullapitkon yhteyden, mutta minulle se on yhtä luonnollinen asia kuin käen munat vieraassa pesässä tai käet vieraissa taskuissa. Katsokaas molemmat ovat pitkulaisia.

Laatua viimeiseen muruseen: Kappeevoipitko, nami nami ja mussun mussun.

Toinen jokioislainen spesialiteetti: anusvoipulla. Lukijan mielikuvituksen varaan jää, mitä on ”anusvoi”.

Kuivaa papeloa

Taloudessamme asuva toinen täysi-ikäinen päätti syödä iltapalaksi rahkaa, mikä sinällään oli aika poikkeuksellista häneltä, koska fitness-mätöksi vahvasti leimautunut maitojaloste ei yleensä kuulu hänen ruokavalioonsa. Kommentoin rahkaa sanomalla sitä kuivaksi papeloksi. Tähän hän vuorostaan, ettei sellaista sanaa kuin ”papelo” ole olemassakaan. Alun perin isäni on käyttänyt tätä järkyttävän typerältä kuulostavaa sanaa luonnehtimaan juuri kaikenlaista kuivahkon tuntuista, möhnäistä kurkkuun tarrautuvaa ravintoa. En itsekään koskaan pitänyt sanasta, mutta silti sorrun nyt itse käyttämään sitä.

Jokainen ihmetyksen aihe ratkeaa viime kädessä KVG-metodilla (onko se jo vanhentunut termi?). Ja kas kummaa, suomen kieli tunnistaa sanan papelo. Ensimmäinen repeilyn aihe oli se, että ratkaisu löytyi paikasta nimeltä Pitsiwiki. En tosiaan kuvitellut, että sellainen wiki kuin ”pitsiwiki” olisi olemassa. Kaikki wikit ovat näköjään mahdollisia. Pitsiwikin mukaan ”nyytinkejä papeloitaessa eli itäsuomalaisittain pitsiä nyplätessä käytetään nypylöinä papeloita”. Löytyi myös kuvia sorvatuista ja veistetyistä papeloista eli kapeista puupalikoista. Joka tapauksessa papelon yhdistäminen ruokaan vaatii jo raskaskätisempää mielikuvitusta. Papelon nieleminen tuottaa varmasti tuskaa.

Lisäksi löytyi monenlaisia muita papeloita, kuten esim. meksikolainen käsityökauppa, urheiluseura ja joitakin Papelo-sukunimisiä tyyppejä. Sekä papelorikko, tuo maanmainio kuivien paikkojen valkokukkainen rikkokasvi. Se niistä papeloista.

Jk: Minulla on riittänyt omaa hauskaa, kun selvisi, että jenkeissä on sellainen arvostettu vaatesuunnittelija kuin James Perse. Ei pitäisi sortua anaalivaiheen pelleilyihin, vaan tätäkin asiaa tulisi tutkia omana itsenään eli per se.

Monogram

K-market Olavintorin aulasta oli suora kulku seinässä olevan aukon kautta viereiseen Kipa-kirjakauppaan. Kipa oli pienelle lapselle sarjisten ja lelujen aarreaitta. Aina sinne oli päästävä ihmettelemään, mitä oli tarjolla. Joka kirkonkylän reissulla oli tarkistettava myös Sysmän Kemikali ja Paperin nallipyssyvalikoima. Lapselle ei ole väliä, vaikkei mitään uutta olisikaan edelliseen käyntiin verrattuna. Samassakin sälässä riittää pällisteltävää uudestaan ja uudestaan.

Eräällä kerralla Kipassa koottavien hyllyä katsoessani äkkäsin Monogram-merkin uuden kuvaston. Vuosi oli 1985. Se oli useita kymmeniä sivuja paksu A4-koon katalogi, joka oli täynnä toinen toistaan hienompia kuvia koottavista. Oli vielä erikseen mentävä tiskille kysymään, onko kuvasto varmasti ilmainen ja saako sen ottaa. Tuota kuvastoa jaksoin selata lukemattomia kertoja. Sieltä löytyi upeita taisteluhävittäjiä ja komeita jenkkirautoja tyyliin Chevrolet Camaro IROC-Z. Kuvasto päätyi ajan saatossa lehtiroskiin ja toinen pienoismallivalmistaja Revell nielaisi Monogramin.

Koottavien vitsi on siinä, että laatikon kannessa on näyttävä piirretty tai maalattu kuva rakennettavan mallin esikuvasta. Ei siis kuvaa valmiista ja viimeistellystä pienoismallista. Upea kuva vetoaa pikkupoikiin ja vähän isompiinkin. Olihan minulla joitakin koottavia. Pikkuriikkisten osien liimailu sottaavalla pienoismalliliimalla ei niin kovin hauskaa ollut. Jotta koottavan olisi saanut näyttämään tyylikkäältä, olisi yksityiskohtiin tarvinnut lukuisia pikkupurkkeja erivärisiä maaleja. En muistaakseni saanut kuin yhden purkin per malli, joten lopputuloksen voi kuvitella. Veteen kastettavien pikku merkkien liimaaminen olikin jo aivan tolkuton homma. Valmiit kyhäelmät makasivat hyllyllä ja keräsivät pölyä. Ei niillä mitään kunnon leikkiä saanut aikaiseksi. Mutta kuvastoa kelpasi selailla kaverin kanssa ja kysellä ”minkä sä ottaisit tältä sivulta”.

Suomenkieli pulassa

Nyt on vakavaa asijaa. Nimittäin Suomenkieli on ahdinkossa. En tiedä mitenpäin tässä olisi kun tilanne on niin paha että pahaa tekee. Sain uuden pankki kortin. Pankin nimi on uudessa kortissa muutettu sellaseksi kuin Danske Bank. Tiättävästi eka sana viittaa Tanskalaisuuteen ja toka sana pankkiin. Nyt sitten mut on pakotettu Tanskalaiseksi. Aijemmassa kortissa oli vielä Suomenkieli ja oikein kirjoitus kunnossa. Siinä luki Sampo Pankki just niinku pitääkin. Sampo kertoi että ollaan raha asioiden äärellä kuten raha-sampo. Lisäksi se oli jokin ihme juttu kansallis eepoksessamme kalevalassa. Sen kirjoitti reijo mäki tai sitten se oli se muinainen kalju äijä kekkonen. Ajattelin tässä nyt vaan sydäntäni purkaa ku niin ahdistaa ettei paskakaan meinaa tulla ulos. Oliko tässä nyt jotain oma perästä no ei Helvetissä ollut. Paskaläppä on paskaläppää vaikka meierivoissa paistais. Ja meieristä tuli tietty heti mieleen tissit. Isot Tissit.

Herne-maissi-paprika -bisnestä

Otetaan joka talouden yleisen hyväksynnän ansainnut perusvihannes, hämmentävä sekasikiö nimeltään herne-maissi-paprika. Kuvittelisi, että tällaisen vihannessekoituksen osanottajat olisivat järjestäneet keskinäiset suhteensa tasa-arvoisesti. Tahtoo sanoa, että kutakin vihannesta olisi pussissa yhtä paljon eli noin 33,3333333333 %. Eipä tietenkään ole. Apetit-valmistajalla suhdeluvut ovat herne 50 %, maissi 36 % ja paprika 14 %. S-ryhmän Rainbow’lla jako menee herne 60 %, maissi 30 % ja paprika 10 %. Herneet, nuo vittumaiset pikku viherpiiperöiset, suorittavat julmaa inkvisitiotaan kauppojen pakastealtaissa.

Väistämätön, looginen, kronologinen ja melankolinen johtopäätös on, että herneiden osuus pakastevihanneksissa on suuri siksi, että herneet ovat edullisempia kuin maissit ja paprikat. Valmistaja pyrkii tällaisella toiminnalla kustannussäästöihin ja samalla omistajiensa hyvinvoinnin lisäämiseen. Tuotantotoiminnassa pyritään käyttämään raaka-aineita mahdollisimman taloudellisesti, koska se on tehokasta toimintaa. Hemapa-tuotteessa asialle ei voi mitään, koska se on alan käytäntö. Tai voi sittenkin: osta pussi herneitä, pussi maissia ja pussi paprikaa. Tai vielä parempi: osta tuoreita vihanneksia. ”Fresh ingredients”, sanoi Gordon Ramsay.

Valmistaja tinkii surutta raaka-aineiden laadusta niin kauan kuin on varmaa, että asiakkaat eivät sitä huomaa. Jos mennään sen rajan yli, että laadusta tinkimisen on mahdollista vaikuttaa kulutuskäyttäytymiseen, on kyseessä tietoinen riskinotto.

Herne-maissi-paprikassa laatu näyttäytyy kahdelta kantilta. Ensinnäkin herneiden suhteellinen osuus määrittelee laatua. Onhan se kuluttajan kannalta hieman erikoista, että mainittua tuotetta ostaessa puolet tuotteesta on hernettä. Vitutus saattaa kasvaa, jos herneitä on reipas enemmistö ja maissinjyviä ja paprikanpaloja näkyy vain siellä täällä. Mutta tietenkin kansa ostaa Rainbow’ta, koska se on hieman edullisempaa kuin Apetit. Halpisvihannekset voi kivasti sijoittaa kaljalaatikoiden päälle. Jäähdyttävät oluet valmiiksi.

Kuinka moni tihrustelee tuoteselostetta takapuolelta, puhumattakaan siitä, että vertailisi tuotteita pakastealtaan äärellä? Mieletöntä touhua. Jos siinä lukee herne-maissi-paprika, niin silloin se jumalauta on herne-maissi-paprikaa! Mutta missä kulkee hernepitoisuuden kipuraja ihmisillä? Onko se 70 % vai jopa 80 %? Nimeksi pitäisi vaihtaa HERNE-maissi-paprika tai herne-herne-herne-maissi-paprika.

Toinen näkökulma laatuun on, että herneet, maissit ja paprikat ovat kelpo tavaraa, siis kuranttia. Siinä vaiheessa, kun kastikkeen seassa lilluu jotain ruskeita könttejä, on ylitetty kuluttajan sietokynnys. Onneksi tällaista ei ole sattunut näköpiiriin kovin usein. Ehkä Euroshoppereissa, mutta nehän eivät olekaan ruokaa.

Vihannespusseissa laadun huononeminen on vielä kohtuullisen helppoa havaita, mutta annas olla, jos katsotaan vaikka tietokonetta. Kuka nyt avaisi tietokonetta ja tiirailisi, millaisia komponentteja on käytetty. Ja vaikka sen tekisikin, niin sittenkin pitäisi olla perehtynyt asiaan, jotta ymmärtäisi, ovatko osat laatukamaa vai jotain törkeää rupua. Tietokoneiden mainoksissa luetellaan kyllä käytettyjä osia, mutta sekään ei tuo varmuutta, koska samat valmistajat tuottavat samaan aikaan eliittikomponentteja sekä bulkkiroskaa.

Palataan herne-maissi-paprikaan. Laadusta voi tinkiä ja varmasti tingitään niin kauan kuin siitä ei jää kiinni. Monet tinkivät kiinnijäämisen uhallakin. Risky business nääs. Toisessa ääripäässä luvataan premiumia ja toisessa Euroshopperia, mutta kuka takaa, mitä loppujen lopuksi saa? Kädet ristiin ettei ainakaan ruokamyrkytystä tai GM-vihanneksia.

Saarioinen taas valmiiksi pöydän laittaa

Saarioinen taas valmiiksi pöydän laittaa,
perinteiset herkut hyvältä maittaa,
jouluna on aikaa olla seurassa toisten,
kun jouluruokaa on – Saarioisten!

Joulun välipäivinä huomasin yhtäkkiä laulavani kyseistä jingleä. Taisi olla niin, että rallatus nousi alitajunnasta tietoisuuteeni, kun satuin selaamaan Pirkka-lehden ruokaliitettä vuodelta 1988 (ja ei saa kysyä, miksi). Ruokaliite ei ollut jouluinen. En taatusti ole kuullut ko. mainoslaulua ainakaan vuosikymmeneen, tai todennäköisemmin kahteen. Lapsena olen tainnut nähdä ja kuulla mainoksen liian monta kertaa. Jostain se pulpahti nyt pintaan. Kaikkea se alitajunta teettää, ja ehdollistuminen. Ah, kultaista lapsuuden mainosaivopesua. En sentään rynnännyt kauppaan kahmimaan Saarioisten joululaatikoita.

Hammastahnaa vajakeille

Kesällä käydessäni apteekissa bongasin sattumalta hammastahnan, jota markkinoidaan tuotemerkillä RetarDEX. Vaikken ole mikään natiivi englanninkielinen, tajusin välittömästi hammastahnamerkin mielettömyyden. Nimeen sisältyvä sana retard tarkoittaa englannin slangissa kehitysvammaista, jälkeenjäänyttä ja ihan haukkumasanana jotain idiootin tai vajaaälyisen tapaista.

Harvemmin saa apteekissa purskahdella nauruun, mutta nyt oli aihetta. Samalla voi vain ihmetellä, kuinka vielä nykyäänkin voi päästä markkinoille noin (kirjaimellisesti) idioottimaisia tuotenimiä. Ihmetystä lisää tietty sekin, että tässä on kyse niinkin harvinaisen kielen kuin englannin sanasta. ”Ei nimi tuotetta pahenna, jollei tuote nimeä” ei toimi aina. Tässä muitakin mieleeni tulleita tai arkistojen (eli verkon) kätköistä löytämiäni tuotemerkkimunauksia:

• Chevrolet valmisti pitkään autoa mallinimellä Nova, mutta espanjan kielessä ”no va” merkitsee ”ei kulje”.
• Suomessa aikoinaan hyvinkin suosittu maasturi Mitsubishi Pajero merkitsee espanjan kielessä lausuttuna runkkaria. Pajeron ja runkkarin kirjoitusasu ei ole yhtenevä, mutta ilmeisesti lausuttuna eroa ei havaitse. Jos sun lysti on, niin runkkari-Mitsulla ajele.
• Euroopassa ja Suomessa tunnetaan hyvin Honda Jazz -automalli. Atlantin takana autolla on kuitenkin mallinimi Fit. Honda Fit oltiin aikoinaan lanseeraamassa nimellä Honda Fitta, kunnes joku ehti hätiin. Ei liene tarvetta lisäselityksille. Jos et tajunnut, opettele pelle edes pari sanaa ruotsia.
• Mazda Laputa oli nokkela mallinimi, joka oli otettu Gulliverin retkistä. Teoksessa esiintyy lentävä saari, jonka nimi on Laputa. Kiitos taas kerran espanjan kielen, ”la puta” tarkoittaa huoraa.
• Fordin Pinto-malli tarkoittaa Brasilian portugalin slangissa miehen sukuelimiä. Onneksi Pintoa ei koskaan viety Brasiliaan kyseisellä nimellä.
• Englannin ”mist” tarkoittaa usvaa tai sumua. Mutta sellaiset tuotteet kuin Irish Mist -likööri ja Rolls-Royce Silver Mist (eli tutummin Rolls-Royce Silver Shadow) näyttäytyivät Saksan maalla hieman eri valossa. Saksassa Mist = jäte, roska, paska, sonta, paskapuhe.
• Joka ainoa kahvila tuputtaa nykyään lattea. Latte-sanaa taivuttaessa päästään suomen kielessäkin uusiin merkityksiin lattea-sanan kautta. Mutta saksa nokittaa ja oikein kunnolla: slangissa latte on stondis eli seisokki eli erektio (virallisesti rima tai säle). Yhdysvalloissa pyörii ohjelma nimeltä Morning Latte (sen niminen elokuvakin on) eli kaikille miehille tuttu aamustondis (englanniksi ”morning wood”).
• Panasonic oli vuonna 1996 tekemässä PC-lanseerausta valtavan markkinointikampanjan kera. Nakke Nakuttajakin (Woody Woodpecker) oli otettu mukaan kampanjan internet-oppaaksi. Päivää ennen kampanjan alkua koko homma pantiin jäihin. Mainoksissa oli lause ”touch Woody – the Internet Pecker”. Japanilaisille valkeni, että a) touch woody = kosketa stondista ja b) pecker = vehje eli kalu eli penis.

Osataan sitä meilläkin. Kunnioitettu muinainen työpaikkani tunnetaan nimellä Uudenkaupungin ammatti- ja aikuisopisto Novida. ”No vida” on espanjan kieltä ja tarkoittaa ”ei elämää”. Ei kovin kannustava iskulause opiskelijoille.