The Grand Slippery Slip Flip-Flop'n Clog Tour

Siinä on englanninkielinen otsikko, sorry my bad. Kannan vastuun, mutta se vaan kuulosti ihan helvetin hauskalta. No hauskalta kuitenkin. Onpa ainakin omaa hauskaa, vähät minä muista.

Kuljen kesät läpeensä varvassandaaleissa. Joka paikkaan ja aina, kun suinkin mahdollista. Itse asiassa mieluiten kävelisin paljain jaloin, mutta en viitsi ottaa riskiä, mitä kaikkea ylläripylläriä niiden reissujen jälkeen jalanpohjista saisi irrotella.

Omistan nolon monta paria varvassandaaleita. On pihatöihin omansa, sitten koiralenkille toiset, töihin ja vapaa-ajalle omansa ja pari paria päälle. On siis sen verran tarpeeksi, että voisi olettaa, että kuvittelen olevani mustekala. Oikea varvastossujen Imelda Marcos. Nyt tuli niin vanha läppä, että harva muistaa tuota pikku knoppia. Mutta siitä googlettamaan Imelda Marcosin kengät.

Pikkukivana sivuaskeleena, tai kuvaavammin sivukompurointina, tuli mieleen, että olihan minulla noin 10 vuoden mittainen puukenkäkausi, vaikkei minulla ole edes hollantilaista verenperintöä. Pidin muinoin kesäisin Sysmän mökkirannassa aina räjähtäneitä puukenkiä jalassa ja niistä muodostuivat oikea tavaramerkkini, etten edes tohtinut rikkoa perinnettä. Kaikki aina päivittelivät, kuinka vaaralliset vekottimet ne ovat ja tottahan se oli. On turha laskea, kuinka monta kertaa taitoin nilkkani puukkarit jalassa ja kuinka monta kertaa vedin lipat niiden kanssa sateen kastelemalla nurmikolla. Puukengät muuttuivat todella vittumaisen liukkaiksi kusiluistimiksi sadekelillä. Pito oli tasan nolla. Mutta kaikesta huolimatta pidin niitä mökillä aina jalassa ihan periaatteesta. Mutta se puukkareista.

Sain äskettäin kunnian tehdä vähän pidemmän kestotestin varvastossuilla kävelemisessä. Vitsikkään väärinymmärryksen seurauksena päädyin kävelemään läpsyttimet jalassa työpaikalta kotiin eli reilu 13 kilometriä. Ei se kuulosta paljolta, mutta yhtä kyytiä marssien saattaa havaita erinäisiä puutteita varvassandaalien ergonomiassa. Jo puolivälissä Via Dolorosaa alkoi jalkateriä särkeä kohtalaisesti. 10 kilometrin kohdalla särky oli jo helvetillinen ja lisäksi tuntui, että jalkaterät olisivat tulessa. Myös lonkat esittivät alleviivaavaa kritiikkiä jalkinevalinnasta. Suuri helpotus saapui reilu kilometri ennen kotia rankkasateen muodossa. Jalkapoloiseni huusivat hoosiannaa, kun kesäsade jäähdytti ja helpotti niiden tuskaa. Viimeisen kilometrin kuljin paljain jaloin ja varvastossujen riisuminen tuntui siinä kohtaa euforiselta. Toisena syynä oli, että läpsyt alkavat ikävästi luistaa jalkapohjan alla, kun ne kastuvat.

Vaikkei maratoneille kannata ehkä lähteä varvassandaaleissa, on ne silti hiton mukavat kesäjalkineet. Jalka saa olla vapaana kuin taivaan linnun jalka ja hengittää kesää, eikä tarvitse mitään sukkia pilaamaan fiilistä. Kyllä jalkoja saa taas homehduttaa kenkien sisällä suurimman osan vuotta.

Zen ja pyykinripustamisen taito

Oppilas: Mestari, näytä minulle tie.
Mestari: Lapseni, se tie on pitkä ja kivikkoinen, täynnä petollisia paikkoja. Mutta kärsivällisyydellä senkin matkan saa taitettua. Meidän tulee aloittaa oikean välineen valinnasta, sillä perusteelliset alkuvalmistelut tai pohjustustyöt tasoittavat polkuamme. Olemme oikealla tiellä, jos valitsemme omilla jaloillaan seisovan siivekkeellisen kuivaustelineen, koska siihen mahtuu runsaasti pyykkiä. Sen on hyvä olla kokoontaitettava, jotta sen saa tarpeen tullen pois tieltä. Etsinnässä ei saa hätäillä, koska muuten voi tuhlata rahansa heti hajoavaan malliin. Telinettä tulee tarkastella huolella, jotta sen voi havaita olevan vankkatekoinen. Liitokset ja nivelet voivat olla heikkoja kohtia.
Oppilas: Ammennan viisauttasi ja tutkin sitä sydämessäni. Entä sitten? Miten jatkamme eteenpäin?
Mestari: Seuraavaksi siirrymme pyykin valmisteluun, jotta löydämme suunnitelmallisuuden ja johdonmukaisuuden hyveet. Ensimmäiseksi erottelemme kasasta paljon ripustustilaa vievät vaatteet, kuten paidat, housut ja mekot. Nämä asettelemme telineelle siten, että leveytensä puolesta tavallisesti eniten tilaa vievät paidat ripustetaan telineen siivekkeille. Samalla ymmärrämme tasapainon idean. Jos ripustamme vaatteita vain yhdelle siivekkeelle, eikä painoa ole lainkaan toisella siivekkeellä tai kuivaustelineen keskiosalla, teline kaatuu. Kaikessa pitää pyrkiä tasapainoon itsensä ja ympäristönsä kanssa. Kun siivekkeet tulevat täyteen, siirrytään täyttämään keskiosaa. Jos pyykkiä on vain vähän, kannattaa käyttää ainoastaan telineen keskiosaa ja taittaa lopuksi siivekkeet pois tieltä. Jos paitoja ja housuja on todella paljon, kannattaa harkita vaihtoehtoisia ratkaisuja: osan paidoista voi ripustaa henkareille jonnekin muualle, jos tilaa löytyy. Takit tulee aina ripustaa tukeville henkareille.
Oppilas: Sanasi ovat viisauden virtaavaa vettä, niin elävää ja mukautuvaa. Kertokaa lisää!
Mestari: Malttia, nuori oppilaani. Kokemus ei kiirehtimällä kartu. Kaikki virtaa, sen voi parhaiten havaita pysähtymällä ja tarkkailemalla. Kiitollisena panen kuitenkin merkille valtaisan oppimisen halun, sen sisältäsi säteilevän voiman.
Oppilas: Entä alusvaatteet, suuri Mestari?
Mestari: Lyhyet alushousut asetellaan telineelle poikittain, jotta ne eivät veisi liikaa tilaa. Niiden ripustaminen samansuuntaisesti edistää sisäistä rauhaa. Sukat tulee ripustaa siten, että niiden kärkien tulee osoittaa samaan suuntaan. Sukkien ollessa pyykkinarulla vieri vieressä täydellisessä järjestyksessä voimme aistia harmoniaa ympäristömme kanssa. Tällä tavoin pääsemme lähemmäksi mielen täydellistä tasapainoa.
Oppilas: Onko vielä jotain huomioitavaa, Mestari?
Mestari: Mainitsen vielä, että pyykkiä ei kannata asetella toistensa päälle, sillä se hidastaa kuivumista. Vaatteiden paksuimmat kohdat, kuten housujen vyötäröt, kuivuvat hitaimmin. Työn voi katsoa tehdyksi, kun ei ole enää ripustettavaa pyykkiä jäljellä. Tuolloin mieli on levollinen ja voimme tuntea yhteyden maailmankaikkeuteen. Pitää muistaa, että vaatteiden kuivuttua ne tulee oikeaoppisesti korjata pois telineeltä, laskostaa ja siirtää niille kuuluville paikoilleen, mutta siihen perehdymme toisella oppitunnilla.
Oppilas: Mestari, tämä kaikki on ollut valaisevaa ja syvän viisauden sanoistanne riittää minulle pohdittavaa pitkäksi aikaa. Yksi kysymys askarruttaa vielä mieltäni: Mestarini, oletteko mielenvikainen?
Mestari: Lapseni, oppilaani, elämme aikoja, joina meidän kaikkien täytyy olla mielenvikaisia pysyäksemme järjissämme.

Pahempaa Seppälää

Isken nyt egoloogisen kiilani vastaanpanemattomalla voimalla markkinoiden maanrakoon ja otan säälittävän siivuni suurta suosiota nauttivista muoti- ja lifestyle-blogeista. Jäin kahvipöytäkeskustelussa kiinni merkkielitismistä, kun tsekkasin Lidlin vaatetarjouksia ja dumppasin releet samaan kastiin Tokmannin tarjonnan kanssa. Eräs tovarištš kahvipöydästä totesi, että hän omistaa monta vuotta vanhan Tokmannilta hankitun takin ja hyvä on edelleen.

Kyse on yksinkertaisesti ennakkoasenteesta, koska en ole koskaan ostanut yhtään vaatekappaletta Lidlistä enkä Tokmannilta. Ennakkoasenteen on synnyttänyt mielikuva, jonka mainitut kauppaketjut ovat itse rakentaneet profiloitumalla ”halpa, mutta hyvä, tai ok, tai mukiinmenevä, tai ei ainakaan ihan paska” -kategorian laatikkohallimyymälöiksi. Näiden kohdalla halpuus (sekä hyvyys) on toki suhteellista ja jopa osittain imagoon tukeutuvaa illuusiota, vaan eipä siinä mitään uutta. Se on markkinointia.

Olen kuullut monelta taholta jopa ylistäviä kommentteja Lidlin vaatteiden laadusta, mitä periaatteessa ei ole vaikea uskoa, koska Lidlin käyttötavarakampanjoiden (oksasakset, säilytysrasiat, virtapankki, vedenkeitin, hiomahiiri, jne.) vankkumattomana kannattajana olen todennut, että saksalaisketju myy harvoin kuraa. Tokmannin vaatteista en tiedä mitään, mutta jos esim. miesten ulkotakkien keskihinta pyörii 30 eurossa, tieto ei herätä luottamusta sen asettuessa pitkän ajan kuluessa tietoisuuteeni rakentuneelle hinta-laatukäyrälle.

Kynnys ostaa vaatteita/rättejä halpamyymälästä on korkealla, koska olen aina kuulunut merkinpalvojien koulukuntaan. Joudun kuitenkin tyytymään keskitason brändeihin lompakon ohuuden vuoksi. En pysty mitenkään venymään sadan euron farkkuihin. En ole vaatefriikki, sillä pääosa vaatteistani on useamman vuoden vanhoja, joten en uusi kovin suurella vimmalla garderobiani.

Vuosia sitten lomamatkalla sattuneen hassunhauskan moottoriöljyhaaverin seurauksena jouduin turvautumaan lähimpään Seppälään (R.I.P.) Savonlinnassa ja ostamaan uuden vaatekerran itselleni. Vaatteet olivat loppujen lopuksi ihan käyttökelpoisia ja kestivät useamman vuoden. Värit kylläkin haalistuivat aika äkäiseen. Tuolloin hankittu Seppälän huppari on edelleen käytössä. Se on haalistunut, nuhjaantunut ja nyppyyntynyt, mutta ei haittaa menoa, koska niin olen minäkin.

Jokin aika sitten sivistyin jostain ilmansuunnasta tulleella informaatiolla, kun kuulin/luin, että kertakäyttömuoti on ekologisesti valtava ongelma. Jos vaatteet valmistetaan kestämään vain yhden sesongin ajan, huomioiden koko tuotantoketju raaka-aineiden tuottamisesta vaatteen poisheittämiseen asti on kuormitus ympäristölle aivan älytön ja tarpeeton. Tuskinpa voidaan puhua Fairtradenkaan piirin kuuluvasta toiminnasta. Tästä voisi johtaa, että H&M sekä vastaavat rikoskumppanit pitäisi kieltää lailla. Tai ihmisten pitäisi muuttaa ostokäyttäytymistään. En kiillota omaa sädekehääni, koska olen myös osallinen rikokseen. Vaikken ehkä suoraan, niin ainakin välillisesti.

Kikelit housut

Yksiosaisessa sarjassa Suomen kielen kauneimpia kukkia esittelen tänään erityislaatuisen sanan. Poika veti päällensä housut, jotka olivat menneet pieneksi. Tokaisin siihen, että pojan housut ovat kikelit. Seurauksena tytär alkoi räkättää, poika kieri lattialla ja oli tukehtua nauruunsa ja vaimo alkoi pilkata. Hän myös väitti, ettei sellaista sanaa voi olla olemassakaan. Tästä suivaantuneena tartuin puhelimeen ja googlasin ”kikelit housut”. Google ei tunnistanut millään sivulla sanaa kikeli toivomassani merkityksessä, mutta kysyi sen sijaan ”tarkoititko: kikkelit housut”.

Soitin myös isälleni, joka ei tunnustanut sanaa kotiseutujensa päijäthämäläiseen murresanastoon kuuluvaksi. Hän muisti kuulleensa sanan, mutta epäili sen tulevan länsirannikolta päin. Kasvojeni pelastukseksi osoittautui Kotimaisten kielten keskuksen (kotus) ylläpitämä Suomen murteiden sanakirja.

Sivuston mukaan pääasiallinen merkitys sanalle on pikkupojan kikkeli ja pippeli. Sanaa ko. merkityksessä on tavattu siellä täällä Savon ja Karjalan alueilla. Muita merkityksiä ovat Lemistä löydetty ”pikkusormi”, Kangasniemen ”pojannapero” (”poekakikel”) ja Jämsästä bongattu ”ahdas vaate” (”tuo on nin kikeli sum peälläs”).

Jämsän ja Kangasniemen kohtuullinen maantieteellinen läheisyys isän puolen suvun kotikulmiin antaa viitteitä siitä, että joko hän muistaa väärin tai ei halunnut tunnustaa istuttaneensa minuun niin hölmöä sanaa. Joka tapauksessa länsirannikon murteisiin ei ollut mitään yhtymäkohtia.

Suosittelen lämpimästi käyttökelpoisen termin sisällyttämistä aktiiviseen sanavarastoon ja ujuttamalla se aina sopivissa kohdin puheenparteen. Voin taata, että vaikka kanssaihmiset eivät muuten pitkäpiimäisiä juttujasi kuuntele, kikelin he kuulevat varmasti.

Jälkikielisolmu: Ei Wordkaan ymmärrä sanaa, mutta sen sijaan ehdottaa näppäriksi korvikkeiksi esim. ”kieli” ja ”kokkeli”.

Päivät käyvät vähiin

Olipa kerran sellainen pirullinen keksintö kuin viikonpäiväsukat, jossa joka sukkaparin varressa lukee viikonpäivä. Seitsemän paria mustia sukkia, joissa tekstit ”maanantai”, ”tiistai”, ”keskiviikko”, jne. Tällaisen setin sain lahjaksi joskus vuosia vuosia vuosia vuosia vuosia vuosia vuosia sitten. Eli aika kauan aikaa sitten.

Kiero sukkasetti loi oivan tilaisuuden mitata sukankuluttajan neuroottisuuden aste. Oli alusta asti selvää, että minun olin pakko pitää maanantai-sukkia maanantaina, tiistai-sukkia tiistaina, keskiviikko-sukkia keskiviikkona, torstai-sukkia torstaina, perjantai-sukkia perjantaina, lauantai-sukkia lauantaina ja sunnuntai-sukkia sunnuntaina. En jatka enempää, koska viesti tuli varmasti selväksi. Vein asian kuitenkin hieman pidemmälle. Pidin huolen, että sukat olivat kaikki puhtaana ja järjestyksessä kaapissa, kun uusi käyttökierros alkoi. Sukkia käytettiin viikon kokonaisuutena, jolloin uusi kierros alkoi aina maanantaina ja päättyi sunnuntaihin.

Yksi tuttu kaveri sai aikanaan saman setin. Häneltä kuulin, että hän piti sukkia aivan miten sattui. Esimerkiksi hänellä saattoi olla keskiviikkona toisessa jalassa vaikka maanantai-sukka ja toisessa perjantai-sukka. Tämän kuultuani en saanut kunnolla nukuttua viikkoon, koska ajattelin öisin hänen sukkiaan.

Asiat muuttuivat, koska ajan kuluessa sukat kuluvat. Minun oli pakko luopua sukista siinä vaiheessa, kun niihin ilmestyi reikä. Ensimmäisenä hajosivat lauantai-sukat, sitten perjantai-sukat, sunnuntai-sukat, maanantai-sukat. Vastikään huomasin, että torstai-sukissa on reikä. Kun viikkooni tuli aukkoja, itsekurini alkoi rakoilla. Saatoin jopa joskus pitää tietyn päivän sukkaparia jonain muuna päivänä. Mutta viikonpäivät pysyivät aina omina pareinaan.

Sukat eivät olleet kovin intensiivisellä käytöllä, mikä edesauttoi niiden kestämistä näinkin pitkään. Minulla on todella paljon muitakin sukkia, koska saan niitä valitettavasti aina lahjaksi. Keski-ikäisen miehen kirous: paketista löytyy sukat ja kalsarit, vaikka haluaisin Playstation 4:n ja FIFA 15:n (tekstin vanhenemisen varalta voit tarpeen mukaan korvata numerot ajatuksissasi seuraavilla).

Siitä saisi hienon tutkimuksen aikaiseksi, kun tutkittaisiin sukkien kulumisen erovaisuuksia. Kohdallani on havaittavissa selvä trendi, jonka mukaan viikonloppuna ja sen molemmin puolin sukkien kuluminen on suurempaa. Viimeisiksi ehjiksi sukkapareikseni jäivät tiistai, keskiviikko ja torstai (nyt enää tiistai ja keskiviikko). Pelonsekaisin tuntein odottelen, mitä tapahtuu, kun viimeinenkin pari hajoaa.

Mikä hiertää

Kalsarit eivät useimmiten hierrä minua, mutta hiostavat kylläkin. Varmin valinta hiostamisen estämiseksi on Sloggi Midi, mikäli itsetunto kestää pitää moisia trendinhalveeraajia. Niissä ei ole mitään lahkeentapaisia, vaan ovat perinteiset nivusista vapaastihengittävät äijäkalsarit. Myös ns. munakuppi on riittävän tilava, jolloin ”poikien” oleskelutila on miellyttävän väljä vähentäen näin aromipesäilmiön esiintymistä. Mukavuudesta puhuttaessa ei tarkastella tyylipisteitä. Tiger of Sweden, Björn Borg, CK ja muut lahkeelliset homokalsarit ovat neitiriikinkukkojen keikistelyä varten, johon olennaisena osana kuuluu, että kalsareiden ylileveä vyötärökuminauha ja siihen printattu tuotemerkki näkyvät farkkujen vyötärölinjan yläpuolelta kuuhun asti. Sellaiseen ei mies sorru.

Asian voi myös ajatella uudestaan, kumpi onkaan loppujen lopuksi pahempi: kalsareista näkyvä vyötärönauha vai perinteinen persvakonäkymä, joka pinttyneesti liitetään suomalaisen miehen junttihabitukseen.

Mutta eihän kalsareista pitänyt puhua, vaan siitä, mikä hiertää. Minut on opetettu pienestä pitäen siihen, että lautasella on sen verran ruokaa, mitä syödään. Tämä johtaa siihen, että ruokailun päättyessä lautanen on tyhjä. Tätä taustaa vasten on kestämätöntä seurata, miten nuoret nykyään ruokailevat. Paha silmä kohdistuu varsinkin nuoriin täysi-ikäistyneisiin tyttöihin. On karmeaa katsottavaa, kuinka ruokaa on lautasella normaalin ihmisen normaali annos, otetaan pari haarukallista ja viedään loput biojätteeseen. Tämä on ääriesimerkki, mutta tavallisempaa on, että syödään puolet ja puolet lentää roskikseen.

Tämähän on vain ei-nuoren miehen räksytystä ja kyvyttömyyttä mukautua edistyksellisiin nykykäytäntöihin. Mutta onko niin vaikeaa ottaa sen verran ruokaa kuin jaksaa syödä? Jos ottaa tietyn annoksen tietäen, että aikoo syödä siitä vain puolet, niin eikö silloin pitäisi ottaa suoraan puoli annosta? Vai onko tuolloin puoliannoksestakin jätettävä puolet syömättä? Siinä on oltava jotain itsepetokseen haiskahtavaa psykologiaa ja nuorten keskinäisiä sosiaalisia normistoja taustalla, mutta enpä minä niistä tajua. On myönnettävä, että ruoan syömättä jättäminen on ollut minulle punainen vaate niin kauan kuin muistan, eli edellispäivään.

Jälkiruokakirjoitus: Tällaisia negatiivissävytteisiä ruikutuskirjoituksia pitäisi aina välttää. Varsinkin tarttuminen nuorten vinksahtaneisiin toimintatapoihin osoittaa vanhuuden väijyvän jo nurkan takana. ”Kyllä ennen oli paremmin, kun asiat olivat toisin ja en vaan minä ikinä noin olisi tehnyt, tai olisin saanut vitsaa niin että raikaa muistutuksena, että saunan takana on vielä tilaa” -mentaliteetilla kaadutaan samaan kuoppaan, johon jokainen aiempi sukupolvi on viinapäissään kompastunut. Onneksi kuoppa on sangen avara, ja seuraakin riittää.

Raanu

Raanu on perinteinen suomalainen seinätekstiili, jota on aiemmin käytetty myös peitteenä. Näin minulle kertoi Wikipedia. Olinkin arvellut sen olevan jotain sen tapaista kuin ryijy. Näyttää varmaan aika erikoiselta jollekin toisen kulttuurin edustajalle, kun suomalaisiin perinteisiin kuuluu mattojen ripustaminen seinälle. Seinämattojen harrastaminen taitaa olla nykypäivänä aika harvinaista kotitalouksissa.

Vaan miten on mahdollista, että valitsen postaukseksi aiheen, joka tympeysasteeltaan kohoaa sellaisiin lukemiin, joka ajaisi olemattomat lukijatkin harkitsemaan seppukua? No koko juttu meni näin: Miljoonasateen biisissä Kerran elämässä kertsi kuuluu seuraavasti:

Läpi myrskysään ja tuulen
läpi näiden vuosien
sinun naurusi mä kuulen kaikkialle
Minä muistan myskin tuoksun
kilinää sun korvisten
sinun selkärankas juoksun lantiolle

Vaikka satais raakaa räntää
minä muistan sun sedän
kun se kesken kaiken säntää ullakolle
Ja me maataan hetekalla
eikä huomaa mitään hän
kun sä hirviraanun alla annat mulle

Kaiken tämän turhan alustuksen jälkeen seuraa tarinan kliimaksi. Youtubessa laulua oli kommentoitu seuraavasti:

Kommentoija 1: ”Hirviraadon alla on se mun ykkösmesta.”
Kommentoija 2: ”Hirviraanun alla… ei raadon.”
Kommentoija 1: ”Kakkosmesta.”

Mielikuva hirviraadon alla rakastelusta oli niin mieletön, että olin ratketa. Samoin kommentoija 1:llä oli tilanne hyvin hallussa.

Jälkikirjoitus: Ihan kiusallani valitsin seppukun sen tunnetumman vaihtoehdon sijasta. Sivistä itseäsi, jurpo. Ja keskisormea perään.

Jälkikirjoitus nummer två: Tykkään jälkikirjoituksista, jos et ole vielä huomannut. Enkä kutsu niitä post scriptumeiksi. Kenties post rectumeiksi, mutta ehkä joku toinen kerta.

Jälkikirjoitus 3: On nämä niin kivoja.

Jälkikirjoitus 4: Okei, tämä vielä, sitten riittää. Ei kun vielä yksi. Ei sittenkään.

Jälkikirjoitus 5: Ketä yritän huijata? Ketä, ketä, ketä, ketä… mikä hiton ”ketä”? Onko se edes suomea?