Kirjoitan, onko siihen jotain sanottavaa?

Jatkoa ajanlaskun aamuhärmästä.

Ilmanvaihtohormissa on suuren turhailujuhlan tuntua. Pian tutuiksi tulevilla riveillä kirjoitan blogikirjoituksen blogikirjoituksistani. Joko taas. Kyllä taas, koska voin tehdä blogissani just, mitä haluan, joten siitäs scheisse, arvon ajatusteni lukija(t). Minä kirjoitan ihan mistä vain, mitä ikinä päähäni pälkähtää, silmiini välkähtää tai korviini särähtää.

Tänä yönä, kun tähdet yhä suosivat rohkeaa, vaikka onkin päivä tai ilta tai ehkä ei, kuitenkin jokin vuorokauden aika, mutta siitä huolimatta tarkalleen 31.12.2025 palloillen jossain kauppakeskuksen välipäivähelvetin esikartanoissa, vaikka ehken ole enää sielläkään, olen kirjoittanut tämä sutjakkaasti etenevä kokonaisuus mukaan lukien 300 nerokasta, verokasta, kehokasta, vinokasta, pinokasta, himokasta, kohokasta, kasta gris också, tuhokasta, öhökasta ja ennen kaikkea, framför allt, kaikkea mahdollista järjen kukkuvan äänen rajaseuduilla sukkuloivaa postausta. Vaikken enää koskaan kirjoittaisi mitään, olen hiton iloinen, että ylipäätään aloin kirjoittaa. Btw jos en kirjoita enää mitään, on se merkki siitä, että olen jättänyt puurolusikan narikkaan. Tein vuonna 2010 itselleni ison palveluksen, vaikken silloin ymmärtänyt homman hienoutta. 15 vuotta, eikä suotta, on hemmetin pitkä aika ihmisen elämässä. Vanhenin tuossa ajassa 34-vuotiaasta 49-vuotiaaksi. Lapseni vanhenivat samassa ajassa 2- ja 4-vuotiaista 17- ja 19-vuotiaiksi. Ja se jos jokin antaa perspektiiviä (tai persnettoa) ajan kulumiselle.

Olen rakastanut tätä harrastusta. Oli kompuroivia vuosia, varsinkin 2022-2024, jolloin tuijottelin tyhjyyteen tai omaan napaan tai vaikka sinne, enkä nähnyt enää pituus- enkä leveysakselia enkä sielun syvyysulottuvuuteen, mutta selvisin lopulta siitäkin voittajana, a wiener takes it all, ainakin toistaiseksi. Löysin kuitenkin uuden punaisen langan, uuden inspiraation ilmaista sitä, mitä olen.

Kun kelailin läpi tuottamaani tekstimassaa, sain käsityksen, ettei tyylini (?) ole muuttunut juuri mihinkään 15 vuoden aikana. Joku voisi kysyä, missä on henkinen kypsyminen. Se on siellä rivien välissä, usko pois. Tunnustan, että vuodatukseni ovat viime aikoina kääntyneet aika ajoin selvästi henkilökohtaisemmiksi johtuen extremistisistä eksistentialistisista yms. kriiseilyistä. Se on tuonut vakavampia sävyjä tekstiin. Mutta muuten kautta aikain kaikessa paistaa sama virnuilu ja sarkastinen ote käsittelyssä olevia aiheita kohtaan.

Hauskaa on ollut. Siis minulla, sillä on toissijaista, onko kenelläkään muulla ollut. Tein pikku projektin ja tsekkasin 299 aiempaa aikaansaannostani pikaisesti. Kahlattuani koko kirjoitusteni tuhkavuoren läpi tein tilaston siitä, mitkä ovat olleet keskeiset johtoajatukset postauksissani. Mitä jäi vetävän käteen, ei pää, mutta:

• Henkilökohtaista avautumista, ts. tilitystä, muisteloita, aivoituksia, jne. (onneksi valtaosa ei järin vakavalla naamalla tehtyjä): 60 kirjoitusta eli 20 % koko roskasta.
• Kirjoista, kirjoittamisesta ja kieleen liittyvistä juiduista: 50 raapustusta eli 16,7 %.
• Pelkkää pelleilyä -kategoria, eli puhdasta spedeilyä, tolloilua, perseilyä, you name it, I fuckin’ did it, and will do it again: 49 kpl eli 16,3 %.
• Musiikkiin liittyvää hölötystä: 25 kpl eli 8,3 %.
• Fiktiivisiksi luomuksiksi (jollain tasolla) tulkittavat tuherrukset: 24 kpl eli 8 %.
• Vinoilua suomalaisuudesta: 14 kpl eli 4,7 %.
• Vittuilua, viisastelua, julistamista, ”setä neuvoo” -fiilis: 14 kpl eli 4,7 % (ts. tekstejä, joista jää hienoinen paskan maku suuhun, eli ei hyvä).
• Taloudellisen ajattelun perusteita: 12 söherrystä eli 4 %.

Ja niinpä niin, emme puhkea kyyneliin, emmekä sano näkemiin, sillä aion yhä katsoa sinua suoraan silmiin. Näin näimme blogikirjoituksen numero 300. Näyttää hienolta nollineen kaikkineen. Tämä on myös 60. kirjoitus vuodelle 2025. Käsittämätön luku lukuisten laihojen vuosien jälkeen. Olenpa ollut luova pikku pirulainen. Minulle riittää omat onnitteluni, koska en havainnut onnittelijoiden jonoa ovellani. Rappurallin havaitsin, mutta se ei onnitellut, vaan makasi tuppisuuna typerä ilme kasvoillaan. Vanhaa suomalaista sananlaskua siteeraten: Kukas ketun hännän nostaisi, tuskinpa kukaan, jos se on ollut koko ajan kainalossa.

Jälkikirjoituksen jälkinäytöksen epilogi: Syvä kiitos ja kumarrus, isot rispektit, high fivet ja fist bumpit myös jälkikirjoituksille, jotka ovat esittäneet tärkeää sivuosaa ainakin tsiljoonassa kirjoituksessani.

No toki toinen bonusjälkikirvoitus: En osaa seistä päälläni, mutta osaan istua perseelläni.

Aah, numeroita

Tykkään numeroista. Paljolti siksi, että minulla on hyvä numeromuisti, joka taas johtunee pitkään vallalla olleesta työnkuvastani. Hyvää numeromuistia on ylläpidetty valitettavasti muun sorttisen muistamisen kustannuksella. Numerojärjestelmä on äärimmäisen näppärä työkalu mitata jos jonkinlaista asiaa ihmeellisessä maailmassa. Numerot antavat käsityksen mittasuhteista eli menetelmän hahmottaa todellisuutta suhteuttamalla numeraalisia arvoja toisiin numeraalisiin arvoihin. Jos ajattelen ajomatkaa Turusta Helsinkiin, joka on sellainen 168 kilometriä, ja tiedän suurin piirtein, kuinka kauan matka kestää autolla ajaen, niin vastaavasti kuullessani etäisyyden maasta kuuhun olevan 384 400 km ymmärrän, etten viitsi lähteä taittamaan matkaa ainakaan autolla (muut vaikuttavat tekijät poissulkien). Eikä tässä yhteydessä pohdita mahdollisuutta, voisiko Turun irrottaa Suomesta ja lähettää siirtokunnaksi kuuhun.

Monia asioita on helpompi ymmärtää numeroiden kautta. Kohteita voidaan arvioida määrällisesti eli kvantitatiivisesti, kuten lukumäärä, etäisyys, tilavuus ja paino. Mutta kaikkeahan ei voi arvioida niin ”helposti”. Esimerkiksi jos henkilöä X vituttaa kuin pientä oravaa (asiaan liittyy myös jäätynyt käpy), emme voi muodostaa vitutuksen määrälle yleispätevää numeraalista arvoa, vaan meidän täytyy arvioida tunnetilan syvyyttä toisin keinoin. Ehkä tilanne ei ole niin paha, koska henkilöä ei tiettävästi vituta niin paljon kuin isoa oravaa. Arviointi perustuu laadullisiin eli kvalitatiivisiin tekijöihin, esim. irtisanominen taloudellisiin syihin vedoten vituttaa a) silleen ihan pikkukivasti, b) tasaisen varmasti, c) kuin hamsteria, jonka juoksupyörä jumittaa, d) kuin pientä oravaa (jäätynyt käpy) tai e) kuin isoa oravaa (iso jäätynyt käpy).

Toki edellä esitetty esimerkki edellyttää muidenkin irtisanomiseen ja siitä seuraavaan vitutuksen voimakkuuteen liittyvien tekijöiden arviointia. Näitä voivat olla vaikkapa seuraavat:

• Vihasiko työtä jo ennestään vai oliko työ kaikki kaikessa eli pyyhittiinkö samalla koko elämältä tarkoitus. Sekä kaikki välimuodot ja variaatiot näistä ääripäistä.
• Onko työstä kertynyt säästöjä vai ovatko kaikki ansiotulot menneet kädestä suuhun (tai kurkusta alas), ts. pudottiin tyhjän päälle. Sekä mahdollisen velkataakan raskaus kytkeytyen vaikkapa elämäntavan leveyden ja statuksen osoittamisen tarpeeseen (kehittymättömän minän eli egon puutteita).
• Onko kyetty funtsimaan ”plan b” ikävän tapahtuman varalle. Onko uusi työpaikka kiikarissa, onko mahdollisuus kouluttautumiseen ja uuteen uraan, aletaanko lotota ahkerammin, olisiko perintöä joltain suunnalta odotettavissa ja voisiko jotenkin edesauttaa sen haltuun saamista, onko alkoholisoituminen ja syrjäytyminen varteenotettava vaihtoehto, ripustetaanko riippakivi kravatiksi ja soudetaan järven selälle, jne.
• Irtisanomisen uhrin psyykkiset valmiudet, kuten kestääkö ego elintason laskemisen, työn asema oman identiteetin rakennuspalikkana, valtaako mielen välinpitämättömyys eli kaikki on ”iha sama”, onko lähtökohtaisesti optimistinen vai pessimistinen ynnä lukemattomat muut persoonallisuustekijät (se kuuluisa Big Five), jne.

Tässä vaiheessa huomaamme ajaneemme itsemme melko syvälle suohon, koska ymmärrämme, ettei tiedostamallemme todellisuudelle ole suurelta osin olemassa selkeää yksiselitteistä mitta-asteikkoa tai mittaristoa. Numerot ovat kuitenkin lohdullisia, koska ne antavat helpommin ymmärrettävän kuvan asiasta. Eikä todellakaan sekaannuta mihinkään derivaattoihin, integraaleihin, imaginäärilukuihin, sumeaan logiikkaan eikä varsinkaan Schrödingerin kissaan.

Rehellisesti sanottuna ainoa järjellinen motiivi koko räpellyksen kirjoittamiseen oli, että minun piti ilmoittaa tässä rattoisasti soljuvan blogikirjoituksen olevan vuoden 2025 blogikirjoitus numero 50, joka on kirkkaasti uusi henkilökohtainen (mikä muu muka) ennätys jo tässä vaiheessa vuotta. Kaikki muu edellä esitetty on pelkkää ns. palstantäytettä. Aiempi kärkitulos muuten oli 36 raapustusta vuodelta 2014. Ekstranippelinä mainitsen, että tämä on myös maailmanhistorian 290. bloggaukseni. Kohta juhlitaan suuria pyöreitä numeroita, työn ja lukemattomien uusien sivupolkujen merkeissä tietenkin. Hyvät, pahat ja rumat kansalaiset, on aika röyhistää rintaansa ja taputella maltillisesti itseään selkään, ettei suomalaisten arvostama perushyve vaatimattomuus irtoa ruumiista ja lennä tiehensä.

Pimenee?

Tässä päivänä eräisenä, kenties salaperäisenä, muttei järin kesäisenä, MMT-toimituksen postilaatikkoon tupsahti ihmetystä herättänyt lehti. Tällä kertaa ei kuitenkaan ollut kyseessä miestenlehti, koska ensinnäkin se ei herättäisi toimituksessa ihmetystä, vaan riemastusta (ja pitkän jonon vessaan), ja toiseksi aitoja miestenlehtiä ei ole enää olemassa, sillä ne ovat nykyään enää miesten lifestyle-lehtiä, jotka on suunnattu itseään rakastaville ja rakasteleville Chadeille ja joillekin ”pickup artisteille” ja puppelipojille. Ei siis niille herrasmiehille, jotka antavat sängen ja kikkelikarvojen kauniisti kukoistaa ja juovat bisseä kalsareissa takapihalla samalla, kun kaatavat (saatanan) saamattoman naapurin rehottavaa pensasaitaa moottorisahalla, ja tarpeen tullen kulkevat omia polkujaan kuselle kuusiaidan hellään huomaan, missä oravat kuiskuttelevat hälle salaisuuksiaan luonnon lahjomattomista laeista.

Mutta ei, ei ja miinus yksi ”ei”, MMT:n toimitukseen saapuneen aikakauslehden kannessa luki ”Katternö”. Ensimmäinen mielleyhtymä oli, että edellisten firman juhlien loppusaldona MMT on harhautunut ostamaan saaren, joka on täynnä kissoja. Mikä painajainen. Mutta kyse ei ollut kissoista eikä kissan (ketun?) hännistä saati edes saaresta, vaan jostain naurettavasta kylästä Pietarsaaren lähellä. Mutta kylälläpä (läl-läl-lää) ei ollut mitään tekemistä julkaisun kanssa.

Myskisestä nimestään huolimatta muu kansilehdestä oli kirjailtu suomenkielisillä sanoilla. Lehden merkillisen nimen alla oli hieman paniikkitilannetta lieventävä luonnehdinta ”Pohjalainen lehti”. Se sai toimituksen pohtimaan omia juuriaan. Tiettävästi mikään sukuhaara ei kytke MMT:a pohjanmaalaisuuteen – luojan kiitos – vaan sukurasitteet keskittyvät Itä-Hämeeseen ja… Satakuntaan? Kuvittelin aina, että Honkilahden kylä oli osa Varsinais-Suomea, mutta näin ei olekaan. Tämä oli pienoinen shokki MMT:lle (eli ei hyvä juttu), mutta palaamme tuohon ehkä myöhemmin.

Kannen oikean alakulman pieni präntti hälvensi toimituksen hämmennystä: aviisi oli sähköyhtiön asiakkaille suunnattu julkaisu. Kannessa möllötti lierihattuinen partasuu, jota tituleerattiin ”Martin, vaivaisukkomestari”. Muita sillisalaattimaisia otsikoita olivat ”Christinan elämä karhujen ja susien keskellä”, ”Mitä tapahtuu, jos kaikki yhtäkkiä pimenee” ja ”Ilmalaivan tuhoisa syöksy”. Hieman surrealistinen tunnelma levisi toimituksessa.

Vaivaisukot palauttivat muistoja lapsuudesta (älkää kysykö), Christina taas vei ajatukset Kevin Costneriin tanssimassa sekä susien että karhujen kanssa ja ilmalaivasta napsahti nuppiin tietenkin zeppeliini Hindenburgin roihahdus. Mutta skenaario ”mitä jos kaikki pimenee” synnytti pelon ilmapiirin toimituksen keskuuteen. Jos kaikki MMT:ssa pimenisivät yhtaikaa? Jokainen MMT-toimituksessa on enemmän tai vähemmän kuuppa himmeänä kaiken aikaa, mutta mitä sitten, jos valot sammuisivat lopullisesti?

Kaiken pimeneminen on kompleksinen kysymys. Pienin murhe olisi kuitenkin toimituksen laitteiden ja valojen pimeneminen, koska täällä tuskin kukaan on osannut tehdä mitään hyödyllistä tähän päivään mennessä, oli sähköä tai ei. Ilman sähköä olisi ehkä tullut vähemmän vahinkoja. Toisaalta kun muistelee, kuinka outoja ja kyseenalaisia asioita on tapahtunut toimituksen tiloissa sähkökatkojen aikana, ei valojen sammuminenkaan ole välttämättä hyvä homma. Mutta juttu mutkistuu, kun estradille astuvat muut vaihtoehdot.

MMT:n ”työn” luonteesta johtuen mielenterveys on ollut alati veitsen terällä. Ilman tuota salaista asetta tähän blogiin olisi tuskin syntynyt ensimmäistäkään kirjoitusta. Toki toimituksessa on aina osattu käyttää myös monenkirjavia muita inspiraation lähteitä, mutta niiden parissa emme jumita tällä kertaa. Tasapainottelu järjen lepattavan liekin ja totaalisen pimeyden välillä on oma haastava maailmansa. Täydelliseen pimeyteen katoamisella olisi arvaamattomia seurauksia, esim. kirjoitetut tekstit saattaisivat muuttua tolkullisiksi ja johdonmukaisiksi pohdiskeleviksi kirjoitelmiksi, mittavat alkoholi- ja energiajuomakustannukset putoaisivat minimiin, voisimme ottaa vastaan talonmiehen pestin Overlook-hotelliin talveksi, tunnistaisimme mustaan kaapupukuun ja naurettavaan mustaan kypärään sonnustautuneen vaivalloisesti hengittävän friikin isäksemme, laskisimme gorilloja lampaiden sijaan, telmisimme pandojen kanssa sumuisilla vuorilla, löytäisimme aamiaismurojen seasta kadonneet ruuvimme tai ymmärtäisimme vihdoin, mitä meille halutaan kertoa, kun joku konsuli/konsulentti/konstaapeli sössöttää meille ”resilienssistä” ja ”prokrastinaatiosta”.

Lässyti lässyti joo, mitä vain voi tapahtua, koska mitä vain tapahtuu yhtä mittaa, jos vain vaivautuu olemaan valvetilassa. MMT-toimituksessakin olemme tiedostaneet, että on ajanhukkaa yllättyä enää mistään. Saattaa olla, että hartioilla keikkuvan hauraan pikku kuulan pimeneminen voisi jopa selkeyttää aistinvaraisen todellisuuden tulkitsemista. Mutta siihen asti toimitus jatkaa valitsemallaan harhapolulla ja komia pohojalaanen Katternö-makasiini löytää tiensä paperinkeräykseen. Näin tuosta vaan kirjoittelee kuusisataa sanaa puuta heinää yhden sähköyhtiön asiakaslehden inspiroimana. Ja se, lapsukaiset, on laatutietoista toimitustyötä parahultaisimmillaan.

Jälkijäkätys: Olemme toimituksessa tehneet yhteistuumin havainnon, että myös illat pimenevät vauhdilla. Winter is coming, joten haukatkaapa siitä.

Päättymätön horisontti

Lupaukset on tehty rikottaviksi seuraavien tyhjien lupauksien tieltä. Tie helvettiin on reunustettu hyvillä aikomuksilla tehdä parempi tie helvettiin. Mieleni on sumea, mutta ajatukseni loistavat sumeampana. Kuljen autiota hiekkarantaa, ajatukseni mun kauas kantaa. Rakkoni jo periksi antaa, virtsatiehyessäni on santaa.

Ette usko, mutta jossain välissä MMT:n toimituksen vessoista katosivat vessapaperirullat. Ilmapiiri muuttui vainoharhaiseksi. Kaikki epäilivät kaikkia, jotkut kakkia. Jape kohdisti epäilykset toimitilojemme siivoojaan, kunnes Mippe oivalsi, ettei kukaan ollut koskaan edes palkannut siivoojaa MMT:n tiloja siivoamaan. Siitä seurasi ankara pohdinta, kuka on tuonut vessapaperit kaikki vuodet. Kuka on siivonnut tiloja? Onko kukaan? Missä kaikki pöly ja lika on? Varastiko joku ne? Missä ovat viime viikolla ostamani laastarit?

Kovien aikojen koittaessa ihminen toimii laumakäyttäytymisen sääntöjen mukaan, vähän kuin legenda rotkoon juoksevista murmeleista, mummeleista, muumioista. Jotain jyrsijöitä kuitenkin. Ja joka ei ole totta, mutta kuulostaa hauskalta. Moni tarrautuu johonkin tuttuun ja turvalliseen, kuten vessapaperiin. Tulee turvan tunne. Viimeksi koettu koronavirussukupolvikokemus (ei MMT:n, mutta niiden nuorempien kokemus) osoitti teorian todeksi. Ydinlaskeuman uhatessa pitää kääriytyä vessapaperiin, koska se suojaa säteilyltä. Kannattaa kuitenkin varmistaa, että pehmoinen sellu on kolmekerroksista, jotta se suojaa tehokkaimmin. Tässä tilanteessa ei kannata pihistellä ja ostaa jotain kaksikerroksista tokmannipaperia, jos oma turvallisuus on kyseessä.

Jossain kohdin tapahtui kuitenkin jotain. Jotain katosi kauas horisonttiin. Eräs heebo epäili vessapapereita, se toinen punaista lankaa. Saattoi olla luottamusmiehemme, jolla oli vissyvaraston avain. Minä olin näkevinäni lemmikkirottamme, joka tajusi ottaa jalat alleen silloin, kun MMT-paatin komentosilta pilkisti vielä pinnan yläpuolella.

Mutta kuten Titanic aikanaan, on MMT-blogi nouseva syvyyksistä uuteen kukoistukseen. Tai kuten Tsingis Khan, Sheikki Ali Hassan, tai Frederik eli Reetu, hieno mies. Aamupalaverissamme katsoimme tässä olevan kaiken pointtina, että käsien pitää käydä muuallakin kuin omissa housuissa, joissa ne kyllä käyvät enemmän kuin tiuhaan. Hyödyttömät kädet ovat ne, jotka eivät tee mitään hyödyllistä. Edelleen yritämme ymmärtää, mitä otsikon horisontti yrittää symboloida tahi kuvastaa. Jos kaikki karkaa horisonttiin, ei näe enää muuta kuin loputtoman horisontin. Pääasia on, että pitää jatkaa. Jos ei jatka, kaikki pysähtyy. Huonompi vaihtoehto ei muutu koskaan paremmaksi. Juostaan horisonttiin. Ei pidä pysähtyä. Saamme kiinni vielä jotain. Tai edes jostain.

Jälkkisappelsiiniriisit: Kriisitilanteet vaativat hyvää riisiä. Basmati- tai jasmiiniriisiä, kenties. Ben-sedästä tuli pelkkä Ben. Ei Big Ben. Hän kärysi dopingista vuonna 1988. Jonnet ei muista. Eikä juuri kukaan muukaan.

Vielä parit horisontit: Kannattaa tutustua tapahtumahorisonttiin. On muuten aika jännä. No ei ole. Ja Event Horizon on karu leffa.

Kirjapiirin kummimmat MMT-suositukset

Kyllästyttyään hetkellisesti oman kuvajaisensa tuijottamiseen lammen pinnasta keksi kaikkivoipa kirjapiiri kiinnittää huomion välillä itseensä. Tästä oivalluksesta inspiroituneena päätti pikku piiri (pikku-pikku-bikineissä) luoda kirjallisen silmäyksen MMT-tuotantoon kuluneelta vuosikymmeneltä, jotta arvon kirjoittaja pääsisi nostamaan omaa häntäänsä nähdäkseen, kuinka likainen se perärööri onkaan. Tämä on tiettävästi lajiaan ensimmäinen syväluotaava, ts. kolonoskooppinen, penetroituminen paikoin kryptiseen MMT-materiaaliin. Vaatimattomuuden mukavuusalueelta poistuminen on MMT-toimitukselle mullistava asia, sillä tähän asti sillä on ollut tapana pitää kynttilää vakan alla vähintään siihen asti, kunnes vakka on ihan liekeissä.

Piiri on seurannut läheltä, suorastaan tappituntumalta, MMT:n värikkäitä edesottamuksia koko sen elinkaaren ajalta, joten ylimmälle kirja-auktoriteetille on muodostunut syvällinen ja jopa diippi (hau diip is joor lav?) käsitys kirjallisen tuotannon ylä- ja alamäistä. Vaikka pääsääntöisesti persliukua on harrastettu sujuvasti alamäkeen ja jyrkässä kulmassa, on joskus luiskahtanut joukkoon myös silmäiltävää lukemistoa aikuiseen makuun. Jos ei muuta, niin ainakin kuvat voi katsoa.

Seuraavassa kirjapiirin omaan napalmiin perustuva subjektiivinen käsitys MMT-blogin valonpilkahduksista järjestettynä kronologisesti vanhimmasta uusimpaan. Mitään paremmuusjärjestystä on turha yrittää, sillä komparatiivin ja superlatiivin sovittaminen näihin sepustuksiin on yksinkertaisesti mahdoton yhtälö. Otsikon jälkeen on lisätty lyhyt luonnehdinta, miksi teksti on ylipäätään maininnan arvoinen.

”Mä kuuntelen Jörkkaa – koska hän on oikeassa” (2010) ja ”Mä kuuntelen Jörkkaa, del två” (2013)
Lukeminen kannattaa aina, jos tekstissä mainitaan Jörn Donner. R.I.P. Jörkka (1933–2020).

”Moottorisaha on äijää” (2011)
Tunnustuksellinen ja intohimoinen vuodatus aina tärkeästä aiheesta.

”Kuka tekisi työt, kun minä kehitän itseäni?” (2012)
Paikoittain jotain järkeä plus kivoja kielikuvia. Kaikki tykkäävät riippakivistä.

”Riippumaton” (2012)
Neroutta hipovaa tieteellistä pohdintaa. Tai ainakin hyvin harhautettu.

”Käsi kalsareissa” (2012)
Rohkea, aikaansa edellä ollut ulostulo. Pioneeritoimintaa.

”Herne-maissi-paprika -bisnestä” (2012)
Hämmentävä matematiikan, ekonomian, kotitalouden ja käyttäytymispsykologian oppitunti.

”Koiranomistajien vuodenaika” (2013)
Tyhmimmänkin koiranomistajan luulisi ymmärtävän, että meneillään on sarkasmiin verhoiltu vittuilun vuorisaarna.

”Viimeiset mohikaanit” (2013)
Kossunkostea tribuutti ja muistelo eräästä unholan maille hiipuvasta menneen maailman miestyypistä.

”Neiti Marble ja katkenneen ajatuksen arvoitus” (2013)
Kerrassaan hienostunut kamarinäytelmä.

”Ei mitään hohtoa Outlook-hotellissa” (2014)
Psykedeelinen trippi nimeltä mainitsemattoman ihmisen pään sisään. Loputon ketju piiloviestejä.

”Leijonan osa” (2014)
Hillitön sanallinen ilotulitus ja sekopäinen sillisalaatti, joka pysyy jotenkuten hanskassa loppuun asti. Muistuttaa jotain, mitä ei saa päähänsä. Suomen historian paras loppukaneetti.

”Tulemattomia uutuuksia” (2015)
Nokkelaa sanailua, varsinkin lopun paskajuttu on timanttista paskaa.

”Iso viitonen” (2016)
Kaheli ajatuspieru yhdistää nakit ja persoonallisuusteoria. Ja taas kritiikkiä ruokateollisuudelle.

”Epäonnistuneen lastenkirjailijan testamentti” (2018)
Irtonaista revittelyä ja onnistunut loppukliimaksi.

”Ihan O:na donitsista” (2018)
Perusteellinen vuodatus yksinkertaisesta asiasta kompattuna liiketoiminnan kannattavuuslaskennan oppitunnilla. Pari nokkelaa heittoa.

”Tavallinen työpäivä toimistolla” (2018)
Psykostimulanttien vaikutuksen alaisena kirjoitettu mininäytelmä.

”Lupauksia herättävä kirjoitelma” (2019)
Tiukkaa tykitystä kuluneesta aiheesta. Useampi pikkunäppärä lohkaisu.

”Zen ja pyykinripustamisen taito” (2019)
Itämainen viisaus yhdistettynä Marttaliiton palstaan, toimii.

”Kisumisun muistolle?” (2019)
Valitettavan totuudenmukainen esimerkki ihmisten luisumisesta hullumpaan suuntaan.

”Harrastelijoiden harrasta harrastustoimintaa” (2019)
Jokseenkin kliseinen, mutta eheänä pysyvä irrottelu kansanperinteestä.

Erityismaininta sitkeästi elävien kirjoissa pysyvästä Sokrates eli Sokru -sarjasta (osat I-III 2013, osa IV 2014, osa V 2017 pääosassa Johan August Sandels). Dialogiin on laitettu enemmän paukkuja kuin normaalisti. Pyhän Göstan (Sundqvist) henki on vahvasti läsnä.

Täyskymppinä kaksisataa lasissa

Voi minua sentimentaalista tuhnuista äijänkäppänää. Ajoitin tämän tekstin niin, että tällä päivämäärällä 14.9.2020 tulee täyteen tasan tarkkaan 10 vuotta siitä, kun julkaisin ensimmäisen raapustukseni. Samalla tämä on 200. postaukseni MMT-otsakkeen alla. Melkein liikutun, mutten sittenkään. Kyynisyys estää.

Soin ajatuksen, ja toista ehkä puoleen väliin, harkinnalle siitä, mitä mieltä on rummuttaa blogin synttäriä. Eihän se ole elävä olento, eihän? On se. Ei ole. Olenpas. Et ole, ja nyt suu kiinni, Sulevi. On naurettavaa kiillottaa omaa erinomaisuuttaan sillä, että kilistelee omalle blogilleen, ikään kuin siinä olisi mitään ihmeellistä ja massasta poikkeavaa. Sinne se paska uppoaa muun lietteen sekaan eikä nouse ylös. Mutta toisaalta, olenhan toisaalta, kun luo retrospektiivisen katsauksen omaan menneisyyteensä ja tulevaisuuteensa, päätyy höyhenenkevyesti toteamukseen, että ei elämä jakanut (kenellekään) roolia normaalien näytelmään, joten jatketaan, kun kerran tuli jo housuihin 10 vuotta takaperin.

En ole täällä henkistä tyhjyyttä kumisevassa MMT-toimituksessa koskaan kuvitellutkaan rajaavani aihepiirejäni niin, että julkaisuilla olisi jotain yhtenäistä teemaa, saati päivänpolttavuutta, tai välttämättä muutakaan kosketuspintaa yhtään mihinkään. Pikemminkin olen ajatellut blogin toimivan luonnollisesti ja naturistisesti (kirjoitan aina alasti ja naputtelen yhdellä ”sormella”) siten, ettei koskaan tiedä, mitä seuraavaksi tulee. Päähän voi pulpahtaa vaikka mitä mörököllejä, varsinkin silloin, kun hiiret ovat taas käyneet syömässä toimituksen psyykelääkkeet. Tästä seuraa, että välillä voi ilmaantua ihan asiallisiakin asioita (ainakin osittain) käsiteltäväksi, mutta seuraavaksi jotain aivan muuta. ”And now for something completely different”, kuten muinainen Monty Python tokaisi lukemattomia kertoja.

Tajunnanvirtatekniikka on aina ollut kiehtova systeemi. Juttu toimii niin, että seurataan ajatusten virtaa, vaikka se rönsyilisi ja eksyisi aiheesta mihin tahansa. Varsinkin unen ja valveen rajamailla voi syntyä melko levotonta settiä. Lyhyemmissä hölinöissä toimii ihan kivasti välillä, mutta enpä lähtisi romaania sillä johtoajatuksella kirjoittamaan. Silloin tällöin voi kokeilla myös suurten (kuolleiden) taiteilijoiden suosimaa hallitsemattoman alkoholin käytön tekniikkaa. Samoin älytön kahvin ryystäminen voi virittää ajatuksenjuoksun ylikierroksille.

Vähemmän totisesti tilanne on se, etten ole käynyt julkisesti kylillä huutelemassa pikku projektistani, ts. kukaan ei tietääkseni tiedä. Terapeuttinen harrastushan tämä on, ainakin paremman (eli seksin) puutteessa. Pää saa virikkeitä ja päässä saa viirata vapaasti. Omaa hupia riittää, niin kuin masturbointia eli egorunkkausta. Näillä eväillä kohti uusia rimanalituksia. Hii-ohoi, sheivatkaa purjeet, mahalaskuja näkyvissä!

MMT Greatest Hits I

Tähyilin aika-akselilla väärään suuntaan ja havahduin tosiasiaan, että nyt aika tullut on. Miksi nyt? Koska ennen oli ennen ja nyt on nyt. Kiteytän seuraavassa kronologiseen järjestykseen sen, mitä olen puuhastellut täällä viimeisen kuuden vuoden aikana. Tehtävä on haastava, ei vaikea, mutta haastava ja aikaa haaskaava, muttei missään nimessä vaikea. Mikään haaste ei voi olla vaikea minunlaiselleni lahjakkuudelle. Vai mitä arvelette näistä eeppisen legendaarisista lohkaisuista:

...

Jälkikirjoitus: Että näin, se oli kutakuinkin siinä. Ensi kerralla jotain aivan muuta. Tai samaa, aivan sama.

Vielä jälkikirjoitus, koska lisää pituutta heti, muuten ei aukene naisen peti: Taustapeili on vinkeä vimpain, joka altistaa meidät monenlaisille vaaroille. Siitä voi nähdä esim.

• taaksepäin eikä eteenpäin,
• takapenkille tyhjästä ilmestyneitä kammotuksia suoraan helvetin esikartanoista,
• Eldankajärven jään,
• Sloggin midihifikalsarit,
• piilotajunnasta lentävän Superegohessun,
• filotooppisia kehäpähkäilyjä,
• defenssien sekakäyttäjän,
• fantastista, aattelin, kerrassaan hieno juttu,
• rengin kuskin paikalla,
• nostalgis-sarkastisen koulukunnan,
• kantamattoman rakenteen,
• väsyneen sänkinaamaisen törkyturvan.

Vielä kerta, poijaat, kaikki mukaan: On tukka päästä lähtenyt, lisää pituutta heti tai ainakin isommat tuopit.

Ulosteista tahriintunut mieli

Tein ”mielenkiintoisen” havainnon itsestäni: viittaan teksteissäni epätavallisen usein kakkapissa-osastolle. Nythän äkkiseltään voisi tökkiä allekirjoittanutta, että kyseessä on sairas fetissi tahi perversio, mutta sellaista en myönnä. Mutta huumoria on jostain kumman syystä kiva veistellä aiheesta.

Tietenkin 40-vuotiaan miehen pitäisi altistaa itsensä itsetutkiskelulle, jos kakka- ja pissasanasto vilahtaa suusta useammin kuin reilut kolmekymmentä vuotta nuoremmilla jälkeläisillä. Kyllä jälkikasvu vielä jaksaa nauraa tai hymähtää iskästä ulostuville jutuille, mutta ikää ei paljon tarvitse tulla lisää, niin jo alkaa hävettää silmät, korvat ja muut ulokkeet päästä. Varsinkin, kun kakkaläpän heittäjä ei itse osaa hävetä juttujaan.

Kun ikää karttuu, tuntee yhä vähemmän häpeää törttöilyistään saati pelkää kasvojensa menettämistä. Nuorena toimintaani saattoi hyvinkin paljon ohjata sellaiset ajatukset, mitä muut ajattelevat minusta ja miten tekisin itseni tykö paremmin, eritoten vastakkaiselle sukupuolelle. Kukapa ei, kerran se siihen ikäkauteen tiiviisti liittyy. Jo ala-asteelta lähtien koin olevani hauska heppu, mutta kansansuosioni on vaihdellut suuresti eri aikoina. Väkinäinen vitsailun pakko on johtanut minut useita kertoja äärimmäisen noloihin tilanteisiin, kun harkintakykyni on kerta kaikkiaan pettänyt. Maa olisi saanut niellä minut monesti.

Mutta nyt pelikenttä on vapaana. Voin lohkaista monenkirjavia mauttomuuksia ja rimanalituksia ja kuitata ne olankohautuksella. C’est la vie. Touché cliché. Tietenkin on niitä, jotka eivät ota niin kevyesti tilannetajuni puutetta ja/tai piittaamattomuuttani. Saatan joskus nähdä vaimon ohimosuonten pullistuvan. Törkyisimmät jutut päästän kuitenkin ilmoille varman päälle, koska on minulla sentään jonkinmoiset käytöstavat. Puolison kanssa on toki näkemyseroja siitä, mihin raja vedetään esim. kaksimielisyyksien viljelyssä (yksi lempilajeistani). Koen, koska kaiken voi kokea, että melko pidäkkeetön sanailuni ei viime kädessä juurikaan aiheuta vahinkoa ympäristölle. Verbaalinen kakka ei saastuta ilmaa eikä pilaa vesistöjä.

Lopuksi teen ajankohtaiskatsauksen ja poimin tärkeimmät asiat Ylen verkkosivuillaan 20.9.2016 julkaisemasta uutisesta ”Katso pönttöön: Kakka paljastaa terveysriskejä”:

”Pönttöön putoaa liian löysää tai liian tiukkaa kakkaa.”
”Pönttöön kannattaa välillä kurkistaa, sillä ulosteen koostumus ja väri kertovat paljon.”
”Löysä kakka viittaa.”
”Kovat, vaikeasti ulos tulevat papanat kertovat.”
”Kelluvat pökäleet puolestaan voivat pahimmillaan viitata.”
”Myös ulosteen vihertävään tai harmahtavaan väriin kannattaa kiinnittää huomiota.”
“Tunnistatko kuvista oman jätöksesi?”

En ole aikeissa tunnustaa, että olisin lähettänyt Ylelle valokuvia omista jätöksistäni.

Jälkijätökset: Tiedän, mistä puhun, sillä olen suorittanut kolonoskopian perus-, jatko-, syventävät ja todella syventävät opinnot.

Maaginen 101

Ilmassa on paitsi suuren urheilujuhlan tuntua, tuttuun tapaan myös flatuksen rehevä tuoksu. Olen saavuttanut sadanyhden blogikirjoituksen merkkipaalun. Tämän melkein tasaluvun saavuttamisen tekee erityisen hienoksi se, että luvussa yksi enemmän kuin sata. Kuka nyt tyytyisi sataan, kun voi saada satayksi.

Kirjallisuudessa käytetään paljon lukua 101. Satayksi vinkkiä siihen, tähän ja ties mihin, 101 kuvaa, 101 vitsiä, 101 prepositiota. Sadanyhden pointtina on, että siinä nokitetaan lukuun sata nähden. Lukijan päähän istutetaan ajatus, että hän saa jotain ekstraa, ylimääräistä hyvää.

101 oli myös suomalainen yhtye, joka kyhäsi dancehuttua joskus ysärillä. Heillä oli radiohitti nimeltä Aamuyö. Se oli kehno tekele enkä pitänyt siitä, joten en jäänyt kaipaamaan, kun yhtye katosi vähin äänin. Sen sijaan 101 dalmatialaisesta minulla ei ole mitään pahaa sanottavaa, vaikka muistankin sen lapsuudesta nimellä Lupsakkaat luppakorvat. Lämpimät suositukseni saa myös Yhdysvaltain armeijan 101. maahanlaskudivisioonan toiminnasta toisessa maailmansodassa kertova tv-sarja Taistelutoverit (Band of brothers).

Ihminen on aina viehtynyt tiettyjen tasalukujen saavuttamisesta. Jostain syystä esim. 50 ja 100 mitä tahansa on kovin hienoa. Mutta koska haluan erottua joukosta, hehkutan sataykköstä. Jaaha, eiköhän tämä kusetus ollut tässä. Totta puhuen luvulla ei ole mitään merkitystä, koska sataanyhteen sisältyy monia mitäänsanomattomia postauksia, joita en mitenkään voi laskea kirjoituksiksi. Mutta turha niitä poistamaankaan on lähteä. Todellista, jälki-itsekritiikin seulan läpi sujahtavaa hyväksyttävää lukua on siis vaikea arvioida, mutta mitäpä sillä hevon kukun väliä. Loppuajan voin ihailla luvun 101 esteettistä kauneutta. Sehän on myös palindromi ja binäärijärjestelmässä luku viisi. Ja 101 – 5 = 96, joka on toisin päin 69 ja 101 + 5 = 106 ja 101 * 5 = 505 ja 101 / 5 = 20,2 eli vähän niin kuin 202. Huh huh, kun on mystistä. Itseäni ihastuttaa ja ihmetyttää eniten kuitenkin se, että pystyin taas kerran kirjoittamaan tekstin ilman mitään järkevää asiantynkää. Se on kätevä taito, joka olisi ollut kiva olla hyppysissä jo kouluaikoina, kun pähkäilin ainekirjoituksen tyhmien aiheiden kanssa.

Jäniksenjälkiruokakirjoitus: Tunnustan rehellisesti, että pohdin oikeasti hetken jotain sadanteen postaukseen liittyvää tekstiä tai juhlavaa kirjoitusta, kunnes tajusin, kuinka latteaa naamapalmuilua sellainen on.

Kirjallisuuspystillä päähän

Olen päättänyt myöntää Vuoden Itsetietoisin Tekstitaidetta Tavoitellut Ulostus -palkinnon tänä vuonna itselleni. Harvinaista kirjallisuuspalkintoa ei ole jaettu aiemmin eikä luultavasti jaeta tämän jälkeenkään. Palkintoraati oli valinnan suhteen sangen kaksimielinen. Ankaran kymmenen sekunnin pohdinnan jälkeen raati myönsi palkinnon poikkeuksellisesti julkaisemattoman kirjallisen materiaalin julkaisematta jättämisestä. Raadin mielestä palkinnonsaajan suurin kirjallinen ansio on, ettei ehdokas sentään julkaissut kaikkea vuonna 2013 tuottamaansa tekstiä. Vaan niin tämä metsä vastaa, vaikkei kukaan päästäisi hiiskaustakaan. Alla tekstinäyte vielä julkaisemattomasta olemattomasta teoksesta:

”Tein äkkinäisen liikkeen, jonka tavoitteena oli hyökätä muijan kannuihin kiinni, mutta yllättäen kimmahdin takaisin päin. Ensimmäinen ajatus oli, että kimposin hänen vatsastaan. Tämä on traaginen käänne, joka kohtaa monia yhdessä eläjiä: kumppanin vatsakumpu ohittaa koossaan monet mielenkiintoisemmat ruumiin ulokkeet. Ensishokista toivuttuani ehdin pohtia tapahtunutta tarkemmin. On mahdollista, että nainen on onnistunut selvittämään Kuolemantähden voimakentän kaavan ja törmäsin siihen. Seuraava teoria on, että nainen on Kuolemantähti. Siinä tapauksessa tarvitsen Luke Skywalkerin puhelinnumeron. Yritin jo selvittää sitä Fonectalta, mutta Lukella on nähtävästi salainen numero. On voinut käydä myös niin, että muijan inho ja halveksunta minua kohtaan on vihdoin aineellistunut fyysiseen muotoon ja muodostaa nyt näkymättömän seinän, jota en pysty läpäisemään.”

Paskaan pyrin, mutta paljon paskempaa pukkaa tulemaan – joten tämä paska on nyt taputeltu. Sopisi kakkosmotoksi carpe diemin kanssa. Kolme ”paskaa” yhdessä virkkeessä – olen liekeissä!

Jälkikirjoitus: Uudistan suomen kieltä. Rynnästys eli kannustus = tavoitteellista tissien tiirailua, bongailua tai metsästystä. Päämääränä on löytää isoimmat ja/tai hienoimmat ja kenties jopa päästä niihin käsiksi. Lause-esimerkki: ”Ai missä olin? Kävin jokirannassa vähän rynnästämässä/kannustamassa, kun oli niin hieno ilma.”

Väärin blogattu

Joskus tekee hyvää pysähtyä hetkeksi ja katsoa taaksensa, mitä on saanut aikaan. Jos näky on kuin Lappi saksalaisten jäljiltä, kannattanee jatkossa pitää nenä vain menosuunnassa. Mutta jos savuavien raunioiden keskellä näkyy jotain ehjää ja kaunista, voi miettiä, miten ja miksi niin on käynyt. Olisiko jotain opittavaa, mitä hyödyntää edessäpäin. Päläpälä ja höpöhöpö, eiköhän se riittänyt kyökkifilosofiasta. Ei tuollaista kuraa kovin kauaa jaksa.

Luin joskus fiksuja oppaita siitä, miten syntyy hyvä blogi. Nyt on aika tarttua itseä niskasta kiinni ja ryhtyä tuumasta toimeen, panna hihat heilumaan, pitää pyy pivossa, läikyttää maitoa, jättää ostoslista kotiin ja huomata, että ruukku käy kaivolla, kunnes särkyy. Ei kannata käyttää ruukkua, kun kerran muoviämpäri on keksitty. Kiulukin kelpaa, vaikka se on hieman epäkäytännöllinen. Kysy vaikka kukolta ja kanalta. Totisesti minä sanon teille, mitkä tekijät synnyttävät laatublogin:

Blogin aihepiiri tulisi rajata niin, ettei siitä synny sillisalaattia. Järkevästi rajattu aihepiiri vetää lukijoita paremmin kuin sitä-sun-tätä -sepustukset.
Eivätkö alkoholi, eläimet, hintatietoisuus, kirjallisuus, kuluttaminen, laatu, mainonta, mielenterveys, suomalaisuus, tuotemerkit ja uloste ole sitten järkevästi rajattu aihekokonaisuus? Toisaalta eihän tässä ole tarkoituskaan vedota lukijoihin. Tulee mieleen sadat henkkamaukkamuotiblogit, jotka ovat varmasti hyvin rajattuja aihepiiriltään, mikäli halpisreleiden shoppailu on lifestylea. Ja onhan se kymmenille tuhansille teineille (vuodet 13 – 19), esiteineille (vuodet n. 9 – 12) ja myöhäisteineille (vuodet 20 – n. 35). En toki ylenkatso edullisia vaatteita. Kuvastavatko ne sitten persoonallisuutta, jos kaikki ostavat vaatteensa samalta vaateketjulta?

Postauksen tulee olla lyhyt eli maksimisissaan 2000 – 2500 merkkiä. Tekstikappaleissa on enintään 5 riviä ja neljä virkettä.
Tiukkoja sääntöjä, vaan kuka merkkejä ja virkkeitä jaksaa laskea. Olisi aika laskelmoivaa, jos tekstin rakenne määräisi sisällön.

Päivityksiä / postauksia pitäisi julkaista säännöllisesti vähintään kaksi per viikko, jotta lukijat eivät kaikkoaisi.
Ei ole pelkoa lukijoiden kaikkoamisesta. Kuvitteelliset lukijat ovat harvinaisen uskollista väkeä.

Lyhyiden ja iskevien otsikoiden tulee kuvastaa sisältöä mahdollisimman hyvin.
Otsikot ovat usein tajunnanvirtaa, kuten ovat tekstitkin. Se on sitä johdonmukaisuutta.

Vesi oli kirkasta ja kylmää. Lähteestä oli hyvä ammentaa, mutta ei liian syvältä, jottei vesi samene pohjamudan lähtiessä liikkeelle. Saavuitko totuuden lähteelle, jää arvoitukseksi, mutta tästä on hyvä jatkaa. Vedät keuhkot täyteen metsäisen raikasta ilmaa. Hyönteisten hypnoottinen surina laukaisee lihasjännityksesi. Aurinko siivilöityy puiden välistä. Tulet pian risteävälle polulle. Jos haluat jatkaa länteen, siirry kappaleeseen 36. Jos haluat kulkea kohti itää, siirry kappaleeseen 281.

Jälkikirjoitus: Tästä tuli 2600 merkin postaus. Sue me – kutsukaa minua Sueksi.

Uusi Suomi -lehden Puheenvuoro

Uusi Suomi -nettilehdellä on Puheenvuoro-niminen blogipalvelu, johon on hilautunut lukuisia maamme sanavalmiita yksilöitä. Blogipalvelu edustaa monivivahteista ajatteluallasta, jossa mielipiteet käyvät päättymätöntä sotaansa.

Puheenvuoro-blogipalvelun juju ei oikeastaan ole varsinaisissa blogikirjoituksissa, vaan niistä seuraavissa loputtomissa kommenttiketjuissa. Kommentit ovat palvelun parasta antia. Siellä blogistit käyvät toistensa kimppuun ties mistä aiheesta ja hyökkäävät toisten mielipiteitä vastaan pääosin nokkelin sanankääntein. Huumori on keskeinen syy lukea kommentteja. Itse blogikirjoitus voi olla viime kädessä yhdentekevä, kun kommenttipuolella lähtee mylly kunnolla pyörimään. Nokkeluuksien viljely ja toisen nollaamisen halu on oikeastaan niin silmiinpistävää, että panee joskus miettimään, kuinka moni on palvelussa mukana tosissaan ja kuinka moni pelkästään ärsyttääkseen jotakin toista osapuolta. Toki tällaisille foorumeille hakeutuu monenlaisia fundamentalisteja ja muuta ei-toivottua ainesta, mutta toisaalta heilläkin on oikeus (älyttömään) mielipiteeseensä. Samoin puhtaasti asiallisella linjalla pysytteleviäkin on. Mutta kommenttiketjussa alkaa sirkus ja se on todellista huvia.

Puheenvuorossa nousee kulloinkin pintaan jokin ajankohtainen aihe, josta rähistään aikansa, kunnes aihe korvautuu uudella aiheella. Tällä hetkellä päivänpolttava aihe on eduskuntavaalien tulos. Kirjoittajia on joka lähtöön: poliitikkoja, vaikka minkä asian aktivisteja, nuoria, eläkeläisiä, toimittajia, insinöörejä, ”juntteja”, avohoitopotilaita, tosikkoja, vääräleukoja, julkkiksia, pappeja, jne. – kaikki yhtenä kauniina sekamelskana. Tosin nimekkäämmät ihmiset harvoin sortuvat ”pieksemään suutaan” kommenttiketjuissa. Heillä on ilmeisesti maine varjeltavanaan ja muutakin tekemistä.

On myönnettävä, että minullakin olisi jonkinmoista hinkua liittyä tuohon hulvattomaan joukkoon ja koitella taitojani noissa sanankäytön mittelöissä. Puheenvuorossa on eräitä hyvin teräväkielisiä ja -kynäisiä (terävänäppäimistöinen ei kuulosta hyvältä) fiksuja kirjoittajia, jotka tekevät minut epävarmaksi ajatuksen järkevyydestä. Voisin joutua hyvin helposti alakynteen. Samaan hengenvetoon on todettava, että ohuella tieto- ja järkipohjalla toimivien tollojen määrä on suurempi kuin edellisten. Ei tee yhtään mieli arvioida, kumpaan joukkoon minä kuuluisin. Toisaalta tollot ovat usein juuri hauskimpia tapauksia, eikä minulla ole edes mainetta, jota varjella. Eli olisi samantekevää, kenen joukoissa seisoisin. Vaan ehkä ei sittenkään. Juupaseipäs vaarinhousut kirvesvartta nakkikioskille. Ja oravat pois lintulaudalta!

Kirjoitan, minulla on siis sanottavaa?

Kyllä, minulla on kaikenlaista sanottavaa, koska muuten en kirjoittaisi tässä. Halu julkaista tuotoksensa edustaa jonkinasteista itsekeskeisyyttä, toisin sanoen haetaan muilta huomiota ja kenties tunnustusta sanomisilleen. Kaipa minunkin on tunnustettava tämä, vaikka tiedostan hyvin, että tätä blogia tulee lukemaan nollasta yhteen henkilöä. Toisaalta pitäisi hokea itselleen hyvän kirjailijan periaatetta, että viime kädessä kirjoitan vain itselleni, en muille. Täytyy heti tarkentaa, että en ole hyvä kirjailija, enkä edes kirjailija. Mutta toisten periaatteita osaan hokea. Kun kirjoittamista hallitsee kohderyhmäajattelu, mennään ryteikköön niin että kahina käy. Toisaalta voisin päästää itseni helpommalla ja kirjoittaa ajatukseni virtuaali-aaneloselle ja jättää ne lepäämään piirongin laatikkoon eli nykykielellä kovalevylle.

Näin voisin tehdäkin ja jättää kaikki höpinäni jälkipolville löydettäväksi ja ivattavaksi. Mutta ei sittenkään. On kiva hypätä mukaan kehityksen kelkkaan eikä jättäytyä ladun varteen paleltumaan. Kerran lukemattomat muutkin toteuttavat netissä ekshibitionistisia taipumuksiaan, niin sitten minä myös. On päästy siihen pisteeseen, että kaikki voivat kirjoittaa ja ilmaista itseään vapaasti. Se jos jokin on sananvapautta.

Kaikkinainen vapaus on johtanut siihen, että myös sellaiset kirjoittavat, joilla ei ole mitään sanottavaa. Ystäväni ilmoitti taannoin sähköpostissa, että ”I’m out of veispuuki”. Kun kyselin syytä, hän sanoi, ettei moinen touhu ole hänen juttunsa. On kuulemma aivan älytöntä, että raavas mies kirjoittelee tyyliin ”Lounaaksi lihapullia ja perunamuusia. Nam nam, olipa hyvää.” viitaten toisen kaverinsa statuspäivitykseen. En lähde kritisoimaan mitenkään Facebookia, koska siinä on myös paljon hyviä puolia. Joillakin on vain liian kova tarve antaa ulos löysää juttua vailla itsekritiikkiä. Mielessäni ovat tällaiset ”statuskonekiväärit”, jotka päivittävät näkyviin joka ainoan kahvihetken, syödyn viinerin ja katsotun tv-ohjelman ajattelematta, että asia on niin merkityksetön ja yhdentekevä, ettei muita kiinnostaisi lukea siitä. Mainittujen ”lohkaisujen” viihdearvokin on nolla, ehkä jopa miinuksen puolella. Ei kai kyseisiä tilannepäivityksiä vain omaksi huviksi kirjoiteta? Ei arjessa tapahdu koko ajan mainitsemisen arvoista; ei ainakaan sellaista, josta tulisi tiedottaa muille. Itse en ole Facebookissa. Kenties tulla puksutetaan jälkijunassa. Tuntien oman aikaansaamattomuuteni kirjaudun nassukirjaan siinä vaiheessa, kun sen ohi on ajanut jokin uusi hienompi systeemi (Diaspora*?). Aika näyttää, minulle lähinnä perävalojaan.

Toki statuspäivitysten, blogikirjoitusten tai vaikka esseiden lähtökohdat ovat erilaiset eikä niitä voi arvioida kaikkinensa samalla mittapuulla. Jos kuitenkin jokainen kirjoitettu lause sisältää pelkästään tyhjää lätinää, voi vain kummeksua kirjoittajan motiiveja. Tarjoan yhden vastausvaihtoehdon: Tällä omahyväisyyden ja röyhkeyden hallitsemalla aikakaudella itsensä esilletuomisen tarve ylittää kovaa ja korkealta (sekä peittää) henkilön todelliset kyvyt. Kauniisti sanottuna: viis sisällöstä, kunhan on tarpeeksi tyrkky ja/tai puhuu sujuvasti paskaa.

Erään kirjailijan huoneentaulussa lukee ”Puhu vasta kun olet varma, ettei sinulla ole mitään tärkeää sanottavaa”. Lause vaikuttaisi ensiarviolta sotivan kirjoitukseni johtoajatusta vastaan, mutta näin ei ole. Absoluuttinen varmuus oman sanoman tärkeydestä voi johtaa ylitsevuotavan runsaaseen suunsoittoon. Ongelma on siinä, että tekstistä puuttuu epäily sen tarpeellisuudesta. Toinen viesti virkkeessä on Georg Henrik von Wrightin sanoin, että julistava kirjallisuus ei ole koskaan hyvää, mutta hyvä kirjallisuus voi olla tahtomattaan julistavaa. Julistamiseen sortuva kirjoittaminen kulkee näkökulman kannalta kovin kapeaa kujaa.

Minulla on kuitenkin jalat maassa ja toivottavasti ne siellä pysyvätkin. Kun tarkistaa, kuinka monta kymmentä tuhatta aktiivista suomenkielistä blogia löytyy tällä hetkellä netistä, nöyryyden saavuttaminen ei ole minkäänlainen ongelma. Vaimokultakin totesi, että hän saa kuulla juttujani jo kotona ihan riittämiin ja ettei niitä ole mitään tarvetta lukea lisää blogista. Siinä meni sekin potentiaalinen lukija. Kirjoitan, koska haluan kirjoittaa, ja toivon, etten ota itseäni liian vakavasti tämän harrastuksen parissa. Lukekoon, ken haluaa, jos haluaa.

Jälkikirjoitus: Kävikö tässä niin, että vein tällä kirjoituksella pohjan tulevalta kirjoittamiseltani? No jaa, tänään olin tätä mieltä, huomenna jo eri mieltä, sanoi poliitikko.

Jälkikirjoitus, osa 2: Pahoittelen äskeistä reilun 500 sanan mittaista yritystäni esittää fiksua. Pelkkää feikkausta, joka paistaa iloisesti läpi. Yritän parantaa tapani seuraavaan kirjoitukseen mennessä. Mutta tuskin parannan.