Valonkantaja

“Hei valonkantaja, viaton et ole sinäkään, hei rakkauden antaja, ei oo mitään menetettävää”, lauloi lahtelainen Tehosekoitin-yhtye vuonna 1999 julkaistulla biisillään Valonkantaja. En ole ihan selvillä, mitä Tehis halusi viestiä mainitessaan valonkantajan, mutta kenties kyse oli hetkellisestä läheisyyden ja nautinnon tunteesta tuota ”valon” tuojaa kohtaan. Kunnes sen jälkeen kaikki katoaa biisin yhden yön panojen harrastajan kertomana. Kuuntele kappale ja vedä omat tulkintasi.

Historiallisesti valonkantaja tarkoittaa vähän järeämpää hahmoa. Varsinaista valonkantajaa kutsutaan lystikkäästi nimellä Lucifer, joka juontuu latinan sanoista lux = valo (genetiivi lucis) ja ferre = kantaa, tuoda. Lucifer-sanan kuullessa tulee melko luontevasti mieleen paholainen ja niinhän se on kristinuskon oppien mukaan. Kristittyjen kirjoitusten neronleimauksia myötäillen Lucifer oli Jumalan arkkienkeli, jolla nousi ns. hattuun ja joka päätti alkaa kapinoida. Niinpä Jumala antoi öykkäröivälle Luciferille lopulta fudut Taivaasta. Näin hänestä tuli langennut enkeli eli paholainen. End of tyly stoori.

Muttapa mutta: Lucifer-sanalla on jo antiikin Rooman ajoista lähtien viitattu Kointähteen eli Venukseen, aamunkoiton (eli aamunkoin) tuojaan. Kointähdellä ei siis ole mitään tekemistä koiperhosen kanssa. Venus näkyy auringonnousun suunnassa taivaalla kirkkaana ja on siksi aamunkoiton tähti. Vasta kristityt keksivät kytkeä Luciferin pahuuteen. Kiitos siitä Raamattu. Mielenkiintoista on myös, että Venus on tunnetusti ollut naiseuteen yhdistetty planeetta, jonka symbolinakin toimii naaraan merkki ♀. En olisi naisena järin otettu linkityksestä Luciferiin.

Ja sitten on vielä pyhä Lucia-neito. Hän on myös valontuoja. Miten häneen pitäisi nyt suhtautua? Onko Lucialla jokin sukulaisuussuhde Luciferiin, kerran tekevät vähän ikään kuin samoja hommia? Toivottavasti ei. Jos vaikka ensi joulukuussa Lucia ja Lucifer toisivatkin kimpassa valon pimeyteen. Olisi melkoinen ylläripylläri pällistelemään tulleelle väelle. Se sitten riippuu katsantokannasta, olisiko yllätys negatiivinen vai positiivinen.

Pirun risteys

Kävin pienen humoristisen sananvaihdon kollegan kanssa työpaikalla, kun kaveri selitti jollekin toiselle jostain ihan minkä vaan myymisestä. Varsinainen aihe jäi minulle epäselväksi, mutta päätin silti sekaantua asiaan omalla asiattomalla kommentillani:

– Auttaisiko, jos myisi myös oman sielunsa?
– Joo siitä vaan. Ei muuta kuin lennät New Orleansiin, vastasi kaveri.
– Jaa häh? Miksi New Orleansiin?
– Etkö sä tiedä sitä tarinaa, kun se tyyppi myi sielunsa paholaiselle risteyksessä? Joku kitaristi.

No en tiennyt, mutta kiinnostus heräsi saman tien. Google laulamaan. Hyvin pian oivalsin, että työkaverini oli ilmeisesti jossain kohtaa eksynyt katsomaan Netflix-dokumentin Devil at the Crossroads. Dokkari kertoo blueskitaristi ja -laulaja Robert Johnsoniin (1911–1938) liittyvästä myytistä, jonka mukaan hän olisi myynyt sielunsa paholaiselle eräässä risteyksessä ja saanut vastalahjana erinomaisen kitaransoittotaidon. Tarina kopioi saksalaista kansantarua Faustista, joka samoin teki risteyksessä diilin sarviveijarin kanssa. Nähtävästi paholainen on viehtynyt risteyksen tarjoamaan symboliikkaan.

Risteyksellä on ollut kautta historian vahva kytkös yliluonnolliseen. Kreikkalaisessa ja roomalaisessa mytologiassa risteyksiin liittyy erilaisia hengellisiä rituaaleja ja uhrauksia, ja uskoa siirtymisestä sekä fyysisesti että henkisesti joihinkin toisiin maailmoihin. Länsimaisista kansantarustoista löytyy enemmänkin kytköksiä risteyksen ja paholaisen välillä, kuin myös brasilialaisissa taruissa.

Legenda Robert Johnsonista ja paholaisesta on yhä elävää historiaa, vaikka onkin pelkkää satuilua ja aikalaisten todistamana todettu vähän erilaiseksi tarinaksi. Myytti alkoi kehittyä Johnsonin kuoleman jälkeen, eikä hänellä itsellään ollut mitään tekemistä sen kanssa, vaikka kirjoittikin lauluja paholaiseen liittyen, kuten ”Hellhound on My Trail” ja ”Me and the Devil Blues”. Mutta saatanan kanssa pelehtiminen on varsin ominaista bluesmusiikissa.

Koska sijoitutaan Yhdysvaltoihin, on Johnsonin treffit vanhan vihtahousun kanssa onnistuttu paikantamaan tarkoin turistihoukuttimeksi. Paholaisen risteys sijaitsee Clarksdalen pikkukaupungissa Mississipin osavaltiossa valtateiden 61 ja 49 risteyksessä. Täytyy toki joka punaniskataajamassa olla jotain nähtävää, kuten risteys. Nippelitietona Clarksdalen löytää navigoimalla New Orleansista 540 kilometriä pohjoiseen, joten bon voyage, olihan New Orleans alun perin ranskalaisten perustama siirtokunta.

Olisihan se vänkää (?), jos voisi törmätä manalan herraan jollain öisellä kadulla. Ja alettaisiin pikku bisnestä tehdä aamuyön tunteina. Hauska ajatusleikki (???). Mitähän kehtaisi pyytää omaa sieluaan vastaan? Ja kuinka kovassa kurssissa sieluni mahtaa olla globaaleilla sielumarkkinoilla? Jälleenmyyntiarvoa voi olla hankala onkia esiin. Kyseessä on luonnollisesti käytetty tuote, kulunut ja virttynyt, ja ajan saatossa kenties tummunutkin. Toki edelleen käyttökelpoinen ja täysin toimiva. En muista, että olisi koskaan ilmoitellut mitään vakavampia vikakoodeja. Enkä kertoisi, jos olisikin.

Näillä kotikulmilla en ole oletettavasti ikinä mainittuun herrasmieheen törmätä, vaikka olen kaikenlaisiin kellonaikoihin kaduilla toikkaroinutkin. Tai ehkä olen, mutta sitten minun on täytynyt olla aika jurrissa. Eikä minkäänlaista katukauppaakaan ole käyty, tai pirustako minä tiedän, mutta arvon blogistille ei ole tarjottu yhtään mitään. Ei edes lämmintä kättä. Ja usein on se tilanne, ettei näillä kaduilla näe edes ristin sielua. Olisikohan sillä muuten kova markkina-arvo? 

”Moi, soittelin, että mä oon nyt täällä. Missä helvetissä sä oot?”
(kuva luotu tekoälyllä)