Allsång på Skansen, muttei sinne päinkään, nauroi hän partaansa

Sieltä hän taas tulee, kutsuipa kukaan häntä eli ei. Hän on rälssimiesten rälssimies, joka soutelee venhettään pitkin Vänerniä ja Vätterniä hevosensa Roxynante kokassa, ja päräyttää perään vielä Hjälmarenille ja Mälarenille, koska on sen verran riuska soutaja, että kyllähän sitä heittämällä läpi Ruotsin pikku sunnuntaisoudut tekee. Nyt puhutaan asiasta eli ainoastaan ja oikeastaan The Kirjapiiristä, ihmishahmon ottaneesta kirjastoautosta, joka jatkaa ihmetekojaan provinssista toiseen välittämättä koirien haukunnasta.

Mutta mitä kummaa? Kaikessa ylhäisessä hillitseväisyydessään on vanha ”homieni” Nikke-boy eli Niksu eli Niklas Natt och Dag, herraskainen aateliskekkuli ja hepsankeikka, sekä tietenkin maailman paras ruotsalainen siniverinen kirjailija, sutaissut pitkästymistä torjuakseen reilu 500-sivuisen kirjasen suomenkieliseltä nimeltään Toiveet ja kohtalo.

Niklas tuli tunnetuksi skriivailemalla inhopessimistisen trilogian 1793, 1794 ja 1795, mutta nyt hän on tarttunut oman sukupuunsa palleista kiinni. Ehkä hieman vähemmän kekseliästä alkaa pöyhiä omien esi-isien edesottamuksia, mutta ei siitä sovi Niklasta moittia, koska hei, onko jollain muulla varaa lähteä keulimaan suvulla, jonka juuret kantavat yli 700 vuoden päähän. That’s my Nikke, Ruotsin vanhimman aatelissuvun ylväs edustaja.

Mutta, mutta ja tautofonistin soolo, vad i dansande drottning har hänt? Teoksessa useampaan kertaan toistettu Natt och Dagin suvun motto ”kohtalo ja toivo”, kuten kirjan alkuperäisnimikin kuuluu ”ödet och hoppet”, on suomentaja Kari Kosken kovakouraisessa käsittelyssä kääntynyt muotoon ”toiveet ja kohtalo”. Kirjapiiri suistuu vallan sivuraiteille, sillä toive ja toivo ovat eri sanoja, joilla on yllättävää kyllä eri merkitys. Ensinnäkin ”toivo” voidaan ajatella uskoksi ja luottamukseksi parempaan tulevaan, joka saapuu omalle kohdalle (toivossa on hyvä elää), kun taas toive (ett önskemål) on henkilön julkilausuma asiaintilasta, joka toteutuessaan olisi ko. henkilön kannalta suotuisa lopputulema (esim. lahjatoive julgubbelle). Joten mitä Kari Koski olet mennyt tekemään? Sössitkö tosiaan ylvään ja kauniin Natt och Dagin suvun tunnuslauseen? Oliko sinulla darra vai oliko vaimo taas antanut sinulle kyytiä, Kari?

Jaa se kirja? Kannesta kanteen vehkeilyä, juonittelua, loputonta takinkääntöä, rahvaan tollouden päivittelyä, aatelisten pohjatonta ylimielisyyttä, omahyväisyyttä ja kaikkien etuoikeuksien itsestäänselvyytenä pitämistä, kahinointia ja mausteeksi vähän kuolemaa, sivujuonteita vailla tarkoitusta ja maiseman maalailua ja juonen laahailua. Niklakselle on mennyt ”we are family” -moodi päälle ja nyt ollaan niin säyseää aatelispoikaa, että ihan kuin olisi jotain hukassa (fafalta lahjaksi saadut aamutossut?). Rankan raaistava meno on tiessään ja Nikke höpöttelee niitä näitä pyöritellen samalla XO-konjakkitilkkaansa aromilasissaan. Niin tai näin tai noin, lukekaa kirja, jos kiinnostaa. Lukeminen kannattaa aina, vaikka lukemisen jälkeen joutuisikin toteamaan, että tuli luettua paskaa paimentolaiskirjeessä, niin silti se kannatti. Tiedättekö miksi? Siksi.

Kirjapiirin vilistelevät vuodet

Zattuiba hazzuzti, että kauniisti kansiin sidottu kaunokirjallinen tuotos lankesi vaka vanha kirjapierun eteen kuin hanhenmaksapallerolautanen ruotsalaisen aatelisherran aamiaispöytään. Puhummehan Nikke-pojan – sillä tarkoitan äkta svensk aatelismiestä Niklas Natt och Dagia, ja oikeasti sukunimi on Natt och Dag – taannoin suomennetusta vuosilukutrilogian (tetralogia, pentalogia, heksalogia, metrologia, patologia, seksologia?) toisesta osasta 1794. Olisipa ollut raikkaan ravitsevaa, jos Niklas tai joku kirjan päähahmo olisi päättänyt pitää sapattivuoden ja kakkososa olisikin ollut 1795 (eka osa oli 1793). Olisiko se vituttanut lukijoita vai tarjonnut jännittävän, mutta kovin käytetyn, lähestymistavan rikkoa kronologinen järjestys ja tarjota mahdollisuuden palata myöhemmin mystisyyden verhon peittämään ajanjaksoon? Miksi spekuloida sellaisia, kun ketään ei kiinnosta?

Mikä tässä kiinnostaa, jos kiinnostaa, on, että herraskainen pökelsi uuden teoksen, jossa jatketaan noin suurin piirtein siitä, mihin viimeksi vuonna 1793 jäätiin. Eipä siinä kai kummempia, kun siirryttiin seuraavaan vuoteen, avattiin välissä julgåvat, sitten tuli uusivuosi ja vähän skumppaa nautittiin ja hoilattiin joukolla falle-ralle-raa vilkkuvaan ledinauhaan kiedotun hapansilakkapurkin ympärillä. Saattoi siinä Martin vähän irrotella ja kaatua teatraalisesti hankeen, mille kaikki nauroivat kohteliaasti, koska kaikkihan Martinin tuntevat, millainen velikulta hän on.

Kirjapiiri toivottaa Martinin todellisen helvetin perukoille, sillä Natt och Dag näyttää meille siniverisen perinpohjaisuudella kaikessa julmuudessaan, kuinka mieletöntä elämä on. Ei ole olemassa hyviä ihmisiä eikä onnellisia loppuja, vaan kaikki piehtaroivat saastaisissa synneissään ja loputtomasta pimeydestä kumpuavissa sairaissa mielihaluissaan, ja naiivit ihmiset ovat hyväksikäytettäviä räsynukkeja, joille kauheinkaan kohtalo ei ole yhtään liioiteltu, koska sen he ovat vähintäänkin ansainneet. Sellaiset voi sadistisella tyydytyksellä imeä kuiviin ja sen jälkeen polkea syvälle saveen. Oikeudenmukaisuudesta käy, että vahvemman kuuluu tuhota ilman säälin häivää heikommat, kunnes löytyy seuraava vahvempi, joka tuhoaa edellisen. Maanpäällisen helvetin virkaa toimittaa aistinvarainen todellisuus, josta jokainen elämän lahjan vastaanottaessaan pääsee nauttimaan, ja ihmiskunta kaiken luoja, joka helvetin ympärilleen on onnistunut rakentamaan.

Siinäpä kiteytettynä Niklaksen kirjoihinsa eläväisesti kuvailema maailma. Kuulostaako kivalta? Totta hitossa kuulostaa. Siksipä kirjan nimeen vuosiluvun perään runoiltiin kuvaavampi alaotsikko ”Elävien haudasta”. Elävien hauta on kirjan mukaan lempinimi mielisairaalalle. Piirillä ei ole kärsivällisyyttä sukeltaa teoksen syvempään analysointiin, vaan pureskelee sen nopeasti ja sylkäisee lopuksi ysköspallona tienpientareelle. Aatelisen Lemon Juice & Glycerine -pehmoisin käsin muovattu opus kuitenkin pursuaa kielen estetiikkaa, vaikka suomeksi onkin. On hämmentävää, kuinka nihilistisellä otteella siniverinen ryöpyttää päähenkilöitään. Vaikka tapahtumat saavat järkyttäviä käänteitä, ei huolta, sillä kulman takana odottaa jotain pahempaa. Kirjan edetessä helvettikin alkaa vaikuttaa armeliaalta paikalta verrattuna poloisiin ihmiskohtaloihin.

Lyckligt slutia on turha odotella vastaantulevaksi, koska kirjan hahmoille ainoa helpotuksen huokaus on se viimeinen henkäys, joka suusta pääsee ulos. Herkkisten kannattaa pysyä loitolla Niken madonluvuista, mutta kaikille sadomasokistisia ja inhopessimistisiä taipumuksia itsessään havaitseville paperinivaska on silkkaa namiskuukkelia. Vaikka bokringin isossa osassa läpikahlaamia opuksia löytyy paljon hohhoijaa-osastolle kuuluvaa joutokäyntiä, suvantovaiheita ja sen sellaista pitkäveteisyyttä, jolla kirjat saadaan kirjan pituisiksi, eivätkä jää novelleiksi, niin Niklaksen tekstiä jaksaa lukea, ja se on iso ansio se. Ja uskokaa hyvällä, kun sanon, että en tiedä, mistä puhun.

Kirjapiirin suhinaa kaislikossa

On tullut aika herätellä pitkään unohduksen rämeillä uinunut yhden levottoman hengen kirjapiiri, karkottaa hauet rannasta, karistaa katkenneet kaislat vettyneen klubitakin harteilta ja ryhtyä möyhentämään kirjoihin ja kansiin saatettua tuotosta, joka erikoisten käänteiden kautta eksyi näihin fyysistä työtä vieroksuviin vauvanpehmeisiin kätösiin. Eivät ne olleet erikoisia, eivätkä edes käänteitä. Hain opuksen kirjastosta.

Teos sen sijaan on aika erikoinen, varsinkin näissä rahvaanomaisissa käsissä. Kirjan on kirjoittanut herra (sanan varsinaisessa merkityksessä) nimeltä Niklas Natt Och Dag ja 400-sivuisen eepoksen nimi on jäntevästi ja tylsän yksinkertaisesti 1793. Pikku piiri voisi kirjoittaa täyspitkän artikkelin pelkästään miehen nimestä, mikä tuntuukin aika hyvältä idealta. Vaikka me sivistymättömät moukat kuvittelemme, että Niklaksen toinen etunimi olisi Natt, kolmas etunimi Och ja sukunimi Dag, niin paljon enempää ei voisi ryteikköön mennä. Niklaksella on Ruotsin tyylikkäin sukunimi Natt Och Dag, koska Nikke sattuu olemaan Ruotsin vanhimman aatelissuvun jäsen. Olisihan se tosi fantsua, jos oma sukunimi olisi ”Yö Ja Päivä” tai edes ”Yöjapäivä”, mutta kirjapiirillä ja Niklaksella on tosiaan eroa kuin yöllä ja päivällä, koska tämä veijari jos kuka on svenska talande bättre folk. Eikä tässä yhteydessä tarvitse mainita sanallakaan suomenruotsalaisia. Heille piiri tyrskähtää säälivän vahingoniloisesti. Sisäsiittoiset rantaruotsalaiset.

Mutta kyllä aatelisherra kivasti kirjoittaa, kerran keksi keski-iällä ryhtyä kirjailijaksi. Niklaksella oli varmaan siinä 35 ikävuoden jälkeen jonain aurinkoisena iltapäivänä vapaamuurarien salongissa kaffettelun lomassa juolahtanut mieleen, että mitähän sitä elämällään tekisi, kun ei viitsisi vapaaherrana koko loppuelämäänsä lötkötellä. Niinpä hän rykäisi itsensä esikoiskirjailijaksi 37-vuotiaana. Agentteja ja muita sparraajia löytyi jonoksi asti, kun kerran pappa, pappas pappa och så vidare betalar.

Vaikka kirjan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1793 Tukholmassa, ei siitä mitään pukudraamaa loihdita, vaan karu rikosromaani. Sen verran lahjakkaasti Nikke kuvailee kuvottavia raakuuksia, ettei jää epäselväksi, että homo homini lupus est, kuten jollain rivillä pikkunäppärästi todetaan. Kirjailija kehuskelee jälkisanoissa, että taustatutkimusta on tehty huolella, ja helppohan se on uskoa ajankuvausta pällistellessään. Ei ole ollut tavallisen kansan oloissa hurraamista. Hygienia ei ollut parhailla kantimillaan 1700-luvun lopussa. Vaikka kansa rypee omissa jätöksissään ja kittaa viimeisetkin roponsa kurkusta alas, muistaa Niklas myös ylhäisöä. Aatelisto vuorostaan piehtaroi sen tason moraalittomuudessa, että harvalla riittää mielikuvituksen tahi maallista rikkautta niihin sfääreihin asti. Näissä puitteissa kaksi raskaamman jälkeen elämän kolhimaa miehen raatoa tutkii ja hutkii karmeaa murhaa. Mutta jos oikein juoni kiinnostaa, sopii lukea kirja. Ihan sujuvasti se 400 sivua meni. Tietty oli nähtävissä tuttua sivujuonteisiin eksymistä, mistä noustiin kuiville kytkemällä rönsyily jonkin aasinsillan kautta pääjuoneen. Hyvä metodi, kun halutaan leipoa kirjaan lisää paksuutta, on juoksuttaa lukijan harhauttamiseksi jonkin sivuhenkilön elämänkaarta kymmensivukaupalla. Paitsi jos kirjailija petasi hahmoja valmiiksi tulevaa käyttöä varten.

Socker på toppenina on aateliskirjailijalta ilmestynyt vastikään Ruotsissa jo toinen teos, jonka nimi on jännittävästi 1794. Odottelemme suomennosta. Samaan hengenvetoon tulee tieto, että esikoiskirja on laajentunut trilogiaksi asti. Tästä seuraten persaukinen kirjapiiri voisi järjestää lukijakilpailun siitä, mikä tulee olemaan trilogian viimeisen osan nimi. Pääpalkintona saa haistella hetken aitoa Natt Och Dagin suvun vaakunalla varustettua virallista rintataskunenäliinaa.

Jälkikasteinen kirjoitus kaislojen keskeltä: Jos joku mainitsee helvetin esikartanoista karanneen sanan ”lukuromaani”, pääsee muitta mutkitta jonon ohi mestauslavalle. Vaikkakin äskeinen esitys oli selkeä lukublogikirjoitus. Eli tarkoitettu luettavaksi, ei syötäväksi, ei haisteltavaksi eikä varsinkaan hiplailtavaksi. Muuten tulee syyte bloggauksen seksuaalisesta häirinnästä.