Keskipäivän demoni

Kun kymmenen vuotta sitten astelin lääkärin vastaanotolle, olin ladattu täyteen vihamielisyyttä, turhautumista ja ahdistusta sekä kokenut juuri semipahan romahduksen, tai burn-outin, tai mikä olikaan. Kyllästyneen oloinen keski-ikäinen mieslääkäri tuijotti minua ilmeettömästi, kuunteli vuodatukseni ja kirjoitti minulle sairaslomaa diagnoosilla ”määrittämätön ahdistuneisuushäiriö” (diagnoosikoodi F41.9). Tietenkin se oli määrittämätön, koska en ollut vielä täyttänyt virallisia testilomakkeita, joilla diagnosoidaan asiakkaan masennustilan vakavuus.

Tuosta hetkestä noin viikko eteenpäin minulle saatiinkin todettua ihan oikea ”keskivaikea masennustila” (diagnoosikoodi F32.1). Masennuksen määrittävät lomakkeet (esim. BDI-21 = Beck Depression Inventory, 21 kysymystä) ovat sellaista tuubaa, että kultakalakin saisi teeskenneltyä itselleen masennusdiagnoosin, joka takaa pitkän sairaslomajakson sekä helpon pääsyn ”ilopillereiden” ihmeelliseen mikä-mikä-maahan. Mainitsen tähän väliin, että minä en feikannut tilaani.

Kukaan ei viime kädessä pysty kyseenalaistamaan diagnoosin todenperäisyyttä. Kas kun depression juurisyihin ei lopulta pääse käsiksi muut kuin asianosainen henkilö itse perustuen avoimuutensa tasoon, vaikkakin mieleen porautumiseen on olemassa aputyökaluja, kuten psykoterapia. Ainahan ihmisen henkilöhistoriasta saadaan kaivettua esiin trauma jos toinenkin. Mutta yhtä helposti masennus voidaan kuitata ”aivokemialliseksi häiriötilaksi” ja homma on sillä taputeltu. Siitä siirrytäänkin sutjakkaasti suoraan nauttimaan lääkeyhtiöiden tarjoamia kemikaalicocktaileja, joilla aivomassan viritystila saadaan käännettyä pois matalataajuuksilta.

Erään vastaanottokäynnin ja keskustelusession päätteeksi edellä mainittu outousviboja huokunut tylsäkatseinen mieslääkäri vinkkasi jotain erikoista: ilmeisesti vakuuttuneena potentiaalistani käyttää aivojani ajattelemiseen hän sanoi, että jos haluan perehtyä aiheeseen enemmän, voisin tutustua Andrew Solomonin teokseen Keskipäivän demoni – masennuksen atlas (The Noonday Demon, 2001).

Tein työtä käskettyä. Lainasin teoksen kirjastosta, koska olin utelias. Toden totta teos oli atlas – yli 700-sivuinen mammutti, joka tukehdutti minut heti alkutaipaleella. Kirjaa ei kuitenkaan sovi aliarvioida; se oli sijoitettu The Guardian -lehden 2000-luvun 100 merkittävintä teosta -listalla sijalle 23. Solomon käy läpi viralliset ja vaihtoehtoiset hoitomuodot samalla filosofoiden ja tilittäen oman elämänsä masennusvaihetta. Omakohtaiset todella diipin depression kuvaukset olivat niin karua luettavaa, että katsoin paremmaksi painaa kirjan kannet kiinni. En ollut valmis lukemaan hc-tason synkkää settiä, kun itse en kuitenkaan ollut niin pahassa jamassa. Solomon ei ole mikään elämän kolhima ihmisriepu, vaan yltäkylläisyydessä varttunut hyväosainen. Ja edelleen elossa, sillä hän pääsi vaikeimpien kausiensa yli, ei toki ilman mielialalääkkeiden apua. Hän on toiminut toimittajana mm. New York Timesissa ja lisäksi hän valmistui viisikymppisenä psykologiksi Cambridgen yliopistosta.

On sanottu, että masennus on ennen kaikkea hyvinvointiyhteiskunnan ongelma. Kun asiat ovat muuten oikein kivasti, voi luppoajalla ahdistua ja hukkua oman mielensä syövereihin. Mutta se ei kuitenkaan ole totuus, sillä huonompiosaisten masennusongelmat jäävät pitkälti diagnoositilastojen ulkopuolelle johtuen juurikin siitä, että he putoavat maksullisten turvaverkkojen ulkopuolelle. Ei ole rahaa lääkäriin saati lääkkeisiin. Silloin on selvittävä muilla tavoin – ui tai uppoa.

Autiomaahan vetäytyneillä varhaisilla (300–400-luvun) kristityillä munkeilla turhautuminen, kärsimättömyys, itsensä kyseenalaistaminen, välinpitämättömyys, merkityksettömyys, ahdistuminen jne. näyttäytyi keskipäivän demonina. He olivat heränneet jo hyvin varhain aamulla ja puolen päivän pahimpaan kuumuuteen mennessä hoitaneet isolta osin työvelvoitteensa ja rukousharjoitteensa. Keskipäivän aikaan saattoi hengähtää, jolloin demoni sai tilaisuutensa ja iski: keskittyminen herpaantui ja ajatukset pääsivät harhailemaan omia polkujaan päätyen pahimmassa tapauksessa syöksykierteeseen.

Keskipäivän demoni/paholainen on kristinuskon piirissä tunnettu pitkään myös käsitteellä acedia. Esim. jo Homeros käytti termiä Ilias-teoksessaan. Acedialla viitattiin masennuksen oireisiin, tosin liittyen ennen kaikkea uskon velvoitteisiin, ts. (hengellinen) uupumus, melankolia ja merkityksettömyyden tunne.

Minulle demoni ei ole näyttänyt pahimpia puoliaan kuin ajoittain. Se ei ole keskittänyt aktiivisuuttaan kuitenkaan keskipäivään, vaan on voinut pyörähtää vieraisilla mihin vuorokauden aikaan tahansa ja jäänyt joskus kyläilemään vähän pidemmäksi toviksi. On hyvin mahdollista, että mainitun matkakumppanin saa pantua järjestykseen kurinalaisella ja johdonmukaisella oman käyttäytymisen muutoksella. Ei kannata heittäytyä pelkän lääkityksen varaan. Luonnollisemmat keinot voivat auttaa jopa paljon enemmän kuin lääkkeet. Niistä voi lukea asiantuntevammista julkaisuista. Tai myöhemmin täältä, jos viitsin kirjoittaa.

Minulla on nyt upea juhlavuosi käsissä. Viis viidestäkymmenestä ikävuodesta, kun on onnistunut napsimaan mielialamömmöjä täydet kymmenen vuotta putkeen. Mitähän kivaa sitä keksisi? Taidan teettää itselleni T-paidan, johon printtaan tekstin ”Yhä pystyssä – kiitos psyykelääkkeet 2016–2026”.

Pimenee?

Tässä päivänä eräisenä, kenties salaperäisenä, muttei järin kesäisenä, MMT-toimituksen postilaatikkoon tupsahti ihmetystä herättänyt lehti. Tällä kertaa ei kuitenkaan ollut kyseessä miestenlehti, koska ensinnäkin se ei herättäisi toimituksessa ihmetystä, vaan riemastusta (ja pitkän jonon vessaan), ja toiseksi aitoja miestenlehtiä ei ole enää olemassa, sillä ne ovat nykyään enää miesten lifestyle-lehtiä, jotka on suunnattu itseään rakastaville ja rakasteleville Chadeille ja joillekin ”pickup artisteille” ja puppelipojille. Ei siis niille herrasmiehille, jotka antavat sängen ja kikkelikarvojen kauniisti kukoistaa ja juovat bisseä kalsareissa takapihalla samalla, kun kaatavat (saatanan) saamattoman naapurin rehottavaa pensasaitaa moottorisahalla, ja tarpeen tullen kulkevat omia polkujaan kuselle kuusiaidan hellään huomaan, missä oravat kuiskuttelevat hälle salaisuuksiaan luonnon lahjomattomista laeista.

Mutta ei, ei ja miinus yksi ”ei”, MMT:n toimitukseen saapuneen aikakauslehden kannessa luki ”Katternö”. Ensimmäinen mielleyhtymä oli, että edellisten firman juhlien loppusaldona MMT on harhautunut ostamaan saaren, joka on täynnä kissoja. Mikä painajainen. Mutta kyse ei ollut kissoista eikä kissan (ketun?) hännistä saati edes saaresta, vaan jostain naurettavasta kylästä Pietarsaaren lähellä. Mutta kylälläpä (läl-läl-lää) ei ollut mitään tekemistä julkaisun kanssa.

Myskisestä nimestään huolimatta muu kansilehdestä oli kirjailtu suomenkielisillä sanoilla. Lehden merkillisen nimen alla oli hieman paniikkitilannetta lieventävä luonnehdinta ”Pohjalainen lehti”. Se sai toimituksen pohtimaan omia juuriaan. Tiettävästi mikään sukuhaara ei kytke MMT:a pohjanmaalaisuuteen – luojan kiitos – vaan sukurasitteet keskittyvät Itä-Hämeeseen ja… Satakuntaan? Kuvittelin aina, että Honkilahden kylä oli osa Varsinais-Suomea, mutta näin ei olekaan. Tämä oli pienoinen shokki MMT:lle (eli ei hyvä juttu), mutta palaamme tuohon ehkä myöhemmin.

Kannen oikean alakulman pieni präntti hälvensi toimituksen hämmennystä: aviisi oli sähköyhtiön asiakkaille suunnattu julkaisu. Kannessa möllötti lierihattuinen partasuu, jota tituleerattiin ”Martin, vaivaisukkomestari”. Muita sillisalaattimaisia otsikoita olivat ”Christinan elämä karhujen ja susien keskellä”, ”Mitä tapahtuu, jos kaikki yhtäkkiä pimenee” ja ”Ilmalaivan tuhoisa syöksy”. Hieman surrealistinen tunnelma levisi toimituksessa.

Vaivaisukot palauttivat muistoja lapsuudesta (älkää kysykö), Christina taas vei ajatukset Kevin Costneriin tanssimassa sekä susien että karhujen kanssa ja ilmalaivasta napsahti nuppiin tietenkin zeppeliini Hindenburgin roihahdus. Mutta skenaario ”mitä jos kaikki pimenee” synnytti pelon ilmapiirin toimituksen keskuuteen. Jos kaikki MMT:ssa pimenisivät yhtaikaa? Jokainen MMT-toimituksessa on enemmän tai vähemmän kuuppa himmeänä kaiken aikaa, mutta mitä sitten, jos valot sammuisivat lopullisesti?

Kaiken pimeneminen on kompleksinen kysymys. Pienin murhe olisi kuitenkin toimituksen laitteiden ja valojen pimeneminen, koska täällä tuskin kukaan on osannut tehdä mitään hyödyllistä tähän päivään mennessä, oli sähköä tai ei. Ilman sähköä olisi ehkä tullut vähemmän vahinkoja. Toisaalta kun muistelee, kuinka outoja ja kyseenalaisia asioita on tapahtunut toimituksen tiloissa sähkökatkojen aikana, ei valojen sammuminenkaan ole välttämättä hyvä homma. Mutta juttu mutkistuu, kun estradille astuvat muut vaihtoehdot.

MMT:n ”työn” luonteesta johtuen mielenterveys on ollut alati veitsen terällä. Ilman tuota salaista asetta tähän blogiin olisi tuskin syntynyt ensimmäistäkään kirjoitusta. Toki toimituksessa on aina osattu käyttää myös monenkirjavia muita inspiraation lähteitä, mutta niiden parissa emme jumita tällä kertaa. Tasapainottelu järjen lepattavan liekin ja totaalisen pimeyden välillä on oma haastava maailmansa. Täydelliseen pimeyteen katoamisella olisi arvaamattomia seurauksia, esim. kirjoitetut tekstit saattaisivat muuttua tolkullisiksi ja johdonmukaisiksi pohdiskeleviksi kirjoitelmiksi, mittavat alkoholi- ja energiajuomakustannukset putoaisivat minimiin, voisimme ottaa vastaan talonmiehen pestin Overlook-hotelliin talveksi, tunnistaisimme mustaan kaapupukuun ja naurettavaan mustaan kypärään sonnustautuneen vaivalloisesti hengittävän friikin isäksemme, laskisimme gorilloja lampaiden sijaan, telmisimme pandojen kanssa sumuisilla vuorilla, löytäisimme aamiaismurojen seasta kadonneet ruuvimme tai ymmärtäisimme vihdoin, mitä meille halutaan kertoa, kun joku konsuli/konsulentti/konstaapeli sössöttää meille ”resilienssistä” ja ”prokrastinaatiosta”.

Lässyti lässyti joo, mitä vain voi tapahtua, koska mitä vain tapahtuu yhtä mittaa, jos vain vaivautuu olemaan valvetilassa. MMT-toimituksessakin olemme tiedostaneet, että on ajanhukkaa yllättyä enää mistään. Saattaa olla, että hartioilla keikkuvan hauraan pikku kuulan pimeneminen voisi jopa selkeyttää aistinvaraisen todellisuuden tulkitsemista. Mutta siihen asti toimitus jatkaa valitsemallaan harhapolulla ja komia pohojalaanen Katternö-makasiini löytää tiensä paperinkeräykseen. Näin tuosta vaan kirjoittelee kuusisataa sanaa puuta heinää yhden sähköyhtiön asiakaslehden inspiroimana. Ja se, lapsukaiset, on laatutietoista toimitustyötä parahultaisimmillaan.

Jälkijäkätys: Olemme toimituksessa tehneet yhteistuumin havainnon, että myös illat pimenevät vauhdilla. Winter is coming, joten haukatkaapa siitä.

20 minuutin paini mielen kanssa

Aloitin meditoinnin. Jos joku olisi sanonut minulle kymmenen vuotta sitten, että kannattaisi ryhtyä meditoimaan, olisin saattanut ilmoille railakkaan naurun. Toisaalta kun muistelen elämäntilannettani kymmenen vuotta sitten, olisi ollut hyvinkin tarpeen meditoida jo tuolloin. Tai rehellisyyden nimissä jo useita vuosia ennen sitä. Sen verran hakoteillä olen ollut pitkin reissua, että henkisen tuen kikkarepertuaari olisi jeesannut, jos olisin ollut riittävän fiksu ja avoin ja hahmottanut sisäisten ongelmieni vyyhden. Onneksi mielialalääkkeet riensivät silloin hätiin. Me very happy. Just keep smiling, sucker.

Nyt jonkin verran viisastuneena (?) olen avoimempi uusille vaikutteille. En ole onnistunut löytämään yhtään pahaa sanaa meditaatiosta. Sen sijaan ylisanoille ja hyödyille ei ole loppua. Olen meditoinut vajaa parisen viikkoa 40 minuuttia päivässä 2 x 20 minuutin pätkissä ja sen perusteella olisi muutama sana sanottavana omista kokemuksista.

Sattuman kautta törmäsin netissä Kati Reijosen julkaisuun ”Nollaus 101”, joka esitti yksinkertaisen tutustumistavan meditointiin. Ilman turhia kommervenkkejä on kiva aloittaa, eli näin: Otan (tarpeeksi) mukavan istuvan asennon. Ei väliä, missä tai miten istun, vaikka risti-istunnassa tai tuolilla tai vessanpöntöllä. Olennaista on, että saan olla rauhassa ilman ulkopuolisia häiriöitä tai keskeytyksiä. Homma vaatii keskittymistä, tuliko yllätyksenä (vastaus: ei). Puhelin täytyy vaientaa kokonaan, mutta ajastimeen laitetaan 20 minuuttia ja aika käyntiin. Hengitän muutaman kerran syvään nenän kautta, koska ilmeisesti nenähengitys stimuloi aivoja. Ulos voi puhallella nenän tai suun kautta. Sitten sukelletaan oman mielen sisään.

Tavoitteena on saada tietoinen mieli tyhjentymään kaikista ajatuksista, eli päästä ajatusten ”välitilaan”, eli kansanomaisemmin olla ”nollat taulussa” eli yhteydet poikki komentokeskukseen. Olen käyttänyt apuna mantrasanaa ”hamsa”, jonka olen rytmittänyt siten, että sisäänhengityksessä sanon mielessäni ”ham” ja ulos hengittäessä ”saaaa”. Hengitys tapahtuu nenän kautta. Mantra on ollut tehokas apuväline ainakin minulla. On oikeastaan se ja sama, mikä mantrasana on, vaikka hokisi kis-saaaa tai saa-biiii, kunhan se auttaa keskittymään mielen tyhjentämiseen. Nuo sanat eivät toki ole hyviä valintoja silloin, jos niiden seurauksena alkaa ajatella kissoja tai Saabeja. Itse asiassa Hamsa-sanakin tarkoittaa vaikka mitä, mutta mennään siihen kenties joskus toiste.

Startti on onnistunut minulla aina kohtuu helposti. Keskittymällä vain ja ainoastaan hengitykseen saan tyhjennettyä pääni ajatuksista mantran avustuksella ja jäljelle jää tyhjää kohinaa. Kuuntelen vain hengitystäni ja päänsisäistä mantraa. Hankaluudet alkavat ”tyhjyyden” ylläpitämisestä. Eipä aikaakaan, kun mieleni alkaa puskea väkisin pinnalle välähdyksiä erilaisista menneistä tapahtumista (yleensä lähipäiviltä) tai muita satunnaisia ja vähemmän satunnaisia kuvia ja asioita, joita päässäni on muutenkin pyörinyt. Mieleni tappelee vastaan ja yrittää täyttää väkisin ajattelun tyhjää välitilaa. Joskus suurin osa varatusta ajasta kuluu tuohon kamppailuun, kun yritän tyhjentää uudestaan ja uudestaan kaikki ajatukset päästäni toistamalla mantraa mielessäni. Onnistumisesta riippuen 20 minuuttia voi olla lyhyt tai pitkä aika.

Jos keskittymiseni on intensiivistä ja saanut kunnolla tarrauduttua tyhjään ajatukseen, aika sujahtaa liiankin nopeasti. Kun olen päässyt riittävän syvälle oikeaan tilaan, on usein toistunut ilmiö, että korvissani alkaa hieman vinkua ja koen paineen tunnetta pääni sisällä. Älkää kysykö miksi.

En ole meditaatiossa kokenut toistaiseksi valaistumista tai tuntenut yhteensulautumista maailmankaikkeuden kanssa tai mitään vastaavia eeppisiä elämyksiä. Harjoittelijana tässä vielä ollaan ja ilman kärsivällisyyttä meditoinnista ei tule mitään. Yksi vähintäänkin erikoinen tapaus tosin sattui. Olin ajatusten tyhjässä tilassa eli siellä, missä pitääkin, kun mieleeni ponnahti jotain outoa. Yhtäkkiä olin katsomassa mustavalkofilmiä, jossa valkoiseen kesämekkoon pukeutunut nuori, ehkä teini-ikäinen, tyttö pyörähteli metsäniityllä. Tytöllä oli tummat hiuksen taakse sidottuna. Mutta sitten hän pysähtyi ja katsoi suoraan minua, tai kohti ”kameraa”, ja hymyili. Katse porautui minuun ja tuli tunne, että hän tiesi minun olevan läsnä ja kuka minä olen. Sitten hän jatkoi niityllä käyskentelyään, kunnes pysähtyi taas, katsoi jälleen minua kohti ja hymyili. Tunsin myös, että tytön kasvot näyttivät tutuilta, mutten osaa sanoa, miksi. Sitten tyttö jatkoi kulkuaan niityllä ja pian kuva haihtui päästäni.

Ei aavistustakaan, mistä tyttö tuli ja mihin hän liittyy. Mutta aika spookyt jälkitunnelmat jäivät pyörimään pääkopassa. Odotan kuitenkin innolla tulevia meditaatiosessioita. Uskon, että meditointi on minulle henkiseksi avuksi ja tulevaisuudessa luultavimmin vielä voimakkaammin, joten käännetäänpä seuraava sivu.

Äideistä parhaimman... ei se ihan noin mennyt

Varoituksen sana, ja useampikin: Seuraa tylyä tekstiä huonosta äidistä. Herkkisten kannattaa siirtyä toiselle kanavalle. Suojeleva ja rakastava äitihahmo, joka toteuttaa täysin rinnoin luontaista hoivaviettiään jälkeläistensä parhaaksi, oli minulle se kolikon kääntöpuoli, jota en koskaan nähnyt. Kaikeksi onneksi omille lapsilleni kävi toisin. Omassa lapsuudessani osakseni tuli ”ongelmallinen äitisuhde”, joka saisi Freudin hieromaan käsiään.

Äitini työskenteli ruotsinlaivalla hyttisiivoojana tahi hyttiemäntänä, jos kauniimmin halutaan ilmaista. Olen ymmärtänyt, että vielä 1980-luvulla ammatissa tienattiin kohtuuhyvin suhteessa sen ajan elinkustannuksiin, mutta oli työkin rankkaa. Työtahti oli viikko laivalla ja viikko vapaalla. Työt saattoivat alkaa esim. klo 3 aamuyöllä, joten duuni oli fyysisesti ja henkisesti kuluttavaa. Äidilläni oli ankara työmoraali. Hän työskenteli armottomalla asenteella ja sen sai tuntea nahoissaan työtoveritkin, jos he laistivat jollain tavoin velvoitteistaan.

Mutta kun hän tuli laivalta vapaalle, oli piru irti. Muistan olleen säännönmukaista, että tultuaan torstai-iltana kotiin viikon työvuorostaan äitini vaihtoi vaatteet, laittoi meikit ja hajuvedet, ja lähti ulko-ovesta. Seuraavaksi saatoin nähdä hänet seuraavan viikon alussa, kun hän ilmestyi jostain kotiin järkyttävän näköisenä sekä vanhalle viinalle, tupakalle ja ties mille haisevana. Välillä kaula imeskeltynä fritsuille. Sitten hän oli ”ilonamme” muutaman päivän kotona ennen seuraavan työrupeaman alkua.

Jo hyvin nuorena ymmärsin, että oli huomattavasti parempi, että äitini ei olisi kotona kuin että olisi. Hän oli hyvin laiha, koska hänen pääasiallinen ruokavalionsa oli alkoholin lisäksi kahvi ja tupakka. Marlboro-kartonkeja oli vinot pinot vaatehuoneen hyllyllä ja Mallu paloi surutta sisällä. Lapsen keuhkot kiittivät passiivisesta tupakoinnista. Hän oli kuulemma aloittanut tupakoinnin jo 15-vuotiaana, kun muutti kovaa kuria pitäneiden vanhempien ikeen alta Turkuun opiskelemaan. Toki 80-luvulla poltettiin joka paikassa sisällä ja tuhkakuppi oli yleinen näky pöydillä, minne ikinä menikin.

Erityisen antoisaa oli, että äiti vihasi ja halveksi avoimesti isääni, vaikkei siihen ollut edes järkevää syytä, ja käyttäytyi röyhkeästi ja julkeasti häntä kohtaan. Hän haistatteli milloin mistäkin, vittuili, ivasi, pilkkasi, vähätteli ja yleisesti voisi sanoa, että hänen käytöksensä oli sadistista, puhdasta henkistä väkivaltaa. Aviohelvetin malliesimerkki. Joulut muuttuivat välillä tunnelmaltaan ikäviksi, kun äitini humaltui ja pään aukominen isälleni sai aggressiivisempia sävyjä. Jollain kumman tavalla isäni pystyi nielemään tuon kaiken ryhtymättä harkitsemattomiin tekoihin. Jälkeenpäin ajatellen monessa muussa perheessä moinen asetelma olisi voinut saada traagisen lopputuleman.

Lapsuuteni vietin pääasiassa isäni kanssa. Kun isälläni alkoi kesäloma, lähdimme käytännössä aina 4–5 viikoksi mökille hänen kotiseudulleen Sysmään. Siellä oli kiva olla ja hänenkin mielensä ja hermonsa saivat ansaittua lepoa. Äidilleni sopi mainiosti, että olimme viikkokausia poissa maisemista. Häntä ei Sysmässä näkynyt. Äiti lomaili pari kertaa vuodessa etelän lomakohteissa, minne hän lähti luonnollisesti yksin. Kun palasimme isän kanssa lomalta kotiin, saattoi vastassa olla mitä tahansa yllätyksiä. Kerran olohuoneen lasikantinen sohvapöytä oli tuhannen pirstaleina pitkin olkkarin lattiaa. Eräs toinen kerta pyykinpesukone oli hajotettu ja kylpyhuoneen seinästä seinään kiinnitetyt pyykkinarut oli revitty alas kiinnikkeineen. Yhdeltä lomalta palattuamme asunnossa oli vieras mies, joka keräili kamppeitaan ja poistui vähin äänin isän ja minun tuijottaessa häntä eteisessä. Äitini ei koskaan ollut pahoillaan mistään tai osoittanut minkäänlaista katumusta. Ne hän korvasi vielä törkeämmällä käytöksellä.

Paitsi että äitikulta ryyppäsi ilmeisen rankasti vapaillaan ja lomillaan, hän söi myös unilääkkeitä, koska työ oli tuhonnut hänen unirytminsä totaalisesti. Hän meni usein kotona jo noin klo 19 sänkyyn makaamaan, luki kioskiromantiikkaa ja söi suklaata. Kaiken kaikkiaan tuo ihminen poltti kynttiläänsä molemmista päistä eikä välittänyt kenestäkään muusta kuin itsestään. Voisi olettaa, että äidilläni oli narsistinen persoonallisuushäiriö, joka selittäisi julman piittaamattoman ja tunteettoman käyttäytymisen. Voi vain arvailla, oliko hänen psyykensä kenties vaurioitunut ankaran kotikasvatuksen seurauksena vai oliko kyseessä perinnöllinen valuvika aivoissa vai molemmat. Mutta se on spekulaatiota.

Joskus päälle kahdenkymmenen vuoden ikäisenä minulla oli kausia, jolloin tunsin syvää vihaa ja kaunaa tuota äidin irvikuvaa kohtaan ja harkitsin laittavani välit lopullisesti poikki, mutta en koskaan tehnyt sitä. Mitään lämpimiä ajatuksia saati välejä en pystynyt ikinä kehittämään äitiini, mutta pidin sitä riittävänä suorituksena, että siedin häntä ja pystyin käyttäytymään suht normaalisti tavatessani häntä. Hänelle taas oli ominaista lässyttää välillä ylikorostuneen makeilevasti minulle ja myöhemmin lapsenlapsilleen, ts. räikeän epäaidosti, kuten tekee ihminen, joka yrittää teeskennellä välittävänsä ja olevansa kiinnostunut kanssaihmisistään.

Myöhemmällä iällä hänellä oli runsaasti mielenterveys- sekä muita terveysongelmia eli laskut erääntyivät maksettaviksi hänen rankoista elämäntavoistaan. Suurin lasku odotti kuitenkin vielä tuloaan. Joitakin kuukausia ennen 70:ttä ikävuottaan äidiltäni löytyi laajalle levinnyt keuhkosyöpä, eikä mitään ollut tehtävissä. Olivat hänen keuhkonsa aikaa lujaa tekoa, kun kestivät 55 vuoden katkeamattoman tupakoinnin. Viimeiset ajat hän vietti saattohoidossa. Hain hänelle röökiä lähikaupasta, eikä hänellä käsien tärinästä johtuen tahtonut pysyä tupakka sormissa, saati että olisi pystynyt sytyttämään sitä. Koin jotenkin ironisena, että sain toimia hänen tupakansytyttimenään viimeisinä aikoina.

Huhtikuussa 2019 äitini täytti 70 vuotta. Yhtenä hänen viimeisistä päivistään, kun olin vierailemassa saattokodissa, hän totesi: ”En tainnut olla kovin hyvä äiti.” Se oli yllättävä tunnustus, jota en muistanut kuulleeni hänen suustaan. Taisin vastata, että sitä on aika turha tässä vaiheessa alkaa miettiä. Sitten hän pyysi anteeksiantoa minulta. Annoin anteeksi, koska mikäpä minä olin tuomitsemaan tuota onnetonta ihmisrauniota, jos se soi hänen sielulleen rauhan. Kaikkihan me olemme heikkoja ja puutteellisia tavalla tai toisella, eikä hänen väärintekonsa kohdistuneet kuin erinäisiin lähimmäisiin. Tekojen vakavuus on hyvinkin suhteellista. Vaikka hän loukkasi julmasti läheisiään eikä osannut katua, tapahtuu kaikkialla paljon pahempiakin asioita.

Toukokuun lopussa sain eräänä iltana puhelun saattokodista. Hoitaja sanoi, että nyt kannattaisi lähteä tulemaan, jos haluan nähdä vielä äitini elossa. Lähdin, mutta en ehtinyt. Hän oli käynyt polttamassa tupakkahuoneessa, mennyt vuoteeseensa ja kuollut pois. Juttelin aulassa jonkin aikaa hoitajan kanssa, kun kuulin, että hän oli jo kuollut. Pohdin, käynkö katsomassa ruumista vai en. Lopulta päätin, että kai se täytyy tehdä. Menin huoneeseen yksin, katsoin vuoteessa makaavaa lahoavaa olentoa, joka kerran oli ollut äitini ja sanoin ääneen: ”Toivottavasti oli sen arvoista”. Sitten poistuin huoneesta. Kyyneltäkään en vuodattanut.

Selviytymispaletti, osa I

Jatkoa kaukaa tähtien takaa.

Eli elämäntapa- ja elämänkatsomusremontin vaihe II, aka ”we need bigger guns”. Ei minulla todellisuudessa ollut olemassa pitkän aikavälin suunnitelmaa elintapojeni muutokseen, mutta nyt syntyi sellainen pakon edessä. Kyse on tavallaan ensiavusta akuuttiin tilanteeseen, mutta hoidot ovat pitkälle tulevaisuuteen vaikuttavia, toivottavasti. Mieleni selviytymisestä vierailusta henkilökohtaisessa helvetissä tuskin koskaan tehdään balettia (hmm, vai voisiko sittenkin… what?), mutta otin huvin ja urheilun vuoksi käyttöön sanan ”paletti”. Selviytymispaletti tähtää ahdistuksen selättämiseen, mutta ahdistuksen taustalla olevat ongelmat ovat edelleen elinvoimaisia ja odottavat ratkaisuja. Niistä tulee sitten vaihe III, hoppas så.

Toim. huom. Kyllä, hyvin havaittu, tekstin sävy on muuttunut viime aikoina. Sarkasmin kyllästämään humoristiseen lässytykseen ja muuhun hötöön verrattuna muutos on radikaali. Olen ottanut käyttöön tunnustuksellisuuden ja teksti on paikoin raakaa ja raadollista. Mutta (hätä)tilanne on ymmärrettävä, koska olen ollut eksistentiaalisessa kriisissä ja saavutinpa vielä sisäisen helvetinkin. Uin liemessäni yksin, mutta en aio upota. Minut voi vetää vaikka mistä mankelista läpi, mutta nousen pystyyn senkin jälkeen. Jos tuo kuulosti hölmöltä, se oli itsensä psyykkaamista ja tsemppaamista. Palaudun varmasti piakkoin normaaliin sekopäiseen minääni takaisin.

Jätin varmuuden vuoksi tutustumatta yhteenkään elämäntaito-oppaaseen, koska halusin survoa tämän puhtaasti oman ajatteluprosessini läpi, jotta saisin paremmin kiinni kaikista kipukohdista, virheistä, ongelmista, ja jotta pakottaisin työstämään ratkaisu- ja selviytymiskeinoja omista lähtökohdistani. Samalla näen, mihin rahkeeni tällä taustalla ja elämänkokemuksella riittävät. Saattaa kuulostaa kunnianhimoiselta, mutta voi kuulkaa te pienet piiperöiset, minulla on elämäni aikana ollut aivan riittävästi aikaa ja tilaisuuksia harjoittaa itsereflektiota. Ei ole ainakaan harjoituksen puutteesta kiinni. Ehkei kuitenkaan 10 000 tuntia ole täynnä, jotta olisin mestari lajissa.

Suurin osa on varmasti itsestäänselvyyksiä, mutta tarkoitus onkin hahmottaa itselleni kaikki olennainen, jotta jutun juoni terävöityy ja kirkastuu minulle. Jos ei muuten tajua, niin täytyy hieroa se naamaan niin, että tuntuu.

Lähdin liikkeelle keskeisistä mielihyvähormoneista, dopamiinista ja serotoniinista, sillä minulla on ollut vuosikausien ajan ilo ja kunnia nauttia masennusdiagnoosin suomista eduista SSRI- ja NDRI-lääkkeiden muodossa. Diagnoosiin johti pitkäaikaisesta henkisestä prässistä ja turhautumisesta seurannut lievä luhistuminen, mutta olen tuon aikaisen (n. 10 vuotta sitten) toipumisjakson jälkeen ollut täysin toimintakykyinen. Siitä kai on kiittäminen mainittuja mömmöjä. ”Lievä luhistuminen”, heh heh, voi veljet.

SSRI-lääkkeet ovat niitä mielialalääkkeitä, joista on ollut vuosikausia paljon puhetta medioissa. Kuuluisimpia nimikkeitä SSRI-lääkkeissä on ollut Prozac, josta näin joskus huumoripaitojakin (”Have a Prozac and smile!). SSRI eli Selective Serotonine Reuptake Inhibitor eli selektiivinen serotoniinin takaisinoton estäjä toimii nimensä mukaisesti niin, että se estää serotoniinin palautumisen lähtöpaikkaansa eli hermosoluun, jolloin aivoissa olevan serotoniinin pitoisuus kasvaa.

NDRI-lääkkeet ovat mielenkiintoisempi tapaus. NDRI, ts. Noradrenaline-Dopamine Reuptake Inhibitor eli noradrenaliinin ja dopamiinin takaisinoton estäjä toimii samalla logiikalla kuin SSRI-lääkkeet. Suomessa NDRI-lääkkeet tunnetaan Suomessa lähinnä bupropioni-yhdisteen nimen kautta. Mikä NDRI:n tekee mielenkiintoiseksi, on sen läheinen yhteys NDRA-stimulantteihin. NDRA:n (Noradrenaline-Dopamine Releasing Agent) tunnetuimpia edustajia ovat nimittäin amfetamiini ja metamfetamiini, jotka paitsi estävät takaisinottoprosessia myös kiihdyttävät dopamiinin ja noradrenaliinin tuotantoa. Ja bupropionin entinen nimi on muuten amfebutamoni.

Tältä pohjalta on lystikästä alkaa pohtia omaa henkistä tasapainoaan. Lääkkeet eivät yksin auta, kun ahdinko syvenee hallitsemattomiin mittoihin. Tavoite on yrittää kohentaa henkilökohtaisilla valinnoilla mielialaansa ja se toteutuu parhaiten jäljittämällä dopamiinin ja serotoniinin tuotantoprosessi.

Dopamiini on helppo nakki. Selkein väylä dopamiiniin on tehokas liikunta. Siinä sivussa liikunnasta saa muistaakseni paljon muutakin hyötyä. Sillä alueella olen jo vääntänyt uuden vaihteen silmään. Myös rakastuminen ja seksi tuottavat dopamiinia, mutta siinä mennään hieman hankalampiin kuvioihin. Dopamiinia oikeastaan kehittyy halusta jonkin saamiseksi tai saavuttamiseksi, motivaatiosta ja palkinnon odottamisesta. Dopamiini ruokkii tavoitteellisuutta.

Serotoniiniin pääsee kiinni kiertoreittiä, eli tryptofaani-aminohapon kautta. Silmien kautta vastaanotettu auringon valo (ja kirkasvalolamppu) tosin nostaa suoraan ihmisen serotoniinitasoa, sekä liikunta. Kuitenkin n. 90 % serotoniinista tuotetaan suolistossa. Paljon tryptofaania sisältäviä ruoka-aineita ovat maito, juusto, kananmuna, banaani, kalkkuna, tonnikala, pähkinät ja siemenet. Tryptofaanin muuntamisessa suolistossa serotoniiniksi auttavat B6-vitamiini, magnesium, C-vitamiini ja omega-3-rasvahapot.

Jos kiteyttää nopeimman reitin tuohon kaikkeen kauniiseen, näyttäisi ratkaisu omalla kohdallani olevan ulos, ulos ja vielä kerran ULOS. Ulos aurinkoon ja raittiiseen ilmaan liikkumaan. Normaali monipuolinen ruokavalio on samoin helppo väylä parempaan olotilaan (punainen liha putosi pois jo ennen joulua).

Jossain kohtaa tuo kaikki pohdiskelu kiteytyi päässäni ja syntyi LIV-periaate tai -tavoite tai -ohjenuora tai -toimintamalli tai -johtoajatus tai -motto. En ole ruotsinkielinen enkä ajatellut sanoista muodostuvan mitään akronyymia. Jälkeenpäin katsoin sanoja ja mietin, että saako ensimmäisistä kirjaimista jotain sanan tapaista. Tietty olisin voinut kääntää kirjaimet myös VIL-muotoon, jolloin se olisi ranskan kielessä tarkoittanut inhaa, huonoa ja pahaa, tai vaihtoehtoisesti espanjan kielessä alhaista, kieroa ja halveksuttavaa. Vähän huonoja vaihtoehtoja tässä yhteydessä. Mutta ruotsin ”elämä” sopii oikein kivasti, joten olkoon niin. Tuon jälkeen yritin kovin pohtia rinnalle vielä e-kirjaimella alkavaa periaatetta, mutta ei onnistunut. Tyydytään siis ruotsiin.

LIV on Liike, Ilma, Valo. Siinä on paletin ”päävärit” eli keskeinen ydin. Liike on tulkittavissa monilla tavoilla. Paitsi fyysisenä liikkeessä pysymisenä, ts. tavoitteellisena liikuntana, myös aivojen liikkeessä pysymisenä. Aivoille on löydyttävä tekemistä jossain muodossa. Jos päässäni ei tapahdu mielekästä toimintaa, kasvaa riski jähmettymiseen, josta seuraa kaiken ikävän ja ahdistavan pyrkiminen pintaan. Se on estettävä kaikin keinoin.

Ilma tarkoittaa raitista ulkoilmaa. Olen huomannut, että minulla on kotona neljän seinän sisällä huomattavasti suurempi riski lamaantua ja joutua ”sukelluksiin” kuin jos olen pihalla tai jossain ulkona. Ongelmallisessa suhtautumisessa kodin ”ilmaan” on taustalla muitakin psykologisia haittatekijöitä, mutta tuota aihetta olen sivunnut jo aiemmissa kirjoituksissani.

Valo on selvääkin selvempi minulle ja kaikille muillekin eläväisille. Tarvitsen auringon valoa, se on aivan ehdotonta. Luonnon valon tarve korostaa ulkona olemisen välttämättömyyttä. Kaikki kulminoituu ulkona vs. sisällä -asetelmaan. Sisätiloissa pärjää ihan hyvin, jos on virikkeitä, mutta jos putoan pysähtyneisyyteen, on piru merrassa. Tuota riskiä ei ole olemassa haahuillessani ulkona. LIV on minulle suoraviivainen toiminnallinen periaate ja suunnitelma saadakseni itseni raiteille ja pysymään niillä.

Tässä olemassa olemiseni hetkessä tilanne on yllä esitelty. Ja sen mukaan edetään, koska minulla ei ole vaihtoehtoja. Tätä kirjoittaessani tosin olen toteuttanut toimintamalliani jo jonkin aikaa. LIV-periaatteen alle olen funtsaillut aikamoisen setin lisäohjeita ja hienosäätöjä itselleni, ts. paletin alisteiset värisävyt, mutta havaitsin, että tuossa edellä on aika pitkä pätkä blogikirjoitukseksi. Joten katkaisen tämän novellin kahteen osaan. Kuka hullu tätäkään jaksaa lukea. No minä jaksoin, kerran jaksoin kirjoittaakin, koska minullehan tämä oli tarkoitettu. Kuinka ihastuttavan loogista. Terapeuttista toimintaa ja virikettä, siinäpä se.

Kiertoajelu kuilun reunalle

Kunpa olisi kyky pitää (isona) vitsinä henkistä alemmuustilaansa, niin olo olisi kevyt ja helppo hengittää. Omaan psyykkiseen pahoinvointiin liittyvien asioiden kevyesti ottaminen edellyttäisi omanlaista asennoitumista ja mielentilaa, ja niinpä ollaan paradoksin edessä. Vajaa viikko sitten asianomaisen kudoskuulaa tempaistiin niin isolla moukarilla, että näinkin sitkeän pikku pirulaisen oli aika pudota polvilleen. Olen sukeltanut syvien tummien vesien pimeimpään syvänteeseen ja kokenut sellaista, mitä en olisi halunnut ikinä kokea.

Sain henkilökohtaisesti ainoana läsnäolijana todistaa tsunamiaallon lailla ylitse vyöryneen ahdistuskohtauksen, joka oli täysin uniikki kokemus tähänastisen elinkaareni aikana. Jatkossa teen kaikkeni, että se jää uniikiksi. Olin sängyssä ja taisin olla silloin hereillä. Jonain aamuyön tai aamun tuntina, en pysty muistamaan kellonaikaa, se hyökkäsi täydellä voimalla jostain tiedostamattoman mieleni komerosta. Se oli totaalinen pakokauhu ja paniikki ja pelko ja tunsin, etten pysty enää hengittämään. Ilma ei päässyt keuhkoihini. Hetken aikaa ainoa ajatus oli, että tämä oli tässä, nyt tuli lähtö. Mutta sitten järjen valo pilkahti sen verran, että aloin psyykata itseäni: hengitä, hengitä, hengitä, ei hätää, hengitä rauhallisesti, hengitä, hengitä. En tiedä, kuinka kauan kohtausta kesti. Ja kerran tässä oletettavasti olen, täytyy siitä edelleen olettaa, että selvisin. Henkinen romahdus oli kuitenkin hiuskarvan varassa.

Uskon hyvällä, että se oli minulle viimeinen varoitus. Aivopoimujeni juonteissa kilisevät viimeiset hälytyskellot, minkä jälkeen minun ei kannata kokeilla uudestaan onneani ja kysyä, kenelle kellot soivat, koska vastauksen saatan arvata. Syyt, jotka johtivat tuohon käännekohtaan, ovat tietenkin varsinainen sotku pöyhittäväksi. Kun kamppailee yksin liian kauan liian vaikeiden kysymysten ja selvittämättömien ongelmien kanssa ja kerää raskasta henkistä taakkaa entisten päälle, on väistämättä vastassa padon murtuminen ja mielen mureneminen. Omaa tilannetta sävytti pitkään jatkunut turhautuminen sekä totaalinen tyhjyyden ja yksinäisyyden kokemus. Yksinäisyys on ollut viime ajat psyykkisesti kuormittavin ongelma ja sen kanssa suorassa yhteydessä tunne-elämäni raskain järkäle: rakkaus. Rakkauden nälkä. Romanttisen ja eroottisen rakkauden nälkä.

Edellä kuvatun ”eeppisen antikliimaksin” jälkimainingit lyövät edelleen tietoisuuteni rantakivikkoon. Jokaisena viime päivänä olen tuntenut ahdistuksen hiipivän mieleeni, jos erehdyn hetkeksi uppoamaan oman pääni sisälle. Mutta olen saattanut löytää myös lääkkeet ahdistuksen tukahduttamiseen. Olen siinä kulminaatiopisteessä, jossa on pakko ottaa uudet tehokkaammat aseet käyttöön selviytyäkseni.

Palaan lopuksi vielä kolmannessa kappaleessa käyttämääni ilmaisuun ”kenelle kellot soivat”. Kaikki (?) toki tietävät, että se on Ernest Hemingwayn romaanin nimi, mutta se ei ole ”Papan” itsensä keksimä fraasi, vaan hän lainasi teoksensa nimen englantilaisen papin ja runoilijan John Donnen (1572 – 1631) runosta, joka kokonaisuudessaan menee näin:

Kukaan ei ole saari, täydellinen itsessään,
jokainen on osa mannerta, kappale kokonaisuutta;
kun meri huuhtoo mukaansa palan maata, Eurooppa pienenee,
samoin niemimaa, ystävien maatila tai oma maatilani;
jokaisen ihmisen kuolema pienentää minua, koska olen osa ihmiskuntaa;
älä siis lähetä kysymään kenelle kellot soivat;
ne soivat sinulle.
– John Donne, vuonna 1624

Kuuluisimmassa säkeessä Donne puhuu kirkonkelloista, jotka soivat sinulle, mutta joita et ole enää itse kuulemassa. Se on muistutus kuolevaisuudesta. Muuten runossa tähdennetään, ettei ihminen pärjää yksin tässä maailmassa. Hän ei voi eristäytyä, vaan tarvitsee muiden tukea. Toisaalla Donne on myös kirjoittanut: "Yksinäisyys on piina, jota suurempaa ei ole edes helvetissä". Antakaa pala paperia, niin voin allekirjoittaa tämän heti, vaikken olekaan käynyt helvetissä, kai. Sattumaako, että eksyin tässä vuodatuksessa siteeraamaan juuri John Donnea?

Kuutioista keskiluokkaisuuden kujanjuoksuun

Oikeastaan jatkoa viime norpasta.

Oli aikoja, ja onhan niitä edelleen, tarkoitan aikoja, jolloin allekirjoittanut ja joskus allensa laskenut ihmisnäyte edusti totaalista urbanisoitumista yhtä totaalisen betonielementtiarkkitehtuurin ympäröimänä. 1960- ja 1970-luvulla käsistä karannut betonielementtirakentaminen takasi myös tälle koltiaiselle kasvualustan nopeasti ja kustannustehokkaasti legopalikoiden tapaan kyhätyssä kerrostalokuutiossa, ja tietty myös moderneista lähtökohdista suunnitellussa kodissa.

Lisää vettä myllyyn tarjosi 60-luvun lopussa kehitetty BES- eli betonielementtistandardijärjestelmä (oi, kuinka kaunis sana!), jolla naulattiin se, että kaikki talot näyttävät varmasti samanlaisilta. "Kylven ilossa, asun voikilossa", hoilottivat Eput (toim. huom. Epuilta on jäänyt leipomiset vähemmälle, koska voikuutio painaa 0,5 kiloa). Kun tähän lisättiin vielä valtion tukema matalakorkoinen arava-rahoitusjärjestelmä, ei rakennusliikkeiden ja pankkien käsien taputtamisesta tahtonut tulla loppua.

Oho, tuli betonipölyn kuivaa asiaa. Sellaisessa 1975 valmistuneessa monoliitissa vartuin täysi-ikäiseksi ja reippaasti ylikin. Pitkään elin täydessä varmuudessa, etten suostu asumaan viittä kilometriä kauempana keskustasta. Se oli oman napapiirin eli egosentrisyyden aikaa.

Mutta ilmestyi sitten iän tuomia päänsisäisiä muutoksia sekä ulkoisia tekijöitä eli aineellisia ja aineettomia pikku influenssereita, vai oliko kenties deus ex machina, jotka pyörittivät moniongelmaisen ihmis-Rubikin kuution (aka minä) uuteen uskoon. Siihen kuuluivat mm. vaimo, lapset, yhteinen koti ja noin 2978 linkitystä erilaisiin sosiaalisiin, pedagogisiin, psykologisiin, ekonomisiin, sosioekonomisiin, jne. tekijöihin, joista en edelleenkään tajua oikein mitään. Siirryin pois fundamentalistisen urbanismin mukavuusalueelta.

Kaikki tietävät, mitä on keskiluokkaistuminen. Pystyn ruksimaan jokaisen ruudun lomakkeesta mukaan lukien koiran. Pysyväislokaationi on ollut 10 vuoden ajan maaseutumaisemaisessa keskiluokkaiskeskittymässä. Palveluita tarjoavat jopa kaksi päivittäistavarakauppaa, apteekki, paikallinen juottola eli kyläbaari (”minä kannattelen kyläbaarimme pitäjää, vedän kaikki kurkusta mitä jää, pienestä palkkapussistani” -> en oo kannatellu, sori siitä), itsestään selvä kebabbila, pappila ja parturi-kampaamoita. Edellytykset kaikelle kukkealle kehitykselle ovat ideaaliset. Voi tätä oikeastaan lintukodoksi tituleerata.

Mutta jokin nyt kusee tässä yhtälössä. Puhun henkilökohtaisista lähtökohdista. Tiedostan, että elän 49-vuotiaana psyykkisesti vaikeaa ja kuormittavaa vaihetta. Jatkuva sisäinen konflikti käynnissä. Pinnan alla kuhisee ja kuohuu. Kun olen vuosikaudet tuijotellut eri vuodenaikoina väliin hyvinkin autiota taajaman keskustaa tai kylänraittia tai mikä lie, ajatukset ovat päässeet risteilemään sinne tänne. Mieli on levoton. Tilanne pelikentällä on sekava, ellei jopa kaoottinen, ja on huutava tarve uusille strategioille ja taktiikoille. Mutta yhtälössä on muutama muukin kriittinen tekijä pelissä kuin asuinympäristön muuttuja. Tuon yhtälön ratkaisemiseksi kuluu vielä helvetisti tunteja sekä kahvia ja tupakkaa. No ei tupakkaa, koska en käytä nikotiinituotteita, mutta kuulosti vakuuttavammalta. Mutta yhtälö, se on toinen tarina se.

Jälkiteollinen korkealujuusbetonielementtikirjoitus: Jossain päin nettiä tiedettiin, että Eppu Normaalin biisissä Puhtoinen lähiöni mainittu "Voikilo" on Ylöjärvellä sijaitsevan kerrostalon nimi. Ja Eputhan ovat Ylöjärveltä kotoisin.

Hämmentävä jälkikaneetti: Kirjoitin tämän sängyssä 24.4. klo 3.03 - 5.31 välillä. Jaa olisi pitänyt olla parempaa tekemistä? Mitä muka? Ei ollut ainakaan seksiä näköpiirissä.

Dialogi 0. persoonassa

3. Mä: Mitäs se kaksilahkeinen täällä puuhastelee?
1. Mä: Kuhan kirjoitan. Kuha.
3. Mä: Sarkastinen hah.
2. Mä: Mikä toikin juttu on? Eiks me kaikki kakslahkeisia olla? Paitsi jos on jalka-amputoitu.
3. Mä: Et sinä ihan tyhmä taida ollakaan.
2. Mä: Älä sä siinä vittuile, homo!
3. Mä: Sapiens. Jos et muista, niin olen ihan umpihetero, kiitos kysymästä. Ja jos en väärin ole yhtälöitä ratkonut, niin olet sinäkin.
1. Mä: Mut mitäs teille viikareille sais olla? Ollaaks me ratkomas jotain päänsisäisiä juttuja vai?
2. Mä: Joo, panettaa ihan helvetisti.
3. Mä: Hohhoijaa, taas sama sävelmä.
1. Mä: Jaa että mennään näillä liturgioilla.
3. Mä: Saanko sanoa sanottavani?
1. Mä: Et tässä vaiheessa. Mehän vast aloitettiin. Ja sulla on paha taipumus sanoa se viimeinen sana.
3. Mä: Tuleeko tässä jossain vaiheessa olemaan jokin looginen tai rationaalinen pointti?
1. Mä: Mistä mä voisin nyt tietää?
3. Mä: Eikö sinun pitäisi olla juuri se, joka tietää?
1. Mä: Älä taas alota vetää tota mindfuckia mulle.
2. Mä: Eiks me olla täs ikään ku samas botskis.
1. Mä: Enemmän samoilla perseen perukoilla.
3. Mä: Tuo oli hieman liioiteltua. Sitä kuvittelisi, että meillä olisi tässä kohtaa elämää jo jonkinlainen selvyys toisistamme, mutta ei se siltä aina näytä.
1. Mä: Äläpä muuta virka. Vai virkkaaks sä?
2. Mä: En tasan virkkaa, en nyt enkä myöhemmin. Mut pipo olis kyl kiva.
3. Mä: Etenemmeköhän me missään kohtaa mihinkään?
1. Mä: Tässähän on päästy hyvin alkuun.
2. Mä: Jaa häh miten niin?
3. Mä: Nyt minäkään en tajua.
1. Mä: Siis päästy hyvin takaisin alkupisteeseen.
2. Mä: Ei saatana tilaa jo se taksi.
1. Mä: Mul alkaa olla jo ihan lahjakkaasti tota ikää ja strösselit päälle. Oisko mitään tsäänssii jossain kohtaa ymmärtää paremmin itseään?
2. Mä: Ja läpät sen kun paranee. Mul tulee kohta vatsa kipeeks täst naurust.
3. Mä: Jotta voisit paremmin ymmärtää itseäsi, sinun tulisi paremmin ymmärtää meitä kaikkia.
1. Mä: Mä vaan mietin, et missä mun suunta on? Oonko tuuliajolla edelleen?
2. Mä: Täst ei hyvä seuraa.
3. Mä: Kyllähän se täältä ylhäältä katsottuna välillä näyttää siltä, että oletko sinä oppinut yhtään mistään mitään. Sinulla on heikko puoli, joka rankaisee sinua kovalla kädellä. Ikävä heittää faktaa tauluun, mutta olet liian osumaherkkä kaveri tietyissä asioissa.
1. Mä: Mä tiedän. Mä tartun juttuihin, jotka murentaa mut. Mä kuvittelen, et mä selviän kaikest voittajana, mut sit kun totuus valkenee, niin saattaa tulla rumaa jälkeä. Mä oon lässy herkkis. Mä en sais antaa liian monen asian lyödä mua vyön alle. Mä oon ollu aina helvetin huono häviäjä. Ja sit kun se sattuu kohdalle, mä hajoan fragmenteiks.
3. Mä: Sinä voisit kovettaa itsesi, mutta silläkin on kääntöpuolensa.
2. Mä: Mä taas luulen, et sun täytyy selvittää sun pää. Olis kaikkii erilaisii aineit olemas, joil clearata tää olemisen sietämätön keveys täysin vatupassiin. Kato pitää ottaa raskaal kädel tiukkaa settii, niin tulee resettii. Kyl sit loppujen lopuks saavuttais henkisen tasapainon.
3. Mä: Tai pääsisi ennen pitkää nirristään. Oli niin paksua tuubaa, ettei mene minkään siivilän läpi. Ihmisellä on kaksi varmaa tapaa olla tyytymätön ja murehtia elämänsä pilalle: ensinnäkin ettei saa kaikkea, mitä haluaa, ja toiseksi, että saa kaiken, mitä haluaa.
1. Mä: Mul on vahva fiilis, et te ette auta yhtään pätkän vertaa. Hölötetäänkö me vaan, vai saadaanko me tuloksia?
2. Mä: Mä ehdotan, et puhutaan vaan paskaa. Ei kato stressaa tai riko mitään psyyken Ming-vaaseja.
3. Mä: Oho, vaikken yleensä arvosta sinua, niin nyt osuit joiltakin osin oikeaan.
1. Mä: Olis mul kovia unelmia olemassa. Mut ne voi olla liian isoja paloja haukattavaks. Et onkohan mulla ollenkaan voittavia arpoja jäljellä.
2. Mä: Täs kohtaa mä puhallan pelin poikki. Mä tiedän, millainen pysäyttämätön voima on kaks X-kromosomia ja estrogeeni. Mut mä en pysty enempään.
3. Mä: Voi olla, että olisi parempi jatkaa ensi numerossa. Olemme hankalissa asioissa kiinni. Mutta keskustelu kaikissa muodoissaan on aina hedelmällistä.
1. Mä: Jätitte mut aika liemeen. Oikeesti mä haluaisin olla onnellinen.
3. Mä: Kaikki etsivät onnea. Se vain inkarnoituu niin monissa muodoissa, ettemme kaikki havaitse sitä saati pystyisimme tarttumaan siihen.
1. Mä: Yritiks sä muka lohduttaa tolla? Mul vaan tuli ikään kuin paskan maku suuhun.
3. Mä: Tiedän ongelmasi tarkalleen. Sinulla ei ole oikeastaan muita vaihtoehtoja kuin katsoa korttisi ja yrittää pelata niillä viisaasti. Kunpa voisin auttaa sinua enemmän.
1. Mä: Joo, ei ole helppoa olla mä. Mut mä haluan koko pienestä sydämestäni uskoa, et tää koituu vielä valoisaks tulevaisuudeks mulle. Oishan se kiva, eiks jeh?
3. Mä: Katsomme sinne, missä aurinko katsoo meitä takaisin.

Myrskytuulet ne kupolissa riehuvat

Minulla on vahva vainu, että identiteettini ja persoonani ovat nyt käymistilassa. Päässä tuulee niin, että humina käy, mutta tuulen suunnat heittelevät vailla logiikkaa. Kaikki oireet näyttävät viittaavaan pahasti siihen, että kohdalleni on tullut ns. viidenkympin villitys.

”Viidenkympin villitys” on fraasina ärsyttävä ja korni. Siitä tulee mieleen, että elän (viimeistä?) uutta kevättä, hormonit hyrräävät väkkäränä ja kulkevat vuoristoradassa ja haluan näyttää koko maailmalle, että kyllä meikäpojalla riittää vielä paukkuja vaikka mihin. Ikään kuin taantuminen tai toisesta näkökulmasta elpyminen nuoruusvuosien villiin menoon.

Mutta totuus saattaa olla hyvinkin edellä kuvatun kaltainen. Koen suorastaan pakkomielteistä tarvetta uudistua sisäisesti ja ulkoisesti. Olotila on usein kuin painekattilalla. Jokin minussa etsii epätoivon vimmalla tietään ulos. Eikä vain yksi ”jokin”, vaan niitä tuntuu olevan lukuisia. On tapahduttava mullistuksia elämässäni, on aivan pakko.

Ensimmäinen psyykkinen potku päähän tapahtui vähän ennen joulua. Daijussa naksahti jokin rele ja totesin eräänä päivä kotona: ”Minä muuten en osta tänä vuonna kinkkua. Sinä voit ostaa, mutta minä en tule syömään palaakaan siitä.” Siitähän riemu repesi. Vaimokulta raivostui ja syytteli teeskentelystä, mitäs pelleilyä nyt pelataan ja sitä rataa. Pidin sanani. Vaimo osti kinkun ja poika paistoi ohjeistukseni mukaisesti. En koskenutkaan kinkkuun. Eikä homma siihen jäänyt. Samalla hönkäisyllä lopetin kaiken punaisen lihan syönnin kokonaan. Tähän päivään asti olen pitänyt periaatteesta kiinni fundamentalistisella otteella. Broileria ja kalkkunaa menee edelleen ja välillä tekee häijyä, kun katsoo muiden lihan syöntiä. Yksi lempiharrastuksista oli aiemmassa elämässäni (sic!) kylmän makkaran mättäminen sinapin kera. Sekin loppui siihen paikkaan. Mutta muuten homma on toiminut yllättävän kivuttomasti. Lihattoman ruokavalion osuus on kasvanut huomattavasti.

Sitten alkoi aiemmassa sepustuksessani (”Panin juoksuksi”) kuvailemani juoksuharrastus. Sekin oli vähintään erikoinen veto kaverilta, joka oli 25 vuotta haukkunut juoksemista tappavan tylsäksi harrastukseksi. Juoksu on kulkenut, vaikka vieläkään en ole kyennyt venyttämään matkoja muutamaa kilsaa pidemmäksi. Seuraavassa vaiheessa aion elvyttää pyöräilyni, joka kuoli koronavuosien ja ikioman auton hankkimisen myötä. Fillaroinnin loppuminen oli sinällään outoa, koska pidin siitä suuresti varsinkin hyvillä keleillä. Kai siinä iski henkinen laiskuus ja mukavuusalueen kaventuminen.

Ostin ensimmäistä kertaa elämässäni täysin oranssin hupparin (Superdry). Katsoin kaupassa tummanharmaata ja oranssia vaihtoehtoa. Oranssi näytti räikeältä. Päätin, että haluan rikkoa kaavan tässäkin. Tietty riski on, että jossain kohtaa kaavojen rikkomisessa sorrun mauttomuuksiin ja ylilyönteihin. Ehkä maalaisjärki ja rationaalisuus astuu siinä kohtaa kuvaan. Tai ehkä ei.

Mieleni hakee koko ajan uusia vaikutteita. Olen halukas kokeilemaan kaikkea uutta ja lähestymään asioita uusista näkökulmista. Haluan tutustua kaikenlaisiin juttuihin, joista aiemmin en olisi voinut kuvitella olevani kiinnostunut. Nyt olen avoin kaikelle uudelle ja erilaiselle. Testailen tällä hetkellä erilaisia ravintolisiä ja jopa sellaisia, jotka omassa kapeassa ymmärryksessäni voi luokitella ”kummallisuuksiksi”.

Elämäntaparemontti on täydessä käynnissä ja toivon sille jatkuvuutta, koska olen nähnyt erittäin positiivisia vaikutuksia ruumissani ja mielessäni. Olen kyllä periksiantamatonta lajia, vähän niin kuin sukuvika ja kenties geeniperimässä kulkeva. Vaan se on hämärän peitossa, mitä tästä kaikesta sopasta vielä kehkeytyy. Tasaantuuko tämä jossain kohtaa vai onko sisäinen polte ja vimma vain yltymässä. Eipä sitä koskaan tiedä, millaisia källejä tulevaisuus on minunkin varalleni juoninut. Antaa tulla vaan, mitä ikinä tuleekaan. Ei löydy pelkoa tästä puserosta.

MMT muistaa kuolleisuutensa ja pääse asiaan

Tunnettehan te hänet. Hän on luki- ja lähetyshäiriötön ja muutenkin kaikilta osin vihreetön veijari, mies, joka ei ole muu eikä muu kuin kliinisesti puhdas maskuliini, hän, joka ymmärtää Limoncellon ja avokadopastan ja on vielä senkin jälkeen maskuliini. Hän on vanhan kansan sananlasku, hän on menneiden talvien lumi, hän on tulevien talvien kesä, hän on mummon jäljet lumihangessa, vaarin housut narulla kuivumassa, hän tietää puhumatta ja puhuu tietämättä, mistä puhuu, hän on tulevien aikojen menneisyys, joka asuu sinussa, hän näkee kaiken läpi ymmärtämättä näkemäänsä, hän tietää viisastumatta tiedostaan, hän oppii virheistään toistamaan virheitään, hän vielä kaiken jälkeen, kun kukaan ei ole enää kuuntelemassa, toistaa itseään. Hän on MMT, läpikäymättömien korpimaiden viimeinen eksynyt lammas, susi hyvän paimenen vaatteissa, hyvä paimen sudet kintereillään, susi jo syntyessään, hukkaan joutunut palapelin pala, pahnan pohjimmainen pohjanoteeraus, ylemmällä ymmärryksen tasolla operoiva oraakkeli, opetuslasten opettajan oppi-isä, onkeensa ottamaton mato, nakkikioskin jonon viimeinen riidanhaastaja, jakamattomien osamäärien murto-osa, ja viime kädessä yksinkertainen kuolevainen, joka ei taaskaan ymmärtänyt siirtyä aiheeseen järjelliseen aikaan.

Oli aikoja, jolloin tämä maanpäällinen ruumiillistuma ymmärsi oman kuolleisuutensa lukumääräksi numeron yksi. Yksilökohtaisessa kokemuksessa kuolleisuuden ollessa 1 eli 1/1 eli tasan 100 % on eloon jäämisen todennäköisyys aika huono. Ihminen on siitä erikoinen olento, että se ei lannistu tämän tiedon edessä, vaan jatkaa todellisuudessa tarpomistaan ikään kuin kyseistä faktaa ei tarvitsisi noteerata. Niin se kuitenkin menee, tylyt tosiasiat on syytä sysätä syrjään, jotta missään olisi mitään mieltä.

Koin minäkin erinäisissä teini-iän angstisimmissa aallonpohjissa syvää eksistentialistista ahdistusta. Muistan kyllä joskus jopa itkeneeni hysteerisesti yksinäni kuolemanpelkoani. En muista, tapahtuiko sitä montakin kertaa. Mutta sitä se ihmisenä oleminen teettää.

Vanha kunnon Juice (Leskinen) muistutti asiasta lukemattomia kertoja: ”elämä on kuolemista”, ”ei elämästä selviä hengissä”. Varmemmaksi vakuudeksi hän demonstroi asian juomalla itsensä hengiltä todistajien läsnä ollessa. Kaveri tiesi, mistä puhui, tai lauloi.

Asiaan pääseminen on joillekin yllättävän vaikeaa. Tunnistatte tuttavapiiristänne varmasti henkilön, joka haluaa kertoa jotain, jossa on varmasti jokin pointti, mutta hän alkaa varmuuden vuoksi taustoittaa asiaa alkaen ajanlaskumme alusta. Pahimmassa tapauksessa alkuräjähdyksestä. Tunnette sen kihelmöinnin ja syyhyn aivopoimuissanne, kun alustus jatkuu ja jatkuu jaarin jaarin jaa jaa vaarilla oli talo, mutta ”punchlineen” ei päästä itkemällä, rukoilemalla, manaamalla saati toivottamalla hänet helvetin perukoille. Koska mikään ei auta. Ja se on juuri sitä, mitä tässä ja nyt tapahtuu.

Kirjoitelman aiheen piti olla alun perin ihan oikea kaunokirjallinen tuotos. Siihen viittasi alkuperäinen otsikkokin, kunnes päätin hieman muokata sitä. Mutta asiapitoisuus saattaa löytyä ehkä jo ensi numerossa, tai myöhemmässä riippuen ja roikkuen asianosaisen mielenmaisemasta. Näyttääkö maisema Edelfeltin, Picasson, Dalin vai Munchin maalaamalta, odotamme jännityksellä. Muutkin ehdotukset otetaan huomioon. Katsokaas ja tiedättehän, no paskat te tiedätte yhtään mitään, joten älkää edes yrittäkö. Kun alan kirjoittaa, kirjoitan sitä, mitä tulee. Nyt tuli tätä. Yritin pakottaa itseni muottiin, tiettyyn johtoajatukseen, teemaan, aiheeseen, pidättäytymään kontekstissa. Hus pois turhat luulot itsestäni enkä pidättäydy missään. No joo, tällä hetkellä pidättelen pissahätääni eli pidättäydyn pissaamasta oransseihin kalsareihini. Mistähän hitosta tuo reikä niihin on tullut?

Kuinka porataan syvälle

Minulla on hieman omalaatuinen, joskaan en tiedä, onko poikkeuksellinen, suhde musiikkiin. Jotkut biisit vaikuttavat minuun parhaimmillaan rajusti tunnetasolla. Minulla on ollut pienen 49 vuoden elämäni varrella lukemattomia tilanteita, jossa jokin tsibale ”puhuttelee” minua runtelevan syvällisellä tasolla. Silloin, kun niin tapahtuu, se poraa syvälle.

Tavallinen tapahtumaketju on seuraava: Biisissä saavutaan omassa kokemuksessani tiettyyn kulminaatiopisteeseen. Näitä ”huippukokemuksia” voi olla biisissä useita ja ultimaattumimmin todella tiheässä. Kylmät väreet alkavat vyöryä pitkin selkärankaa ja kehoa. Käsivarsien iho menee kananlihalle ja ihokarvat nousevat pystyyn. Kaikkein tiukimmissa tilanteissa saapuu liikutus, kyyneleet puskevat silmiin ja jopa alkavat valua vuolaina pitkin poskia. Kuulostaako normaalilta? Jos osaat tuntea samoin, kyllä, muussa tapauksessa ei saakeli, miten sekopäistä.

Jos miettii hieman asiaa näin maalaisjärjellä, on oletettava, että oma tunnekeskukseni on yliherkistynyt joillekin äänentaajuuksille, sävelille, melodioille, sävelmille, mitä ikinä ovatkaan. Näin on pakko olettaa, koska fyysiset reaktiot ovat olleet voimakkaita musiikkiin ja monituisiin erilaisiin biiseihin kautta aikain.

Kauan kauan sitten jossain kohtaa kahdenkymmenen vuoden paremmalla puolella erehdyin katsomaan toiseen maailmansotaan liittyvän sotaelokuvan ja japanilaisen vankileirin kuvauksen nimeltä Merry Christmas, Mr. Lawrence (pääosassa David Bowie!). Kun viimeinen kohtaus vyöryi verkkokalvojen reseptoreihin ja lopputekstien mukana alkoi soida Ryuichi Sakamoton säveltämä elokuvan tunnusmusiikki, iski se syvälle pienen olemassaoloni ruumiillistumaan. Vollotin kippurassa olkkarin lattialla kuin pieni lapsi. Se oli absurdi tapahtuma, jota en muista tapahtuneen siinä mittakaavassa koskaan. Itkin niin helvetillisellä voimalla, että räkä alkoi valua. Onneksi ei ollut muita todistamassa. En pysty muistamaan, oliko joitain muita tekijöitä, jotka olivat vaikuttaneet herkistyneeseen tilaani (darra, stressi, parisuhdehuolet, ties mitä). Mutta tapahtumassa oli jotain henkisesti puhdistavaa. Toki elokuvan loppu on erittäin liikuttava, mikä toki boostasi omalta osaltaan tilannetta.

Lukioaikana kuviksen opettaja lupasi vapautuksen joistakin tunneista, jos joko menee leffaan tai katsomaan taidenäyttelyä. Valitsin elokuvan, joka tietenkin oli määrätty opettajan toimesta. Menin siis leffateatteriin katsomaan Schindlerin listan. Se löi ilmat pihalle henkisestä kantistani niin, etten mitenkään pystynyt estämään kyyneleiden valumista leffan lopussa. Juu, meni rönsyilyksi.

Anyways, bytheways, sideways, wrongways, Merry Christmas, Mr. Lawrence polttomerkittiin pysyvästi aivopoimuihini episodina, jossa leffan loppu bondattuna uniikkiin syvältä kouraisevaan melodiaan möyhensi minut murusiksi. Onko se tervettä? Onko se normaalia? Heijastiko se tiedostamattomia traumoja, joita en pystynyt tunnistamaan? Vai oliko se kaikuja jostain paljon kauempaa, mikä menee kauas ihmismielen ymmärryksen tuolle puolen?

Aika ei ole muuttanut reagoimistani musiikkiin mitenkään. Kaikkein viimeisimpinä esimerkkeinä on juuri äskettäin vähintäänkin erikoisten koukeroiden kautta korviini kantautunut Steffen Daumin loihtima pätkä nimeltä ”The Awakening”. Jos et ole kuullut säveltäjästä saati teoksesta, älä huoli, koska ei ole kukaan muukaan. Vaatimattomat 2:25 kestävä sävelmä on jumalaisen kaunis ja kantaa omiin korviini mukanaan mielikuvan aamun sarastuksesta mykistävästi. Useassa kohdassa väreet kulkivat pitkin selkääni. Se oli täysin sattumalta löytynyt sävelmä. Oli totaalisen uskomaton tunne ajaa aamulla töihin autolla ohitustietä, kun lupauksen keväästä tuova aamuaurinko nousi taivaanrannasta valtaisana valopallona suoraan päin kasvoja ja The Awakening pauhasi hurjalla volyymilla autosterkoista. Tunsin siirtyväni hetkeksi jonnekin muualle, mikä reilun 100 km/h tuntinopeudessa ei ole henkilökohtaisen aikajanan jatkuvuuden kannalta paras mahdollinen olotila.

Ja koska mainitsin ”viimeisimpinä esimerkkeinä”, on mainittava toinen aivan tuoreena vieläkin voimakkaammin vaikuttanut sävelmä. Kyseessä on Harry Escottin ”Joan and Boisie”. Jos et ole kuullut tästäkään, et luultavasti ole katsonut tv-sarjaa ”Joan – timanttinen varas”. Nykysukupolville juuri ja juuri siedettävät 2:42 kestävä styge tekee itsestään täydellisen lyhyessä ajassa. Se on soitettu kitaralla ja jotenkin joka näppäilyllä sävelmä kasvaa ja kasvaa ja kasvaa. Kun keskittyy täysin, ymmärtää. Äärettömän kaunis ja perussoinnultaan surumielinen. Väreet kulkivat useita kertoja aaltoina pitkin selkääni ja käsivarteni menivät kananlihalle nostaen kaikki ihokarvat pystyyn.

Elän ja hengitän musiikkia. Haluan musiikin saavan vapaasti ilmaa ja liikkumatilaa ympärilläni, joten parhaimmillaan se tapahtuu autossa äänenvoimakkuuden noustessa kunnioitettaviin lukemiin. Kotona se ei juuri toimi, koska käyttäytymismalli johtaa nopeasti siihen, että minut luokitellaan terroristiksi, johon tulee suhtautua vihamielisesti ja joka on eliminoitava viiveettä. Ymmärrän asian muiden perheenjäsenten kannalta, koska he eivät voi koskaan ymmärtää syvällä tunnetasolla puhuttelevaa intohimoista suhtautumistani musiikkiin. Kaikkein surkuhupaisin piirre ongelmassa on, että tapani ottaa musiikista kaikki irti leimataan muitta mutkitta uhmakkaan teinipojan angstaavaksi käyttäytymiseksi. Mutta siltä se kieltämättä näyttää, kun muut eivät ymmärrä ollenkaan. 49-vuotias teini, jolle vaimo ja täysi-ikäisyyden kynnyksellä olevat lapset joutuvat huutamaan, että nyt laitat sitä musaa hiljemmalle. On se naurettava tilanne.

Vaillinaisia välähdyksiä

Sitä tuijottaa eteensä keittiön ruokapöydän ääressä isossa tyhjässä talossa. Pöydän pintaa pitkin virtaavat puun syyt. Kaikki virtaa, panta rhei kai ouden menei. Ovatko syyt vain tekosyitä, mene ja tiedä. Maailma on pullollaan tekosyitä. Ihminen on mestari oikeuttamaan itsensä tekosyillä. Muut eläimet eivät tarvitse niitä. Pöytä on vähintään 20 vuotta vanha ja ostettu Ikeasta. Se on täynnä kolhuja ja naarmuja. Kenties sen syyt ovat oikeita syitä.

Kallonsisäinen ruma kudosmöykky tekee temppujaan. Aivokemialliset reaktiot iskevät vyön alle ja vaativat minua tekemään taas tiliä itseni ja elämäni kanssa. Ne yrittävät päästä niskan päälle ja saada pitävän kuristus- ja kuritusotteen minusta. Sieltä ne tulevat, vaikken edes kutsunut niitä. Vaikka fyysistä krapulaa en ole tuntenut, psyykkiset möröt nostavat päätään ja ovat hyökkäämässä täydellä voimalla. On tehtävä jotain ja heti. On löydettävä äkkiä lääke ennen kuin tilanne pahenee. Vaatteet päälle, koira mukaan ja ulos.

Koiran häntä vipattaa villinä. Potkin sille tuttuun tapaan käpyä ja se ryntää vauhkona perään. Koira pureskelee vähän käpyä ja vippaa sen takaisin jalkojeni juureen. Ja taas mennään. Sillä on kivaa. Minulla ei ole kivaa. Koiran ilonpidon pitäisi ainakin teoriassa kohottaa mielialaa. Mutta ei, jokin ei toimi. Lunta putoilee taivaalta tasaiseen tahtiin.

Naishenkilö työntää pyörätuolissa istuvaa vanhusta lumisella kadulla. Eteneminen näyttää vaivalloiselta. Vanhus on hiljaa ja tuijottaa eteensä. Ikääntyminen palaa mieleen. Hyvin pian on 49 vuotta taulussa. Pitäisikö ikääntymisestä muka nauttia vai riittääkö, että sitä sietää? Kuinka kauan? En tiedä niihinkään vastausta.

Hiekkakuopan veden pinta on taas jäätynyt ja peittynyt lumella. Koira päättää poiketa polulta. Maasto on täynnä risuja ja oksia. Koira kompastelee niihin, mutta jatkaa päättäväisesti. Se kai haistaa jotain. Miksi poiketa polulta? Miksi ei poikkeaisi polulta? Pitääkö takertua tuttuun ja turvalliseen, loppuun tallottuun polkuun tietäen, minne se joka kerta johtaa? Onko olemassa oletus, että tuntematonta pitää pelätä? Miksei poikkeaisi polulta.

Koira kohtaa toisen koiran ja sen ulkoiluttajan ja saa kohtauksen. Alkaa hullu räksyttäminen, koska se pääasiassa pelkää muita koiria. Toinen koira vain ohittaa tyynesti sekoboltsin ja jatkaa matkaansa. Minun liekani päässä oleva yksilö rauhoittuu. ”Minun liekani”, heh. Minulle suurin osa koirista on vain koiria. En tunnista montaa rotua eikä kyllä kiinnostakaan. Olenko edes koiraihminen? Ottaen huomioon, kuinka monta vuotta olen pääasiallisesti pitänyt huolta karvakuonosta, varmaan pitäisi olla. Onhan se hyvä, että se on olemassa, pakottamassa liikkumaan ja antamassa iloa, vaikka aina se ei auta tai riitä. Vaan en alkuunkaan ole varma, olenko sillä tasolla, että voisin sanoa olevani koiraihminen. Ehkä koiran ihminen, johon se voi tukeutua.

On aika paeta paikalta. Suuri hiljaisuuttaan huutava tila, jota kodiksikin sattuvasti kutsutaan, alkaa tuntua taas painekattilalta. Ja paine kasvaa. On aivan liikaa aikaa ajatella. Koira ei onnistu lääkitsemään yksinäisyyden tunnetta. Vähän sääliksi käy viatonta turria. On lähdettävä jonnekin, missä on ihmisiä ja liikettä. Jostain hymy ja valo löytyvät. Siihen on luotettava. Ei, se on tiedettävä.

”Me astumme ja emme astu samaan virtaan, olemme ja emme ole. Potamois tois autois embainomen te kai ouk embainomen, eimen te kai ouk eimen.”

Sikaha se Soilanter ol!

Seuraa varoitus, jota seuraa melko kaheli tositarina, jonka on tuotokseksi työstänyt melko kaheli kaveri ja jonka jotkut totisimmat tortut saattavat mieltää epäuskottavaksi. Toistan vielä Tapsa Rautalapsan sanoin: tämä tarina on tosi. Jaa, unohdinko mainita jotain, ai niin: tämä on muuten tositarina.

Päivänä eräänä piilotajunnan syntisistä sokkeloista palasi pinnalle happea haukkaamaan otsikossa luvattu murteinen toteamus, ja jos et lukenut otsikkoa, se oli tämä: ”Sikaha se Soilanter ol!”. Muistelin, että mainittu kansanviisaus (?) oli käynyt ulkoilemassa alitajunnan puolelta joskus aiemminkin, mutta vajonnut sitten takaisin unille. Olen varma, että sysmäläinen (nuoramoislainen) isoisäni on toistellut hölmöä hokemaa lapsuudessani ja on se varmaan lipsahtanut joskus isänikin suusta. Isoisältäni en voinut asiaa enää varmistaa, koska se edellyttää aikamatkailua, mutta isäni muisti Lautsiltan Taunon toistaneen lausumaa ja naureskelleen päälle. Tiedättehän, hullujen ja maalaisten huvit. Muistan itse lapsuudestani sellaiset henkilöt kuin Lautsiltan (Lautsillan?) Ossi ja Meeri, jotka olivat isoisäni ja -äitini sukupolvea. Taunoa en muista, oliko sitten veli vai vielä edellisen sukupolven edustaja. Lautsilta oli/on siis Sysmän Nuoramoisissa vaikuttanut sukunimi ja kenties myös tilan nimi.

Ilmiömäiseen raksutuskoneistooni nojaten muunsin suht koht nopeasti krpytisen krytpisen kyrpisen rypsisen vaikeaselkoisen ”Sikaha se Soilanter ol” -herjan selkokieliseen muotoon ”Sikahan se Soilander oli”. Minua kiinnosti tietää lausuman alkuperä ja nettihän on pullollaan kokoelmia vanhan kansan viisauksista. Joten Google laulamaan. Mutta tulos oli totaalista tyhjyyttä täynnä. Olin siis aluksi kokeillut alkuperäisessä kieliasussa, mutta seuraavaksi kokeilin selkokielellä: yksi tulos Wikipediasta otsikolla ”Olof Soilander” (tämän kirjoituksen julkaisun jälkeen kaksi hakutulosta). Tartuin ainoaan oljenkorteen ja klik. Olof Soilander oli Sysmän kirkon kappalainen, joka hengitti vuosien 1690 ja 1739 välillä. Voin vilpittömästi todeta, että hämmästykseni oli aito. Yksi ainoa hakutulos ja osui suoraan kohteeseen.

Soilander oli luonnollisesti vaikutusvaltainen heppu tuohon aikaan ja pykälässä oli eri aikoina kolme säätyläisperheiden tytärtä. Näiden kanssa pelimies Soilander teki viisi tytärtä. Soilander oli kappalaisena isonvihan aikana 1710–1739 ja jossain välissä joutui lusimaan Hämeen linnaan epäiltynä uskottomuudesta venäläisiä kohtaan ja tuomittiin kuolemaankin, mutta onnistui karata venäläisen vahtisotilaan avustamana. Äijähän oli varsinainen elokuvasankari. Reissulta palattuaan hän oli lopulta taas turvallisesti Sysmän kirkon kappalainen kuolemaansa asti.

Oh hoh hoh, no nyt on. Minulla on teoria, hyvin yksinkertainen ja suoraviivainen. Olen ymmärtämättäni kantanut mukanani 1700-luvulta näihin päiviin sysmäläisten syvien kansan rivien suullista perintöä. Tuota sanontaa tai mikä lie ei löydy mistään. Mitä voi päätellä: ilmeisesti Sysmässä kansan keskuudessa Olof Soilander ei ollut kovin kovassa huudossa. Selvemmin ilmaistuna taisi olla aika mulkku mieheksi, jos väki tuollaisen herjan leipoi ja kantoi mukanaan läpi kolmen vuosisadan minulle asti. Tällainen tarina pyörittää sukat jaloista sellaisella vauhdilla, että ne kieppuvat pitkin kyliä vielä seuraavanakin päivänä.

Näin tällä kertaa. Mitäs tähän sanotte? Ketkä te, vai Te?