Serkku nimeltä Janne

Minulla oli aivan mahtava serkku nimeltä Janne. Hän oli siistein tyyppi, jonka tunsin lapsuudessa. Jos miettii, millä yhdellä sanalla olisi voinut luonnehtia Jannea, olisi se ”veijari”. Sitä hän oli, aikamoinen veijari.

Olin vielä ala-astelainen rääpäle, kun hän oli jo teini-iässä. Ikäeroa taisi olla ainakin sellainen kuusi vuotta. Perheelläni oli mökki, kuivan maan torppa, Euran lähellä. En pitänyt paikasta, koska siellä oli tappavan tylsää. Mutta oli juhlaa, jos Janne sattui olemaan maisemissa. Hänen perheellään oli mökki naapurikylässä Honkilahdella, ja hän tuli mielellään mökillemme kyläilemään. Hänellä oli lyhyt matka kruisailla pappa-Tunturillaan meille.

Jannen kanssa oli aina tekemistä ja aina hauskaa. Hän pelleili kaikesta siinä määrin, että vanhemmillaan tahtoi mennä hermot vähän väliä Jannen virnuiluun. Äitiään hän kutsui usein hirveksi (!), ja kuittasi äitinsä puheisiin sanomalla ”Hirvi nii”. Jos hän oli saunomassa meillä, mökkiin palatessaan hän saattoi karjaista ”Terveisiä perseestä!”, johon hänen äitinsä huusi ”Janne!”. Ja hänen isänsä murahti (kossupäissään) tuvan pöydän äärellä vakiokommenttinsa: ”On se piruulinen kakara!”. Jannella oli sellainen ilkikurinen, kimeän räkättävä nauru. Joskus hän härnäsi minuakin, mutta ei pitkään.

Pelasimme Jannen kanssa paljon pelejä – korttia, rulettia (sellainen minipöytäruletti), lautapelejä. Kävimme uimassa Auveljärven kunnan saunassa. Fillaroimme Hinnerjoen Matkabaariin pelaamaan videopeliä. Sivujuonne: Matkabaarin ikimuistoisin videopeli oli pingviinilabyrinttipeli Pengo (vähän kuin Pac-Man), ihan huikea ja myös törkeän raivostuttava! Joskus sain huristella hänen kanssaan pappa-Tuntsalla pitkin hiekkateitä niin, että istuin hänen edessään ja pidin ohjaustangosta kiinni. Mopoksi "mopo" kulki kyllä älytöntä vauhtia, joten taisi olla viritetty. Eikä meillä mitään kypäriä ollut koskaan. Välillä olimme hänen mökillään käpysotaa kuusenkävyillä. Niitä heiteltiin niin paljon kuin kädestä lähti, ja Janne oli tietty paljon vahvempi, joten sota päättyi yleensä siihen, että minä sain vähän kovemman osuman (ja mustelman). Juu kyllä, aika kaheli leikki, jossa olisi voinut sattua pahemminkin. Mutta ei sattunut. Lucky me.

Jannen heittokäsi oli muutenkin kunnossa, sillä hän oli atleettinen ja harrasti kilpatasolla keihäänheittoa. Joskus kävimme kävelyttämässä yhden Honkilahden naapuritalon puolikylähullun, juopon metallipajamiehen kultaista noutajaa. Koiran nimi taisi olla ”Pikkanen” tai ”Pikkuinen”. Janne tykkäsi kuunnella Pirkka-Pekka Peteliuksen huumorilauluja (Velipuolikuu-aikakaudelta) ja toisti kasetilta Papukaija G. Pula-aho -kuunnelmia (Spede juttelee suorapuheisen ja rääväsuisen papukaijan kanssa) ja nauraa räkätti päälle. Hänen vanhempiansa kuulemma hävetti, kun kaupungissa Janne leikki ja pelleili pikkulasten kanssa heidän kerrostaloasuntonsa pihalla.

Mutta Jannekin kasvoi lopulta aikuiseksi. Janne pääsi periksiantamattomuutensa avulla oikikseen ja luki itsensä lakimieheksi. Hänelläkään eivät kotiolot olleet ihan helpoimmasta päästä, koska isänsä oli pahemman luokan alkkis. Onneksi ei kuitenkaan väkivaltainen. Äiti oli kyllä kunnollinen ihminen.

En ollut myöhemmällä iällä enää missään yhteydessä Janneen. Sain viitteitä siitä, että hän muuttui. Janne muutti Helsinkiin ja hänestä tuli kapitalismin kansikuvapoika. Janne perusti perheen ja hänen vaimonsa lähetti vuosittain pitkin sukua sellaisen ”perinteisen joulukirjeen”, jossa kerrotaan, mitä perhe on kokenut vuoden aikana. Kirjeessä siis kerrottiin, missä kaikkialla on matkusteltu ja mitä elämyksiä on koettu ja miten kaikki on uskomattoman ihanaa ja täydellistä. Suoraan sanottuna pintasilattua huonosti peiteltyä ja/tai häpeilemättömän peittelemätöntä omahyväistä kehuskelua hyväosaisuudella ja korkealla elintasolla. Kammottavaa luettavaa ainakin ulkopuolisen silmin.

Viimeisen kerran näin Jannen useita vuosia sitten hänen isänsä hautajaisissa. Hän tuli juttelemaan pöytäämme, jossa minä ja vaimoni istuimme. Hyvin äkkiä minulle tuli epämiellyttävä olo. Hän kyseli kaikkea mahdollista meistä siihen sävyyn, että tunsin olevani työhaastattelussa. Muistan, kuinka kesken kysymyspommituksen loin nopeasti merkitsevän katseen (ns. seitinohut silmien muljautus) vaimon suuntaan. Vaimolle nousi samat tunnelmat tilanteesta. Jannella oli mennyt ”menestyjä”-rooli luihin ja ytimiin. Alkuperäisestä Jannesta ei tuntunut olevan mitään jäljellä, paitsi virne kasvoilla. Hän oli myynyt sielunsa jollekin. Minulla on vahva aavistus, mille (vinkki: ei mitään raamatullista, vaikka tulikin mainittua "sielu", vaan ihan "kylmä" ja konkreettinen asia).

Kirjapiiri twistaa juonen tahdissa

Siellä, missä suopursut kukkivat levittäen ilmaan väkevää tuoksuaan, missä karpalot ja hillat jakavat anteliaasti aarteitaan odottaen poimijaansa, jolla on silmää tuolle ajattomalle kauneudelle, missä aistii vuosisatoja vanhat salaisuudet, jotka iättömät syvyydet kätkevät sisäänsä, missä Mikki Hiiri mättähältä mättähälle käy, missä satunnaisessa suonsilmäkkeessä saattaa Kyllikki Saari katsella takaisin iloisesti vilkuttaen, sellaisissa ympäristöissä et tule vahingossakaan törmäämään Kirjapiiriin.

Kirjapiiri, tuo kivettyjen katujen D’Artagnan, ostoskeskusten vilinän Don Quijote, ja yöelämän kiihkeän sykkeen Don Juan, on jälleen kerran päässyt irti näyttämään sen, minkä osaa parhaiten: upottamaan lukijansa itsekehujen pohjattomaan suohon. Siinä sivussa saattaa kaikkivoipaisen piirin säilä sivaltaa jotain onnetonta kirjailijapoloista, joka on sattunut piirin hammasväliin eksymään.

Tässä kohdin, kun savolaisen selkärangan kiero Kirjapiiri on ehtinyt tuhlaamaan jo yli 100 sanan edestä satuhahmolukijoidensa arvotonta aikaa, siirrymme katsastamaan päivän saalista. Piirin aikajanalle on osunut hieman poikkeuksellinen vieras oman navan vinkkelistä katsottuna.

Gillian McAllister on brittiläinen kirjailija, joka on julkaissut 10 romaania, mutta joista vain muutamalle on suotu suomenkielinen muoto. Piirillä oli kunnia dippailla näköreseptoreihinsa hänen tunnetuin teoksensa Väärässä paikassa väärään aikaan. Kukapa ei olisi kohdannut elämänsä varrella joskus VPVA-tilannetta. Eikä siinä mitään väärää ole. Vai onko?

Hittiromaania on mainostettu kirjan sisäkannessa sillä, että opus tuli valituksi Reese Witherspoonin (jenkkinäyttelijä) lukupiiriin. On aiheellista kysyä, onko se sitten jokin referenssi. Tämän piirin vetäjä ei ole koskaan kuullutkaan Reese Witherspoonin lukupiiristä. Gillianin seuraavaan kirjaan kannattaa printata, että hänellä on ollut käsittämätön etuoikeus päästä the one and only Kirjapiirin (kovakouraiseen) käsittelyyn.

Piiri jäi miettimään, mihin genreen reilu 400-sivuinen höpötelmä loksahtaisi. On se selvästi jännitysromaani, koska siinä on hyviksiä ja pahiksia ja rikoksia ja lisäksi ihmetellään, kuka kukakin on. Mutta juonen kronologisen etenemisen kannalta teoksessa on jippo: lähes koko teoksen ajan päähenkilö matkustaa ajassa taaksepäin, ei millään takaumilla, vaan aikuisten oikeasti (ja silti leikisti) siirtyy menneisyyteen, siis oikein spekulatiivista fiktiota. Koko tarina lähtee etenemään, korjaan peruuttamaan, tilanteesta, kun päähenkilö, eli juristi ja perheenäiti, todistaa kotinsa ikkunasta, kuinka hänen tunnollinen ja hyvätapainen teinipoikansa yhtäkkiä puukottaa tuntemattoman miehen hengiltä kadulla.

Kirja on kerännyt suosionsa mitä ilmeisimmin sillä ansiolla, että se viljelee tämän tästä plot twistejä, eli yllättäviä juonenkäänteitä. Pitkin reissua paljastellaan uusia juttuja, joita on pidetty pimennossa ja saadaan aikaiseksi kutkuttavia ohhoh-fiiliksiä. Ja sekös maistuu lukijakunnalle, ainakin niin kauan kuin ei mennä täysin päättömyyksiin. Mutta tämä jännitysfantasiasatu pysyy kuin pysyykin pinnalla, kunhan ei ala vaivata liikaa kaalinpäätään aikajatkumoon kajoamisen seurauksilla. Eihän aivan kaikkea pidä ottaa niin totisen tosissaan, eihän?

Viihdekirjallisuudessa saattaa olla pointtina, että se viihdyttää lukijaansa, eli ei kyllästytä, vituta, nukuta, janota, masenna, sokeuta, jne. Silloin se on täyttänyt tehtävänsä ja lukijalle jää tyydyttynyt olo, ts. lukeminen oli wörttiä. Kirjapiiri tunnustaa, ettei oikein missään kappaleessa varsinaisesti kokenut, että nyt päästiin sivakoimaan sakeaa suvantovaihetta, eli jännite lässähtää ja sivuntäytteeltä maistuva pitkäveteinen lässytys alkaa. Se on hyvin kunnioitettava ominaisuus romaanissa.

Eräästä asiasta rapsahtaa Rouva Kirjailijalle risuja. Kirjan lopun viimeinen aikasiirtymä taaksepäin vesittää jokseenkin häiritsevästi kirjan juonta. Tulee valitettava kutina, että kyseinen kappale nakertaa koko tarinan perustaa. Vähän kuin loppua olisi lipsahdettu tasoittamaan liikaa. Niinpä, Gillian on myynyt teostaan kymmeniä miljoonia kappaleita, Kirjapiiri nolla kappaletta. Aivan totta, pitäisi ensin kirjoittaa kirja, jotta olisi edes minimaalinen mahdollisuus myydä sitä ja päästä jonkin kämyisen wanna-be-kirja-arvostelijan kritisoimaksi. Näihin viisaisiin, tai visaisiin, sanoihin on ihmeen hyvä päättää tämä journalismin (?) kukkanen. Kirjapiiri poistuu takavasemmalle tukeutuen hahmottamaansa kolmeen turvaisaan ulottuvuuteen ja lähtee hetkeksi tuijottamaan syvälle peiliin (miten ihmeessä se on mahdollista?).

Jälki-istuntokirjoitus: Tiesittekö, että kaksi väärää ei muutu oikeaksi, mutta kolme vasenta muuttuu?

Laarin pohjalta kaavittuja katvealueita

“Usko aina itseesi” on erinomainen ohje. Kutsutaan myös itsepetokseksi.

Jos kirjoittaa rivien sijasta rivien väliin, mistä silloin pitää lukea?

Olin näkevinäni kaukana aitoja, vaan olivatko ne aitoja aitoja?

Esteet on tehty pystytettäviksi, ennen kuin ne voi tehdä ylitettäviksi.

Tiedätkö sen kalvavan tunteen, kun jokin kalvaa?

Mikä ihme tässä maksaa? Kaikki ja paljon, tervetuloa Suomeen.

Ei ole ongelma olla pelkkä vitsi, jos kaikki ympärillä ovat isompia.

Näköalattomanakin voi katsella maisemaa.

”Ei ollut järin valaisevaa”, totesi sisälukutaidoton luettuaan pimeässä.

Perse auki on hyvä olla, koska silloin ei jää edes paskaa käteen. Kädetkin pysyvät puhtaampana.

Mieleni minut nujertavi, aivoni astinlautana käyttävi.

Viisaus on sitä, että saa muut huijattua vakuuttumaan älykkyydestään.

Muista aina, ei liikenteessä, mutta muualla: Kun tilanne näyttää tosi pahalta, onneksi Musta Joutsen rientää auttamaan. – Ote laulusta Tikki Hiili erihädässä.

Olipa kerran tyttö nimeltä Pipsa Pippelinpurija, ja joka kerta uusi poikaystävä jätti hänet hyvin nopeasti. Se oli Pipsalle täysi mysteeri, mistä se johtui. Sen pituinen se – hieman lyhennettynä.

Salin kundi

Ennen viime kesäkuuta elämäni aikaiset kuntosalikäynnit mahtuivat yhden käden sormiin. Viime vuoden syksynä ostin paikalliseen kunnan ylläpitämään kuntosaliin 150 kerran kortin. Talven aikana kävin salilla kerran. Enää 149 salikäyntiä käyttämättä. Keväällä ajattelin vakavissani ryhdistäytyä ja alkaa saleilun uudelleen. Sitten kävi hauskasti, että kunta pani kuntosalin remonttiin.

Mutta parempaa olikin luvassa. Kunta toi korvaukseksi setin edistyneitä ulkosalilaitteita käyttöön kaikkien iloksi. Innostuin tosissani. Mikä sen hienompaa kuin treenata kesäisen taivaan alla. Aloin kesäkuussa käydä säännöllisesti ulkosalilla ja homma maistui ihan kivalle. Eräänä iltana juhannuksen jälkeen fillaroin taas salille, mutta vain todetakseni, että kaikki laitteet olivat kadonneet. Kunnan sivuilta selvisi, että ulkosalilaitteet olivat vain viiden viikon kokeilujakso. Ja varsinainen kuntosali oli syksyyn asti remontissa. Hieman alkoi nyppiä.

Kunnan vittumaisesta petoksesta tulistuneena aloin googletella bisnesmuotoista kuntosalitarjontaa. Minulle valkeni hyvin äkkiä, että bisnes perustuu ”jäsenyyksille” ja asiakkaan sitomiselle maksamaan (kalliisti) salibisneksen koko palvelutarjonnan ylläpito, käytti sitten palveluita tai ei. Kuinka ihanan perseestä. Mutta koska minulla oli huutava tarve saada ratkaisu akuuttiin tilanteeseen, löysin Fitness24Seven-ketjun tarjouksen, jolla sai salitella heinäkuun loppuun asti vain vitosella. Toki siinäkin oli koira haudattuna, mutta sentään tajusin, minkälainen koira, joten tartuin täkyyn.

Ja miten siinä kävi? Kävikö, kuten aiemmin hehkuttamalleni juoksuharrastukselle, joka hyytyi sittenkin motivaation puutteeseen (ainakin toistaiseksi, totesi hän itsepetokseensa tyytyväisenä). Liian aikaista valehdella mitään lopullista, mutta alku on ollut lupaava. Kävin ensimmäisen kerran salilla 30.6. Tähän päivään, joka on siis 26.8., mennessä olen käynyt 29 kertaa repimässä intensiivisen 1,5–2 tunnin salirupeaman. Eli keskimäärin joka toinen päivä. Kuulostaako mielipuoliselta? Juuri sitä se on.

50-vuotiaan miehen fysiikkaa on koko ajan koeteltu äärirajoilla. Eri paikat kropassa napsuvat, raksuvat ja poksuvat, milloin on kipua lapaluiden välissä, hartioissa, niskassa, nivusissa, reisissä, pohkeissa, jne. Kipugeeliä on levitelty ympäri kehoa ja välillä annettu tulitukea Buranasta. Jollain ihmeen tuurilla en silti ole joutunut laittamaan tappotahtitreenaamista tauolle. Kaksi kertaa vatsan seudulta revähti ilmeisesti jokin lihas, ja jouduin skippaamaan hetkeksi ab crunch -laitteen railakkaiden kipujen vuoksi. Mutta onneksi se tuli nopeasti kuntoon.

Tyttäreni, jolla on pidempi kokemus salitreenaamisesta, neuvoi minulle, että minun pitäisi keskittyä salipäivinä vuoroin vain tiettyihin osa-alueisiin. Minulla pitäisi siis olla esim. ”käsipäivä” ja ”jalkapäivä”. Viittasin kintaalla tyttäreni järkeville neuvoille, kuinkas muuten, ja totesin hänelle, että minulla on vain kaksi teemaa treenaamisessani: ”kaikkipäivä” ja ”ei mitään -päivä”. Tyttäreni piti asennettani vähintäänkin tyhmänä. Aika näyttää – ainakin ihmisen mieltämän aikakäsityksen hänelle ymmärrettävässä muodossa.

Minulla on kieltämättä masokistisia taipumuksia, kun katsoo treenaamisen intensiteettiä. Salille tullessa heitän luurin lokeroon. Minulla ei ole myöskään kuulokkeita korvilla, kuten lähes kaikilla muilla näyttää olevan. Keskityn vain ja ainoastaan suoritukseen. Luontaisesti muotoutunut ohjelma (jaa mikä hiton PT?) etenee joka kerta jokseenkin näin: jalka -> käsi/rinta -> vatsa -> käsi/selkä -> käsi -> käsi/rinta -> jalka/selkä -> käsi -> jalka -> vatsa -> käsi/rinta. Pidätän oikeuden virheisiin, koska en ole pro. Sessiossa kuluu rattoisasti vähintään sen puolitoista tuntia.

Saatan olla päästäni vialla, joitakin hammaspyöriä aivoista voi olla nyrjähtänyt paikoiltaan, hissi ei välttämättä nouse ylimpiin kerroksiin asti, kaikki lamput eivät syty ullakolla, lepakot viihtyvät joukolla kellotapulissa ja osa Muumeista ei löytänyt koskaan takaisin Muumilaaksoon, koska Mörkö popsi ne poskeensa matkalla. Ymmärrän harrastukseni riskit, että tässä iässä jonkin jäsenen tai nivelen tai lihaksen breikkaaminen saattaa viedä minut pidemmäksi aikaa telakalle. Mutta en voi kuvitella piipahtavani salilla chillisti kevyemmällä asenteella. Ei toimi tälle yksilölle. All in ja veren maku suuhun. Mutta tuloksiakin on tullut, vähemmän yllättävää kyllä, nopeassa tahdissa. Ugh, olen puhunut.

Hassun hauska hauskuuttaja

Vuonna 1986. Jokin satunnainen mistään mitään ymmärtämätön 10-vuotias pikku nulikka ja räkätappi viettää lokoisaa poikamiespojan elämää koulun pihoilla ja lähiöiden metsissä nauttien kaiken uuden ja hämmentävän löytämisen vuosista. Neljännelle luokalle saapuu uusi tyttö. Hän vangitsee kaikkien huomion, koska hän on upea brunette ja ristimänimeltään Elise ilman c:tä. Vähän kuin ”Karla with a K”, muttei ihan saa mätsäämään (googlettakaa philadelphialainen bändi nimeltä The Hooters ja teille avautuu uusi maailma).

Pian tuo alkeellinen koiraanalku huomaa, että vastakkainen sukupuoli osaa olla muutakin kuin ärsyttävä. Tyttöolento osaa tunkeutua ajatuksiin ja pysyä siellä. Siinä vaiheessa kaikki tärkeämpi alkaa vaipua taka-alalle. Naiseuden ylivertainen kaikkivoipaisuus ajaa pojan vaikutusalttiissa mielessä muun yli.

Poika hurmaa uuden tytön, koska hän osaa jotain uniikkia ja persoonaan sidottua. Hän saa tytön nauramaan. Luokassa Elise ilman c:tä lyöttäytyy pojan viereen istumaan ja nauraa hersyvästi pojan teräville ja nokkelille jutuille. Ja hän todellakin nauraa ja paljon. Tuolla poikasella on lyömätön kilpailuetu muihin poikiin nähden. Hän osaa ottaa tilanteen kuin tilanteen haltuun tilannetajullaan, mikä johtaa suoraan häränsilmään osuvaan tilannehuumoriin. Poika on mielissään, sillä hänellä on valttikortti, jota muilta ei löydy.

Siinä kohden saapuu estradille iso kyyninen vitsi. Poika suoriutuu ihan kivasti liikuntatunnilla, mutta hän ei ole urheilija ihan oikeassa joukkueessa. Niinpä hyvin pian pojan korviin saapuu tieto, että tuo luokan upea kaunistus hengailee saman luokan jääkiekon pelaajan kanssa. Vielä silloin ei osannut ymmärtää tilanteen ylivertaista ironiaa.

Vanhoina aikoina naistennaurattajaksi kutsuttiin miestä, joka osasi olla lipevä ja hurmaava, ja joka sai naiset pauloihinsa tyylikkäällä olemuksellaan, sulavalla käytöksellään ja lyömättömällä sanavalmiudellaan. Mutta se ei toiminut niin keskenkasvuisten keskuudessa. Sille 10-vuotiaalle, jolla hormonit olivat alkaneet ampua kovilla, löivät kaikki ne tiedostamattomat tekijät kasvoille lujaa. Katkeraa kalkkia sai niellä ensi kerran elämässään.

Muutamia vuosia sitten samainen poika meni paikalliseen kebab-ravintolaan hakemaan itselleen ja pojalleen mättöä. Ja se samainen tyttö, nyt viittä kymppiä hipovaksi naiseksi kasvanut, seisoi tiskin takana ottamassa tilausta vastaan. Olin hämmentynyt, enkä osannut sanoa hänelle mitään. En tiedä, tunnistiko hän minua. Hänkään ei reagoinut millään tavoin. Oletin, että hän oli omistajan naisystävä tai ystävä, joka oli tullut auttamaan. Hän ei ollut enää luokan kaunein tyttö.

Enpä minäkään ollut aikoinaan, enkä nytkään, komein ja atleettisin poika. Mutta eräs asia oli säilynyt kaikki vuosikymmenet. Minulla on nopea ja oivaltava tilannehuumorin taju. Olen kiitollinen ja ylpeä, että mieleni pystyy yhdistelemään lukemattomia, ei välttämättä suoraan toisiinsa liittyviä, asioita saumattomasti yhteen jokaisessa keskustelutilanteessa.

Muistan, kuinka joskus aikoinaan jossain julkisessa tilanteessa, ts. kahvikekkereissä, vaimo iski suoraan vyön alle ja totesi ärsyyntyneenä pelleilystäni, että minulla on pakonomainen tarve yrittää vetää huomio itseeni, ts. olen huomionkipeä. Sekin on näkökulma, jota ei pidä täysin sivuuttaa. Miksi minulla on tarve yrittää olla hauska? Haluanko sitä kautta hyväksyntää? Heijastaako se heikkoa itsetuntoa? Mikä kaukainen trauma vaikuttaa kaiken taustalla? Kaikkea voi olla kaikessa, eikä mitään silti missään. Emme löydä lopullista vastausta persoonamme kipupisteisiin, vaikka hakisimme sitä maailman joka kolkasta. Mikä yhdestä suunnasta näyttää vahvuudelta, näyttäytyy toisesta suunnasta heikkoudelta. Minkä itse voi nähdä epäitsekkääksi toiminnaksi, muuttuu nopeasti toisen silmissä itsekkääksi. Mutta yksi asia on varma: Vaikka kuka ajattelisi tai sanoisi mitä, haluan tarjota iloa ja hyvää mieltä toisille. Se on aina palkinnut ja palkitsee edelleen minua. Ovatko motiivini vääriä? Ihan helvetin naurettava kysymys.

Nuo nuijat marketeissa kärryineen

Seuraavissa tuskaisan uuvuttavissa kappaleissa seuraa itsensä kohottelua korkealle jalustalle, mikä suorasukaisesti johdetaan yleispäteviksi elämänohjeiksi. Kuten niin kovin usein käy ikääntyvillä ihmisillä, jotka jossain vaiheessa elämäänsä oivaltavat heidän rutiiniensa ja toimintatapojensa olevan ainoa oikea tapa elää. Se oli (itse)ironiaa, jos joku onneton ei tunnistanut.

Olen about ja jotain sinne päin viimeisen viidentoista vuoden ajan ajatellut arkipäiväisiä motorisia liikkeitäni hyötynäkökulmasta. Lähestymiskulmaa kutsutaan yleiskielellä hyötyliikunnaksi. Kaikki alkoi siitä, kun joskus biljardi vuotta sitten työpisteeni sijaitsi rakennuksen neljännessä kerroksessa. Köröttelin alkuun hissillä ylös. Hyvin pian huomasin, että saan vähän väliä odottaa hissiä kohtuullisen tovin. Odotellessa vanha viisaus ”kävellen olisit jo perillä” palasi mieleeni. Niinpä aloin kiltisti käpytellä portaat neljänteen kerrokseen, sillä se tuntui järkevämmältä ratkaisulta. Nykyisin vältän joka tilanteessa hissien käyttöä.

Erinäisiä vuosia takaperin tein muutoksen ruokaostosten tekoon. Olen pääasiallisesti tehnyt perheessämme kodin ruokaostokset, koska vaimo on aina inhonnut ruokakaupassa käyntiä. Niinpä asianosaiselle egon kantajalle sysättiin moinen arkiaskare, sillä minulle ei ole ongelma haahuilla kaupassa. Koska ruokaostokset olivat usein kohtuullisen mittavat nelihenkisessä perheessä, käytin ostoskärryjä. Mutta jossain vaiheessa kärryjen työntely alkoi tuntua vaivaannuttavalta ja kömpelöltä. Päätin siirtyä ostoskoriin. En siihen perässä vedettävään syvään versioon. Se vasta saatanallinen vehje onkin.

Kun aloin kantaa ruokatavaroita korissa, siitä muodostui hyvin äkkiä periaateasia. Vaikka ostokset kattoivat esimerkiksi yo-juhlien tarjoilun, kannoin ne kahdessa korissa, jos yhden vetoisuus ei mitenkään riittänyt. Mikään paino ei ole ollut liikaa. Korin kanniskelu on saanut välillä hieman koomisia piirteitä, kun kantokahva taipuu kaarelle tavaran painosta. Mutta erittäin toimivaa hyötyliikuntaa.

Ostoskärryissä on se ongelma, että ne ovat aina kaikkien tiellä. Sen jälkeen, kun aloin roikottaa koria kädessäni, havaitsin kärryjen kanssa sukkuloivissa ihmisissä piinaavia seikkoja. Iso osa päivittäistavaraostosrituaalia suorittavista ihmisapinoista pitää kiinni kärryn tangosta kuin hukkuva oljenkorresta. Olen miettinyt, että jos yhtäkkiä tempaisisi kärryn heidän käsistään pois, kaatuisivatko he suorin vartaloin lattiaan.

Kärryjen kuljettajat pysäköivät usein suoraan hyllyjen eteen pällistelemään ja miettimään pitkiksi toveiksi, minkä makuisen jogurtin sitä tällä kertaa ottaisi. Samalla pysäköintitapa varmistaa sen, ettei kukaan muu pääse käsiksi mainittuihin tuotteisiin ennen kuin päätöksentekoprosessi on valmistunut. Ja koko ajan täytyy tietenkin pitää kärryistä kiinni, muutenhan ne voivat vaikka kadota ja siirtyä toiseen ulottuvuuteen.

Lukemattomat kerrat olen myös todistanut, kuinka käytävälle pysäköidään kaksi kärryä rinnakkain, jolloin saadaan näppärästi tukittua koko käytävä eikä kukaan pääse kulkemaan ohi. Ja taas ihmetellään ja pyöritellään silmiä, kuinka ihmiset ovat niin töykeitä ja kehtaavat koskea heidän ostoskärryihinsä. Ja vielä siirtää niitä.

Niinpä, jäkä jäkä yap yap yap. On ymmärrettävää, että ihmiset kulkevat kaupoissa autopilotilla eivätkä sen enempää ajattele, sattuuko milloinkin olemaan jonkun edessä. Päässä pyörivät kaikenlaiset muut asiat ja tavara lapetaan kärryihin lihasmuistin avulla. Kukapa menisi ruokakauppaan harjoittamaan tietoista läsnäoloa: ”Ai katsos, nyt tartuin maitopurkkiin. Purkin seinämät antavat hieman periksi, kun otan siitä kiinni. Kämmeneni tuntee sen kostean ja kylmän pinnan ja käteni sen yhden kilogramman painon. Nyt liikutan käsivarttani niin, että maitopurkki laskeutuu turvallisesti ostokärryn pohjalle ja vapauttaa käteni toisen maitopurkin ottamiseen. Olipa kaunis loppuun asti harkittu ja tiedostettu liikerata. Muut ihmiset katsovat minua ihaillen.” Ehkä kannattaisi kokeilla.

Jälkijättöisesti piilotettu Musa-Visa: Harrastelen silloin tällöin teksteissä viittauksia biisien sanoituksiin, jos sellaisia sattuu putkahtamaan mieleen sopivassa kohtaa. Otsikko ”Nuo nuijat marketeissa kärryineen” on yksi sellainen viittaus. Alkuperäinen sanoitus kuuluu ”nuo naiset marketeissa kärryineen”. Mikähän oli tuon klassikkobiisin nimi?

Myyrän mysteeri

Koitti vihdoin myyrän yö
alkoi hällä myyräntyö

kaiveli hän käytäviään
pimeässä rakenteli reittejään

väliin mutusteli multaa omaksi huvikseen
muokkasi mullasta patsaita omiksi kuvikseen

alkoipa sitten ylöspäin kiivetä
huoletta – ei maan alla ote voi livetä

hetken kohottuaan putkahti pintaan
nurmikolle viereen kauan sitten hukatun kintaan

tuokion tuijotteli tuttua kuuta
taivaankappaleen hohteessa alkoi kuivata suuta

nautti kastetta raikasta – se teki hyvää
hetken pienessä hitusessa kenties näki jotain pyhää

sukeltaa sai taas turvaisaan tunneliin
ei pitkäksi aikaa voi upota unelmiin

sokkeloissaan seikkaili vaan pian edessä seisoi
niin suuri outous että sille yhden ja toisen ajatuksen soi

oli kummajaisessa puuta ja rautanauloja
ja seitsemän salpaa ja sama määrä lukkoja

oli tunnelissa myyrä kohdannut iäkkään oloisen oven
mielen kihelmöinnissään päätti nakertaa siihen loven

mutta toimensa suoraviivaisen lopetti yhtäkkiä
jokin kuiskasi ”ainako on viisasta kokeilla kädellä sisälle pimeää säkkiä”

jäi myyrä aprikoimaan alkulähdettä kysymyksen
kuuliko äänen ulkopuolisen vaiko päänsisäisen

vaan kallistui uskomaan että on puheessa järkeä 
ei jokaista ovea, porttia, muuria kannata särkeä

mitä ikinä löytyykään oven takaa
osan hyvän ja pahan vaakakuppi tasan jakaa

jääköön objekti outo lepäämään rauhaan
sidotaan siitä solmu elämän suurten mysteerien kaulanauhaan

heräsi myyrä säpsähtäen sängystään
palasi mieleen kuva epätodellisesta näystään

vaikka jokin oven teljetyn takana odottaa
ehkä sen aika lopullisesti mielen syvyyksiin kadottaa

Kuulitko sen, sana sanalta, halvan kuiskauksen

Onpa hassua, anna tassua
siirry vähän sivulle, näytä ovea kivulle
seiso vasten seinää, niitä elokuussa heinää    
muista vetää vessa, kahlaa kuukaudet karvaat kaamoksessa
pese ikkunat kerran vuoteen, kauniisti olet sijannut vuoteen
pyyhi jalat rappurallissa, vieraannu perheestäsi autotallissa
herää aamuun aurinkoiseen, vaihda kumppanisi kehen tahansa toiseen
lievitä lääkkeillä tuskaa, taksi aamuyöllä uuteen kotiin kuskaa
levolla jaksat koko päivän, tunnet kasvoillasi illan viimeisen valon häivän
tao itsestäsi ulos kaikki paha, halki poikki pinoon hoitaa saha
näe kaikessa hyvää, etsi kengästäsi hiekanjyvää
lue käyttöohjeet huolella, ota paikkasi kummallakin puolella
istu illan tullen sohvalla, pidä toinen käsi oven kahvalla
saata lapsesi kouluun, päätä kaunis liittosi yhteiseen jouluun
kohtele kaikkia yhtä lailla hyvin, kohtaa pystyssä päin vuori mitä syvin
koita selvittää pääsi, yöllä kaikki näkevät sisimpääsi
vedä seuraava mutka suoraksi, tunnustaudu elintasosi eliittihuoraksi
nosta katseesi maasta, lakaise piiristäsi kaikki saasta
karsi oksat omenapuusta, kuule totuus toisten suusta
ihaile naapurin siistittyä pihaa, himoitse vain tuoretta lihaa
syö vitamiinisi ajallaan, hämmästele ajatuksiasi aivan hajallaan
vertaa itseäsi muihin, susihukka ahmii sinut suihin
naura toisille vähintään kerran, nuole kengät joka herran
ole isäntä jonkun muun talossa, arvioi asioita väärässä valossa
pese aamuin illoin hampaasi, paljonpa jäi hiuksia kiinni kampaasi
osta itsellesi puku, hautajaisiin saapuu koko suku
mihin tahansa suuntasi kääntyy, joskus aamukaste jäätyy.

Minä poika huristelen sahalla menemään

En ole maaseudun aboriginaaleja. En osaa ajaa traktoria, leikkuupuimuria, perunannostokonetta enkä mitään, mikä ei näytä selkeältä nelipyöräiseltä ajoneuvolta, jossa on ratti ja joka kulkee loogisesti eteen- ja taaksepäin. Minulla ei ole koskaan ollut lantaa saappaissa enkä ole potkaissut lypsyämpäriä nurin. Vaikka olen viettänyt kaikki lapsuuden kesät monenlaisissa maalaismaisemissa, olen kuitenkin lopulta betonielementtikerrostalolähiöiden (piiiitkä sana!) pihoilla juossut torttuhousu, joka on pyyhkinyt hanurinsa valkaistuun Emboon.

Sivuun aiheesta, mutta ajatelkaas vaikka tätä, uudemmat sukupolveutujat: asuintaloni vieressä oli lastentarha ja samassa rakennuksessa oli korttelipoliisin toimisto! Todellakin sellainen viranomaisvalvonnan muoto oli kuin ”korttelipoliisi”. Kutsuimme heitä penskoina kortsupossuiksi.

Vanhempani olivat totaalilandelaisia. Toinen sikisi Sysmän Nuoramoisten kylästä ja toinen Satakunnan perseen Honkilahdelta. Kumpikin heistä tajusi paeta paikalta 15 vuoden iässä. Äiti Turkuun, isä maailman merille. Ei huono veto, kun on itse nähnyt kummankin kotipitäjän.

Edellinen alustus käyköön todistuksena siitä, että kirjoittelen mitä vain saadakseni kirjoitukselle mittaa. Mutta että jotta kun kunnes jos vaikka tämän päivän opettavaiseen narinaan. Tämä on itse asiassa jo erinäisiä osia blogin historiassa saanut moottorisaha(murhaaja)saagan jatko-osa (etsikää edelliset, jos kiinnostaa), koska tänään vanhan kunnon Stihl oli antamassa parastaan osaavissa käsissä. ”Osaavissa käsissä” oli huumoria, tarkkaan ottaen itseironiaa. Kizz me, pizz me.

Oli aika maksaa työvelkaa, joka oli odottanut pihan perällä viime kesästä lähtien. Tukkipino kutsui viikatemiestään, vaikka viikatteella on aika huono lähteä katkomaan tukkeja. Sano mun sanoneen. Stihl avasi kurkkuaan ja alkoi laulaa säveliään kuin enkelikuoro. Kun on kunnon peli, ei tarvitse paljoa maanitella, että kaveri lähtee kehräämään kuin kissa rukin puolien välissä. Vinkki Puuilon ”moottorisahojen” harkitsijoille.

Säätila oli otollinen raskaammalle hommalle: aurinko porotti kirkkaalta taivaalta sopivan leudossa +25 asteen lämpötilassa. En ole koskaan ollut ajoituksen mestari. Sitten erinäisiin muihin ongelmakohtiin, joista voin ehkä syyttää perimää. Ensinnä on persoonallisuuspiirre, että jos olen jonkin aloittanut, saatan sen päätökseen, vaikka helvetti laskeutuisi maan päälle. Toiseksi on täydellinen välinpitämättömyys kaikista turvallisten työskentelytapojen suosituksista.

Miten edellä mainittu toteutuu? Minulla meni reilu 1,5 tuntia tukkipinon pätkimisessä pölleiksi. Ennen ei lopeteta, ennen kuin on valmista tai fat lady sings. Olin urakan lopussa hikoillut sielunikin ulos. Seuraavaksi turvalliseen työskentelytapaan. Totesin riittäväksi varustukseksi shortsit. Kyllä, juuri niin, shortsit. Ei saappaita, ei housuja, ei takkia, ei paitaa, ei kypärää, ei suojalaseja – no onhan minulla rillit päässä, joten ne toimittavat hyvin suojalasien tehtävää, eikä isoimmat pilkkeet tai tikut osu silmään – pelkät shortsit jalassa ja puutarhahanskat käsissä. Luit oikein, olen hullu ja piittaamaton. Ja todennäköisesti umpityhmä idiootti. Don’t try this at home. Mutta iso plussa, etten sahaillut munasillani. Kävelytie menee tontin vierestä, joten skoudet olisivat olleet aika nopsaan tsekkaamassa tunnelmiani.

En osaa sanoa, mikä on ongelman ydin edellä kuvatussa käyttäytymismallissa. Näin lapsena Sysmässä isän heilumassa moottorisahalla ilman mitään itsesuojeluvaistoa, joten ehkä kyseessä on mallioppiminen tai verenperintö. Tai sitten en vain piittaa pätkääkään (geenit?). Rehellisyyden nimissä oli minulla yksi turvajärjestely: potkaisin varvastossut pois jaloista ennen sahaamista. Niiden kanssa olisi voinut kompastua tai liukastua.

Olen tietoinen moottorisahan käyttäytymisestä ja sen mahdollisista oikukkaista reaktioista kesken työstämisen. Olen myös tehnyt itselleni lupauksen liittyen minun ja Stihlin pyhään liittoon. Näin toimii logiikka pienessä sekavassa päässäni: Sinä päivänä, kun minulle sattuu merkittävä haaveri moottorisahan kanssa, lähtee saha myyntiin. Tietenkin sillä edellytyksellä, että olen edelleen hengissä vahingon jälkeen. Jos olen vuotanut kuiviin pihalla, niin moottorisahan kohtalo ei ole enää minun murheeni. No nyt tuli aika mustaa huumoria. Olihan aika hauskaa, siis minulla. Menkää itseenne ja pysykää siellä. Hyvää yötä, pöyhikää tyyny ja älkää kiehnätkö lakanoita kuumaksi. Katson jo seuraavaan huomiseen.

Jogo bonito e podre

Kesä 1994 ja jalkapallon MM-kisat Yhdysvalloissa. Oikean jalkapallon kulttuuria yritettiin taas istuttaa tolloihin jenkkeihin, ja sillä kertaa saavutettiin läpimurto. Pohjois-Amerikan ammattilaisliiga MLS (Major League Soccer) saatiin lopulta käyntiin vuonna 1996 ja hyvin on toiminut tähän asti. MLS:ia oli edeltänyt 12 vuotta aiemmin kuopattu NASL (North American Soccer League), joka hengitti vuosina 1968–1984. NASL:ssakin pelasi runsaasti aikansa supertähtiä, kuten Pelé, Franz Beckenbauer ja Johan Cruyff. NASL kaatui Yhdysvaltojen 1980-luvun alun lamaan ja pelaajaliittojen erimielisyyksiin.

Tuo kaukainen kesä jätti kultaisia muistoja Nuoramoisjärven (Sysmä) rannan futiskuumeesta. Katselimme serkkupoikien kanssa pelejä yömyöhään, kun mm. Romario, Baggio, Hagi, Stoichkov ja Brolin kirmailivat viheriöllä. Päivisin potkimme ”futista” riu’uista tehtyyn maaliin. Pelipallona oli aito ja alkuperäinen paikallismarketin hyllyltä haettu muovinen Super Tele. Emme olleet enää pikkupoikia, minullakin ikää jo 18 vuotta, mutta meillä oli todella hauskaa. Eikä kukaan ollut ivaamassa tai tuomitsemassa pelailujamme lapsellisiksi.

Pelasipa viimeistä kertaa MM-kisoissa myös muuan Diego Armando Maradona, mutta häntä ei viitsisi mainita, koska legenda kärähti efedriinin käytöstä ja loistava ura kyykkäsi noloon loppuun. Toisissa merkeissä muistan Maradonan kyyneleet vuoden 1990 Italian MM-kisoista Länsi-Saksalle 0-1 hävityn finaalin jälkeen.

Tähän hetkeen ja jalkapallon MM-kisat ovat taas rantautuneet USA:n kamaralle (sekä myös Meksikoon ja Kanadaan). Ohopsista hupsheijaa ja 32 vuotta on kulunut. Sain aikanaan istutettua jalkapalloinnostuksen sekä poikaani että tyttäreeni, ja futis onkin oikeastaan ainoa harrastamamme penkkiurheilulaji. Tosin nyt, kun jälkikasvu on täysikäistynyt, ovat omat aktiviteetit ajaneet kuningaslajin tuijottelun ohi. Viimeisimpänä Ruisrock. Mutta muuten kiinnostus jalkapalloon on onneksi säilynyt.

Olin nuorempana innokas urheilun seuraaja ja tuijotin kaikki mahdolliset yleisurheilut, palloilut, lätkät, hiihdot, mäkihypyt, formulat, olympialaiset, MM-kisat, EM-kisat, jne. Mutta tultuani ikään, jossa yöelämä yms. alkoivat viemään huomiota, putoilivat minultakin penkkiurheilulajit pois aktiviteettilistalta. Kunnes saavutin pisteen, jossa jalkapallon arvokisat ja Mestareiden liiga jaksoivat enää liikauttaa sormiani kaukosäätimellä. Ei kuitenkaan niin, että olisin valmis heittämään euroja kaivoon futiksen takia. Voin minä muuhunkin aikani ja rahani kuluttaa. Joten haista iso kukkanen maksukanavinesi, Maikkari sekä sen omistamat norjalaiset.

Jalkapallonautintoani on alkanut enenevässä määrin häiritä oksettava lieveilmiö nimeltä korruptio. MM-kisojen katsomosta jatkuvasti bongattava FIFAn puheenjohtaja Gianni Infantino saa vihan liekin leimahtamaan silmissäni. Mutta tuo mätäpaise on vain yksi pieni esimerkki, miten raha ja valta turmelevat ihmisen. Yleisellä tasolla on hämmentävää, että nykyisin valtaapitävät tuntuvat olevan täysin koskemattomia ja voivat harjoittaa korruptiotaan päivänvalossa ilman, että yksikään lakia edustava instanssi tarttuisi väärinkäytöksiin. Myös ihmisoikeusrikkomukset ovat FIFAlle täysin merkityksetön asia, kuten Qatarin MM-kisat 2022 sekä nykyiset USA:n maastakarkotukset osoittavat.

Pelé toi laajempaan tietoisuuteen sanonnan ”jogo bonito”, joka oli elänyt jo pitkään Brasiliassa ja oli synonyymi Brasilian iloiselle tavalle pelata jalkapalloa. Nykyään mainittu ilmaisu, ”kaunis peli”, tunnistetaan maailmanlaajuisesti kuvaamaan kuningas jalkapallon luonnetta. Mutta julkea korruptio, ökyrikkaat oligarkkien ja öljysheikkien omistamat megaseurat ja kaiken järjellisyyden rajat ylittävät pelaajapalkat pilaavat pahasti urheilulajia. Toivoin jopa ennen MM-kisoja, että Euroopan maat olisivat yhdessä tuumin boikotoineet USA:a ja jättäneet osallistumatta, mutta niin ei käynyt, vaikka huhuja liikkui. Joten kohautan olkapäitäni, totean maailman makaavan näin (rähmällään), vaimennan moraalikäsitykseni äänen ja katson pelejä, koska haluan nähdä Messin, Mbappén, Modricin, Kanen, Haalandin ja muiden vihreän veran sankareiden tekevän taikojaan. Niin, otsikon ”e podre” tarkoittaa ”ja mätä”.

Sopivan tukala tunnelma 24/7/52/∞

“No mutta ai kun kiva, uusi lastillinen asukkaita, tai paremminkin asiakkaita. Pitää aina muistuttaa itsellemme, että asiakkaidenhan ansiosta mekin olemme olemassa. Se on asiakaslähtöisyyttä, minua viisaammat sanovat. Mutta älkää kainostelko, vaan tulkaa toki tännepäin. Eikö olekin komea tervetuloportti? Minä itse suunnittelin sen designin. Äh, nyt höpöttelen taas niitä näitä ja unohdin sen, mitä piti oikeasti sanoa. Olette varmasti hieman ymmällänne, minne olette päätyneet. Lyhyesti ja ytimekkäästi: paikka on nimeltään Hemmetti™ ja minä olen paikan isäntä ja tottelen nimeä Saakeli.

Mikäli asia etenee normaalin käsikirjoituksen mukaisesti, olette nyt vielä enemmän ymmällänne. Minäpä kerron hieman taustaa. Kuten olette ehkä itsekin havainneet, maailma on nykyisin sillä mallilla, että täällä meillä päin on ollut hurja tunku Helvettiin™ ja mesta on pahasti ruuhkautunut. Niinpä löimme velipuoleni Saatanan kanssa viisaat sarvipäämme yhteen (velipuolella on isommat sarvet) ja lanseerasimme kokonaan uuden tuotteen, eli tämän uutuuttaan hohtavan loppuikuisuuden lomakeskuksen, heh, toisin sanoen Hemmetin™.

Hemmetti™ on Helvetin™ light-versio, vähän niin kuin Pepsi™ Max™ tai kevytkermaviili. Viime aikoina on ollut vähän hiljaisempaa tuolla hyvisten hoodeilla (en tykkää sanoa paikan nimeä), jota ”Jesse The Unelmavävy” pyörittää, ja vastaavasti suorastaan hävyttömän kuumottavat jonot Helvettiin™ siitä huolimatta, että nostimme sisäänpääsykriteerien rimaa roimasti. Huomasimme, että on olemassa väliinputoajien luokka, jonka synnit eivät kanna kuumimpaan loppusijoituspaikkaan, mutta jolla ei ole myöskään mitään asiaa puhdasotsaisten porukoihin.

Joten täällä sitä nyt ollaan. Minut lykättiin tänne kaitsemaan teitä semisyntisiä ja tekemään olonne täällä lokoisan tukalaksi. Ei täällä kuitenkaan aika pitkäksi käy. Uskon, että Hemmetillä™ tulee olemaan lähivuosina hurja suosio ja se tullaan buukkaamaan täyteen nopeaan tahtiin. Seura ei taatusti lopu kesken. Onhan meillä tietty olemassa valmiit suunnitelmat alueen laajennukselle ja uudisrakennuksille.

Varmasti te kaikki palatte tulessa… anteeksi, siis palatte halusta tietää, millaisia viihdykkeitä eli vitsauksia Hemmetissä™ on tarjolla. Minulla on ilo kertoa, että meillä on vaikka mitä. En paljasta kaikkea, mutta pieniä maistiaisia voin antaa. Luonnollisesti paikan luonteesta johtuen luvassa ei ole niin tiukkaa settiä kuin velipuolen kapellimestaroiman ”huvipuiston” puolella, mutta hauskaa kuitenkin.

Hemmetin™ erityispiirteistä piti mainita. Tässä jokunen:

• Asunnoissa on tunkkainen haju, joka ei katoa tuulettamalla.
• Kaikkien ovien saranat nitisevät koko ajan, eikä auta, vaikka niitä rasvaisi tai öljyisi.
• Huoneiden lattioille ilmestyy tyhjästä vähän väliä Lego-palikoita, joiden päälle tulee astuttua.
• Kaikki huonekasvit kuihtuvat, vaikka niitä hoitaisi rakkaudella ja Substralilla.
• Ainoa musiikki, joka soi loputtomiin kaikissa tiloissa, on Mariah Careyn Without you, Whitney Houstonin I will always love you ja Celine Dionin My heart will go on. Aikomuksenamme oli valita vain yksi biisi, mutta emme millään päässeet yhteisymmärrykseen, mikä mainituista korvaraiskauksista olisi ”paras”.
• Säätila on aina kostea ja epämääräisen leuto, ts. jos menee ulos t-paidalla, tulee kylmä, mutta jos laittaa pitkähihaisen, tulee kuuma.
• Pistorasioissa on ominaisuus, että joka kerta saa taistella vartin verran, jotta pistokkeen saa menemään sisään.
• Mikroaaltouunit lämmittävät joko kiehuvan kuumiksi tai jättävät haaleiksi, mutta eivät koskaan oikean lämpöiseksi.
• Valaisimet välkkyvät, eikä polttimon vaihtaminen muuta tilannetta.
• Pesukoneet nielaisevat aina toisen parin sukista jäljettömiin.
• Suihkun lämpötila heilahtelee satunnaisesti, eikä sitä saa koskaan säädettyä sopivaan lämpötilaan.
• Hammastahnatuubeissa on juuri ja juuri yksi annos jäljellä, mutta niin, ettei sitä tahdo mitenkään saada harjalle, vaikka puristaisi kuinka raivokkaasti.
• Sängyissä ei saa koskaan miellyttävää nukkumisasentoa, vaikka miten päin kääntyisi.
• Tyynyt ovat joko liian pöyheitä tai liian littanoita.
• Viestisovelluksena toimii WhatsFucked, joka hukkailee viestejä siihen tahtiin, että kommunikointi käy liki mahdottomaksi.
• Internetyhteydet katkeilevat jatkuvasti.
• Ruoka tuoksuu uskomattoman hyvälle, mutta maistuu kamalalle.
• Juomavedessä on vieno lannan maku ja se on aina haaleaa.

Tällaista ja paljon muuta mukavaa on siis luvassa. Omasta puolestani toivotan teidät vielä kerran sydämellisesti tervetulleeksi Hemmettiin™. Ai niin, jos ihmettelette, missä kaikki matkalaukkunne ovat, niin ne ovat valitettavasti kadonneet.”

Perinnehukkumisen juhla

Juhannus, tuo kaupunkeja, Alkoja ja Prisman makkaraosastoja tyhjentelevä keskikesän juhla, on hukkumisen kulta-aikaa. Jussina hukkuminen on muodostunut samalla tavoin rakkaaksi ja olennaiseksi kansanperinteeksi kuin raketin ampuminen omaan silmään uudenvuodenaattona. Koska perinteet velvoittavat ja tsipa-dui kala ui, tulee hukkumiseen paneutua huolella hyvissä ajoin, ettei asian kanssa tule hoppu ja muodostu turhia suorituspaineita, ja seuraa juosten kustuja hätäisiä hukkumisia tai jopa häpeällisen epäonnistunut hukkuminen. Vanha sanontakin kuuluu, että kiireessä ei synny muuta kuin kusipäisiä (vesipäisiä?) hukkuneita. Puhumattakaan, että erehtyisi hukkumaan oman kusipäisyytensä ylitulvimiseen.

Jotta hukkuminen sujuisi tyylipuhtaasti ja oppikirjamaisesti, tarvitaan keskinkertaisen keskiluokkaisella tarkkuudella laadittu hukkumissuunnitelma. Tähän tarkoitukseen käy vaikka paperille rustattu luettelo, johon listataan hukkumiseen tarvittava välineistö, esivalmistelut, toteutuksen eri vaiheet ja toivottu lopputulema. Parhaimmassa tapauksessa muodostuu eheä huoliteltu kokonaisuus, josta on mukava ammentaa tulevien juhannusten hukkumisia silmällä pitäen.

Jotta urakka ei kävisi vasta-alkajille liian työlääksi, annettakoon seuraavassa joitakin vinkkejä onnistuneeseen hukkumiseen.

·        Yksi keskeisimpiä tekijöitä hukkumisessa on alkoholin vaikutus tapahtumaan. Väkijuoma saa ihmiset riehaantumaan mitä railakkaimpiin tempauksiin: uimaan saaren ympäri, tanssimaan ”bara bada bastua” soutuveneessä, haastamaan kaveri sukelluskilpailuun, tekemään surmanhyppyjä tuntemattomiin rantavesiin tai etsimään pohjasta viime talven pilkkijäillä reikään pudonnutta kairaa. Vaikka kaikki muu onkin ylettömän kallista Suomessa, on ryhdikkään kännin tempaiseminen onneksi vielä suhteellisen edullista.

·        Suomessa järviä ja jokia riittää ynnä pari merta siihen päälle, mutta siitä huolimatta kaikilla ei ole mahdollisuutta päästä hukkumaan luonnonvesiin. Vaan merihätä ei ole tämän näköinen, sutkautti Estonian perämies laivan kannella aamuyön pikkutunneilla: perämetsien turvenuijajunttiväki on onnistunut hukkumaan kautta aikain saaveihin, tynnyreihin, ämpäreihin, kylpyammeisiin, suihkuihin, paljuihin, poreammeisiin, karvalakkiuima-allasvirityksiin ja jopa vesilätäköihin, kunhan promillet on säädetty oikeisiin lukemiin. Sopivien puitteiden järjestäminen vaatii vain ripauksen luovuutta ja aimo kourallisen humalatilaa ja luontaista tyhmyyttä.

·        Jos tekee mieli tyylitellä hukkumisessa, kirsikkana kakun päällä on hukkua tietenkin sepalus auki, olosuhteista riippumatta. Siinä tapauksessa on ymmärrettävästi hankittava housut tai shortsit tai muut lahkeelliset, joista saa sepaluksen auki. Varman päälle pelatessa voi rikkoa sepaluksen vetoketjun (tai repiä napit irti) jo ennakkoon, ettei tyyliseikka pääse unohtumaan jussina remeltäessä.

·        On myös poikkeava toteutustapa eli ns. kevytversio juhannuksena hukkumiseen, mikä ei välttämättä heti tule mieleen. Siihen ei tarvita vettä ollenkaan. Tyypillisimmillään ko. variaatiossa hukutaan perheen/sukulaisten/ystävien juhannuksenvietosta sopivaan aikaan illasta juhannusaattona siten, etteivät muut osallistujat havaitse katoamista kuin vasta siinä vaiheessa, kun henkilöä ei saada enää tavoitettua mitenkään. ”Hukkunut” ilmestyy lopulta juhannusviikonlopun jälkeisenä maanantaina kotiin, mikäli lukkoja ei ole ehditty vaihtaa ja/tai henkilökohtaista omaisuutta heitetty pihalle. Näin toteutettuna luovuus saa uusia ulottuvuuksia satuillessa kotiväelle, missä on viettänyt aikansa ollessaan useita päiviä hukkuneena.

Kannattaa myös kysellä vinkkejä sukulais- ja tuttavapiiristä, koska varmasti joukosta löytyy pitkän hukkumishistorian omaavia konkareita. Nämä veteraanihukkujat tuntevat kaikki kikat, joilla juhannusperinne hoidetaan maaliin kunnialla ja rakkaudesta lajiin. 

Edelliseen liittyen elinikäisen oppimisen periaate on hyvä pitää mielessä tulevaa kestohukkujan kehityskaarta tarkasteltaessa: mitä tuli opittua, mikä onnistui, mikä meni pieleen, mitä voisi jatkossa parantaa/kehittää. Riemukkaita hukkumishetkiä juhannuksen lämpöisessä sylissä! Ja muistakaa olla viisaasti siellä vesillä!

Jälkiviisautta tihkuva väliveteen hukkuminen: En ole mikään vitsinkertoja eikä mikään muukaan kuulu tapoihini muutenkaan, joten kerron, ts. kirjoitan, nyt aiheeseen liittyvän vitsin. Kolme kivaa kaverusta olivat jussina lähteneet jurrissa soutuvenheellä vesille. Aikansa toilailtuaan yksi heistä horjahti laidan yli ja joutui upoksiin. Kahdella muulla veneilijällä kesti hetken tajuta, mitä tapahtui, kunnes toinen heistä hyppäsi järveen pelastamaan toveriaan, joka oli kadonnut jo näkyvistä. Kesti lähemmäs kymmenen minuuttia, kun mies sukelsi useampaan kertaan syvälle etsiessään epätoivoissaan ystäväänsä. Lopulta hän nousi pintaan elottoman oloisen ruumiin kanssa ja miehet aloittivat hätäisesti elvyttämisen. Minuuttikaupalla paineltuaan rintaa ja antaen tekohengitystä toinen puuskahti kaverilleen:
”Hitto ei auta! Ei se hengitä!”
Johon kaveri:
”Öh, tota, enkä usko, että tulee auttamaankaan.”
”Miten niin?”
”Kato, tällä tyypillä on luistimet jalassa.”