Vabuvibinää

Vapunpäivä 2026. On varhainen aamupäivä ja istun koiran kanssa kotikunnan keskustan koulun edessä nurmikolla. Tiirailemme auringonpaisteessa ympärillemme, emmekä näe missään ainuttakaan liikkuvaa kaksi- tai nelijalkaista. Ei voi puhua yllätyksestä, koska ajankohta on otollinen kylän raitin autioisuudelle.

Olotila ja mieliala ovat jiirissä, ja varmasti karvaturrillakin, koska sen tyytyväisyys perustuu ihailtavan yksinkertaisiin asioihin. Kylvemme valossa ja lämpötila huitelee mukavissa lukemissa. Vapunaattoa tuli juhlistettua juhlistamatta sitä, eli en poksautellut kuoharia enkä nauttinut muussakaan muodossa prosenttivahvuuksilla määriteltäviä tuotteita. En ollut tuulella, joten miksi yrittää väkisin. Ei harmittanut. Heräsin ajoissa ja ajatus juoksi vuoristopuron kirkkaana.

Vapunaatto 1998. Vuorokausi rullaa keskipäivän tienoilla. Olostelu on melko rapeaa ja ajatuksen virrassa on sankkaa sameutta edellisestä yöstä, mutta uusi nousuhumala on jo selvästi alkanut. Fiilistelen pikku kuplassani, vaikka opiskelutoverinikin ovat paikalla. He sössöttävät keskenään jotain, mutta vähät minä heistä. Minulla on omaa hauskaa. Fyysinen sijaintini on ylioppilaskunnan omistaman ”kerhotalon” kellarikerros ja käynnissä on pääainekerhomme vapun pohjienottotilaisuus. Eikä paikalla ole ketään muita kuin järjestävät tahot. Kuka saakelin hullu raahautuisi paikalle tuohon kelloaikaan vapunaattona? Ainakin minä.

Olen ottanut kellarin biletilan stereot hallintaani. Siinä suurin syy mukaviin vibinöihin. Olen siirtynyt (taas) omaan todellisuuteeni. Luukutan musaa hysteerisellä volyymilla, enkä kuule kavereideni hölinöistä mitään. Levylautaselle olen tökännyt Hittibuumi 11 -kokoelma-cd:n, jonka 18 raidan tarjonnasta olen valikoinut peräti kaksi siivua, joita tykitän repeatilla. Kaverit eivät kuitenkaan vaikuta häiriintyvän rankasta aivopesusta, vaan keskittyvät omiin sutinoihinsa. Mahtavatko edes tajuta, että tilassa soi musiikki ihan helvetillisellä voimakkuudella.

Toistan kahta biisiä siksi, koska en miellä muita soittamisen arvoisiksi. Ysärillä sillisalaattikokoelma-cd:t olivat huikean suosittu julkaisumuoto ja niitä tuutattiin tiheästi ulos kaikilla mahdollisilla teemaotsikoilla, kuten mainittu ”Hittibuumi”-sarjan 11. osa. Kahden kappaleen soittolistallani pyörii kehää Ouroboroksen lailla Rolling Stonesin ”Anybody Seen My Baby?” sekä Total Touchin ”Somebody Else’s Lover”. Molemmat olivat tuolloin tuoreita biisejä ja juuri siihen kokoelmalevyt perustuivat: uusien mainstream-listahittien houkuttelevuuteen. Nuoriso osti suut vaahdossa kokoelmia, koska kaikkihan haluavat aina kuunnella juuri niitä biisejä, joita kaikki kuuntelevat.

Olin tallustellut aurinkoisessa kevätsäässä pohjienottotilaisuuteemme suoraan YTHS:n (Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiö) terveysasemalta. Ehei, se ei toiminut yösijanani. Edellisen yön känniseikkailujen seurauksena olin päätynyt erään saman opinahjon opiskelijatytön kämpille. Siinä sitten aamutuimaan lievästi sekavassa mielentilassa tuli jaettua palveluksia puolin ja toisin. Koska itsellä ei sattunut spärdäreitä mukaan eikä seuralainen nauttinut e-pillereitä, oli pelitilanne jokseenkin epäselvä. Päädyimme ratkaisuun, että on pelattava varman päälle ja haettava YTHS:ltä katumuspilleri. Tytön asunnolta ei ollut pitkä matka sinne, mutta tunnelma oli, sanottaisiinko alleviivaten kiusaantunut. Koitin osoittaa olevani edes jonkin asteinen herrasmies ja saatoin daamin terveysasemalle asti. Siinä vaiheessa, kun odotimme päivystyksen jonossa, katsoin parhaaksi liueta paikalta, toki ensin kysyttyäni kohteliaasti luvan tytöltä. Luullakseni oli hänellekin helpotus.

Musiikki pauhaa niin, että pää helkkää. Nautiskelen omalaatuisesta hyggeilystäni bilekellarin baaritiskin takana sterkkojen edessä. Mielenmaisemani säätila alkaa juoma juomalta osoittaa auvoisan sumuisuuden merkkejä, joten kohta taas mennään opiskeluhaalarit lepattaen. Edellisen yön sekoilut katoavat uuteen usvaan. Tuitui ja töttöröö. Ja niin, istun pikkukunnan koulun edessä nurmikolla rapsuttamassa koiraa. On suorastaan häiriintyneen hiljaista. Kuonolainen on onnessaan osakseen suodusta jakamattomasta huomiosta, mitä nyt välillä täytyy tähystellä ja hajustella mahdollisia uhkia horisontissa. Mihinkäs minä jäinkään? Pitäisi varmaan lähteä liikkeelle johonkin suuntaan.

Jälkilaserkiekkoilut: Ostin tuolloin alelaarista Hittibuumi 11:n myös omaan levyhyllyyni. Siellä se on jossain kaapin perällä tänäkin päivänä. Voi minua tunteellista hölmöä. Musiikki on sydämenasia. Enkä ole soittanut sitä vähintään 20 vuoteen. Voi minua… minua.

Se pieni ero?

Mikä ero?

Kenen ero?

Kenen eduksi?

Pitääkö erolle huutaa "eläköön"?

Onko siinä jotain hurraamista?

Onko se hyvä vai huono ero?

Voiko eroa edes luokitella niin?

Missä ero näkyy?

Voiko sen jotenkin erottaa?

Onko erolla merkitystä, jos se on huomaamaton?

Voiko ero olla minussa?

Eroanko jotenkin?

Eroanko töistä?

Eroanko muista?

Aviosta?

Oravanpyörästä?

Yhteiskunnasta?

Kansalaisuudesta?

Todellisuudesta?

Vastuista ja velvoitteista?

Aikaisemmista sanoistani ja teoistani?

Itsestäni?

Identiteetistäni?

Persoonastani?

Ruumiistani?

Mielestäni?

Tietoisuudestani?

Sielustani?

Satunnainen puuharhailija

Joka ainoa kevät takapihan nurmikosta nousee valtoimenaan kivoja pieniä sinisiä kukkia. Ja joka ainoa kevät mietin, mitä nuo kivat pikku kukat ovat. Vaikka pidän hyvin arvokkaana kaikkia mahdollisia kevään merkkejä, kasvien nimet eivät jää päähäni. Niinpä nytkin otin kuvan kukasta ja laitoin Google Geminin kertomaan minulle nimen. Idänsinililja, kaunista.

En pidä puutarhan hoidosta. Toimintaani pihapiirissä ei voi edes kutsua puutarhan hoidoksi. Minulle ”puutarhan hoitoa” on pyyhkiä ruohonleikkurilla nurtsi kuosiin ja siinä sivussa ajaa yli kaiken mahdollisen kasvillisuuden, joka vain sujahtaa leikkurin alle. Vaan kun jotkut kasvit ovat sen verran kookkaita, ettei niitä saa millään menemään ruohonleikkurin teriin, kuten tuntemattomaksi jääneet runsaasti pientä lehtiroskaa tuottavat raivostuttavan ärsyttävät tiheät pensaat, puun mittoihin kasvaneet ties miksi Tuijiksi tai Tarjoiksi kutsutut havupensaat, erilaiset turhia marjoja tuottavat marjapuskat, lehtikuusi, omenapuut, tontin yhtä sivua reunustava kuusiaita sekä toista sivua reunustava marja-aronia. Marja-aronia on siitä vittumainen pensas, että se tuottaa hysteerisellä tarmolla ultraterveellisiä syötäviä marjoja, joita ei kuitenkaan kukaan pysty syömään. Ovat törkeän happamia ja muutenkin häijyn makuisia. Olen kuitenkin kiitollinen siitä, ettei tontilla ollut orapihlajaa.

Yhtäkään kasvia en muista istuttaneeni pihalle. Kaikki kasvusto on reilu kymmenen vuoden takaisten edellisten asukkaiden perua. Sen sijaan olen kunnostautunut kitkemisessä. Se käy kohtuu tehokkaasti. Kun muutimme, olimme täysin kuutamolla omakotitalon vaatimista tehtävistä ja velvoitteista. Piakkoin selvisi, että naapurina asusti kaksi eläkeläistä, joista molemmat olivat tehneet työuransa puutarhurina. Jonkin asteista ironiaa oli havaittavissa. Kaksi umpiurbaania X-sukupolven kakaraa ja naapurina A-luokan viherpeukalot. Naapurin piha on aivan täynnä istutuksia laidasta laitaan, kasvihuonetta ja vaikka mitä himmeliä.

Olen silti tehnyt parhaani, jotta piha näyttäisi päällisin puolin siistiltä. Nurmikko on aina kunnossa eikä mikään näytä olevan hunningolla. Paitsi pihan perän kuusiaita. Naapurin kuusiaita on viimeisen päälle hoidettu ja näyttää siltä, miltä kuusiaidaksi kutsutun aidan pitää näyttää. Siitä, mistä naapurin kuusiaita loppuu ja meidän alkaa, on kuin olisi siirrytty toiseen ulottuvuuteen. ”Kuusiaita” on 10 vuotta täysin vapaasti kasvanut kuusipuurivi. Hieman ahdistaa katsoa sitä. Toisaalta siinä on jotain aitoa ja luonnollista toisin kuin muotoon pakotetussa symmetrisessä aidassa. Se oli paskapuhetta. Ainoa lääke olisi vetäistä moottorisahalla koko hoito nurin.

Syksyn haravointiurakka on tuskien taival. Viisitoista isoa jätesäkillistä haravointijätettä vietäväksi kaatopaikalle, koska ei sitä kaikkea voi mitenkään dumpata vain johonkin pihan perälle. Anopilta pitää lainata peräkärry, mutta välillä säkit ovat jääneet odottelemaan kyytiä pidemmäksi aikaa. Kerran olin marraskuun puolivälissä tyhjentämässä isoiksi möykyiksi jäätyneitä jätesäkkejä 15 asteen pakkasessa ja viimassa. Se oli kerrassaan vitsikästä.

Olen psyykannut itseni suhtautumaan pihahommiin erinomaisena hyötyliikuntana. Roikun suht ketteränä (viisikymppisenä!) simpanssina omenapuissa karsimassa vesiversoja ja muita kummajaisia, kyykin nyhtämässä rikkaruohoa pensaiden juurilta tai kylvän satakilokaupalla kalkkia (turhaan), jottei helvetin esikartanoista kummunnut sammalmatto valtaisi koko pihaa. Olen elänyt yli kolmekymmentä vuotta kerrostaloissa ja hetken rivitalossa, jossa oli Pokemon-kortin kokoinen piha, joten siihen nähden voin antaa itselleni vähintään tyydyttävän arvosanan. Mutta luonto on siitä mainio vastus, että se vie aina lopulta voiton. Aivan se ja sama, mitä ihminen tekee. Luonnon yliluonnollisen periksiantamattoman voiman edessä ihminen jää silmänräpäyksessä lähtöviivalle, vaikka miten pyristelisi. Ja se on hyvä niin, ja toivottavasti pysyykin niin.

Keskipäivän demoni

Kun kymmenen vuotta sitten astelin lääkärin vastaanotolle, olin ladattu täyteen vihamielisyyttä, turhautumista ja ahdistusta sekä kokenut juuri semipahan romahduksen, tai burn-outin, tai mikä olikaan. Kyllästyneen oloinen keski-ikäinen mieslääkäri tuijotti minua ilmeettömästi, kuunteli vuodatukseni ja kirjoitti minulle sairaslomaa diagnoosilla ”määrittämätön ahdistuneisuushäiriö” (diagnoosikoodi F41.9). Tietenkin se oli määrittämätön, koska en ollut vielä täyttänyt virallisia testilomakkeita, joilla diagnosoidaan asiakkaan masennustilan vakavuus.

Tuosta hetkestä noin viikko eteenpäin minulle saatiinkin todettua ihan oikea ”keskivaikea masennustila” (diagnoosikoodi F32.1). Masennuksen määrittävät lomakkeet (esim. BDI-21 = Beck Depression Inventory, 21 kysymystä) ovat sellaista tuubaa, että kultakalakin saisi teeskenneltyä itselleen masennusdiagnoosin, joka takaa pitkän sairaslomajakson sekä helpon pääsyn ”ilopillereiden” ihmeelliseen mikä-mikä-maahan. Mainitsen tähän väliin, että minä en feikannut tilaani.

Kukaan ei viime kädessä pysty kyseenalaistamaan diagnoosin todenperäisyyttä. Kas kun depression juurisyihin ei lopulta pääse käsiksi muut kuin asianosainen henkilö itse perustuen avoimuutensa tasoon, vaikkakin mieleen porautumiseen on olemassa aputyökaluja, kuten psykoterapia. Ainahan ihmisen henkilöhistoriasta saadaan kaivettua esiin trauma jos toinenkin. Mutta yhtä helposti masennus voidaan kuitata ”aivokemialliseksi häiriötilaksi” ja homma on sillä taputeltu. Siitä siirrytäänkin sutjakkaasti suoraan nauttimaan lääkeyhtiöiden tarjoamia kemikaalicocktaileja, joilla aivomassan viritystila saadaan käännettyä pois matalataajuuksilta.

Erään vastaanottokäynnin ja keskustelusession päätteeksi edellä mainittu outousviboja huokunut tylsäkatseinen mieslääkäri vinkkasi jotain erikoista: ilmeisesti vakuuttuneena potentiaalistani käyttää aivojani ajattelemiseen hän sanoi, että jos haluan perehtyä aiheeseen enemmän, voisin tutustua Andrew Solomonin teokseen Keskipäivän demoni – masennuksen atlas (The Noonday Demon, 2001).

Tein työtä käskettyä. Lainasin teoksen kirjastosta, koska olin utelias. Toden totta teos oli atlas – yli 700-sivuinen mammutti, joka tukehdutti minut heti alkutaipaleella. Kirjaa ei kuitenkaan sovi aliarvioida; se oli sijoitettu The Guardian -lehden 2000-luvun 100 merkittävintä teosta -listalla sijalle 23. Solomon käy läpi viralliset ja vaihtoehtoiset hoitomuodot samalla filosofoiden ja tilittäen oman elämänsä masennusvaihetta. Omakohtaiset todella diipin depression kuvaukset olivat niin karua luettavaa, että katsoin paremmaksi painaa kirjan kannet kiinni. En ollut valmis lukemaan hc-tason synkkää settiä, kun itse en kuitenkaan ollut niin pahassa jamassa. Solomon ei ole mikään elämän kolhima ihmisriepu, vaan yltäkylläisyydessä varttunut hyväosainen. Ja edelleen elossa, sillä hän pääsi vaikeimpien kausiensa yli, ei toki ilman mielialalääkkeiden apua. Hän on toiminut toimittajana mm. New York Timesissa ja lisäksi hän valmistui viisikymppisenä psykologiksi Cambridgen yliopistosta.

On sanottu, että masennus on ennen kaikkea hyvinvointiyhteiskunnan ongelma. Kun asiat ovat muuten oikein kivasti, voi luppoajalla ahdistua ja hukkua oman mielensä syövereihin. Mutta se ei kuitenkaan ole totuus, sillä huonompiosaisten masennusongelmat jäävät pitkälti diagnoositilastojen ulkopuolelle johtuen juurikin siitä, että he putoavat maksullisten turvaverkkojen ulkopuolelle. Ei ole rahaa lääkäriin saati lääkkeisiin. Silloin on selvittävä muilla tavoin – ui tai uppoa.

Autiomaahan vetäytyneillä varhaisilla (300–400-luvun) kristityillä munkeilla turhautuminen, kärsimättömyys, itsensä kyseenalaistaminen, välinpitämättömyys, merkityksettömyys, ahdistuminen jne. näyttäytyi keskipäivän demonina. He olivat heränneet jo hyvin varhain aamulla ja puolen päivän pahimpaan kuumuuteen mennessä hoitaneet isolta osin työvelvoitteensa ja rukousharjoitteensa. Keskipäivän aikaan saattoi hengähtää, jolloin demoni sai tilaisuutensa ja iski: keskittyminen herpaantui ja ajatukset pääsivät harhailemaan omia polkujaan päätyen pahimmassa tapauksessa syöksykierteeseen.

Keskipäivän demoni/paholainen on kristinuskon piirissä tunnettu pitkään myös käsitteellä acedia. Esim. jo Homeros käytti termiä Ilias-teoksessaan. Acedialla viitattiin masennuksen oireisiin, tosin liittyen ennen kaikkea uskon velvoitteisiin, ts. (hengellinen) uupumus, melankolia ja merkityksettömyyden tunne.

Minulle demoni ei ole näyttänyt pahimpia puoliaan kuin ajoittain. Se ei ole keskittänyt aktiivisuuttaan kuitenkaan keskipäivään, vaan on voinut pyörähtää vieraisilla mihin vuorokauden aikaan tahansa ja jäänyt joskus kyläilemään vähän pidemmäksi toviksi. On hyvin mahdollista, että mainitun matkakumppanin saa pantua järjestykseen kurinalaisella ja johdonmukaisella oman käyttäytymisen muutoksella. Ei kannata heittäytyä pelkän lääkityksen varaan. Luonnollisemmat keinot voivat auttaa jopa paljon enemmän kuin lääkkeet. Niistä voi lukea asiantuntevammista julkaisuista. Tai myöhemmin täältä, jos viitsin kirjoittaa.

Minulla on nyt upea juhlavuosi käsissä. Viis viidestäkymmenestä ikävuodesta, kun on onnistunut napsimaan mielialamömmöjä täydet kymmenen vuotta putkeen. Mitähän kivaa sitä keksisi? Taidan teettää itselleni T-paidan, johon printtaan tekstin ”Yhä pystyssä – kiitos psyykelääkkeet 2016–2026”.

Legoleikin loppu

Legot ovat aina olleet minulle lähellä sydäntä. Iso ylävitonen Tanskanmaalle eeppisen nerokkaasta keksinnöstä. Pikku natiaisena legojen rakentelu oli aina suurta lystiä. Oma suosikkini olivat avaruusaiheiset legot. Kasarilla legosetit olivat rakenteeltaan vielä suht alkeellisia ja ne jakautuivat vain viiteen kategoriaan: kaupunki-, avaruus- ja ritari- ja tekniikkalegot sekä tietysti Duplot. Tytöille kohdennetuista legoista ei ollut hajuakaan.

Jokunen vuosikymmen sitten tapahtui metka juttu, että kasvoin yli legoiän ja oli aika panna legot pakettiin. Niinpä purin ne paloiksi ja arkistoin ne huolellisesti ohjeineen Minigrip-pusseihin. Niistä kertyi reilu muovikassillinen. Kaukana siintävänä ideana oli luovuttaa ne jonain päivänä omien lasten leikittäväksi. Kuinka hellyttävän naiivi ajatus.

Eihän sitä tule siinä yhdessä tietyssä lankapuhelinaikakauden hetkessä ajatelleeksi, millaisia voivat olla legojen evolutiiviset kehitysaskeleet älyteknologia-ajan kersoille kelpaavaksi ajanvietteeksi. Aika jyräsi armotta 80-luvun legodesignin yli. On pakko tunnustaa, että oman lapsuusajan legot näyttävät ihan palikkatason virityksiltä verrattuna nykypäivän arkkitehtuuriin. Jos vaikkapa kohtuu kookkaan legorakennelman kokoamisohjeissa oli tuolloin 20 sivua, niin nyt vastaavassa saattaa olla 50 sivua. Mitä muuta voi todeta kuin sen, että 1980-luku oli kieltämättä totaalista analogista palikka-aikaa. Todellisuus on hieman ”mutkistunut” sen jälkeen.

Toisin sanoen omat reliikkilegoni eivät tietenkään olleet kuranttia käyttötavaraa. Poika sai sittemmin roppakaupalla Star Wars -legoja ja tytär puolestaan Lego Friends -tyttölegoja. Star Wars -legojen suhteen oli minulla vahvasti oma lehmä ojassa, koska olin jo 80-luvulla ollut ko. leffojen ehdotonta kannattajakuntaa. Muistan jopa haaveilleeni, että kunpa tulisi Star Wars -legoja markkinoille. Tulihan niitä, mutta 2000-luvulla, jolloin legot olivat vaihtuneet ajat sitten muihin mielenkiinnon kohteisiin.

Viime aikoina jälkikasvu on löytänyt yhteisen harrastuksen legojen parissa. He realisoivat niitä rahaksi Vintedissä. Ja kaupaksi on käynyt, koska höyrypäisiä keräilijöitä riittää. Ongelma tosikeräiljöiden kanssa on, että he, tietenkin kaikki miehiä, ovat autistisen tarkkoja palikoiden kunnosta. Erityinen huomio kiinnittyy legosettien mukana tuleviin ukkeleihin ja akkeleihin. Ja Star Warsin tapauksessa myös droideleihin. Olen oppinut, että joitakin settejä himoitaan yksistään siksi, että jokin tietty SW-hahmo esiintyy vain kyseisessä julkaisussa. Keräilijät pyytävät kymmenittäin yksityiskohtaisia lisävalokuvia esim. legohahmojen käsivarsista, koska he tietävät, että käsivarsilla on ollut taipumus haljeta ranteen kiinnityskohdasta. Mainittu rakennevika on iäisyysongelma, sillä muistan itsekin nähneeni runsaasti mainittua vauriota. Valitettavasti fundamentalistikeräilijöiden kanssa on kuulemma välillä huumori koetuksella, koska heidän detaljijanollaan ja kitinällään ei ole mitään ylärajaa.

Rahan arvon ymmärtävät jälkeläiseni ovat tienanneet useampia satoja euroja legobisneksissä. Heillä ei ole mitään tunnesiteitä leluihinsa, mikä onkin ihan tervettä. Paitsi ehkä ja kenties joihinkin pehmoleluihin. Mutta legot muuttuvat surutta euroiksi. Luovutin heille myös kaikki kasarilegoni kauppatavaraksi ja lupasin, että he saavat pitää rahat. Oletan, että oikean kohderyhmän löytäessä nuo neljän vuosikymmenen takaiset muinaisjäännökset kilisevät euroina kassaan kuin osuma pajatson keskelle (jaa että mitä?), koska ne jos jotkin ovat keräilyharvinaisuuksia.

Realiteettien kanssa on turha aiheuttaa nokkakolaria. Se vain horjuttaa henkistä tasapainoa. Eri ikäkausina siirrytään elämässä eteenpäin, eikä menneitä aikakausia kannata yrittää balsamoida omiksi mausoleumeikseen. On hyödytöntä sitoa tavaraa oman identiteetin tukipilariksi. On parempi luopua turhasta kuormasta, kun sillä vielä on arvoa jonkun (tollon) silmissä. Muistot säilyvät niiden mielissä, joille niillä on merkitystä.

Säilykepurkkien infernaalinen invaasio

Jokainen tietää sukulaistensa tai tuttujensa joukosta vähintään yhden ihmisen, jolla on tapana tuoda vierailullaan jotain itse tehtyä. Artesaanityössä ja sen hedelmissä ei ole mitään moitittavaa, mutta ongelmaksi saattaa muodostua, ettei mainituilla omien kätten hedelmillä ole viime kädessä mitään käyttöä vastaanottajalle. Suurin murheenkryyni kotitaloudessamme on ollut vuosien, totta puhuen vuosikymmenten, saatossa tuodut säilykkeet.

Itse tehtyjen hillojen, mehujen sekä muiden sörsseleiden tuominen on hyväntahtoinen ele, mikä on suuresti arvostettava asia. Tietenkin lahjan tuojan täytyy olla jollain tasolla ylpeä aikaansaannoksestaan, jotta hän on katsonut tekeleen tuomisen arvoiseksi. Voisihan sitä toki salaa inhoamalleen ihmiselle viedä tuliaisena pohjaan palanutta mansikka-maa-artisokka-punajuuripikkelssiä ja pyytää henkilöä heti maistamaan tuota herkkujen herkkua, jonka on loihtinut juuri hänelle.

Säilykkeiden kertyminen nurkkiin on ollut pitkään todellinen maanvaiva. Kukaan ei ole löytänyt käyttöä niille, eikä kukaan ole tohtinut tai viitsinyt heittää niitä menemään. Tai sitten niiden olemassaolo on vain unohdettu. Purkkeja on jopa kuljetettu mukana muutosta toiseen. Kunnes toissa viikolla reipas tyttäreni otti aloitteen käsiinsä. Inspiroituneena hyppäsin kelkkaan heti mukaan. Purkkien pikku perkeleet olivat rieponeet ja vaivanneet minuakin viimeiset 15 vuotta. Mutta nyt koittaisi se suuri päivä.

Kaikki lähti tytön innosta siivota jääkaappi. Vastassa jääkaapissa oli luonnollisesti myös massiivinen purkkien ja purnukoiden koalitio. Ynnä muutama pullo. Aloimme koota vuosien patinoimia säilykkeitä keittiön tasolle. Osa purkeista löytyi kodinhoitohuoneen perältä hyllyiltä, minne niitä oli tungettu, kun jääkaappiin oli juhlien takia tarvittu tilaa. Lisää löytyi pienemmästä kakkosjääkaapista. Kolusimme joka ainoan sopen ja nurkan talosta piileskelevien hillopurkkien varalta.

Mitä oli menulla tarjolla? Puolukka-aroniamehua, kotitekoista metsämansikkalikööriä, sokeriliemeen säilöttyjä päärynänpaloja, epäilyttävän tummaksi käynyttä puolukkahilloa, mustikkahilloa, omenahilloa, pihlajanmarjahyytelöä ja hullu määrä luumuhilloa, joiden luumut olivat oletettavasti lähtöisin vaimon siskon turhan tuotteliaasta puusta. Kaikkien alkuperästä (maasta vai maan ulkopuolelta), koostumuksesta tai vuosikerrasta ei ollut tietoa, mutta esimerkiksi pihlajanmarjahyytelörasioiden muistan kulkeneen muuttokuormien mukana vähintään vuodesta 2010 lähtien. Pihlajanmarjatökötti näytti kylläkin sellaiselta, että se selviäisi jopa ydinlaskeumasta syömäkelpoisena. Mutta roskis kutsui sitäkin.

Tyhjennettyäni tolkuttomat määrät hilloa ynnä muuta mössöä roskikseen kasassa oli yli kolmekymmentä purkkia, rasiaa ja pulloa vietäväksi kierrätykseen. Avatessani jääkaapin kohtasin häikäisevän utopistisen näyn. Jääkaappi näytti puhtaalta ja tyhjältä. Niin tyhjältä se ei ollut näyttänyt koskaan, ainakaan niin pitkälle, kuin minun muistini kantaa.

Kuvittelin, että säilyketaistelu oli vihdoin käyty loppuun ja voitettu, mutta erehdyin. Tänään löysin kahvipakettihyllyn perältä kaksi pientä purkkia: anopin tekemää kuusenkerkkäsiirappia vm. 2017 ja lakkahyytelöä, parasta ennen toukokuuta 2020. Sanoin tyttärelleni, että luultavasti parin päivän sisällä tulee käymään niin, että herään yhtäkkiä aamuyöstä, nostan peittoa ja löydän vuoteestani hillopurkkeja, minkä jälkeen juoksen hysteerisesti huutaen ovesta ulos yön pimeyteen.

Muumimamman jälkihilloamiset: Englannin kielessä on hauska sana, joka kuvaa ystävää, jota todellisuudessa salaa inhoaa tai jopa vihaa ja jolle voi viedä tuliaisiksi pilaantunutta hilloa. Se on frenemy, eli friend + enemy.

Tarina tädistä

“Tyhjä pää, ei tyhjempää, siitä kertoo värssy tää.”

Noin runoili kummitätini Sirkka noin neljä vuosikymmentä sitten lapsuudenkotini vieraskirjaan. En tiedä, miksi juuri kyseinen virke jäi pysyvästi tässä hetkessä kirjoittavan silloisen lapsen mieleen, mutta viesti riimin takana on simppeli. Se kertoo pään nollaamisesta eli resetoinnista. Ne aikuisten illanvietot, joita muistan lukuisia lapsuudestani, eivät olleet mitään hienostuneita cocktail-juhlia, vaan pitkälti suoraviivaista ryyppäämistä, mikä välillä saattoi johtaa ylilyönteihin. Jeps, olipa iso yllätys.

Vieraskirjat olivat älytön traditio. Kai niitä jotkut pitävät vieläkin. Ehkä se olisi perusteltua, jos pitäisi juhlia, joissa kutsuvieraat ovat järjestäen erinomaisia sanan säilän heiluttajia. Muuten koko idea tuntuu lähinnä kiusalliselta. Lapsuudenkodissani vieraskirjassa toistuivat aina samat sukulaisten ja tuttujen nimet, jotka kiittelivät milloin synttärijuhlista, milloin mukavasta (ryyppy)illasta. Mutta vieraskirjan sisältö oli 97,5-prosenttisesti jaarin jaarin blaa blaa ja hoh hoijaa.

Kerron nyt Sirkka-tädistäni. Älkää kysykö, miksi. Ehkä siksi, että hän siirtyi taannoin rajan toiselle puolen viimeisenä äitini sisarusparvesta. Syy muisteloon ei ole se, että hän olisi ollut jotenkin ikimuistettava ihminen. Hän ei ollut millään tavoin tärkeä minulle, itse asiassa kaikkea muuta. Hän oli outolintu, ainakin, jos verrattiin muihin sisaruksiin. Mutta ei häntä mustaksi lampaaksi voi kutsua.

Vaikka Sirkka oli kummitätini, hän jäi hyvin etäiseksi ihmiseksi. Se johtui hänen persoonastaan. Hän tykkäsi aina kirjoittaa runoja tai jollain tavoin poikkeavaa vieraskirjoihin, minkä ymmärrän oikein hyvin, koska itsekin olisin tehnyt niin, jos olisin joskus kirjoittanut vieraskirjaan. Olen saattanut kirjoittaakin, mutta en muista mitä olisi voinut olla. Sirkassa oli jotain kummallista taiteilijamaista, vaikken koskaan oppinutkaan tuntemaan ihmistä.

Sirkalla oli korostetun kohtelias tapa puhua, mikä kuului lapsen korvaan siltä, että henkilö ei ole järin lämmin, saati lähestyttävä persoona. Sirkan aviomies toimi vanginvartijana Kakolassa, ja hänen kanssaan syntyi ainoa poika. Kontrasti oli melkoinen, kun Sirkka piti äärettömän hillityn olemuksensa joka tilanteessa, ja hänen miehensä taas oli pahimman tason juopporetku. Tosin mies paransi paremmin kuin hyvin tapansa erottuaan Sirkasta, joten hmm…

Sirkka oli töissä Turun keskustassa sijainneen Centrum-tavaratalon lihatiskillä. Kävimme silloin tällöin isäni kanssa ostamassa Sirkalta grillibroileria. Se oli positiivisin muisto tädistäni, kun hän oli valkoinen essu ja lakki Centrumin lihatiskin takana.

Niin, löysin sanan, jota hain. Sirkan käyttäytymisessä oli jotain todella teatraalista. En tiedä, mistä se johtui. Pönkittikö hän itsetuntoaan esittämällä todellista itseään hienostuneempaa ihmistä, vai mitä. Huvittavin muisto oli se, kun isä sai häneltä kanagratiinin reseptin, josta tuli yksi isän suosikkiruoista. Kanagratiinin ohje oli kaikessa yksinkertaisuudessaan kanaa, riisiä, ananaspaloja säilyketölkistä, currya, kaikki vuokaan ja juustoa reippaasti päälle. Isääni huvitti suuresti se, millä saatesanoilla Sirkka antoi reseptin. Se jäi ikuisiksi ajoiksi isäni huvituksen/pilkan arvoiseksi siteeraukseksi. Sirkka lausui kanagratiinista näin: ”Hieman sotkuista, mutta ah, niin hyvää.” Tuo nyanssi, ”ah niin hyvää”, kuvasi Sirkkaa paremmin kuin hyvin.

Harmillisin asia Sirkassa oli hänen lahjansa. En ymmärtänyt alkuunkaan hänen motiivejaan. Halusiko hän olla vain omaperäinen, oliko hän saita, vai mikä oli homman nimi. Lapsen kannalta hänen lahjansa vaikuttivat loukkaavilta. Sirkka antoi joululahjaksi aina aivan käsittämätöntä rihkamaa ja krääsää, joka oli todennäköisesti peräisin Tiimarin alelaarista. Yhtenä esimerkkinä jostain jätetinasta valetut pikkulintujen muotoiset suola- ja pippurisirottimet. Ei olisi paljon vaatinut ostaa halpa Lego, mutta ei. Kaikki Sirkan ”persoonalliset” lahjat päätyivät pikapikaa roskikseen.

En koskaan tajunnut tätiäni. Oliko hän taiteilijasielu, joka ei koskaan kyennyt ilmaisemaan itseään. Sirkka oli poikkeava sisaruskatraasta. Esimerkiksi hänen käytöstapansa olivat äärimmäisessä kontrastissa omaan äitiini, joka oli täysi törkimys sanan varsinaisessa merkityksessä. Viimeisinä elinkuukausinaan Sirkan mieli alkoi tuottaa vakavia harhoja. Hän kuvitteli jatkuvasti, että koko maailma oli tuhoutunut ja kaikki hänen läheisensä olivat kuolleet. Välillä hänen poikansa pystyi tuomaan Sirkan hetkeksi todellisuuteen, mutta sitten hän suistui taas kammottaviin painajaisiinsa. Onneksi hän pääsi lopulta irti niistä. Rauha Sirkka-tädille.

Varaslähtö vaikeuksiin

Vaakamies Väinö vatvoo vaikeita valintojaan
Vaihtoehtojen vähyys valvottaa vapauttaen vajaatoimintojen vyyhdin
Väinö vaikeroi viikon verran vaiteliasta voimattomuuttaan
Vastuu vääntää vikuroivana vitsauksena vatsassa
Vertaistuen vajavuus vaikeuttaa vieroitushoitoa
Vastoin valmiuttaan vastoinkäymisiin Väinö verhoutuu veitsen valossa vihan viittaan
Vallan vaakakupissa vaihtuvuus vartioi vakautta
Vaan valtikka vaatii veronsa varkain
Vähät välitetään väärinkäytöksistä
Valkoinen värjäytyy verenpunaiseksi
Verhot vedetään veljeyden velvoittavuuteen
Varkaiden valiot voivat vokotella voitokkaina
Vihdoin vimma viiltää Väinön virtapankin viileäksi
Vihoviimeinen viisaus viimeistelee väkinäisten vitsien veistelyn
Vajaamielisten virkamies vie vihatun viivanvetonsa viekkaasti virnuillen 
Vähenee vääryys vaateliaiden vihamiesten varomattomuuteen
Vähitellen väistyy valheiden verkko
Vastamäki vääntyy viimein vinoon
Valo vyöryy valtoimenaan vapauden vartijoille
Viljavat vainiot virtaavat vaimeita vastauksiaan
Viisaimmat vaikenevat vaalien varjeluksen vahtikoiraansa

Unien tulkinnanvaraisuuden uusin oppimäärä

Näen nykyisin harvoin unia. Silloin tällöin saatan herätä aamusella, tai tarkkaan ottaen olen herännyt joka aamu tähän hetkeen mennessä, koska jos en olisi herännyt, niin… tiedättehän, mutta takaisin asiaan. Silloin tällöin saatan herätä aamusella varmana siitä, että olen nähnyt viime yönä jotain unta, mutta en saa siitä pinnistelemälläkään kiinni. Se on todella häiritsevää, kun tuntee jonkin jutun olevan aivan hyppysissä, mutta sitten se kuitenkin karkaa kaukaisuuteen.

Mutta viime yönä kävi toisin. Tajun kankaalle tykitettiin sellaista materiaalia, että kenties heräsinkin suu auki. Olin totaalisen tokkurassa herättyäni. Sitä paitsi tyttäreni tuli potkimaan minut hereille, koska olin nukkunut ohi herätyksen. Runsas unikuvaston määrä selittynee sillä, että tunsin nukkuneeni syvässä horroksessa. Hyvä REM-unitila (Rapid Eye Movement) takaa paremmat mahdollisuudet unien näkemiseen. Unen laatu ei ole ollut oikein toivotunlainen viime aikoina. En ole koskaan kärsinyt uniongelmista, mutta viimeiset vuodet ovat tehneet nukkumisesta ailahtelevaa. Syitä on tässä yhteydessä turha yrittää perata.

Viime yön unisatuihin. Ensimmäisessä pätkässä ajoin autolla erämaassa. Erämaa ei näyttänyt suinkaan suomalaiselta erämaalta, vaan auringon polttamalta kivikkoiselta vähäisen kasvillisuuden erämaalta, jonka yleissävy on kellertävä. Minulla oli joku henkilö kyydissä ja ajoimme hiekkatietä. Kauempana näkyi pienen kallion päällä hylätty Teboil-huoltoasema. Ajaessani kohti asema yhtäkkiä romahti kasaan niille sijoilleen. Tokaisin: ”Jaaha, taisivat sitten räjäyttää sen”. Vierustoverini osoitti tien eteen ja sanoi: ”Katso, rauniosta juoksi ulos rotta.” Muistan ajatelleeni harmissani, kuinka moni viaton jyrsijä menetti henkensä ja/tai kotinsa, kun menivät tuhoamaan huoltoaseman. Tien yli vilistänyt jyrsijä teki yhtäkkiä korkean loikan ilmaan, mutta ei laskeutunutkaan alas, vaan jäi leijumaan ilmaan. Sitten se alkoi heiluttaa raajojaan ja lensi pystyasennossa. Elukalla ei ollut minkäänlaisia siiven tapaisia, kuten esim. liito-oravalla, mutta silti se lensi. Totesin vierustoverilleni: ”Tuo ei muuten ole mikään rotta.” Hetken päästä jyrsijä, tai mikä ihme olikaan, laskeutui pienen kiven päälle ja jäi tuijottamaan meitä pystyasennossa. Sen turkissa oli ruskeaa ja valkoista, sillä oli pienet korvalehdet ja suuret tummat silmät, joten läpitunkevan tuijotuksen huomasi hyvin. Filmi katkesi siihen.

Seuraava pätkä oli tavanomaisempi. Olin työkavereiden kanssa jossain lounaalla. Kyselin tiskiltä lohiannoksen hintaa, ja minulle kerrottiin, että pieni lohiannos on 4,30 e, mutta siihen tuli vain vähän lohta ja perunaa tms. Suuremman annoksen hinta olikin 15,20 e, mutta lautasen koosta päätellen siihen tuli ilmeisesti kaikki mahdollinen maan ja taivaan väliltä. Otin suuremman annoksen. Asetuin jonoon odottamaan, koska henkilöstö teki hiki hatussa liukuhihnalta hervottoman kokoisia ruoka-annoksia. Kun oma vuoroni tuli kohdalle, valmiina ei ollut yhtään annosta ja koko henkilökunta lopetti yhtäkkiä työt ja lähti tupakalle viereiseen huoneeseen. Hämmästelin tiskillä ja katsoin, kun tyypit vetivät röökiä ja juoruilivat kaikessa rauhassa viereisessä huoneessa. Ja pitkä jono ihmisiä odotti lounastaan. Kun he lopulta tulivat takaisin, yksi vain totesi: ”Sienet alkaa olla vähissä” ja jatkoi töitään. Filmi katkesi siihen.

Kolmas uni vei minut osaksi rikollisliigaa. Olimme saaliinjaolla jossain piilopaikassa. Porukan pomot jakoivat täysin epäreilusti muille jäsenille, mukaan lukien minä, vain pieniä summia ynnä joitakin aseita, ja pitivät valtaosan saaliista itsellään. Kirosin mielessäni epäoikeudenmukaista touhua, mutten uskaltanut sanoa mitään. Saaliinjaon jälkeen painuin omalle piilokämpälleni, joka oli surkea läävä. Näytti lähinnä joltain slummialueen kyhäelmältä. Otin käteeni ryöstösaaliina saadun Parabellum-pistoolin (kulkee myös nimellä Luger P08), joka tunnetaan erityisesti toisen maailmansodan natsiupseerien vyöltä löytyneenä palvelusaseena. Tähtäilin aseella olematonta kohdetta ja mietin, että minun pitäisi tehdä jotain ”peliliikkeitä” oman asemani parantamiseksi. Filmi katkesi siihen.

Neljännessä unessa löysin itseni ties mistä itä-Euroopan maasta mittailemassa silmilläni korkeaa tornitaloa, joka näytti hieman rähjääntyneeltä ja autiolta. Vieressäni joku kaveri selitti taukoamatta minulle ja muutamalle muulle hienoista visioistaan ja tuottoisista mahdollisuuksista, jotka kytkeytyivät mainittuun rakennukseen. Ymmärsin, että olen päätynyt tilanteeseen sijoittajan tai ”bisnesenkelin” roolissa. Bisnesideana oli kunnostaa tornitalo moderniksi sairaalaksi, mikä tietty kuulostaa jalolta kohteelta sijoittaa, mutta oletettavasti tarkoituksena oli harjoittaa liiketoimintaa eikä hyväntekeväisyyttä, mikä vesitti vahvasti kauniin ajatuksen. Filmi katkesi siihen.

Tuo kaikki tapahtui mieleni syövereissä pelkästään viime yön aikana. Melkoinen vuoristorata-ajelu. Todellisuudessa näin vielä enemmän asioita, mukaan lukien viidennen unen, mutta muistikuvat alkavat hämärtyä. Viidennessä unessa tuntui kuin olisin mukana jossain tv-sarjassa, jossa oli tekeillä murha, mutta en yhtään osaa sanoa, miten minä liityin sarjaan. Sen tiedän, että en ollut osallinen murhasuunnitelmissa. Onneksi.

Siitä pureskelemaan tulkintaa. Pitäisi kai marssia kirjastoon lainaamaan Sigmund Freudin teos Unien tulkinta. Freud käsittääkseni ajatteli, että unet voidaan jäsennellä mielekkäiksi kokonaisuuksiksi vapaan assosiaation menetelmänsä avulla. Freudin mukaan uni on ”tukahdutetun tai torjutun toiveen naamioitu toteutuma”. Mitä hemmettiä minä muka olen toivomassa? Että onnistun jalostamaan lentävän jyrsijän? Ryhdyn lounasravintoloitsijaksi? Rikastuisin rikosten avulla ja ryhtyisin suursijoittajaksi? Mitä ikinä salaa toivonkaan, on naamiointi tainnut onnistua liiankin hyvin. Tai ehkä olenkin vain ihan silleen normaalilla tavalla sekaisin päästäni.

Jälki-Nostradamukset: Parabellum-pistoolin nimi tulee latinasta ”para bellum” ja tarkoittaa ”varaudu sotaan”. Alkuperäinen sitaatti on peräisin roomalaisen Publius Flavius Vegetius Renatuksen (nimiä riittää) teoksesta Epitoma Rei militaris noin vuodelta 390 jaa. ja kuuluu kokonaisuudessaan ”si vis pacem, para bellum” eli ”jos haluat rauhaa, varaudu sotaan”. Nyt tuli kylmää kyytiä. Loppuviikon unet taisivat mennä siinä. No ei oikeasti, tai ei ainakaan tuon takia. En ole herkkis.

Viisi hienohelmaa lainehilla

Jatkoa sieltä, täältä tai tuolta.

Sokrates: Kautta Zeuksen zeppeliinin, mikä tuo ukkonen on, joka jylisee päässäni. Jaaha, ihan näyttäisi siltä, että sandaalit osoittavat kohti kattoa, eli se tavallinen tarina taas. Uskallanko udella, mikä maa ja mikä valuutta nyt on vuorossa.
Platon: Tässä olotilassa jättäisin kyselytunnin mahdollisimman lyhyeksi, vanha karvahanuri.
Sokru: Ainakin tunnistan opetuslapseni kädenlämpöisen vittuilun.
Platon: Muistan aina lämmöllä sinua, mölinämaisteri, vaikka oletkin ihan helvetin rasittava paarma.
Mä: Kylläpä ne suut taas napsuu, kun käden ulottuvilla ei ole juomaa.
Sokru: Kohta napsuu myös rystyset, kunhan saan Platonistin näkökenttääni.
Mä: Noh noh, ei tässä mitään myllyjä viritellä. Mutta mistä hitosta Platon ilmestyi tänne? Ja mikä edes on tämä mesta, jota kutsuin just nimellä ”tänne”? Missä ovat kapteeni Morgan ja eversti Sandels?
Platon: Sitten alkoikin toiselta suunnalta kyselytunti. Tähän väliin mainitsen, että nyt riehuu aikamoiset pidot mahassa, joten pian olisi syytä ilmestyä huussi horisonttiin.
Kapteeni Morgan: Mikä mökä nyt taas! Eikö täällä saa kuolleet levätä rauhassa? Kohta alkaa sapeli niittää mainetta ja kunniaa!
Mä: Diplomatia onkin ollut aina yliarvostettua.
Sokru: Ei tässä muuta kuin Platon halusi kohteliaasti vihjaista, että kohta saamme todistaa näyttäviä paskaskraiduja toogassa.
Morgan: No sitten tajuan. Tosimiehillä on aina vähän paskaa housuissa.
Platon: Ei ole edelleenkään housuja.
Mä: Taidat olla Aku Ankalle sukua.
Morgan: Kuka se on? Kuuluuko mate tähän ryyppyremmiin?
Mä: Ei tällä kertaa. Nostan uudelleen kysymyksen esiin: Missä hoodeilla me notkutaan?
Morgan: Näyttää purjeveneen kajuutalta. Tämähän kääntyy vahvasti posin puolelle, jos olemme päässeet jo merille. Voin jo tuntea suolaiset pärskeet ahavoituneilla kasvoillani. Mutta ensin haluan tuntea rommin elävöittävät pärskeet nielussani. No mutta, olen sammunut pullo kädessä. Voi tätä ilon ja onnen päivää!
Eversti Sandels: Vad fan? Heivatkaa purjeet, polttakaa ja jättäkää laiva, everstit ja väkijuomat ensin pelastusveneisiin!
Morgan: Tervehdys taas, Santtu, ja tervetuloa elävien kirjoihin. Sinulla on hyvät unenlahjat. Navigoipa meidät selville vesille täältä, missä olemmekaan. Etkös sinäkin joku merikapteeni ole.
Sandels: Vad i helvete igen? Näytänkö minä merikapteenilta?
Morgan: Ta det lugnt, svedukeikari käkkäräpää. Ihan läpällä heitin.
Sandels: Sitä paitsi tämän tason kadotuksen kantahenkilöstöä ei saa kukaan navigoitua selville vesille. Ystäväiseni, tämän tuomittujen laivan pohja on pysyvästi kiinni rantakivikossa.
Sokru: Kivistä puheen ollen, kassejani kutittaa mielenkiintoisesti.
Mä: Taasko alat heittää legendaa kulkusistasi?
Sokru: Keksitkö parempaa aihetta?
Mä: Totta puhuen en. En keksi mitään aihetta.
Sokru: Sitten voin tarinoida vapaasti perintökalleuksistani.
Platon: Hei tuolla on vessan ovi! Minua ette näekään ainakaan tuntiin. Pelastuin Sokrun kuuluisalta kassimonologilta.
Sandels: Oj joj, tämä aamu alkaakin hyvin…
Mä: Nyt on isoi juttui tulos.
Sokru: Korvat höröllä, niin opitte jotain. Sillä nämä Pallis Athenen, joka muuten oli myös käsitöiden jumalatar, pojat ovat kokeneet paljon sellaista, mistä te pikku kerubit ette osaa uneksiakaan. Oliko se sittenkin Pallas Athene? Tuppaa jumaluudet unohtumaan näin jumalattomassa menossa. Vaikkakin nyt kaksoseni tuntuvat kahdelta painekattilalta. Muistan, kun eräänkin kerran tooga oli hukassa Akropoliksella…
Konstaapeli Meri Poliisi: Heippa pojat, mitäs täällä tapahtuu?
Morgan: Rouva siirtomaavallan edustaja, keskustelemme palleista.
Konstaapeli Meri Poliisi: Sepä kiehtovaa. Kuulkaapa hetki tätä juttua, joka on silkkaa jännää täynnä: Olette murtautuneet laiturissa olleeseen purjeveneeseen ja näystä ja hajusta päätellen ilmeisesti sammuneet tänne. Ja nähtävästi putsanneet veneen viinakaapin. Lähdetäänpä laitokselle selvittelemään vähän asiaa. Limusiini odottaa jo pihalla.
Mä: Pitäisiköhän vihjaista Platonille?
Sokru: Antaa sen jäädä istunnolle. Se vaan puhuisi meidät pahempaan liemeen.
Morgan: Kuulitteko kohtalotoverini, limusiini! Eikös se tarkoita sellaisia ylhäisön hevosvaunuja? Kai teillä on siellä rommitarjoilu?

Tox-kuuri

Havahduimme ja hairahduimme MMT-toimituksessa, että eläimelliset tapamme nauttia elämästä eivät alkuunkaan tue pitkää elinajan odotetta. Huoltomiehemme Tsäbä tosin totesi filosofisesti, tai filateliaalisesti, tai jotain, että onko eliniän venyttäminen ylipäänsä missään määrin varteenotettava tavoite. Mene ja ole tietämättä. Yhtään mitään mistään milloinkaan. Laiskanpulskeaan länsimäiseen hapatukseen tuudittautuminen on kuin jäisi lillumaan lämpöiseen vuohenmaitoon samalla, kun kreikkalaiset neitsyet hierovat varpaitamme kookosrasvalla ja suuhumme pudotellaan ruokosokerilla kuorrutettuja sardiineja.

Mutta MMT, tuo sananvapauden uljain soihdunkantaja, joka alati leikkii tulella, kun kerran joku hölmö antoi soihdun käteen, on suht suoran selkärangan omaavana yhteen hitsautuneena selkärankaisena yhteisönä toista maata. Mitä maata tai mitä valuuttaa, kai se joskus selviää, mutta ainakin pelikorteissa on valittavissa maiksi neljä eri vaihtoehtoa. Muista maista emme tiedä. Olimme kuulleet mystisistä detox-kuureista (detoksifikaatio?), joissa kehosta poistetaan haitalliset ”myrkyt”. Toimituksen kokouksessa todettiin yhteistuumin, että myrkkyjen syöminen on tosi huono idea, eikä toisaalta kukaan halunnut tunnustaa yrittäneensä myrkyttää itseään. Eihän MMT työpaikkana ole ainakaan toistaiseksi niin piinallinen, että sieltä kannattaisi yrittää päästä pois myrkyttämällä itsensä.

Koska emme päässeet yhteisymmärrykseen detoksifikaation toteutustavoista, päätimme helpottaa lähtöasetelmaa ja nippasimme etuliitteen ”de” pois agendastamme. Joku fiksumpi yksilö osasi sanoa, että poistettu sana tarkoittaisi ruotsin kielessä ”he”, joten se varmensi päätöstä, koska olimme vielä enemmän ymmällämme käsitteen sisällöstä.

Rationaalisen ratkaisun myötä pääsimme tilanteeseen, joka tyydytti koko toimitusta. Tox-toksifikaatiokuurin toteuttaminen kirvoitti suorastaan hurraahuutoja joillakin. Vanhastaan tiesimme, että MMT:ssä on vallinnut aina tervehenkinen toksisen maskuliinisuuden kulttuuri, joka tarkoittaa käytännössä, että mies uskaltaa tunnustaa olevansa testosteronia tuottava mies ja vieläpä julkituomaan miehisyyttään eri muodoissa, kuten tekemällä tyhmänrohkeita ja hengenvaarallisia tempauksia, kuolaamalla vastakkaista sukupuolta, uhoamalla juovansa tynnyrillisen viinaa ja esittelemällä sukuelimiään julkisilla paikoilla. Lähtökohdat olivat siis lupaavat.

Mutta toksista maskuliinisuutta ei ollut tarpeen lisätä. Muut toksisuuden muodot kiinnostivat meitä nyt enemmän. Siispä tuumasta toiseen tuumaan, eli päähän pälkähtäneestä ajatuksesta mitattuun 2,54 senttimetriin. Viikon toksifikaatiokuurin jälkeen olimme tilanteessa, että kuuri oli pakko keskeyttää toistaiseksi, jotta joku meistä pystyisi vielä jonain päivänä tekemään töitä. Tai edes hengittäisi vielä seuraavalla viikolla.

Mitä tapahtui? Seitsemän päivän aikana yksikään toimituskunnasta ei muista ymmärtäneensä, kuka tai mikä viime kädessä edes oli. Niinä tiedostetun tietoisuuden hetkinä, jotka ilmenivät satunnaisina kirkastumisen välähdyksinä sakeassa hernerokkasumussa, joku älysi tilata kiinteää ravintoa, joka koostui pizza- ja hampurilaismätöstä. Tilaaja ymmärsi onneksi pyytää jättämään kaikki vihreää muistuttava pois mätön seasta.

Kun lopulta saimme kasattua itsemme yhteiseen kokoukseen, oli yhteenvedon paikka. Jami ehti kokoukseen juuri sopivasti tiputuksesta ja Elli ryömi paikalle käytyään kolmesti vatsahuuhtelussa viikon aikana. Väistämätön summaus viikosta oli, että toksifikaatiokuuri oli suuri menestys ja tulee mitä pikimmiten toteuttaa uudestaan. Ja taas kuultiin hurraahuutoja. Joku taisi tokaista, että pitäisikö ihmisen oppia virheistään. Kaikki räjähtivät nauramaan. Mitä virheitä muka?

Jälkilänkytys: Toki ihminen virheistään jotain oppii: toistamaan niitä.

Nestor

Tyhmältä kuulostava, ja sitähän se on, nimi kuuluu ruotsalaiselle hard rock -bändille, joka soittaa ihan itse tekemäänsä kasarirokkia. Tuskinpa muut kuin alan hartaimmat harrastajat (en kuitenkaan ole hartain harrastaja) tunnistavat nimeä. Nestorin tarina on hämmentävä. Bändi perustettiin vuonna 1989, mutta ensimmäisen levynsä ja läpimurtonsa se teki vuonna 2021.

Nestor sai alkunsa Falköpingin pikkukaupungissa Ruotsissa, kun neljä teini-ikäistä poikaa laulaja Tobias Gustavssonin ja kitaristi Jonny Wemmenstedtin johdolla perustivat bändin. Bändin muiksi jäseniksi tulivat kosketinsoittaja Martin Frejinger, basisti Marcus Åblad ja rumpali Mattias Carlsson. Bändi sai nostetta, kun se vuonna 1993 voitti maanlaajuisen nuorille suunnatun Musik Direkt -kilpailun. Julkisuudesta huolimatta Nestorin ura ei lähtenyt kiitoon ja haaveet albumistakin vesittyivät, ja lopulta vuonna 1995 pojat lähtivät eri suuntiin elämässään. He pitivät kuitenkin silloin tällöin toisiinsa yhteyttä.

Sitten tuli vuosi 2021. Tobias Gustavsson, joka oli kaikki vuodet toiminut musiikkialalla mm. biisintekijänä, keksi pyytää vanhat bändikaverinsa kokoon ja järjestää hieman suuremman mittaluokan jälleennäkemisen. Gustavssonin kohtalaisen kunnianhimoiseen suunnitelmaan kuului mm. kokonaisen albumin teko, musiikkivideot sekä keikkailu. Wemmenstedt oli ollut mukana musiikkibisneksessä ja lisäksi toiminut tatuointiyrittäjänä, Frejinger oli Mölnlycken lukion rehtori, Åblad poliisin ryhmänjohtaja ja Carlsson ammattivalokuvaaja. Vaikka aikaa oli kulunut 26 vuotta, olivat viittä kymppiä käyvät miehet valmiita hyppäämään rokkarin elämään. He halusivat toteuttaa unelmansa, vaikka mahdollisuus avautuikin jokseenkin jälkijunassa. En voi muuta kuin ihailla näiden kavereiden uskomatonta heittäytymistä. On totaalisen hämmentävää kuunnella Nestoria ja ajatella, että nämä heebot päättivät ryhtyä rock-tähdiksi minun iässäni. Helvetillisen hienoa.

Tobias Gustavsson oli primus motor, joka päätti ammentaa Nestorin uudessa tulemisessa surutta kasarihenkeä ja -kuvastoa. Olihan bändillä historiallinen peruste palata noihin aikoihin. Ensimmäinen pitkäsoitto Kids in a Ghost Town julkaistiin syksyllä 2021 ja se pursusi kasarisoundia ja uskomattoman tarttuvia melodioita. Nestor on hiottu ammattimaisuudella täydellisyyteen, eikä mitään ole jätetty sattuman varaan. Biisejä kuunnellessa huomaa nopeasti, että vaikutteita on otettu lukuisilta 80-luvun isoilta bändeiltä. Journey, Survivor, Foreigner, Def Leppard, Toto, Van Halen, Bon Jovi, Cutting Crew, Kiss ja tottakai Ruotsin ylpeys Europe kuuluvat jossain rivien väleissä. Vähän väliä tulee fiilis, että ”tässä on jotain tuttua”. Biisit tarttuvat takiaisen lailla ja jäävät soimaan päähän.

Eikä homma jäänyt yhteen levytykseen. Nestor on keikkaillut koko ajan ja perusti jopa vuosittain järjestettävän Nestorfest-kesäfestarin kotikaupunkiinsa Falköpingiin. Lisäksi vuonna 2024 julkaistiin toinen täyspitkä albumi Teenage Rebel.

Kuten tuon ikäisiltä äijiltä sopii odottaa, on kappaleiden tekemisessä ja esittämisessä mukana hienostunut kieli poskessa -vivahde, mutta ei niitä kunnianhimottomuudesta voi syyttää. Sävellykset ja tuotanto ovat kivikovaa mestariluokkaa. Kannattaa tsekata Nestorin musavideoita, esim. biiseistä 1989, On The Run, Signed In Blood, Caroline ja In The Name Of Rock’n Roll. Svedut osaavat, siis että tsissus mitä settiä.

Nestoria kuunnellessa käy hyvin äkkiä myös selväksi, minkä tason kitarajumala Jonny Wemmenstedt on. Kun Jonny laittaa tilutikkunsa laulamaan, homma on sillä taputeltu. Hän on täysin suvereeni skitan riplaaja ja suureksi riemuksi pääsee käytännössä joka tsibaleella esittelemään käsittämättömiä tilutustaitojaan. Kitarasoolot myötäilevät aina kappaleen sävellystä, joten kaikki menee totaalisen nappiin. Ei voi kuin kuolaten katsoa Jonnyn otteita.

Pakko heittää lopuksi muutamia nostoja, jotka ovat tuoneet minulle huikeaa energiaa, kun kuuntelen Nestoria. Suurin osa Nestorin biiseistä on ollut minulle henkisesti nostattavia. Olen soittanut repeatilla suorastaan mielenvikaisen monta kertaa Carolinea. Vaikka muutenkin styge on mielettömän mieletön (plus tottahan toki Jonnyn kitaratiluttelusoolo!), niin kappaleen outro on parhaimpia, ellei jopa paras, mitä olen koskaan kuullut. Kuuntele kohdasta 3:50, jollei muuten nappaa (I dance with your shadow on the streetlight, can you hear me calling…). Addicted To Your Love, jumalainen draivi biisissä, ja sanat kourivat syvältä henk.koht. tasolla. Teenage Rebel taas on aivan jäätävä kasaripenskan hypetysbiisi. Signed In Blood on bändin nuoruusmuistelokappale ja sellaisena tolkuttoman upea videoineen päivineen: ”Cause when all is said and done, we’re still brothers in arms til’ end of time…”. Ja vielä yksi: Perfect 10, joka lähtiessään laukalle on päivänselvä Kiss-pastissi, ja alkaa sanoilla ”She’s got eyes like Demi Moore and body like Sharon Stone…” Kiitos riittää, minne voin luovuttaa kaikki rahani?

Kyllä vain ja vain kyllä, tämä kaikkinensa on vatsalihaksia kouristava syvä kumarrus ja kunnianosoitus bändille nimeltä Nestor, jonka sattumoisin löysin reilu vuosi sitten. Nestor on antanut minulle suunnattoman paljon lämpöä ja hyvää oloa. He ovat voimaannuttaneet tätä alati kriisiytyvää bloggaria uskomattomalla tavalla. I salute you, we’re still here and shouting out loud!

Sitten sitä ei niin diippii jälkishittii: Nestorin luonnehdintaa lainattuna eräältä toiselta sivustolta: ”This shit is more infectious than Turbo Covid and more fun than a free hobo wine kiosk at an 80s-themed metalfest.”

Vielä vähän lisää jälkishittii: Nestor teki kappaleessa ”Tomorrow” dueton yhdessä Samantha Foxin kanssa!

Valonkantaja

“Hei valonkantaja, viaton et ole sinäkään, hei rakkauden antaja, ei oo mitään menetettävää”, lauloi lahtelainen Tehosekoitin-yhtye vuonna 1999 julkaistulla biisillään Valonkantaja. En ole ihan selvillä, mitä Tehis halusi viestiä mainitessaan valonkantajan, mutta kenties kyse oli hetkellisestä läheisyyden ja nautinnon tunteesta tuota ”valon” tuojaa kohtaan. Kunnes sen jälkeen kaikki katoaa biisin yhden yön panojen harrastajan kertomana. Kuuntele kappale ja vedä omat tulkintasi.

Historiallisesti valonkantaja tarkoittaa vähän järeämpää hahmoa. Varsinaista valonkantajaa kutsutaan lystikkäästi nimellä Lucifer, joka juontuu latinan sanoista lux = valo (genetiivi lucis) ja ferre = kantaa, tuoda. Lucifer-sanan kuullessa tulee melko luontevasti mieleen paholainen ja niinhän se on kristinuskon oppien mukaan. Kristittyjen kirjoitusten neronleimauksia myötäillen Lucifer oli Jumalan arkkienkeli, jolla nousi ns. hattuun ja joka päätti alkaa kapinoida. Niinpä Jumala antoi öykkäröivälle Luciferille lopulta fudut Taivaasta. Näin hänestä tuli langennut enkeli eli paholainen. End of tyly stoori.

Muttapa mutta: Lucifer-sanalla on jo antiikin Rooman ajoista lähtien viitattu Kointähteen eli Venukseen, aamunkoiton (eli aamunkoin) tuojaan. Kointähdellä ei siis ole mitään tekemistä koiperhosen kanssa. Venus näkyy auringonnousun suunnassa taivaalla kirkkaana ja on siksi aamunkoiton tähti. Vasta kristityt keksivät kytkeä Luciferin pahuuteen. Kiitos siitä Raamattu. Mielenkiintoista on myös, että Venus on tunnetusti ollut naiseuteen yhdistetty planeetta, jonka symbolinakin toimii naaraan merkki ♀. En olisi naisena järin otettu linkityksestä Luciferiin.

Ja sitten on vielä pyhä Lucia-neito. Hän on myös valontuoja. Miten häneen pitäisi nyt suhtautua? Onko Lucialla jokin sukulaisuussuhde Luciferiin, kerran tekevät vähän ikään kuin samoja hommia? Toivottavasti ei. Jos vaikka ensi joulukuussa Lucia ja Lucifer toisivatkin kimpassa valon pimeyteen. Olisi melkoinen ylläripylläri pällistelemään tulleelle väelle. Se sitten riippuu katsantokannasta, olisiko yllätys negatiivinen vai positiivinen.

Sinä vuonna sinä talvena siellä

Sinäkin vuonna kävelimme Kivistönmäeltä, vaikka oli paukkupakkanen. Matka tuntui iäisyydeltä, vaikka se oli sitä vain lapsen näkökulmasta. Hollolankadun ja Paasikivenkadun kulmassa oli grillikioski, josta tuli aina herkullinen tuoksu. Emme kuitenkaan muistaakseni pahemmin pysähtyneet kioskille noiden vuosien aikana.

Jossain kohtaa oli Meiran tehtaanmyymälä. Joskus isä osti sieltä lihapiirakoita. Pappa laahusti aina hitaammin perässä, koska oli jo lähempänä kahdeksaakymmentä ikävuotta. Mamma kyllä jaksoi, koska oli pappaa paljon nuorempi.

Kisa-alueella oli mahtavaa syödä kuumaa makkaraa sinapin kera. Makkara maistui sitä paremmalta, mitä kovempi pakkanen oli. Katsomoissa kiertelivät myyjät kantaen styrox-kylmälaukuissaan kuumia Milkkis-tetroja samalla huutaa kailottaen ”kuumaa kaakaota!”. Lahden suurhalli haisi aina jotenkin hassulta, mutta siellä oli kiva käydä lämmittelemässä kovimpina pakkasina.

Suurmäen iltamäenlaskussa oli aina upea tunnelma. Poljimme jyrkkään mäkeen lumeen tasanteen, jossa oli parempi seistä pidemmän aikaa. Välillä hytkyimme ja pompimme, jotta hyisessä mäkimontussa olisi lämpimämpi olla. Iltamäkikisassa oli aina monta kymmentä tuhatta katsojaa, parhaimmillaan taisi olla yli 80 000. Mutta silloin olikin vuosi 1989 ja Lahden MM-hiihdot.

Usein pappa ja mamma lähtivät kotiin hyvissä ajoin ennen iltamäkikilpailun loppua, koska pappa ei jaksanut enää olla ja halusi kotiin. Tai ainakin niin mamma aina sanoi. Minä jäin isän kanssa loppuun asti, koska mäkikisan päätyttyä oli ilotulitus. Aivan lopuksi, kun yleisö alkoi purkautua montusta kohti kotia, alkoi kaiuttimista soida Lahden kummallinen mainosbiisi ”Lahti by night”, joka kuulosti jo lapsen korvaankin uskomattoman typerältä ja vanhentuneelta. Minua ärsytti, miksi ääliömäisen tyhmää renkutusta piti ylipäätään soittaa.

Illan päätteeksi taivalsimme isän kanssa takaisin Kivistönmäelle papan ja mamman luokse heidän kerrostaloasuntoonsa. Mamma oli laittanut saunan päälle ja pääsimme heti palattuamme saunomaan. Minua ja isää varten oli sijattu vuoteet patjoille olohuoneen lattialle. Joskus nukuimme vuodesohvallakin, mutta sen jouset natisivat sen verran häiritsevästi, että oli mukavampi nukkua lattialla. Saunan jälkeen ennen nukkumista sain katsoa telkkarista Hart & Hart -sarjaa, jossa ökyrikas Hartin pariskunta ratkoi rikoksia apunaan uskollinen palvelijansa Max. Ohjelman jälkeen oli kiva käydä kuorsaavan isän viereen nukkumaan. Minun oli hyvä olla.

Se tunne, kun rivit näyttävät tyhjemmiltä kuin rivien välit

Aiomme vaalia hartaudella sitä tunnetta myös tänään, niin totta kuin nimeni Kato Haikara, kaikkien itämaisten taistelulajien kruunaamaton suurmestari.

Johonkin on raja vedettävä – jos vaikka ymmärryksen yläpuolelta?

No jaa, kai tuokin johonkin nojaa, muuten se kaatuu omaan mahdottomuuteensa.

Riippumatta katsomuksestasi, katso mieluummin ohi.

Aina voi nähdä itsensä voittajana, kunhan osaa kieltää totuuden.

Seksi – elinvoimainen elinehto jo vuodesta Eeva ja omena.

Olen päässyt elämässäni pitkälle… pitkäaikaislääkitykselle.

Hassua, tässä psyykelääkkeessä on voimakas mentaalin maku.

Päiväni ovat luetut, mutta kuka ne luki ja missä minä olin, kun ne luettiin?

Elän alituisessa hengenvaarassa – en käytä heijastinliiviä. Joten ajakaa rohkeasti yli vaan.

Luulin ostaneeni niska-hartiahierontalaitteen, mutta ostinkin erehdyksessä niska-persehierontalaitteen. Ensin se hieroi ja lopuksi heitti minut asunnostani pihalle.

Kerran matematiikan tunnilla aloin palella niin järjettömästi, että luulin kuolevani hypotenuusaan.

Nukkuminen on kuin polkupyörällä ajaminen – kun sen kerran oppii, ei sitä sen jälkeen voi enää nukahtaa.

Positiivisen ajattelun perusteita: maanantaina kannattaa ajatella, että jo ylihuomenna voi sanoa, että ylihuomenna on perjantai.

Illan päättää mietelause, joka jäi miettimättä loppuun saakka: Be kinder to yourself = Ole itsellesi yllätysmuna.

Pyssyleikkien ihmeellinen immersio

Pyssyleikit kuuluivat olennaisena osana 80-lukulaisen poikalapsen kehityskaareen. Tuolloin ei moisesta käyttäytymisestä saanut militanttifasistinatsileimaa otsaansa ja ohjattu kuudeksi vuodeksi psykoterapiaan vinoon kasvaneen persoonan korjaustelakalle. Minulla ja monillakin muillakin pojilla oli kaapit täynnä nallipyssyjä. On mahdoton arvioida, oliko oma mieltymykseni leikkipyssyihin jotenkin korostuneempi kuin muilla, mutta en ole havainnut peruuttamattomia seuraamuksia aikuisiän minässäni, vaikka harvempi ihminen toki omia vikojaan tunnistaa (tai tunnustaa). En kuitenkaan katso saaneeni traumoja, väkivaltaisia patoutumia eikä muitakaan psyykkisiä häiriöitä pyssyillä leikkimisestä. En ole ollut kaduilla manifestoimassa aselainsäädännön vapauttamista saati ripustamassa ikkunaani MAGA-banderollia tai Konfederaation sotalippua.

Pyssyt olivat kersan katsantokannalta kivoja. Eihän sellainen räkätappi ymmärrä kytkeä niitä globaaleihin ongelmiin, saati kyennyt ajattelemaan, kuinka paljon pahaa ja kuolemaa niillä todellisuudessa aiheutetaan. Kaukana oli kavala maailma lasten leikeistä. Leikkejä ryydittivät tuon ajan toiminta- ja sotaelokuvat, joiden katseluikärajoja kukaan ei vahtinut. Olin jo alle 10-vuotiaana nähnyt aika repertuaarin eri genren leffoja. En sentään pornoleffoja, mutta pornolehtiin oli toki tutustuttu, kiitos maagisten lehtiroskislöytöjen. Monet toimintaleffat olivat lapsellisen hölmöjä ja ideologialtaan kyseenalaisia (mm. Chuck Norrisin kaikki elokuvat), mutta kukapa niitä kriittisesti katsoi. Pääasia, että actionia riitti ja pyssyt paukkuivat.

Nallipyssyt olivat harmittavan kuluvaa tavaraa ja ne hajosivat yleensä nopeassa tahdissa. Mutta onneksi kaupoissa tarjontaa riitti. Oli pistoolia, revolveria, konepistoolia, rynnäkkökivääriä (eli rynkky) ynnä päälle kaikenlaista rasittavasti vilkkuvaa ja ulvovaa laserasetta. Ärsyttävimpiä olivat muoviset ns. markkinapyssyt, jotka pitivät liipaisinta painettaessa ääliömäistä mekaanista rätinää, joka oli muistuttavinaan konetuliaseen ääntä. Ne hajosivat tavallisesti viikon sisällä ostamisesta. Isä oli keksinyt niille vitsikkään yleisnimityksen ”rätättävä konsu”, jolle hän jaksoi aina naureskella. 

Lapsuusajan pyöreillä punaisilla muovinalleilla toimineissa leikkipyssyissä oli sellainen vinha piirre, että nalleissa käytettiin vielä 80-luvulla suhteellisen paljon ruutia. Ruudin määrää vähennettiin myöhemmin huomattavasti ja hyvästä syystä. Kun muovinallirevolverin laukaisi, se kajahti niin kovaa, että taloyhtiön pihoilla tiedettiin lähimetsässä käytävän pyssytaisteluja. Muistan tapauksen, kun kerran taistelun tuoksinassa satuin laukaisemaan revolverin aivan kaverin korvan vieressä. Se teki pipiä. Kaverin korva alkoi soida ja hän kirosi ja huusi jonkin aikaa. Mutta ihan vahinko se oli. Onneksi ei tullut kuulovauriota.

Lapsuudessani pyssyleikit rajoittuivat tiettyyn ikäkauteen ja väistyivät sitten muiden mielenkiinnon kohteiden myötä. Nyt pyssyleikit jatkuvat tästä ikuisuuteen konsoleiden ja verkkopelien taistelutantereilla, eikä niiden leikkien yläikärajaa ole onnistuttu määrittelemään. Alleviivaten miessukupuolen osalta. Niissä saa kivasti ajan kulumaan ja elämän lipumaan käsistä. Silti ei jaksa kiinnostaa kritisoida ja saarnata maanisen verkkopelaamisen aiheuttamista yhteiskunnallisista ongelmista. Vinkukoon, kuka vinkuu. Pojat ovat poikia, tavalla tai toisella, ja kenties parempi niin. Kuten minua viisaampi tokaisi: Ei ole niin, että kun vanhenemme, lakkaamme leikkimästä; vanhenemme, koska lakkaamme leikkimästä.

Piiri kohtaa fiktion fiktiossa

Onko se lintu? Onko se kala? Onko se stafylokokki? Onko se mehujää? Ei, se on kaikenkarvainen kirjapiiri omassa perkussionistisuudessaan gratinoimassa kirjallisuuden periferioita muilta lainatuilla lauseillaan. Mutta mitä on lainattu ja keneltä? Ja ehtikö kukaan huomata, kun kirjapiiri kävi lainaamassa ilman palautuspäivämäärää? Koska kirjapiiri ei toistaiseksi ole jäänyt kiinni lainaustoiminnastaan, toimintaa voidaan täten hyvällä omallatunnolla jatkaa. Kaikkihan on laillista niin kauan kuin ei jää kiinni.

Tällä tapaamiskerralla piirin työtä vieroksuviin Teletapin pörröisiin kätösiin on tarrautunut poikkeuksellinen kirjallinen tuotos. Kas asian tynkä veistellään siitä, että käsissä on fiktiivisen henkilön kirjoittama fiktiivinen teos. Kuinka vastustamattoman paradoksaalista. Simppelillä järkeilyllä voisimme ajatella, että jos mielikuvituksen tuotetta oleva henkilö kirjoittaa mielikuvituksen tuotetta olevan kirjan, ei ko. kirjaa ole olemassa, eikä sitä voi mitenkään lukea.

Mutta kirja on kuin onkin osa fyysistä todellisuutta. Teoksen nimi on ”God hates us all” ja se on Californication-tv-sarjan päähenkilön ja päätoimisen kirjailijan Hank Moodyn käsialaa. Tottahan toki vinksahtaneessa asetelmassa on porsaanreikä. Kirjan on oikeasti kirjoittanut Hank Moodyn ”puolesta” Jonathan Grotenstein, joka on 100 %:n varmuudella joku tyyppi.

Koska piiri on joskus tykästellyt tv-sarjaa Californication, kuten aiemmassa postauksessa mainittiin, emme halua väheksyä kansiin koottua nivaskaa. Vajaa parisataa sivuisessa ytimekkyydessään teos oli yllättävän sujuvaa ja mukaansatempaavaa ajanvietettä. Piiri muistelee ei niin kaiholla, että lukemattomia kertoja olemme törmänneet paikallaan polkevampaan, laahaavampaan ja pitkäveteisempään sisältöön. Nuo kuvailevat sanat taisivat olla pitkälti toistensa synonyymeja.

Kun Hank Moodyn menestysromaania silmäilee, kaikki loksahtaa paikoilleen kuin Rubikin kuutio roskakoriin. Nokkelaa sanailua, monenkirjavien päihteiden kanssa sekoilua, kaheleita hahmoja, naimista ja suhdesotkuja. Täsmälleen samaa mössöä, mitä tarjoiltiin Californicationissa isolla lapiolla. Voimme myhäillen todeta, että taas kerran saa, mitä on tilannutkin.

Ilmeisemmin ilmaistuna kansien väliin sijoitettu à la carte tarjoaa mm. seuraavia makunautintoja: Päähenkilö pääsee uraputkeen marijuanadiilerinä, samainen henkilö kokee hc-vaikeustason törmäyksiä vastakkaiseen sukupuoleen, vastaan marssii kahden täyskäden verran elämässään eksyneitä yksilöitä, yleissivistys lisääntyy koskien New Yorkin Hotel Chelseaa ja sen kulttuurihistoriallista merkitystä, seuraa mielenkiintoinen episodi sekopäisen Etelä-Korean viikonloppureissun muodossa.

Roskaromaani? Kioskikirjallisuutta? Markkinointikikka? Mainostuote? Yhdentekevää. Vertailukohtaa b-luokan liukuhihnakirjallisuuteen ei ole sitten lapsuuden, kun pikkupenskana luin salaa äidin Harlekiini-pokkareista seksikohtauksia vaatehuoneessa.

Onko tarjoilu lopulta hyvää vai huonoa vai kenties katsantokantaan sidottu yksilökokemus? Kirjapiiri luki enempiä kakistelematta höpölöpön, sai kaupan päälle kielikylvyn, eikä tuntenut itseään kertaakaan kusetetuksi päästyään viimeiselle sivulle. Olisi sitä voinut kurjemminkin aikansa kuluttaa, kuten lukemalla Ilkka Remestä tai Tuomas Kyröä. Ja sellaisten ”lukunautintojen” jälkeen olisi kauniisti ilmaistuna vähän harmittanut lyhyen elämänsä hukkaaminen.

Sitten pari mehukasta otetta:

”I’m trying to decide if ”working class” is an oxymoron when a frosted blonde in a work skirt sashays past me.”

“When it comes to emotions, women know how to paint with the full set of oils, while men are busy doodling with crayons.”

“So what can you tell me, Ernesto? That I’m an idiot? That love is impossible? That I’m a stupid gringo whose problems don’t amount to hill of beans?”
“Ah.” Ernesto nods sagely. “Dios nos odia todos.”
“That’s pretty,” says a voice from behind me. It’s K. She looks like she’s been crying.
“What does it mean?”
“I’m pretty sure he said that ´God hates us all´.”

Jälki-istunnollinen espanjan ainekirjoitus: Pikkunäppäränä knopitteluna chileläinen kirjailija ja toimittaja Patricio Jara on kirjoittanut romaanin nimeltä ”Dios nos odia a todos” (2017). Mitä sillä tiedolla tekee? Turha minulta kysyä. Olen vain vapaaehtoistöissä täällä, en suorittamassa yhdyskuntapalvelua.

Tulee vähän haikua

Ähäkutti halpaan menitte, te rakkaat rikkaan mielikuvitukseni tuotetta olevat lukijani. En tarjoile säkeen säettä japanilaista runoutta (hyvä idea, ehkä joskus toiste), vaan pelkkää savua. Sitä itseään, savua. Palamisesta syntyvien palokaasujen ja erilaisten kiinteiden hiukkasten ja usein hienojakoisen nesteen muodostama seos eli savu. Kas juju piilee siinä, että isovanhempani kutsuivat savua usein nimityksellä haiku. Jos esimerkiksi kamiina ei sytyttäessä alkanut heti vetää, vaan savutti, saattoi isoäitini todeta: ”Tulee vähän haikua sisään.”

Merkillisen merkittävä ja syvään juurtunut tapa isovanhempieni mökillä Sysmän Nuoramoisissa oli ylläpitää rannassa ”hyttystulia”. Varsinkin isoisäni oli mieltynyt harrastukseen. Jutun juoni meni käytännössä niin, että pitkin kesää polteltiin pihan nuotiopaikalla pieniä tulia, johon lisäiltiin välillä kosteahkoja puita, jolloin haikua saatiin rantaan enemmän. Tarkoituksena oli savun avulla pitää hyttyset rannasta loitommalla. Kuinka nerokasta. No ei ollut.

Hyttystulien pitäminen ei tuottanut pääasiassa mitään hyötyä, koska haikua ei ollut riittävästi karkottamaan hyttysiä ylipäätään mistään. Ja onneksi asiain tila oli niin, koska jos haikua olisi ollut riittävästi, se olisi karkottanut rannasta hyttysten lisäksi ihmiset. Joskus valitettavasti päästiin hetkellisesti myös siihen ”ideaalitilaan”. Silloin ei auttanut muu kuin että oli häivyttävä haiusta hapekkaampaan ilmatilaan.

Kun isoisästäni aika jätti, vaalivat isoäitini ja isäni kunniakasta hyttystulien perinnettä. Vaimo kirosi hyttystulet alimpaan helvettiin. Ymmärsin hänen näkemystään. Paitsi että mainittu harrastetoiminta oli viime kädessä järjetöntä puuhaa, seurasi siitä harmittava lieveilmiö. Savun haju tarttuu tunnetusti herkästi vaatteisiin. Ja juuri tuo kismitti vaimoa eniten. Minun, hänen ja lasten vaatteet haisivat jatkuvasti niin voimakkaasti savulta, että olisi voinut kuvitella meidän olleen majoittuneena savustuspönttöön. Muut, kenties minäkin, olivat niin tottuneet hajuun, etteivät edes huomanneet sitä. Tai eivät välittäneet.

Hyttystulet olivat varmasti jokin ikiaikainen perinne, josta täytyi pitää kiinni, koska jos silloin joskus, niin sitten ikuisesti. Vähät siitä, että se oli hullun hommaa. Isoisäni kohdalla ymmärsin harrastuksen, koska hän oli vanha mies ja tulien pitäminen antoi hänelle tekemistä, eikä hänen tarvinnut olla niin paljon toimettomana tai takomassa loputtomiin yhtä ja samaa pasianssia mökin pöydän ääressä. Isoisäni ei enää juurikaan jaksanut osallistua kaikkeen työhön ja touhuun toisin kuin isoäitini, joka sattui olemaan 19 vuotta isoisääni nuorempi. Mutta se onkin sitten toinen tarina. Kunnes jälleen kohtaamme, palamisiin.

Sana, joka menetti merkityksensä

Ei se Sana. Kirjoitus ei käsittele Raamattua, uskoa saati sen hukkaamista tai ateismia. Tällä kertaa sana ei saa edes siipiä, vaan pysyttelee turvallisesti siellä, missä maan tuoksu tavoittaa hajureseptorimme. Nyt puhutaan ihan mistä tahansa sanasta, joka voi tiheästi toistettuna kadottaa hetkellisesti merkityksensä, minkä jälkeen sana kuulostaa vain hölmöltä äänteeltä vailla kytköstä mihinkään järjelliseen kohteeseen tai todellisuuteen.

Tuota maanmainiota ilmiötä kutsutaan nimityksellä semanttinen kylläisyys. Jossain mainitaan myös semanttinen kyllästyminen, mutta se viittaa väärin tympääntymiseen, kun tarkoitus on viitata saturaatioon eli kyllääntymiseen. Sanan merkityksen katoaminen on tapahtunut minulle lukemattomia kertoja tyyliin ”höh, kuulostaapa se sana tyhmältä”, mutta nyt sain sille vihdoin oikean termin. Kielitieteilijät varmasti haukottelevat jo partaansa (sukupuolisyrjivä ilmaisu), kun allekirjoittanut pönttö vaahtoaa jostain simppelistä jutusta, mutta tällaiselle katiskaan liian pitkäksi aikaa juuttuneelle körmyniskalle uuden asian oppiminen on jännä juttu. Varsinkin, kun sain tutulle ilmiölle hienon nimityksen. Vautsi vau ja sillee.

Hauskaa vasta onkin, että sain semanttisen kylläisyyden oivalluksen AppleTV:llä pyörivästä draamakomediasarjasta Ted Lasso. Sarjassa Jason Sudeikisin näyttelemä yliopistotason amerikkalaisen jalkapallon valmentaja Ted Lasso palkataan yllättäen kehnosti menestyvän Englannin valioliigajoukkue AFC Richmondin päävalmentajaksi. Mutta tuosta sössötän ehkä joskus toiste – no jaa. Pointti oli, että sarjan 1. kauden jaksossa 6 lausuttiin seuraavat repliikit:

Ted Lasso: ”I’m not planning on that. No, my plan is for my plan to work. But you know what they say about best-laid plans, right? Said “plan” too many times. Word’s lost all it’s meaning now. Plan. Plan. Plan… doesn’t matter.”
...ja hetkeä myöhemmin:
Ted: ”Plan. Plan?”
Coach Beard: ”Word become a sound?”
Ted: “What’s that called again?”
Coach Beard: “Semantic satiation.”

Päivä päivältä enemmän ilmaa läpäisevään pääkoppaani palasi myös kohtaus sitcomista Frendit. Tilanne kehkeytyy 1. kauden jaksossa 15 ”The One With the Stoned Guy”, jossa Jon Lovitzin esittämä ravintolakriitikko Steve maistelee Monican valmistamia ruokia, mutta on niin pilvessä, että koko tilaisuus menee reisille. Steve ahmii herkut ymmärtämättä sen enempää, mitä on syömässä. Monica tarjoilee miehelle lautasellisen tarteletteja, hän imuroi ne kaikki yhtä kyytiä kitaansa, ja toteaa: ”Tartlets! Tartlets! The word has lost all meaning.”

Sanan idean kadottaminen on aika helppo temppu. Siihen riittää vain sanan toistaminen. Pari esimerkkiä. Ketä sinä tarkoitat? Ketä tästä on syyttäminen? Ketä ihmistä arvostat? Tunnetko ketään aidosti fiksua minua lukuun ottamatta? Ketä, ketä, ketä, ketäketäketä. Miten noin älyttömältä kuulostava sana voi tarkoittaa yhtään mitään. Toinen esimerkki: Mahonki, sehän on puulaji tai jotain sinne päin. Mahongista saa kauniita huonekaluja. Mutta että mahonki? Mahonki? Edelleen mahonki? Ma-hon-ki. Minusta se kuulostaa kiinalta. Johtunee siitä, että tulee mieleen mahjong, jolla ei tietty ole mitään tekemistä mahongin kanssa. Mahonki voisi kyllä hyvin olla mahjongin suomalainen muunnos, vähän kuin pesäpallo on baseballin.
”Pelattaisiinko erä mahonkia?”
”Pelaa itses kanssa, nysverö.”

Jälkikirjoitus, joka ei jälkiä jälkeensä jättänyt: ”Vielä niitä mahonkia humisee tuolla Suomen sydänmailla...” No ei tasan humise, eikä ole koskaan humissut, joten jääpä sinne humisemaan tyhmien juttujesi kanssa. Humista. Humista? Kuulostaa typerältä. Onko se ääntä jäljittelevä eli onomatopoeettinen sana? Onomatopoeettinen, oletko tosissasi? Kuinka se voi tarkoittaa mitään? Onko sana jollain tavoin edes eettinen?